Alkutarinoita

Rudyard Kipling: Alkutarinoita

(Just So Stories, 1902)

Art House 2013, 213s.

Suom. Jaakko Anhava

Lapsena yksi lempiohjelmistani oli Taotao, jossa äiti-panda kertoili erilaisia tarinoita siitä kuinka se-ja-se -eläin sai värinsä tai korvansa tai äänensä tai muuta vastaavaa. Edelleen tykkään vastaavista eläinsaduista, joten Rudyard Kiplingin Alkutarinoita kiinnosti kovasti. Kirjan kertomukset ovat ilmestyneet alunperin jo vuonna 1902, joten olisi aivan ymmärrettävää, mikäli kirjan tarinat olisivat vakavamielisiä ja vanhahtavia. (Koska ei ennen vanhaan kukaan ikinä nauranut millekään!) Mutta Kiplingin eläintarinat ovat edelleen viihdyttäviä ja hauskoja, kirpakoitakin.

Alkutarinoita olisi varmasti ollut hillitön ääneen luettuna! Heti ensimmäisessä tarinassa, "Miten valas sai nielunsa", kerrotaan kuinka valaan vatsaan joutunut mies "alkoi tömistää ja jymistää, rymistää ja rämistää, tanssahdella ja valssahdella, paukutta ja kalkuttaa, räiskiä ja paiskia, hyppiä ja nyppiä, hinkua ja vinkua, kiskoa ja viskoa, hakata ja nakata, loikkia ja leikkiä, hyöriä ja pyöriä ja hypellä merimiestanssia siellä, missä ei olisi pitänyt, ja Valaan tui todellakin huono olo." Ainakin meidän lapset pitävät kovasti tällaisesta rytmikkäästä ja vähän riimillisestäkin kielestä.

Sanailu on verratonta myöskin Vyötiäisten synnystä kertovassa tarinassa, jossa jaguaari yrittää pitää mielessään äidiltään oppimaa muistisääntöä siitä, kuinka toimia pyydystäessä siiliä ja kilpikonnaa. "Poikani, kun löydät Siilin, sinun pitää vierittää se veteen, niin että se oikenee, ja kun saat kiinni Kilpikonnan, sinun pitää tassuillasi kiskoa se esiin kuorestaan." Kohdatessaan siilin ja kilpikonnan jaguaari ei enää olekaan varma äitinsä antamista ohjeista, sillä siili ja kilpikonna sotkevat  kaiken: "Oletko varma, mitä äitisi sinulle sanoi? - - Ehkäpä hän sanoikin, että kun oikaiset kilpikonnan, sinun pitää kuoria se vedestä löydöllä, ja kun tassutat Siiliä, sinun pitää vierittää se kiskoonsa. - - 
- Oletko aivan varma? Ehkäpä se sanoikin, että kun vesität Siilin, sinun pitää vierittää se tassuusi, ja kun löydät Kilpikonnan, sinun pitää oikoa sitä, kunnes se kuoriutuu."

Kirjassa on mukana tarinoihin kuuluvat runot, Kiplingin itsensä piirtämät kuvat sekä kuvatekstit. Yleensä ottaen en pidä kuvateksteistä satukirjoissa, sillä ne katkaisevat ikävästi  kerronnan. Nihkeä suhtautumiseni kuitenkin muuttui, kun tajusin kuvatekstien olevan lämminhenkisiä ja tarinoivia: sellaisia keskustelunpätkiä, joita itsekin käy lasten kanssa kirjojen kuvia tutkiessa. En tullut testanneeksi kuvien toimivuutta lapsilukijoille, mutta aikuista nuo mustavalkoiset piirrokset miellyttivät kyllä kovasti.

Ylipäätään koko kirja osoittautui täydelliseksi minulle: sopivan roiseja eläintarinoita, runsasta kieltä, kivoja kuvia ja lämmin tunnelma. Ihan mainio kirja, suosittelen sekä iltasaduiksi että omaksi iloksi luettavaksi.

The Tales of Beedle the Bard

J.K. Rowling: The Tales of Beedle the Bard

Bloomsbury 2008, 108s.

The Tales of Beedle the Bard (Siuntio Silosäkeen tarinat) on jostakin syystä odottanut lukemistaan hyvin kauan. Toki se kiinnosti heti ilmestyessään, kuten aika lailla kaikki muukin Harry Potteriin liittyvä. Kirjan taustoista voi lukaista vaikka wikipediasta, joten en lähde tarkemmin kertaamaan sen syntyhistoriaa.

Tämä pieni velhomaailman satukirja pitää sisällään viisi satua ja Albus Dumbledoren pohdintoja niistä. Sadut ovat oikein kivoja ja sopivan taikamaailmaisia. Viimeinen tarina, The Tale of the Three Brothers, on toki merkityksellisin Pottereita silmällä pitäen, mutta suosikkini oli kyllä Babbity Rabbity and her Cackling Stump. Olen tylsä, enkä aio kertoa sadusta nimeä enempää, sillä nämä ovat niin lyhyitä juttuja että nopeasti tulee referoitua koko kertomus.

Satujen lyhyys oli hiukan ankeaa. Tai ehkä suurempi ongelma olikin Dumbledoren jaarittelut ja pohdinnat satujen välissä, ne kun tahtoivat venyä ja venyä. Edes kuvitteelliset teoreettiset kirjallisuuspohdinnat eivät näköjään jaksa kiinnostaa minua.

The Tales of Beedle the Bard on ihan kiva pikku kirjanen, jonka uskon pääsevän enemmän oikeuksiinsa silloin, kun sen lukee samaan aikaan Pottereiden kanssa tai heti niiden jälkeen.

Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

(En man som heter Ove, 2012)

Atena 2013, 382s.

Suom. Riie Heikkilä

Arvostelukappale

Arto Salmisen Ei-kuoren jälkeen kaipasin jotakin kepeää ja hassua luettavaa. Olin kuullut, että Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä olisi hassu ja leppeä kirja, hiukan Mielensäpahoittajan henkeen.

Ove on elänyt koko elämänsä siten kuin kuuluu: käynyt koulua, hankkinut työpaikan, tehnyt aina työnsä hyvin. Mennyt naimisiin, pitänyt huolta kodista, autosta, arjesta - kaikesta. Mutta viime aikoina Oven elämä on alkanut suistua raiteiltaan. Vaimo on kuollut, työt loppuivat. Elämässä ei tunnu olevan enää mitään järkeä. Kaikesta huolimatta Ove yrittää jatkaa elämäänsä ja askareitaan liki rituaalinomaisella täsmällisyydellä. Tarkasti suunniteltua päivärytmiä alkavat kuitenkin häiritä naapurit, joista tahtoo olla Ovelle monenlaista harmia.

Ensinnäkin, meinasin jättää kirjan kesken. Ove on hyvin kaukana lempeästä Mielensäpahoittajasta ja alkuun inhosinkin häntä syvästi. Ove on ilkeä, töksähtelevä ja tyly. Äkäinen ja joustamaton. Naapurit vaikuttivat kivoilta ja Oven käytös tuntui entistä tympeämmältä. Oli ankeaa lukea huonosti käyttäytyvän, aikuisen miehen murinoita. Teki mieli mätkäistä Ovea kärpäsläpällä ja komentaa käyttäytymään kuin ihmiset!

Jokin sai kuitenkin jatkamaan lukemista ja pikkuhiljaa Ovesta alkoi löytyä uusia puolia. Ovesta muotoutui hyväsydäminen ja lempeä mies, jolle elämä on rakentanut vahvan suojakuoren. Vaikka kirjaa lukiessa sai (lopulta) naurahdellakin, kaiken kaikkiaan tarinan sävy on haikea ja surullinen. Hyvin surullinen. Tilannekomiikka on luontevaa ja toimivaa, mutta huumorikirjaksi Mies, joka rakasti järjestystä ei missään vaiheessa muutu.

Backman on kirjoittanut kirjan, joka herättää vahvoja tunteita ilosta suruun. Minulle tämä oli kirjallinen versio Up - Kohti korkeuksia -elokuvasta. Ovesta tuli minulle tärkeä mies, jonka tarinan haluan lukea vielä joskus uudestaan.

Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori

WSOY 2003, 150s.

Kirjastosta

Huh huh.
En ole vielä koskaan lukenut näin kamalaa, hyvää kirjaa. Luin, vaikka en olisi halunnut kuulla enää yhtäkään ällöttävää, inhottavaa, rumaa, vastenmielistä ja/tai ahdistavaa asiaa. Luin, koska Arto Salminen on kirjoittanut hyvin.

Ei-kuori alkaa Vihdintieltä, jota ajetaan Urkki Kyreniuksen taksilla. "Vihdintie ei osannut eteenpäin mennä. Sen oli pakko kääntyä jokaisen suoran päässä, ellei jo aiemmin." Urkin edellä loputtomassa autoletkassa on hevoskuljetusvaunu, jonka pohja yhtäkkiä pettää. Ensin hevosen jalat iskevät kipinää kuivaa asfalttia vasten, sitten kavioista tupruaa vaaleaa tomua. Kohtaus on julma, mutta kalpenee kirjan muille tapahtumille.

Minun on hirveän vaikea kirjoittaa tästä kirjasta mitään positiivista. Tuntuu hirveältä suositella sitä kenellekään, vaikka kirja onkin kirjoitettu valtavan hyvin. Kaikki kirjan henkilöt - myös ne sivulliset - pyrkivät vain hyötymään muista, käyttämään hyväkseen tavalla tai toisella. Tai oikeastaan kaikin mahdollisin tavoin. Ei maailman kuuluisi sellainen olla!

Ei-kuori jättää jälkeensä ahdistuksen, melkein epätoivon. Salmisen inhorealismi on todellakin omaa luokkaansa: luihin ja ytimiin käyvää julmuutta.

Olen sanaton.

Aion tehdä sinut onnelliseksi

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi

(jeg skal gjøre deg så lykkelig, 2011)

Tammi 2013, 289s.

Suom. Katriina Huttunen

Arvostelukappale

Olen lukenut Anne B. Ragden kaikki suomennetut romaanit. Berliininpoppelit -trilogiaan ihastuin valtavasti, vaikka se onkin aika synkkä ja Satunnaista seuraa inhosin syvästi. Aion tehdä sinut onnelliseksi olisi siis voinut olla hirveän huono kokemus sekin, mutta minä pidin oikein paljon.

Aion tehdä sinut onnelliseksi kertoo erään trondheimilaisen lähiökerrostalon A-rapun asukkaista. Yksikään rapun rouvista ei käy töissä, vaan heidän päivänsä kuluu kodin askareiden ja mahdollisten lasten hoitamisen parissa. Ragde kuvaa siivoustöitä ja ruoanlaittoa pikkutarkasti ja antaumuksella nimeten lukuisia vanhoja tuttuja tuotemerkkejä. Ensimmäisessä osassa ääneen pääsevät vuorotellen kunkin asunnon rouvat ja/tai lapset, toisessa osassa samoihin perheisiin kurkistetaan ovisilmäkauppiaan näkökulmasta.

Kirjan takakannessa todetaan tämän olevan "värikäs lukuromaani katkeransuloiselta 1960-luvulta, ajalta jolloin koti oli naisen valtakunta - ja vaihtoehdot vähäisiä", eikä kirjan sisältöä osuvammin voisi kiteyttääkään. En tiedä kuinka onnistuneesti Ragde 60-luvun arkea kuvailee, kun en itse ole sitä aikaa elänyt, mutta ainakin minusta kaikki tuntui hyvin aidolta. Kotirouvien ajatukset ovat sekä vieraita että tuttuja, miesten asenne samoin. Joku haluaisi kodin ulkopuolelle töihin, joku toinen ei. Jonkun mies toivoisi vaimonsa hakevan töitä, joku toinen taas nimenomaan haluaa vaimonsa pysyvän kotona.

Näennäisesti Aion tehdä sinut onnelliseksi on tapahtumaköyhä kirja, mutta minä koin kirjan antoisana ja runsaana lukukokemuksena. Ehkä minä pidän arjesta enemmän kuin keskivertonykynainen ja tunsin siksi oloni hyväksi lukiessani pienistä asioista. Paitsi että kyllä tämän kirjan henkilöiden elämiin mahtuu myös suuria asioita, niin toivottuja kuin surullisiakin.

Viihdyttävä kirja, jota suosittelen etenkin niille, jotka eivät pitäneet Satunnaisesta seurasta.

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

(The old man and the sea, 1952)

Tammi 1983 (9. painos), 130s.

Suom. Tauno Tainio

Omasta hyllystä

Voisi helposti kuvitella, että tarina vanhan miehen kalastusreissulta olisi puuduttavan tylsää luettavaa, mutta silloin olisi väärässä. Vanhus ja meri saa lukijan koukkuunsa (hah! koukkuunsa!) heti ensi sivuillaan. Kuubalainen kalastaja, Santiago, lähtee joka päivä tunnollisesti kalastamaan, vaikka saalista ei ole tullut 84 päivään. Aiemmin hänellä oli seuranaan poika, mutta sittemmin tämän vanhemmat ovat määränneet hänet toiseen, parempionniseen venekuntaan. Tänään Santiagon pyydykseen tarttuu kuitenkin iso kala, joka vetää pientä kalastusvenettä avomerelle päin. Sinnikkäästi ja määrätietoisesti Santiago aloittaa kalan väsyttämisen, sillä tätä saalista hän ei halua päästää karkuun.

En ole mikään himokalastaja (kävin ongella viimeksi kaksi vuotta sitten), mutta kalastus tuntuu silti kotoisalta ja rauhoittavalta myös kirjallisessa muodossa. Pidin kovasti, vaikka välillä hirvittikin Santiagon puolesta. Jos jotakin moitittavaa haluaa etsiä, niin kirja oli aivan liian lyhyt. Olisin halunnut jäädä pitemmäksi ajaksi tarkkailemaan Santiagon arkea: korjailemaan verkkoja, puhdistamaan koukkuja, teroittamaan harppuunaa tai mitä nyt ikinä kalastajan päivittäisin toimiin kuuluukaan.

Lopuksi kerrottakoon, että ei kannata lukea ainakaan tämän painoksen kansiliepeitä, sillä niissä onnistutaan refereoimaan koko kirja sekä tekemään pieni analyysikin sisällöstä. (Laiskan opiskelijan unelmakirja siis!)

Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Kaiku Books 2013, 334s.

Arvostelukappale

Kun suosikkiartisti kirjoittaa kirjan, sen lukeminen tuntuu pakolliselta. Ei huonolla tavalla, vaan jännittävällä. Rakastan Maija Vilkkumaan Se ei olekaan niin -albumia, hykertelen aina kun kuulen Liperiin Nivalaan (hih! Nivala! Se on mun koti!), Ei saa surettaa nostaa ihon kananlihalle ja Mä haluun naimisiin pakottaa tanssahtelemaan. Biisien sanoitusten vuoksi olisikin pitänyt uskaltaa jo etukäteen luottaa siihen, että luvassa on mainio, osuva ja runsas kirja. Ihan turhaan jännitin!

Linda Perttu on räyhäkäs stand up -koomikko, joka yrittää hankkia edes jonkinlaisia tienestejä kirjoittamalla juttuja underground -lehteen. Arjenhallinta ei kuulu Lindan vahvuuksiin, mutta mitäpä tuosta. Silja taas on kahden lapsen kotiäiti, joka päätyy puolipakolla kirjoituskurssille. Siljaa vaivaa niin miehensä Harrin lisääntyvät työkiireet kuin eräs nuoruudessa pidetty puheenvuorokin. Harrilla on tosiaan jatkuvasti tärkeitä työjuttuja hoidettavanaan, sillä tuore pelialan yritys on saanut hyvän alun ja siihen on tärkeää panostaa nyt 110 prosenttisesti. Kyllähän vaimo toki sen ymmärtää, että kaikki tämä on vain perheelle hyväksi. Äänensä saa kuuluviin myös kirjoituskurssin vetäjä, Ville, jonka avioliitto on ratkeamispisteessä. Kaikkien näiden ihmisten (sekä muutaman muun) tiet risteävät ja menevät vähän solmuunkin, niinhän elämässä usein käy.

Vaikka alkuasetelma voi kuulostaa liiankin runsaalta ja sekavalta, Vilkkumaa onnistuu loistavasti pitämään homman hallussa. Henkilöillä on jokaisella niin omanlaisensa ääni, ettei heitä voi sekoittaa keskenään. Eniten viihdyin Lindan seurassa, sillä hän ei turhia kainostele missään asiassa. Jos joku asia ärsyttää, sen voi sanoa ihan suoraankin. Ääneen nauroin muun muassa Lindan tuskailuille nimien taivuttamisen/taivuttamattomuuden kanssa:

"Paskin on se läppä, että ite muka sais päättää, miten oma nimi taipuu. Että vaikka on ilmiselvää että "Satu" taipuu "Sadun", niin sit joku idiootti Satu-niminen voi väittää että "mä haluun et se taipuu Satun", missä ei oo mitään järkeä. Ja sit jengi kysyy multa että "taipuuko sun sukunimi Pertun vai Perttun, sähän saat kato ite päättää sen." MITEN NIIN! Miksen saa samantien ite päättää et se taipuukin "Perseen"? Hirveen kätevää, ite päätin!" (s.28)

Yksi kirjan vahvuuksista on se, että absurdiudestaan huolimatta henkilöt ja tapahtumat ovat uskottavia. Kirjaa lukiessa saa nauraa, mutta ei Nainen katolla mikään kevyistä kevyin kirja ole. Lukiessa tuli huomaamatta kerrattua Vilkkumaan biisejä ja monen tunnelmat ja sisällöt tuntuivat sopivan tähän kirjaan. Yritin kovasti miettiä, mihin kappaleeseen kirjaa vertaisin jos olisi pakko, mutta en pystynyt päättämään vain yhtä. Väittäisin, että tästä kirjasta löytyy ainakin jotakin näistä: Puisto puhuu, Dingo ja yö, Tähti ja Mun elämä. (Ja aika monta muutakin, mutta yritän hillitä itseäni.)

Nainen katolla tarjosi miellyttävän ja hyvin rullaavan lukukokemuksen, joka kannattaa kokea. Eikä tätä kannata lukea "muusikko kirjoitti kirjan" -asenteella vaan ihan kuten mitä tahansa kirjaa. Toivottavasti Vilkkumaa jatkaa myös kirjailijan uraansa.

***

Tämä on viimeinen postaukseni lukutaitokampanjaan, johon lupasin lahjoittaa euron jokaisesta viikon aikana lukemastani kirjasta. Blogiin asti ehdin kirjoittaa kahdeksasta, mutta kaksi muuta odottaa tuossa vuoroaan, joten osallistun kampanjaan 10 eurolla. Tervetuloa mukaan tukemaan tärkeää työtä!

Nallen suuri peppu

Steve Smallman & Emma Yarlett: Nallen suuri peppu

(Bear's Big Bottom, 2013)

Mäkelä Oy 2013, 26s.
Suom. Katariina Kallio

Kirjastosta

Joskus riittää lukijalle
kirjan kannen hassu nalle
sekä nimi hupaisa:
"Nallen suuri peppu".

Kotiin asti odotin
ennen kuin kirjan avasin
ja sitten nauru raikaskin
sen takas' nallen peppu!

On nallella monta ystävää
jotka jaksaa ymmärtää
ettei mitään särkyvää
väistä nallen peppu.

Ei nalle pahaa tarkoita
vaikk' kakkukin voi haljeta
jos päälle tippuu taivaalta
tuo nallen suuri peppu.

Mutt' enemmän kuin pyllystä
on tää satu ystävyydestä
ja siitä kuinka tärkeä
voi olla nallen peppu.

Pikku vampyyri

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri

(Der kleine Vampir, 1979)

Otava 1988, 157s.

Suom. Leena Viljakainen

Kuvittanut Amelie Glienke

Omasta hyllystä

Pikku vampyyri on jäänyt mieleen sellaisena kirjana ja sarjana, jota lukivat meidän pienessä kyläkoulussa "kaikki". (Jos koulu on tarpeeksi pieni, viisi oppilasta on jo prosentuaalisesti "kaikiksi" pyöristettävissä oleva otos.) Kirjastoautopäivinä suoritettiin tehokas ryntäys S-kirjaimen kohdalle ja tarkistettiin, olisiko joku lukematon Pikku vampyyri hyllyssä. Pikku vampyyri -kirjoja on suomennettu 18, mutta minä jätin sarjan lukemisen siinä vaiheessa kun sen kuvittaja vaihtui. En tiedä oliko kuvittajan vaihtuminen ainoa syy, mutta suurin syy joka tapauksessa.

Sarja kertoo 9-vuotiaasta Antonista, joka tutustuu Rydiger nimiseen vampyyrilapseen. Pian tutuksi tulee myös Rydigerin pikkusisko Anna sekä isoveli Lumpi. Vanhemmille uusista kavereista on vähän hankala kertoa, koska he eivät usko vampyyreihin. Äiti kuitenkin haluaa kutsua Rydigerin kylään ja Anton yrittää välttää moisen kohtaamisen turvautumalla koulukaverin apuun.

Minua oikeastaan harmittaa, että luin Pikku vampyyrin nyt. Muistoissa sarja on hauska ja sopivan jännittävä, mukaansatempaava ja sujuva. Nyt en kuitenkaan tavoittanut sitä tunnelmaa ja huumoria, jota etsin. Anton vaikuttaa töksähtelevältä ja esimurkkuikäiseltä eikä Rydigerin ja Antonin välinen ystävyys pääse oikein syvenemään kirjan aikana. Oikeastaan Anna tässä enemmän tekee tuttavuutta Antoniin. Onhan kirja toki lyhyt, joten mitään hirveän syvällistä tarinaa en odottanutkaan, mutta silti etenkin ystävyyssuhteiden pinnallisuus ja irrallisuus muusta elämästä häiritsi paljon.

Ehkä Pikku vampyyri on kirjaimellisesti nuorten kirja tai sitten minä olen hukannut oikeanlaisen asenteen vuosien myötä. Muistoissa kirjat pysyvät edelleen tärkeinä, mutta useampaa osaa en aio lukea uudelleen. Kenties tarjoan Pikku vampyyrin pojalle luettavaksi, sillä eihän sitä koskaan tiedä, vaikka kirja onnistuisi lumoamaan hänet samalla lailla kuin minutkin aikoinaan.

Vain pahaa unta

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

WSOY 2013, 47s.

Kirjastosta

Varmasti jokainen meistä näkee silloin tällöin painajaisia. Jotkut tuntuvat niin hirveiltä, ettei herääminenkään vie pelkoa pois - painajainenhan voi vaikka jatkua. Lisäksi unessa asiat voivat tuntua hirveän pelottavilta, vaikka ääneen kerrottuna koko uni kuulostaakin vain hölmöltä.

Ville Tietäväinen on yhdessä tyttärensä Ainon kanssa koonnut upean kirjan Ainon painajaisista. Tuntuu  melkeinpä ilkeältä kehua kirjaa, jonka tarinat ovat oikeasti pelottaneet pientä tyttöä kovasti, mutta niin aion nyt tehdä. Ensinnäkin idea on mielettömän hieno! Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet ja kirjoittaneet muistiin painajaisia kolmen vuoden ajan. Kuvien tunnelma on pelottava ja ahdistava, kuten asiaan kuuluu. Painajaisten ohella on lyhyitä sarjakuvapätkiä, jotka keventävät tunnelmaa siten että kirja sopii erittäin hyvin myös lasten luettavaksi.

Tämä onkin kirjan toinen ehdoton hienous: Vain pahaa unta käy kaiken ikäisille. Me luimme kirjan lasten kanssa iltasatuna. Periaatteessa tuntui hölmöltä lukea painajaisaiheesta ennen nukkumaanmenoa, mutta poikia asetelma selkeästi kiehtoi. (Eikä kumpikaan nähnyt painajaisia.) Kirjaa on selattu ahkerasti myös päivisin ja siitä on valittu omia suosikkeja. Kyseenalaista toimintaa tämäkin, mutta näin kävi.

Minun "suosikkipainajaiseni" on Puput, jonka Aino näki 3-vuotiaana.

Kirjasta huokuu isän ja tyttären yhteistyö. Tämä on selvästi tehty yhdessä, tiiminä, niin että lapsella on oikeasti ollut sananvaltaa. Mahtava kirja, jonka soisin päätyvän ihan kaikkien luettavaksi. Oikeasti.

Koska olen saanut lukea Ainon painajaisia, tuntuu vain kohtuulliselta kertoa vaihdossa joku oma paha uni. Minä kasvoin maaseudulla ja meidänkin perheellä oli navetta. Ei mikään suuri, vaan semmoinen aika pieni. Silloin tällöin eläimet onnistuivat riuhtomaan itsensä irti parresta. Näin toistuvasti sellaista painajaista, että leikin pihalla, kun yhtäkkiä heinäladon ovesta ryntäsi vihainen sonni. Juoksin unessa ovea kohti, mutta maa käyttäytyi kuin hiekka, enkä päässyt eteenpäin. Heräsin tästä unesta aina sydän kurkussa ja usein kurkkasin vielä kamarin ikkunasta, ettei pihalla tosiaan juokse karannutta elukkaa.

Hiekkala x 4

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lapset (1978, 64s.)

Hiekkalan lapset matkustavat (1978, 66s.)

Arvo ja Inkeri (1978, 74s.)

Olavi oppii lukemaan (1979, 77s.)

Gummerus 

Omasta hyllystä

Lukutaitokampanjan kunniaksi halusin lukea uudelleen joitakin lapsuuteni suosikkeja. Hiekkalan lapset olen lukenut moneen kertaan, sillä lyhyitä ja helppolukuisia lastenkirjoja ei ainakaan kirjastoautolla montaa ollut.

Nyt lukaisin sarjan neljä ensimmäistä osaa, ne kun löytyvät omasta kirjahyllystä. Näissä kirjoissa Hiekkalan lapset leikkivät kotia, viettävät aikaa mummolassa, pahastuvat Impi-tädin naima-aikeista sekä seuraavat Olavin koulunkäyntiä. Jokaisen kirjan ensimmäiset sivut on kirjoitettu suuraakkosin ja tavutustakin käytetään aluksi kaikissa sanoissa, myöhemmin vain pitemmissä. Onkin helppo ymmärtää, miksi näitä on tullut luettua uudestaan ja uudestaan, vaikka mie ja sie -murre on varmasti ollut pienelle lukijalle vierasta.

Vanhin poikamme luki sarjan ensimmäisen osan viime syksynä, 6-vuotiaana. Voi sitä pienen ihmisen tyrmistyksen määrää, kun kirjassa annetaan Olaville piiskaa! Olavi ja muut pojat kisailivat siitä, kuka uskaltaisi juosta tien yli viimeisenä, kun auto lähestyi. Olavin äiti hakee koivunvitsan ja laittaa koivuniemen herran töihin. Tuota piiskauskuvaa esiteltiin pikkuveljelle ja siitä kysyttiin monta kertaa, että kuka on tuhma: Olavi vai piiskaa antava äiti.

Hiekkalan lapset on mielestäni kestänyt aikaa hyvin, sillä ne sijoittuvat alunperinkin entisaikoihin. Lasten elämää seurataan pula-ajasta sodanjälkeisiin vuosiin asti. Kirjoissa käsitellään luontevasti arkisen pieniä asioita, mutta myös sodan mukanaan tuomia pelkoja ja surua. Aion lukea sarjan loputkin osat piakkoin, mutta ensin täytyy päästä kirjastoon hakemaan itseltä puuttuva osa Hyvästi Hiekkala.

Lukemalla lukutaitoa tukemaan!

Suomen pakolaisapu järjestää lukutaitokoulutusta pakolaisille ja paluumuuttajille. Tällä hetkellä koulutusta järjestetään muun muassa Sierra Leonessa, Ugandassa ja Thaimaassa. Lukutaidottomien määrä on suuri, sillä heitä on maailmassa noin 800 miljoonaa. Lukutaidon vaikutus elämänlaatuun on laaja, sillä se mahdollistaa opiskelun ja auttaa luonnollisesti monessa arkisessa tilanteessa.

Kotimaiset kirjablogit haluavat olla mukana tukemassa tärkeää työtä ja viikon ajan, (6. - 13.9.), monissa blogeissa luetaan Lukutaitokampanjan hyväksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että luemme ja kirjoitamme lukemastamme entiseen tapaan, mutta toivomme lukijoidemme osallistuvan keräykseen lahjoittamalla vaikkapa euron jokaisesta kampanja-aikana luetusta kirjasta. Minimi lahjoitussumma on 5€, joka sekin auttaa eteenpäin.

Lahjoituksen pääsee tekemään kätevästi Jelpin kautta täällä.

Viivamaalari

Anne Leinonen: Viivamaalari

Atena 2013, 268s.

Arvostelukappale

"Naisen päivä alkaa hämmentävästi: tuttu ja rakas pihavaahtera on kadonnut - siis kadonnut, ei kaadettu - ja sinkkiämpäriä kantava maalarinainen käy sutimassa kotikadun poikki valkoisen viivan."

Viivamaalari on erikoinen kertomus, jossa maailma on sekä hyvin samanlainen että erilainen kuin tämä meidän tuntemamme. Työresurssitoimistossa järjestetään arpajaisia, joissa ihmisille arvotaan uudet työtehtävät usein ennalta määrätyksi ajaksi. Kotiakin voi joutua vaihtamaan, jos kirjeellä moisesta ilmoitetaan ja samalla periaatteella voivat muuttua perheet ja puolisotkin. Pitkään hoidettavana ollut nainen saa työmääräyksen, jonka mukaan hänen on ryhdyttävä käsitetaiteilijaksi. Nainen lähtee kysymään neuvoa valkoista viivaa maalaavalta naiselta.


Viivamaalarista kehkeytyi minulle melkoinen haaste. Aloitin sen kolmesti, ennen kuin sain luettua ohkaisen kirjan loppuun asti. Jokin kerronnassa hiersi ja harasi vastaan, ei suostunut soljumaan tajuntaani. Hetkittäin onnistuin ujuttautumaan kirjan maailmaan, mutta pian minut kampitettiin takaisin todellisuuteen.

Naisen (joka taisi jäädä nimettömäksi, sillä en millään saa päähäni tai pikaisella selailulla löydä hänelle nimeä) tarina etenee tasaisesti, melkein väsyneesti. Välillä lukijan ajatuksia sotketaan irrallisilla lyhytkertomuksentapaisilla, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin. Kirjan lopussa tunnelma muuttuu, mutta minulle se ei riittänyt. Olisin kaivannut enemmän pontta kertojaan alusta asti.

Minulle pettymys, mutta varmasti toisenlaiselle lukijalle hyvin mieluinen.

Maailmanhistoria päivitettynä facebookiin

Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä facebookiin 

(The history of the world according to Facebook, 2011)

Atena 2013, 151s.

Suomeksi toimittanut Panu Väänänen

Kirjastosta

Kirjastossa osui silmiini tällainen hassunnäköinen kirja, jossa käydään nopealla temmolla läpi maailmanhistoria alkuräjähdyksestä näihin päiviin asti - facebookissa. Varsin hulvaton idea ja toteutuskin enimmäkseen toimii. Kirjan ulkoasu toistaa hyvin facebookin väri- ja fonttimaailmaa ja osa juttujen hauskuudesta tuleekin jo pelkästä ajatuksesta, että esimerkiksi Jeesus olisi notkunut facebookissa. Suomentaja on ujuttanut sekaan puhtaasti suomalaisiakin historiallisia tapahtumia, kuten Elias Lönnrotin Kalevalan kokoamisen sekä Piispa Henrikin ja Lallin kohtaamisen Köyliössä.

Kirjan alkupuoli viihdytti huomattavasti enemmän kuin "uudemmat päivitykset". Ehkä vitsi alkoi vähän väljähtyä tai sitten tuoreessa muistissa olevat tragediat eivät vain taivu vitseiksi. Esimerkiksi Osama Bin Ladenin statuspäivitys "Pitsalähetti? En minä tilannut pitsaa...", josta Yhdysvaltojen erikoisjoukot tykkää, ei todellakaan naurattanut. Sen sijaan nauraa rätkätin kauan ja hartaasti Jumalan ja Aabrahamin väliselle keskustelulle minigolf-velasta ja poikien uhraamisesta. (Amma olikin sopivasti kirjannut kyseisen keskustelun postaukseensa, käykää ihmeessä lukemassa!)

Maailmanhistoria päivitettynä facebookiin on ihan hauska ja nopeasti hotkaistavissa oleva kirja, jonka idea antoi odottaa sisällöltä enemmän.

Maailma mustavalkoinen & Isi on vähän väsynyt

PNG: Maailma mustavalkoinen - sarjakuvia lapsettomuuden surusta

Otava 2010, 111s.

Syvää surua, sydäntä särkevää kaipuuta.
Lukijaa lohduttaa tieto nykyisestä.

Ville Ranta: Isi on vähän väsynyt

Asema Kustannus 2005, 156s.

Masentunut isä, pienen lapsen sairastuminen, parisuhde taka-alalla.