Tarinan toinen puoli

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli

(En sann historia, 2014)

Teos & Schildts & Söderströms 2014, 32s.

Suom. Ilpo Tiihonen

Gunnar-eno ja Nea-täti näyttävät päällisin puolin tavanomaisen tylsiltä, arkisilta vanhoilta sukulaisilta. Nea-tädillä on pitkiksi venyneet korvalehdet, Gunnar-enolla kova rykimisen tarve ja tummia läikkiä kämmenselissä. Mutta nuo pienet piirteetpä kertovatkin jännittäviä tarinoita: Nea-tädin korvalehdet venyivät Maharadzan raskaiden timanttikorvakorujen painosta, Gunnar-enon kurkkua kiusaa sinne nukketeatteriuralta jäänyt Tervetuloa! -toivotus ja käden läikät ovat muisto eräästä pieleen menneestä rakkaustarinasta.

Totta toinen puoli on vinkeä tarina siitä, kuinka kaikki seikkailut eivät näy päällepäin. Tavanomaiselta näyttävä nykyhetki voi kätkeä taakseen vaikka minkälaisia seikkailuja ja arvoituksia.

Kirjan kuvitus on värikästä ja iloista. Pidän siitä, kuinka kirjaa ei ole yritetty väkisin kohdistaa pojille tai tytöille, vaan se on sopiva kaikille. Meidän pojat pitivät sekä tarinasta että kuvista. Ilmeisesti jo ajatus siitä, että meidänkin mummun ja papan menneisyydestä saattaisi löytyä jotain yhtä odottamatonta, riittää viihdyttämään lapsia.

Nuoruuden savotat

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat

Gummerus 1975, 609s.

Nuoruuden savotat jatkaa Iijoki-sarjaa siitä, mihin Täydessä tuntirahassa jäätiin. Tunnelma tässä kirjassa on kuitenkin tyystin erilainen kuin edeltäjässään ja pari kertaa pitikin tarkistaa, olenko varmasti tarttunut oikeaan osaan vai hypännyt ehkä kirjan tai parin yli. Mutta ei, Nuoruuden savotat kuvastaa tasaisen seesteistä ajanjaksoa, jolloin kotiasiat ovat kunnossa, taloustilanne maassa kohentunut merkittävästi ja vain harva osaa edes aavistella lähestyvää sotaa.

Kalle kulkee tienahommissa ja ahkerana nuorena miehenä tuokin kotiin komeita tilipusseja. Omaan käyttöön rahaa ei juurikaan jää, mutta sen verran kuitenkin, että Kalle saa hankittua omaksi Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi -oppaan. Aina tilaisuuden tullen Kalle pyörittelee mielessään novellinaiheita ja kirjaapa joitakin muistivihkoonsakin. Tukkeja parkatessa ajatus on melko vapaa kulkemaan, eikä työtahtikaan häiriinny ideoita pyöritellessä.

Tässä osassa Kallen suhde kirjallisuuteen olikin esillä huomattavasti enemmän kuin aiemmissa osissa. Siinä missä muut nuoret suuntaavat viikonloppuisin tansseihin tai muihin huvituksiin, Kalle jää mieluummin kotiin lueskelemaan ja levähtämään raskaan työviikon jälkeen. Mikkelinjuhliltakin Kalle kiirehtii kotiin lukemaan Teuvo Pakkalan uutta kirjaa, Tehtaan varjossa. Suomussalmen maatalousjuhlilla Kalle pääsee näkemään itsensä Ilmari Kiannon ja tästä Kalle on aivan tohkeissaan.

Vaikka Päätalo kirjoittaa kaikesta käsittämättömän pikkutarkasti, silti tuntuu aina jäävän jotakin kertomatta. Esimerkiksi Kallen osallistuessa suojeluskunnan hiihtokilpailuihin hän palaa muistoissaan parin viikon takaisiin hiihtokisoihin, joista ei tekstissä ole aiemmin mainittu sanaakaan! Olen aiemminkin maininnut, että näissä kirjoissa pääsee tosissaan tutustumaan entisaikoihin tapoihin. Esimerkiksi ruokapöydässä useimmiten käytettiin omaa puukkoa, jota ei syönnin päälle ruukattu kummemmin pestä:

"Miehet rupeavat röyhtäilemään ja kuivaamaan puukkojaan. Ikämiehet kuivaavat hiuksiinsa ja nuoremmat, kansakoulusivistyksen saaneet, jalkineittensa varsiin."

Vasta tätä kirjaa lukiessa hoksasin ajatella, miten mahdottoman hieno perintö koko Iijoki-sarja on Päätalon jälkeläisille. Ajatella, miten mahtavaa olisi saada tutustua omaan iso(iso)isään näin tarkkojen muistelmien kautta! No, ehkä en olisi kauhean innokas kuulemaan esi-isän poikuuden menetyksestä tai haaveista päästä niksauttamaan maksullista naista, mutta noin muuten.

Nyt on lukupinossa rutkasti syksyn uutuuksia, mutta ilman muuta joulukuussa suuntaan jälleen Iijoelle.

Suuri karttakirja

Aleksandra Mizielińska & Daniel Mizieliński: Suuri karttakirja

(Mapy, 2012)

Nemo 2014, 104s.

Suom. Tapani Kärkkäinen

Suuri karttakirja on hieno, kirjaimellisestikin suuri kirja. Se on vain hiukan pienempi kuin A3 paperiarkki, joten aukeaman kokoisiin karttakuviin mahtuu paljon selkeitä kuvia. Suuressa karttakirjassa esitellään maanosat ja 42 valtiota. 

Jokaiselle maalle on varattu oma aukeamansa, jolta kartan ja muutamien perustietojen lisäksi löytyy runsaasti kuvitettua tietoa kustakin maasta. Esimerkiksi Suomesta esitellään muutamien puiden, marjojen ja perinteisten ruokien lisäksi pesäpallo, sauvakävely, Väinämöinen ja Kemin lumilinna. Muutamia tunnettuja henkilöitäkin löytyy, kuten Alvar Aalto ja Tove Jansson (jota en kyllä olisi tunnistanut kuvasta). 

Kirjan kuvitus on todella onnistunut. Se on sopivan pelkistettyä toimiakseen tiukasti rajatussa tilassa ja vetoaa hyvin sekä aikuisiin että lapsiin. Nuorin (2v.) ei vielä malttanut hirveästi pysähtyä kuvia tutkimaan, mutta isommat kyllä senkin edestä. Koska sivuilla on paljon yksityiskohtia, niitä voi käyttää myös yksinkertaiseen etsi ja löydä -peliin: yksi valitsee jonkin kuvan ja muut yrittävät löytää sen. Tällä tavalla lapsetkin malttavat tutkia yksityiskohtia huomattavasti tarkemmin ja useampaan kertaan kuin "vain"lukiessa.

Minua viehättää kuvituksen lisäksi paljon myös kirjan värimaailma, joka on maanläheinen ja siksi erityisen hyvin karttakirjaan sopiva. Ainoa negatiivinen asia on uuden kirjan pistävä haju, jonka luulen johtuvan painomusteesta tai muusta vastaavasta teknisestä seikasta. Eiköhän tuoksut tästä tasaannu ajan kanssa, kun kirjaa ahkerasti selaillaan.

Erittäin laadukas ja mielenkiintoinen kirja, joka sopii hyvin kaiken ikäisille.

Edda

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Teos 2014, 371s.

50-luvun lopulla, eräässä kivitalossa Töölössä, leikkivät aina yhdessä tytöt Eetu ja Aatu. Aatu ei puhu, vaan kirjoittaa sanottavansa paperille. Eetu taas puhuu paljon ja johtaa mielellään leikkejä, joihin alkaa yhä vahvemmin liittyä muinaiset viikinkien jumaltarut. Kaiken keskellä on Yggdrasil, jonka runkoa ylös ja alas kipittää Ratatoskur-orava kuljettaen tietoa Asgårdista Heliin ja takaisin. Muutkin pihan lapset ovat mukana siinä leikissä, jossa kuljetaan talon kellarikäytävillä riimusauvaansa ylpeänä kantavan Eetun johdolla. Leikissä, joka loppuu karmeaan näkyyn. Leikin mukana loppuu myös ystävyys, vaikka Eetu - myöhemmin Edda - ei ymmärrä miksi. Hän haluaa selvittää, mikä on totuus kellarikäytävän kauhean näyn takana.

"Aikuiset aloittivat aina näin: et sinä vielä ymmärrä näitä asioita. Sitten he kertovat sen asian, ja varoitus, ja se, että ei sitä ymmärrä, luovat yhdessä ymmärryksen, joka on kauheampi ja suurempi. Se saa käsittämään osan, tai käsittämään väärin, mutta näkemään ytimeen tavalla joka on enemmän kuin mikään ymmärrys."

Eeva-Kaarina Arosen Edda on vahvan tunnelmallinen romaani. Sen kielessä on jotakin yhtä aikaa kiehtovaa ja raskasta, minkä vuoksi lukeminen vaati tavallista enemmän keskittymistä. Lasten meuhkatessa vieressä ei kannattanut edes yrittää jatkaa lukemista, vaan oli pakko odottaa iltaa ja jälkikasvun nukkumisaikaa.

Tarina kulkee kahdessa tasossa, Eddan nykyhetkessä (80-luvulla) ja lapsuusmuistoissa. Edda on erikoinen nainen, joka puvustaa omaa elämäänsä eikä osaa irrottautua menneestä. Vanhat tapahtumat ja etenkin epätietoisuus piinaavat häntä niin paljon, että Edda tuntuu olevan irrallaan muusta maailmasta. Hänen ja muiden ihmisten todellisuudet eivät kohtaa. Vaikka tarina oli enimmäkseen ahdistava, siihen mahtuu myös runsaasti huvittavia pieniä huomiota lasten leikeistä, ajatuksista ja väärinkäsityksistä. Nämä huomiot kevensivät muuten ahdistavaa tarinaa ja tekivät Eddan muistoista lukijalle aidon tuntuisia.

Edda oli jännä kirja. Tavallaan pidin siitä kovasti ja tavallaan koin sen turhankin ahdistavaksi. Ehkäpä tuntemukseni asettuvat ajan kanssa uomiinsa ja osaan vasta jonkin ajan kuluttua sanoa, oliko tämä minulle hyvä vai keskinkertainen lukukokemus. Napinantarpeeni tyydytän väittämällä, että liikenneympyrästä ei voi "kääntyä ensimmäisestä vasemmalle".

Kultainen POP-laulukirja

Kultainen POP-laulukirja

(Toim. Ari Leskelä)

F-kustannus 2014, 272s.

Viime kesänä meidän suvussa juhlittiin 150-vuotissynttäreitä. Hyvin usein kun sukua on isommin koolla, jossain vaiheessa lauletaan. Näin myös kesän juhlissa: ensin oli muutama lauluesitys, mutta myöhemmin yhteislaulullekin olisi ollut kysyntää. Seurasi ongelma. Emme millään tahtoneet keksiä sellaisia lauluja, joita soittotaitoiset olisivat osanneet säestää tai edes lauluhaluiset (laulutaidosta kun ei jokaisen innokkaan kohdalla voi puhua) muistaneet sanoja. Muutaman vähän sinne päin ja sanoja arvaillen lauletun laulun jälkeen tyydyimme nauttimaan serkkupoikien kitaransoitosta. Siinä ei kyllä ollut mitään valittamista, sillä kaunis kesäilta ja kitarat sopivat valtavan hyvin yhteen.

Juhlien jälkeen tuli sitten mieleen, että seuraaviin juhliin olisi hyvä varautua jo nyt. Kultainen laulukirja on laulukirjana klassikko ja siinä on hyvä valikoima monen eri genren lauluja. Mutta sitä on laulettu jo kyllästymiseen asti. Pitäisi olla jotain tuoreempaa, menevämpää, nuorekkaampaa laulettavaa.

Kultainen POP-laulukirja on juuri tällainen. Se sisältää reilut 100 pop-laulua, joista osa on tuttuja vuosikymmenten, osa parin vuoden takaa. Mutta tuttuja laulut ovat valtaosin, myös tällaiselle varsin vähän radiota kuuntelevalle. Kirjasta löytyy niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin biisejä, osalle sekä alkuperäiset että "suomennetut" sanat. Nuotit ainakin näyttävät selkeiltä, en vain itse ole päässyt näitä testaamaan kun kotoa löytyy vain kazoo, josta on vähän vaikea saada varmuudella yhtään mitään nuottia. Soinnut on merkitty myös ja kirjan lopusta löytyy kitaran otetaulukko, joten kitarasäestyksenkin pitäisi luonnistua, mikäli jonkinasteinen soittotaito on omasta takaa.

Odotankin seuraavia sukujuhlia malttamattomana, jälleennäkemisen ja hilpeän laulutuokion toivossa. Voisimme laulaa alkuillasta jotain tuttua ja turvallista kuten Leijat, Pikkuveli ja Telepatiaa, siirtyä sitten Kolmen Cowboyn kautta Poikaan nimeltä Päivi ja ehkä sitten irtoaisikin jo Like a Virgin, Valo yössä tai You're My Heart, You're My Soul. Ja jos ihan haikeaksi menee, niin hei, Careless Whisper!

Valhalla-sarjakuvat

Peter Madsen: Valhall, den samlade sagan 1-5

Ekholm & Tegebjer 2011-2013

Översatt. Mikael Tegebjer

Luin alkuvuodesta Valhalla-sarjakuvasarjan ensimmäiset viisi osaa, jotka jostakin käsittämättömästä syystä ovat myös ainoat suomennetut osat. Tarinat olivat yhtä hauskoja, kuin muistelinkin ja jäin haikailemaan sarjan loppujen osien perään. Kesällä viimein huomasin, että vaikka suomennoksia ei enempää olekaan, koko sarja on käännetty ruotsiksi. Kaksikielisessä kaupungissa on se etu, että kirjastossa on kelvollinen valikoima myös ruotsinkielistä kirjallisuutta ja onnekseni hyllystä löytyivät myös nämä upeat Valhall, den samlade sagan kokoelmat. Lainasin nämä elokuussa ja aloitin lukemisenkin heti, mutta harmillisen vajavainen kielitaitoni teki lukemisesta hidasta ja välillä liiankin työlästä. Varsinaiset sarjakuvat kyllä tuli luettua ihan sutjakasti, mutta näiden yhteisniteiden lisämateriaaleissa oli haastetta senkin edestä.

Valhalla-sarja koostuu viidestätoista albumista. Mikäli syventäviä tekstejä oikein ymmärsin, sarjan seikkailut on pitkälti koottu islantilaisen Snorre Sturlarssonin Eddan ja muutaman muun muinaista pohjoismaista mytologiaa sisältävän lähteen perusteella. Luonnollisesti tekijät ovat ottaneet vapauksia muun muassa hahmojen luonteiden suhteen ja yhdistelleet eri taruja luodakseen paremmin sarjakuvaksi taipuvia seikkailuja.

Niin, Peter Madsen ei todellakaan ole tehnyt Valhallaa yksin. Hän on kyllä kuvittanut sen, mikä on kiistatta suuritöisin osuus, mutta esimerkiksi käsikirjoituksia ovat olleet tekemässä myös Hans Rancke, Per Vadmand ja Henning Kure. Lisäksi sarjaa on ollut värittämässä ja tekstaamassa useampikin henkilö. Luonnollisesti Madsenin kuvitustyyli on sarjan edetessä kehittynyt ja ensimmäiset osat tuntuvatkin melko pelkistetyiltä, mikäli niitä vertaa sarjan loppupään albumeihin. Tilankäyttö sivuilla muuttuu vapaammaksi ja muutenkin kuvallinen ilmaisu vahvistuu hurjasti.

Lokin näkyvyys sarjassa pääsi yllättämään. Toki viekas, itsekäs ja suurpiirteinen Loki tarjoaa jo sinällään loistavia mahdollisuuksia tarinan kuljettamiseen, mutta ihan jo seikkailujen sivujuonteissa Loki pääsee loistamaan. En esimerkiksi tiennyt Lokin ja Odinin kahdeksanjalkaisen hevosen, Sleipnerin, suhdetta ennestään, mutta nyt en voi sitä unohtaa. Sarjan viimeinen osa, Völvans syner, oli haikeaa luettavaa. On ymmärrettävää, että viikinkijumalten tarina päättyy sarjakuvassakin ragnarökiin, mutta silti moinen tuntui karulta kohtalolta. Toisaalta, paria osaa aiemmin olin saanut lukea siitä, kuinka Balder muutti Helin (sekä henkilön että paikan) tyystin toisenlaiseksi kuin aiemmin.

 Edelleen toivon, että Valhalla-sarja suomennettaisiin loppuun asti, sillä varmasti tällaiselle sarjalle löytyisi uusiakin lukijoita. Tässä toivossa en lähde ruotimaan seikkailujen juonia lainkaan, vaan lupaan tehdä sen sitä mukaa kun suomennoksia joskus hamassa tulevaisuudessa ehkä ilmaantuu.

Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina

(Muminvärlden & verkligheten. Tove Janssons liv i bilder, 2014)

WSOY 2014, 242s.

Suom. Sari Kumpulainen

Kuvatoimitus: Bengt Wanselius

Muumimaailma ja todellisuus on upea, runsaasti kuvitettu katsaus Tove Janssonin elämään. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Toven veljentytär, Sophia Jansson, jonka muistoissa täti on määrätietoinen, iloinen ja humoristinen. Karlsson on kirjoittanut kirjan tekstit yhdessä Toven sukulaisten ja läheisten ystävien kanssa ja sen kyllä huomaa: tekstissä kuvattu Tove tuntuu elävältä ja aidolta.

Jos on lukenut Tove Janssonista elämäkerran tai kaksi, ei tämä kirja todennäköisesti tarjoa mitään järisyttävää uutta tietoa. Mutta teoksen valokuvat, piirrokset, maalaukset, luonnokset, kirjeet... Niissä riittää tutkittavaa ja tunnelmoitavaa pitkäksi aikaa. Mukana on toki entuudestaan tuttuja kuvia, mutta paljon on mukana myös ennen julkaisemattomia. En osaa päättää, viehätynkö enemmän valokuvista, joista näkee kaunispiirteisen Toven vähitellen ikääntyvän tyylikkäästi vai piirroksista, joiden lumovoima tuntuu vain kasvavan.

Muumimaailma ja todellisuus on esineenäkin kaunis teos, joka sopii hyvin vaikkapa lahjaksi. Se sopii yhtä hyvin Tove Janssonin elämään hyvin perehtyneelle yleisteokseksi ja silmäniloksi kuin Toven elämään vasta tutustuvalle, samoista syistä.

Maukan ja Väykän naamakirja

Timo Parvela: Maukan ja Väykän naamakirja

Tammi 2014, 77s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Voi miten ihanan sujuvaa ja elävää kieltä nämä Maukat ja Väykät ovatkaan! Takuttuani Tuukka-Omarin ääneenlukemisen kanssa en olisi malttanut lopettaa Maukan ja Väykän naamakirjan lukemista. Parvelan tekstin poljento on kerta kaikkiaan ihastuttavaa ja eläväistä.

Maukan ja Väykän naamakirja ei ole kokoelma facebook-päivityksiä tai fb-profiilien tutkiskelua, vaan hieno katsaus järven rannalla sijaitsevan kylän asukkaiden taustoihin. Millaisia olivat ennen Kana von Got, Possu Röhkötti ja Vuohi Mäk Käkätin, mistä he tulivat ja mikä sai heidät asettumaan tähän nimenomaiseen kylään? Ja entäpä Maukka ja Väykkä? Oletteko koskaan miettineet, kuinka heidän ystävyytensä sai alkunsa? (Minä en!)

Naamakirja paljastaa kaikista jotakin yllättävää, kaikkein eniten ehkä Maukasta. Sarjan hahmot ovat olleet sympaattisia jo ennestään, mutta kyllä tämä kirja sai välittämään heistä kaikista vielä enemmän.

Rakas romaanihenkilö -copycat

Amman blogissa on jo muutamana vuonna järjestetty kihelmöivän hauska copycat-kilpailu, jossa bloggaajat ovat tehneet kirjojen kansista omia versioitaan. Olin jo pitkään suunnitellut osallistuvani tänä vuonna eräällä tietyllä kansikuvalla, mutta Amma keksikin kisalle teeman: Rakas romaanihenkilö. Voi ei! Ihana idea, mutta oma suunnitelmani ei enää ollutkaan käyttökelpoinen.

Ei muuta kuin pähkäilemän omia suosikkihahmoja. Niitä kirjaimellisesti rakkaimpia henkilöitä ovat James Alexander Malcolm MacKenzie Fraser eli Matkantekijä-sarjan Jamie tietenkin, samoin True Blood/Sookie Stackhouse -kirjoista tuttu Alexander Skarsgård Eric Northman, ah! Mutta noiden kirjojen kansista en saanut mitään inspiraatiota. Muita läheisiä henkilöitä ovat Roald Dahlin kirjasta tuttu Matilda ja Muumien yltiöpessimistinen Miska, mutta ne kannet taas olivat liian haastavia toteutettavaksi.

Sitten hoksasin, että olen kuluneen syksyn aikana tutustunut jo moneen uuteen ihastuttavaan romaanihenkilöön ja lopulta olikin helppo valita versioitavaksi Elias Koskimiehen Ihmepoika. Kirjan poika on kaikkine kasvukipuineen niin sympaattinen, ettei hänestä voi olla pitämättä. Kun tuo poika tekee rohkean päätöksen olla avoimesti omanlaisensa, hän pistää jalkaansa tädin vanhat tolppakengät. Minun tolppakenkäni ovat mummulta saadut ja melko väsähtäneetkin jo, mutta ne jalassa oli hienoa tanssahdella vanhana lukiolaisena vuonna -97.

Lopputulos ei ole aivan sellainen kuin ajattelin, mutta olen silti tyytyväinen. :) (Fontista puuttui ääkköset, joten otin taiteellisen vapauden kirjoittaa blogini nimen ilman ä:n pisteitä.)

Alkuperäisen kannen on suunnitellut Eevaleena Rusanen:

Jääräpää

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Johnny Kniga 2014, 301s.

Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää valikoitui luettavaksi entisen opettajani suosituksesta. Kehuja olin kyllä kuullut muualtakin, mutta olin lukemisen suhteen vielä kahden vaiheilla. Heikkisen edellinen teos, Terveiset Kutturasta, oli minusta ihan sujuva ja kepeä, mutta loppua kohti homma vähän hajosi.

Jääräpää keskittyy Muonioon, missä tuore kunnanjohtaja, pohjoiseen naitu lantalainen Katja Karhuvuoma, yrittää tuoreilla näkemyksillä ja rohkeilla päätöksillä virkistää turismia ja nostaa Muonion Lapin houkuttelevimmaksi lomakohteeksi. Suurin hanke, long hill ski -keskus, edellyttäisi pientä kuntaliitosta Enontekiön kanssa, mutta tuo suunnitelma on etenkin Itsenäisten Saamelaisten edustajien mielestä silkkaa hulluutta ja sitä täytyy vastustaa mahdollisimman paljon ja äänekkäästi. Suurinta ääntä pitää appiukko Piera. Kaamos ahdistaa painavana ja kylän naisten kasvoille ilmestyvät laastarit ja mustelmat järkyttävät Katjaa. Apuun on kutsuttava parisuhdeterapeutti, joka kohtaa ensimmäisen haasteensa jo kahvilan tiskillä:

"Yksi krruasaant, kiitos."
"Anteeksi, mie en ihan ymmärtänyt."
"Ah, taisin lausua huolimattomasti. T-kirjain on äänetön. Siis yksi krruasaan, jos voisit olla niin ystävällinen."
"Krua… Mikä?"
"No, mikä se on suomeksi. Voisarvi."
"Jaa kroissantti! Mikset sie heti sanonu, että sie tahot kroissantin…"
"Käsittääkseni sanoin täydellisesti, vaikka sana päättyy nasaaliäänteeseen. Se on useimmille suomalaisille liian vaikea."
"Justhinsa. Tässäpä ois mösjöön nasaalisarvi, olkaa niin mahottoman silvuplee."

Jääräpäässä oli paljon samaa hyvää, kuin Kutturassakin. Henkilöhahmot ovat omalaatuisia, melkeinpä jokaisesta löytyi jokin vinkeä puoli. Sanailu on sujuvaa ja huumori hauskaa, kuten edellä oleva lainauskin osoittaa. Minusta Jääräpää oli juonellisesti eheämpi kuin edeltäjänsä ja sellaisenaan hyvin viihdyttävä. Olo on näin tuoreeltaan vähän ristiriitainen: toisaalta Jääräpää oli turhankin kepeä, toisaalta taas siinä käsitellään paljon hyvinkin kipeitä ja tärkeitä aiheita.

Postikoira Pontus

Tor Freeman: Postikoira Pontus

(Digby Dog Delivers, 2014)

Kustannus-Mäkelä Oy 2014, 24s.

Suom. Raija Rintamäki

Pontus on töissä postissa. Työhön kuuluu tietenkin postin jakaminen ja tänään Pontuksen täytyy kuljettaa perille kuusi pakettia. Oikeat osoitteet löytyvät rutiinilla, mutta henkilöitä täytyy vähän haeskella.

Kun perheen lasten iät ovat (pian) 2, 6 ja 8, on melko haastavaa löytää kirja, josta kaikki olisivat yhtä lailla kiinnostuneita. Postikoira Pontus osoittautui kaikille pojille mieluisaksi. Kirjassa on vähän tekstiä ja selkeät kuvat, joten pieninkin malttoi kuunnella kaiken. Noin joka toiselle aukeamalle on piilotettu pieniä yksityiskohtia, joiden etsiminen vetosi erityisesti isompiin lapsiin (ja äitiin). Vaikka kuvat ovat selkeitä, oli piilotettujen juttujen löytäminen välillä oikeasti haastavaa.

Olemme lukeneet tämän kirjan jo loppukesällä, mutta bloggaan vasta nyt siitä syystä, että kirja on aina salaperäisesti kadonnut tästä tietokoneen viereltä. Hyvän kirjan merkki sekin: sitä täytyy saada lukea uudestaan ja uudestaan.

Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Otava 2014, 373s + liitteet ja lähteet

Minna Canth on kiistämättä yksi merkittävimmistä suomalaisista kirjailijoista, joka pyrki aktiivisesti parantamaan muun muassa naisten ja köyhien asemaa yhteiskunnassa. Oma Canth-tietouteni on ollut melko suurpiirteistä ja ajattelin perehtyä Minna Canhtin elämään tarkemmin tämän Minna Maijalan tuoreen Canth-elämäkerran avulla.

Herkkä, hellä, hehkuvainen koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä käsitellään Minna Canthin elämää lapsuudesta lähtien, toisessa osassa keskitytään Canthin näytelmiin ja muihin teksteihin ja viimeisessä osassa perehdytään Canthiin naisasianaisena, hänen uskonnolliseen puoleensa sekä terveyteensä. Epilogissa päästään kurkistamaan Canthin lasten, lastenlasten ja heidän jälkeläistensä elämään.

Kirjan rakenne on minusta sekä hyvä että huono. Elämä-osan luin tiiviissä tahdissa ja suurella mielenkiinnolla, mutta toinen osa, Kirjoittaminen, tuntui puuduttavalta hiukan liiankin pikkutarkkoine analyyseineen. Totta kai on mielenkiintoistakin perehtyä Canthin tekstien taustoihin ja teemoihin, mutta koska olin asennoitunut lukemaan nimenomaan Minna Canthin elämäkertaa, väsähdin noihin tekstien auki selittämisiin.

Olen monesti aiemminkin todennut, että hahmotan ajan parhaiten kronologisessa muodossa. Jos aikajanalla liikutaan toistuvasti edestakaisin, en enää osaa sijoittaa tapahtumia oikeaan järjestykseen. Tämän kirjan rakenne on juuri sellainen minulle haastava: ensin kerrotaan Canthin elämäntarina, sitten teatteritekstien syntyhistoria ja siinä sivussa hiukan lisää Canthista, muiden teosten historia ja jälleen tietoa kirjailijattaresta, naisasian rooli Canthin elämässä, sairaushistoria jne. Canthista avataan siis ikään kuin yksi kerros kerrallaan, mutta minulle jäi kokonaisuudesta vähän turhan hatara kuva.

Vaikka minulle Herkkä, hellä, hehkuvainen oli väliin raskastakin luettavaa eikä aivan niin yleistajuinen kuin olin toivonut, on tämä tuore elämäkerta silti mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu. Ja vaikka kitisin kirjan rakenteesta, on sillä myös ehdottomasti etunsa, sillä mikäli lukija on kiinnostunut perehtymään vaikkapa Canthin kirjallisiin töihin tai naisasioiden puolestapuhujan rooliin, nuo osuudet ovat kätevästi löydettävissä, eikä tietoa tarvitse etsiskellä sieltä täältä muun tekstin lomasta.

Ylämummoon, Tuukka-Omar!

Niina Hakalahti: Ylämummoon, Tuukka-Omar

Tammi 2011, 189s.

Tuukka-Omarista kertovan kirjasarjan toisessa osassa, Ylämummoon, Tuukka-Omar, Tuukka-Omar ja Paavo yrittävät selvittää, mitä tarkoittavat oudonkuuloiset sanat, kuten ylämummo ja setäpaisti. Heitä askarruttaa myös se, miksi maitoon alkaa liittyä niin paljon kummallisuuksia ja saatavuusvaikeuksia. Luokkaan saadaan uusi oppilas, jääkiekkoa intohimoisesti harrastava Olavi Virta, jonka jääkiekkoteeman ympärille kietoutuvat syntymäpäivät lähestyvät uhkaavasti.

Lapsille tämä oli mieluinen kirja ja minäkin kyllä pidän kovasti Tuukka-Omarista ja Paavosta. Erityisen paljon ilahduttaa se, kuinka nuo pojat ongelman kohdatessaan eivät epäröi etsiä apua kirjoista internetin sijaan.

Kirjava Kukko -sarjan kirjat on suunnattu lukijauransa vast'ikään aloittaneille alakoululaisille, eli teksti on suurta ja lauserakenteet helppoja. Ääneenluettaessa tämä osoittautui yllättävän haastavaksi. Lyhyet lauseet kuulostivat töksähteleviltä ja lukijana väsähdin hyvin nopeasti siihen pätkivään rytmiin. Pidemmät lauseet antavat paljon enemmän mahdollisuuksia ääneenlukemisen elävöittämiseen ja tarinaan heittäytymiseen.

Ylämummoon, Tuukka-Omar oli lapsille mieluisampi kuin minulle, mutta minustakin ihan kiva.

Rakkaani, romaanihenkilö

Toim. Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä & Merja Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö

Avain 2014, 138s.

Rakkaani, romaanihenkilö on ihastuttava kirja. Siinä kaksikymmentä paljon lukevaa ihmistä esittelee itselleen syystä tai toisesta läheiseksi muodostuneen romaanihenkilön. Läheskään aina kyse ei toki ole suoranaisesta romanttisesta rakkaudesta, vaan ystävyydestä, vertaistuesta, samastumiskohteesta tai sympaattisuudesta. Tekstien tyylilajit vaihtelevat, mutta se ei tällaisessa teoksessa häiritse millään tavalla. Osa kirjoittajista on valinnut tekstilajiksi kirjeen tärkeälle romaanihenkilölleen, osa taas keskittyy esittelemään omien lämpimien tunteittensa kohteen tämän kirjan lukijoille.

Lueskelin tätä tekstin kerrallaan, mikä oli hyvä strategia. Jännittävintä oli lukea niitä tekstejä, joissa käsitelty hahmo oli itselle entuudestaan tuttu. Tuntui hullulta, että Hanna Johde kirjoitti omassa tekstissään innostuneesti Gillian Flynnin Kiltin tytön Nick Dunnesta, joka minua niin suuresti ahdisti, ärsytti, yökötti ja kammotti. Silja Järventausta taas kirjoittaa Hannu Mäkelän Herra Huusta, joka minulle näyttäytyi jotenkin vaivaannuttavana tapauksena. Osa käsitellyistä henkilöistä taas ei ole jättänyt minulle suuriakaan muistikuvia, kuten Mario Puzon Michael Corleone ja tuntemattomista vain harva herätti suurempaa mielenkiintoa.

Herkullisinta antia oli ehdottomasti Sari Peltoniemen teksti Tove Janssonin Miskasta. Minä havahduin Miskan olemassaoloon vasta lukiessani Muumi-sarjakuvia viime vuoden joulukuussa, mutta Miskasta tuli välittömästi yksi rakkaimmista muumimaailman hahmoista. Miska on äärettömän taitava näkemään kaikessa jotakin itseensä kohdistuvaa arvostelua tai muuten vain synkkää ja pahaenteistä. Peltoniemi osaa tiivistää Miskan loistavasti:

"Miskan tunnistettavin ja tutuin piirre on kuitenkin se, miten hän asettuu suhteessa muihin. Jansson kuvaa sitä kirpeästi, mutta ymmärtäen. Miska ei oikein tiedä, mitä hän muille puhuisi. Kun hän yrittää olla kohtelias, suusta tulee onnahtelevia fraaseja. Miskan pitää olla hyvin vihainen, jotta hän kykenee puhumaan vilpittömästi, ja vihaisuus taas on harvoin eduksi ihmissuhteita luodessa."

Rakkaani, romaanihenkilö on antoisaa luettavaa ja vain yhdestä tekstistä hiukan pahoitin mieleni. L.M. Montgomeryn Sininen linna on nimittäin ollut lukulistallani pitkään, mutta Tuija Lehtinen tulee Valancy Stirlingista kirjoittaessaan paljastaneeksi kirjan sisällöstä vähän liikaakin. Toisaalta minun olisi kyllä pitänyt osata varautua tällaiseen mahdollisuuteen kaikkien tekstien kohdalla ja hypätä yli ne, joista en ollut valmis paljastuksia lukemaan.

Kokonaisuudessaan Rakkaani, romaanihenkilö oli todella kiva kirja. Se sai myös pohtimaan, ketkä romaanihahmot ovat muodostuneet minulle tärkeiksi ja miksi.

Erään koulukirjaston tarina

Valmistuipa vuonna 1965 Kokkolan Torkinmäelle uusi koulurakennus ajanmukaisine tiloineen. 48 vuotta myöhemmin, kesällä 2013 jo jonkin aikaa käyttökiellossa ollut rakennus viimein purettiin ja koulunkäyntiä jatkettiin koulun tonteille sijoitetuissa parakeissa. Koulun kohtaloksi koitui kauniisti ilmaistuna kosteusvauriot, eli käytännössä home. Koska homeen kanssa ei saa ottaa mitään riskejä, vanhasta koulurakennuksesta ei saanut parakkeihin ottaa mukaan mitään. Kaiken muun ohessa tuhottavaksi päätyi myös vuosien saatossa mittavaksi kasvanut koulukirjasto.

Tänä syksynä Torkinmäen alakoulun vanhempainyhdistys pyysi apua uuden koulukirjaston kartuttamiseen oppilaiden vanhemmilta kirjalahjoitusten muodossa. Ei varmasti tule yllätyksenä, että minä koin tämän asian erityisen tärkeäksi ja olin heti valmis tarttumaan toimeen. Omista hyllyistä valikoin kymmenen alakoululaisille sopivaa kirjaa, mutta se tuntui kovin vähäpätöiseltä. Päätin pyytää lahjoituksia myös paikallisilta kirjakaupoilta ja muutamilta kustantamoilta.

Blogiharrastuksen kautta olen oppinut, että kustantamoista löytyy ystävällistä väkeä ja pienen rohkaisun jälkeen lähestyin muutamia kustantamoja ja pyysin heitä mukaan koulukirjaston elvytysprojektiin. Vaikka tiesin, että vastaukset olisivat varmasti mukavia riippumatta siitä olisiko vastaus kyllä tai ei, ilahduin vastaanotosta iloisesti. Jo seuraavana päivänä sain nimittäin ensimmäisen vastauksen, jossa ilmoitettiin ison laatikollisen kirjoja lähteneen matkaan päivän postissa!

Kyllä riitti postimiehelläkin kantamista tässä Lasten Keskuksen lähettämässä laatikossa, josta paljastui käsittämättömän hieno valikoima luettavaa niin oppilaille kuin opettajillekin. Näissä pinoissa on kuvakirjoja, eri pituisia lastenromaaneja sekä kiehtovia tietokirjoja. 

Otavalta saadusta paketista paljastui muun muassa Me Rosvolat -sarjaa. Sitä kuulemma on ainakin yhdessä luokassa jo luettukin ja hyväksi havaittu. Koulukirjastoissa onkin hyvä olla joitakin kirjoja useampia kappaleita, koska silloin on mahdollista luetuttaa samaa kirjaa koko luokalla yhtä aikaa. (Me Rosvolat vetoaa varmasti alakoululaisiin paremmin kuin ne klassikot, joita meidän ala-asteella aikoinaan luettiin.)

Yllä esiteltyjen lisäksi koulukirjastoon saatiin lahjoitus Mäntysaaren kirjakaupalta. Noloa kyllä, mutta unohdin kuvata tuon lahjoituksen. Pahoittelen tätä unohdusta, mutta totean että hyvää luettavaa lapsille löytyi siitäkin kasasta. 

Eikä siinä ole vielä kaikki: myös Kustannus-Mäkelä Oy ilmoitti lähettävänsä kirjalahjoituksen vielä lokakuun aikana. Mahtavaa!

Tämän kirjalaatikon koulukirjastoamme varten lähetti Kirjava kukko -blogin Velma. Kaikki kirjat eivät edes näy kuvassa, mutta tässäkin on ihanan monipuolinen valikoima luettavaa. Heppa-kirjoille riittää varmasti lukijoita vuodesta toiseen ja Roald Dahlin vetovoima tehoaa edelleen. 

Olen kaikista saaduista lahjoituksista vilpittömän kiitollinen, samoin kuin koko koulun väki. Upeaa, että näin moni halusi olla mukana tukemassa Torkinmäen alakoululaisten lukuharrastusta.

Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

Atena 2014, 133s.

Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille tuli luettua yhdessä päivässä. Suunnittelin kyllä lukevani sadun kerrallaan, mutta en lopulta malttanut pitää kuin pakollisia lastenhuoltotaukoja lukemisen lomassa. Pidän perinteisistä saduista, mutta niitä tulee luettua todella harvoin. Näissä Peltoniemen saduissa on kuitenkin yhdistetty perinteiset elementit ja nykyaika niin kutkuttavalla tavalla, että tällaisia haluaisin lukea paljon enemmänkin.

"Kiinteistönvälittäjä ja hänen assistenttinsa eivät olleet milloinkaan lukeneet satuja. Siksi he eivät tienneet, että tytärpuolia ja sijaislapsia kohdellaan aina kurjasti."

Miehestä syntynyt sisältää 15 satua. Jos näistä olisi pakko nimetä yksi suosikki, se olisi Susiemo. Tuossa sadussa äiti yrittää ujuttaa biologisen tyttärensä ottotyttären paikalle morsiameksi hyvälle miehelle. Seuraa loitsuja, naamiointeja ja uusia kierouksia, vedellä täytetyistä tupperware-kupeista tehdyt rinnat ja vaikka mitä, ennen kuin viimein saadaan tarinapäätökseen.

Vaikka osa saduista on tavallaan melko julmia, en voinut olla hymyilemättä näitä lukiessa. Perinteisestä rakenteestaan huolimatta sadut yllättivät, etenkin yksityiskohdillaan. Näissä tarinoissa "prinssit" voivat päräyttää pihaan maastoautolla, eivätkä aarteetkaan ole pelkkiä kultarahoja ja jalokiviä vaan sellaisesta käy myös "laatikollinen ipadeja pakkauksissaan". Tällaiset pienet maininnat piristivät yllättävän paljon.

Vaikka kirja on suunnattu aikuisille, näitä satuja voisi melkein lukea lapsillekin. Ei näissä mitenkään erityisesti rietastella (paitsi Himphampussa vähäsen), käytetä rumaa kieltä tai lotrata verellä (paitsi Ammeissa).

Minulle Miehestä syntynyt oli todella iloinen, virkistävä lukukokemus. On jännä nähdä, kuinka nämä sadut kestävät aikaa - vieläkö kymmenen vuoden päästä ne ipadit käyvät aarteesta?