Mun vuoro

Angie Thomas: Mun vuoro
Otava 2020, 393s.
Suom. Ilkka Rekiaro,
Räplyriikat suom. Niko Toiskallio

Angie Thomasin esikoisromaani, Viha jonka kylvät, teki ison vaikutuksen, joten tämä toinen kirja meni suoraan lukulistalle.

16-vuotias Bri haaveilee räppärin urasta. Sellaisesta, jonka hän saavuttaisi omilla taidoillaan, eikä vain edesmenneen räppäri-isänsä vanavedessä. Koulumenestys kärsii Brin keskittyessä räppijuttuihin, mutta kun äiti menettää työnsä, Bri päättää panostaa kaiken läpimurron saavuttamiseen.

Mun vuoro on koukuttava teos, jossa käsitellään laajempia asioita, kuin "vain" Brin ja hänen perheensä ongelmia. Esimerkiksi koulun turvatarkastuksessa pysäytetään enemmän tummaihoisia ja latinoita, kuin valkoihoisia. Osa vanhemmista ei pidä siitä, että koulun ovet on avattu kaikille etnisille ryhmille, vaikka se onkin koulun taloudelle eduksi.

Bri on hahmona todella ärsyttävä ja turhauttava. Hän ei siedä kritiikkiä, edes aiheesta. Ylipäätään hänellä on ongelmia auktoriteettien kanssa, eikä hän malta missään tilanteessa pitää päätään kiinni, vaikka pääsisi niin helpommalla. Brin parhaat ystävät, Malik ja Sonny, jäivät tarinassa harmillisesti hieman taka-alalle, Pooh-täti sentään saa ansaitsemansa huomion.

Kirjan suomentamisesta vastaavat Ilkka Rekiaro ja Niko Toiskallio, joista jälkimmäinen on suomentanut räplyriikat. Suomennokset toimivat mainiosti ja vasta kirjan luettuani tulin ajatelleeksi, että tämä toimisi varmaan loistavasti äänikirjana!

Kavereita ei saa syödä!

Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!
Into 2020, 40s.
Suom. Emilia Miettinen

Rakastuin tähän suloisesti kuvitettuun kuvakirjaan ensilukemalla!

Eppu on pieni Tyrannosaurus rex, joka aloittaa esikoulun. Hän järkyttyy, kun huomaa muiden eskarilaisten olevan lapsia! Ja sitten Eppu syö heidät kaikki. Mutta sylkäisee jokaisen ulos heti kun opettaja käskee. Epun on vaikea ystävystyä muiden lasten kanssa, eikä heidän toistuva syömisensä auta asiaa lainkaan. Lopulta Eppu yrittää ystävystyä luokan kultakalan kanssa, mutta siinä kohtaa tarina saakin todella yllättävän käänteen.

Kavereita ei saa syödä! on ihastuttavan hirnuttavan hauska. Luin sen ensin itse, sitten yhdessä ekaluokkalaisen kanssa ja sitten taas itsekseni. Luetutin sen myös talon muilla asukkailla ja se hihitytti ihan kaikkia. Higginsin kuvitustyyli on minusta valloittavan suloinen ja ilmeikäs. Tekstikin toimii loistavasti ja sitä on niin niukasti, että levotonkin lapsi takuulla malttaa kuunnella (tai pelaamaan hinkuva teini lukea) koko kirjan.

Minusta on virkistävää käsitellä eskariin menoa ja siihen liittyvää jännitystä näin höpsöllä tavalla. Tämä voi joillekin toimia parempana rohkaisuna, kuin realistiset kuvaukset eskariarjesta.

Zombikuume

Kristina Ohlsson: Zombikuume
WSOY 2020, 202s.
Suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin Zombikuumetta lukiessa tuli pariin otteeseen hyvin epämukava olo. Kirja tuntui olevan siinä mielessä erikoisen ajankohtainen, että Edsalan pikkukaupungissa leviää tuntematon virus, johon ei tunneta parannuskeinoa. Eristystä suositellaan, tosin sairastuneille, ei terveille.

Kesä on ollut harvinaisen helteinen ja kaikkialla on pörrännyt ampiaisia jo varhaisesta keväästä. Sariastuneiden määrä lisääntyy jatkuvasti. Vieras mies ilmaantuu Herbertin ja isoisän ovelle eräänä yönä kyselemään majapaikkaa. Herbertin mielestä vieraassa on jotakin epäilyttävää. Herbert ja hänen paras ystävänsä Sally päättävät ottaa selville, mitä muukalaisella on oikein mielessään.

Zombeiksi muuttuvat sairastuneet eivät ole Herbertin elämän ainoa huolenaihe. Isoisä alkaa olla jo vanha, eikä ole toipunut ennalleen eräästä sairauskohtauksesta. Kunnan sosiaaliviranomaiset tuntuvat hönkivän niskaan jatkuvasti, eikä Herbertillä ole muita sukulaisia, joiden puoleen kääntyä. Vai onko?

Odotin Zombikuumeelta paljon. Tykkäsin Lasilapset-trilogiasta kovasti ja arvelin tämän aloittavan samantasoisen sarjan. Zombikuume on kuitenkin suunnattu edellistä sarjaa nuoremmille lukijoille. Teksti on varsin yksinkertaistettua ja juonikuviokin suoralinjainen. Vähän kummastelen sitä, että zombien lisäksi kuvioissa on ylipäätään tuo erittäin epäuskottava sukulaiskuvio. Ainakin sen olisi voinut toteuttaa jotenkin vähemmän läpinäkyvästi.

Minusta Zombikuume ei ollut kovin pelottava, mutta uskoisin sen sopivan hyvin kauhunnälkäisille alakoululaisille, ehkä 3.- 6. -luokkalaisille.

You Don't Have to Say You Love Me

Sherman Alexie: You Don't Have to Say You Love me
Little, Brown 2017, 454s.

Tässäpä mielenkiintoinen kirja, joka olisi takuulla jäänyt minulta lukematta, ellei työkaveri olisi sitä suositellut.

You Don't Have to Say You Love Me on Sherman Alexien muistelmateos äidistään. Vaikka oikeastaan se kertoo enemmän Sherman Alexiesta itsestään. Vai ehkä sittenkin hänen äitisuhteestaan? Alexie syntyi ja asui reservaatissa, kunnes lähti muualle opiskelemaan. Sherman Alexien ja hänen sisarustensa varhaislapsuutta väritti vanhempien alkoholismi. Isä joi koko ikänsä, mutta äiti lopetti juomisen niin päätettyään. Monenlaista vahinkoa oli kuitenkin jo ehtinyt tapahtua, ja tapahtuisi vastakin.

Tyyliltään You Don't Have to Say You Love Me on valloittavan omaperäistä kerrontaa. Välillä Alexie kirjoittaa muistoistaan perinteisten muistelmien tapaan, välillä runoina. Kappaleiden pituudet vaihtelevat ja kokonaisuus muistuttaa - kuten eräässä lyhyessä kappaleessa todetaankin - tilkkutäkkiä. Jopa siinä määrin, että osa kappaleista on keskenään hyvin samanlaisia. Tekstissä on toistoa, mutta se toimii upeasti.

Tykästyin tähän kirjaan todella paljon. Se on karu, raastava ja surullinen, mutta myös hauska, koskettava ja ehkä lopulta myös levollinen. En ole lukenut Sherman Alexielta mitään muuta, mutta kirjastosta löytyi hänen omaelämäkerrallinen nuortenromaaninsa The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian, jonka aion lukea jossain vaiheessa. Tätä muistelmateosta suosittelen lämpimästi!

Dodo

J.S. Meresmaa: Dodo
Myllylahti 2020, 157s.

Yksi tämän kevään kirjasadon odotetuimmista teoksista oli J.S. Meresmaan Dodo. Se on nuorille suunnattu säeromaani, jollaisia ei - ainakaan vielä - kovin paljon ole suomeksi saatavilla.

Iina asuu enimmäkseen poikaystävänsä luona, vaikka äiti ei asiaa tiedäkään. Lukion arvosanoja pitäisi saada paremmiksi, mutta viime aikoina Iina on keskittynyt enemmän masentuneen poikaystävän tukemiseen sekä dodoon. Dodo, jokin erikoinen eläin, tuli Iinan ja Tuukan elämään vahingossa ja sen olemassaolo on salattava muilta. Mutta nyt Iinan äiti ilmoittaa, että Iinan on muutettava kesäksi isänsä luokse vaikka ei ole nähnyt tätä vuosiin.

Dodon kerronta on kivutonta, vaikka Iinan elämä ei sellaista olekaan. Kaikki kasvukivut eivät toki satu, mutta sekoittavat elämää kuitenkin. Säeromaaneissa minuun vetoaa eniten niiden ilmavuus. Tekstiä on vähän ja se on taitettu niin ilmavasti, ettei lukeminen tunnu vaativan kuin sopivahkon valaistuksen: koko homma sujuu äärimmäisen vaivattomasti.

Pidin Dodosta, erityisen paljon sen loppuratkaisusta. En osannut aavistaa, mihin suuntaan tarina - ja Iina - lopulta olivat matkalla, mutta parempi niin.

100 asiaa maapallosta

Jerome Martin, Darran Stobbart, Alice James,
Tom Mumbray, Alex Frith & Rose Hall:
100 asiaa maapallosta
Lasten keskus 2020, 128s.
Suom. Marketta Pyysalo
Kuvitus: Federico Mariani, Parko Polo & Dale Edwin Murray

100 asiaa -tietokirjasarja on todella mainio. Tällä kertaa aiheena on maapallo ja kylläpä kirjaan onkin saattu jälleen koottua mielenkiintoisia asioita.

Kirjan lukemalla oppii esimerkiksi sen, mikä ero on hiekalla, soralla, kivillä ja lohkareilla. (Koko, tarkemmat tiedot löytyvät kirjasta.) Tiesitkö, että kaikki maailman bakteerit painavat yhteensä enemmän kuin kaikki maailman ihmiset tai että lentoliskot eivät pystyisi lentämään nykypäivän ilmassa, joka on ohuempaa ja viileämpää kuin lentoliskojen elinaikana? Kirjassa kerrotaan myös aikavyöhykkeistä, Vietnamissa sijaitsevasta maanalaisesta sademetsästä ja painovoimasta.

Minusta kiehtovinta oli lukea siitä, miten suuri vaikutus Australian maisemaan on ollut vapaaksi päästetyillä kaneilla ja siitä, kuinka susilauman vaikutus luonnon tasapainoon oli niin merkittävä, että kun sudet ajettiin pois, joki muutti kulkuaan.

Kirja on kauttaaltaan kuvitettu havainnollistavin värikuvin, mikä tekee lukemisesta kivaa ja suuresta tietomäärästä huolimatta kevyttä.

Kirja sopii mainiosti jo pienillekin alakoululaisille.

Syvään päähän

Kate Davies: Syvään päähän
Gummerus 2020, 418s.
Suom. Kristiina Vaara

Julia on harrastanut seksiä viimeksi kolmisen vuotta sitten ja asia ahdistaa sen verran, että kun tilaisuus seksiin tulee, Julia tarttuu siihen. Silläkin uhalla, että uusi tuttavuus haisee vähän pahalle ja asuu kämppisten kanssa nuhjuisessa asunnossa. Kun ilta päättyy Julian osalta tyydyttämättömänä, peniksen rikkomisesta syytettynä, ei seksistä jää kovin ilahduttavaa muistikuvaa. Eräissä juhlissa Juliaa lähestyy itsevarma lesbo ja jonkin aikaa asiaa pohdittuaan Julia päättää antaa lesboseksille mahdollisuuden. Ja rakkaudelle siinä sivussa.

Kate Daviesin Syvään päähän on ronskia ja riemukasta luettavaa. Mitään höttöistä hömppää tämä ei kuitenkaan ole, sillä kaiken riehakkuuden keskellä käsitellään myös vakavia asioita, kuten vallankäyttöä parisuhteessa. Mutta silti, pääasiassa Syvään päähän on nimenomaan kepeää luettavaa. Seksiä on paljon ja kuvaukset ovat suorasukaisia. Turha odottaa mitään kiertoilmauksia tai hentoisia vihjailuja, vaan lukijan on hyvä varautua vittuihin, pilluihin ja naimiseen, seksijuhliin, -keinuihin ja lukuisiin seksileluihin.

Suosikkihahmoni koko kirjassa taisi olla Julian terapeutti - terapeuttiharjoittelija tarkkaan ottaen - Nicky, joka on kenties aivan liian suorasukainen valitsemaansa ammattiin. Hän neuvoo, käskee ja ohjeistaa, arvostelee, eikä edes yritä teeskennellä kiinnostunutta tai empaattista silloin kun kärsii itse PMS-oireista.

Haluaisin suositella tätä kirjaa kaikille, mutta tajuan ettei tämä todellakaan ole kaikkien mieleen. Mutta jos haluat lukea jotakin riehakasta ja kainostelematonta, Syvään päähän on juuri sellaista.