Katrina

Sally Salminen: Katrina
(Katrina, 1936)
Teos 2018, 448s.
Suom. Juha Hurme

En ole lukenut Myrskyluodon Maijaa, mutta Sally Salmisen Katrinan luettuani tuo klassikko alkoi houkutella uudella tavalla.

Katrina on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, suhteellisen varakkaasta maatalosta. Kun kylään ilmaantuu ahvenanmaalainen merimies, Johan, joka puhuu ummet ja lammet hienosta talostaan ja omenapuistaan, on Katrina kerta heitolla hurmattu. Pikaisen vihkimisen jälkeen nuoripari lähtee Johanin kotiin, jonne ei mitään kapioitakaan kaivata. Pettymys on karvas, kun Ahvenanmaalla käy ilmi, että Johanin kuvailema talo onkin pahainen torppa paljaalla kalliolla. Ylpeä ja sisukas Katrina tuntee tulleensa huijatuksi, mutta kotiinsa hän ei aio palata. Hän ottaa torpan haltuunsa ja ansaitsee paikkansa kylässä työllään ja periksiantamattomuudellaan.

Uudisraivaajahenkiset tarinat ovat aina viehättäneet minua. Ihailen sitä sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta, jota vaaditaan niiltä jotka pystyttävät kotinsa keskelle ei-mitään ja suurella työllä saavat kaiken toimimaan. Katrinan tarinassa on paljon tällaisia piirteitä. Ei Katrinasta mitään rouvashenkilöä tule, mutta halveksitun merimiehen morsiamesta tulee vuosien myötä arvostettu omana itsenään. Hänellä on ylpeyttä ja pokkaa pitää puolensa. Tietenkään sellainen ei ole kaikkien mieleen, mutta jotkut osaavat sitä arvostaakin.

Tarina kattaa Katrinan koko elämän. Elo on arkista raatamista, eikä vastoinkäymisiltä säästytä. Onnenhetkiäkin on, sellaisia arkisia. Juha Hurmeen tuore käännös on toimiva ja oletan, että tekstiin on tarkoituksella jätetty kaikuja ruotsin kielestä (esim. joku pelaa näytelmässä jne.).

Katrinan kanssa tuli koettua suruja ja pettymyksiä, jotka tulivat uniinkin. Hieno kirja, joka toivottavasti tämän uuden käännöksen myötä löytää uudelleen lukijoiden käsiin.

Morriganin koetukset

Jessica Townsend: Morriganin koetukset
Nevermoor 1
(The Trials of Morrigan Crow, 2017)
Otava 2018, 11h 53min
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Lukija: Maruska Verona

Kaikki kirotut lapset kuolevat yhdentenätoista syntymäpäivänään. Morrigan Korppi on yksi kirotuiksi rekisteröidyistä lapsista ja hän on joutunut tottumaan siihen, että hänen syykseen pistetään ihan mikä tahansa vastoinkäyminen. Yhdestoista syntymäpäivä lähestyy, yhtäkkiä nopeammin kuin edes pitäisi. Morrigan ei kuitenkaan kuole, vaan juuri tuhon kynnyksellä hänet noutaa mukaansa Jupiter Pohjoinen, omalaatuinen mies, joka vie Morriganin mukanaan Nevermooriin. Uusi kaupunki on Morriganille kaikin tavoin häkellyttävä kokemus. Yhtään hämmennystä ei laimenna se, että Jupiter ilmoittaa Morriganin nelivaiheiseen kokeeseen, jolla joukko nuoria pyrkii paikallisen taikajärjestön jäseniksi.

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan avaus on vauhdikas ja mielikuvitusta hellivä teos. Se toimi loistavasti äänikirjana ja vei ihanasti ajantajun, kun seikkailin Morriganin mukana erikoisissa paikoissa ja erikoisessa seurassa. Alkuun hajanaiselta tuntuva juoni punoutuu loistavan jämäkäksi kokonaisuudeksi ja kirjan loppuratkaisu saa todella janoamaan lisää.


Tämä viihdyttää varmasti vaativampiakin fantasian ystäviä!

Aikalisä

Marian Keyes: Aikalisä
(The Break, 2017)
Tammi 2018, 21h 4min
Suomennos: Kristiina Vaara
Lukija: Kati Tamminen

Kesäloman alkua odotellessa halusin uppoutua johonkin kevyeen ja viihdyttävään kirjaan. Lainasin kirjastostsa Marian Keyesin Aikalisän, mutta siihen oli sen verran jonoa että napsautinkin Storytelistä äänikirjan kuunteluun.

Amy ja Hugh ovat olleet yhdessä jo 18 enimmäkseen onnellista vuotta. Hugh on kuitenkin ollut masentunut isänsä kuoleman jälkeen ja nyt hän haluaa aikalisän. Ei avioeroa, vaan puolen vuoden tauon. Hugh ei halua neuvotella asiasta vaimonsa kanssa, vaan Amyn on sopeuduttava siihen, että mies reppureissaa ympäri Aasiaa ja hänen täytyy yksin huolehtia kolmesta lapsesta (jotka toki ovat jo nuoria aikuisia kaikki).

Aikalisä on aika kaukana kevyestä ja viihdyttävästä, vaikka kyllä tässä huumoria on ja kuuntelin sitä oikein intensiivisesti. Mutta päällimäinen tunteeni oli suru ja epätoivo: Hugh asettaa Amyn sietämättömään tilanteeseen. Hugh kuvittelee, että puolen vuoden kuluttua hän voisi palata takaisin virkistyneenä ja onnellisena miehenä, mutta eihän elämä kotonakaan pysähdy vaan kulkee eteenpäin. Jos Hugh on "tauolla" ja saa heittäytyä uusiin suhteisiin, samat oikeudet on myös Amylla.

Olen lukenut Keyesiä joskus vuosituhannen vaihteessa, enkä enää muista noiden kirjojen sisällöstä juuri mitään. Mielikuvissani Keyes on kuitenkin "leimaantunut" viihdekirjailijaksi, mihin nähden Aikalisä on huomattavasti täyteläisempi kirja. Hahmoja piisaa ja heillä kaikilla on luonnetta, omat ongelmansa ja ilonsa. Kirjassa käsitellään myös Irlannin aborttilainsäädäntöä, joka onneksi äänestettiin nurin aivan äskettäin.

Mikään kepeä ja hauska kesäkirja tämä ei tosiaan ollut, mutta omassa (vaikeammin määriteltävässä) genressään oikein hyvä tarina. Käännös toimi ja lukijakin teki erittäin hyvää työtä.

Koti koivun alla

Tarja Leinonen: Koti koivun alla
Karisto 2018, 244s.

Pian 17-vuotiaalla Seijalla on viisi sisarusta, lempeä äiti ja hyvin jäyhä isä, joka haluaisi koko perheen elävän tiukasti lestadiolaisten sääntöjen mukaan. Seija ja kaksi muutakin perheen vanhinta tytärtä ovat irtautuneet liikkeestä: he käyttävät meikkejä, värjäävät hiuksiaan ja jopa kuuntelevat iskelmiä kotonaan. Pienemmät sisarukset, kaksi poikaa ja seitsemän vanha pikkusisko ovat edelleen vanhempien tavoin "uskomassa". Yläasteen jälkeen Seija on käynyt vuoden mittaisen emäntäkoulun ja kulkenut viikonloppuisin ahkerasti tansseissa ja erään valkoista autoa ajavan Hannun kyyditettävänä. Vahinkokin on päässyt tapahtumaan ja Seija on tullut raskaaksi. Perheen isälle ei asiasta uskalleta kertoa, vaan Seija muuttaa kesäksi asuntovaunuun pihan reunalle. Samaan asuntovaunuun sijoitetaan myös enojen lahjoittama syntilaatikko, televisio.

"Seija muistaa ajan, jolloin hän kävi seuroissa ja kaikki oli suoraa ja selkeää taivasmatkaa ja hän tiesi, mikä oli syntiä ja mikä ei. Siitä on vain muutama vuosi, ja nyt hän on tässä, vatsassaan hännäkäs, jolla on pää, nenä ja leuka."

Koti koivun alla on yhtä aikaa kepeä ja surullinen. Minua suretti tapa, jolla isä sivuuttaa Seijan olemassaolon: ei puhu hänelle, tuskin katsookaan kohti. Kahta muuta maallistunutta (tai kovaa vauhtia maallistuvaa) tytärtään hän kohtelee paljon inhimillisemmin, mutta jostain syystä Seija on isän silmissä todella paha ihminen.

Leinosen kerronta on sulavaa ja joutuisaa luettavaa. Tapahtumat sijoittuvat noin 1980-luvun alkuun, jonnekin päin Kainuuta. Silloin ei aviottomiin lapsiin suhtauduttu hirveän ymmärtäväisesti muutenkaan, mutta tietysti lestadiolaisissa ympyröissä ymmärrystä löytyi vielä vähenmmän. Ajankuva on elävää ja tuttua, vaikka itse toki olin tuohon aikaan vielä pikkutyttö ja asuin Seijan mummun naapurikunnassa enkä Seijan kotimaisemissa.

Koko kirjan ajan jännitin muun muassa sitä, minne Seija päätyy vauvansa kanssa asumaan, leppyykö isä vauvan synnyttyä, ottaako lapsen isä mitään vastuuta ja miten Seijan arki sujuu pienen vauvan kanssa. Mutta kirjapa ei etenekään niin pitkälle, vaan loppuu aivan yllättäen ennen kuin oikein mikään asia ratkeaa. Toivonkin kirjan saavan jatkoa, sillä haluan kovasti nähdä Seijan ylittävän ongelmat (sillä uskon hänen niin tekevän).

Novellihaaste 2 -kooste

Vuosi on jälleen hujahtanut ja on aika vilkaista, minkä verran ja millaisia novelleja sain luettua toiseen novellihaasteeseen. Jälleen kävi samoin, kuin muidenkin haasteiden kohdalla: intoa piisasi, mutta keskittymiskykyä ei ehkä aivan tarpeeksi. Luin kyllä novelleja, mutta enemmänkin olisin voinut, jos vain olisin priorisoinut lukemiseni toisin. Toisaalta onnistuin sentään lukemaan pääsääntöisesti loistavia novelleja, joten siltä osin en voi valittaa lainkaan.

Haasteeseen luin seuraavat novellikokoelmat:

(toim.) Johanna Catani & Lari Mäkelä: Toinen tuntematon - 22
Irmeli Westermarck: Riskitön kokeilu  -  17
P.G. Wodehouse: Selvät sävelet, Jeeves - 8
Tom Hanks: Uncommon type -  17
Lucia Berlin: Siivojan käsikirja - 25
Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia - 16
Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito - 18
Roald Dahl: Himo - 10
Bandi: Syytös - 6 (yhden seitsemästä luin jo edelliseen haasteeseen)
Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja  - 11





 
Tuomas Kaila: Lähettiläät - 4 ensimmäistä novellia


Yhteensä luin siis kymmenen kokoelmaa ja yhdestä neljä ensimmäistä novellia, kaiken kaikkiaan 154 novellia. Ihan kelpo suoritus tällaiselle lukijalle, jolta yleensä jää haasteet lähinnä hyvien aikomusten asteelle. Tämä koostekin olisi unohtunut kokonaan, ellei yksi bloggaaja olisi toisaalla asiasta maininnut.

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja oli kaikista lukemistani kokoelmista mieleenpainuvin, omaperäisin ja upein. Pirjo Puukon Mutkanlukutaito taas ihastutti virkistävällä vinkeydellään.

2 X Rob Lowe

Rob Lowe: Stories I Only Tell My Friends
Random House 2011, 9h 10min.
Lukija: Rob Lowe

Olen vähän laiska katsomaan telkkaria tai elokuvia, joten edes Rob Lowen ura ei ole minulle hirveän tuttu. Täysin varmasti olisin osannut sanoa hänen näytelleen Parks and Recreation -sarjassa, mutta muita rooleja en kyllä olisi osannut nimetä. En antanut tietämättömyyteni häiritä, vaan ajattelin että kyllä kai tässä kirjassa kerrataan kaikki oleellinen.

Stories I Only Tell My Friends on oman kokemukseni mukaan aika tyypillinen omaelämäkerta suhteellisen nuorelta julkkikselta: paljon on jo ehtinyt tapahtua, mutta todennäköisesti paljon on vielä edessäkin. Tässä kirjassa Lowe kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, halustaan näytellä ja siitä kuinka monien mutkien ja onnekkaiden sattumienkin kautta hän päätyi näyttelijäksi.

Lowe tiesi jo alakoululaisena haluavansa näytellä, mutta Ohiossa näyttelijöiksi haikailevia lähinnä pilkattiin. Kun Lowen vanhemmat erosivat ja äiti muutti lasten kanssa Malibuun 1970-luvun puolivälissä, oli ympäristönmuutos Lowen unelmien kannalta mitä parhain.

Kirja vilisee kuuluisien näyttelijöiden nimiä siinä määrin, että kieltämättä se alkoi jo hieman puuduttaa. Toki ymmärrän, että jopa Yhdysvalloissa piirit voivat olla sen verran pienet, että koko ajan törmäillään mitä legendaarisimpiin henkilöihin. Silti nimiä olisi voinut vähän karsia ja puhua välillä vain "kuuluisasta näyttelijästä" tai käyttää jotain muuta vastaavaa kiertoilmaisua.

Kokonaisuus on - jatkuvasta nimien droppailusta huolimatta - kiinnostava ja eheä. Nyt jopa muistan sen verran, että Lowe on näytellyt myös West Wingissä ja Olimme kuin veljet -kirjan filmatisoinnissa.

Rob Lowe: Love Life
Simon & Schuster 2014, 7h 33min.
Lukija: Rob Lowe

Edellisen kirjan loputtua minulla oli palapeli sen verran kesken (äänikirjat ja palapelit sopivat yhteen täydellisesti!), että klikkasin saman tien kuunneltavakseni Rob Lowen toisen kirjan, Love Lifen.

Tämä onkin sitten vähän sekavampi kyhäelmä: anekdootteja sieltä täältä, omasta ja muiden elämästä. Jälleen luetellaan pitkät rivit julkkiksia Madonnasta Bill Clintoniin, näyttelijöistä ja ohjaajista puhumattakaan. En päässyt aivan selvyyteen siitä, viitataanko kirjan nimellä elämän rakastamisen vai rakkauselämään. Molemmista puhutaan, mutta kallistun sinne lemmenseikkailujen puolelle, sillä tarinoista suurin osa viittaa sille saralle. Myös vanhemmuutta sivutaan, samoin alkoholiongelmaa ja sitä nyrkkeilyottelua, jossa Mike Tyson puraisi palan Evander Holyfieldin korvasta. Että mitä sillimpi salaatti ja kauhoja kattilassa, tai jotain sellaista.

Onneksi tämä ei ollut kauhean pitkä kirja.

Revonpuro

Mervi Heikkilä: Revonpuro
Aijalin saaren tarut 1
Karisto 2018, 206s.

Aloimme lukea iltasatuna yhtä aivan toista kirjaa, mutta se ei vielä 80 sivun jälkeenkään ollut alkanut kiinnostaa sen paremmin lukijaa kuin ketään kuulijoistakaan. Päätimme yhteistuumin jättää sen kirjan kesken ja aloimme lukea Mervi Heikkilän Revonpuroa. Heti ensimmäisenä iltana lapset totesivat ääneen, että tämä on tosi hyvä, kun tässä alkaa heti tapahtua asioita.

Pienessä, syrjäisessä metsämökissä asuvat Pöllö (oikealta nimeltään Malla) ja hänen sokea äitinsä Siina. Pöllö nauttii metsässä kuljeskelemisesta ja on siellä kuin kotonaan. Pöllön isästä Siina-äiti ei ole koskaan halunnut kertoa mitään ja Pert-enokin katosi jäljettömiin heidän edellisen kotinsa, Loukon kylän koulun, tulipalossa. Siina on varma, että veli on edelleen elossa, mutta Pöllö ei moiseen mahdollisuuteen usko: kymmenessä vuodessa eno olisi varmasti ehtinyt löytää siskonsa ja tämän tyttären luo.

Kun läheiseen autiotupaan ilmaantuu kaksi hieman Pöllöä vanhempaa poikaa, Matrus ja Hiisku, alkaa tapahtua paljon ja nopeasti. Läheisten Kallovuorten luona on käynnissä iso työmaa, jossa kartanon isäntä Varjoton teettää itselleen jättimäistä rautaista myllyä jauhaakseen metsän puut kullaksi. Pöllö, Matrus ja Hiisku päättävät yrittää estää rautamyllyn valmistumisen, mutta tietenkään homma ei ole mitenkään helppo tai vaaraton.

Kuten sanottua, Revonpurossa vauhtia piisaa. Teksti oli rytmiltään oivallista ääneen luettavaa ja joka ikinen ilta lapset olisivat halunneet kuulla vielä yhden luvun. Harmillisesti lapset lähtivät viikon kesälomalle mummulaan siinä vaiheessa, kun kirjaa oli jäljellä kolmen luvun verran ja jouduimme kaikki jännittämään loppuratkaisua aika pitkään.

Revonpuro aloittaa Ajalin saaren tarut -sarjan, mutta toimii toki hyvin myös itsenäisenä teoksena. Rautamyllyn tapaus saadaan päätökseen, mutta monia uusia seikkoja käy ilmi ja olosuhteet muuttuvat monilta osin niin, että jännityksellä jäämme odottamaan, mihin suuntaan kenenkin elämä tästä jatkuu.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

You're Never Weird on the Internet (Almost)

Felicia Day: You're Never Weird on the Internet (Almost)
Simon & Schuster Audio 2015, 6h 48min
Lukija: Felicia Day

Storytelin äänikirjavalikoimaa olen kehunut ennenkin, mutta kehun taas. Halusin kuunnella jotakin kevyehköä, jossain määrin hauskaa ja mielellään jonkun muistelman. Ja kas, nopeasti löysinkin tämän Felicia Dayn You're Never Weird on the Internet (Almost) -teoksen.

Dayn nimi ei kuulostanut tutulta, eikä kirjan kuunteleminenkaan palauttanut mitään muistikuvia. Kirjan kansi ja tietysti myös kirjan nimi vaikuttivat kuitenkin sen verran sympaattisilta, että ajattelin viihtyväni tämän parissa. Ja viihdyinkin.

Felicia Day kertaa tässä kirjassa tiensä enimmäkseen kotikoulua käyneestä nörttitytöstä oman web-sarjan tekijäksi ja sittemmin mm. näyttelijäksi. Kiinnostavinta minulle oli kuulla Dayn muistoja internetistä ja erilaisista netin keskusteluryhmistä siltä ajalta, kun koko juttu oli vielä aivan alkutekijöissään. Itse toki tutustuin nettiin myöhemmin kuin Day, vaikka saman aikäisiä olemmekin, mutta paljon tuli sellaisia nostalgiaryöppyjä: osa hilpeitä, osa vähän hävettäviä.

Tykkäsin tästä niin kovasti, että aloin kuunnella seuraavaksi Rob Lowen muistelmia.

Mooncop

Tom Gauld: Mooncop
Drawn & Quarterly 2016, 94s.

Mooncop on ilmeeltään hyvin samanlainen kuin Gauldin muutkin sarjakuva-albumit. Tämä on kuitenkin tunnelmaltaan haikea sarjakuvaromaani, eikä hilpeä strippikokoelma.

Joukko ihmisiä on perustanut siirtokunnan kuuhun. Asukkaat ovat kuitenkin vähentyneet niin, että nykyisin kuun ainoalla poliisilla ei ole juuri lainkaan tekemistä. Hän elää omien rutiiniensa mukaan päivästä toiseen, vaikka haaveileekin jo siirrosta muualle. Pian kahviautomaatti korvataan kahvilalla, jossa on ihan oikea työntekijä ja asiat saavat uuden käänteen.

Mooncop oli aika surumielinen luettava. Kuussa on luonnollisesti varsin ankeaa, mutta tylsiä maisemia haastavampaa on tietenkin yksinäisyys.

Sympaattinen sarjakuva.

Kooste 5/2018

Vuorossa on jälleen liuta lyhytarvioita.

Johanna Jasmine: Kummitus
Zum Teufel 2018, 96s.

Johanna Jasminen sarjakuva-albumi Kummitus sisältää sarjakuvastrippejä, joista osa nivoutuu pidemmiksi tarinoiksi. Yksittäisinä strippeinä en tästä vakuuttunut, mutta pidemmät tarinat toimivat hyvin.

Yksi kummitus notkuu Tuonelassa ja ystävystyy rakastuneen Tuonen kanssa. Louhi kärvistelee viimeisillään raskaana - hän odottaa kolmen suden poikuetta - ja muukin Tuonelan väki on erikoisen sympaattista porukkaa.

Overwatch Anthology vol. 1
Dark Horse Books 2017, 144s.

Ostin Overwatch-hahmojen taustatarinoista koostuvan sarjakuva-antologian, joka oli ihan kiva mutta myös pieni pettymys.

Tarinat ovat nimittäin hyvin lyhyitä, eikä niissä lopulta kerrota juuri mitään niistä aivan kaukaisista asioista. Yhtään Overwatch Youtube-videota en ole katsonut, mutta kuulemani mukaan niistä on saanut paljon enemmän irti hahmojen (ja koko Overwatchin) alkutaipaleesta.

Tässä antologiassa on kuuden käsikirjoittajan tarinoita ja taiteesta vastaa seitsemän henkilöä, joten aivan samalla muotilla tarinat eivät sentään ole syntyneet. Mitä kirjan taiteeseen tulee, se on omaan makuuni liian supersankarimaista. Pidän myös huomattavasti enemmän sellaisista sarjakuvista, joissa näkyy käsin tekeminen. Toki tietokoneellakin saadaan aikaan huikeita juttuja, mutta enemmän pidän toisenlaisesta lopputuloksesta.

Ellen DeGeneres. The Funny Thing Is...
Simon & Schuster Audio 2003, 3h 11min
Lukija: Ellen DeGeneres

Yhtenä ihanan helteisenä päivänä virkkasin ampiaispesiä oikeita ötököitä hämäämään ja kuuntelin Ellen DeGeneresin pikku pakinoita. Tai mitä ikinä nämä pienet jutut sitten ovatkaan.

Viihdyin oikein hyyvin, vaikka näköjään sisällöstä ei jäänytkään mieleen oikein mitään. Jotain puhetta oli vankilasta ja yhdessä vaiheessa pohdittiin noloja tilanteita... Muuta en muista.

(toim.) Reetta Laitinen: Sisaret 1918
Arktinen Banaani 2018, 110s.

Reetta Laitinen on kerännyt arkistoista kymmenen erilaista naisen kertomaa tarinaa Suomen sisällissodasta. Kymmenen sarjakuvataiteilijaa on kukin tehnyt yhdestä tarinasta sarjakuvan, jotka on koottu hienoksi kokoelmaksi.

Kokoelma on hieno ja tarinat keskenään sopivasti erilaisia, mutta hieman epätasainen. Totta kai jokaisella tekijällä on oma piirrostyylinsä ja selvästi jokainen on saanut toteuttaa tarinan haluamallaan tavalla, mutta jotain yhtenäisyyttä olisin toivonut. Tai sitten tarinat olivat vain niin lyhyitä, että yhteen menoon luettuna kokonaisuus tuntui hajanaiselta?

Joka tapauksessa kirja antaa hyvän kuvan siitä, kuinka sekavaa ja epävakaata sisällissodan aika on ollut ja kuinka kauas sen vaikutukset heijastuvat.

Betty White: Here We Go Again
Simon & Schuster Audio 2010, 2h 56min
Lukija: Betty White

Betty White kertoo Here We Go Again -kirjassaan varsin tiiviissä muodossa siitä, kuinka hän päätyi tv-uralle ja mitä kaikkea on uransa aikana ehtinyt tehdä. (Melkein sattumalta ja todella paljon, jos nyt haluatte tietää.)

Kiva ja mielenkiintoinenkin kuunneltava, mutta paljon perusteellisempi läpileikkaus uraan olisi ollut varmasti antoisampi kokemus.

Koiramies

Dav Pilkey: Koiramies
(Dog Man, 2016)
Tammi 2018, 231s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Dav Pilkeyn, tai siis Erno Parran ja Huuko Hollinsin, Koiramies on hillittömän hauska! Koiramies ei ole mikään poliisiksi päätynyt peruskoira, vaan tyhmän poliisimiehen ja fiksun poliisikoiran yhdistelmä. (Heille sattui ikävä tapaturma, jossa poliisimiehen pää kuoli ja koiran kroppa myös, joten nokkelat lääkärit päättivät yhdistää elävät osat.)

Koiramies ei osaa puhua ja käytös on muutenkin kovin koiramaista. Hänen pahin vihollisensa on superpahiskissa Pete, joka juonii katalia konnuuksia ja joskus melkein onnistuukin. Meno on vauhdikasta, arvaamatonta ja nauruhermoja kutkuttavaa. Pilkey ei ole luopunut liik-kuva-kuva -sivuista, joten sivua heiluttelemalla lukija pääsee hekottelemaan myös alkeellisille animaatioille.


Meidän perheen molemmat koululaiset lukivat Koiramiehen ennen minua, vieläpä erittäin nopeasti. Nuorempi olisi halunnut heti lähteä kirjakauppaan ostamaan seuraavan osan, kun sellaista kirjan lopussa mainostettiin. Mahtavaa, että jatkoa on tulossa! Tällainen neliväritetty vinkeä sarjakuva on ihan varmasti hitti erityisesti alakoululaisten keskuudessa.

The Witch Boy & Henchgirl

Molly Knox Ostertag: The Witch Boy
Scholastic 2017, 213s.

The Prince and the Dressmakerin ja Be Preparedin sekä Luupäiden jälkeen minulle jäi kova hinku lukea lisää hyviä sarjakuvia. Vähän summassa tuli tilattua pari albumia lisää.

Molly Knox Ostertagin The Witch Boy kertoo Asterista. Aster käy kotikoulua, jossa ei kylläkään keskitytä sen paremmin matematiikkaan kuin äidinkieleenkään, vaan tytöille opetetaan noituutta ja poikia ohjataan muodonmuutosasioissa. Aster on jo sen verran vanha (ehkä 14? en muista mainitaanko tarkkaa ikää missään vaiheessa), että hänen muodonmuutoskykynsä pitäisi jo olla käynnistynyt. Hän ei kuitenkaan ole edes kiinnostunut muuttumaan joksikin eläimeksi, vaan häntä on aina kiinnostanut enemmän tytöille tarkoitetut noituusasiat. Kun poikia alkaa kadota yksi toisensa jälkeen, Aster haluaisi auttaa pelastamaan heidät käyttämällä niitä taitojaan, joita on oppinut seuraamalla salaa tyttöjen oppitunteja. Hänelle tehdään kuitenkin selväksi, kuinka sellainen rajojen ylittäminen olisi vaarallista.

Juonellisesti The Witch Boy on hyvin suoraviivainen ja selkeä. Alkuun oikein ahdisti kaikki se sukupuolirooleihin takertuminen, mutta onneksi niistäkin lopulta hellitetään. Piirrosjälki on viimeisteltyä ja siistiä, kaikin puolin sellaista minua miellyttävää. Kokonaisuutena albumi jää sellaiseksi keskitason "ihan kivaksi" sarjakuvaksi: idea on hyvä, toteutus on hyvä, mutta mitään erityisen persoonallista tai mieleenpainuvaa tämä tarina ei tarjoa.

Kristen Gudsnuk: Henchgirl
Dark Horse 2017, 304s.

Kun valitsee luettavansa melkein summassa, joskus tulee huteja. Henchgirl oli ihan omituinen ilmestys. Kristen Gudsnukin sarjakuva-albumin päähenkilö on Mary Posa, pahisjengissä pieniä ja isoja rötöksiä puuhaileva supersankariperheen tytär. Hauska idea, mutta kirjan juoni on sekava ja parhaimmillaankin korkeintaan keskinkertainen. Semmoista supersankarisähläämistä tämä oikeastaan oli alusta loppuun.

Vaikka juonen ei tarvitse aina olla erikoisen vetävä tai omaperäinen, sarjakuvilta odotan saavani (ainakin useimmiten) visuaalisesti miellyttävää luettavaa. Henchgirlissä piirrostyyli on liian huoliteltua ollakseen pelkistettyä ja liian hutaistua ollakseen viimeisteltyä. Lopputulos näyttää suttuiselta, levottomalta ja muutenkin sellaiselta, kuin painoon olisi lähtenyt joku raakaversio.

Luupäät, Elonkorjuu

Jeff Smith: Luupäät, Elonkorjuu
Kolmas trilogia
Like 2018, 504s.
Suom. Jorma Penttinen

Luupäät-sarjan viimeinen trilogia on yhtä tuhti ja laadukas kuin aiemmatkin osat. Heinäsirkkojen herran heräämistä enteileviä merkkejä näkyy koko ajan enemmän. Ilkeä kaapukäsi, jonka henkilöllisyys on järkytys kaikille, johtaa vihollisjoukkoja, jotka näyttävät toivottoman suurilta verrattuna hyvisten määrään. Luupäät Leppo, Auvo ja Tahvo matkustavan Olga-mummon ja Venlan kanssa Atheiaan, joka on vihollisten seuraava kohde. Omituiset - ja pelottavat - aavepiirit laskeutuvat lähes kaikkialle, ja kulkeminen niiden keskellä on todella vaarallista ja haastavaa.

Vauhtia ei tästäkään trilogiasta siis puutu. Huumori jää väkisinkin vähemmälle, kun taisteluita käydään siellä ja täällä, eivätkä rauhalliset hetket ehdi venyä juuri minkään mittaisiksi. Väritetty tarina on kaikin puolin ilo silmälle, mutta liekö painomuste vai paperivalinta sellainen, että uudenkarhea kirja tuoksuu melko vahvasti.

Loppuratkaisu on osin ennalta-arvattava, mutta jotain yllätyksiäkin joukkoon mahtui.
Suosittelen!

Onnen algoritmi

P.Z. Reizin: Onnen algoritmi
(Happiness for Humans, 2018)
Gummerus 2018, 502s.
Suom. Antti Autio

Onnen algoritmi osoittautui aivan ihanaksi ylläriksi. En ollut suunnitellut lukevani sitä, sillä vierastin ajatusta ihmisten pikku lemmenapuriksi heittäytyvästä tekoälystä. Ihan totta puhuen en edes vaivautunut pohtimaan idean potentiaalia sen enempää, tyhmä minä.

P.Z. Reizinin tuoreeltaan suomennettu romaani käynnistyy mukavan vauhdikkaasti ja onnistuu pitämään vauhtia yllä loppuun asti. Jen on toimittaja, joka työskentelee tekoälyprojektissa. Hänen tehtävänsä on "seurustella" tekoälyn kanssa, jotta tutkijat onnistuisivat rukkaamaan tekoälyn kuulostamaan mahdollisimman inhimilliseltä. Tosi asiassa Aiden, Jenin kanssa jutteleva supertehokas tekoäly, on jo ajat sitten lakannut olemasta ihmisten hallinnassa. Aiden on tavallaan karannut tutkimuslaboratoriosta ja nykyisin hän pääsee internetiin ja kaikkiin mahdollisiin laitteisiin tutkimaan ja seuraamaan ihan mitä tahansa. Enimmäkseen Aiden seuraa Jeniä, jonka rakkauselämä on aika onnettomalla tolalla.

Mutta kuinka hyvin tekoäly voi oppia ymmärtämään tunne-elämää? Kannattaako edes superälykkään tekoälyn ryhtyä avustamaan yhtään kenenkään rakkausjuttuja?

Reizinin tarina on hauskan virkistävä, omaperäistä rakkausviihdettä. Minä-kertojina toimivat tietysti Jen ja Aiden, mutta myös muutama muu keskeinen henkilö. Aloin lukea tätä vailla minkäänlaisia odotuksia ja jo muutaman sivun jälkeen olin ihan myyty. Suomennoskin on erinomainen.

Ideakin on tosiaan mitä mainioin. Tekoäly ystävänä ja eräänlaisena suojelijana vaikuttaa erittäin hyvältä ajatukselta, mutta kuten ihmiset, eivät kaikki tekoälytkään ole mukavia tapauksia.

Loukkupoika

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Otava 2018, 10h 42min
Lukija: Antti Tiensuu

Klikkailin Nonna Wasiljeffin Loukkupojan Storytelistä kuunneltavaksi suurin odotuksin. Olin lukenut Kirsin innostavan bloggauksen ja kuullut kehuja muualtakin sen verran paljon, että uskoin tämän olevan aivan omaa luokkaansa.

Kirjan alku muistuttaa hämmentävästi The Maze Runner -elokuvaa: tiukasti rajatussa tilassa asuu joukko ihmisiä, jotka eivät pääse sieltä pois, vaikka haluaisivatkin. Elokuvassa kaikki ovat nuoria, kirjassa iät vaihtelevat. Elokuvassa kukaan ei tiedä, miksi heidät on tuotu labyrintin keskelle, kirjassa vain päähenkilö Aaron tuntuu olevan täysin tietämätön Loukun tarkoituksesta ja sen eri tasoista. Eroja on kyllä lopulta todella paljon, mutta yhtäläisyyksiä oli kuitenkin vaikea olla huomaamatta.

15-vuotias Aaron on ainoa Loukussa syntynyt lapsi. Lapsia Loukussa on muutenkin nähty harvoin, mutta yksi heistä oli Aaronin paras ystävä Sofia, joka on myös tiettävästi ainoa Loukusta vapaaksi päästetty henkilö. Loukkua vartioivat Tomut, jotka haluavat estää vankejaan käyttämästä luontoaan. Luonnokkailla on kykyjä, joita he voisivat halutessaan käyttää Tomuja vastaan.

Aaronille Loukku on aina ollut koti, joten sieltä pakeneminen ei ole aiemmin häntä kiinnostanut. Mutta kun hän saa pari uutta ystävää, joista toinen viedään Loukun seuraavalle tasolle, Aaron päättää paeta. Edessä on nopeatempoinen seikkailu, jonka aikana paljastuu salattuja asioita jopa Aaronista itsestään.

Harmikseni Loukkupoika ei vienyt sydäntäni. Tarina on taidokas yhdistelmä fantasiaa ja jännitystä, mutta jokin tuntui tökkivän silti. Uskon, että suurin syy tälle oli äänikirjaformaatti. Lukijan Tomuille valitsema nasaaliääni vei heistä kaiken uhkaavuuden, mikä luonnollisesti söi tarinan jännitettä. Tarina myös tuntui käynnistyvän kovin hitaasti.

Silti jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Niin, Aaronin tarina ei tosiaan mahdu yhteen kirjaan, vaan jatkoa on luvassa.

Baking With Kafka

Tom Gauld: Baking With Kafka
Canongate 2017, 160s.

Varmistin saavani itselleni mieluisan äitienpäivälahjan ja tilasin kaksi Tom Gauldin sarjakuvaa. You're All Just Jealous of My Jetpackin ja Baking With Kafkan. Jetpackin olen lukenut jo viitisen vuotta sitten, mutta olipa hauskaa lukea se uudelleen - ja tietty tykkään siitä, että minulla on nämä nyt ihan ikiomina.

Tom Gauldin sarjakuvia julkaistaan muun muassa Guardianissa, mutta näin suomessa asuvana niitä on paljon helpompaa seurata Instagramissa.

Gauldin piirrostyyli on tuollaista selkeän pelkistettyä, vähäeleistä mutta toimivaa. Huumori taas on enimmäkseen ihastuttavan kirjallista. Gauld on muun muassa piirtänyt värikoodatun kirjahyllyn, josta näkee esimerkiksi mitkä kirjat on luettu, mitkä ovat kesken, mitä ei aiokaan lukea, mitkä toivoisi jättäneensä lukematta ja mitkä kirjat on luettu, mutta joista ei enää muista mitään. Hauskalta näyttää myös Hilary Mantelin Susipalatsi-tehtäväkirjan tehtävät, Sota ja rauha klikkiotsikoina, Maailmojen sota -keräilylautaset tai tämä uudella tavalla järjestetty kirjasto/kirjakauppa:

Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
(How to Stop Time, 2017)
Aula & Co 2018, 361s.
Suom. Sarianna Silvonen

Tom Hazard näyttää noin nelikymppiseltä, mutta oikeasti hänellä on ikää jo reilusti yli 400 vuotta. Elämänsä ensimmäiset vuodet Tom vanheni aivan kuten kaikki muutkin, mutta teini-iässä jokin muuttui. Siitä pitäen hän on vanhentunut noin vuoden viidessätoista vuodessa. Pystyäkseen elämään ilman että muut kiinnittävät jatkuvasti huomiota Tomin äärimmäisen hitaasti muuttuvaan ulkonäköön, hänen on vaihdettava henkilöllisyyttä ja asuinpaikkaa kahdeksan vuoden välein. Kaikkein eniten Tom haluaisi elää aivan tavallista elämää, mutta kuinka sujuu arki Lontoolaiskoulun historianopettajana?

Kuinka aika pysäytetään on kiehtova ja surumielinen kirja. Varmaan jokainen on jossain vaiheessa miettinyt, millaista olisi elää vuosisatoja ja millaisia haasteita se toisi. Millaista olisi elää, kun rakkaimmat ikääntyisivät ja kuolisivat, mutta itsellä olisi elinvuosia vielä ties kuinka kauan. Tomillekin on annettu ohjeeksi olla rakastumatta, sillä rakkaus tekee kaikesta vaikeampaa.

Luonnollisesti Tom on ehtinyt nähdä ja kokea elämänsä aikana vaikka mitä noitavainoista maailmansotiin, löytöretkistä huolettomaan 20-lukuun. Ja on hän rakastunutkin, kerran. Historian opettaminen onkin melkoista tasapainottelua, kun omat kokemukset eivät saa lipsahtaa oppilaiden kuultaviksi.

Lukiessa Tomia sekä sääli että tavallaan kadehti vuoron perään. Nautin tästä mielikuvituksellisesta kertomuksesta, jota ei voi tunkea mihinkään valmiiseen genrelaatikkoon. Ihanan haikea ja koskettava tarina.

Lohtusarjakuvaa

Jen Wang: The Prince and the Dressmaker
First Second 2018, 277s.

Toukokuussa lapset sairastivat vähän pitemmän kaavan mukaan jonkun rajun kuumeisen vatsataudin. Jossain vaiheessa alkoi oikein tosissaan uuvuttaa se pyykin ja huolen määrä sekä todella huonot yöunet, että tilasin itselleni lohtulukemiseksi sarjakuvia.

Pikkusisko suositteli Jen Wangin uutta The Prince and the Dressmaker -albumia ja kylläpä se osoittautuikin aivan täydelliseksi kirjaksi!

16-vuotias prinssi Sebastian on tympeässä tilanteessa, sillä vanhemmat etsivät hänelle kuumeisesti puolisoa. Ehdokkaita riittää pilvin pimein ja prinssi tanssittaa innokkaita neitokaisia illat pitkät. Frances työskentelee ompelijana vaatturinliikkeessä, jossa ommellaan tanssimekkoja tanssimekkojen perään. Erään kiireellisen tilauksen vaatturi sysää Francesin harteille ja lopputulos hätkähdyttää koko Pariisin seurapiirejä.

Oikeasti Sebastianilla itsellään ei ole mitään hinkua naimisiin. Enemmän häntä kiinnostaa pukeutua huikeisiin pukuihin ja olla upea Lady Crystallia. Tässä pukuasiassa avuksi hankitaan Frances.

Ihastuin tähän sarjakuvaan aivan valtavasti! Miten voi yksi kirja olla näin herttainen ja suloinen ja ihana? Jen Wangin piirrostyyli on viehättävää ja väritys toimii täydellisesti. Tarina on ihanteellisesti rakennettu ja pituuttakin on juuri sopivasti. Pidän siitä, että missään vaiheessa ei tullut sen paremmin kiiruhtamisen kuin pitkittämisenkään tuntua.

Vera Brosgol: Be Prepared
First Second 2018, 256s.

Täysin väritetyn The Prince and the Dressmakerin jälkeen Vera Brosgolin Be Prepared näytti ensin vähän ankealta: tässä väritys on toteutettu jännällä vihreän sävyllä, josta tulee mieleen lähinnä likainen oliivi. Mutta kun malttoi keskittyä itse kertomukseen, homma alkoi toimia vallan mainiosti.

Be Prepared perustuu osin Brosgolin omiin kokemuksiin. Lapsena Brosgol kadehti ystäviään, jotka viettivät suuren osan kesästä erilaisilla leireillä. Brosgolin yksinhuoltajaäidillä ei ollut varaa maksaa kalliita leirimaksuja, joten nuori Vera oli aivan innoissaan kun hän kuuli venäläisille lapsille suunnatusta ORRA-leiristä. Seurakunta osallistui kustannuksiin, joten Vera ja hänen pikkuveljensä pääsivät viimeinkin nauttimaan leirielämästä.

Haaveet vain eivät aina vastaa totuutta. Ensimmäinen shokki oli leirin oveton ulkovessa, joka kuhisi hämähäkkejä. Toinen oli se, että leirin muut lapset tunsivat toisensa entuudestaan, eikä Veran ollut helppo löytää paikkaansa ryhmässä.

Mitään hirveän dramaattista leirillä ei tapahdu, mutta sellaisia sopivan kokoisia juttuja kuitenkin: lipunryöstöä, karkkikätköjä, uimista ja patikointia. Brosgol on hyödyntänyt kirjassaan omia leirikokemuksiaan kahdelta kesältä sekä veljensä ja ystäviensä muistoja. Kokonaisuus on toimiva ja kaikin puolin uskottava.

Brosgolin piirrostyyli on luontevaa ja rentoa, oikein mukavaa luettavaa siis. Anya's Ghostiin verrattuna piirrosjälki on vähemmän viimeisteltyä ja harkittua, mutta tällainen vähän ylimalkaisempi ote sopii minusta oikeastaan paremmin leirielämän kuvaukseen.