Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

(La contadora e películas, 2009)

Siltala 2012, 133s.

Suom. Terttu Virta

María Margaritan perhe, etenkin isä, rakastaa elokuvia. Mutta koska isä on halvaantunut ja äiti jättänyt viisilapsisen perheensä, ei rahaa elokuvalippuihin aina löydy. Isä keksii lähettää lapset vuorotellen katsomaan elokuvaa ja jatkossa se, joka osaa kertoa elokuvan parhaiten kotiinjääneille, saa käydä katsomassa kaikki elokuvat, joihin rahat riittävät. Näin María Margaritasta tulee elokuvankertoja.

Elokuvankertoja on ulkoisesti pikkuruinen ja kaunis kirja. Sisältö on synkempi kuin aurinkoisesta kansikuvasta voisi arvata, mutta tarina on silti hieno. Olisin kovin mielelläni lukenut enemmänkin María Margaritan ja hänen perheensä elmästä, mutta toisaalta kirja oli täydellinen tällaisena.

Ehkäpä Letelieriltä suomennetaan lisääkin teoksia,  sillä häneltä on julkaistu jo yhdeksän romaania. Kirjailijan oma tarina on muuten myös rankka: Elokuvankertojan kansiliepeessä kerrotaan, että Letelierin äidin kuoleman jälkeen muut sisarukset muuttivat tätinsä luo, mutta "pikku-Hernán jäi asumaan omillaan ja elätti itsensä 11-vuotiaaksi saakka myymällä sanomalehtiä." Karua.

Isä muuttaa yläkertaan

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

(Boven is het stil, 2006)

Karisto 2012, 323s.

Suom. Antero Helasvuo

Helmer van Wonderen elää kotitilallaan vanhan, kuolemaa lähestyvän isänsä kanssa. Helmer hoitaa lampaat, nuorkarjan, kanat ja aasit, mutta isän hän kantaa yläkertaan. Helmer on katkera isälleen, eikä haluaisi nähdä ja kuulla häntä mieluiten lainkaan. Kaksoisveli on kuollut jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, äitikin on ollut kuolleena jo muutaman vuoden. Helmerin arjen täyttävät velvollisuudet, joista hän huolehtii rutiinilla. Hiukan valoa arkeen tuo naapurin Ada ja tämän kaksi poikaa. Eräänä päivänä Helmer saa kirjeen Rietiltä, veljensä entiseltä morsiamelta ja pian maatilan arki muuttuu.

Bakkerin kirjasta on sanottu, että se muistuttaa Anne B. Ragden Berliininpoppelit -trilogiaa. Tähän vertaukseen on pakko yhtyä. Pidin Ragden sarjasta valtavasti ja kun vauhtiin pääsin, Isä muuttaa yläkertaan piti otteessaan hyvin samalla tavalla. Kerronta on verkkaista, eikä maatilan arjessa kauheasti tapahdu, mutta jokin tässä arkisuudessa viehättää suuresti. Bakkerin käyttämä kieli Antero Helasvuon onnistuneena käännöksenä on nautinnollista luettavaa. Ainoat miinukset annan kirjan kalseasta kannesta sekä muuten niin sulavan tekstin seasta silmille hyppivät perseet. Kun kirjassa ei kiroilla tai muutenkaan käytetä ronskia kieltä, niin neutraalimpi 'takapuoli' olisi tuntunut paremmalta.

Kirjan on lukenut myös Lumiomenan Katja, joka kyllä piti siitä, mutta koki kirjan hivenen liian hidastempoiseksi.

Audrey Niffenegger: The Night Bookmobile

Audrey Niffenegger: The Night Bookmobile

Abrams ComicArts 2010, 40s.

Olen lukenut molemmat Audrey Niffeneggeriltä suomennetut romaanit (Aikamatkustajan vaimo ja Hänen varjonsa tarina) ja pitänyt molemmista. Siksipä kiinnostuin tästä Niffeneggerin sarjakuvasta heti, kun Norkku siitä kirjoitti blogissaan. Ensin meinasin tilata omaksi, mutta sitten ajattelin kokeilla onneani ja tein kirjastoon hankintapyynnön.

Nyt kun olen kirjan lukenut, täytyy todeta, että onneksi en ostanut omaksi! Tarina on kyllä hieno, ainakin näin ahkeran lukijan näkökulmasta: Alexandra kohtaa yön pimeinä tunteina kirjastoauton, jonka kokoelma koostuu kaikista Alexandran koskaan lukemista kirjoista. Kutkuttava idea, josta olisi mielellään lukenut vähän pidempäänkin. Neljänkymmenen sivun aikana tarina ei ehdi saavuttaa kovin mainittavaa syvyyttä ja Alexandra jää aika etäiseksi hahmoksi. Mutta se, mikä minua pahiten tökki, oli hyvin epätasalaatuinen ja pääasiassa ruma piirrosjälki. En osaa itsekään piirtää, varsinkaan ihmisiä, mutta tämän kuvitus on mielestäni kovin ankeaa. Lisäksi keskustelut on kirjoitettu kaunokirjoituksella, joka oli kovin hankalasti luettavaa ja toi mieleen nuoren teinitytön, joka yrittää kirjoittaa kauneimmalla mahdollisella käsialallaan.

The Night Bookmobile ei siis tosiaankaan ollut järin kehuttava lukukokemus. Mutta mieleen se kyllä jää, joskin hiukan kyseenalaisista syistä. Niffeneggerin romaaneja luen mielelläni jatkossakin, mutta sarjakuvat taidan jättää suosiolla väliin.

Charlaine Harris: Deadlocked

Charlaine Harris: Deadlocked

Gollancz 2012, 327s.

Deadlocked on Sookie Stackhouse -sarjan tuorein osa. Ilmeisesti Harris on suunnitellut sarjasta 13-osaisen, eli vielä yksi kirja on odotettavissa. Kyllähän tässä kirjassa on jo aistittavissa lopun makua. Esimerkkinä mainittakoon se, ettei tässä esitelty enää yhtään uutta yliluonnollista "lajia". Eksoottisin uusi hahmo oli painija, mutta onhan showpainijatkin aika kesyjä muihin Sookien ympärillä pyöriviin olioihin verrattuna.



Kovin hitaasti tuntui tämän kertainen seikkailu lähtevän käyntiin. Tai sitten minulla oli vain liian suuria vaikeuksia muistaa edellisen osan tapahtumia ja niiden muistelemiseen meni liikaa energiaa. Moneen asiaan olen vähän pettynyt, mutta mainittakoon pahimpana puutteena vampyyreiden (ja erityisesti Ericin) pieni rooli. Takakannessa (jota ei muuten kannata lukea etukäteen) keskitytään epäselvään kuolemantapaukseen, jonka tutkiminen jää kuitenkin vähän sivuun, kun "keijumaailmassa" tapahtuu niin paljon kaikenlaista.

Kuten aiemmissakin osissa, myös tässä on meneillään hyvin monta sivujuonta. Sentään osa juonikuvioista saadaan vietyä loppuun asti ja ihan mielenkiinnolla odotan sitä viimeistäkin osaa. Deadlocked ei ole sarjan paras osa, mutta ei tämä nyt suoranaisesti huonokaan ole.

Deadlockedin ovat ehtineet lukea ainakin marjis ja kata. Olkaa varovaisia kommentteja lukiessanne, sillä niistä saattaa spoilaantua!

Käsi kädessä

Orvo-Kit kirjoittajaryhmä: Käsi kädessä

toim. Hanna Matilainen

Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry 2012, 131s.

Kannen kuva: Esko Matilainen

Olin varautunut siihen, että sotaorvoista koostuvan kirjoittajaryhmän tekstit saisivat minut itkemään. Mutta että vollotin jo saatesanoille, se tuli yllätyksenä. Luonnollisesti sotaorpous näkyy ja kuuluu kokoelman novelleissa ja runoissa, joissakin teksteissä suoremmin kuin toisissa.

Vaikka osa novelleista ja runoista onkin fiktiota, on karua tajuta, että kaikkea tätä on varmasti tapahtunut. Ihan varmasti lapsia lähetettiin mummon hoiviin siinä vaiheessa kun uuden puolison kanssa saatiin ensimmäinen yhteinen lapsi. Vielä lukuisampia lienevät ne tapaukset, joissa nuoret vaimot tuhosivat edesmenneen puolisonsa valokuvat ja kirjeet, ettei uusi aviomies niistä pahastuisi. Hyvin paljon erilaisia ihmisiä ja kohtaloita mahtuu yksien kansien väliin, tunteita vähintään saman verran.

Omiksi suosikeiksi nousivat Anja Huotari-Siimeksen novelli Sinkkiämpäri sekä Anneli Matilaisen novelli Terve faija!. Voi miten kurkkua kuristi ja silmissä sumeni näitä lukiessa. Mutta kyllä Käsi kädessä sisältää myös iloisia juttuja, hyviä muistoja ja ystäviä.

Kirjan taustoista ja syntyprosessista voit lukea Hanna Matilaisen blogista.

Uppo-Nalle

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Wsoy 1977, 128s.

Uppo-Nalle on ollut upoksissa, meren armoilla kokonaisen vuoden ja haaveillut valkoisesta rannasta ja ystävästä. Kuinka ollakaan, eräällä rannalla merelle tuijottelee tyttö, joka on jo kauan toivonut itselleen "ystävää, helposti silitettävää, helposti sylissä pidettävää ja sellaista, joka tarvitsisi Reetaa koko ajan."

Uppo-Nallesta ja Reetasta tulee sydänystävät. Uppis kertoo merellisistä seikkailuistaan ja Reeta yrittää keksiä, kuinka auttaa ystäväänsä irti peippospelostaan. Runosieluinen Uppo-Nalle tekee runoja vähän joka aiheesta, aivan kuten perheen lemmikki, Laulava Lintukoirakin. Kesän aikana ehditään auttaa isoäitiä laihduttamisessa, viettää Uppo-Nallen syntymäpäiviä, kiukutella ja käydä eläinlääkärissä.

Voi, Uppo-Nalle oli yllättävän herttainen kirja. Olen sen lukenut joskus aikoja sitten, mutta en muistanut sen olevan näin kiva. Lapsetkin tykkäsivät kovasti ja koska kappaleet ovat hyvin lyhyitä, pienempikin jaksoi ne kuunnella ennen nukahtamistaan.

11-Haaste ja bloggaajan esittäytyminen

Sain Valkoiselta kirahvilta blogeja vauhdilla kiertävän 11-haasteen - kiitos kovasti! :)
Haasteen säännöt kehottavat kertomaan ensin 11 satunnaista faktaa itsestään, vastaamaan sitten haastajan esittämiin kysymyksiin (joita myös on 11) ja laittamaan haastetta eteenpäin omilla kysymyksillä.

Olen paljastellut itsestäni moneen kertaan satunnaisia asioita, joten tällä kertaa aion lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja blogisynttäreiden kunniaksi tehdä itsestäni 11-kohtaisen bloggaajaesittelyn.

1. Olen viisilapsisen perheen toinen lapsi, sieltä vanhemmasta päästä. Kasvoin pikkukaupungin sivukylällä, missä aika tuntui pysähtyneen kauan sitten ja elinkin -siskon sanoja lainatakseni - 50-lukulaisen lapsuuden 80-luvulla. Meillä oli lehmiä ja yleensä myös sika joulua varten kasvamassa. Kävin saman ala-asteen samalla koululla kuin äiti aikoinaan ja yläluokan opettajakin oli sama. Perunat nostettiin vuorotellen joka talosta ja niitä kuskattiin mm. hevoskyydillä. Heinäpellolla oli yleensä vähän tylsää, mutta myös paljon sisiliskoja. Ihmiset tunnettiin paremmin talon- kuin sukunimellä. Minäkin saatoin olla Mäenpään Maija (lausutaan "mäemppäämmaija").

2. Ennen lukemaanoppimista inhosin valtavasti sitä, ettei sisko aina halunnut leikkiä kanssani, vaan mieluummin luki. Typerää! Vannoin ja vakuutin, että minä en kyllä koskaan lue mitään.

3. Sitten opin lukemaan ja muutin mieleni.

4. Kirjastokortti on ollut ahkerasti käytössä ekaluokasta asti. Kirjastoauto pysähtyi meidän kodin kohdalle kerran viikossa ja koulullakin se kävi ainakin joka toinen viikko. Valitsin kirjani mieluiten hajun perusteella: ei liian tunkkaista vaan sopivan raikasta, kiitos. :)

5. Koulussa luettiin mielestäni vähän. Ala-asteella luettiin vuorolukuna Seitsemää veljestä ja Vänrikki Stoolin tarinoita vuodesta toiseen. Koljonvirran sissit luettiin myös, mutta lukeminen eteni niin hitaasti, että luin kirjan salaa loppuun kotona. Tai tuskin se kiellettyä oli, mutta kirjan vieminen kotiin tuntui luvattomalta ja siksi en uskaltanut opettajalle kertoa. Yläasteella äikäntunteja varten piti lukea korkeintaan kaksi kirjaa vuodessa, eikä se määrä lukiossa tainnut ainakaan nousta.

6. Minulla ei ole koskaan ollut selkeää haaveammattia, eikä lukio auttanut hoksaamaan yhtään mitään. Niinpä aloitin tradenomiopinnot ja vuoden päästä vaihdoin sosiaalialaan. Valmistuin sosionomiksi, mutta en ole tehnyt koskaan sosiaalialan töitä.

7. En kyllä ole muutenkaan ollut paljoa mukana työelämässä. Melkein kuusi vuotta olen ollut kotiäitinä. Tekemistä tässäkin riittää, mutta eläkettä ei häävisti kartu. Kirjastoala on kyllä alkanut kiinnostaa, mutta nyt ei ole oikea hetki aloittaa opiskelua.

8. Tämän blogin perustin vähän vahingossa. Tarkoitus oli luoda vain tunnukset tänne, että muiden blogien kommentointi olisi näppärämpää. Innostuksissani klikkailin kuitenkin vähän liikaa ja kun en halunnut jättää nettiin roikkumaan tyhjää blogipohjaa, aloin naputella sinne vähän luettavaakin. Sisältö on edelleen vähän mitä sattuu, mutta osaan jo ottaa vähän rennommin ja toivon sen näkyvän teksteissä edes vähän. Blogi on minulle vuorovaikutteinen lukupäiväkirja, jonne kirjaan ylös kaikki lukemani kirjat ja niiden herättämät fiilikset. Mitään syväanalyyseja en edes yritä kirjoittaa, niitä voi sitten etsiä muualta jos tahtoo.

9. En voi vieläkään ymmärtää, miten tänne kukaan löysi - ja että monet ovat tulleet toistekin! Huikeaa :)

10. Alkuun kuvittelin, että "esittelisin" täällä myös tekemiäni käsitöitä, mutta ei se sitten ole tuntunutkaan hyvältä ajatukselta. Mutta voin kertoa, että melkein koko ajan minulla on kesken joku käsityöprojekti. Eniten saan valmiiksi asti sukkia, vaikka niissäkin tahtoo into loppua toisen sukan kohdalla - on tylsää tehdä aina kaksi samanlaista...

11. Minä en juurikaan pääse juttelemaan kirjoista blogimaailman ulkopuolella (sisarukset lukee niin erilaisia kirjoja ja mies tosi vähän yhtään mitään), joten olen älyttömän iloinen, että tänne löysin. Suuret kiitokset teille kaikille!



Sitten niihin Valkoisen kirahvin antamien kysymysten pariin:

1. Mikä on sinun paikkasi?
Koti.

2. Jos et bloggaisi, mitä ja miten lukisit?
Ensin meinasin vastata, että samalla tavalla kuin nytkin. Mutta luulenpa, että lukisin huomattavasti vähemmän uutuuskirjoja, koska en olisi niin hyvin perillä siitä mitä kaikkea kiinnostavaa milloinkin ilmestyy. Varmaan lukutahtikin olisi vähän hitaampi.

3. Missä olet 10 vuoden kuluttua?
Toivottavasti minulla silloin on työpaikka ja lasten murrosikä koettelisi hermoja mahdollisimman vähän. Noin muuten en toivoisi asioiden muuttuvan hirveästi.

4. Jos olisit kirja, mikä kirja olisit?
Joku pieni ja paksu :)

5. Mikä maa tai paikka vetää sinua puoleensa yhä uudestaan?
Viihdyköhän kotona liian hyvin, kun en nyt saa päähäni mitään erikoisen vetovoimaista paikkaa? Haa, mutta kirjastoon on pakko päästä usein! Ja Ikeasta olen haaveillut myös jo pitkään.

6. Kesällä kerran:
Löysin kukkapenkistä maailman rumimman ja suurimman (perhosen)toukan, joka oli niin ällöttävä, että oli pakko päästä nopeasti pesulle.

7. Sinulle tärkein lastenkirja?
Miten mulla lyö näin tyhjää taas? Ainakin Roald Dahlin Matilda on huippu.

8. Jos nyt saisitkin aloittaa kaiken alusta...
Toivoisin päätyväni tähän missä nyt olen, mutta hieman suorempaa reittiä, kiitos.

9. Tilanne, joka sai sinut viimeksi nauramaan?
Lapsi kävi puskapissalla ja operaatio näytti niin huvittavalta :)

10. Kirja, joka sai sinut viimeksi ajattelemaan elämääsi?
Ainakin Sata naista -kirjan kohdalla mietin, että onneksi oma elo on äärimmäisen kaukana kyseisen kirjan meiningeistä.

11. Mitä et koskaan ole sanonut ja sanoisit tässä ja nyt?
Olen tainnut möläytellä vähän kaikenlaista, mutta tähän hätään en keksi mitään tuoretta sanottavaa.

Laitan haasteen menemään seuraaviin blogeihin:
Jos vaikka lukisi...
Jossun lukupäiväkirja
Kirjoihin kadonnut

Utelen teiltä seuraavia juttuja:
1. Mikä kirja sinulla on mielessäsi juuri nyt?
2. Miksi?
3. Mitä ajattelit lukea seuraavaksi?
4. Milloin jätät kirjan kesken?
5. Millainen kirja pitää sinut otteessaan parhaiten?
6. Omituisin lukemasi kirja?
7. Paras kirjailija on...
8. Oletko pettynyt johonkin kirjaan? Mihin?
9. Missä luet mieluiten?
10. Bloggaamisessa mieluisinta...
11. Minkä kirjan voisit lukea uudelleen ja uudelleen?

Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

(A Visit from a Goon Squad, 2010)

Tammi 2012, 410s.

Suom. Heikki Karjalainen

Jennifer Eganin Pulitzer-palkittu Aika suuri hämäys oli yksi niistä kevään kirjoista, joita odotin eniten. Lukemisen aloitin hiukan pelonsekaisissa tunnelmissa, sillä olin siinä käsityksessä, että tämä kirja on jotenkin erikoisen hankala ja vaativa. Ehkäpä ennakko-odotukset onnistuivat asettamaan kirjalle niin suuret outouden paineet, että Aika suuri hämäys tuntuikin varsin perinteiseltä laadukkaalta romaanilta, power point-osuudestaan huolimatta.

Vaikka kirjan kappaleet ovat näennäisesti itsenäisiä ja irrallisia, ajassa pompitaan edestakaisin ja kertoja vaihtuu joka kerta, on kokonaisuus ehjä. Pidin valtavasti siitä, kuinka kertoja ja tapahtumat liittyivät lopulta Bennie Salazariin (levy-yhtiön johtajaan) tai tämän sihteeriin Sashaan. Ja vaikka nimimuistini on kammottavan huono ja minulta kestikin aina aikansa keksiä yhteys ihmisten välillä, se hoksaamisen hetki oli joka kerta piristävä.

Jos minun pitäisi referoida tämän kirjan juoni, olisin kyllä melkoisessa pulassa. Juonta ei oikeastaan ole, tai sitten niitä on monta.

Tykkäsin Aika suuresta hämäyksestä kuulkaa niin paljon, että tekisi mieleni hihkua! *Hihk!*

Egania on luettu jo varsin ahkerasti ja veikkaan, että lisää arvioita on tulossa. Ohjaan teidät tästä Sannan luokse, mistä pääsettekin linkkejä seuraamalla muihin arvioihin.

Taisin erehtyä ovesta

Anni Polva: Taisin erehtyä ovesta

Karisto 1978, 271s.

Kannen kuva: Arvo Granholm

Anni Polvan kirja Taisin erehtyä ovesta on yksi kirjahyllyni ylpeyksistä. Miksikö? No, ihan kannen perusteella :) Tällä kansikuvalla on minuun väistämätön hihittely-vaikutus, niin ettei vaikkapa kaatosade enää tympäisekään ihan niin paljoa kuin normaalisti. Katsokaa nyt vaikka tuon väärän oven avanneen naisen tyrmistynyttä ilmettä ja verratkaa sitä pehmyttukkaisen pulisonkimiehen levolliseen, kenties rakkaudenkyllästämään katseeseen. Ihailkaa hetki Miehen raikasta pyyhettä ja miettikää, millainen mies aloittaa pukeutumisensa kravatin solmimisella. Ja kellokin välkehtii, ah, niin viettelevästi.

Seuraavaksi hieman sisällöstä. Raija, sievä lääkintäjumppari, on tapaillut jo jonkin aikaa Sakua, joka ei liikoja hempeile ja lepertele. Suukkojenkin suhteen Saku on kovin pihi, eikä kihloista ole puhuttu vielä sanaakaan, vaikka yhdessä on oltu jo melkein vuosi. Työkaverin syntymäpäivillä Raija tapaa Pärren, rikkaan ja komean poikamiehen, joka kehuskelee ylpeänä lukuisilla naisseikkailuillaan. Muiden tyttöjen ollessa sulaa vahaa Pärren edessä Raija nakkelee niskojaan, mikä saa Pärren kiinnostumaan hänestä palavasti. Pärre jahtaa Raijaa väsymättä hankkiutumalla tämän potilaaksi, tarjoamalla autokyytiä ja lopulta ilmoittautumalla samalle valokuvauskurssille. Vähitellen alkaa Raijakin kiinnostua Pärrestä, mutta Sakukin on pidettävä mielessä.

Tässäpä vasta mainio päännollauskirja. Suuria yllätyksiä kirja ei tarjonnut, mutta sellaisia en kyllä odottanutkaan. Toisinaan on varsin hauskaa lukea jotain sellaista, minkä loppuratkaisun tietää jo ensimmäisillä sivuilla.

Oman elämänsä sankari

John Irving: Oman elämänsä sankari

(The Cider House Rules, 1984)

Tammi 1985, 621s.

Suom.Kristiina Rikman

(Minä luin eri painoksen, mutta sen kuvaa ei kustantajan sivuilta löytynyt enkä jaksanut kuvata itse.)

Oman elämänsä sankari on (ymmärtääkseni) yksi tunnetuimmista John Irvingin kirjoista. William Larch on St Cloud'sin orpokodin perustaja ja lääkäri, jolle yksi orpo, Homer Wells, on tullut muita tärkeämmäksi. Homer on adoptoitu neljä kertaa, mutta palannut aina takaisin St Cloud'siin. Homerille orpokoti on ainoa oikea koti, kunnes hän nuorena miehenä matkustaa omenatilalle hiukan maailmaa katsomaan. Larch toivoisi Homerista seuraajaa itselleen, mutta Homer ei koe lääkärinammattia kutsumuksekseen.

No, en minä siitä juonesta oikein halua mitään enempää sanoa, mutta Irvingille tyypillisesti tapahtumat ovat paikoin kovin absurdeja. Monenlaista mahtuu yksien kansien väliin: abortteja, anatomian opintoja, ystävyyttä, rakkautta, sotasankari, härskejä limerikkejä ja mitähän kaikkea muuta. Aborttikuvaukset ovat sen verran tarkkoja ja määrältään runsaista, että en lähtisi suosittelemaan tätä raskaanaoleville.

Taannoista lukujumia yritin purkaa ensi hätään tällä kirjalla. Omituista kyllä, Oman elämänsä sankari onnistui vain pahentamaan tilannetta. Ihan tyrmistyin, kun lukeminen takkusi ennätyksellisen pahasti ja ehdin jo epäillä Irvingin taitoja, kunnes tajusin että vika olikin harvinaisen huonosti oikoluetusta suomennoksesta. Itse suomennos on hyvä, mutta voi taivas tätä kirjoitus- ja painovirheiden määrää! Teksti vi lisee ylimää- räisiä välejäpuuttuvia välejjä, satun!!naisia huutomerkke jä sekä puuttuvia tai tai ylimääräisiä sanoja. Oikeasti piinallista luettavaa... Toivon totisesti, että seuraavat painokset on oikoluettu uudemman kerran - tämä minun kappaleeni on toisesta painoksesta.

Lukemisen takkuisuudesta huolimatta tarina on varsin mainio. Henkilöitä on paljon, toinen toistaan erikoisempia tapauksia. Oman elämänsä sankari ei nouse Irvingin parhaimmistoon, vaikka paljon hyvää tässäkin kirjassa on. (Mutta minkäs teet, kun Garpin maailma ja Leski vuoden verran ovat niin huikeita!)

Highway to Hell - Bon Scottin elämä ja kuolema

Clinton Walker: Highway to Hell - Bon Scottin elämä ja kuolema

(Highway to Hell - The Life and Death of AC/DC Legend Bon Scott, 1994/2007)

Gummerus 2012, 334s.

Suom. Ville Putro

AC/DC on minulle tuttu suurimmista hiteistään ja Angus Youngin koulupuvusta. Vanha kirjeystäväni on kuitenkin ylistänyt bändiä minulle vuosikaudet ja ajattelin, että ihan jo kaverin mieliksi voisin viimeinkin koittaa laajentaa AC/DC tietämystäni.

Bon Scott oli AC/DC:n alkuperäinen laulaja ja yhtyeen kiistaton keulahahmo. Scottin elämä oli oikeastaan varsin kliseistä rock'n'roll-elämää: viinaa, huumeita, runsaasti naisia ja lisää viinaa ja huumeita, kunnes kuoli alkoholimyrkytykseen 33-vuotiaana. Bändin menestyksen eteen Scott oli valmis tekemään kaikkensa, myös uhraamaan avioliittonsa. Toisaalta Scott vaikuttaa ystävien ja sukulaisten haastatteluiden perusteella ystävälliseltä ja huomaavaiselta, miellyttävältäkin. Walker onkin haastatellut tätä kirjaa varten lukuisia Scottin läheisiä, muun muassa hänen vanhempiaan, pikkuveljeään ja ex-vaimoaan.

Luen mielelläni muusikoiden elämäkertoja, mutta yksi ongelma minulla tahtoo olla kaikkien kanssa. Minua kiinnostavat eniten henkilöt, ihmissuhteet, arki ja ajatukset, mutta jostain syystä muusikoista kerrottaessa keskitytään uraan ja bänditouhuihin. Ei siinä vielä ole mitään vikaa, mutta onko ihan pakko selostaa kaikki levytykset, keikat ja kiertueet miksaajia ja managereita myöten? Toki ymmärrän sen, että muita alan ihmisiä ja suuria faneja kaikki nippelitieto kiinnostaa, mutta minulle riittäisi vähempikin.

Mutta tälle pätkälle olisin kuulkaa kaivannut vähän lisäselvennyksiä: "Bon ja Silver eivät olleet lähteneet Englannista yhdessä. Bon lensi yhtyeen mukana, kun Silver taas hankkiutui maitse Lontoosta Adelaideen, missä vietti joulua ystäviensä kanssa." Aika harva on tainnut matkustaa Australiaan maitse... :)

Minun Kiinani 2. Puolueen aika

Li Kunwu & P. Ôtié: Minun Kiinani 2. Puolueen aika

(Une vie chinoise 2 - Le temps du Patri, 2009)

WSOY 2012, 198s.

Suom. Saara Pääkkönen

Minun Kiinani -trilogian toinen osa, Puolueen aika, tuli luettua yhdeltä istumalta. Tämän osan tapahtumat alkavat Mao Zedongin hautajaisista, 1976. Li Kunwu on armeijassa ja haaveilee kaikkein eniten puolueen jäsenyydestä. Kulttuurivallankumous lopetetaan ja alkaa Deng Xiaopingin teollinen vallankumous. Lin isä on viettänyt viimeiset kymmenen vuotta uudelleenkoulutusleirillä ja nyt hän viimeinkin pääsee palaamaan kotiin.

Aivan ensimmäisen osan tasolle Puolueen aika ei mielestäni yltänyt, mutta vaikka kuinka yritin keksiä syitä, en tuntunut löytävän tarpeeksi hyvää syytä. Ehkä miehistynyt Li jää tässä lukijalle hieman etäisemmäksi kuin ensimmäisessä osassa nähty lapsi-Li. Jos minun oli vaikea kirjoittaa ensimmäisestä osasta, niin ei ole helppoa tämänkään kanssa. Luulen, että ongelmana on poliittisuus: en oikein osaa sanoa mitään mistään, kun pelkään käsittäneeni jotain oleellista ihan väärin.

Jännityksellä jään odottamaan sarjan viimeistä osaa. Kuinka pitkälle Li omaa tarinaansa haluaa jakaa?

Myös Norkku on lukenut tämän.

Vuoden mutsi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Avain 2012, 303s.

Vuoden mutsi on ollut runsaasti esillä blogimaailmassa ja sitä kautta kirjasta kiinnostuinkin. Kahden varsin suorasanaisen naisen rehellinen kuvaus niin raskaus- kuin vauva-ajasta on varsin hauskaa luettavaa. Toisaalta joidenkin arvioiden perusteella odotin vieläkin ronskimpaa otetta ja rajumpaa kielenkäyttöä.

Vuoden mutsissa ei maalailla äitiydestä auvoista ja seesteistä kuvaa, vaikka muutama positiivinenkin puoli äitiydestä ja perhe-elämästä toki löydetään.

Koska sisältöä on laajalti käsitelty jo muiden blogeissa, ohjaan teidät tarkempien kuvausten perässä Lumiomenan blogiin, josta löytyy lisää linkkejä muihin teksteihin.

Kirjasta löytyy yksi osio, jota haluan - kiinnostaa teitä tai ei - kommentoida erityisesti. "Lapsiperhemyyttejä - tarua vai totta?" herätti halun heti samantien kertoa jollekin, että meillä muuten oli/on näin! Myytti 1: "Lapsiperheissä herätään kuudelta!". Rämön ja Lahden perheissä ei herätä, mutta meillä kyllä - hyvinä aamuina. Vauva-aikana meillä on noustu pääsääntöisesti aamuyöllä, melkeinpä milloin tahansa puoli kolmen jälkeen. Eikä sen jälkeen ole jatkettu unia ennen kuin ekoilla päiväunilla, jotka tosin saattoivat alkaa jo seitsemältä. Toki niihin lyhkäisiin öihin mahtui myös lukuisia heräilyjä, 4-9. Nuorempi poikamme on ollut ikänsä huonounisin koskaan tapaamani ihminen. Koska kotiunikoululla ei saavutettu minkäänlaisia tuloksia, veimme lapsen unikoulujaksolle turvakotiin (öiksi siis). Ensimmäisellä kerralla sairastuimme koko perhe norovirukseen ja jakso jäi kesken. Puolen vuoden päästä saimme yrittää uudelleen, mutta mitään vaikutusta silläkään jaksolla ei ollut, vaan lapsi heräsi edelleen viimeistään puoli viideltä. Voin kertoa, että jos joku valittaa aamuvirkusta lapsesta, joka herää puoli seitsemältä, minä en todellakaan jaksa olla myötätuntoinen. Tällä hetkellä, kun poika on pian 4, yöt sujuvat toki jo huomattavasti paremmin kun yöheräilyt ovat jääneet pois ja ylöskin noustaan normaalisti vasta kuuden jälkeen. Nukkuminen säilynee silti vielä pitkään yhtenä suurimmistä iloistani, lukemisen ohella. :)

Toinen myytti "Lapsiperheet ovat aina myöhässä!", ei sekään oikein sovi tähän talouteen. Olen aina ollut ajoissa joka paikassa, riesaksi asti. Kun ala-asteella koulu alkoi kymmeneltä, lähdin kilometrin koulumatkalle viimeistään 15 vaille 9. Myös lasten kanssa olen pitänyt aikatauluista kiinni, sillä se kuuluu mielestäni hyviin käytöstapoihin. Tietysti meilläkin sattui muutaman kerran niin, että juuri lähdön hetkellä jostakin vauvan toppahaalareiden uumenista kuului plörähdys ja lähtemistä oli pakko lykätä vaipanvaihdon verran, mutta jos on jo alunperinkin ajoissa, ei myöhästyminen ole mitenkään pakollista.

"Lasten vanhemmista tulee ärsyttäviä besserwissereitä!" Niin tuleekin, ainakin joissakin asioissa. Toisaalta vanhemman roolissa olen myös monissa asioissa epävarmempi kuin olisin etukäteen osannut edes kuvitella. Kasvatusvinkkejä otan edelleenkin mieluummin vastaan toisilta vanhemmilta kuin lapsettomilta henkilöiltä.

Vuoden mutsi oli kepeää luettavaa, mutta monin paikoin olisin kaivannut vähän syvällisempiäkin ajatuksia. Jos olisin lukenut tämän ensimmäistä lasta odottaessa, olisin luultavasti ärsyyntynyt mielettömästi kirjoittajien "negatiivisuudesta", mutta nyt kun on edes vähän äitiyskokemusta takana, saatoin monin paikoin vain nyökytellä ja olla samaa mieltä. Esimerkiksi se sanasto, jota etenkin vauvapalstoilla käytetään, on melko piinaavaa: esikko, kakkonen, masuasukki tai masukki, plussatuulet ja tarrasukat...

Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä

Kirjakauppaliitto 2012, 122s.

Jos suhtauduin nahkeasti Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjaan, niin ennakkoasenteeni Miniää kohtaan taisi olla vieläkin takkuisempi. Mutta tästäpä minä tykkäsin! Kun kertojana Mielensäpahoittajan sijasta toimiikin Liisa-miniä, ei kirja tunnu väkisin väännetyltä vitsin venyttämiseltä.

Liisa valmistautuu viettämään rauhallista viikonloppua, kun mies on lasten kanssa matkustanut Sysi-Suomeen appiukkoa katsomaan. Rentoutuminen ei pääse kuitenkaan edes kunnolla alkuun, kun mies jo soittaa ja ilmoittaa apen loukanneen nilkkansa. Eihän vanha mies yksijalkaisena kotonaan pärjää, joten taksi tuo tämän Helsinkiin. Pojan täytyy toki jäädä laittamaan talo kuntoon, Ford Escort samoin ja äitiäkin täytyy Kuusikodilla käydä katsomassa. Niin on kohta Miniän oven takana appiukko ja erinäinen määrä perunoita ja muita kotimaisia juureksia. Ja jotta viikonlopun ainoaksi haasteeksi ei jäisi kahden täysin erilaisen elämänkatsomuksen yhteensovittaminen, ilmestyy muutama liikemies Venäjältä kahta päivää sovitusta aikataulusta edellä eikä Miniän auta muu kuin ottaa appiukko mukaan bisneksiin.

Mitäpä tästä muutakaan voisin sanoa, kuin että hauskaa koheltamista muutamalla syvällisemmällä ajatuksella maustettuna. Viihdyin oikein mainiosti, mutta enempää Mielensäpahoittajaa en jää kaipaamaan.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

WSOY 2012, 130s.

Pidin valtavan paljon siitä ensimmäisestä Mielensäpahoittajasta. Nauroin ääneen ja pakotin miehen kuuntelemaan mainioita pätkiä, mikä oli kuulemma huippuärsyttävää. Tähän jatko-osaan suhtauduin melkoisella varauksella: toimisiko homma vielä toisen kirjan verran? Voiko ruoanlaiton opettelemisesta oikeasti repiä sisältöä kokonaiseen kirjaan, oli se sitten miten lyhyt tahansa? Miten ne etukäteen jossain mainitut ruokaohjeet on kirjaan ujutettu?

Vaikka Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on ihan hauska, siitä jäi minulle vähän tunkkainen olo. Lukeminen oli jotenkin tahmeaa, vaikka Mielensäpahoittaja tekeekin jälleen tarkkoja ja osuvia huomioita nykymaailmasta. Erityisesti nyökyttelin toteamukselle siitä, miten nykyään "Aina on oltava matkalla, kotonakin, ja hinkumassa muualle, vaikka riittävä elämä on käden ulottuvilla." 

Minä olen surkea ruoanlaittaja ja olen Mielensäpahoittajan tavoin etsinyt - melko turhaan - sellaista keittokirjaa, jossa olisi ihan perusruokien ohjeita. Siitä olen iloinen, että ruokaohjeet on kirjassa ujutettu sulavasti muun tekstin joukkoon. Ääneen en nauranut, mutta muutaman kerran naurahdin hiljaa itsekseni.

Minulle Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike ei ollut maailman mieluisin kirja, mutta kyllä minä sen Miniän silti aion lukea. Jospa uusi näkökulma antaisi idealle uutta pontta...

PS: Joulukinkussa parasta on minunkin mielestäni rasva. Kinkkukin on hyvää, mutta kuumassa rasvassa kastetut ruisleivänpalat kylmän maidon kanssa ovat jouluherkkujen ehdoton ykkönen :)