Maus I & II

Art Spiegelman: Maus

I. Selviytyjän tarina

II. Ja täällä vaikeudet alkoivat

(Maus - A Survivor's Tale

I: My Father Bleeds History

II: And Here My Troubles Began)

WSOY 2003, 159s. + 136s.

Suom. Jukka Snell

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon faktaa ja fiktiota ja välillä erehtyykin luulemaan kuulleensa jo kaiken mahdollisen. Sitten sitä näkee kirjastossa sarjakuvan, josta on lukenut monia liki mykistyneitä tekstejä ja päättää lukaista vielä tämän yhden selviytyjän tarinan.

Lukiessa ei voi muuta kuin järkyttyä jälleen kerran: näinkö järjetöntä se touhu todella oli? Näin raakaa ja julmaa?

Art Spiegelmanin molemmat vanhemmat selvisivät hengissä keskitysleireiltä. Äiti teki itsemurhan vuonna 1968 ja isän uusi avioliitto on ankea. Isän ja pojan suhde ei sekään ole helpoin mahdollinen. Spiegelman halusi koota isänsä kokemuksista sarjakuvaromaanin, jonka tekemiseen kului 13 vuotta. Tarina eteneekin kahdessa aikatasossa: sotavuosissa sekä "nykyhetkessä", vuosissa 1978-1991. Isän haastatteluhetket ovat raskaita niin isälle kuin pojallekin. Isä kaipaa valtavasti edesmennyttä vaimoaan ja pientä poikaansa, eikä haluaisi palauttaa mieleensä kaikkia sodan kauheuksia. Isä kiukuttelee ja määräilee, vaatii ja on hankala. Hän on myös pihi, kuin paraskin ahneen juutalaismiehen karikatyyri.

Spiegelman on piirtänyt juutalaiset hiiriksi, natsit kissoiksi ja puolalaiset sioiksi. Kun juutalaiset naamioituvat, he pistävät kasvoilleen sika-naamarit.

Maus I & II on väkevä sarjakuva, jota ei voi kevyesti lukaista vaan joka vaatii oman aikansa. Käännöksen kanssa tuskailin aluksi, sillä jostakin syystä isän muisteluosuuksissa toistuu sama kielioppivirhe: "minä kurkistin hänen komeroon", "poliisi oli käynyt hänen luona" jne. En tiedä onko alkuperäisessäkin tekstissä käytetty isän puheessa jotakin tiettyä murretta tai muuta, vai mikä tämän kankean kielivalinnan takana on, mutta siihen totuttelu vei oman aikansa.

---

Tällä kirjalla osallistun Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.

Maija Karma: sadun kuvaaja

Seppo Heiskanen: Maija Karma: sadun kuvaaja

WSOY 1992, 120s.

Maija Karman kuvat ovat aina herättäneet minussa ihastusta. Hänen tunnistettava tyylinsä on tullut tutuksi, sillä Karma (1914-1999) ehti uransa aika kuvittaa pitkälle toista sataa kirjaa, joitakin lastenohjelmia, tehdä kolminumeroisen määrän kansikuvia sekä lukemattomia kuvituksia erilaisiin lehtiin ja muihin julkaisuihin.

Yllättävää kyllä, Maija Karmasta ei ole kirjoitettu kattavaa elämäkertaa. Kirjastosta löytyi tämä Seppo Heiskasen kirjoittama lyhyt yleiskatsaus Karman elämästä ja kuvituksista, jonka runsaita kuvia on ilo katsella. Heiskanen itsekin toteaa kirjan saatesanoissa, että "Kirja ei ole tyhjentävä elämäkerta tai tutkimus. Sellaiset odottavat vielä tekijäänsä." Toivottavasti joku jossain jo valmistelee tuollaista elämäkertaa, sillä Maija Karmasta olisi mukava tietää enemmänkin.

Maija Karma: sadun kuvaaja kertoo hyvin lyhyesti Karman lapsuudesta, opiskeluvuosista ja erilaisista töistä ennen päätoimiseksi kuvittajaksi ryhtymistään. Heiskanen kertoo hiukan Karman työskentelytavoista ja -välineistä, mutta pääpaino kirjassa on kuvitustöiden taustoittamisessa.

Kaunis ja suloinen kirja, joka olisi kaivannut hiukan lisää sisältöä.

Siivekäs kuolema ja muita kertomuksia

H.P. Lovecraft: Siivekäs kuolema ja muita kertomuksia

Jalava 2013, 374s.

Suom. Ilkka Äärelä ja Matti Rosvall

Nyt on sellainen olo, että olen lukenut tarpeeksi Lovecraftia yhden kuukauden tarpeiksi. Siivekäs kuolema ja muita kertomuksia sisältää 12 novellia ja yhden pienoisromaanin. Mielestäni tämä kokoelma oli tasalaatuisempi kuin edellinen osa, mikä on toki ainoastaan hyvä asia. Teksti oli huomattavasti sulavampaa, mikä edesauttoi tarinoiden maailmaan solahtamisessa.

Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin pienoisromaania ja sitä seurannutta kahta Randolph Carter -tarinaa lukuun ottamatta. Carterin seikkailut ovat kuin pitkäksi venähtäneitä unia, joissa hypähdellään paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Saatoin olla hiukan liian väsynytkin, mutta etenkin pienoisromaanin (Tuntematon Kadath) kohdalla eksyin jatkuvasti sankarin kyydistä: ensin laskeuduttiin jyrkkiä portaita maan alle, mutta seuraavassa hetkessä keikuttiinkin jo vaarallisesti vuorenrinteillä ja voisin melkein vannoa, että jossakin kohtaa törmättiin seepraan hiukan ennen pastorin teekutsuja.

Perinteisempää kauhutarinan kaavaa noudattavat tarinat ovat kuitenkin oikein onnistuneita. Loppuratkaisut harvoin pääsevät yllättämään, mutta kasvava kauhun tunnelma välittyy lukijalle hyvin kauhuja kokeneen kertojan vastahakoisesta muistelusta huolimatta.

Hiukan ylimääräistä viihdykettä sain pelottavista kryptoista: selittämättömällä tavalla hyvin säilyneitä ruumiita, jotka oli löydetty kryptoista; hirviömäisiä luomuksia, jotka ovat maanneet unessa loputtomia aikoja irvokkaissa kryptoissaan sekä alas tähdistä ja ylös kryptoista manattua outoa magiaa. Kryptot voivat toki olla haastavia, mutta kryptat sopisivat kauhugenreen huomattavasti paremmin.

Kokonaisuutena Siivekäs kuolema on kelpo kokoelma kauhuklassikoiden ystäville.

Mustasuon mysteeri

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri

WSOY 2012, 132s.

Luin kuun alussa Kati Närhen sarjakuvan Saniaislehdon salaisuudet, joka oli niin hassu että halusin ehdottomasti lukea myös tämän jatko-osan.

Agnesin isoäiti on liukastunut ja joutunut sairaalaan. Koska Sylvia-täti matkustelee työnsä puolesta usein, ei Agnes voinut muuttaa hänen luokseen vaan hänet on lähetetty Mustasuon tyttökouluun. Koulu on omituinen ja koulukaverit ihan vinksahtaneita, eikä omalaatuinen Agnes sopeudu koulun sääntöihin tai löydä uusia ystäviä. Koulussa myös tapahtuu hämäriä asioita, joilta opettajat tuntuvat sulkevan silmänsä täydellisesti.

Närhen kuvitus viehättää edelleen suuresti, samoin kylmänkalsea värimaailma. Agnesilta tuntuu puuttuvan kaikki mahdollinen sosiaalisten tilanteiden hallinta ja itsekontrolli ja juuri näiden ominaisuuksien vuoksi hänestä pitääkin niin paljon.

Tykkäsin tästäkin kirjasta todella paljon ja toivon Agnesin seikkailuille jatkoa mahdollisimman pian!

Blogistanian Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto -ehdokkaani

Blogistanian Finlandia:

1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (3p.)
2. Laura Save: Paljain jaloin (2p.)
3. Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (1p.)


Kaikki BF-ehdokkaani ovat herättäneet vahvoja tunteita, kaikki jäivät pitkäksi aikaa mieltä mylläämään.


Blogistanian Globalia:

1. Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (3p.)
2. Yiyun Li: Kulkurit (2p.)
3. Stephen King: Tuulen avain (1p.)


BG-ehdokkaani ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta kaikki hurjan hyviä.
Backmanin kirjan meinasin jättää kesken heti alkuun, mutta kerrankin hetken sinnittely kannatti: kirja on kerta kaikkiaan mahtava.


Blogistanian Kuopus:

1. Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (3p.)
2. Rudyard Kipling: Alkutarinoita (2p.)
3. Tuula Korolainen: Kissa kissa kissa (1p.)


Vain pahaa unta oli yksi hienoimmista kirjoista viime vuonna. Monipuolinen ja upeasti toteutettu kirja, joka luettiin hyvin monta kertaa.


Blogistanian Tieto:

1. Tuula Karjalainen: Tove Jansson - tee työtä ja rakasta (3p.)
2. Kimmo Kiljunen: Maailman maat, liput ja historia (2p.)
3. Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (1p.)


Olen lukenut viime vuonna monta erinomaista tietokirjaa. Tuula Karjalaisen Tove Jansson -kirja ei ehkä ole se seikkaperäisin ja syvällisin kirja, mutta mielettömän kaunis ja inspiroiva. Tove Jansson - tee työtä ja rakasta herätti suuren halun tutustua paremmin monipuolisen naisen tuotantoon ja elämään.

Seikkailu merenpohjassa

Tove Jansson: Seikkailu merenpohjassa

(Sara och Pelle och Näckens bläckfiskar, 1928, 1933)

WSOY 2014, 27s.

Suom. Sirke Happonen

Tove Janssonin 100-vuotisjuhlan kunniaksi WSOY on julkaissut uuden suomennoksen hänen ensimmäisestä kirjastaan. Tove oli vasta 13-vuotias kun hän kuvitti ja kirjoitti tämän lyhyen seikkailun, jossa ystävykset Maikki ja Mauno ajavat mäkiautolla mereen ja joutuvat näkin mustekaloja hoivaamaan. Onneksi kalastajan koukku tarttuu pian Maunon housun takamukseen ja lapset koirineen pääsevät takaisin kotiin.

Nuoresta iästään huolimatta Tove tarjosi kirjaansa monille kustantamoille, eikä lannistunut nihkeästä vastaanotosta. Viimein, vuonna -28, kirja luvattiin kustantaa, mutta ilmestyminen viivästyi vielä viidellä vuodella. Tove oli kirjan ilmestyessä jo 19-vuotias ja halusikin kirjan julkaistavaksi salanimellä Vera Haij.

Seikkailu merenpohjassa on runomuotoinen, kuten myöhemmätkin kuvakirjat. Kuvitus ei tietenkään yllä samalle tasolle Toven myöhempien töiden kanssa, mutta on siitä huolimatta herttainen. Tuonaikaisesta painotekniikasta johtuen väritys on vaatimatonta, mutta hyvin harkittua. Kuvia elävöittämässä on sopivasti pieniä yksityiskohtia.

Seikkailu merenpohjassa on ääneen luettavaksi sopivan mittainen, tarpeeksi vauhdikas ja ainakin meidän lapsille mielikuvitusta kutkuttavan jännittäväkin. Kirjan lopussa on suomentajan kirjoittamat jälkisanat, jotka avaavat kirjan syntyhistoriaa.

Kissa kissa kissa

Tuula Korolainen: Kissa kissa kissa

Lasten Keskus 2013, 61s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Amma esitteli blogissaan tämän värikkään runokirjan viime lokakuussa. Kirja kuulosti ihastuttavalta ja lisäsinkin sen luettavien listalle. Aika kauan saimme odottaa, että kirja saapuisi kirjastoon, mutta odotus kyllä palkittiin.

Kissa kissa kissa on todella kaunis kirja. Virpi Talvitien kuvitus on vähintään yhtä suuressa roolissa kuin Tuula Korolaisen runot. Kirjan kissoilla on veikeitä ilmeitä ja asentoja, persoonallisuuksia. Runoissa ääneen pääsevät monenlaiset kissat: yksi on ronkkinut akvaariota, toinen kiivennyt puuhun, eräs haaveilee kirjastokissaksi pääsystä ja toiset ovat perustaneet jengin syrjäkujalle.

"Hei, mitä kyyläät...
Pysy vaan siellä!
Tää on Kynsijengi
ja sä olet tiellä."

Runoihin mahtuu tunnelmia hilpeistä haikeisiin, surullisiinkin. Mirrin sukualbumista löytyy hassuja kuvia isoista kissaeläimistä, joilla on hassuja piirteitä. Mirriä ihmetyttää, miksi tiikerillä on yöpukua muistuttava raitahaalari ja leijonalla kaulassa siivousmoppi. Meillä on luettu uudestaan ja uudestaan Catmanin paluu. Siinä jättiläisrotta saapuu kaupunkiin ja kaikki asukkaat ovat pelon vallassa. Onneksi apu on tulossa pian, sillä taivaalla voi jo nähdä viittasankarin liitävän paikalle. Juuri kun sankari on iskemässä viimeisen iskunsa surkeaan rottaan, kissa herää vauhdikkaasta unestaan.

Pääasiallinen kuulijakuntani, 5-vuotias poika, olisi halunnut kuvata videon minusta lukemassa tätä mainiota runoa. Kuulemma tämä kuva on melkein yhtä hyvä kuin se video olisi ollut.

Minä pidin eniten runosta Mimosa mökillä, jossa kaupunkilaiskissa kärsii sydänjuuriaan myöten karusta mökkielämästä. Mökillä pitää nukkua pärekorissa vailla kunnon pehmikettä, eikä ruoaksikaan saa mitään purkista, vaan kissalle tarjotaan röyhkeästi tuoretta kalaa!

Kissa kissa kissa osoittautui hurjan ihanaksi kirjaksi, joka täytyy saada omaksi. Sopii mainiosti myös runoja normaalisti kaihtaville lukijoille!

Rasavillejä ja romantikkoja

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Avain 2013, 255s.

Rasavillejä ja romantikkoja kiinnosti minua kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että tyttökirjat ovat ihania ja toiseksi siksi, että kirjoittaja pitää viehättävää Saran kirjat -blogia. Lykkäsin kuitenkin lukemista otollisempaan ajankohtaan ja siinä selvästi onnistuin.

Rasavillejä ja romantikkoja on helppolukuinen tietokirja kotimaisista tyttökirjailijoista ja heidän kirjoistaan. Talvella 2013 Kokkonen esitti julkisen kirjoituskutsun saadakseen kuulla millaisia muistoja lukijoilla on kotimaisista tyttökirjoista: mikä kirja on ehkä noussut suosikiksi ylitse muiden, onko samoja kirjoja luettu useaan kertaan ja millainen vaikutus kirjojen hahmoilla on kenties ollut omaan elämään. Vastausten perusteella Kokkonen esittelee tässä kirjassa 10 eniten muisteltua tyttökirjailijaa. Jokaisesta kirjailijasta on lyhyehkö elämäkertateksti, jonka jälkeen lukijat pääsevät muistelemaan tärkeitä kirjojaan. Vaikka kirjailijoista kertovat tekstit ovatkin melko lyhyitä, on Kokkonen nähnyt paljon vaivaa niiden koostamisessa. Olikin mielenkiintoista tutustua naisiin näiden lukuisten, vuodesta toiseen ihastuttavien kirjojen takana.

Kirjan rakenne on selkeä ja hyvin toimiva. Aikajärjestyksessä esitellyistä kirjailijoista osa on minulle entuudestaan hyvin tuttuja, kuten Anni Swan, Anni Polva, Marjatta Kurenniemi, Anni Polva ja Tuija Lehtinen, osa taas aivan "uusia" nimiä, kuten vaikkapa Helga Nuorpuu ja Kersti Bergroth eli Mary Marck. Kirjoituskutsuun vastanneiden tekstit ovat enimmäkseen innostuneita ja houkuttelevat tutustumaan kunkin kirjailijoiden teoksiin. Harmi kyllä, esimerkiksi Helga Nuorpuun kirjoja ei ole liiemmin tarjolla edes kirjastoissa. Netistä löysin kuitenkin kolme Rebekka Räsäsen kirjaa liki postikulujen hinnalla ja toki omista hyllyistä löytyy jo entuudestaan lukuisia tyttökirjoja, kuten Tiina-kirjat, Anni Swanin kirjoja sekä vino pino moneen kertaan luettuja Tuija Lehtisen kirjoja.

Läpi kirjan tekstistä kuultaa läpi rakkaus kotimaiseen tyttökirjallisuuteen ja kirjailijoiden arvostukseen. Mielestäni kirjan tekee erityisen onnistuneeksi juuri se, että lukemisen jälkeen tekisi mieli uppoutua itsekin tyttökirjojen maailmaan. Ainoastaan värikuvia jäin kaipaamaan, mutta kirja on kyllä varsin viehättävä mustavalkokuvistaan huolimatta.

Kaunis, ihana kirja, joka on varmasti antoisa kenelle tahansa tyttökirjoja jossain elämänsä vaiheessa lukeneelle.

American Born Chinese

Gene Luen Yang: American Born Chinese

First Second 2006, 233s.

Taas yksi kannen perusteella valittu kirja, tällä kertaa sarjakuvahyllystä. Chinese Born American ei ollutkaan muistelma, kuten kannen ja nimen perusteella luulin, vaan "yleispätevä" kertomus maahanmuuttajien lapsen vaikeudesta sopeutua joukkoon ja tulla hyväksytyksi.

Yang kertoo tarinan kolmessa tasossa. Yksi tarina on kuin jumaltarustoa, päähenkilönään Apinakuningas, jota muut jumalat eivät huoli kutsuillensa. Apinakuningas syventyy kung-fun oppeihin ja oppii muuttamaan itsensä paremmin muiden jumalten standardeja vastaavaksi. Mutta sisimmältään hän on edelleen sama Apinakuningas, vaikka ei tahdo sitä myöntääkään.

Koulupoika Jin Wang saapuu uuteen kouluun. Hän on luokkansa toinen aasialaistaustainen oppilas ja joutuu saman tien muiden silmätikuksi. Jin haluaisi olla kuten muutkin: puhua kuin muut, syödä samanlaisia eväitä, näyttää samalta, käydä treffeillä.

Danny taas näyttää kiinalaista syntyperää olevista vanhemmistaan huolimatta valkoihoiselta amerikkalaisteiniltä. Koulussa sujuu hyvin, on ystäviäkin ja eräs ihana tyttö. Mutta Dannya piinaa kiinalaisserkku Chin-Kee, kaikkien kliseisten karikatyyrien näköispainos, joka saapuu joka vuosi kylään ja pilaa kaiken.

American Born Chinese oli ovelasti rakennettu kokonaisuus. Näennäisen irralliset tarinat sulautuvat yhdeksi, joka saa ymmärtämään kunkin yksittäisen tarinan tarkoituksen. Tällainen kerrontatapa on toki aika yleistä kaunokirjallisuudessa, mutta aiemmin en ole törmännyt siihen sarjakuvissa.  Kuvitus on selkeää ja värien käyttö runsasta, mikä vaati totuttelua hillitympien sarjakuvateosten jälkeen. Tämän lainaaminen oli hyvä päähänpisto!

Hauskan miehen kirous

Janne Juhani Kuusinen: Hauskan miehen kirous

omakustanne 2011, 209s.

Joskus viime lokakuussa sain kanssabloggarilta vinkin, että eräs Janne Juhani Kuusinen tarjoaa kirjaansa luettavaksi bloggareille. Lukaisin lukunäytteen, josta pidin joten pyysin arvostelukappaleen. Lukemisen aloittaminen vähän venyi ja kun kirjan viimein aloitin, meinasin lopettaa aika lailla saman tien. Tunsin olevani kirjoittajan kanssa niin eri aaltopituudella kuin vain mahdollista ja mieluummin tein kotitöitä kuin luin.

Olen kuitenkin huono jättämään kesken kirjoja ja plarasin kirjaa vielä uudemman kerran. Sattumalta pysähdyin kirjan loppupuolella lukemaan lyhyen jutun vauhtikidutuksesta, eli siitä, kun linja-auto ajaa mateluvauhtia mutta silti onnistuu jarruttamaan koko ajan. Matkustaja varautuu tulevaan pysähdyksen aiheuttamaan nytkähdykseen, jota ei tulekaan. Tämä juttu oli hassu ja sympaattinen, joten päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden.

Täytyy sanoa, että Kuusinen onnistuu kääntämään jutun kuin jutun genitaalialueelle. Väitän, että valtaosa näistä lyhyistä novelleista sisältää pillun, pippelin, pers'reiän tai panemista, masturbointia tai vähintään piereskelyä. Runsaasta määrästä vastaavalla huumorilla varustettuja leffoja oletan tälle tyylille olevan runsaasti kuluttajia ja naurajia, mutta minä en kuulu siihen porukkaan.

Vaikka Hauska mies oli huumoriltaan minulle aivan väärää luettavaa, pidin Kuusisen sanaleikittelyistä. Uudissanat ja kirjoitusasun muuttaminen toimivat pääosin erittäin hyvin. Sitä paitsi, kyllä tässä kirjassa oli monta sellaistakin juttua, joista pidin. Lahjoja kirjoittajalla on ja mikäli aihevalinnat nousevat sieltä navan alta ylemmäksi, aion ilman muuta lukea enemmänkin Kuusista.

Muumipapan urotyöt

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

(Muminpappans bravader, 1950)

WSOY 2010, 158s.

Suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen

- Kyllä minä olin aika poika nuoruudessani, hän sanoi itsekseen. - Enkä ole nytkään huonoimpia, hän lisäsi ja polkaisi iloisena maata.

Muumipapan urotyöt jätti jälkeensä leveän hymyn ja onnellisen olon. En olisi malttanut mennä nukkumaan illalla, kun Urotöitä oli enää muutama kappale jäljellä, mutta silmät eivät jaksaneet pysyä auki.

Eräänä kesänä, Muumipeikon ollessa vielä pieni, Muumipappa sairastui flunssaan. Kurkkukivun ollessa pahimmillaan Muumipappa katsoo aiheelliseksi kutsua luokseen Muumipeikon, Nipsun ja Nuuskamuikkusen ja muistuttaa näitä siitä, että he ovat saaneet elää elämänsä aidon seikkailijan kanssa. Kun kukaan lapsista tai edes Muumimamma ei muista, kuinka merenvahasta tehty raitiovaunu on päätynyt Muumipapalle, Pappa tuskastuu. Raitiovaunu on hänelle tärkeä esine, eikä sen tarinan soisi painuvaan unholaan jos kävisi niin huonosti, että Pappa kuolisi flunssaan. Muumimamman kehotuksesta Muumipappa alkaa kirjoittaa muistelmiaan, joita hän sitten lukee ääneen luvun kerrallaan.

Ja kyllähän Muumipappa on ehtinyt seikkailla! Ankeasta lastenkodista karattuaan hän on seilannut merellä, pelastanut Hemuli-tädin Mörön kynsistä, rakentanut talon, kohdannut kummituksen ja tietysti pelastanut myös Muumimamman.

Alkuasetelma nauratti kovasti, sillä auttamatta Muumipapan sairastaminen kuulostaa kovin tutulta. Ehkä moni tunteekin tuon kavalan man flun, hirmuisen taudin, jonka rankkuudesta naisilla ei ole minkäänlaista käsitystä. En ole lukenut Urotöitä aiemmin, mutta moni kohtaus oli hieman muunneltuna tullut vastaan muumisarjakuvissa. Pidin myös siitä, kuinka Pappa sensuroi muistelmistaan arveluttavat seikkailut (kuten matkan hattivattien kanssa) ja kuittasi osan lasten kysymyksistä kommentilla viiva-viiva-viiva.

Mainio kirja!

Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia

H.P. Lovecraft: Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia

Jalava 2013, 375s.

Suom. Ilkka Äärelä,

Matti Rosvall,

Sari Kallioinen & Anita Puumalainen

H.P. Lovecraft (1890-1937) on kuolemansa jälkeen kulttimaineeseen noussut kauhu- ja fantasiakirjailija, joka on luonut Cthulhu-mytologian. Tähän Lovecraftin koottujen teosten neljänteen osaan on koottu hänen yhteistyössä muiden kanssa kirjoittamia novelleja (joiden uskotaan olevan pääasiassa Lovecraftin käsialaa), hänen tunnetuin runonsa Yuggothin kylvö sekä ainoa romaaninsa Charles Dexter Wardin tapaus.

Aloitin tämän kirjan lukemisen jo hyvän aikaa sitten. Alkuun pidin kovasti lukemastani, mutta yht'äkkiä teksti muuttui huolimattomasti käännetyksi/oikoluetuksi. Aloin takertua kirjoitusvirheisiin, enkä osannut keskittyä itse tekstiin. Ymmärrän kyllä, että Lovecraftille on ominaistakin tietynlainen raskassoutuisuus, enkä kompastunut vielä näihin tällaisiin pätkiin:

"He, joiden ote kirpoaa, menettävät sen oman Taipumuksensa tahi Vahvuutensa puutteesta, mutta pyrkiessään peittämään Heikkoutensa, he syyttävät Menestyksensä puutteesta sitä ensimmäistä Kriitikkoa, joka heidät mainitsee."

Sen sijaan takeltelin, kun:

"-- teki keskustelujen perusteella sen käsityksen --""Myöskään ei mikään siellä elossa ollut ei ilmaantunut elävänä raunioista.""Romero ja minä ilman minkään estämättä menimme maakasojen yli --"

Jätinkin kirjan joksikin aikaa tauolle, mikä oli fiksu päätös. Kun tartuin kirjaan uusin silmin, en enää takertunut suomennosten epätasaisuuksiin. Ainoaksi romaaniksi mainittu Charles Dexter Wardin tapaus osoittautuikin hyväksi, joskin ennalta-arvattavaksi kauhukertomukseksi. Nuori Charles Ward kiinnostuu isoisoisoisoisästään, joka on yritetty pyyhkiä olemattomiin niin suvun muistoista kuin kirkonkirjoistakin. Esi-isän muotokuvan ja sen taakse kätkettyjen papereiden löytymisen jälkeen Charles keskittyy täysin tutkimuksiinsa. Ajan kuluessa Charles eristäytyy vanhempiensa talon ylimpiin kerroksiin, käyttäytyy oudosti eikä päästä ketään edes kurkistamaan tiloihinsa. Tarinan alussa perhelääkäri on tapaamassa mielisairaalaan suljettua Charlesia, joten onnellista loppua ei ole odotettavissa. Kerronta on hiukan toisteista ja jaarittelevaa, mutta lisääntyvä epätoivo ja kauhu välittyvät lukijalle vaivatta.

Useissa kokoelman tarinoissa toistuu asetelma, jossa kertoja muistelee jotakin mennyttä tapahtumaa, jota ei haluaisi muistella ja josta jälkipolvienkaan ei oikeastaan olisi hyvä tietää yhtään mitään. Monet novellit voisikin tiivistää sanoin "Tapahtui jotakin kauheaa, mutta en halua puhua siitä." Paljon jääkin lukijan mielikuvituksen varaan, mikä toki on myös hyvä asia.

Kielellisestä epätasaisuudesta huolimatta kokoelma on lukemisen arvoinen. Toivottavasti seuraava kokoelma olisi viimeistellymmin käännetty, jotta lukukokemus ei moisesta kärsisi.

Tohtori uni

Stephen King: Tohtori uni

(Doctor Sleep, 2013)

Tammi 2014, 527s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Bloggausjonossa olisi pino kirjoja, mutta tästä Stephen Kingin uusimmasta on pakko päästä kirjoittamaan heti tuoreeltaan. Tohtori uni on itsenäinen jatko-osa kauhuklassikoksi muodostuneelle Hohdolle. Kun King ensimmäisen kerran tiedotti kirjoittavansa Hohdosta tutun pikkupojan myöhemmistä vaiheista, vastaanotto oli ristiriitainen: monet odottivat uutta kirjaa malttamattomina, toiset tyrmistyivät. Kieltämättä minäkin jännitin melkoisesti, mutta ihan turhaan.

Daniel Torrance (Danny, Dan) on tämän kirjan alussa vielä lapsi, joka totuttelee elämään hohdon kanssa. Hohto saa aikaan sen, että Danny kuulee muiden ajatuksia, aavistaa asioita ennakolta ja näkee hirvittäviä eläviä kuolleita. Sopivin harppauksin King hyppii ajassa alkoholisoituneen Danin aikuisuuteen, siihen synkimpään hetkeen, joka on piinaava häntä vuosikaudet. Dan ei osaa asettua aloilleen, vaan vaeltaa paikasta toiseen ilman suunnitelmia. Päähänpisto saa hänet nousemaan bussista Frazierin pikkukaupungissa, josta hän saa töitä lyhyeksi aikaa.

Toisaalla syntyy tyttö, Abra, jonka erikoiset kyvyt saavat tuoreet vanhemmat hämilleen ja pelkäämään. Lisäksi Amerikan valtateillä vaeltaa joukko viattomilta eläkeläisiltä näyttäviä karavaanareita, jotka eivät tietenkään ole sitä miltä näyttävät.

Tohtori uni ei missään nimessä ole Kingin paras kirja, ei järisyttävän omaperäinen tai muutoinkaan erikoinen. Ja silti se on niitä kirjoja, joita lukee miltei pakonomaisesti. Olen yleensä ärsyttävän jämpti kotitöiden suhteen, mutta kun aloitin tämän kirjan, oli koti hunningolla kolmatta päivää. En kerta kaikkiaan malttanut pyykätä tai imuroida. Tohtori uni on ehkä Kingin kirjaksi keskitasoa, mutta fanillehan sekin on jo upea kokemus. Eniten nautin siitä, miten Tohtori uni todellakin toimii itsenäisenä teoksena, muistuttaen siellä täällä Hohdon tapahtumista.

Hykerryttävän taattua King-kirjallisuutta. Jään innolla odottamaan seuraavaa kirjaa.

Parahin Jeeves

P.G. Wodehouse: Parahin Jeeves

(Very Good, Jeeves 1930

Much Obliged Jeeves 1971

Carry on Jeeves 1925)

Teos 2013, 399s.

Suom. Kaisa Sivenius

Jokaisella pitäisi olla oma Jeeves, jonka puoleen kääntyä pienissä ja suurissa ongelmatilanteissa. Minä en pistäisi pahakseni  myöskään apua kodinhoidollisissa askareissa tai asuvalinnoissa. (Tosin Jeeves paheksuisi syvästi vaatekaappini sisältöä, mutta  hän osaisi paheksua lempeästi.)

Miksi tuijotat minua niin kuin ruijanpallas kalakauppiaan leikkuukivellä?

Parahin Jeeves on juuri niin höpsö, kepeä ja brittiläinen kuin odottaa sopii. Kokoelma pitää sisällään parisataasivuisen nimitarinan sekä 6 lyhyttä tapausta. Niin, Bertram Wilberforce Woosterin elämässä sattuu jatkuvasti mitä erikoisempia tapauksia, jotka hän itse kirjaa muistiin lukijoiden iloksi. Jälleen kerran Wooster yrittää vältellä kihloja, mutta jokin hänessä tuntuu vetävän puoleensa naimahaluisia naisia. Woosterilla on muutenkin taipumusta hankkiutua kiusallisiin ja epäilyttäviin tilanteisiin, jopa siinä määrin ettei edes Jeeves aina keksi ratkaisuja saman tien. Jeeves, jonka etunimi on muuten Reginald, voi myös ottaa etäisyyttä isäntäänsä, mikäli tämä vasten Jeevesin neuvoja pistää päähänsä väärän hatun tai käyttää väärän väristä kravattia. Tai kasvattaa viikset.

Tämän kirjan nimikkotarinassa Wooster saa kutsun tätinsä luokse, missä Woosterin ystävä tarvitsee apua vaalikampanjoinnissa. Tietenkään Woosterin kampanjointi ei ala kovin menestyksellisesti, sillä ensimmäiseksi hän päätyy juttusille ystävän ainoan vastaehdokkaan kanssa. Vierailunsa aikana Wooster saa niskaansa varkaussyytöksiä ja päätyy jälleen melkein kihloihin vasten tahtoaan, täti yrittää junailla perinnöntapaista köyhälle nuorukaiselle eräältä lääketehtailijalta, kihloja solmitaan ja puretaan sekä lisäksi Jeevesin klubin salainen kirja aiheuttaa harmaita hiuksia.

-- Florence oli pahalla tuulella, ja milloin niin käy, raavainkin mies kiipeää vaistomaisesti puuhun ja vetää sen perässään ylös.

Viihdyin Woosterin ja Jeevesin seurassa mahdottoman hyvin. Meno on niin hulvatonta ja sanailu omaa luokkaansa, että ihan varmasti luen lisää Wodehousea mahdollisimman pian. Olenkin onnistunut hankkimaan hyllyyni kaikki aiemmat Jeeves-tarinoita -kokoelmat, joten valinnan varaa on. Ainoan miinuksen annan tarinoiden järjestyksesta, sillä nimitarinassa viitattiin ainakin kahteen tarinaan, jotka oli sijoitettu tässä vasta kirjan loppupuolelle. Noin muuten Parahin Jeeves osoittautui täydellisen hurmaavaksi kirjaksi.

Käen kutsu

Robert Galbraith (J.K. Rowling): Käen kutsu

Otava 2013, 463s.

Suom. Ilkka Rekiaro

En ole koskaan ollut suuri dekkareiden ystävä. Televisiosta on tullut katsottua rikossarja poikineen ja ilmeisesti nuo ohjelmat ovat tyydyttäneet dekkaritarpeeni. Robert Galbraithin salapoliisiromaani olisi ihan varmasti jäänyt minulta kokonaan noteeraamatta, ellei sen kirjoittajaksi olisi paljastunut J. K. Rowling. Joko salanimen käyttö oli laskelmoitu markkinointikikka tai sitten Rowling halusi ihan aidosti kokeilla uuden genren haltuunottoa ilman kuuluisan nimen tuomia paineita. Joka tapauksessa minun luettavakseni Käen kutsu valikoitui puhtaasti Rowlingin vuoksi: olen lukenut Potterit pari kertaa ja ihastuin myös Paikkaan vapaana.

Cormoran Strike on Afganistanin sodassa vammautunut entinen sotilaspoliisi, nykyinen yksityisetsivä. Asiakkaita, ainakaan maksavia sellaisia, ei liiemmin ole, eikä ihmissuhderintamallakaan mene lainkaan hyvin. Strike saa tutkittavakseen huippumallin itsemurhan, jota tämän adoptioveli ei halua uskoa itsemurhaksi. Väliaikaisen sihteerinsä, Robinin, avustuksella Strike yrittää kaivaa esiin totuutta nuoren, uskomattoman kauniin naisen kuolemasta.

Käen kutsu vastaa hyvin käsitystäni perinteisestä dekkarista. Tapausta tutkitaan perinpohjaisesti, rauhalliseen tahtiin ja lopussa pamautetaan ilmoille yllättävähkö loppuratkaisu. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja kerronta miellyttävän soljuvaa. Silti lukeminen melkein puudutti. Ehkä olen liian tottunut siihen, että rikokset ratkaistaan alle tunnissa (miinus mainoskatkot) ja siksi Käen kutsu tuntui etenevän hitaasti. Toisinaan minua kiinnosti enemmän itse Cormoran, kuin hänen tutkimansa tapaus. Robin taas jäi sellaiseksi näppäräksi sidekickiksi, joka hoiti ne hommat joihin pomo itse ei pystynyt/ehtinyt, mutta oli tarvittaessa helppo sivuuttaa.

Tarinan uskottavuudesta en osaa sanoa mitään, mutta pienistä motkotuksista huolimatta kirja oli kokonaisuudessaan oikein hyvä. Ei minusta dekkarifania tämän perusteella ole tulemassa, mutta mikäli Cormoran ja Robin ratkovat tulevaisuudessa lisää rikoksia (kuten vahvasti epäilen), luen kyllä heidän tapauksistaan mielelläni.

Stitches: a memoir...

David Small: Stitches: a memoir...

W.W. Norton & Company 2009, 329s.

David Smallin sarjakuvamuotoinen muistelmateos on äärimmäisen ahdistava, kuten jo kirjan kansikuvasta voi uumoilla. Hailakka kuvitus, joka näyttää auringon haalistamalta, on hyvin elokuvamaista ja vähäsanaista. Tunnelma on hirvittävän vahva ja tätä tekstiä kirjoittaessani kurkkuani kuristaa ja silmiä kirvelee.

Stitches alkaa siitä, kun David on 6-vuotias. Nelihenkinen perhe ei kommunikoi keskenään juuri mitenkään: isä on mahdollisimman paljon töissä tai kellarissa hakkaamassa pientä nyrkkeilysäkkiään, isoveli koulussa tai takomassa rumpuja, mykkäkoulua pitävä äiti paiskomassa ovia ja astioita. David luovii painostavan hiljaisuuden seassa lähinnä piirtäen ja koittaen pysyä poissa vihaisen äidin tieltä.

Ainoastaan bridge-illat saivat äidin erilaiseksi, ehkä jopa hiukan iloiseksi. Erään kerran tällaisen illan viimeinen vieras huomasi lähtiessään, että 11-vuotiaan Davidin kaulassa on omituinen paukama. Miten reagoi äiti? Ei huolestu pojastaan, vaan moittii tätä siitä, että olipa mukava päätös juhlilleni ja eikö lapsi ymmärrä, miten kalliiksi lääkärissä käynti tulee. David kyllä pääsee lääkäriin, joka toteaa kaulassa olevan vain vaaraton kysta, joka voidaan leikata sitten kun vanhemmille sopii. Sopiva aika on 3,5 vuotta myöhemmin. Kolme ja puoli vuotta! Rutiinileikkauksen jälkeen Davidille kerrotaan, että seuraavana päivänä leikataankin vielä uudestaan. Tuon jälkimmäisen leikkauksen jälkeen Davidiltä puuttuu toinen kilpirauhanen ja toinen äänihuuli, tilalla on pitkä leikkausarpi lukuisine tikkeineen.

Davidin nuoruus on kaikkea muuta kuin helppo, mutta nyttemmin hän on palkittu kuvittaja. Täällä voi vilkaista Stitchesin varhaisia arvioita osuvan painostavan taustamusiikin kera.

Stitches on ihan kauhea tarina, jonka todenperäisyyttä ei haluaisi uskoa. En osaa oikein pukea sanoiksi tämän hetkisiä tuntojani, jotenkin nyt myllää niin isosti. Kirjan lukeminen ei harmita tippaakaan, vaikka nyt tuntuukin siltä kuin olisin itkenyt monta tuntia.

A Matter of Life

Jeffrey Brown: A Matter of Life

Top Shelf Productions 2013, 95s.

Olen aloittanut vuoden kovin sarjakuvaisasti, mutta mikäs siinä. A Matter of Life tuli napattua kirjaston hyllystä sillä perusteella, että piirustustyyli näytti hämärästi tutulta ja nimikin kilkutteli jotain hiljaista kelloa. Google auttoi muistamaan, että Jeffrey Brown on kirjoittanut muun muassa Suomessakin suositut kirjat Darth Vader ja poika sekä Darth Vader ja pikku prinsessa.

Omaelämäkerrallinen teos keskittyy pohtimaan lähinnä isyyttä ja uskoa. Brownin isä oli pappi ja koko perhe oli aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa. Brown kävi pyhäkoulussa sekä myöhemmin nuortenilloissa ja nuorisoleireillä, mutta vähitellen hän huomasi kasvaneensa irti uskonnosta. Isyyttä käsitellään lyhyehköissä pätkissä muistojen ja nykyhetken vaihdellessa holtittomasti.

Periaatteessa mielenkiintoinen teos kärsi suuresti jäsentelyn puutteesta. Kirjassa ei ole minkäänlaisia väliotsikoita tai muuta jakoa erillisten kohtausten välillä. Välillä kirja tuntuikin etenevän tajunnanvirtana, enkä näin jälkikäteen osaa nimetä mitään yhtenäistä punaista lankaa. Uskonkysymysten pohdinta olisi ollut mielenkiintoista, mutta vaikka uskonnosta vieraantuminen selostettiinkin seikkaperäisesti, jäin kaipaamaan syvällisempää pohdintaa. (Ehkä aihe on sen verran henkilökohtainen, ettei Brown ole halunnutkaan jakaa syvimpiä ajatuksiaan.)

Piirrosjälki on ihan mukavaa, mutta pikkuruiset ja täydet ruudut eivät tee lukemista erityisen miellyttäväksi. Kokonaisuutena A Matter of Life olikin minulle pettymys: mielenkiintoiset aiheet, mutta levoton toteutus.

Sokerihullu

Hanna Koljonen: Sokerihullu

Asema 2012, 72s.

Joulun jälkeen aloin tuskastua omaan olooni. Herkuttelen aina, mutta jouluna homma lähti lapasesta sen verran paljon, että päätin tehdä asialle jotain. Kaksi päivää ilman karkkihyllyn tuotteita meni sinnitellessä, mutta sitten kaipasin vähän lisämotivaatiota ja hain kirjastosta tämän Hanna Koljosen sarjakuvateoksen Sokerihullu, joka käsittelee Koljosen omaa, ongelmaista suhdetta sokeriin.

Koljosella oli jo lapsena suunnaton makeanhimo. Hän söi mitä tahansa sokerista aina kun mahdollista ja haaveili aikuisuudesta, jolloin saisi syödä herkkuja ihan niin paljon kuin haluaa. Kouluaikana karkit toimivat lohtuna ja ruoan korvikkeena koulukiusatulle tytölle, joka rahojen loputtua näpisti himoitsemansa herkut. Omilleen muuttaminen oli juuri niin herkullista kuin Koljonen oli aina ajatellut. Vanhempien antamalla ruokarahalla sai autuaallisen määrän herkkuja, joiden syöminen oli ihanaa. Kunnes sokerihumala alkoi hellittää ja herkkuja oli syötävä lisää.

Koljonen ymmärsi, että sokerista on päästävä eroon, mutta riippuvuus on aina vaikea selätettävä. Hetki ei tuntunut juuri koskaan oikealta tai itsehillintä petti parin sokerittoman päivän jälkeen. Lopulta Koljonen onnistui irtautumaan sokerista ja tiedosti sen, ettei hän voi syödä sokeria kohtuudella repsahtamatta jälleen entisiin tapoihinsa.

En olisi halunnut tunnistaa itseäni tästä tarinasta oikeastaan ollenkaan. Vaikka en koekaan olevani makeanhimoni kanssa yhtä syvissä vesissä kuin Koljonen aikoinaan, on pakko myöntää, että moni asia kuulosti hyvin tutulta. Minullakin on ollut usein karkkipussi tai suklaalevy kaapissa sellaista pitkin päivää napostelua varten. Etenkin vauvavuosina olen sallinut tuon tavan itselleni ja hyväksynyt asian, koska jostakinhan sitä energiaa on pitänyt pikaisesti saada. (Ai mitkä hedelmät ja muut terveelliset vaihtoehdot?!)

Viimeisessä raskaudessa minulla todettiin raskausajan diabetes. Diagnoosi oli minulle shokki, sillä olen lapsesta asti juonut aamu-, väli- ja iltapalaksi kaakaota. Palkitsen ja lohdutan itseäni herkuilla. Syntymätön lapsi oli tietenkin erinomainen motivaattori terveellisten elämäntapojen ylläpitoon ja  painoni jopa laski koko raskauden ajan. Mutta kun lapsi oli sylissä ja herkut jälleen sallittuja, aloinkin syödä niitä menetetynkin ajan edestä. Ei fiksua.

Sokerihullu oli minulle erinomainen muistutus siitä, että sokerikin aiheuttaa (toisilla) riippuvuutta. Ikuisiksi ajoiksi en aio herkkuja unohtaa, mutta päivittäinen suklaansyönti saa luvan loppua. Hanna Koljoselle nostan hattua ensinnäkin henkilökohtaisen tarinan jakamisesta sekä "sokerisodan" voittamisesta.

Näkymätön lapsi

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

(Det osynliga barnet, 1962)

WSOY 2010, 145s.

Suom. Laila Järvinen

Aloitin Näkymättömän lapsen lukemisen hissuksiin joulun aikaan. Luin tarinan silloin tällöin, nautiskellen ihanista kuvista ja - mikäli mahdollista - vielä ihanammista kertomuksista. Näkymättömän lapsen lisäksi tämä kirja sisältää 8 muuta tarinaa, muun muassa kertomuksen Vilijonkasta joka uskoi onnettomuuksiin, hiljaisuutta rakastavasta Hemulista sekä Sedrikistä, Nipsun vanhasta lelukoirasta.

Näkymätön lapsi on aina ollut minusta kiehtova tarina. Millaista olisi asua sellaisen ihmisen kanssa, josta näkisi vain kaulassa kilisevän tiu'un? Ja myöhemmin kengät? Tai miltä tuntuisi itse olla näkymätön, vastoin tahtoaan?

Tove Jansson on taitava sanailija ja suomentaja on tehnyt erittäin hyvää työtä. Tarinoiden tunnelmat ovat hienoeleisiä, mutta vahvoja ja sykähdyttäviäkin. Erikoisen ihastunut olen tarinaan Hemuli joka rakasti hiljaisuutta, sillä huonomman kertojan jäljiltä lopputulos olisi voinut olla synkkä ja masentava. Nyt Hemuli saa kaikessa rauhassa rakastaa hiljaisuutta ja oppia kaipaamaan myös elämän ääniä.

Hiukan harmittaa, että en lukenut viimeistä kertomusta jo joulun pyhinä, sillä Kuusi olisi sopinut täydellisesti noihin päiviin. Talviuniaan nukkuva muumiperhe herätetään, sillä joulu on tulossa ja vielä on valtavan paljon tekemistä, kova kiire ja tietysti stressi. Muumit eivät tiedä, mikä tai kuka joulu on, mutta jotakin pelottavaa sen täytyy olla. Kasvavan pelon vallassa he haalivat joulukuusen ja koristelevat sen ohimennen kuultujen ohjeiden mukaan. Myös ruokaa laitetaan joulua varten ja sitten kokoonnutaan kuistin pöydän alle jännittämään. Muumien näkökulma jouluun - tai lähinnä sen valmisteluun - tekee hyvää, mikäli omat touhut alkavat mennä hössöttämisen ja panikoimisen puolelle.

Näkymätön lapsi oli kerta kaikkisen ihana kirja. Monipuolinen, laadukas ja taatusti sopiva kaiken ikäisille sukupuoleen katsomatta. Tästä on oikein hyvä jatkaa (uudelleen) tutustumista Tove Janssonin kirjoihin ja Toven juhlavuoden viettäminen.

Return of the Dapper Men

Jim McCann: Return of the Dapper Men (Special Edition)

Archaia 2012, 112s.

Kuvittanut Janet Lee

Vuonna 2011 Eisner palkinnon voittanut Return of the Dapper Men tuli lainattua kirjastosta puhtaasti kauniin grafiikkansa ansiosta. Melko pitkään haudoin kirjaa hyllyssä ennen kuin rohkenin sen lukea, sillä epäilin kauniin ulkokuoren pettävän. Mutta niinpä vain kirja ylitti kaikki odotukseni!

Anorev on maa, jossa aika on lakannut olemasta. Asukkaat ovat lapsia, jotka ovat lakanneet kasvamasta ja robotteja sekä koneita, jotka eivät tiedä kuka heidät on rakentanut ja mitä tai ketä varten. Kukaan ei muista menneitä, sillä aina on sama hetki - aikaahan ei ole. Vain yksi poika, Ayden, esittää kysymyksiä, vaikka kukaan ei olekaan niihin vastaamassa. Yhdessä robottityttö Zoen kanssa Ayden aikoo kuitenkin etsiä vastaukset. Eräänä päivänä, vailla minkäänlaista varoitusta, kellot alkavat jälleen tikittää ja taivaalta laskeutuu 314 erittäin siististi pukeutunutta miestä. Miehet ovat kuin toistensa klooneja, viimeistä piirtoa myöten toistensa kaltaisia. Joukosta erottuu vain yksi, mies numero 41, joka puhuu ja rohkaisee Aydenia ratkaisemaan arvoituksen.

Sukelsin Anorevin maailmaan kuopuksen päiväunien aikaan, enkä olisi malttanut poistua sieltä lainkaan. Janet Leen kuvitus on äärimmäisen kaunista: samaan aikaan yksityiskohtaista ja selkeää. Dave Lanphearin tekstaus ansaitsee erityismaininnan, sillä se on sekä helposti luettavaa että persoonallista. Teksti ja kuva sulautuvat toisiinsa kauniisti, eikä kokonaisuus vaikuta kikkailevalta tai teennäiseltä. Tarina kulkee välillä perinteisellä ruutujaolla, välillä koko sivun tai aukeaman kuvilla.

Tarinan tunnelma on uskomattoman vahva. Taianomainen, erikoinen maailma nielaisee lukijan sisäänsä ja kietoo otteeseensa lujasti. Kirjalle on tulossa jatkoa, mutta en löytänyt mistään tietoa aikatauluista - miehen nettisivukin on päivitetty viimeksi vuosi sitten.

Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

WSOY 2010, 129s.

Agnes on orpotyttö, jonka vanhemmat ovat menehtyneet epämääräisessä onnettomuudessa Pariisin katakombeja tutkiessaan. Agnes asuu erityisesti humppaa rakastavan mummonsa luona pikkukaupungissa nimeltä Plankton. Kaupungin asukkailla tuntuu kaikilla olevan omat salaisuutensa ja niistä Agnes haluaa ottaa selvää. Tosin aika nopeasti Agnes huomaa, että salaisuudet ovat hauskempia kun ne jäävät selvittämättä.

Saniaislehdon salaisuudet on kutkuttavan synkkäsävyisesti piirretty sarjakuva, joka etenee koukuttavan jouhevasti. Kappaleet ovat napakoita kokonaisuuksia, jotka saavat lukemaan vielä sen seuraavankin tarinan. Tunnelma on kiehtova sekoitus synkkyyttä, arvoituksellisuutta ja nuoren tytön tunteita. Agnes on sopivan omalaatuinen ollakseen tarinan päähenkilö, joka ei kuitenkaan vie kaikkea huomiota vaan antaa tilaa myös muille. Pidin Närhen piirrostyylistä sekä pelkistetystä värien käytöstä.

Tällä sarjakuvalla oli oikein hyvä aloittaa uusi kirjavuosi. Jatko-osankin pistin kirjastosta varaukseen heti kun sain tämän luettua.

Haasteista ja muuta yleistä

Jälleen on yksi vuosi takana päin. Vuodesta 2013 minulle tulee ensimmäisenä mieleen esikoisen koulunaloitus ja vauvan valvottamat yöt. Ja lukion luokkakokous.

Kirjahyllyni kertovat kroonisesta tilanpuutteesta.

Olen lukenut monia ihania, upeita, sykähdyttäviä kirjoja, joita muistelen lämmöllä vielä pitkään. Muutama kehnompikin lukukokemus muistuu mieleen, mutta onneksi niitä ei kauhean montaa ollut. En lähde erittelemään suosikkeja, mutta kaikki luetut löytyvät tuolta yläpalkista kohdasta Kirjat 2013.

Kuluneen vuoden aikana osallistuin jälleen erilaisiin lukuhaasteisiin, mutta en ole varma muistanko edes enää niitä kaikkia. Maailmanvalloitus ei ole edennyt käytännössä minnekään, koska karttasivusto oli muuttunut, enkä ole saanut aikaiseksi tehdä uutta karttaa. Kuusi kovaa kotimaista -haaste on sekin jäänyt unholaan, vaikka kovasti uhosin suorittavani haasteen loppuun tänä vuonna. Ehkä ensi vuonna edes edistyisin asian suhteen...

Mari A pisti alkuvuodesta pystyyn Kirjavuori Mount Everestille -haasteen, jonka motivoimana oli tarkoitus lukea omiin hyllyihin kertyneitä kirjoja. Lähdin mukaan innolla, mutta enpäs päässyt kovin korkealle kiipeämään. Karu totuus on se, että en lukenut edes haasteen pienimmälle kumpareelle riittävää 12:ta oman hyllyn vanhaa kirjaa, vaan saldoni jäi ankeasti kahdeksaan. Luin kyllä omia kirjoja enemmänkin, mutta ne loput olivat haasteen alkamisen jälkeen tehtyjä hankintoja, joten niitä ei laskettu mukaan. Kirjavuorelle yritin päästä seuraavilla kirjoilla:

1. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
2. Timo Parvela: Ella ja kaverit juhlatuulella
3. Tina Fey: Bossypants
4. J.R.R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
5. Enid Blyton: SOS ei anna periksi
6. Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
7. Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)
8. Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

Tässä vielä linkki, jonka takaa blogitekstit ko. kirjoista löytyvät *klik*.


Paremmalla menestyksellä osallistuin Susan Seitsemän sarja- sarjishaasteeseen. Heti tammikuussa varasin ja lainasin kirjastosta kaikki Don Rosan Ankkasarjikset, mutta vaikka ne luinkin, en osannut blogata. Jotenkin noiden kokoelmien ottaminen osaksi tätä haastetta olisi tuntunut huijaamiselta, sillä olin ne lukenut monesti jo aiemmin. En kyllä olisi noista kirjoista osannut blogiin mitään kirjoittakaan, sen verran läheisistä seikkailuista on kyse. Mutta kuin vahingossa luettuja sarjakuvia kertyi vuoden mittaan yllättävän iso pino:

1. P. Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 3. Rahan aika 
2. Guy Delisle: Pjongjang 
3. Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta 
4. Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama 
5. Guy Delisle: Shenzhen 
6. Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 
7. Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni 
8. Marjane Satrapi: Persepolis 2 - kotiinpaluu 
9. Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt 
10. Kate Beaton: Hark! A vagrant 
11. Cyril Pedrosa: Kolme varjoa 
12. Tom Gauld: You're all just jealous of my jetpack 
13. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Himaset 1, Juustoon ei saa piirtää! 
14. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Himaset 2, Keijut ei juo kahvia! 
15. Kaisa Leka: I am not these feet 
16. Kaisa Leka: On the outside looking in 
17. Stephen King: Creepshow 
18. Hugo Pratt: Corto Maltese, Kelttiläistarinoita 
19. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot I 
20. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot II 
21. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot III 
22. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot IV 
23. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot V
24. Guy Delisle: A User's Guide to Neglectful Parenting
25. Lars Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot VI

Guy Delislen sarjakuvat ovat jääneet mieleen erityisen mielenkiintoisina, Cyril Perosan Kolme varjoa taas liikuttavana. Kate Beaton oli hulvaton uusi tuttavuus, josta on kiittäminen pikkusiskon kirjahyllyä ja Stephen Kingin Creepshow ansaitsee oman kunniamainintansa koomisuutensa vuoksi. Nyt loppuvuodesta olen tutustunut viimeinkin Muumi-sarjakuviin ja ihastunut ikihyviksi. Pakko kiittää Susaa ihanasta haasteesta, sillä sarjakuvat ovat olleet minulle aiemmin vähän sellaista epäkirjallisuutta, jota olen vierastanut ihan turhaan.

Kaikki sarjakuvapostaukset tästä linkistä, ollos hyvä.


Vuonna 2014 aion osallistua Tove Jansson 100v. -juhlavuoden juhlistamiseen lukemalla ja bloggaamalla kirjoja Tovesta ja Tovelta. Otin aiheeseen jo pienen varaslähdön, mutta Tove Jansson ansaitsee toki tulla huomioiduksia myös muulloin kuin juhlavuotenaan.

Suketus pisti käyntiin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, johon myös lähden mukaan. En ole varsinaisten sotakirjojen ystävä, mutta monissa kirjoissa sota on läsnä, vaikka rintamalla ei oltaisikaan. Suuria tavoitteita en tässäkään itselleni aseta, mutta jos nyt sotamieheksi asti pääsisin.

Jos olisin uudenvuodenlupauksia antavaa tyyppiä, vannoisin ja vakuuttaisin lukevani enemmän omien hyllyjen kirjoja, klassikoita, tyttökirjoja, tietokirjoja, runoja. Yhtä pontevasti kertoisin pitäväni teemaviikkoja, joiden seuraaminen muiden blogeissa on ollut todella mielenkiintoista. Mutta en lupaa mitään, ettei kukaan pety. Paitsi sen lupaan, että jatkan lukemista ja bloggaamista kuten tähänkin asti.

Mukavaa vuotta 2014!