Kuiva kausi

Carol Shields & Blanche Howard: Kuiva kausi
(A Celibate Season, 1991)
Otava 2015, 260s.
Suom. Hanna Tarkka

Carol Shields oli luottokirjailijani 2000-luvun vaihteessa. Rakastin etenkin Larryn juhlia ja Kivipäiväkirjoja, joiden lukeminen oli silkkaa nautintoa. Äskettäin suomennettu, alunperin jo vuonna 1991 kirjoitettu, Kuiva kausi on Shieldsin ja Blance Howardin yhdessä kirjoittama kirjeromaani eräästä avioliitosta.

Charles ja Jocelyn, Chas ja Jock, ovat olleet naimisissa kaksikymmentä vuotta. Jock on hoitanut perinteiseen tapaan lapset ja kodin Chasin käydessä töissä. Roolit kuitenkin keikahtavat toisin päin, kun Jock saa määräaikaisen työpaikan Kanadan toiselta laidalta, Ottawasta. Säästääkseen rahaa pariskunta päättää pitää yhteyttä pääosin kirjeitse. Aluksi sekä uusi tilanne että kirjeet ovat molemmista kiehtovaa ja virkistävää vaihtelua. Mutta kun aika kuluu ja muutoksesta tulee arkea, kirjeet harvenevat eikä se selibaattikaan enää tunnu aivan pieneltä jutulta.

Minusta Kuiva kausi oli (loppupuolen käänteitä lukuunottamatta) vallan mainio kirja. Teksti ei ehkä ole kirjallisesti laadukkainta, mutta mielestäni näin kirjeromaaniin sopiikin paremmin vähän hiomattomampi teksti. Harva ihminen kuitenkaan kirjoittaa kirjeitä yhtä harkiten ja huolellisesti kuin kaunokirjallista tekstiä kirjoitetaan.

Oli mielenkiintoista seurata aviopuolisoiden suhteiden  muuttumista. Minusta Jock oli enimmäkseen ärsyttävä tärkeilijä, joka tuntui unohtavan kotiasiansa lähes täysin. Vasta kun Chas teki itsenäisiä päätöksiä - ja kieltämättä ajautui hämmästyttävän auttavaiseksi - Jock tuntui havahtuvan siihen, mitä kotona on tekeillä. Jock ei selvästikään olisi halunnut Chasin tekevän mitään päätöksiä itse tai ottavan vastaan apua muilta, mutta hänellä itsellään oli täysi oikeus tehdä lähes mitä tahansa.

Kuiva kausi oli nopealukuinen ja ajatuksia herättävä kirja. Luin sitä samalla viikolla, kun hallitus julkaisi säästökohteensa ja yllättäen myös kirjassa pohdittiin samanlaisia asioita. Ajankohtainen lukukokemus siis.

Neil Patrick Harris - Choose Your Own Autobiography

Neil Patrick Harris: Choose Your Own Autobiography
Crown Archetype 2014, 291s.
Äänikirja:
Random House Audio 2014
7h 15min

Lapsena rakastin niitä kirjoja, joissa sai itse valita mihin suuntaan tarina etenee. Tarjonta ei ollut kauhean laaja, mutta luin uudestaan ja uudestaan paria kirjastosta löytyvää Taistelupeli-kirjaa ja yhtä Viisikkoa, joka oli muokattu tällaiseksi versioksi.

Myös Neil Patrick Harris rakasti tuon tapaisia kirjoja ja siksi hän kirjoitti oman elämäkertansa samaan muotoon. Choose Your Own Autobiography ei siis tosiaankaan ole perinteinen elämäkerta, sillä Harris ei edes väitä kaikkea kertomaansa todeksi. Toki näidenkin kansien sisällöstä on totta (ainakin) toinen puoli, mutta lukijan iloksi luvassa on myös mitä erikoisempia juonenkäänteitä ja lukuisia Harrisin kuolinkohtauksia.

Kuuntelin tämän äänikirjana, vaikka hyllystä olisi löytynyt ihan perinteinen kirjaversiokin. Luonnollisesti tekstiä ja kirjan rakennetta muutenkin on pitänyt vähän muokata, jotta äänikirjasta on saatu toimiva, mutta hommassa on onnistuttu loistavasti. Harris lukee kirjan itse ja lukee muuten mahdottoman miellyttävästi. Koska äänikirjassa ei kovin helposti hypitä sivulta toiselle, kuuntelijalle kerrotaan kappaleiden jälkeen vaihtoehtoja ja kehotetaan sen jälkeen joko jatkamaan kuuntelemista tai odottamaan. Käytännössä toki tulee kuunneltua koko ajan, mutta eipä haitannut yhtään.

Choose Your Own Autobiographya oli tosiaan ilo kuunnella. Harrisin asenne on ihailtavan positiivinen, lempeä ja kiitollinen. Ei ole maailman helpointa olla avoimesti homoseksuaali perheellinen mies, vaikka toki vaikeampiakin kohtaloita maailmaan mahtuu. Luonnollisesti kirjassa kerrataan Harrisin näyttelijänuran kohokohtia, painopisteen ollessa Doogie Howserin ja Barnie Stinsonin rooleissa. Lisäksi Harris kertaa erilaisia juontotehtäviään palkintojenjakotilaisuuksissa ja roolejaan musikaaleissa. Vaikka hetkittäin tarkat selostukset jonkin musikaalikohtauksen synnystä ja toteutuksesta melkein puuduttivat, ei tämä ainakaan minun mielestäni mennyt mitenkään brassailuksi. Sinne tänne Harris on ripotellut reseptejä ja korttitemppuja, jotka ikään kuin herättelevät kuuntelijan keskittymään tarkemmin.

Ääneen pääsee myös liuta Harrisin tuttavia, mutta paras oli kappale, joka alkaa sanoilla "And then comes David." Harris muistelee ensikohtaamistaan tulevan puolisonsa kanssa David Burtkan kommentoidessa tekstiä samaan aikaan. Tämä luku on toteutettu myös kirjassa hauskasti:

Äänikirjaversio on hilpeä ja hauska, mutta luulen että kirjaversiokin tulee vielä luettua sillä siinä pääsee varmasti nauttimaan vielä paremmin poukkoilevasta ja mahdolliseen äkkikuolemaan päättyvästä tarinasta.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
(A Red Herring Without Mustard, 2011)
Bazar 2015, 412s.
Suom. Maija Heikinheimo

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan kolmas osa ilmestyi suomeksi tänä syksynä. Odotin innolla pikkuvanhan kemisti-Flavian uutta rennonletkeää, vauhdikasta ja viihdyttävää etsiväseikkailua.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus pamahtaa vauhtiin heti ensisivuilla. Markkinoille saapunut mustalaiseukko ennustaa Flavialle hämmentäviä asioita, jotka järkyttävät tyttöä. Flavia ryntää pystyyn sellaisella vauhdilla, että kynttilä kaatuu ja sytyttää tuleen koko ennustusteltan. Flavia haluaa korvata aiheuttamansa vahingon tarjoamalla mustalaiselle leiriytymispaikaksi syrjäistä metsäaukeaa Buckshawn mailta. Syrjäinen ei kuitenkaan tarkoita rauhallista tai turvallista, sillä mustalaisnainen pahoinpidellään lähes hengettömäksi heti seuraavana yönä. Flavia aloittaa tapauksen tutkimisen määrätietoisesti ja yrittää parhaansa mukaan selvittää syyllisen ennen poliisia.

Tämä Hummerihaarukka oli aiempia osia vauhdikkaampi, tai ainakin toimintaa oli jaettu tasaisemmin pitkin kirjaa. Minä olisin kaivannut vähän hitaampaa etenemistä, sillä nyt moni asia jäi pintaraapaisuksi. Mustalaisnaisen tapaus ei suinkaan ole ainoa arvoituksellinen tapahtuma, vaan kartanon mailta löytyy pian myös toinen väkivallan uhri. Lisäksi Flaviaa kiinnostaa katoavien ja erikoisissa paikoissa jälleen ilmoille putkahtavat esineet, kadonneen äidin kohtalo ja eräs salaperäinen taulu, de Lucen perheen talousongelmat ja alueella edelleen toimiva vaikkakin lähes hengiltä vaiettu omituinen uskonlahko.

Niin paljon kuin tästäkin osasta tykkäsin, olisin kaivannut tiivistämistä ja juonikuvioiden karsimista. Jossain vaiheessa aloin jo ärsyyntyä Flaviaankin, joka harkiten jätti kertomatta erinäisiä asioita poliiseille vaikeuttaen ja hidastaen näin heidän työtään. Teksti on joka tapauksessa sujuvaa ja viihdyin kirjan parissa pienistä ärtymyksenaiheista huolimatta hyvin.

Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla

Leila Saarivirta & Martta Kaukonen:
Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla
Readme.fi 2015, 201s.

Pihin naisen elämää -blogin Leila on yhdessä toimittaja Martta Kaukosen kanssa kirjoittanut näppärän pienen, mutta sisällöltään runsaan teoksen hidastamisesta.

Arjen rauhoittamisesta on puhuttu muun muassa naistenlehdissä vuosia ja usein esimerkiksi on nostettu joku elämänsä täysin uusiksi kääntänyt yksilö tai perhe. Näissä tapauksissa on useimmiten hypätty pois työelämästä, muutettu kaupungista maalle pieneen mökkiin ja aloitettu elämä (lähes) omavaraistaloudessa. Käytännössä monetkaan eivät ole valmiita tekemään noin suuria muutoksia arkeensa, mutta hidastaa voi pienemmästikin.

Kenenkään ei pitäisi syöksyä hitaampaan elämään päätäpahkaa. Olisihan se vähän paradoksaalistakin: kiirehtiä verkkaisuuteen. Saarivirta ja Kaukonen varoittavatkin heti kirjan alussa siitä, ettei hidastaminen ole mikään oikotie onneen, vaan negatiivisiinkin tunteisiin on syytä varautua. Helpointa on, jos halu hidastamiseen tulee löytyy itsestä. Jos taas joutuu rauhoittamaan elämänsä vasten tahtoaan, vaikka sairastumisen tai työttömyyden myötä, vaatii uudenlainen arki enemmän sopeutumisaikaa.

Oma elämäni ei ole koskaan hirveän kiireistä ollutkaan. Viimeiset yhdeksän vuotta olen ollut kotiäitinä, suurimman osan aikaa omasta halusta. (Keskimmäisen lapsen täytettyä kolme vuotta olisin halunnut palata työelämään, mutta en ehtinyt työllistyä ennen seuraavaa raskautta.) Arki on suhteellisen rauhallista ja luultavasti joidenkin mielestä jopa puuduttavaa tasaisuudessaan. Minulle (ja puolisolle myös) on ollut tärkeää tarjota lapsille mahdollisimman kiiretön lapsuus ilman jatkuvia aikatauluja, mikä on luonnollisesti onnistunut helpoiten hoitamalla heitä kotona.

Minulle Rikas elämä oli ensisijaisesti tervetullut muistinvirkistäjä kaikista niistä syistä, miksi hitaampi elämä voi olla tavoiteltava asia. Rehellisesti sanoen en varmaankaan tyytyisi näin pelkistettyyn arkeen, mikäli talous antaisi myöten vähän leveämpään elämään. Välillä on työlästä psyykata itseään tyytymään näihin kierrätettyihin vaatteisiin ja noihin liimattuihin kenkiin, tuohon teipillä kasassa pysyvään puhelimeen ja siihen, ettei ole varaa viedä lapsia mummulaa kauemmaksi kesälomallakaan.

Kirjan rakenne on miellyttävän pelkistetty. Hidastamista lähestytään monesta näkökulmasta, kuten perinteiden sovittamisesta uusiin tapoihin, ihmissuhteista, ekologisuudesta ja raha-asioista aina sisäisiin muutoksiin itsensä hyväksymisestä mielenrauhaan. Myös sosiaalisen median tuomista paineista puhutaan järkevästi. Somehan on näppärä tapa pitää yhteyttä kaukanakin asuviin ystäviin ja sukulaisiin, mutta samalla some on melkoinen ajansyöjä ja uusien paineiden asettaja. Helposti voi käydä niin, että kaikkien muiden elämä näyttää vaivattomalta ja puitteiltaan upealta, kun taas oma elämä alkaa tuntua jotenkin nuhruiselta ja muutenkin tylsältä. Samoin sosiaalinen media tunkee helposti oikeassa elämässä tapahtuviin sosiaalisiin tilanteisiin: ravintolapöydässä seurueen jäsenet näpertävät älypuhelimiaan enemmän kuin keskustelevat toistensa kanssa.

Rikas elämä tarjoaa hyvää heijastuspintaa omalle elämälle. Minulle tämä kirja antoi lisää uskoa siihen, että meidän elämämme on ihan tarpeeksi hyvää näin. Ei elämänlaatua mitata rahassa tai tehtyjen ulkomaanmatkojen määrällä. Tärkeintä olisi edes yrittää olla läsnä, yrittää päästä irti kuluttavista tavoista ja ihmissuhteista, nauttia nykyhetkestä ja elää omien arvojensa mukaista elämää. Kirjoittajat kertovat avoimesti omista kokemuksistaan ja lisäksi kirjassa kerrotaan viiden muun elämäntahtiaan hidastaneen ihmisen tarinat.

Kirjan lopusta löytyy kymmenen pientä haastetta hidastamista suunnittelevalle. Miltä tuntuisi viikon ajan kurkistaa älypuhelinta korkeintaan 45 minuutin välein? Tai viettää vapaapäivä koko perheen voimin ihan rennosti köllötellen ja rupatellen, ilman telkkaria, tietokoneita tai niitä puhelimia? Hauskoja, eikä liian vaativia tehtäviä.

Tykkäsin tästä kirjasta paljon. Aihe on niin mielenkiintoinen, että luin tämän parissa päivässä. Alkuun kaipailin kirjaan kuvia, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että kuvattomana kirja toimiikin paremmin. On vain hyvä, ettei lukija muodosta kuvien perusteella visuaalisia näkemyksiä siitä, miltä yhtään minkään pitää näyttää. Jokaisen on hyvä määritellä aivan itse se, millainen koti miellyttää eniten ja miltä haluaa itse näyttää.

Suosittelen Rikas elämä -kirjaa kaikille hitaammasta elämästä haaveileville ja sellaista jo eläville.

Puiden tarinoita, Merenkulkija

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Merenkulkija
Books North 2015, 38s.
Kuvitus: Ville Tietäväinen

Iiro Küttnerin kirjoittama ja Ville Tietäväisen kuvittama Puiden tarinoita -sarja on saanut kolmannen osansa. Meillä oli sopivasti iltasatu- Harry Potter jo valmiiksi tauolla, joten luin tämän lapsille heti tuoreeltaan.

Aavikon laidalla, meren rannalla, on pienen kaupungin kokoinen kuningaskunta, jonka kruununprinssi haaveilee purjehtimisesta aavalla merellä. Hän vaihtaa kruunun kolmeen siemeneen, joiden väitetään olevan peräisin tarujen kuuluisasta Maailmanpuusta. Puita ei ole kuningaskunnassa nähty sukupolviin, laivoista puhumattakaan.

Merenkulkija on ihanan verkkainen, kauniisti vanhanaikainen tarina. Lapsia jännitti sopivasti ja heistä oli selvästi jännittävää kuvitella aavikkokaupunkia, jossa ei tunneta niin tavallista asiaa kuin puut. Kuvitusta oli hiukan vähemmän kuin aiemmissa osissa, mutta kuvien laatua ei voi moittia nytkään.

Puiden tarinoita -sarjan yksi parhaista puolista on ehdottomasti se, että sarjan osat ovat ihan oikeasti itsenäisiä teoksia. Useinhan sarjoissa on sama päähenkilö tai muu selkeästi yhdistävä tekijä, jonka vuoksi itsenäisiksikin väitetyt osat toimivat parhaiten järjestyksessä luettuina. Puiden tarinoissa keskiössä ovat toki aina tavalla tai toisella puut, mutta joka kerta eri puut.

Meillä kaikki tykkäsivät Merenkulkijasta, mutta lasten kirjahyllyyn en tätäkään osaa luovuta. Näin kauniin ja hyvällä maulla viimeistellyn teoksen omin röyhkeästi omaan hyllyyni turvaan kovakouraisten poikien otteilta.

Sarjakuvakauhua

Joe Hill: The Cape, Deluxe Edition
Käsikirjoitus: Jason Ciaramella
Kuvitus: Zach Howard & Nelson Daniel
IDW Publishing 2013, 246s.

Kerran Goodreadsin sarjakuvasuosituksia plaratessani harmittelin sitä, ettei meidän kirjastosta löydy Joe Hillin sarjakuvia. Paitsi että kun vain viitsin vilkaista kirjaston tietokantaa, niin löytyihän näitä. Ovat vain sen verran hyvin kiertäviä teoksia, etteivät ole kököttäneet hyllyssä minua odottamassa.

Nickyn ja Ericin isä ei palaa kotiin Vietnamin sodasta. Perheelle lähetetään muistoksi ainoastaan sattumalta löytynyt sotilasmerkki, jonka äiti ompelee Ericin vanhaan lohtupeittoon, nykyiseen viittaan. Pian Eric kuitenkin loukkaantuu vakavasti, kun hän leikin tiimellyksessä tippuu puusta. Loukkaantumistaan enemmän Eric suree viittansa menetystä, äiti kun ilmoittaa heittäneensä viitan pois. Vuosien kuluttua Eric kuitenkin löytää viitan ja huomaa, mitä sen avulla voi tehdä.

The Cape perustuu Joe Hillin novelliin Viitta (julkaistu novellikokoelmassa Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia), jonka olemassaolon ja siten sisällönkin olin aivan tyystin unohtanut.

Koska alkuperäinen tarina on Joe Hillin kirjoittama, osasin totta kai odottaa kauhukertomusta. En kuitenkaan osannut valmistautua näin armottomaan tarinaan. Kirjan alkupuoli ei vielä ollut hirveän raaka, vaikka poikien isän Vietnamin kokemukset eivät missään nimessä mitenkään leppoisia olleet. Aikuisen Ericin teot olivat kuitenkin niin julmia ja tunteettomia, että pahaa teki.

Pikaluin Viitan sarjakuvan lukemisen jälkeen ja täytyy nosta Jason Ciaramellalle hattua taitavasti laajennetusta tarinasta. Alkuperäisessä novellissa esimerkiksi ei kerrota Vietnamin tapahtumista tai kuvata aikuisen Ericin tekemisiä alkua pidemmälle. Tavallaan novelli onkin kutkuttavampi, sillä se jättää enemmän arvailujen varaan. Silti, The Cape on rakenteeltaan ja sisällöltään todella hyvin toimiva kokonaisuus.

Zach Howardin ja Nelson Danielin piirrostyyli (-tyylit) on taidokasta, mutta kieltämättä veren määrä ja muut väkivaltaisuudet olisi voinut esittää hienovaraisemminkin. Kauhu on kuitenkin kauhua ja tämä tarina olisi tuntunut luultavasti kummallisesti sensuroidulta, mikäli lähestymistapa olisi ollut kiertelevämpi.

Joe Hill, Stephen King & Richard Matheson: Road Rage
Kuvitus: Nelson Daniel & Rafa Garres
IDW Publishing 2012, 106s.

Road Rage on kunnianosoitus Richard Mathesonille, jonka novelli Duel on aikoinaan tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Stephen Kingiin. Esipuheessaan Joe Hill toteaakin, että Duelin innoittamana isä ja poika leikkivät usein automatkoilla ajatusleikkiä, jossa heitä jahtasi sekopää rekkakuski: miten he voisivat karistaa kannoiltaan murhanhimoisen kuljettajan tai kuinka huiputtaa rekka suistumaan tieltä jne.

Ensimmäinen tarina, Throttle, onkin Kingin ja Hillin variaatio Duelin aiheesta: kasvottomaksi jäävästä rekkakuskista, joka ilmeisen sattumanvaraisesti alkaa jahdata muita tienkäyttäjiä.

Moottoripyöräjengi The Tribe on hajoamispisteessä. Metamfetamiinilabraan sijoitetut 20 000 dollaria ovat hävinneet savuna ilmaan laboratoriona toimineen asuntovaunun räjähdettyä. Jengin on pakko vaihtaa maisemaa, mutta sisäiset erimielisyydet määränpäästä aiheuttavat kitkaa. Pian nämä huolet ovat kuitenkin murheista pienimpiä, kun järjettömästi kaahaava rekka alkaa liiskata alleen jengiläisen toisensa jälkeen.

Jälkimmäisen tarinan idea on simppelimpi: kauppamatkustaja ohittaa rekan, joka pian kiilaa takaisin edelle. Seuraa sarja täpäriä tilanteita uusien ohitusten ja ohitusyritysten muodossa, pieni hengähdystauko tienvarsikuppilassa ja lopulta järjetön takaa-ajo/pako keskellä ei-mitään.

Road Rage oli pieni pettymys. Ideahan on kyllä hyvä, mutta ei kaksi näin samanlaista tarinaa peräkkäin mitenkään hirveän onnistunut kokonaisuus ole. Throttle on kuvitukseltaan laadukkaampi, tai ainakin omaa silmää miellyttävämpi, vaikka tietokoneella tehdyt rasteroinnit ovatkin vähän kliinisiä. Duelin kuvitus on suttuinen ja mössöinen. Ihmiset näyttävät äärimmäisen rokonarpisilta ja siltä, kuin heidän kasvonsa olisivat vähintään puoliksi sulaneita.

Paris

Maarten Vande Wiele: Paris
(I Love Paris, 2009 & I Hate Paris, 2009)
Knockabout 2011, 209s.

Sarjakuvahyllyltä nappasin kerran mukaani tämän herttaisennäköisen albumin. Kannen pirtsakan pinkki väri ja onnellisesti hymyileva tyttö lupailivat minusta ihan selkeästi jotain hilpeää, kepeää, onnellista, viatonta ja ehkä vähän romanttistakin tarinaa, mutta kappas vain, aivan pieleen meni.

Paris on yhteisnide albumeista I Love Paris ja I Hate Paris. Jo tämä tieto olisi auttanut ennakoimaan tarinan epämieluisia käänteitä.

Ensimmäisessä osassa Hope, entinen lapsimissi, lähtee Pariisiin päästäkseen osaksi muotimaailmaa. Mallin urasta Hope ei unelmoi, sillä puolet hänen kasvoistaan on pahasti arpeutunut auto-onnettomuudessa saatujen vammojen vuoksi. Hope asettuu asumaan alivuokralaiseksi seurapiiriblondin talouteen. Chastity haluaa elää hulppeaa glamourelämää, vaikka rahaa hänellä ei liiemmin olekaan. Kolmas kämppis on tarjoilijana työskentelevä mutta laulajanurasta haaveileva Faith. Toisessa osassa jokainen tytöistä on saavuttanut unelmansa, mutta nuo unelmat ovat tulleet todella kalliiksi.

Aloin lukea Parisia tosiaan kepeänä ja söpönä sarjakuvana. Vande Wielen piirustustyyli on hauska ja ajatus nuoren tytön päättäväisestä matkasta kohti muotimaailman huippua tuntui kivalta kasvutarinalta. Mutta mutta. Loppujen lopuksi tarina on aivan kauhea. Hopen uudet ystävät ovat häikäilemättömiä ja sellainen tulee Hopesta itsestäänkin. Kaikki käyttävät hyväkseen kaikkia ja huumeista ja orgioista tulee arkisia tapahtumia. Chastityn seurapiiristatus vaihtuu pornotähteyteen, Faithin lupaavasti alkanut ura tyssähtää hermoromahdukseen. Hope pääsee eroon arvistaan osallistumalla kauneusleikkauskilpailuun (ja suostumalla seksiin plastiikkakirurgin kanssa) ja hetken aikaa hän saa nauttia menestyksestä mallimaailman huipulla. Mutta kaikki, aivan kaikki, romahtaa eikä kenellekään käy hyvin.

Tämä oli inhottavaa, ahdistavaa ja rumaa luettavaa. En tykännyt yhtään.

Why We Suck

Denis Leary: Why We Suck
Plume 2009, 240s.

Jostakin syystä minua kiehtovat tämmöiset humoristiset, hiukan omaelämäkerralliset, vaikeasti kategorioitavissa olevat kirjat. Denis Learyn Why We Suck -kirjan ostin muistaakseni siksi, että Learyn No Cure for Cancer oli minusta onnistunut kokonaisuus.

Kirjan alaotsikko "A Feel Good Guide to Staying Fat, Loud, Lazy and Stupid" on hämäystä. Jos näiden kansien välistä luulee löytävänsä mitään sen suunaistakaan, pettyy varmasti. Tai pahoittaa mielensä, sillä sen verran kovin sanoin Leary arvostelee lihavia, laiskoja ja tyhmiä ihmisiä. Eikä vain noihin lokeroihin sopivia henkilöitä, sillä Leary ei liiemmin jakele kehuja muille kuin lähimmille perheenjäsenilleen.

"Listen up, America - odds are, your kid is NOT special. Einstein? Special. Hitler? Very special. Your little jackass? Not so much. 

Will your child leave his mark on the world? Probably not. A stain, maybe. A mark - that's probably a reach."

Why We Suck on sekalainen kokoelma mietelmiä muun muassa ihmisistä, amerikkalaisuudesta ja Amerikasta, värien nimistä ja Learyn äidistä. Asenne on suorasukainen ja paikoin hyvinkin tyly. Mikäli joku kritisoiduista aiheista sattuu koskettamaan lukijaa, hän joko nauraa katketakseen tai pahoittaa mielensä. Täytyy tunnustaa, että Learyn karskit sanat esimerkiksi ulkonäöstä ja kaamosmasennuksesta kirpaisivat sen verran läheltä, että laitoin kirjan pitkiksikin jaksoiksi niin sanotusti tauolle.

Teksti toimisi varmasti loistavasti ja kirjaversiota huomattavasti paremmin Learyn itsensä lukemana äänikirjana (sellainen on luonnollisesti olemassa), samoin stand-upina. Ehkä Leary on näitä esittänytkin, en vain ole järin hyvin perillä hänen stand-up -urastaan.

Kokonaisuutena Why We Suck jätti ristiriitaisen olon. Välillä nauratti todella paljon, välillä närkästytti vielä enemmän. Kuvittelen osaavani nauraa itselleni, mutta selvästikään en ole valmis nauramaan ihan kaikelle.

Väristyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Väristyksiä haudan takaa
(An Ice Cold Grave, 2007)
Gummerus 2015, 278s.
Suom. Sari Kumpulainen

Stressaantuneena luen mieluiten jotakin helppoa ja viihdyttävää. Sellaista höttöä, joka ei vaadi kovin paljoa - jos ollenkaan - omaa ajattelua. Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarja on tällä hetkellä stressilukemiston kärjessä ja satuinkin saamaan tämän uusimman luettavakseni juuri sellaisella hetkellä, kun arki heitteli ahdistavia ja ei-toivottuja yllätyksiä niskaan oikein urakalla. Joten ei muuta kuin lukemaan ja nauttimaan höpsöstä viihteestä.

Sarjan kolmannessa osassa, Väristyksiä haudan takaa, Harper on kutsuttu Pohjois-Carolinaan Doravilleen etsimään kadonnutta teinipoikaa. Paikan päällä selviää, että kadonneita on itse asiassa useampiakin. Harper tekee työnsä ja seuraavaksi Doravillen poliisilla onkin hoidettavanaan sarjamurhatutkimus. Harper ja Tolliver eivät ehdi lähteä kaupungista, kun Harperin kimppuun hyökätään ja hän joutuu sairaalaan. Jotain tuntuu olevan vialla niin sairaalassa kuin koko kaupungissakin. Sentään lempi leiskuu.

Väristyksiä haudan takaa oli kutakuinkin täsmälleen sitä mitä odotin. Mysteerit selviävät liiankin näppärästi ja Harper onnistuu aina olemaan pahisten jaloissa. Edellisessä osassa väläytellyt kuumat tunteet pääsivät täyteen roihuun, mutta lukijalle asti lämpöä ei riittänyt. Siinä missä Harper oli kostea kuin suolampi, tämä lukija vain hirnui kömpelöille peruslauseille, joissa lueteltiin partnerin jalkovälin erityispiirteitä kuin parhaita tuntomerkkejä ikään:

"[K]alu oli pitkä, mutta ei paksuimmasta päästä. Hänet oli ympärileikattu. Penis kaartui hieman ylöspäin. Hänen kiveksensä olivat hyvin herkät."

Nämä yksityiskohtaiset huomiot Harper tekee keskellä yötä, sähkökatkon aikana kahden peiton alla, suudellen samalla tuota kaarevapeniksistä miestä. En muista, että Harris olisi Sookie-sarjassa ollut näin tönkkö seksikohtausten kuvailija. Joko Eric Nordman teki kaikesta vähän hekumallisempaa, tai sitten Harris on tämän sarjan kohdalla päättänyt panostaa vähemmän.

Tässäkin osassa lukijaa muistutetaan useaan kertaan Harperin erikoiskyvyn alkuperästä, Harperin ja Tolliverin kurjista lapsuusvuosista ja epäonnistuneista vanhemmista sekä lukuisista salamaniskun aiheuttamista jälkioireista. Tavallaan tuollainen jatkuva kertaaminen voisi turhauttaa, mutta eipähän tarvitse noitakaan asioita muistaa/muistella, kun kaikki kyllä takuulla kerrataan vielä viimeisessäkin osassa.

Väristyksiä haudan takaa ei siis ole mitään kaunokirjallisuuden klassikkoainesta, mutta toimii vallan hyvin aivojen nollaajana.

Herra Gummi ja voimakivet

Andy Stanton: Herra Gummi ja voimakivet
(Mr Gum and the Power Crystals, 208)
Schildts & Söderströms 2015, 220s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: David Tazzyman

Jos iltasadun on tarkoitus rauhoittaa lapsi puolitorkuksiin, ei missään nimessä kannata lukea iltasatuna Andy Stantonin Herra Gummi -kirjoja.

Uusimmassa osassa, Herra Gummi ja voimakivet, Jaakko-koira sattuu kuoppaa kaivaessaan potkaisemaan Polly-tytön jalkojen juuren ikivanhan pussukan, josta löytyy kaksi satumaisen kaunista kiveä. Polly vie kivet kotiinsa ja sulkee ne korurasiaansa säilöön. Yöllä hän näkee hurjan todentuntuista unta, jossa hän huomaa kulkevansa avojaloin kivien kuiskinnan ohjaamana kohti ränsistynyttä, hylättyä tuulimyllyä. Aamulla Polly herää kivet kädessään ja jalat moskaisina, joten hän päättää rientää Vanhan Mummun luo kysymään neuvoa. Hyvin pian kuvaan astuvat myös Herra Gummi ja tosi inhottava Ville Viljami Kolmas.

Voi hyvänen aika. Andy Stanton on kirjoittanut ja Jaana Kapari-Jatta suomentanut niin viihdyttävän kirjan, ettei paremmasta väliä. Ensimmäisenä iltana emme meinanneet malttaa lopettaa lukemista ollenkaan, kun kaikkia nauratti niin paljon. Erityisen paljon kikattelimme Pollyn matkalle Vanhan Mummun luo - se kun kestää aika monta (lyhyttä) lukua. Teksti on siinä määrin ilmeikästä, että tätä ei kyllä tylsistyneinkään lukija pysty lukemaan monotonisella äänellä ja/tai eläytymättä.

Tarina on vauhdikas ja Stanton hyödyntää huolettomasti mielikuvituksen mahdollisuuksia. Jos tarinassa tarvittaisiin jotakin hyvin jykevää, kuten vaikkapa linnaa, sen voi aivan hyvin pistää paikalleen vähän myöhemminkin. Eihän kaikkea aina muista kertoa heti alkuun!

Meille ylimääräistä hupia tämän sarjan kohdalla tuo se, että keskimmäinen meidän perheen lapsista on nimeltään Jaakko ja lasten isoisoäitiä sanotaan Vanhaksi Mummuksi.

Ihan hirveän hauska kirja. Monesti nipotan, jos suomentajalta on lipsahtanut salama salamiksi, mutta tässä kirjassa äkäinen ukkospilvi, joka "työnsi taas salamia nenästään" tuntui itse asiassa sopivan salamoita paremmin. Laiskaa lukijaa ilahduttaa varmasti tekstin reilunkokoinen fontti, ilmava taitto ja runsaat kuvat.

JP Ahonen: Villimpi pohjola

JP Ahonen: Villimpi pohjola
Villimpi pohjola 2
Daily Hero 2007 & 2009
Villimpi pohjola: Pelinavaus
Villimpi pohjola: Kypsyyskoe
Villimpi pohjola: Lapsus
Villimpi pohjola: Valomerkki
Arktinen Banaani 2011 & 2015

Tässä jokin aika sitten alkoi facebookin etusivulle ilmestyä kavereiden tykkäämisten seurauksena tilannetietoja JP Ahosen uusimman sarjakuva-albumin, Valomerkin, ilmestymisaikatauluista yms. Olen lukenut Villimpi pohjola -sarjakuvia satunnaisesti aikaisemmin, mutta nyt tuntui olevan mainio hetki tutustua sarjaan ihan perusteellisesti.

Villimpi pohjola kuvaa kaveriporukkaa, jonka yliopisto-opinnot ovat enemmän tai vähemmän vaiheessa. Useimmilla valmistuminen alkaa olla gradusta kiinni, mutta Otolta puuttuu kyllä reippaasti ihan niitä opintopisteitäkin. Rontti keskittyy opiskeluja enemmän naisseikkailuihin, Anna taas tutustuu mielellään paikalliseen miestarjontaan. Muusa ja Ukko ovat hitaasti aikuistuva pariskunta, Minna taas synkähkö nörtti.

Itse en ole opiskellut yliopistossa tai viettänyt nestepainotteista sinkkuopiskelijaelämää, joten mitään nostalgisia tunteita tai suurempia samastumismahdollisuuksia Villimpi pohjola ei minulle tarjoa. Mutta, sen verran paljon olen yliopistomeiningeistä kuullut ja lukenut, että mitään uskottavuusongelmia ei päässyt syntymään. Helpointa oli sujahtaa äitiyden tuomiin haasteisiin.

Oli mielenkiintoista lukea kaikki tähänastiset albumit yhteen menoon. (Pelinavaus ei muuten ole varsinaisesti itsenäinen osa sarjaa, vaan siihen on koottu kahden ensimmäisen albumin parhaimmisto sekä muutamia ennen julkaisemattomia strippejä.) Ahosen piirrosjälki on ihailtavan hallittua jo ensimmäisessä albumissa, mutta Valomerkissä ei ole mitään epäröinnin häivääkään. Kynäkin on vaihtunut ohuempaan ja lopputulos on huomattavasti selkeämpi. Ahonen ei myöskään pelkää kokeilla uusia tyylejä (Fantom of Finland ja Ikean sohvan kasausohjeet!) tai testata, miten toimii Villimpi pohjola -versio Big Brotherista tai vaikkapa kokkiohjelmasta. Hyvin toimii!

Henkilöitä tässä sarjassa on aika paljon ja minulla oli vielä viimeisessäkin vaikeuksia tunnistaa muutamia hahmoja. Tai lähinnä sekoitin jonkun satunnaisen sivustaseuraajan joksikin keskeisistä hahmoista. Muutama kaveriporukan jäsen (Jaana, Topi ja Juhani) jäi myös aika vieraiksi, mutta harvoinpa oikeassakaan elämässä jokainen kaveri on yhtä keskeisessä roolissa samassa porukassa.

Huumori on sekin Ahosella hallussa. Sohvaperunan tunnistaa vaikkapa mahasta puskevista iduista ja Nukkumatilta voi ostaa unihiekkaa sillan alla. Osa stripeistä on ihan hillittömän hauskoja, mutta ei Villimpi pohjola silti pelkästään koominen ole. Mukana on vakavampia ja kipeitäkin aiheita, joita ei väkisin yritetä vääntää naurettaviksi.

Sen verran tunsin sarjaa ennalta, että odotin vähintään "ihan kivaa" lukukokemusta, mutta kyllähän Villimpi pohjola nousee helposti "todella hyväksi". Kannatti lukea ja kannattaa varmasti lukea myös uudelleen.

The Bell

Iris Murdoch: The Bell
BBC Audiobooks 2000/2010
12h 45min
Read by Miriam Margolyes

Äänikirjarintamalla on ollut kesän ajan varsin hiljaista. Alkuvuodesta hyvin vauhtiin lähtenyt kävelyharrastus jäi kesän alussa elämän viskomien kapuloiden jalkoihin, eikä uusi liikkeelle lähteminen ole ollut helppoa.

Mutta jos olenkin kävellyt vähemmän ja harvemmin, on kuulokkeista löytynyt todella laadukasta kuunneltavaa. Iris Murdochista kiinnostuin kauan, kauan sitten Pekan kirjailijaesittelyn myötä. Murdochia on kerääntynyt omaan hyllyyn ihan perinteisinä kirjoina, mutta The Bell valikoitui ensituttavuudeksi siksi, että se oli kirjaston ainoa Murdoch-äänikirja.

The Bell alkaa todella vahvasti. Dora Greenfield on päättänyt palata takaisin aviomiehensä luo. Ei rakkaudesta, vaan pelosta. Aviomies on ottanut vastaan tutkimustyön Gloucestershiressä sijaitsevan nunnaluostarin viereisestä maallikkoyhteisöstä. Yhteisö on ensinäkemältä hyvinkin hurskas, mutta vähitellen lähes jokaisesta heistä paljastuu maallisempia puolia. Kaikki odottavat uutta kelloa saapuvaksi luostariin, mutta kellon saapuminen tuokin mukanaan odottamattomia tapahtumia.

Nautin tämän äänikirjan kuuntelemisesta aivan valtavasti. Ensinnäkin Murdoch on todella taitava tarinankertoja. Vaikka henkilöitä on paljon, keskeisimpiäkin noin kymmenen, tarina pysyy todella hyvin hallussa. Missään nimessä en väittäisi tätä juonivetoiseksi teokseksi, vaan minulle tarinan lumous syntyi nimenomaan ihmisistä ja heidän välisistään suhteista.

Toinen ilmiselvä etu The Bell -äänikirjalle on lukija, Miriam Margolyes. Hänellä on ihanteellinen ääni ja puheen rytmi. Vaikka miespuoliset henkilöt kuulostivat kaikki hämmentävän samalta, korvaa Margolyesin selkeä ääntäminen kaikki mahdolliset puutteet. Tämän on tarkoitus olla kehu: tuntui kuin olisin ollut englannin kuuntelukokeessa.

Pidin erityisen paljon kirjan tunnelmista ja kauniista luontokuvauksista. Negatiivisia tunteita herätti oikeastaan vain tietyt hahmot, Doran aviomies Paul etunenässä. The Bell oli vakuuttava ensitutustuminen Murdochiin. Tästä on hyvä jatkaa.

Ada Gootti ja hiiren haamu

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu
(Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013)
Gummerus 2015, 219
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Ada Gootti ja hiiren haamu on niin houkutteleva kirja, että se pääsi lukulistalleni jo ulkoisten avujensa perusteella. Sen verran ilahtuneita kommentteja kuulin myös kirjan sisällöstä, että päätin raivata tälle paikan iltasatujonosta, jotta pojatkin pääsisivät nauttimaan vähän erilaisesta tarinasta.

Leskeksi jääneen Lordi Gootin ainoa tytär Ada asuu hulppean suuressa, joskin paikoin ränsistyneessä Kalmatollon kartanossa. Talossa riittää palvelusväkeä, mutta seuraa Adalla ei liiemmin ole. Adalla on kyky nähdä haamuja ja osittain erään hiiren haamun avulla hänelle selviää, että Kalmatollossa on meneillään jotakin vilpillistä.

Kirjailijan itsensä kuvittama kirja on todella näyttävä. Kuvia on paljon, niissä on hauskoja yksityiskohtia ja löytyypä takakannen taskusta bonuksena minikirja. Jopa kirjan sivujen selkämykset on värjätty hohtavan violetilla, joka sopii hyvin kirjan goottitunnelmaan.

Minua viehätti kirjan alkupuolella erityisesti lukuisat viittaukset muuhun kirjallisuuteen ja Kalmatollon hiukan vinksahtanut elämäntyyli. Alun perusteella odotin kuitenkin tarinalta jotain aivan muuta kuin lopulta sain. Jo nimen perusteella odotin, että tässä on nyt käsissä tarina tytöstä ja hiiren haamusta. Ishmael-hiiri jää kuitenkin ihan sivu-sivu-sivurooliin, sillä varsinaisen juonen kanssa sillä ei ole oikein mitään tekemistä.

Minusta tarina olisi kaivannut vähän enemmän vauhtia ja jotakin, mikä olisi pitänyt juonen paremmin kasassa. Nyt tuntui, että alkuperäinen idea olisi keskittynyt hiiren haamuun, mutta matkan varrella kirjailija innostuikin enemmän lasten salaisesta Ullakkokerhosta ja juonittelevasta sisäriistanvartija Nurjamaasta. Kirjan lopulla palataan taas muodon vuoksi hetkeksi hiireen, mutta itse asiassa hiiren olisi voinut aivan hyvin karsia koko kirjasta pois.

Tekstin puolesta Ada Gootti ja hiiren haamu ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Upea kuvitus kuitenkin paikkaa vähän keskeneräisen tarinan puutteita siinä määrin, että lukukokonaisuudesta jäi suhteellisen hyvä mieli.

Saga volume 3 & 4

 Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Volume Three & Four

Image Comics 2014

Kirjailija D. Oswald Heistin luokse vanhaan majakkaan paenneet Alana ja Marko läheisineen eivät saa nauttia kauaa rauhallisesta arjesta. Markon ex-kihlattu on heidän kintereillään, samoin palkkatappaja ja tv-päinen Prinssi Robotti IV. Seuraa yhteenottoja, täpärä pako ja asettuminen jälleen uudelle planeetalle, missä elämä näyttää hetken lähes tylsistyttävän kaavamaiselta.

Saga-sarja on kiistatta yksi parhaista lukemistani sarjakuvista. On pakko ihailla tekijöitä, jotka ovat luoneet uudenlaisen maailmankaikkeuden, joka pysyy niin hyvin hallussa. Prinssi Robotti IV:llä on tosiaan pään paikalla näyttöpääte, sellainen pyöreämuotoinen vähän kuin matkatelevisio. Kuninkaan pää taas on valtava taulutelkkari ja palvelusväen päät ovat vaatimattomia mustavalkovastaanottimia.

Henkilöitä ja tarinalinjoja Sagassa riittää, mutta vakaalla ammattitaidolla tekijät osaavat kuljettaa kutakin tarinaa luontevan tasapuolisesti. Meno on hauska sekoitus hömppää ja sotimista. Hahmot toimivat todella hyvin ja edelleen ihastelen Hazelia kertojana. Yksi parhaista puolista tässä sarjassa on se, että henkilöt eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Osa tekee hirveitä tekoja, mutta tekojen motiivit voivat olla yllättävänkin ymmärrettäviä.

Visuaaliselta ilmeeltään Saga on kerta kaikkiaan upea. Eivät tämän sarjan hahmot toki mitään siloposkia ole (ainakaan kaikki), mutta piirrosjälki on todella näyttävää ja nautinnollista. Vaikka kieltämättä hätkähdin, kun tajusin yhden albumin alkavan hyvin yksityiskohtaisella näkymällä Prinssi Robotti IV:n jälkeläisen syntymästä.

Loppuvuodesta pitäisi ilmestyä viides kokoelma Saga-sarjaa, joten sitä odotellessa...