Downton Abbey - Muistojen aika

Jessica Fellowes: Downton Abbey - Muistojen aika
(Downton Abbey: A Celebration, 2015
readme.fi 2015, 315s.
Suom. Irma Rissanen & Anna-Kaisa Hakkarainen

Luin tämän muhkean Downton Abbey -sohvapöytäkirjan pian sarjan viimeisen osan katsomisen jälkeen. Olen ollut viime vuosina laiska seuraamaan mitään sarjoja televisiosta ja Downton Abbeynkin katsomisen aloitin vasta vuosi sitten Netflixistä.

Downton Abbey - Muistojen aika on näyttävä kertaus sekä sarjan tapahtumiin että 1900-luvun alkupuolen aristokraattien ja heidän palvelijoidensa elämään. Kirja on kuvitettu runsaalla kädellä. Suurin osa kuvista on tuttuja tv-sarjasta, mutta joukossa on myös promokuvia ja muutamia making of -otoksia. Ihan jo kuvissa riittää silmäniloa pitkäksi aikaa.

Teksti on helppolukuista ja mukavasti kirjoitettua. Fellowes paitsi kertaa sarjan tapahtumia (lopusta löytyy jopa kaikkien kuuden kauden jaksojen tiivistelmät), kertoilee laajemmin esimerkiksi suurten kartanoiden tavoista ja elämästä. Erityisesti jäi mieleen maininta siitä, kuinka isäntäväki ei halunnut keittiön hajujen - etenkään mahdollisten käryjen - kulkeutuvan juhlatiloihin ja tämän takia keittiöt sijoitettiin yleensä mahdollisimman kauas. Jossakin kartanossa matkaa keittiöstä ruokasaliin oli 500 metriä! Kuulemma ruoka ei ollut koskaan pöytään tullessaan kuumaa, hyvä jos lämmintäkään.

Tiedän, että nämä oheistuotekirjat ovat joidenkin mielestä silkkaa rahastusta, mutta minä pidin tästä yksilöstä kovasti. Oli jotenkin lohduttavaa viettää muutama ilta sarjasta tuttujen hahmojen kanssa ja ihastella Downton Abbeyn kartanon hulppean upeita huoneita.

Muistojen aika on varmasti mieluisaa luettavaa Downton Abbeyn faneille, mutta uskoisin sen viehättävän ketä tahansa kyseisestä aikakaudesta kiinnostunutta lukijaa.

Wall and Piece

Banksy; Wall and Piece
Random House 2006, 240s.

Wall and Piece!
Voisiko graffititaiteeseen keskittyvällä kirjalla olla parempaa nimeä?
No tietenkään ei!

Maineikkaan katutaiteilijan töitä esittelevä kirja osui silmiin Goodreadsissa. Banksysta en etukäteen tiennyt mitään, mutta tämän kirjan lukemisen jälkeen mies ja hänen työnsä todellakin kiinnostavat. Banksyn henkilöllisyys on tarkoin varjeltu salaisuus, sillä ovatpa graffitit kuinka hienoja hyvänsä, laittomia ne ovat joka tapauksessa.

Banksy suosii graffiteissaan sapluunatekniikkaa, sillä se mahdollistaa nopean työskentelyn ja siistin lopputuloksen. Useissa kirjassa esitellyistä töistä mainitaankin työn tekemiseen kulunut aika, minuuteissa.

En ole aiemmin välittänyt graffiteista, mutta se on varmasti ollut seurausta siitä, etten ole nähnyt mitään laadukasta. Banksyn töissä on mainioita oivalluksia, huumoria tai poliittisia kannanottoja. Ei näitä voi verratakaan noihin paikallisiin, hätäisesti sutaistuihin "FUKC THE POLISE!" -töherryksiin.

Ei Banksy "pelkkiä" graffiteja kuitenkaan tee. Jo tässä kirjassa esitellään esimerkiksi taideteoksia, joita Banksy on muokannut uuteen uskoon. Idyllistä maalaismaisemaa esittävään öljyvärimaalaukseen on lisätty valvontakameroita, poliisin eristysnauhoja tai armeijan helikoptereita. Joitakin töitä valeasuinen Banksy on käynyt ripustamassa suoraan museoiden seinille, missä työt ovat ehtineet olla esillä vaihtelevasti muutamia tunteja tai lähemmäs kaksi viikkoa.

Tästä kirjasta on todella vaikea sanoa mitään (tarpeeksi) järkevää. Todella hieno kokoelma upeita töitä. Ja ehkäpä kaikkien aikojen paras takakansitekstikin:

Kartanon peto

Richard Brautigan: Kartanon peto
Kauhuromanttinen lännenromaani
(The Hawkline Monster, 1974)
Otava 1977, 188s.
Suom. Jarkko Laine

Yksi kirjablogien ehdottomasti parhaista puolista on se, että niistä löytyy yllättäviä kirjavinkkejä. Etenkin Hyönteisdokumentissa tulee vastaan valtavirrasta poikkeavia opuksia, kuten nyt viime syksynä Richard Brautiganin In Watermelon Sugar. Juuri tuota kirjaa ei paikallisessa kirjastossa ollut, mutta naapuripaikkakunnan kirjaston varastosta löytyi Brautiganin toinen teos, Kartanon peto. Kauhuromanttinen lännenromaani, kuten kirjan alaotsikko tarinan luokittelee, herätti huvittuneen epäileväisiä mielikuvia, mutta onneksi en antanut epäilysten kasvaa liian suuriksi.

Kartanon peto sijoittuu vuoteen 1902 ja kertoo kahdesta palkkatappajasta, Greerista ja Cameronista, joka pitää laskemisesta. Kaksikko on tehnyt turhan reissun Havaijille, palannut takaisin mantereelle ja nauttinut ilotalojen palveluksista kaksi päivää kun he kohtaavat 15-vuotiaan intiaanitytön. Taikatyttö ottaa miehet mukaansa ja yhdessä he kulkevat pitkän matkan neiti Hawklinen talolle Oregonin itälaidalle. Talon alla kulkevissa jääluolissa ärjyy peto, jonka neiti Hawkline haluaa Greerin ja Cameronin surmaavan. Talossa ja sen asukkaissa tuntuu olevan jotakin epämääräistä ja omituista, eikä keikka ratkeakaan pyssyjä heiluttelemalla.

Brautiganin juoksuttaa tarinaa eteenpäin lyhyillä kappaleilla, suorasukaisella kielenkäytöllä ja yllättää lukijan lähes surrealistisilla juonenkäänteillä. Greerin ja Cameronin pyssyjen voima on sellainen, että niillä uhri kuolee niin totaalisesti, että tarvitaan kaksi hautaa sen hautaamiseen. Mutta eipä ole tuo Hawklinen hirviökään mikään helppo tapaus. Sen ääni on nimittäin kuin yhdistelmä sitä kun vettä kaadetaan lasiin ja koira haukkuu ja juovuksissa oleva papukaija mutisee.

En tiedä, onko kirjan kieli nussimisineen ja vittuineen ollut aikoinaan kovinkin räväkkää, mutta tähän maailmanaikaan se ei ainakaan minusta tuntunut mitenkään silmiinpistävältä. Itse asiassa ronskius sopi tarinaan hyvin. Juonen yllättävät käänteet ja hahmojen päätön käytös teki tarinasta surrealistis-maagisrealistisen. Itse asiassa minä näin tämän suurieleisenä näytelmänä.

Minusta Kartanon peto oli ehdottomasti hyvä kirja. Väitän, että se on kestänyt aikaa hyvin tai että aika on nyt kypsä tälle kirjalle. Suosittelen lukemaan avoimin mielin.


Erikoinen mielleyhtymä: Kartanon pedossa on jotakin häkellyttävän samanlaista kuin Bouncer-sarjakuvan kahdessa viimeisessä osassa.

Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku
(Career of Evil, 2015)
Otava 2015, 423s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Arjen kiireiden keskellä, uutta päivärytmiä opetellessa lukemiseen on ollut yllättävän vaikeaa löytää aikaa. Tai jos olisi aikaa, käyn niin kierroksilla etten osaa keskittyä. J.K. Rowling/Robert Galbraithin uusin Cormoran Strike -kirja vaikutti kaikin puolin täydelliseltä kirjavalinnalta tähän hetkeen: tarina seuraisi todennäköisesti kaavaa rikos - tutkinta - ratkaisu ja siinä samalla saisin nauttia jalkapuolen yksityisetsivän ja hänen lähes-tasavertaisen-kollegansa, Robinin, seurasta.

Pahan polku vastasi pitkälti odotuksiani. Rikos on toki aiempia tapauksia henkilökohtaisempi, sillä heti ensi sivuilla käy ilmi, että Robin on murhaajan tähtäimessä. Häitään töiden ohessa järjestävä Robin luulee töihin tullessaan ottavansa vastaan paketin kertakäyttökameroita, mutta laatikosta paljastuukin naisen jalka. Cormoran ja Robin yrittävät tietenkin ratkaista jalan lähettäjän henkilöllisyyden, varoen samalla sotkemasta poliisien työtä. Cormoranilla on heti mielessä kolme epäiltyä, mutta jo heidän jäljittämisensä on hyvin haastavaa.

Tarinan tempo on varsin rauhallinen. Tämä ei minua haitannut, sillä pidän Cormoranista ja Robinista ja mielelläni haahuilin heidän mukanaan siellä täällä. Täytyy kyllä sanoa, että kirjailija korosti ja jankutti aivan liikaa Cormoranin ja Robinin välisistä tunteista, joita kumpikaan ei haluaisi oikein myöntää edes itselleen, saati toiselle. Robinin Matthew-sulhanen on edelleen ärsyttävän pinnallinen ääliö, jolle mielelläni jättäisin jäähyväiset.

Pahan polku oli viihdyttävää, mutta pikkuruisen fonttinsa takia turhauttavaa luettavaa. Luen aina ennen nukkumaanmenoa sängyssä ja vaikka lähinäköni on ilman silmälasejakin hyvä, tämän kirjan kanssa sai kyllä pinnistellä tosissaan. Joka tapauksessa pidin lukemastani ja odotan mielenkiinnolla, millaisia tapauksia Cormoran ja Robin seuraavaksi selvittelevät.

Lue lapselle!

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle!
Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen.
Atena 2015, 227s.

Päivi Heikkilä-Halttusen Lue lapselle! on erittäin lukijaystävällinen tietokirja lapselle lukemisen tärkeydestä. Minua harmittaa, että en ehtinyt blogata tästä ennen blogistanian äänestyksiä, mutta onneksi Lue lapselle! sijoittui hienosti toiseksi.

Heikkilä-Halttunen kirjoittaa mukaansatempaavasti ja innostavasti lukemisen monista hyvistä puolista. Linkitän tähän väliin Kian blogitekstin, jossa avataan yhteisen lukuharrastuksen ja lukutuokioiden positiivisia vaikutuksia. Kirjan rakenne on hyvin mietitty. Järkevästi jäsenneltyä tekstiä rytmittävät erilaiset kirjalistat, joista löytyy näppärästi lukuvinkkejä eri-ikäisille lapsille erilaisiin tarpeisiin.

Meillä luetaan lapsille joka päivä vähintään se iltasatu. Joskus luetaan vartti, joskus 45 minuuttia, riippuen sekä lukijan että lasten virkeysasteesta. Myös päivisin olisi kiva rauhoittua yhteiseen lukutuokioon, mutta viime aikoina sellaiseen on riittänyt kiinnostusta (minun lisäkseni) vain nuorimmalla lapsella. Hänen kanssaan saakin kyllä lukea sitten yllin kyllin.

Heikkilä-Halttunen huomauttaa, että vanhemmat voisivat pitää lapsensa puolesta lukupäiväkirjaa. Siitä lapsi voi myöhemmin itse etsiä vanhoja suosikkejaan. Harmittaa, etten ole hoksannut pitää lasten lukupäiväkirjaa! Sellaisenhan olisi helposti voinut toteuttaa vaikka valokuvaamalla lasta lukemassa tai edes kokoamalla tietokoneelle kansion kustantamoiden sivuilta löytyvistä kansikuvista. Tai ihan vain kynällä vihkoon. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eli kirjaanpa lasten suosikkeja ylös tästä eteenpäin.

Aikuisen olisi hyvä muistaa antaa lapselle valinnanvapaus ja löytämisen ilo kirjavalinnoissa. Tunnistan itsessäni sen, että kuvakirjoja valitessa jätän helposti hyllyyn ne, joiden kuvitus ei omaa silmää miellytä. Kuitenkin lapsen pitäisi saada muodostaa mieltymyksensä itse ja mitenpä sen pääsee muodostamaan, jos nenän alle isketään aina yhtä ja samaa tyyliä.

Ihannetapauksessa maleksisin lasten kanssa kirjakaupoissa ja kirjastossa ilman aikatauluja ja lapset saisivat rauhassa löytää uusia itseään kiinnostavia kirjoja. Käytännössä tämä ei ainakaan koko lapsilauman kanssa onnistu. Etenkään nuorimmainen ei jaksa kirjoista kiinnostua pitkäksi aikaa, vaan saa aina jonkun (äitiä) ärsyttävän virtapiikin.

On hienoa, että lukemiseen kannustetaan nykyään kouluissa ja päiväkodeissakin. Omien lasten koulussa ei voi suorittaa lukudiplomia, mutta viime vuonna vanhimman lapsen luokalla koottiin lukutoukkaa. Kaikista vapaa-ajalla itse luetuista kirjoista täytettiin yksi toukan "vartalopallero" ja komean toukan luokka saikin aikaiseksi.

Kuopuksemme aloitti juuri päiväkodissa, jossa kielen kehitys huomioidaan mahdollisimman monipuolisesti. Viime perjantaina olisi saanut viedä oman kirjankin mukanaan, mutta uudenlaiseen arkeen totutteleva äiti unohti tyystin koko asian.

Heikkilä-Halttunen muistuttaa siitäkin, että myös lapset tarvitsevat toiminnasta vapaata aikaa. "Tylsistyminen" on välttämätöntä ja silloin mielikuvituskin pääsee parhaiten kehittymään. Kaiken arjen kiireen keskellä myös lapsille tulee taata rauhoittumisen hetkiä.

Lue lapselle! on ehdottomasti tärkeä teos. Lukutaito ei kehity itsekseen eikä sanavarasto kartu ilman uusia virikkeitä. Tietenkään ketään ei voi pakottaa lukemaan, mutta lukemaan kannustaminen kannattaa aina.

2 x Roald Dahl

Yöpöydän kirjat -blogin Niina käynnisti vuoden alussa Roald Dahl -lukuhaasteen. Dahlin syntymästä tulee 13.9. kuluneeksi sata vuotta, joten kyllähän sitä on syytä juhlistaa.

En enää muista miten ja milloin löysin Dahlin lastenkirjat, mutta lähes kaikki olen lukenut useammin kuin kerran. Suosikkini on Matilda, sekä kirjana että henkilönä. Kaikkiaan olen blogissa esitellyt 16 Dahlin kirjaa (mikäli laskin oikein) ja vanhoja tekstejä pääsee selaamaan tästä. Tämän lukuhaasteen innoittamana ajattelin viimeinkin tutustua Dahlin aikuisille suunnattuihin teoksiin. Pari niistä löytyy omasta hyllystä (Rakkaani, kyyhkyläiseni ja Oswald-eno, sekä omaelämäkerrallinen Poika - Yksin lentoon) joten olen tyytyväinen jos ne saan syksyyn mennessä luettua.

Näin haasteen aluksi luin kuitenkin uudestaan sen ainoan bloggaamattoman (suomennetun) lastenkirjan suunnattoman suuresta krokotiilista sekä nuorille suunnatun novellikokoelman Henry Sugarin ihmeellinen tarina.

Roald Dahl: Suunnattoman Suuri Krokotiili
(The Enormous Crocodile, 1978)
WSOY 2006, 32s.
Suom. Panu Pekkanen
Kuvitus: Quentin Blake

Suunnattoman Suuri Krokotiili asuu Afrikan isoimmassa, ruskeimmassa ja liejuisimmassa joessa. Eräänä päivänä tämä ahne ja ilkeä krokotiili päättää syödä lounaaksi lapsen. Jonkun sopivan kokoisen, kivasti hampaissa raksuvan. Mieluiten vaatteineen päivineen, koska vaatteet päällä lapset maistuvat parhaalle. Lähimpään kaupunkiin on kuljettava viidakon poikki ja matkalla krokotiili onnistuu ilkeilemään Mähkö-Möhkö-virtahevolle, norsu Töttöröölle, apina haituli-Heille sekä Viipottaja-linnulle. Ja kuinka ollakaan, joka kerta kun krokotiili on lähellä saada napatuksi lapsen tai kuusi lounaakseen, joku noista ystävällisistä viidakon eläimistä paljastaa hänen aikeensa. Ei auta, vaikka krokotiili tekeytyy kookospalmuksi tai keinulaudaksi, muut eläimet huomaavat sen puuhat. Lopulta norsu Töttöröö saa tarpeekseen ja viskaa Suunnattoman Suuren Krokotiilin aurinkoon, missä se paistui tiristen kuin makkara.

Quentin Blaken hilpeä nelivärikuvitus on vähintään yhtä hauska kuin Dahlin teksti. Tekstiä kirjassa on paljon kuvakirjaksi, mutta hyvin tämän jaksoi lukea kerralla ja lapsetkin malttoivat kuunnella turhia venkoilematta. Tämä kirja on mainio tiivistelmä kaikesta siitä, mikä tekee Dahlin lastenkirjoista niin mahtavia. Tarinassa on jännitystä ja täpäriä pelastumisia, ilkeilyä ja jopa julmuuksia, mutta silti tarina on hauska. Paha saa palkkansa, eikä se jää kenellekään epäselväksi.

Roald Dahl: Henry Sugarin ihmeellinen tarina ja kuusi muuta
(The Wonderful Story of Henry Sugar, 1977)
Art House 2003, 188s.
Suom. Jaana Kapari

Henry Sugarin ihmeellinen maailma ja kuusi muuta on nuortenkirja, mutta sopii kyllä aiheidensa puolesta oikein hyvin myös aikuisille lukijoille. Kirjan seitsemässä tarinassa tutustutaan muun muassa poikaan, joka osaa puhua eläimille; pellolta löytyvään muinaisaarteeseen; erikoiseen liftariin ja Henry Sugariin, joka on valmis käyttämään vuosia saavuttaakseen kyvyn, jonka avulla voisi rikastua helposti ja nopeasti. Osa tarinoista on tositarinoita. Mildenhallin aarre on todellinen ja haluan uskoa tämän löytötarinankin täysin paikkansa pitäväksi. Onnenkantamoinen kertoo siitä, kuinka Dahl päätyi kirjailijaksi ja Lasten leikkiä taas on Dahlin ensimmäinen julkaistu teksti. Siinä Dahl kertoo lentäjänurastaan ja maahansyöksystään, jossa olisi voinut käydä todella huonosti.

No niin.
Tietysti tartuin tähän kirjaan suurin odotuksin. Osasin varautua vähän vakavampiin aiheisiin ja ehkä jopa hillitympään kerrontaan, mutta en siihen, että en tunnistaisi Dahlin ääntä juuri mistään. Tarinoissa on kyllä ajoittain sellaista Dahlille ominaista yllätyksellisyyttä, mutta - niin pahalta kuin tuntuukin sanoa näin - enemmän vähän ankean puolelle taipuvaa lakonisuutta. Tunnetasolla lähes kaikki tarinat jättivät minut kylmäksi. Ainoastaan Joutsen onnistui käymään ihon alle, minkä se kyllä tekikin ahdistavuuteen asti.

Suomen lasten iltasadut

(Toim.) Laila Hirvisaari & Anja Salokannel: Suomen lasten iltasadut
Otava 2015, 203s.
Kuvitus: Emmi Jormalainen

Meillä on luettu lapsille paljon, mutta vain hyvin vähän perinteisiä satuja. Suomen lasten iltasadut sisältää tunnettuja satuja Prinsessa Ruususesta eläinsatuihin ja Kolmeen toivomukseen. Ihastuin kirjan visuaaliseen ilmeeseen ja lainasin sen meille iltasatuluettavaksi sivistymismielessä.

Kyllä me kaikki tästä kirjasta enimmäkseen tykkäsimme, mutta ei tämän tyyppisiä satuja määräänsä enempää jaksa lukea eikä kuunnella. Minä en pidä sellaisista saduista, joissa on olevinaan opetus, mutta jota etenkään lapset eivät hoksaa. Esimerkiksi satu Sairas tervettä kantaa on ihan tynkä. Siinä kettu teeskentelee, että häntä on emäntä huitaissut luudalla ja säälistä karhu lupautuu kantamaan kettua vähän matkaa reppuselässä. Kettu alkaa heti kohta luritella renkutusta "Sairas tervettä kantaa, vähämieli veitikkaa!". Kun karhu lopulta saa sanoista selvää ja närkästyy, kettu luikkii pakoon. Ja siinä se. Mikä se opetus on? Että älä tarjoa apua, sinua huijataan vai huijata saa, kunhan juoksee nopeammin kuin huijattava?

Sammakkoprinssi herättää sekin paljon kysymyksiä. (Tai lähinnä yhden, mutta se on iso kysymys.) Kaikkien aikojen kaunein prinsessa peilailee itseään metsälammesta, mutta pudottaa vahingossa pallonsa syvään lampeen. Apuun rientää ruma sammakko, joka lupaa tuoda pallon prinsessalle, kunhan prinsessa korvaukseksi ottaa sammakon kumppanikseen ja lupaa rakastaa tätä. Tietysti prinsessa kyynelsilmin myöntyy tähän, mutta juoksee pallon saatuaan kotiin semmoista vauhtia, ettei poloinen sammakko pysy perässä. Illan tullen sammakko koputtaa linnan ovea ja oikeamielinen kuningas kehottaa prinsessaa pitämään kiinni lupauksestaan. Pitkin hampain prinsessa antaa sammakon syödä lautaseltaan, mutta sänkyynsä hän ei limanuljaskaa halua.

"-- Nosta minut viereesi tai kerron isällesi."
Silloin prinsessa suuttui, otti sammakon käteensä ja viskasi sen seinää vasten sanoen: "Nuku siellä, ruma sammakko!"
Mutta kun sammakko putosi maahan, se ei ollutkaan enää sammakko vaan prinssi, jolla oli kauniit, ystävälliset silmät. Tämä kertoi prinsessalle, että paha noita oli noitunut hänet, eikä kukaan muu kuin prinsessa olisi voinut pelastaa häntä.

Ajatella, että olen lapsesta asti luullut että sammakko muuttuu prinssiksi suudelmalla, vaikka oikeasti taika purkaantuukin vasta seinään heitettäessä!

No, kirjasta löytyy kuitenkin huomattavasti enemmän hyviä (= minun mielestäni hyviä) satuja kuin näitä omituisia. Kolme pientä porsasta oli vähän karumpi kuin oletimme ja muutamassa muussakin katkottiin kauloja tai muulla tavalla silvottiin muita aika heppoisin perustein.

Tulipahan sivistettyä lapsia perinteisten satujen suhteen. Seuraavaksi luetaan jotain vauhdikkaampaa ja hauskempaa.

Blogistanian kirjapalkintoehdokkaani, 2015

Joka ikinen vuosi tämä ehdokaslistan laatiminen jää viime tippaan. Selkeitä ehdokkaita tietenkin on valmiiksi mietittynä, mutta ei näiden laittaminen paremmuusjärjestykseen ole ollenkaan helppoa. Etenkin Finlandia vaati tänä vuonna pähkäilyä, varsinkin siksi että loistavien kirjojen rajaaminen kolmeen oli tuskallista hommaa.

Mutta pitemmittä löpinöittä asiaan.

Minä, Maija Kirjojen keskeltä, annan ääniä seuraaville kirjoille:

Blogistanian Finlandia:

1. Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto (3p.)
2. Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (2p.)
3. Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (1p.)


Blogistanian Globalia:

1. John Williams: Stoner (3p.)
2. Alice Munro: Nuoruudenystävä (2p.)
3. Siri Pettersen: Odininlapsi (1p.)


Blogistanian Kuopus:

1. David Walliams: Poika ja mekko (3p.)
2. Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler 62 Kirja yksi: Kutsu (2p.)
3. Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko (1p.)


Blogistanian Tieto:

1. Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa (3p.)
2. Tom Ang: Valokuvan historia (2p.)
3. Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista (1p.)


Ja nyt jännittämään tuloksia. :)

Valokuvan historia

Tom Ang: Valokuvan historia
(Photography: The Definitive Visual History, 2014)
Docendo 2015, 383s.
Suom. Eero Sarkkinen

Tom Angin Valokuvan historiaa olen lukenut pitkään ja hartaasti. Kirjassa ei tyydytä kertaamaan vain kuuluisia valokuvia ja valokuvaajia, vaan Ang perehdyttää myös kameroiden kehitykseen. Minulta useimmat tekniset jutut menivät iloisesti yli ymmärryksen, mutta silti oli mielenkiintoista lukea kuinka nykytilanteeseen - kamera lähes jokaisella matkapuhelimen omistajalla - on päästy.

Valokuvan noin parin sadan vuoden ikäiseen historiaan mahtuu valtavasti asiaa. Valokuva itse on muuttunut halveksitusta kuvataiteen haastajasta lähes turruttavan tavalliseksi ja arkiseksi. Aluksi valokuvia muokattiin muistuttamaan maalauksia, nykyisin kuvien muokkaamisen rajana on vain mielikuvitus.

Valokuvan historia on luonnollisesti runsaasti kuvitettu teos. Tietoa löytyy päätekstin lisäksi tietolaatikoista ja kuvateksteistä.

Ang nostaa erityisesti esille 34 valokuvaajaa Profiili-aukeamilla. Valokuvaajat esitellään lyhyesti ja aukeaman muu tila on pyhitetty muutamille valokuville. (Pahoittelen näiden kuvien tasoa. Etenkin tällaisen kirjan kohdalla postauksenkin kuvien pitäisi olla laadukkaita.)

Tähtäimessä-aukeamilla taas pääsee tutkimaan jotakin tunnettua valokuvaa noin 3/4 -aukeaman kokoisena. Kuva ja sen taustat esitellään jälleen tiiviissä tekstipätkässä ja lopuksi ohjataan katsomaan kuvasta joitakin tiettyjä kohtia ja kerrotaan niistä tarkemmin.

Vaikka Valokuvan historialla on näköä ja kokoa, siinä ei tietenkään päästä paljoa pintaa syvemmälle. Tämän kirjan jälkeen jääkin halu tutustua paremmin tiettyihin valokuvaajiin ja etenkin heidän töihinsä. Vaikka minä en edelleenkään osaa etsiä kuvista "toistuvia kolmiomuotoja" tai muuten analysoida niiden asettelua tai valaistusta, ajattelin ottaa yhdeksi tämän vuoden tavoitteeksi lukea edes muutaman valokuvateoksen. Yhden kirjan pistin jo tilaukseen.

Tämä Angin kookas kirja on näyttävä ja kuvat pääsevät hyvin oikeuksiinsa laadukkaalla paperilla. Ainoa huono puoli on kirjan paino: tätä ei todellakaan voi lukea rennosti röhnöttäen, vaan kirja tarvitsee kunnollisen alustan tai lukija todella vahvat kädet.

Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015, 335s.

Emmi Itärannan Teemestarin kirjan jälkeen monien odotukset kirjailijan seuraavan teoksen suhteen olivat todella korkealla. Niin myös minun. Suurilla odotuksilla onnistuu helposti pilaamaan hyvänkin kirjan, mutta onneksi niin ei Kudottujen kujien kaupungin kohdalla käy.

Eliana, yksi nuorista kutojista, löytää Seittien Talon pihasta verisen, raa'asti pahoinpidellyn naisen. Hän ei voi puhua, eikä siten kertoa mitään itsestään tai siitä mitä hänelle on tapahtunut. Naisen kämmeneen tatuoitu nimi aiheuttaa vain lisää kysymyksiä vanhojen rinnalle. Saarta, jonka ulkopuolella Eliana ei ole koskaan käynyt, vaivaavat toistuvat tulvat ja monet sairastuvat vieraaseen tautiin. Unennäkijöitä on pelätty jo sukupolvien ajan ja väki pelkää uniruton palanneen.

Ai että.
Kudottujen kujien kaupunki on upean kaunis fantasiatarina, juuri sitä selittelemätöntä lajia, josta pidän. Itärannan kieli on vähintään yhtä kaunista kuin Teemestarin kirjassa. Vaikka kirjan tarina on jännittävä, tunnelma pysyy taianomaisen raukeana. Lukiessa tuntui, kuin olisi itse sujahtanut johonkin pehmeään ja utuiseen maailmaan.

Nautin todella paljon tämän kirjan lukemisesta. Kun oma ulosanti on tätä tasoa, osaa todella antaa arvoa viimeistellylle mutta luontevalle kielelle. Tapahtumapaikkakin, koko se maailma, on loppuun asti mietitty. Kaikelle on paikkansa ja perustelunsa, joita tosin voi ja saa kyseenalaistaa.

Kudottujen kujien kaupunki on todella hieno kirja, joka varmasti pääsee parhaiten oikeuksiinsa ilman liikoja keskeytyksiä luettuna.

Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
(Een dwaze maagd, 1959)
Gummerus 2015, 190s.
Suom. Sanna Van Leeuwen

Ida Simonsin Tyhmä neitsyt on kokenut samanlaisen uudelleenlöytymisen, kuin John Williamsin Stoner. Kiinnostuinkin kirjasta paitsi kiehtovan kannen vuoksi, myös siksi että kustantamon sivuilla kirjan mainitaan olevan "Alankomaiden Stoner". Tyylillisesti tai sisällöltään kirjat eivät kuitenkaan muistuta toisiaan, mikä olisi harmi ellei Tyhmä neitsyt olisi loistava ihan itsenään.

12-vuotias Gittel muistuttaa ulkonäöltään enemmän kolhoa isäänsä kuin kuvankaunista äitiään. Isä ei menesty työmaailmassa, vaan ura toisensa jälkeen lopahtaa karuun epäonnistumiseen. Vanhempien avioliitto on sitä lajia, että välillä menee oikein hyvin ja välillä äiti lähtee ovet paukkuen tyttö mukanaan äitinsä hoiviin ikuisiksi ajoiksi, palatakseen kuitenkin takaisin siinä vaiheessa kun sukset ovat menneet ristiin oman suvun kanssa.

Gittel seuraa lapsekkaasti sukunsa ihmisiä, ihmissuhteitten kiemuroita ja luonnollisesti kokee normaaleiksi ne kummallisuudet, joita on pienestä asti todistanut. Vähitellen ymmärrys lisääntyy, mutta eipä sekään asioita välttämättä selkeytä.

Tyhmää neitsyttä on vaikea tiivistää. Kirja on kyllä sivumäärältään lyhyt, mutta tarina ei ole missään määrin niukka. Kerronta on paitsi kielellisesti nautinnollista, mistä suuri kiitos kuuluu luonnollisesti kääntäjällekin, myös ihanan yllättävää. Jokin tässä tyylissä muistuttaa minua Sarah Winmanin Kani nimeltä jumalasta ja sitä kautta John Irvingistä: voi tapahtua jotain päätöntä, mutta se on kirjan henkilöille aivan luonnollista ja loogista.

Sain lukea tämän hyvin vähillä keskeytyksillä, mikä vielä lisäsi kirjan lumoa. Suosittelen innokkaasti tarttumaan tähän, jos lukuaikaa on vähän, mutta haluat saada täyteläisen lukunautinnon.

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu

Aino Havukainen & Sami Toivonen:
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Otava 2015, 32s.

Tästä kirjasta oli tarkoitus blogata jouluviikolla, mutta se kuumetauti kaatoi meidät petiin ja vei voimat niin ettei kukaan jaksanut tehdä mitään. Ei tosiaan edes luettu, vaan toljotettiin telkkarista liuta kasarielokuvia ja muuta yhtä laadukasta "viihdykettä".

Mutta nyt on tauti kellistetty ja luettu.

Veera on kutsunut Tatun ja Patun luokseen joulunviettoon. Pojat onnistuvat kuitenkin sotkemaan asiat heti alkuunsa eksymällä väärään taloon, Veeran naapuriin. Toimeliaat veljekset ihmettelevät aikansa hiljaista ja tyystin joulutonta taloa, mutta pistävät pian toimeksi ja suuntaavan joulupukinhakureissulle. Sopivan hetken tullen iskee joulustressi kaikista tekemättömistä hommista, mutta äkkiäkös Tatu ja Patu paistavat joulukukat ja polttavat joulukynttilöitä molemmista päistä. Onneksi lopulta Veera löytää ystävänsä ja joulu oikeassa osoitteessa voi alkaa.

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu luettiin yhdeltä istumalta, mikä on melkoinen saavutus. Kaikki kolme lasta istuivat kuuntelemassa, kommentoimassa ja nauramassa ilman pienintäkään oheistoimintaa! Kyseessä on sarjan kolmastoista kirja, enkä voi kuin ihmetellä tekijöiden taitoja. Ei puhettakaan vitsien vanhentumisesta tai ponnettomuudesta tai muistakaan pitkien sarjojen vaivoista. Kuvistakin löytyy valtavasti hauskoja yksityiskohtia, kuten lipeäkalantuoksuinen kynttilä, sarkofagi suksiboksina ja - oma suosikkini - päin honkia mainosteipattu pakettiauto sivulla 15.

Vaikka joulu saattaakin näin heti edellisen juhlakauden päätteeksi tuntua vähän ähkyisältä aiheelta, Tatun ja Patun seurassa joulunkin näkee uudesta kulmasta. Kannattaa tutustua, viimeistän ensi jouluna!

Piti sanomani...

John Cleese: Piti sanomani…
(So, Anyway… 2014)
Tammi 2015, 395s.
Suom. Tero Valkonen

Piti sanomani… -kirjalla on yksi hauskimmista kansista miesmuistiin. En edes tiedä miksi tuo alareunasta kurkkiva Cleese naurattaa niin kovasti, mutta parhaat naurut ovatkin usein niitä, joiden syytä ei voi tarkemmin selittää.

John Cleese on yksi Monty Pythoneista, eikä siksi kaipaa enempiä esittelyjä. Piti sanomani… on Cleesen brittiläisen suorasukainen (oksymoron?) ja humoristinen omaelämäkerta, jonka myötä pääsee kurkistamaan hänen lapsuuteensa ja siihen onnekkaiden sattumusten sarjaan, joka johti lopulta Monty Pythonin syntyyn. Jälleen kerran minua ihastutti ja viihdytti entien kasvuvuosien kuvaus. Cleese oli hieman iäkkäämpien vanhempien ainoa lapsi, joka joutui sopeutumaan lähes vuosittain vaihtuviin koteihin ja äidin epä-äidilliseen omalaatuisuuteen. Cleese oli pitkänhontelo ja arka lapsi, joka vältteli parhaansa mukaan rajuja leikkejä ja joukkuepelejä.

Niin mielenkiintoista kuin Cleesen uraa näyttelijänä ja hiukan myöhemmin käsikirjoittajana olikin kerrata, minulle olisi riittänyt vähempikin työtapojen kuvaaminen. Enemmän olisin (tälläkin kertaa) halunnut kuulla Cleesesta itsestään. Toisaalta taas kirjassa ei kovin paljoa Python-ajoista edes puhuta, mikä sekin on harmi.

Cleesen kerronta on rupattelevaa ja Tero Valkosen suomennos mielestäni äärimmäisen onnistunut. Harvoin suomi kuulostaa näin brittiläiseltä, kuin tässä kirjassa.

Oikein hyvä ja hauska kirja, vaikka lukeminen oli välillä lähes raskasta.

Munnu, A Boy from Kashmir

Malik Sajad: Munnu, A Boy from Kashmir
Fourth Estate 2015, 348s.

Olisi ollut hienoa aloittaa blogivuosi jostakin huiman hyvästä kirjasta. Malik Sajadin omaelämäkerrallinen sarjakuva Munnu, A Boy from Kashmir vaikutti aluksi erittäin hyvältä, mutta kääntyi lopulta vähän puuduttavaksi politikoinniksi.

Parasta kirjassa on Sajadin eli Munnun lapsuusaikojen kuvaus. Munnu on perheensä nuorin poika, vähän hemmoteltu ja yksinkertainen. Hän on innokas auttamaan isäänsä perinteisten puukaiverrusten tekemisessä, mutta vasta piirtämisen löydettyään Munnun kiistaton lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa. Hyvin nuorena, noin 13-vuotiaana, Munnu aloittaa työn sarjakuvataiteilijana, joka erikoistuu poliittisiin kuviin.

Kashmirin poliittinen tilanne on hyvin levoton. Pakistan ja Intia käyvät jatkuvaa taistelua alueen hallintaoikeudesta, Kashmirilaiset itse taas haaveilevat itsenäisyydestä. Munnu asuu Intian hallinnoimalla alueella, missä on vähän väliä ulkonaliikkumiskieltoja ja erilaisia ratsioita kapinallisten löytämiseksi. Ammuskelut ja kyynelkaasuiskut eivät ole harvinaisia, eivät myöskään kuolonuhrit mielenosoituksista puhumattakaan.

No. Kirjan alusta tosiaan tykkäsin. Takakannessa hehkutetaan tarinan hauskuutta ja lämminsydämistä pojan kasvutarinaa, mutta minulta tällainen sisältö jäi huomaamatta. Munnu on jotenkin hämmentävän omanapainen lapsi, eikä hänestä iän kanssa tunnu oikein sen sympaattisempi tulevan. Se kasvukertomuskaan ei siten ole häävi, kun isompaa henkistä kasvua ei näytä tapahtuvan. Kashmirin historiaa olisi ollut mielenkiintoista lukea heti kirjan aluksi, ei vasta puolessa välissä.

Piirrosjälki ei sekään aivan iskenyt. Kansi viehätti kovasti selkeydellään, mutta itse tarina on piirretty jotenkin sottaiseksi. Kashmirilaiset esitetään kauriina, mikä on ideana hyvä mutta tekee käytännössä lähes mahdottomaksi tunnistaa yksittäisiä hahmoja.

En ihastunut, mutta tulipahan luettua.