Kettusen kuudes aisti

Markus Kajo: Kettusen kuudes aisti

Docendo 2013, 252s.

Jos jostakin, niin Markus Kajon jutuista tulee paremmalle tuulelle. Muistan, miten kotikotona katsottiin koko perheen voimin telkkarista Kettusta ja hörähdeltiin rivissä. Kirjatkin on luettu monesti ja aina vain ne viihdyttävät. Ja mikäli Mielensäpahoittaja saa ihmiset puhumaan "Kyllä ei" -tyylillä, niin ihan samalla tavalla tarttuvat lukijaan Kajon tekstien rakenne ja omintakeiset sanat. Tästä syystä en halunnut kirjoittaa blogitekstiä heti kirjan luettuani, vaan annoin kettusefektin laimentua.

Kettusen kuudes aisti sisältää Kajolle ominaisesti laaja-alaisia mietteitä ja huomioita ihmisistä ja ilmiöistä. Sekä mainioita keksintöjä ja ideoita, alakoululaisen ainekirjoituksia ja hupaisan kuvituksen, josta tällä kertaa vastaa kirjailija itse.

Minut alakulon syövereistä nosti aurinkoon viimeistään juttu Hyviä nais-temppuja syyksen iloksi. Kajo on selvästi tarkkaillut naisia tai ainakin yhtä edustajistamme pitkään, sillä muuten ei tällainen osuva syväanalyysi olisi mahdollinen:

"Tietää jokainen, että jos pitkästyy nais, niin alkaa jurnottaa, ja sitten ei ole hyvä mieli enää paljo kellään siinä sen naisen murjotusetäisyydellä."

Hyvin määriteltyyn ongelmaan on esittää myös varsin toimivia ratkaisuja. Esimerkiksi kannattaa jurnottavaa naista piristää leikkimällä mursua vaikkapa laittamalla savukkeet nenään hampaiksi. Tai keksiä naiselle jotakin tekemistä, johon uppoutua. Tällaiseksi sopii vaikka eläinten äänten harjoittelu.

Tietynlainen melankolinen positiivisuus kuvastaa hyvin koko kirjaa. Joku asia voi olla ensituntumalta epäreilu ja tyhmä, mutta kun vähän tarkemmin miettii, niin kyllä näin on sittenkin hyvä.

"Ulkomaalaisilla on sitruunaruoho ja vaikka mitä minttua ja kanelia ja hyvä fiilis että jee. Meillä vaan suolaheinä ja kutinaa polvitaipeissa ja hermostunut & syyllinen olo.
--
Ulkomaalaisilla on omassa kylässä soittokunta jonka soitto on huojuvaa ja epävireistä mutta siinä on sydämellinen ote ja lohtu ja kirvoitus. Meillä ajaa ohi mopoauto josta kuuluu pelkät bassot että umf umf umf umf umf. Ja kohta takaisin toiseen suuntaan umf umf umf umf umf.
--
Meillä on vehmaampaa, ei niin paljon pulloja luonnossa, ja on kiva kun joskus vastaan kävelee kissa tai jänis, tai näkee, että on oksalla oravainen, häntä-iloisa vikkelä viherpurjehtija siimeksen!"

Kettusen kuudes aisti on loistava. Mikäli Kajo ei ole entuudestaan tuttu, lukekaa häneltä ihan mitä tahansa, uskallan luvata että vähintään hymyilyttää. Tämä kirja voisi olla parempi ainoastaan Kajon itsensä lukemana äänikirjana. Mutta silloin kuvituksen pitäisi olla liitteenä, jottei siitä jäisi paitsi.

Rakas vanha kirja

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

(84, Charing Cross Road, 1970)

Karisto 1982, 101s.

Suom. Anneli Tarkila

Jotkut kirjat ovat niin täydellisiä, ettei niistä haluaisi edes etsiä mitään moitittavaa. Sitä haluaisi vain nauttia tavalla tai toisella upeasta kerronnasta ja tarinasta, sivuuttaa mahdolliset vajavuudet. Helene Hanffin Rakas vanha kirja on täydellinen kirja. Erityisen täydellinen se on kaikille niille, jotka rakastavat kirjoja, kirjemuotoista kerronta, tosipohjaisuutta, englantilaisuutta, lämpöä ja huumoria.

Rakas vanha kirja olisi varmasti jäänyt minulta lukematta ilman Saran kerta kaikkisen ihanaa bloggausta. Kirjastossakaan en olisi tähän sattumalta törmännyt, sillä meidän kirjastostamme ei Rakasta vanhaa kirjaa löydy. Onneksi Kaustisen kirjastosta vielä löytyi. Luin tämän kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Normaalisti sellaiseen ei ole mitään mahdollisuuksia, mutta edellisessä raskaudessa vaivanneen raskausdiabeteksen takia minun piti käydä sokerirasituksessa ja sehän tietää kahden tunnin paikallaanoloa. Ilman lapsia. Pakkasin laukkuun kolme kirjaa, joista onnekseni valikoitui luettavaksi asti juuri tämä.

Amerikkalainen Helene Hanff päätti vuonna 1949 kokeilla onneaan muutamien loppuunmyytyjen kirjojen löytämiseksi ja kirjoitti siksi kirjeen Marks & Companyn antikvaariseen kirjakauppaan Lontooseen. Iloiseksi yllätyksekseen Hanff sai sekä vastauksen kirjeeseensä että muutaman kaipaamansa kirjan. Jatkossakin Hanff kääntyi kirjahankinnoissaan mieluiten merentakaisen antikvariaatin puoleen kuin paikallisten, huonokuntoisia kirjoja myyvien yritysten. Vähitellen kirjeet saavat henkilökohtaisemman, lämpimämmän sävyn ja Hanffin kirjeisiin alkavat vastata myös muut Marks & Companyn työntekijät. Jopa erään työntekijän vaimo ja naapurinrouva haluavat kirjoittaa Hanffille, josta ovat kuulleet niin paljon.

Kirjeet ovat lämpimiä ja rehellisiä, Hanffin kipakka huumori sai naurahtelemaan äneen niin että laboratorion penkillä vieressäni istuneet rouvat mulkaisivat ja supattivat hetken jotakin sanomalehden takana piilossa. Loppupuolella tirautin pienen, äänettömän itkunkin, mutta kaiken kaikkiaan kirja jätti jälkeensä ihanan onnellisen olon. (Sokerirasitus tosin sai voimaan pahoin liki koko päiväksi, mutta olin silti enemmän onnellinen.) Ai niin, niitä moitteita vielä. Olen pahoillani ainoastaan siitä, että kirjeitä ei ole enempää.

Rakas vanha kirja on muuten myös filmatisoitu vuonna 1987. En ole sitä nähnyt, mutta Anthony Hopkins voisi olla sopiva houkutin elokuvan katsomiseen. Luulen kyllä, että tätä elokuvaa on vielä vaikeampi saada käsiinsä kuin kirjaa.

Terveisiä Seinäjoen kirjamessuilta!

Pääsin tänä viikonloppuna elämäni ensimmäistä kertaa kirjamessuille. Tai oikeastaan kyseessä oli melkoiset supermessut: kirja-, olut-, viini- ja herkkumessut samalla kertaa. Pytinki Oy ystävällisesti tarjosi lipun, kiitos siitä! Keskityin messuilla luonnollisesti kirjoihin, mutta kävin herkkupuolella norkoilemassa maistiaisia ja lepuuttamassa jalkoja.

Kirjapuolella oli paljon antikvariaatteja sekä pari kustantamoa. Kustantamoja olisin kaivannut paikalle enemmän, sillä nyt tarjonta oli hiukan yksipuolista uusien kirjojen osalta. Pidin tilan avaruudesta, väljyydestä ja siitä, että tungosta ei ainakaan lauantaina puolen päivän maissa ollut. Toivottavasti kävijöitä on ollut sen verran, että vastaava tapahtuma järjestyisi ensi vuonna uudestaan, ehkäpä jopa hieman suuremmassa mittakaavassa.

Kirjabloggareille oli varattu oma pieni soppi sekä tietokone siltä varalta, että kesken messuilun iskisi pakottava tarve päivittää blogia. Blogia en malttanut edes kurkistaa, mutta muutaman kirjabloggaajan kanssa sentään istahdettiin vaihtamaan kuulumisia. Oli mukava nähdä ja saada kolmiulotteisempi käsitys teistä! ;)

Divareita oli paikalla lukuisia. Ikävä kyllä harvalla oli firman nimeä missään näkyvillä, joten minulla ei ole aavistustakaan keneltä mitäkin ostin. Haaveilin ostavani messuilta P.G. Wodehousea sekä Tove Janssonia. Wodehouselta löysin tämän Hyvää joulua Jeeves -kokoelman, Janssonilta näin vain muutaman Muumi-sarjakuvan ja nekin niin hintavina, etten edes harkinnut ostamista. Mutta Asterix ja ennustaja maksoi 2€, Gary Larssonin The PreHistory of The Far Side, A 10th Anniversary Exhibit 6€, joten niitä en liiemmin jäänyt harkitsemaan vaan ostin omakseni kirjabloggaajan nopeudella. 

(Larsson oli oikeasti pikkusiskon löytö, mutta vaistomaisesti pistin kirjan omaan ostoskasaani enkä ilman erillistä huomautusta edes tajunnut, että siskokin olisi voinut sen ostaa. Yritin kyllä tyrkyttää kirjaa sitten myöhemmin sen löytäjälle, mutta sisko oli sitä mieltä, että minä arvostan tätä häntä enemmän. Joten kiitos jalomielisyydestä majoituksen tarjonneelle siskolle!)

Vanhoja lasten- ja nuortenkirjoja löysin aika monta ja kaikki olivat edullisia ja ikäänsä nähden hyväkuntoisia. Lisäksi ostin ison pinon Rudolf Koivun kuvittamia postikortteja.

Vanhoja valokuvia ja lehtiäkin oli kaupan ja tein mielestäni oikein hyvät löydöt myös niiden kohdalla. Ava Gardner on kovin kaunis ja nimmarikin lienee ihan aito. Jos ei ole, niin ei silti harmita, koska en maksanut kuvasta paljoakaan. Viikkosanomat marraskuulta 1964 esittelee Englannin nuoria suurlähettiläitä kolmen aukeaman verran.

Kaksi postikorttiakin ostin. Vasemmalla näette idyllisen kuvan tappelevista sisaruksista. Näky on kovin tuttu sekä itse koettuna että omin silmin nähtynä. Kortin on lähettänyt sisko veljelleen hyvin kauan sitten, postimerkistä päätellen 1900-luvun alussa. Värillinen kortti taas on niin häkellyttävä, että olen lähes sanaton. Kaikessa rauhassa talon seinustalla kuherteleva pariskunta saa kylmää vettä koiran pissaa niskaansa närkästyneeltä eläimeltä. Ehkäpä neidon helma on noussut säädyttömiin korkeuksiin ja koira on päättänyt lopettaa moisen riettauden lyhyeen.

Jos olisi ollut varaa, olisin ostanut omakseni yhden viime vuosisadan alkupuolelta olevan valokuvakansion, jonka kuvia oli erikoisesti leikelty. Joistakin kuvista oli leikattu joku ihminen pois, yhdessä kuvassa rivissä istuvien poikien järjestystä oli jälkikäteen muutettu. Eräällä sivulla oli kokoelma jalkojen kuvia.

Monenlaista mielenkiintoista ja houkuttelevaa näin ja viihdyin messuilla oikein hyvin. Ihana päivä!

Pari satukirjaa

Suuri satukirjasto
Keisarin uudet vaatteet
ja muita maailman kauneimpia satuja
WSOY 1980, 253s.
Suom. L. Aro
Kersti Juva
Panu Pekkanen
Kerttu Piskonen
Anni Swan
Maila Talvio

Iltasaturutiinimme elävät murroskautta. Kuten jo aiemmin mainitsin, esikoinen alkaa olla jo sen verran iso, että hän lukee mieluummin itse. Pikkuveli taas on taitava nukahtaja, eikä useinkaan jaksa valvoa lyhyttäkään tarinaa loppuun asti. Nuorimmainen ei pysy paikoillaan edes kuvakirjan vertaa. Mutta silloin tällöin on luettukin, joskin mielestäni harmillisen harvoin.

Suuren satukirjaston ensimmäinen osa aloitettiin varmaankin jo alkuvuodesta. Siitä on lueskeltu tarina silloin tällöin ja viimeisen sadun luin ihan omaksi ilokseni, kun ei nämä perinteisimmät sadut lapsia niin paljoa kiinnostaneet. Minulle tämä kirjasarja on rakas, sillä meillä oli omana yksi osa (Prinsessa Ruusunen), jonka upeita kuvia jaksoin ihastella pitkiä aikoja. Toisia kuvituksia taas en jaksanut edes selailla, mutta ne kivat muistot painavat vaakakupissa enemmän.

Tämä kirjasarjan ensimmäinen osa pitää sisällään muun muassa sadut Keisarin uudet vaatteet, Todellinen prinsessa, Uljas räätäli, Lumivalko ja Ruusunpuna, Kolme pientä porsasta ja Kaunokki ja hirviö. Pidän siitä, että näitä satuja ei ole turhaan siloiteltu ja ripoteltu päälle hunajaa ja hattaraa. Mitään verta ja suolenpätkiä ei sentään Kolmessa pienessä porsaassakaan nähdä (tai kuulla). Vaikka pojat menettivätkin kiinnostuksensa kirjaa kohtaan harmillisesti kesken kaiken, minä tykkäsin silti. En ihan kaikista saduista, mutta useimmista kuitenkin.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti
ja muita hölmöjä aikuisia
Teos 2013, 91s.
Kuvitus: Martina Matlovičová

Toinen lasten osalta puolitiehen jäänyt iltasatukirja on Alexandra Salmelan kirjoittama ja Martina Matlovičován kuvittama Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Aloitimme lukemisen suurin odotuksin, sillä 21 lyhyttä tarinaa omituisista aikuisista kiehtoi meitä kaikkia. Mutta voi blääh. Saduissa oli kyllä hauskoja ja pähkähulluja ideoita, mutta meidän kaikkien makuumme ne olivat aivan liian lyhyitä. Toki satuja olisi voinut jatkaa lasten kanssa ideoiden, mutta sellainen aivomyrskyily ei ole hirveän järkevää nukkumaanmennessä. Viimeiset tarinat luimmekin vanhimman pojan kanssa yhteisvoimin ääneen, keskellä päivää.

Kirjan kuvitus ansaitsee kyllä erityismaininnan. Martina Matlovičová irrottelee estoitta niin värien kuin muotojenkin kanssa ja yhdistelee erilaisia tekniikoita ennakkoluulottomasti. Kuvia katselimme vielä sittenkin, kun lukeminen ei enää innostanut.

Perunkirjoitus

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Atena 2013, 288s.

Roope Lipastin Perunkirjoitus on kertomus veljesten automatkasta mummon edesmenneen puolison perunkirjoitukseen Imatralle. Teemu ja Janne eivät ole olleet järin paljon tekemisissä keskenään, eikä vainajakaan ollut kovin läheinen - varsinkaan Jannelle. Teemu on vakuutusalalla, naimaton ja jämpti kaikissa tekemisissään. Pikkuveli Janne taas ajelehtii tuuliajolla, ainakin Teemun tietämyksen mukaan. Oikeasti Jannellakin on meneillään vaikka mitä, mutta toisistaan etääntyneet veljekset eivät vain ole tulleet keskustelleeksi asioista. Matkalla sattuu monenlaista ja muutamista mieltä vaivaavista asioistakin tulee puhuttua, mutta veljekset onnistuvat yllättämään toisensa vielä Imatrallakin. Tai oikeastaan Janne yllättää kerta toisensa jälkeen.

Pidin kovasti Lipastin kirjoitustyylistä. Teksti on sulavaa ja tarina kulkee mukavan vauhdikkaasti eteenpäin. Lipasti sujauttelee tekstiinsä runsaasti huomioita ihmisistä ja ilmiöistä, mistä myöskin tykkäsin. Henkilöt eivät suoranaisesti sulattaneet sydäntäni. Teemun tärkeily ja jäykkyys, sekä jatkuva Jannen väheksyminen miltei tympivät. Janne taas jäi loppuun asti hiukan arvoitukseksi: en saanut selkeää käsitystä siitä mitä hän mistäkin (käsitellyistä asioista) ajatteli ja miksi. Vaikka en päähenkilöihin rakastunutkaan, tykästyin kirjaan kuitenkin.

Leppoinen tarina, jonka loppu ei ollut ihan perinteinen. Lipastin aiemmatkin kirjat alkoivat kiinnostaa, sillä kyllä tällaiselle letkeälle kirjallisuudelle on aina tilaa.

Kysy ja kurkista! Tenavien tietopankki

Katie Daynes, Suzie Harrison & Marie-Eve Tremblay: Kysy ja kurkista! Tenavien tietopankki

(Lift-the-flap Questions and Answers, 2012)

Tammi 2013, 14s.

Suom. Sari Kumpulainen

"Äiti, mitä ihan maan sisällä on? Onko maapallo niin kuin kivi? Mitä multa on? Miten madot syö multaa? Kakkaako ne samaan aikaan? Syökö ne välillä omaa kakkaa?"

Lapsilla on ihan mieletön tiedonjano ja loputtomasti kysymyksiä. Vanhemmilla ei useinkaan ole ihan kaikkea sitä tietoa, mitä (oikeiden) vastausten antamiseen tarvittaisiin. Hihkaisin innosta, kun huomasin, että yhdessä lasten kirjakerhossa oli kuukaudenkirjana tämä hauska kysymys-vastaus -kirja. Kuvitus miellyttää minua ja lapset rakastavat läppiä, joten yhdistelmähän on varma hitti!

Vaikka kirjassa ei hirveän moneen kysymykseen vastatakaan, niin onhan tästä apua. Aiheitakin on ilahduttavan monenlaisia. Lapset ovat tykänneet erityisesti ihmisiä koskevista tiedoista, kuten milloin ihminen lakkaa kasvamasta, miksi maha murisee ja mitä virkaa on kulmakarvoilla. Minä olen vaivihkaa yrittänyt virkistää muistiani erilaisten kuka keksi sen-ja-sen ja milloin -asioiden suhteen. kaikkien yhteinen suosikki on kuitenkin ihmisen suurin lihas, sillä luukun takana pyllistää veikeä painonnostaja iso pakaralihas pullottaen.

Ei tästä kirjasta varmasti koulutehtävä tehdessä hirveästi apua ole, mutta etenkin kyselyikäisten kanssa tästä on paljon iloa! (Ja kyselyikä tuntuu olevan sen verran pitkä, että kirjaakin tulee varmasti luettua vielä kauan.)

Lisäys:
Ohhoh, olen ihan kokonaan unohtanut julkaista tämän postauksen!
Onneksi löysin tämän luonnoksista, koska kirja on edelleen ahkerassa luvussa. Esikoinen vei sen jopa kouluun lempikirjanaan ja oli ylpeä, kun opettajakin oli kehunut kirjaa mielenkiintoiseksi. :)

Corto Maltese - Kelttiläistarinoita

Hugo Pratt: Corto Maltese - Kelttiläistarinoita

(Les Celtiques, 2009)

Jalava 2013, 110s.

Suom. Heikki Kaukoranta

Corto Maltese on minulle ennestään tuttu pikkusiskon kirjahyllystä. En tosin ole ensimmäistäkään aiemmin lukenut, mutta kehuja kuullut siinä määrin, että ajattelin tutustua herra Malteseen Kelttiläistarinoista aloittaen. (Pikkusiskolta etukäteen varmistin, että pitäisikö nämä sarjakuvat lukea jossakin järjestyksessä, mutta kuulemma ei ole mikään pakko.)

Kelttiläistarinoita on julkaistu nyt suomeksi ensikertaa värillisenä painoksena ja lisäksi käännös on tarkastettu. Ennen kuin Corto Maltese pääsee vauhtiin, lukija pääsee ihailemaan upeita, tunnelmallisia Marco D'Annan valokuvia ja lukemaan Pratt-asiantuntija Marco Steinerin alkusanat. Steinerin sanat ja D'Annan kuvat toimivat yhteen erittäin hyvin, vieden lukijan valmiiksi Irlannin karuihin mutta kauniisiin maisemiin.

Heti parin sarjakuvasivun jälkeen huomasin kuvitelleeni Corto Maltesen toisenlaiseksi mieheksi: perinteiseksi hyvikseksi. Puhelinsoitto siskolle selvensi asiaa, Maltese on kuulemma (entinen) merirosvo mutta silti tavallaan hyvis. Jatkoin siis lukemista ja sain todeta kokoelman kaikki neljä lyhyttä kertomusta varsin toimiviksi. Ensimmäisessä tarinassa, Konsertto O'Molli harpulle ja nitroglyseriinille, Corto Maltese vierailee Pohjois-Irlannissa tervehtimässä ystäväänsä, joka tosin on äskettäin kuollut. IRA:n joukkojen "piilomajassa" vaihdetaan kuulumisia ja lopulta vieraillaan vastapuolen päämajassa.

Sydäntalvisen aamun uni on unenomainen kertomus, joka alkaa aamu-usvaisella Stonehengellä. Vanhojen tarujen ja legendojen hahmot Oberon, Puck, Morgan le Fay sekä Merlin ovat huolissaan saksalaisjoukkojen uhkaavasta lähestymisestä. Apuun värvätään sattumalta paikalla torkkuva Corto Maltese. Tämän tarinan alku oli visuaalisesti hieno, mutta kielellisesti kankea. En vastusta puhekielisyyttä, mutta etenkin Merlinin kaltaisen hahmon soisi puhuvan kirjakieltä.

Vosne-Romanéen viiniä ja Picardien ruusuja tarinassa Corto Maltese jää aika lailla sivustakatsojan rooliin. Punainen paroni ampuu alas vastapuolen lentokoneita solkenaan, mutta viimein hänkin kohtaa loppunsa.

Viimeinen tarina sisälsi niin sekopäisen hahmon, että meinasin saada päänsäryn. Zuydcooten ja Bray-Dunesin välimailta - burleskia, tai ehkä ei on nopeatempoinen rikos ja ratkaisu -tyyppinen tarina. Corto Maltese on seuraamassa amerikkalaisjoukkojen viihdytyspalveluiden järjestämää teatteriesitystä sekä kauniin Mélodien laulua. Esitysten jälkeen sattuu kuolemantapaus, josta syytetään Corton ystävää. Teatteria esittävän Rico-Ricon haastatteleminen on yhtä tuskaa, sillä mies koikkelehtii kuin sätkynukke ja hyppää melkein lukijan silmille. Mutta Corto on nokkela kaveri ja tämäkin juttu järkeillään sutjakkaasti selväksi.

Kaiken kaikkiaan Kelttiläistarinoita jätti jälkeensä halun tutustua Corto Malteseen paremmin. Tämän kokoelman tarinat ovat toisaalta harmittavan lyhyitä, mutta jälkikäteen ajatellen juuri sopivia. Mitäpä tuota turhaan pitkittämään valmista tarinaa. Tarinoiden nimissä olisi kyllä ollut tiivistämisen varaa.

How To Have An Almost Perfect Marriage

Mrs. Stephen Fry: How To Have An Almost Perfect Marriage

Unbound 2012, 190s.

Pari vuotta sitten ihastuin Mrs. Fryn päiväkirjaan, joten kun sattumalta törmäsin nettikirjakaupassa pyöriessäni tähän Rouva Fryn uuteen kirjaan, lisäsin sen heti hankintalistalle.

How To Have An Almost Perfect Marriage on Edna Fryn omintakeinen avioliitto-opas. Hyvän avioliiton määritelmä on toki tapauskohtainen, mutta Ednan tapauksessa hyvään avioliittoon riittää se, että mies pysyisi mahdollisimman paljon pois jaloista. Rouva Fry ohjeistaa niin puolison valitsemisessa, yhteisen kodin sisustamisessa, lasten kasvatuksessa kuin hääjärjestelyissäkin, mutta eniten hänellä on sanottavaa arjessa selviytymisestä. Kirjan loppupuolella käsitellään avioliiton mahdollisia karikoita ja tarjotaan runomuodossa 24 tapaa jättää aviomies.

"Just pack all your bags, Mags, 
Bore him to death, Beth, 
Tell him the truth, Ruth 
There's no need to shout.


Tell him you're pregnant again, Gwen, 
Spoil Match of the Day, Faye, 
Stick his hand in the blender, Brenda 
And get yourself out."

Rouva Fry muuten kehottaa kiinnittämään huomiota puolison nimeen, sillä kukaan ei halua taakakseen kamalaa "pariskuntanimeä" (couple name). Edna ja Stephen muodostavat kelvollisen kutsumanimen Ednaphen, Paul ja Amanda ovat tietysti kavereille Panda. Mutta Simon ja Phyllis, Peter ja Eunice sekä Felicity ja Horatio eivät ole yhtä onnekkaita.

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että Edna Fry on hauska hahmo ja näissä teksteissä on rutkasti viihdykettä, vitsi ei ehkä kuitenkaan kanna kaiken aikaa. Minulla meni tämän kirjan lukemiseen useampi kuukausi, sillä yksinkertaisesti halusin pitää siitä taukoja. Muuten olisin puutunut täysin, eikä siinä olisi ollut mitään mieltä.

How To Have An Almost Perfect Marriage on mukava välipalakirja Stephen Fryn ystäville. Hiukan maistiaisia kirjan sisällöstä voi kurkkia Rouva Fryn blogista.

Maailman maat, liput ja historia

Kimmo Kiljunen: Maailman maat, liput ja historia

Into 2013, 728s.

Kouluaikoina maantieto ei kuulunut niihin aineisiin, joissa olisin erikoisesti loistanut. En ollut aiheesta edes kovin kiinnostunut, mistä oli harmia esimerkiksi Trivial Pursuitia pelatessa. Sittemmin olen huomannut, että olisi oikeastaan hauskaa - ja ihan fiksuakin - osata sijoittaa maita maailmankartalle, tunnistaa lippuja ja olla ylipäätään paremmin perillä siitä, mitä missäkin päin maailmaa on meneillään.

Kimmo Kiljusen Maailman maat, liput ja historia on jykevä, mutta helpostilähestyttävä teos. Siinä esitellään kaikki maailman itsenäiset valtiot sekä joitakin itsehallintoalueita. Lyhyen, mutta informatiivisen historiankatsauksen ohella lukija pääsee ihailemaan myös niitä lippuja, joita ei ehkä enää ole käytössä ollenkaan. Kiljunen avaa myös lippujen muotokieltä ja värien symboliikkaa, mielenkiintoisella tavalla. Teksti on asiallista, mutta ei tylsää ja puuduttavaa, vaan selkeää ja huumorintajuistakin.

Minun oli tarkoitus ensin vain selailla kirja läpi. Ei siitä plaraamisesta kuitenkaan tullut mitään, kun huomasin unohtuvani lukemaan tekstiä tarkemmin. Muistilappuja piti liimata ennätystahtia mielenkiintoisiin kohtiin ja mies sai kuulla aika monta "Tiesitkö, että..." -alkuista lausetta.

Kirja on tulvillaan pieniä, kiinnostavia nippelitietoja. Lukiessani opin muun muassa sen, että suruliputus on lähtöjään Tanskasta; Färsaarten ensimmäinen alkoholimyymälä avattiin 1992; Saksassa julkaistaan maailman kolmanneksi eniten kirjoja; Rubikin kuutio, kuulakärkikynä ja hologrammi on keksitty Unkarissa; Liberian kansalaisuuden voi saada vain musta, negroid descendent; Ruandasta tuli vuoden 2008 vaaleissa ensimmäinen maa, jossa naiset saivat enemmistön parlamenttiin; Bhutanissa sallittiin television katselu vasta vuonna 1998 ja kiellettiin kaikkien tupakkavalmisteiden myyminen 2004; Bruneissa ei makseta tuloveroja, vaan öljytuloilla kustannetaan kaikille ilmainen ja korkeatasoinen koulutus ja terveydenhuolto, täystyöllisyys, palkat ja eläkkeet; Tuvalulla ei ole omaa televisiota, sanomalehteä, vankilaa tai armeijaa; Ecuadorin presidentiksi vuonna 1996 valittu presidentti sai lempinimen El loco, sillä virkatehtävien sijaan hän "esiintyi mieluummin rocktähtenä, kabareetanssijana tai teki Batman-asussa benji-hyppyjä". 

Ai niin, lisäksi Norsunluurannikko päätti jo vuonna 1986, että jatkossa Norsunluurannikko on kaikilla kielillä Côte d'Ivoire ja vain tämä ranskankielinen nimi on sallittu. Ihan vain kapinoidakseni kirjoitan tähän vielä kerran suomeksi Norsunluurannikko. 

Lipuissa minut yllätti muun muassa sellainen asia, että joillakin mailla voi olla keskenään samanlaiset liput. Esimerkiksi Indonesian ja Monacon liput ovat tismalleen samanlaiset, Luxemburgin ja Alankomaiden liput erottaa vain pieni sävyero sinisessä värissä. Jotenkin olen aina kuvitellut, että kahta samanlaista lippua ei ole, vaan moisen estäisi jokin kosminen "valitsemasi lippu on jo käytössä" -virheilmoitus. Lipuissa esiintyvät kruunut, tähdet ja vaakunat eivät yllättäneet, mutta reiälliset liput (joista on kiireesti pitänyt poistaa jokin ei-toivottu elementti), AK-47 (Mosambik) sekä "taistelussa voitettujen, valloitushaluisten muslimimaurien sokaistut päät" (Sardinia, 1322-1720) olivat minulle uutta. Syystä tai toisesta olen myöskin aina kuvitellut, että kun Maamme-laulu ensimmäisen kerran esitettiin Floran päivänä 1848, samaan aikaan salkoon nostettu lippu olisi ollut siniristilippu. Mikäli tuo vuoden 1848 lippu olisi jäänyt käyttöön, olisi nykypäivän koululaisilla tuskaiset ajat itsenäisyyspäivän tienoilla, kun kuvaamataidon tunnilla pitäisi taiteilla laakeriseppeleen ympäröimää leijonavaakunaa. Tausta sentään oli valkoinen, mutta kyllä tämä siniristilippu on huomattavasti helpompi piirrettävä.

Jokaisen maakatsauksen lopussa on info-laatikko, jostä näkee esimerkiksi asukasluvun, pinta-alan, pääkaupungin, BKT:n, tärkeimmät vientituotteet, elinajanodotteen sekä lukutaitoisten määrän. Oli hätkähdyttävää lukea, että Swazimaassa elinajanodote sekä miehillä että naisilla on vain 32 vuotta. Minä olen jo 34. Lukutaitokaan ei kaikkialla ole itsestäänselvyys, kuten taannoisella lukutaitokampanjallakin muistutettiin. Burkina Fason kansalaisista vain 22% osaa lukea. Ja nämäkin luvut voivat olla kaunisteltuja. Onneksi kaikki faktat eivät ole masentavia, vaan nauroin ääneen Vatikaanivaltion vienti-sarakkeelle, siellä kun todetaan asiallisesti ja aiheesta: evankeliumi.
Maailman maat, liput ja historia on huikean hieno teos. Siinä on - luonnollisesti - runsaasti kuvia lipuista sekä selkät karttakuvat kunkin maan sijainnista. Tästä kirjasta on varmasti iloa kaikenikäisille, pitkäksi aikaa.

Takiainen

Daniel Glattauer: Takiainen

(Ewig Dein, 2012)

Atena 2013, 268s.

Suom. Raija Nylander

Judith on nelikymppinen, lamppukauppaa pyörittävä fiksu  nainen. Hän ei ole erityisesti kaivannut elämäänsä miestä, mutta eräällä kauppareissulla hän lähes kirjaimellisesti törmää erääseen varsin viehättävään herrasmieheen. Tuo mies, Hannes, on kohtelias ja ylitsevuotavan kiinnostunut Judithista. Moinen liehittely hivelee Judithin itsetuntoa ja hän ottaa vastaan miehen kahvittelukutsun. Aika pian suhde etenee, vaikka Hannes tuntuukin olevan tukahduttavan rakastunut ja Judithille riittäisi paljon vähempikin yhdessäolo. Hannes on kaikkialla, kaiken aikaa. Ero on ainoa oikea ratkaisu, mutta ei todellakaan helppo.

Daniel Glattauerin Takiainen on tiivis ja tunnelmaltaan ahdistava trilleri. Lukijalle Hannes näyttäytyy alusta asti epämiellyttävän tarrautuvana miehenä, mutta ei Judithkaan maailman rakastettavimmalta naiselta vaikuta. Judithin ja Hanneksen eron jälkeen lukijallekin alkaa olla epäselvää, kuka on se seonnut osapuoli. Judith kokee Hanneksen vainoavan itseään, mutta kukaan ei tunnu uskovan sitä. Todisteitakaan ei oikein ole.

Takiainen jätti hiukan nihkeän jälkimaun. Tavallaan kirjassa ei ole mitään vikaa: juoni on hyvä ja tunnelma tiivistyy sopivasti pitkin matkaa. Loppukin on ihan kelvollinen, mutta ehkä hiukan äkkinäinen ja liian epäuskottava muuhun kirjaan verrattuna.

Viime aikoina olen potenut jonkinasteista syysmasennusta (itse diagnosoituna, tietenkin) ja kun siihen lisää huonosti nukutun vauvavuoden (11kk voi pyöristää vuodeksi), ei olotila ole se virkein mahdollinen. Lukeminen, kuten kaikki muukin tekeminen, on ollut takkuista ja kankeaa, joten ehkä kirja kärsi kohtuuttomasti myös lukijan epäedullisesta olotilasta.

Takiainen oli selvästi hyvä kirja, mutta ei vain tähän hetkeen sopivinta luettavaa minulle.

Roald Dahl: Tautisia tarinoita & Kirahvi, kaani ja minä

Roald Dahl: Kirahvi, kaani ja minä

(The Giraffe and the Pelly and Me, 1985)

Art House 1996, n. 30s.

Tautisia tarinoita

(Revoltin Rhymes, 1982)

Art House 1996, n. 45s.

Suom. Kimmo Pietiläinen

Kuvitus Quentin Blake

Tein jokin aika sitten löytöjä Huuto.netistä. Jotenkin olen erehtynyt kuvittelemaan, että olen lukenut kaiken Roald Dahlilta suomennetun lastenkirjallisuuden, mutta eihän asia ole likimainkaan niin. Kirahvi, kaani ja minä on ollut lainassa kirjastosta joskus, mutta en ole varma olenko sitä lukenut aiemmin. Tautisia tarinoita taas oli ihan uusi tuttavuus.

Kirahvi, kaani ja minä kertoo Pikku-Ollista, joka haaveilee avaavansa karkkikaupan suljetun kiskan tilalle. Joku ehtii kuitenkin ostaa kioskitalon ennen Ollia ja perustaa taloon tikapuuttoman ikkunanpesufirman. Sattumalta Olli osuu paikalle, kun firma saa ensimmäisen toimeksiantonsa ja niin läheisen Haukivuoren herttuan kartanon pihalle ilmestyy kirahvi ja apina sekä pelikaani kuljettaen nokassaan Ollia. Eläimet pesevät ikkunoita ja Olli manageroi. Sattuu myös jännittävä välikohtaus, jonka jälkimainingeissa Ollista tulee kuin tuleekin karkkikauppias.

Tautisia tarinoita sisältää uudelleenkerrottuna kuusi klassikkosatua. Runomuotoiset versiot Tuhkimosta, Jaakosta ja pavunvarresta, Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, Kultakutrista, Punahilkasta ja Kolmesta pienestä porsaasta eivät sovi herkille lukijoille, eivätkä ole ainakaan iltasatuainesta. Dahl revittelee holtittomasti ja niin ronskisti, että hänen versioistaan saisi mainioita splatter-leffoja! Vaikka runojen käännökset eivät kaikin paikoin ole sulavimpia mahdollisia, ihastuin suuresti Punahilkkaan, joka ei tarvitse puunhakkaajaa pelastajakseen. "Isoäidin" kiiltävään turkkiin ihastuva tyttönen nimittäin kaivaa pöksyistään pyssyn, jolla ampuu sutta päähän ja sen jälkeen Punahilkkaa ei enää näekään kuljeksimassa punaisessa hilkassaan vaan uudessa susiturkissa. Samainen tyttö rientää apuun myös tarinassa Kolme pientä porsasta, vaikka apua pyytäneen possun kohtalo onkin aika karu. Toisaalta, siannahkasalkku oli selvästi Punahilkalle mieluinen.

Jälleen kerran tykkäsin Dahlin tarinoista kovasti. Tautiset tarinat olivat piristävän kauheita, Kirahvi, kaani ja minä taas perinteisempi, mukava satu. Quentin Blaken kuvituksia täytyy kehua jälleen erikseen, ne kun luovat omanlaisensa hilpeän tunnelman.

Puutarhanhoito poropeukaloille

Merja Turunen & Sirpa Ylönen: Puutarhanhoito poropeukaloille

Into 2013, 223s.

Kuvitus Ina Kallis

Olemme asuneet nykyisessä kodissamme kahdeksan vuotta. Ainakin. Meillä on isohko piha, mutta en ole osannut tehdä sille oikein mitään. Viime keväänä päätin, että nyt viimeinkin otan ja teen edes jotakin: perheen nuorimmainen varmasti pötköttelisi mielellään nurmikolle asetetulla viltillä, kun äiti pistäisi pihan kuntoon (=kitkisi taas tuon kamalan kukkapenkin). Jos nyt täysin sivuutetaan se asia, että pihamme kaipaisi kipeästi isompaakin kunnostusta kuin kukkapenkkien kitkemistä, oli suunnitelmissani muutenkin liikaa tilaa muuttujille. Etenkin, kun vauvoilla on tapana oppia uutta hurjaa vauhtia ja niinpä se nurmikolla viihtyvä tapaus ei todellakaan pysynyt paikoillaan. Nukkuihan tuo sentään päiväunia sen verran, että sain keväällä leikattua takapihan yli kolmimetriseksi hujahtaneen pensasaidan puolta matalammaksi. Ja silputtua sitten älyttömän määrän pensasroskaa yhteen (auton) peräkärrylliseen. Pienillä oksasaksilla.

Mutta tästä kirjasta minun piti kertoa. Puutarhanhoito poropeukaloille on juuri sitä, mitä nimi lupaa: selkeää perustietoa kaikesta oleellisesta puutarhanhoitoon liittyvästä. Liikkeelle lähdetään oman pihan maalajin tunnistamisesta, yleisimmistä kasveista, pihasuunnittelusta ja työkaluista. Suunnittelun osuutta ei pidä väheksyä, sillä hyvällä suunnittelulla välttyy varmasti ainakin muutamalta aloittelijan virheeltä. Joku aloittelija saattaisi jopa sijoittaa kukkapenkin leikkimökin seinustalle siten, että sadevesi lorisisi iloisesti suoraan arkojen, hentovartisten kukkien päälle.

Turunen ja Ylönen käyvät läpi runsaan valikoiman sekä syötäviä kasveja että koristekasveja, sekä käytännöllisiä vinkkejä kunkin kasvattamiseen ja hoitoon liittyen. Myös puutarhanhoidon yleisimpiin ongelmiin, kuten rikkaruohoihin, ötököihin ja erilaisiin kasvitauteihin perehdytään sopivasti. Tärkeimpänä kaikesta sisällöstä pidän kautta kirjan huokuvaa yritteliäisyyden asennetta, rohkaisevaa ja innostavaa: älä lannistu virheistä tai vastoinkäymisistä. Kieli on selkeää ja helposti ymmärrettävää, mutta ei missään nimessä lukijaa vähättelevää.

Omasta tarpeestani tämän kaltaiselle opukselle kertokoon oheinen kuva, joka kertoo aika paljon omista puutarhanhoitotaidoistani. Olen ihan itse rakentanut etualalla näkyvän, lähes symmetrisen kasvimaalaatikon. Aluksi istutin siihen herneitä, koristekurpitsaa, ruohosipulia sekä salaattia, jotka kaikki kasvoivat valtavan hyvin, etenkin tilanahtauden huomioonottaen. Sittemmin sain kotikotoa mansikantaimia, jotka jakavat tuon - edelleen liian pienen - tilan aina vain hyvin kasvavan ruohosipulin kanssa. Puutarhanhoito poropeukaloille opetti minulle muun muassa sen, että rönsyt kuuluisi leikata pois.

Mansikkamaan takana pilkistää kaksi mustaviinimarjapensasta. Paino sanalla pilkistää, koska toinen pensas lakoaa uhkaavasti alamäkeen kahdesta itse kyhäämästäni pensastuesta huolimatta ja toinen haaveilee muutosta naapurin puolelle, ainakin jos kasvukulmasta voi jotakin päätellä. Nämäkin pensaat ovat aivan liian lähekkäin, mutta hyviä marjoja niistä sentään saa, joskin määrä on sen verran vaatimaton, että saan vaivatta syötyä koko sadon suoraan pensaista.

Ikävä kyllä minulla ei ole esittää kuvamateriaalia monista muista nokkelista puutarharatkaisuistani, kuten riittämättömän pienestä lehtikompostista tai edes siitä kirsikkapuusta, jonka kaadoin viime keväänä ihan vain nojaamalla siihen.

Puutarhanhoito poropeukaloille on erittäin hyvä perusteos aloittelevalle puutarhurille. Siitä saa hyvät perustiedot, mutta myös paljon vinkkejä muuhun kirjallisuuteen. Minä pidin tästä kovasti ja oikeasti harmittaa, että en kesän aikana päässyt kirjan tietoutta hyödyntämään. Nyt voisin yrittää skarpata syysaskareiden suhteen, sillä lehdet on haravoimatta edelleen, vaikka luntakin ehti olla jo viikon verran.

Pispalan kiviä

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Karisto 2013, 204s.

Kristiina Harjulan esikoisteos, Pispalan kiviä, houkutteli jo kansikuvallaan (vaikka en ihan hahmotakaan, miten tuon naisen jalat oikein ovat). Pispalassa en ole koskaan käynyt, ainoastaan linja-auton ikkunasta ihaillut suloista näkymää - ja tämäkin tapahtui jo 18 vuotta sitten, yläasteen luokkaretkellä. Joka tapauksessa Pispalaan sijoittuva kertomus, Railin lapsuudenkuvaus 50-luvulta, kiinnosti ja herätti miellyttäviä nostalgisia värähdyksiä.

Raili osaa jo puhua, kun hän muuttaa äidin ja isän kanssa mummun kaupan yläkerrassa sijaitsevaan asuntoon. Leikkikavereita löytyy samasta talosta ja se onkin hyvä, sillä silloin ei tarvitse mennä ulkovessaankaan yksin. Uutta hohtoa elämään tuo naapuriin muuttava taiteilija Eedit, joka pukeutuu kuin elokuvatähdet. Lapset hurmaantuvat Eeditistä ja aluksi aikuisetkin nauttivat raikkaasta tuulahduksesta. Mutta sitten eräs mies hurmaantuu liikaa, eivätkä aikuiset enää olekaan samanlaisia kuin ennen. Railin arki huojuu, mutta tyttö yrittää parhaansa mukaan luovia aikuisten välisten ristiriitojen keskellä.

Kristiina Harjula kirjoittaa niin, että Pispala herää eloon. Tampereen murre sorahtelee luontevasti ja vanha kauppa tuoksuu. Moni asia Railin lapsuudessa muistutti omastani, vaikka minä olenkin pienestä maalaiskylästä ja olin lapsi 80-luvulla. Mekin asioimme pienessä kyläkaupassa ja ostokset merkittiin kirjalle. Meillä oli ulkovessa, jonne en hirveän mielelläni mennyt sillä pelkäsin tippuvani reiästä. Vielä sittenkin, kun meille saatiin sisävessa, jatkoimme pitkään "Tuu mun kaveriksi vessaan" -käytäntöä. Railin tavoin minuakin pelotti kellarissa käydessä, että ovi menee kiinni, eikä kukaan osaa etsiä sieltä.

Pispalan kiviä ei ole se onnellisin tarina, mutta sitäkin vahvempi ja toiveikkaampi. Harjulan nimi kannattaa painaa mieleen, sillä tällaisen esikoisen jälkeen seuraavalta kirjalta on lupa odottaa suuria.