 |
| Marika Riikonen: Yksin, kiitos Hertta 2023, 264s. |
Tartuin tähän Marika Riikosen Yksin, kiitos -kirjaan avoimin ja odottavin mielin. Takakannessa mainitaan Riikosen käsittelevän tabumaista ilmiötä (eli sitä, että jotkut ihmiset haluavat olla yksin) perinpohjaisesti. Jostain syystä oletin tuon "perinpohjaisen" tarkoittavan myös monipuolista käsittelytapaa, mutta se oli aivan väärä oletus.
Riikonen kertoo kirjassaan todella paljon omista kokemuksistaan. Hän asuu mieluiten yksin, jättää juhlat väliin mikäli se on mahdollista, nauttii etätöistä ja yksin matkustelusta. Aluksi oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka yksin asumisesta tosiaan puhutaan medioissa yleensä yksinäisyyden näkökulmasta. Ylipäätään yksin oleminen/tekeminen kuvataan yksinäisyyden kautta, vaikkeivät ne sama asia olekaan. Riikosen teksti on kommentoivaa ja reaktiivista. Hän kertoo artikkeleista ja uutisista ja toteaa perään jotain Ai jaha:n tai Niinkö?:n tapaista. Ihan hauskaa hetken, mutta pidemmän päälle aika raskasta ja ohutta.
Pidän itseäni huumorintajuisena, mutta tämän kirjan kohdalla ei kauheasti naurattanut. Riikosen oletettavasti humoristiseksi ja kepeäksi tarkoitettu kirjoitustyyli alkoi pian kuulostaa ärtyneeltä ja paasaavalta. Kyllä, minä viihdyn ihmisten kanssa ja elän ydinperheessä omakotitalossa, teen työtä johon kuuluu paitsi asiakaspalvelua myös työkavereiden kanssa työskentelyä. Silti viihdyn myös yksin ja tarvitsen yksin oloa. Syntymäpäivälahjaksi toivoin - ja sain - tänä vuonna hotelliyötä ihan vain minulle, jotta saisin olla yksin. Kukaan meidän viisihenkisestä perheestä ei harrasta mitään aikatauluihin sidottua ja se on mahtavaa! Yleensä viikonloputkin ovat ohjelmattomia, sillä pidämme ns. kalsaripäivistä. Toisaalta tiedän, että omalla kohdalla yksin olon tarpeeseen vaikuttaa nepsy-jutut: kuormitun esimerkiksi hälystä ja ihmisistäkin aika herkästi, vaikka itse tilanne sinänsä olisi mieluinen.
Olen, tai ainakin kuvittelen olevani, sosiaalinen, mutta aika paljon rauhoittumista ja hiljaisuutta tarvitseva tyyppi. Tätä kirjaa lukiessa tuli kuitenkin olo, kuin olisin vääränlainen. Että vain paljon pitemmälle viety yksin oleminen on jotenkin oikeanlaista.
Toisin kuin Riikonen, koen että mielikuvitukseni on parhaimmillaan silloin, kun saan pallotella ideoita toisen samanhenkisen kanssa. Samoin esimerkiksi hienon värinen taivas tai mahtava ukkonen on parasta, kun saan jakaa sen kokemuksen jonkun toisen kanssa. Emme me välttämättä näe ja tunne siinä tilanteessa samoja asioita, mutta yhdessä kokeminen on silti hienoa.
Luultavasti Riikosen tarkoitus ei ole mollata niitä, jotka eivät tarvitse omaa aikaa, mutta ei hän toisaalta edes yritä ymmärtää toisenlaisia ihmistyyppejä. Sitä paitsi, en ymmärrä millä tavalla päivärytmi liittyy yksin olon tarpeeseen! Riikonen nimittäin kritisoi kovasti aamuvirkkujen mukaan pyörivää yhteiskuntaa. En ole itse erityisen aamuvirkku, mutta keskimmäinen lapseni on. Toisin kuin ilmeisesti kaikki muut maailman teinit, hän ei kuku hereillä yömyöhään ja nuku pitkälle iltapäivään vaan hän alkaa nukkua viimeistään kahdeksalta ja herää noin viideltä. Hän ei myöskään ole mikään ekstrovertti ja ihmispaljouksien rakastaja. Eli tämän yhden hengen otannan perusteella yleistän ja totean että kaikki aamuvirkut eivät todellakaan janoa jatkuvasti sosiaalisia kontakteja.
Olisin kaivannut tähän kirjaan todella paljon enemmän monipuolisuutta. Näkökulma on harvinaisen kapea ja välillä tuli sellainen tunne, että lähteitä taidetaan tulkita aika paksujen, oman mielipiteen väristen linssien läpi. Ehkä aihe on liian omakohtainen?
Kiinnostava aihe, mutta liian paatoksellinen toteutus minun makuuni.
