Ilta paratiisissa

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Aula & Co 2019, 304s.
Suom. Kristiina Drews

Lucia Berlinin kolmas (ja viimeinen!) novellikokoelma, Ilta paratiisissa, oli ehdottomasti yksi eniten odottamistani kuluneen syksyn kirjauutuuksista. Ihan itseni kiusaksi päätin kuitenkin lykätä lukemista jouluun asti, koska halusin varmistaa, että minulla on joulun pyhinä jotakin taatusti laadukasta luettavaa. Vaikka odottaminen tuskaista olikin, se kannatti. Hyvä että en itkenyt onnesta, kun luin näitä elämänjanoisia novelleja.

Taaskaan lukija ei voi olla varma siitä, miten paljon Berlinin omia kokemuksia novelleista löytyy. Todennäköisesti enemmän kuin uskoisi. Maantieteellisesti novellit sijoittuvat lähinnä Meksikoon ja Chileen, välillä piipahdetaan jopa Pariisissa. Puutarhat kukoistavat, mutta vaativat tietysti myös huolenpitoa. Kodit ovat ahtaita, joskus alkeellisiakin, mutta ihmissuhteet ne suurimmat haasteet aiheuttavat. Toki suhteista on myös paljon iloa, luonnollisesti.

Ilta paratiisissa on todella laadukas kokoelma. Olisin nauttinut siitä enemmän vain siinä tapauksessa, että olisin voinut lukea sen ilman keskeytyksiä tai ulkopuolisia ärsykkeitä. Berlin osaa kuvailla sekä miljöitä että ihmisiä niukoilla mutta niin kuvaavilla sanoilla, ettei sitä voi olla ihastelematta. Tässä kohtaa on tietysti osoitettava suuret kiitokset myös Kristiina Drewsille, jonka käännöstyö on ensiluokkaista.

Suosikkinovellikseni nousi Savitiilitalo ja peltikatto. Siinä pariskunta muuttaa kahden vaippaikäisen pojan kanssa vanhaan, vaatimattomaan taloon. He kunnostavat taloa, josta puuttuu juokseva vesi ja sähkö. Mies käy töissä ja nainen jää lasten kanssa kotiin, usein ei-toivottuna seuranaan eräs talon entinen asukas. Heidän elämänsä tuntuu niin sekasortoiselta, että minä en selviäisi vastaavassa tilanteessa hetkeäkään, mutta silti kaikki vaikuttaa myös kierolla tavalla idylliseltä ja lämminhenkiseltä.

Ilta paratiisissa on ehdottomasti yksi kuluneen vuoden parhaista lukukokemuksista.

Sarjakuvia

Kei Sanbe: Poissa 7 & 8

Punainen jättiläinen, 2019
Suom. Taavi Suhonen

Pitkästä tajuttomuudesta herännyt Satoru toipuu vähitellen. Fyysinen kunto palautuu sinnikkään kuntoutuksen tuloksena, mutta palaako muisti? Muistoja kyllä on, mutta Satorun on vaikea tietää mitkä muistot ovat aitoja. Viimeisessä osassa Satoru osallistuu äitinsä ja Kumin kanssa vuotuiseen tapahtumaan, jossa on luvassa erilaisia tehtäviä, ruokaa ja ilotulitus. Juhlijoiden joukossa on kuitenkin myös eräs vaarallinen henkilö.

Poissa oli minulle erittäin hyvin sopiva sarja. Pidin alusta asti tarinan ideasta sekä kuvituksesta. Myönnän senkin että sarjan lyhyys on vaikuttanut positiivisesti lukukokemukseen, koska olen alusta asti tiennyt tarinan päättyvän varsin kohtuullisessa ajassa.

Poissa-sarjaan on tulossa vielä ainakin yksi osa, mutta nähdäkseni sarja saa jo kahdeksannessa osassa ihan pätevän loppuratkaisun. Mielenkiinnolla odotan, mitä viimeisessä osassa tapahtuu.

-------------------------------------------------------------------

Jean-Yves Ferri: Vercingetorixin tytär
Egmont kustannus 2019, 48s.
Piirrokset: Didier Conrad
Suom. Mirka Ulanto

Asterix on ollut yksi sarjakuvasuosikeistani lapsesta asti. Uusimpia seikkailuja vaivaa kuitenkin jonkinlainen epämääräinen ponnettomuus.

Vercingetorixin tytär on vähän laiskanlainen seikkailu, jossa ei hirveästi seikkailla eikä edes sanailla nasevasti. Voittamattomien gallialaisten kylään tuodaan Vercingetorixin tytär, jota pitäisi paitsi suojella petturivakoilijalta ja roomalaisilta, myös vahtia, sillä tytöllä on tapana karkailla. Tietysti tytär karkaa ja sitten hänet käydään pelastamassa ja loppu hyvin kaikki hyvin: villisikaa ja juotavaa kaikille muille, paitsi Trubadurixille.

Conradin piirrostyyli on erittäin mainio, mutta edes laadukas piirrostyö ei pelasta vetelää tarinaa.

-------------------------------------------------------------------

 

John Allison: By Night
Piirrokset: Christine Larsen
Boom! Box 2019, 112s.

John Allisonin kirjoittaman By Night (vol. 1) -albumin nappasin kirjastosta lainaan puhtaasti siksi, että rakastan Giant Daysia. By Nightiin en rakastunut ollenkaan.

Jane ja Heather ovat ilmeisesti olleet aikaisemmin ystäviä, mutta high schoolin jälkeen tiet ovat vieneet erilleen. Eräänä päivänä Heather ilmestyy Janen työpaikan portaille ja kohta he ovatkin tutkimassa paikallisen firman tiloja, salaa tietenkin. He löytävät eriskummallisen projektorin, joka avaa portaalin toiseen maailmaan.

Sinänsä herkullinen idea ei ehdi tässä albumissa kehittyä juuri mihinkään. Myöskään tarinan hahmot eivät oikein toimi. Janen ja Heatherin välit ovat oudot, eivätkä Janen työkaveri tai Heatherin isä tahdo oikein lunastaa paikkaansa kokonaisuudesta. Latteaa oli.

Triffidien kapina

John Wyndham: Triffidien kapina
Otava 1962, 259s.
Suom. Risto Kalliomaa

En lue koskaan tieteisromaaneja, paitsi silloin jos työkaveri sellaista suosittelee.

Vihreää valoa loistavat komeetat valaisevat öisen taivaan. Seuraavana päivänä kaikki valoja ihastelleet ihmiset ovat sokeutuneet. Kirjan kertoja, Bill, on edelleen näkevä, sillä hän on ollut komeettojen yönä sairaalassa, silmät tukevasti sideharsolla peitettynä. Äkillisesti sokeutuneet ihmiset ovat luonnollisesti kauhuissaan ja kaikkialla vallitsee jonkinasteinen kaaos. Bill kuljeskelee pitkin Lontoota ja löytää toisenkin näkevän, Josellan, jonka kanssa hän lyöttäytyy yhteen. Pian käy selväksi, että ihmisiä uhkaa nälkäkuoleman lisäksi lihaa syövät, kolmijalkaiset kasvit, Triffidit.

Triffidien kapina osoittautui viihdyttäväksi ja vanhahtavan kielensä vuoksi varsin herttaiseksi kirjaksi. Kemikaalit ovat kemikalioita, trooppinen troopillinen ja niin edelleen.

Pidän uudisraivaajahenkisistä kertomuksista, joissa ihmiset syystä tai toisesta aloittavat elämän tyystin alusta. Olikin erityisen mielenkiintoista lukea, millaiseksi Bill, Josella ja monet muut yrittävät uutta elämäänsä järjestää triffidien valtaamassa maailmassa. Oman moraalista pohdintaa vaativan haasteen tuovat kaikki ne lukuisat sokeat ihmiset, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään. Ilman triffidejähän tilanne olisi paljon helpompi, kun äkillisesti sokeutuneet voisivat rauhassa opetella pärjäämään ilman näkökykyä.

Kirja loppuu varsin dramaattisesti, kuten mielestäni tällaisen kirjan tyyliin sopiikin. Viihdyin vallan mainiosti tämän parissa, vaikka varaston uumenista kaivettu kirja haisikin vähän pahalle.

Tuonela

Mikko Kamula: Tuonela
Gummerus 2019, 701s.

Harvaa kirjaa olen odottanut ilmestyväksi yhtä kovasti, kuin Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan kolmatta osaa, Tuonelaa. Välillä piti tarkistaa ilmestymispäivää ja yrittää malttaa odottaa vielä vähän aikaa. Kun viimein sain Tuonelan käsiini, aloin lukea sitä saman tien. Tänä vuonna lukeminen on ollut haasteellista ja niin kävi tämänkin kirjan kanssa, että vaikka lukuhaluja oli ja kirja oli todella mieluinen, en meinannut millään päästä lukemisessa vauhtiin. Onneksi lopulta pääsin, sillä kyllä Kamulan kerronta toimii parhaiten silloin, kun siitä saa nauttia suurina annoksina.

Juko Rautaparran perhe ei ole päässyt helpolla. Iso härkä sai aikaan suurta tuhoa ja nyt karjalasta ilmaantuu ryöstöretkeläisiä sotkemaan valmiiksi vaikeita olosuhteita. Heiska lähtee tarkistamaan mielitiettynsä kohtaloa ja päätyy lopulta vihollisen maille osoittaakseen oman arvonsa. Varpu ei oikein tiedä, mitä tulevaisuudelta odottaisi vai uskaltaisiko odottaa yhtään mitään. Tenho taas ei tästä maailmasta tiedä mitään, sillä vaikka hänen kehonsa hengittää, tietoisuus on jossakin kaukana tuonelassa. Yörnin äijä ei halua luovuttaa nuoren oppilaansa suhteen, vaan lähtee uhkarohkealle pelastusmatkalle, jonka onnistumsesta ei ole takeita.

Tuonela lunasti kaikki odotukseni. Kerronta on jälleen kerran niin vaivattomasti soljuvaa, että lukeminen oli silkkaa nautintoa. Paitsi ettei tarinan puolesta kyllä ollut, koska Rautaparran perhe kohtaa jatkuvasti erilaisia haasteita. Etenkin Varpun osa on raskas ja häntä olisin mielelläni yrittänyt lohduttaa. Tähän kirjaan oli tuotu aiempia osia enemmän suomalaista tarustoa. Tai sitten se oli tässä niin paljon tutumpaa, että minäkin taruviittauksia tunnistin.

Jatkoa odotan yhtä kovasti kuin edellistenkin osien jälkeen. Sitä odotellessa aion suositella metsän kansa -sarjaa kaikille potentiaalisille lukijoille.

Keikaus

Vuokko Hurme: Keikaus
S&S 2019, 308s.
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Huimaa-trilogian viimeinen osa luettiin meillä aiempien osien tapaan iltasatuna.

Lennan elämä Mabalissa on asettunut uomiinsa ja kaikki sujuu ihan mukavasti. Jaanilla sen sijaan tahtoo olla kova hinku itsenäisempään elämään ja hän houkuttelee Lennaa mukaansa kyhäämään ihan omaa majaa. Hieman vastahakoisesti Lenna suostuu Jaanin mukaan etsimään hyödyllistä tavaraa lähettyville pudonneesta saaresta. Kaiken löytämänstä lapset piilottavat erääseen autoon, joka täyttyy aika nopeasti. Pohjaa pelkäämättä Jaan kaivaa lisätilaa ja niin Lenna ja Jaan päätyvät jälleen heille uuteen maailmaan.

Keikaus oli hieman hidastempoinen luettava. Jännittäviäkin juttuja tietysti tapahtui, mutta liian usein tuntui siltä, ettei tarina edennyt. Toisaalta jälleen kerran hitauden tuntu saattoi olla myös itseaiheutettua, sillä kirjan lukeminen venyi parin kuukauden projektiksi.

Lapsia jaksoi kiinnostaa eri maailmojen sijainti ja kovasti pohdittiinkin, miten ne limittyivät yhteen. Minulle tämä pähkäily ja lasten kanssa keskustelu olikin antoisinta.

Kirjan - ja samalla sarjan - loppuratkaisu vaikutti ensin hieman lattealta, mutta loppujen lopuksi se oli oikein hyvä tällaisena.

Giant Days vol. 11

Johan Allison: Giant Days vol. 11
Boom! Box 2019, 160s.
Kuvitus: Max Sarin

Oi autuutta! Yllätyin todella, todella iloisesti, kun Giant Daysin seuraava osa ilmestyi jo tänä syksynä. Pelkäsin, että tätä joutuisi odottamaan hyvin pitkään. Positiivinen yllätys oli myös se, että tämän kokoelman on viimeistä tarinaa lukuunottamatta kuvittanut Max Sarin, eli hahmot näyttivät melkein koko ajan juuri siltä kuin pitikin. Viimeisen osion on kuvittanut sarjan luoja ja käsikirjoittaja John Allison, hieman minun makuuni liian kulmikkaalla tyylillään.

Esther ja Susan yrittävät suojella Daisya, jotta tämän ei tarvitsisi törmätä exäänsä Ingridiin. Kohtaamista ei kuitenkaan voi välttää loputtomiin, mutta tarpeen tullen Daisysta löytyy luonteen lujuutta. Tosin Daisynkaan vaisto ei ole erehtymätön. Hän nimittäin hakeutuu töihin söpöön joulukylään ja tulee pestanneeksi sinne koko lauman tuttaviaan, vaikka bisnes taitaa olla pimeämpää kuin Suomen talvi pahimmillaan. Estherillä on sydänsuruja, Susan yrittää romantisoitua. Ed matkustaa Australiaan ja vaikka hänen vaiheensa siellä ovatkin kiinnostavia, minua harmitti että hän ajautui "perusporukasta" niin selkeästi erilleen.

Tykkäsin taas Giant Daysista ihan älyttömästi. Toivottavasti tyttöjen viimeinen opiskeluvuosi kestää todella pitkään, sillä en halua jättää heille jäähyväisiä vielä pitkään aikaan.

Valotusaika

Avi Heikkinen: Valotusaika
Pokuto 2019, 221s.

Avi Heikkisen Valotusaika ansaitsee kaikki mahdolliset kehut, joita kirjalle voi antaa.

Ensinnäkin tämä sarjakuva-albumi on toteutettu valokuvia muokkaamalla. Käytännössä tämä (minun logiikkani mukaan) tarkoittaa sitä, että Heikkinen avustajineen on kuvannut still-kuvaelokuvan, joka on muokkauksen jälkeen koottu kirjaksi. Melkoinen työmäärä siis. Pelkästään hyvä idea ei ole riittänyt, vaan tässä on vaadittu ammattitaitoa sekä kuvaajilta että näyttelijöiltä. Puhun näyttelijöistä, koska Valotusaika on kaikin puolin elokuvamainen, eikä lopputulos toimisi, jos hahmot möllöttäisivät kuvissa miten sattuu.

Tarina on koukuttava lähitulevaisuuteen - ja Jyväskylään - sijoittuva scifihenkinen agenttiseikkailu, jota lukiessa itkin, nauroin ja itkin lisää.

Jamo turruttaa itseään viinalla ja lääkkeillä ja keskustelee lähinnä paperilappuja suustaan tulostavan Possu-pehmolelun kanssa. Jamo saa haltuunsa kameran, jolla voi kuvata menneisyyttä. Selvitettyään ensin omaa menneisyyttään Jamo alkaa hyödyntää kameraa kadonneen nuoren naisen etsinnöissä. Pian hän on keskellä vaarallista sotkua, rinnallaan se pehmoinen possu ja työkyvyttömyyseläkkeellä oleva entinen poliisi.

Kuten sanottua, pidin tässä sarjakuva-albumissa kaikesta. Päähenkilö ei ole maailman sympaattisin, mutta sen ymmärtää kyllä. Nautin suuresti albumin dialogista, josta löytyy myös ääneen naurattavaa huumoria. Valotusaika on upea esikoisteos, joka saa odottamaan mielenkiinnolla Heikkisen tulevia töitä.

Anne Frankin päiväkirja

Ari Folman: Anne Frankin päiväkirja
Tammi 2019, 157s.
Kuvitus: David Polonsky
Suom. Anita Odé

Ari Folman ja David Plonsky ovat tehneet hienoa työtä sovittaessaan Anne Frankin päiväkirjan sarjakuvaksi. Folmanin käsikirjoitus ja Polonskyn piirrokset herättävät Anne Frankin ajatukset ja kokemukset eloon upeasti.

Anne oli 13-vuotias, kun hänen perheensä pakeni juutalaisvainoja. He piiloutuivat Otto-isän työpaikan yhteydessä olleeseen Salaiseen siipeen, jossa onnistuivat piilottelemaan hieman yli kaksi vuotta, kunnes joku ilmiantoi heidät.

Tätä sarjakuvaversiota Anne Frankin päiväkirjasta voi suositella jo alakoulun 5.-6. -luokkalaisille. Vaikka Folman ja Plonsky eivät ole sisältöä silotelleet, tekee Polonskyn piirrostyyli kuitenkin karusta tarinasta hitusen helpommin sulateltavan. Ehkä pehmeähkö piirrostyyli etäännyttää pahimmista ankeuksista tai sitten syy on jokin muu, mutta joka tapauksessa koen tämän sarjakuvan helpommin lähestyttävänä kuin varsinaisen päiväkirjan.

Missään nimessä sarjakuvaa ei voi sanoa kepeäksi tai hauskaksi, ei todellakaan. Jollain tapaa visuaalinen tarina jopa koskettaa enemmän, kun Salainen siipi ei jää vain oman hahmottamiskyvyn varaan, vaan oikeasti näkee millaisista tiloista on ollut kyse.

Ellen T.

Annukka Mäkijärvi (kuvitus),
Hanna-Reetta Schreck & Iida Turpeinen:
Ellen T.
Teos 2019, 91s.

Ellen T. on todella kaunis sarjakuva Ellen Thesleffin työurasta. Toki yksityiselämästäkin kerrotaan, mutta pääpaino on työssä. Kirjassa seurataan Thesleffin elämää ensin Pariisissa, sitten Firenzessä ja lopulta Ruoveden Murolessa.

Annukka Mäkijärven piirustustyyli on ihastuttavaa. Kuvituksessa on hentoa kepeyttä, mutta myös elinvoimaisuutta ja energiaa sekä vahvoja tunnelmia. Minusta Ellen T. on kuin sisarteos Reetta Niemensivun Maalarisiskoille, sillä ajat, paikat ja jopa henkilöt ovat osin samoja.

En tunne suomalaista taidehistoriaa juuri lainkaan, yksittäisten taiteilijoiden elämiä vielä vähemmän, mutta Ellen T. jätti sellaisen jäljen, että tästä naisesta haluaisin lukea enemmänkin.

Tärkeitä tietoja eläinvauvoista

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä
Nemo 2019, 109s.
Suom. Nina Tarvainen

Maja Säfströmin herttainen Tärkeitä tietoja eläimistä on saanut jatkoa Tärkeitä tietoja eläinvauvoista -kirjan verran. Tyyli on edellisestä kirjasta tuttu: isoja mustavalkoisia kuvia, tekstä määrällisesti vähän mutta tietoa runsaasti.

Jostakin syystä kuvittelin, että eläinvauvoista puhuttaessa tieto olisi hellyttävää ja suloista. Päällimmäisenä minulla jäi kuitenkin mieleen aika ankeita faktoja, kuten jättiläiskalmareiden tarina. Ne saavat poikasia vain kerran elämässään. Naaras ripustaa noin tuhat munaa luolan kattoon ja jää vahtimaan niitä kuukausien tai jopa vuosien ajaksi ruoatta. Kun munat sitten kuoriutuvat, äiti auttaa vauvansa ulos luolasta viimeisillä voimillaan ja kuolee sitten. Karua on myös se, että hietahait voivat kantaa useita vauvoja, mutta niitä kuitenkin syntyy yksi - tai kaksi jos kohtujakin on kaksi - sillä haisisarukset syövät toisiaan kohdussa, kunnes vain vahvin on jäljellä.

Kirja on joka tapauksessa todella kiinnostava ja lapsetkin lukivat sen suurella mielenkiinnolla. Kyllä tästä myös söpöjä juttuja löytyy, joten tuskin kukaan tätä lukiessa suuremmin ahdistuu.

Kivaa luettavaa lapsille

Malin Klingenberg: Irene ja setelisieppo
S&S 2019, 131s.
Kuvitus: Tiina Konttila

Patrik ja superseniorit -sarjan toisessa osassa Haba-Tero kumppaneineen päättää ryöstää pankin. Aivan oma-aloitteisesta rikoksesta ei ole kyse, vaan eräs suuremman luokan pahis, Vihtori Tyr, patistaa rosvojoukon näyttävämpien keikkojen pariin. Irene, Haba-Teron älykäs mutta ilkeä tytär, haluaisi osallistua pankkikeikkaan, mutta isä ei haluaisi kuulla puhuttavankaan moisesta. Toisaalla Patrik juhlii supersenioriystäviensä kanssa uusia kerhotiloja ja eräitä synttäreitäkin.

Irene ja setelisieppo on oikein kiva ja selkeä seikkailutarina. Runsaan kuvituksen, ison tekstin ja väljän taiton ansiosta tätä kirjaa on helppo suositella jo eka- ja tokaluokkalaisille, joilta sujuu pitkienkin tarinoiden lukeminen.

Pidän siitä, kuinka kirjan pahikset eivät ole liian pelottavia pienellekään lukijalle. Samaten ilahduin siitä, että Irene sai enemmän tilaa ja mahdollisuuden paljastaa itsestään uusiakin puolia.

------------------------------------------------------

Jo Witek & Christine Roussey: Pieni sydämeni
Nemo 2019, 24s.

Tunnetaitokirjoille on paljon kysyntää, myös tällaisille aivan pienille lukijoille suunnatuille kirjoille. Pieni sydämeni on ensinnäkin todella söpö. Toisekseen kirjan keskellä oleva, loppua kohti pienenevä sydämenmuotoinen aukko kiinnostaa lapsia automaattisesti. Bonuksena mainittakoon paksuhkot sivut, joten kirja ei aivan herkästi vaurioidu malttamattomankaan sivujenkääntelijän käsissä.

Pieneenkin sydämeen mahtuu monenlaisia tunteita, joista jokainen saa tässä kirjassa oman värinsä. Joskus pelottaa tai suututtaa, joskus olo on lempeä tai iloinen, joskus ihan vain harmittaa ilman syytä.

Minä luin tämän 7-, 11- ja 13-vuotiaille ja ihan hyvin upposi kaikkiin.

------------------------------------------------------

Yoko Tanaka: Mestarietsivä Peppunen: Kuuttoman yön jättiläinen
Nemo 2019, 88s.
Kuvitus: Masahide Fukasawa
Suom. Mayu Saaritsa

Mestarietsivä Peppunen uppoaa loistavasti pieruhuumorin ystäviin. Kirjan nimitarinassa tyhjästä ilmestyvä jättiläinen piinaa kaupunkia ja varastaa viattomilta ohikulkijoilta hienoja koruja. Lyhyemmässä seikkailussa taas etsitään kahvilaan tärkeän rasian unohtanutta asiakasta.

Tarinat ovat ihan hauskoja, mutta enemmän (ainakin omia) lapsia viihdyttävät hoksottimia vaativat etsimis- ja päättelytehtävät. Joka tapauksessa oivallista luettavaa jo ekaluokkalaisille ja nuoremmillekin.

------------------------------------------------------

Paula Harrison: Kisu ja öinen seikkailu
Aurinko Kustannus 2019, 128s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Jenny Lovlie

Kisu ja öinen seikkailu kulkeutui kirjastosta kotiin kirjan päähenkilön nimen perusteella. Se on nimittäin sama kuin kuopuksemme lempinimi. 

Kisun äiti on supersankari, jolla on kissamaisia supervoimia. Myös Kisu haluaisi olla supersankari, mutta oikeastaan hän ei halua liikkua ulkona pimeällä. Eräänä iltana Kisun äidin lähdettyä jo työhönsä, ikkunalle ilmaantuu apua tarvitseva kissa. Yllätyksekseen Kisu ymmärtää kissan puhetta ja tuota pikaa hän onkin jo selvittämässä kaupungin kellotornista kantautuvan pelottavan äänen arvoitusta.

Kirja on lähes kauttaaltaan kuvitettu ja fontti on suurta, joten se sopii erittäin hyvin luettavaksi myös pitempiä tarinoita lukemaan opetteleville. Tarina on kaikin puolin sympaattinen ja herttainenkin, eikä lainkaan liian jännittävä.

------------------------------------------------------

Matt Haig: Totuuskeiju
Aula & Co 2019, 119s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Chris Mould

Matt Haigin joulukirjat ovat olleet mieluisia sekä minulle että lapsille. Totuuskeijun ostin kirjamessuilta tuliaisiksi ja nopeasti (ja mielellään!) jokainen tämän lukikin.

Totuuskeiju on siis keiju, joka voi puhua ainoastaan totta. Jos yhtään pysähtyy pohtimaan vaikka omia puheitaan, sitä huomaa päivän aikana turvautuvansa ainakin pieneen asioiden kaunisteluun tai valkoisiin valheisiin, jos nyt ei ihan suoranaisia valheita laskettelisikaan. Pelkän toden puhuminen voi olla yllättävänkin hankala piirre, sillä useimmat eivät halua oikeasti kuulla totuuksia, vaan juuri niitä kaunisteltuja tai pehmennettyjä mielipiteitä.

Totuuskeiju kertookin siitä, kuinka Totuuskeiju joutuu hankaluuksiin totuuksia puhuessaan. Loppu on kuitenkin onnellinen, joten tämä sopii hyvin pienemmillekin kuulijoille.

Kirja nojaa vahvasti Mouldin kuvitukseen, sillä tekstiä on muihin joulukirjoihin verrattuna hyvin vähän. Sanoisin tätä eräänlaiseksi spin off -kirjaksi. Söpö kirja!

Kolme on parillinen luku

Nic Stone: Kolme on parillinen luku
WSOY 2019, 315s.
Suom. Peikko Pitkänen

Coop ja Jupiter ovat olleet parhaat ystävät lapsesta saakka. Heidän erittäin läheiset välinsä ovat täysin luonnollinen asia nuorten lisäksi sekä Jupiterin isille että Coopin äidille. Pari pientä haastetta Coopin ja Jupiterin väleissä kuitenkin on. Coop on nimittäin syvästi ihastunut Jupiteriin, joka taas on avoimesti lesbo. Lisää solmuja suhteisiin tuo Rae, koulun uusi oppilas, joka ystävystyy Coopin ja Jupiterin kanssa. Alkuun kaikki menee hyvin, mutta kun Rae alkaa tuntea vetoa sekä Jupiteria että Coopia kohtaan, alkaa soppa olla kunnolla sekaisin.

Tarina etenee kolmen minä-kertojan voimin. Ensin äänessä on Coop, sitten Rae ja lopuksi Jupiter. Sinänsä kirjan idea voi kuulostaa tökeröltä, mutta minusta kokonaisuus on kuitenkin onnistunut. Tarinan idea ei suinkaan ole ristiin rastiin ihastumisissa, vaan se pääpointti on huomattavasti isommassa asiassa.

Kolme on parillinen luku on koukuttava kirja. Peikko Pitkäsen suomennos on todella sujuva ja jokaisen kertojan oma ääni erottuu selvästi. Pidin Coopista ja Jupiterista paljon, Rae jäi pikkuisen tylsemmäksi hahmoksi. Tämä sopisi hyvin ainakin 9.-luokkalaisten ja sitä vanhempien lukulistalle.

Valas

Janne Toriseva: Valas
Arktinen Banaani, Basam Books & Zum Teufel 2019, 208s.

Otetaan tähän alkuun hengityksentasauspaussi.
Janne Torisevan Valas, sarjakuvaversio Herman Melvillen Moby Dickistä, on niin huikean hieno teos, että jos ei tämä tee vaikutusta niin ei sitten mikään.

En ole lukenut Moby Dickiä tai nähnyt siitä tehtyä elokuvaa, mutta toki tarinan perusidea oli entuudestaan tuttu: eräällä merikapteenilla on päähänpinttymä valkoisen valaan pyydystämisestä ja valasta jahdatessa koko miehistö joutuu hengenvaaraan. Hahmoista muistin nimet Ishmael ja Ahab, niin ja sen Moby Dickin tietysti myös.

Aivan ensimmäiseksi vaikutuksen teki Torisevan piirustustyyli. Tässä on varmalla, mutta rennonnäköisellä otteella onnistuttu kuvaamaan laivalastillinen miehistön jäseniä siten, että jokainen on selvästi tunnistettavissa. Värimaailma on hillitty ja tehostevärien käyttö toimii todella hyvin.

En olisi uskonut, että tarina valaanpyyntireissusta voisi olla näin koukuttava ja jopa hätkähdyttävä. Lukiessa sai välillä naurahdella, välillä järkyttyä ja tyrmistyä, lopuksi olikin pakko hiljentyä. Taidokasta kerrontaa alusta loppuun. Valaassa on kaikki kohdallaan, aivan upeaa työtä!

Pumpkin Heads

Rainbow Rowell: Pumpkin Heads
First Second 2019, 211s.
Kuvitus: Faith Erin Hicks

Deja ja Josiah ovat työskennelleet muutamana syksynä eräällä kurpitsatilalla. Tämä halloween on kuitenkin erilainen kuin aiemmat, sillä se on todennäköisesti viimeinen: molemmat ovat lähdössä opiskelemaan toisaalle. Dejan kannustamana Josiah aikoo viimeinkin kertoa toffee-tytölle ihastuksestaan - tähän mennessä hän on tyytynyt ihailemaan tyttöä etäältä.

Ilta ei kuitenkaan tahdo edetä suunnitelmien mukaan, kun pienet vastoinkäymiset seuraavat toistaan. Illan mittaan tulee puhuttua myös sellaisista asioista, joita ainakaan Josiah ei ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi.

Pumpkin Heads on aika herttainen tarina ystävyydestä ja siitä, miten eri tavoin asiat voi nähdä. Tekstiä on varsin vähän ja kuvat vievätkin tarinaa eteenpäin paljolti omin voimin. Kurpitsapaikan maalaisromanttinen karnevaalitunnelma on houkutteleva: tuollaisessa paikassa olisi hauska käydä itsekin.

Faith Erin Hicksin kuvitus on ensiluokkaista. Pidän myös kirjan värityksestä todella paljon. Ei tämä miksikään ikisuosikiksi noussut, mutta oikein kiva sarjakuva kuitenkin.

Kultaisen kellon arvoitus

Jørn Lier Horst: Kultaisen kellon arvoitus
(CLUE - Maltesergåten, 2012)
Otava 2019, 143s.
Suom. Sanna Manninen

Jørn Lier Horstin Clue-sarjan toisessa osassa, Kultaisen kellon arvoitus, kolme ystävystä ja yksi koira ajautuvat keskelle vaarallista seikkailua. Cecilia, Leo ja Une uskovat, että eräs vankikarkuri majailee läheisellä, hylätyllä maatilalla. Samaan aikaan Cecilian isän omistamaan hotelliin ilmaantuu toinen toistaan epäilyttävämpiä vieraita. Jotenkin tapaukseen tuntuu liittyvän vuosia sitten Oslossa tehty kultasepän liikkeen ryöstö, jonka saalis on jäänyt kadoksiin. Lisää mietittävää tuo Cecilian kadonneen äidin päiväkirjan löytyminen.

Kultaisen kellon arvoitus on varsin tasokas seikkailujännäri, joka sopii ainakin alakoulun 4.-6. -luokkalaisille. Teksti kulkee jouhevasti, eikä pitkiä suvantoja ehdi tapahtumien välille kehittyä. Jännitystä riittää aivan ensimmäisiltä sivuilta lähtien ja loppukohtauksissa saa jännittää jo oikein kunnolla.

En ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, mutta aika hyvin tämä kirja toimi myös itsenäisenä teoksena. Ehkä silti olisi parempi aloittaa lukeminen Salamanterin arvoituksesta.

Donald Trumpin kauneimmat runot

Rob Sears: Donald Trumpin kauneimmat runot
(The Beautiful Poetry of Donald Trump, 2017)
Aula & Co 2019, 138s.
Suom. Pekka Tuomisto

En tiedä, kirjoittaako Donald Trump runoja, mutta hänen sanomisistaan sellaisia voi kyllä koota. Rob Sears on kasannut muun muassa Trumpin twiiteistä, haastatteluista ja puheista kokoelman runoja, joille voi nauraa ainakin siihen saakka, että tulee lukeneeksi, missä yhteydessä Trump on minkäkin lausahduksen sanonut.

Teos on taitettu siten, että aukeaman oikeanpuoleisella sivulla on runo viitteineen ja vasemmalta löytyvät kyseisen runon viitteet. Oman mielenrauhani vuoksi en seuraa tämän miehen puheita hirveän tarkasti, mutta totta kai olin tietoinen siitä, että melkoisia sammakoita hän suustaan tai näppikseltään päästelee. Tästä tiedosta huolimatta järkytyin useammin kuin kerran siitä, miten törkeitä ja älyttömiä lausahduksia näihin runoihin on löytynyt.

Haluaisin sanoa Donald Trumpin kauneimmat runot -kirjaa hauskaksi, mutta eihän tämä sellainen lopulta ole. Ainakaan pelkästään. Kirjan ulkonäkö on joka tapauksessa harvinaisen onnistunut.

Päiväkirjaklubi

Eeva Vekki & Risto K. Järvinen:
Päiväkirjaklubi
Nemo 2019, 365s.

Päiväkirjaklubi on kirja, joka saa lukijan kihertämään ja/tai ulvomaan naurusta, häpeämään kirjoittajien puolesta ja uskottelemaan itselleen, että oli muka nuorena jotenkin kypsempi/älykkäämpi/vähemmän nolo kuin tähän kirjaan päiväkirjaotteitaan luovuttaneet henkilöt.

En ole koskaan osallistunut Kulttuuritehdas Korjaamolla järjestettyyn Päiväkirjaklubiin, mutta olen katsonut Mortified Nation -dokumentin, joten idea oli tuttu: luetaan yleisölle päiväkirjamerkintöjä. Mitä nolompia, sen parempi.

Homma toimii tosiaan näin kirjanakin vallan hyvin. Tosin kirjan loppuun sijoitettu runoliite oli pikkuisen liikaa: yksittäiset runot päiväkirjamerkintöjen seassa olisi ollut paljon mielekkäämpää luettavaa.

Minun oli tarkoitus liittää tähän bloggaukseen otteita omista teinivuosien päiväkirjoista, mutta ei herranen aika, ei minusta olekaan siihen! Könysin kyllä (täyteen ahdetun) ullakon perimmäiseen nurkkaan ja kaivoin esille yhdeksännen luokan päiväkirjan. Kuvittelin, että noista ajoista olisi jo riittävän kauan ja pystyisin ihan vain nauramaan itselleni, mutta näköjään 25 vuotta on tämmöiseen aivan liian lyhyt aika.

Koska jo omien päiväkirjojen lukeminen ihan itsekseen aiheutti kohtuuttoman tunnereaktion, nostan kuvitteellista hattuani todella korkealle kaikille päiväkirjansa julkiseen lukuun avanneille ihmisille. *nost*

Silkkiapinan nauru

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru
(Silkesapans skratt, 2019)
Teos 2019, 40s.
Suom. Maarit Halmesarka
Kuvitus: Linda Bondestam

Silkkiapinan nauru on kirja surusta.

Tapiiri ja silkkiapina ovat parhaat ystävät. He tekevät yhdessä monenlaisia asioita ja nauttivat toistensa seurasta suunnattomasti. Vuosien ajan kaikki sujuu ihanasti, mutta sitten silkkiapina sairastuu ja kuolee. Tapiiri ei voi käsittää, että joku voi noin vain lakata olemasta. Hänet valtaa pohjaton ikävä ja suru. Yhdessä muiden ystävien kanssa tapiiri voi muistella silkkiapinaa ja hetkittäin suru hieman helpottaa.

Tällaista kirjaa olisin tarvinnut jo silloin, kun lapset ensimmäisiä kertoja pohtivat kuolemaa. Silkkiapinan nauru käsittelee kuolemaa ja läheisten surua kauniisti mutta kaunistelematta: suru voi tuntua ylitsepääsemättömältä eikä se mene hetkessä ohi. Tässä kirjassa jätetään suuremmin pohtimatta, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, joten se sopii aivan yhtä hyvin kaikille, elämänkatsomukseen ja uskontoon katsomatta.

Olen onnellinen, että työkaveri tätä kirjaa suositteli, sillä olisi ollut suuri harmi, jos en olisi tullut tätä lukeneeksi. Silkkiapinan nauru on koskettava ja kipeän kaunis tarina, ihan kaiken ikäisille.

Arkisatuja aikuisille

Katja Lahti & Ina Westman:
Arkisatuja aikuisille
S&S 2019, 215s.

Pieni novelliblogi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta Arkisatuja aikuisille -kirjan myötä olen vieraillut siellä säännöllisesti. Kirjaan on koottu Katja Lahden ja Ina Westmanin blogissa julkaistuja novelleja sekä kymmenen aiemmin julkaisematonta tarinaa, erittäin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Kirjan novellit on jaoteltu kuuteen osaan aiheen mukaan. Yhdessä osassa keskitytään perhe-elämään, toisessa työelämään, kolmannessa parisuhteisiin ja sinkkuuteen. Myös terveyttä, ikääntymistä, ystävyyttä, eroa ja kuolemaa käsitellään raikkaasti ja osuvasti.

Rakastuin tähän kirjaan heti alkuun, mutta tunteeni syvenivät entisestään Westmanin kirjoittaman Tellu-novellin kohdalla. Kyseinen tarina alkaa näin: "En juo koskaan alkoholia, paitsi kerran vuodessa juon: Kirjastopäivillä." Ihan sattumalta osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Kirjastopäiville ja vaikka en mitään ilmaisen viinan bileitä löytänytkään (kuten Tellu ja hänen kollegansa, novellin kertoja) niin vähintään yhtä paljon nautin tuosta reissusta kuin Tellu omastaan. Sattuneesta syystä suosittelinkin kirjaa välittömästi noin neljälle työkaverille.

Ihastelen Lahden ja Westmanin muuntautumiskykyä, sillä nämä novellit eivät todellakaan ole samasta - tai edes kahdesta - muotista, vaan vaihtelua riittää, eikä laatu todellakaan kärsi.

Jos elämäsi on kiireistä ja kaipaat nopesti nautittavia, mutta pitkään viihdyttäviä tarinoita, tämä on takuulla sopiva kirja sinulle!

Shell's Angles: Viimeinen riskiretki

Jyri Paretskoi: Shell's Angles: Viimeinen riskiretki
Karisto 2019, 188s.

Viime vuoden maaliskuussa luin Jyri Paretskoin Shell's Angles -sarjan neljännen osan ja siitä asti olen odottanut tätä sarjan päättävää viidettä kirjaa. Odotus tuntui pitkältä, mutta selvisin! Viimeinen riskiretki jatkaa tutulla, hassun pölhöllä menollaan ja yllättää loppuhuipennuksen... noh, tietynlaisella konservatiivisuudella.

Mopojengiläiset lähestyvät täysi-ikäisyyttä ja elämä alkaa viedä nuoria eri suuntiin. Yhteisiäkin tapaamisia sentään välillä on, kuten nyt Hannan ja Rudin Aikku-tyttären syntymäpäivillä. Kaverit päättävät mopoilla jenginä vielä viimeisen kerran. Koska pelkkä mopoilu olisi tylsää, päivän ohjelmaan kuuluu myös kunkin bucket listiltä löytyvien kohtien toteuttaminen, mahdollisuuksien mukaan. Aikataulu jätetään sopivan levälleen, ettei hommaan pääse tarttumaan ikävä suorittamisen maku.

Sitäpä päivä sitten pääasiassa on: mopoilua, listoilta löytyvien juttujen toteuttamista, nostalgista fiilistelyä ja ystävyyden ylistystä. Hauskaa riittää ja lukijakin viihtyy. Mutta aivan kirjan lopussa tulee vastaan sellainen tilanne, joka vähän nostatti niskakarvoja pystyyn. Tiedän, että kukin aikuistuu omaan tahtiinsa, mutta silti piti vähän ravistella kirjaa ja päänsisäisesti huutaa, että 17-vuotias on vielä hirvittävän nuori tekemään noin isoja päätöksiä!

Nyt kun tässä yritän viimeiseen saakka välttää spoilaamasta mitään, ymmärrän kuulostavani tosi oudolta. Jos nyt olisinkin toivonut menon pysyvän kevyempänä loppuun asti, täytyy kuitenkin todeta että Shell's Angles on oivallinen sarja myös niille lukijoille, jotka eivät helpolla kirjoihin tartu.

Kas, sarjakuvia

Pauli Kallio: Lyhenevä kesä 3,
Baskervillen villakoirat
Suuri Kurpitsa 2019, 80s.
Piirrokset: Reetta Niemensivu

Eletään 1970-luvun alkua, jossakin päin maaseutua. Antero, Jaakko ja Annikki puuhaavat monenlaista polkuautojen formulakisoista pyörimisen maailmanennätysyritykseen, käyvät häissä, leikkivät kaupunkilaisserkkujen kanssa ja yrittävätpä pojat tehdä rahaakin taidebisneksellä.

Baskervillen villakoirat -albumissa kesä on pitkä ja enimmäkseen aurinkoinen. Sympaattisia ja nostalgisia juttuja, joista tulee hyvä mieli. Reeta Niemensivun piirustustyyli miellyttää silmääni, samoin iloisten värien runsas käyttö.

---------------------------------------------------------

Petra Tanninen: Erityisen herkkää elämää
Nemo 2019, 105s.

Petra Tannisen pehmeän mustavalkoiset, yhden sivun välähdykset erityisherkän ihmisen päänsisäisestä maailmasta ovat mielenkiintoista luettavaa. En itse kuulu erityisherkkiin, vaikka toisinaan siltä tuntuukin, joten teki hyvää nähdä, miten ihan tavallisetkin sosiaaliset tilanteet voivat toiselle olla todella uuvuttavia.

Yksi sivu kuitenkin oli sellainen, josta tunnistin itseni täysin. Siinä tämä musta lintunen on ihan tuskainen, kun ei ole aivan varma siitä, onko juttukumppanin rivienväliin ympätty joku piilomerkitys. Tuollaiseen keskusteluiden (suullisten ja viestein käytyjen) jälkipuintiin ja ylianalysointiin voi hurahtaa minulta helposti vaikka tunti, joskus enemmänkin. Takerrun sanavalintoihin, omiin ja keskustelukumppanin, enkä lopulta ole ollenkaan varma siitä, mistä on ylipäätään keskusteltu.

Erityisen herkkää elämää on nopealukuinen, mutta antaa ajateltavaa pitkäksikin aikaa.

---------------------------------------------------------

John Atkinson: Abridged Classics
Harper Design 2018, 156s.

Ihan vahingossa törmäsin töissä tähän John Atkinsonin hauskaan kirjaan, jossa tiivistetään joukko klassikkokirjoja yhteen tai kahteen kuvaan. Jo kansikuvasta pääseekin hyvin jyvälle sekä kirjan ideasta että Atkinsonin piirrostyylistä. Kuvassa jonkin sortin sotilas ja pyntätty nainen seisovat hangessa ja teksti kuuluu näin: War and Peace. Everyone is sad. It snows.

Abridged Classics on todella nopealukuinen ja kieleltään melko simppeli. Hihitytti kyllä, mutta ehkä tässä ei aivan klassikkoaineksia kuitenkaan ole.

Home After Dark

David Small: Home After Dark
Liveright Publishing 2018, 396s.

Vaikka tämän sarjakuvan kannessakin lukeaa ihan selvästi "a novel", luulin ihan viimeisille sivuille asti lukevani elämäkerrallista tarinaa. Onneksi en lukenut, sillä David Smallin omaelämäkerrallinen Stitches oli äärimmäisen ahdistava ja olisi ollut järkyttävää, mikäli hänen elämänsä olisi jatkunut Home After Darkissa kuvatulla tavalla.

Russellin ollessa 13-vuotias hänen äitinsä karkaa paikallisen jalkapallotähden matkaan. Isä pakkaa autoon poikansa ja sen verran tavaraa kuin mukaan mahtuu ja kääntää auton keulan kohti Kaliforniaa. Isän siellä asuva sisko ei kuitenkaan ota veljeään ja tämän poikaa kattonsa alle vaan he asettuvat alivuokralaiseksi kiinalaispariskunnan taloon. Jonkin ajan kuluttua isä saa työpaikan ja Russell pääsee isänsä kanssa ihan omaan taloon.

Kaverikuviot ovat sotkuisia ja Russell ajautuu varsin ikävään porukkaan, joka ottaa Russellin aiemman ystävän silmätikukseen. Hetken aikaa melkein hyvin sujunut arki muuttuu kuitenkin äkillisesti, kun Russellin isä jättää yhtäkkiä palaamatta kotiin.

Smallin piirrostyyli on tavallaan pelkistettyä, mutta kuitenkin hyvin elävää. Värityksenä toimivat vain harmaan eri sävyt, jotka sopivat ankeaan tunnelmaankin. Tarina etenee pääsääntöisesti kuvina, eli tekstiä on hyvin niukasti. Home After Dark onkin nopealukuinen, mutta hitaasti rauhaan jättävä tarina erään pojan rankoista vaiheista.

Maalarisiskot

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot
Suuri Kurpitsa 2019, 119s.

Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Helena Westermarck ja Ada Thilen aloittivat taiteilijanuransa suurin piirtein samoihin aikoihin. He kutsuivat toisiaan maalarisiskoiksi ja rohkaisivat toisiaan jatkamaan uraa, joka miellettiin miesten alueeksi. Kuvataiteen opiskelukin oli naisille hankalampaa, sillä opetus oli tuplasti kalliimpaa kuin miesopiskelijoille, eikä laatukaan välttämättä yltänyt samalle tasolle.

Maalarisiskot on todella kaunis sarjakuva-albumi! Niemensivu on selkeästi perehtynyt kunnolla tarinansa päähenkilöiden elämiin, sillä nämä nuoret naiset tuntuvat heti eläviltä ja persoonallisilta. Vaikka kertomus on fiktiivinen, henkilöt ja tapahtumat ovat todellisia.

Albumi alkaa siitä, kun Helene Schjerfbeck saa Suomen Taideyhdistykseltä stipendin ja hän pääsee viimein Pariisiin ja loppuu Pariisin maailmannäyttelyyn. Olisin voinut lukea näistä naisista paljon enemmänkin Niemensivun kertomana, mutta Maalarisiskot on kyllä upea ja eheä kokonaisuus tälläkin sivumäärällä.

K15. Lupauksia

Jyri Paretskoi: K15. Lupauksia
Otava 2019, 100s.

K15-sarjan neljännessä osassa Niko ja Roni viettävät äijäilyviikonloppua mökillä Ronin isän ja muutaman muun miespuolisen tyypin kanssa. Ohjelmaan mahtuu saunomista, syömistä ja aktiivisempaakin toimintaa, sekä myöhään valvomista. Jotta homma ei olisi liian idyllistä, eivät henkilökemiat kohtaa - ainakaan aivan heti.

Lupauksia on sarjan tyyliin hyvin istuva yksilö. Sivuja on vain sata, eli sivumäärää ei tarvitse säikähtää. Tarina etenee paljolti huumorin sävyttämän dialogin voimin, joten lukeminen on taatusti sujuvaa ja mukaansatempaavaa.

Mantšuria - Mannerheimin tulikaste

Reima Mäkinen: Mantšuria - Mannerheimin tulikaste
Kuvagra 2019, 270s.

Tiedättekö sen tunteen, kun löytää jonkun mielenkiintoisen kirjan ja ajattelee, että tämänpä lukaisen seuraavaksi? Ja että nimenomaan lukaisen, nopeasti ja näpsäkästi. Mannerheimin päiväkirjoihin perustuva sarjakuva-albumi Mannerheimin kokemuksista Japanin sodassa oli minulle tällainen muka-helppo välipalakirja, jonka lukemiseen tuhraantui ihan liikaa aikaa.

Ensinnäkin aihe oli yllättävän mielenkiinnoton. Vaikka kaikesta näkee, että Reima Mäkinen on perehtynyt aiheeseen huolella, ei se muuta sitä tosiasiaa, että tällainen sotamuistelo ei kerta kaikkiaan kiinnosta minua. Näin jälkikäteen muistan lukemastani päällimmäisenä sen, että univormut olivat pääasiassa sinisiä ja että Mannerheim kärsi kivuliaasta eturauhastulehduksesta.

Sarjakuvan hentoviivainen piirrostyyli olisi kaivannut hieman sotaisampaa otetta.

Vaikka Mantšuria oli minulle työlästä luettavaa, arvostan joka tapauksessa sitä, että tällaista aihetta lähestytään juuri sarjakuvan keinoin.

Taas sarjakuvia

Ryan Andrews: This Was Our Pact
First Second 2019, 330s.

Ryan Andrewsin This Was Our Pact -sarjakuvan ostin itselleni valmistujaislahjaksi. Ostopäätöksen tein vaistonvaraisesti, kirjaan kansikuvaa tai takakansitekstiä enempää tutustumatta. Minusta tämä kansi kuvaa ihan selkeästi kaveriporukkaa, jolla on meneillään jokin jännittävä yhteinen seikkailu.

Näin kyllä onkin, mutta olinpa silti vähän väärässä. Kaveriporukka on lähtenyt selvittämään minne kylässä vuosittain järjestettävän lyhtyjuhlan jokeen lasketut lyhdyt päätyvät. Kaveriporukan hännillä pysyttelee sinnikkäästi yksi poika, jota kukaan ei ole pyytänyt mukaan. Yhteiseen sopimukseen kuuluu se, että takaisin ei käännytä ennen kuin arvoitus ratkeaa. Paitsi että suurin osa kääntyy erään sillan luota ja jäljelle jää yksi "alkuperäisen porukan" poika ja se ylimääräinen kaveri. Nämä kaksi ajautuvat aivan ihastuttavaan, sadunomaiseen seikkailuun, jossa riittää jännitystä ja yllätyksiä. Kuvitus on sympaattista ja tarinan unenomainen tunnelma omaa luokkaansa.

Tämmöisiä lisää!

--------------------------------------------------------

Pénélope Bagieu: Brazen
Rebel Ladies Who Rocked The World
First Second 2018, 296s.
Käännös: Montana Kane

Myös Brazenin ostin itselleni lahjaksi, syytä en enää muista. Lukeminen kesti noin puoli kesää, mutta ei se mitään.

Bagieu esittelee kirjassaan 29 persoonallista naista, jotka ovat tehneet elämässään rohkeita valintoja. Kunkin naisen elämä on tiivistetty alle kymmeneen sivuun, joten mitään hirveän syväluotaavia elämäkerrallisia katsauksia on turha odottaa. Mutta kyllä siinäkin sivumäärässä ehtii kertoa paljon ja saada lukijan mielenkiinnon heräämään! Esimerkiksi Josephine Bakerista tiesin etukäteen vain hänen tanssijanuransa verran, mutta hän ansaitsisi tulla muistetuksi paljosta muustakin, kuten rasisminvastaisesta työstään.

Bagieun piirrostyyli on hyvin miellyttävää ja ilmeikästä. Esiteltävät naiset ovat kuitenkin selvästi tunnistettavissa, esimerkiksi Tove Janssonin tunnistaa helposti jo tuosta pienestä kuvasta kannessa. Pidän kovasti siitä, kuinka monipuolisen naisjoukon Bagieu on kirjaansa valinnut. Mukana on muun muassa taiteilijoita, tiedemiehiä, näyttelijöitä, muusikoita, parrakas nainen, ihmisoikeusaktivisteja ja majakanvartija, urheilija, toimittaja, lakimies ja astronautti. Myös ajallisesti otanta on laaja, sillä mukana on esimerkiksi keisarinna 600-luvulta ja useita edelleen vaikuttavia naisia.

Brazen on upea sekä idealta että toteutukseltaan.

--------------------------------------------------------

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 4
Lapsuus Lähi-idässä (1987-1992)
WSOY 2019, 280s.
Suom. Saara Pääkkönen

Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa on aiempia huomattavasti tuhdimpi, mutta loppuu juuri silloin kun ei todellakaan pitäisi.

Riad on murrosikäistyvä nuorukainen, jonka aiemmin kauniinvaaleat hiukset alkavat tummua ja kihartua. Naama puskee finnejä ja tytötkin alkavat kiinnostaa, mutta ääni on sitkeästi hyvin feminiininen. Muu perhe asuu pääosin Ranskassa isän työskennellessä Saudi-Arabialaisessa yliopistossa. Riadin äiti alkaa viimeinkin saada tarpeekseen miehensä venkoiluista ja oikeastaan nauttii arjen pyörittämisestä yksin, vaikka puoliso antaakin käyttörahaa vain niukasti. Riadin isä on jopa ailahtelevaisempi kuin aikaisemmin, edelleen todella vastenmielinen hahmo.

Sattoufin pyöreästä piirrostyylistä pidän edelleen. Värityksenä on käytetty pääosin sinistä ja kahta punaisen sävyä, mikä toimii todella hyvin.

Tämä osa loppuu tosiaan järkyttävästi. Toivottavasti seuraava osa ilmestyisi suomeksi mahdollisimman pian.

Ohutta yläpilveä

Timo Parvela: Ohutta yläpilveä
Tammi 1994, 208s.

Töissä kirjapaketteja keräillessä silmiini osui Timo Parvelan nuortenkirja Ohutta yläpilveä, joka oli yksi suosikeistani yläasteikäisenä. Vaikka vanhojen lempikirjojen uudelleenlukeminen on riskialtista hommaa, päätin ottaa riskin ja kokeilla, vieläkö tämä kirja sykähdyttäisi.

Viisitoistavuotias Mari on karannut koulukodista ja liftaa jossakin päin aurinkoista Pohjanmaata. Hänet ottaa kyytiin moottoripyöräilevä Matias, vähäpuheinen mutta vaaraton oman tiensä kulkija. Matiaksen matkareitti on sama kuin auringolla ja Mari lyöttäytyy tämän matkaan. Kaksikko päätyy Joensuun tienoille ja ajautuu siellä kahden pikkurikollisen porukkaan.

Ohutta yläpilveä oli monilta osin juuri sellainen kuin muistelinkin. Se muistuttaa 90-luvun nuorten(naisten)lehtien jatkokertomuksia utuisuudellaan ja epäuskottavuudellaan. Mari on päähenkilönä muka-vahva ja Matias salaperäinen, pikkurikolliset taas yrittävät ilmeisesti olla sympaattisia. Juoni on epäuskottava, eikä kirja ole kestänyt aikaa kauhean hyvin. Olen sentään itse ollut nuori kirjan ilmestyessä, mutta en silti muistanut, mitä tarkoitetaan kenkäpuhelimella. (Säästän googlaamisen vaivan ja kerron, että NMT-puhelinta.) Kun Mari ja Matias yrittävät löytää Marin isää, he suuntaavat Teleen selaamaan puhelinluetteloita. No, puhelinluettelon konseptin taatusti ymmärtää myös nykynuori, mutta Tele onkin jo isompi arvoitus. Bonuksena kirjan iän huomaa siinä, että 1968 syntynyt Matias on 25-vuotias. Hah! :D

Hetkittäin pidin kirjan kiireettömyydestä ja ajankuvastakin, mutta viimeistään loppukohtaukset olivat sen verran överit, että ei tämä enää lempikirjan statusta ansainnut. Silti, olipa mielenkiintoista kurkata, millainen meno oli 15-vuotiaan Maijan mieleen.

Kaapin henki

Laura Honkasalo: Kaapin henki
Tavaravaivaisen tunnustuksia
Kirjapaja 2019, 244s.

Olen lukenut muutaman siivousoppaan ja aloittanut useammankin kerran ylimääräisen tavaran karsimisprojektin, mutta koti näyttää edelleen aivan yhtä ruuhkaiselta kuin aikaisemminkin.

Laura Honkasalon Kaapin henki -kirjassa ei anneta siivousvinkkejä tai syyllistetä vanhojen, muiden silmissä ehkä hyvinkin omituisten esineiden säilyttämisestä. Näiden sijaan Honkasalo pohtii lukuisten esimerkkien kautta omaa suhtautumistaan tavaroihin ja tarjoaa samalla lukijalle vähintäänkin vertaistukea.

En koe olevani mikään shoppailijatyyppi. Kuvittelen, että "normaalisti" ostan niukasti ja harkiten, mutta ajoittain minut valtaa jokin omituinen hankintapuuska, jolloin tulee ostettua paljon kaikenlaista. Yleensä onneksi tarpeellista, mutta paljon myös ei-niin-välttämättömiä juttuja. Joskus onnistun karsimaan tavaroiden määrää, mutta pysyväisvaikutuksia en ole saavuttanut. Esimerkiksi keventyneet kirjahyllyt tuppaavat täyttymään äärimmilleen hämmästyttävän nopeasti.

Kaapin henkeä lukiessa tuli vastaan todella monia asioita, jotka olivat kuin suoraan omasta elämästä. Minullakin oli Fabuland-legoja, joista pidin todella paljon! Tai oikeastaan niitä ukkeleita oli vain yksi, Kalevi-karhu, jolla oli autokorjaamo. Rakastan muistivihkoja, kyniä ja kirjepapereita, vaikka juuri millekään niistä minulla ei ole nykyisin mitään käyttöä. Haalin postikortteja, joita en raaski lähettää, koska postimaksut ovat niin korkeat. Minkäänlaisia käsitöitä en ole tehnyt pian vuoteen, mutta en ole silti saanut laitettua kiertoon kaapissa marinoituvia lankoja ja kangasnyttyröitä. Säilön kummallisia muistoesineitä, joiden arvo ei varmasti avaudu kenellekään muulle. Kiinnyn joihinkin esineisiin erikoisen paljon ja toisinaan kaivan kaapin perältä käyttöön ne kaikkein vanhimmat lautaset, etteivät ne kokisi oloaan unohdetuiksi.

Kaapin henki on lämminhenkinen ja sympaattinen kirja, joka ei patista käytännössä tekemään yhtään mitään, mutta antaa ystävällisellä tavalla ajattelemisen aihetta.

Kesän sarjakuvia

Lukujumittamiseni on koskenut myös sarjakuvia, mutta jonkin verran niitäkin on tullut luettua. Tässä pikakatsaus niihin:

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
Sammakko 2019, 139s.
Suom. Helena Kulmala

Liv Strömquistin aiemmat albumit ovat olleet loistavia ja luonnollisesti odotin samaa tasoa tältä Einsteinin vaimoltakin. Mutta nyt ei kyllä vakuuttanut. Kirjan tarinat ovat jotenkin liian sekalaisia ja jäävät turhauttavan pinnallisiksi.

Pettymys, mutta kansikuva on kyllä loistava.

---------------------------------------------------------

Kei Sanbe: Poissa 5 ja 6

Punainen jättiläinen 2019
Suom. Taavi Suhonen

Poissa-sarjan viides osa tuntui vähän tylsältä väliosalta, mutta kuudennessa osassa meno onkin jo aivan toisenlainen.

Satoru saa selville murhaajan henkilöllisyyden, mutta joutuu välittömästi itse hengenvaaraan. Silloin kun takaumaa toivoisi, sitä ei tulekaan ja Satoru joutuu kulkemaan pitkän matkan päästäkseen takaisin.

---------------------------------------------------------

Hanna Gustavsson: Yölapsi
Sammakko 2019, 188s.
Suom. Elias Lahtinen

14-vuotias Ingrid haluaa olla rauhassa, katsoa pornoa ja masturboida. Myös musiikki kiinnostaa, koulu ei niinkään.

Hanna Gustavssonin esikoisalbumi Yölapsi on piirrosjäljeltään karuhkon rosoinen, mutta tyyli sopii kyllä oivallisesti tarinaan. Tarinaa ei voi mieltää kasvukertomukseksi, sillä Ingridissä ei ole havaittavissa kasvua.


En osaa tarkasti sanoa mikä tässä tökki, mutta selkeästi se jokin oli Ingridissä itsessään.

---------------------------------------------------------

Mariko Tamaki: Laura Dean
Keeps Breaking Up with Me
First Second 2019, 289s.

Laura Dean Keeps Breaking Up with Me kertoo epäterveestä on-off-suhteesta, jossa toinen kärsii kun toinen huitelee menemään miten lystää. Hankala "parisuhde" vie paljon energiaa ja huomiota, jopa niin paljon, ettei muille ystäville tahdo löytyä aikaa.

Tarina on hyvin todentuntuinen ja uskottava. Vaikka tässä kirjassa pariskunnan molemmat osapuolet ovat naisia, ongelmat ja kipukohdat pätevät myös toisenlaisiin pariskuntiin.

Sivusta tai jälkeenpäin on helppo huudella ohjeita, pudistella päätään ja kehottaa irtautumaan huonosta suhteesta. Tunteet eivät vain ole niin helposti muokattavissa, vaikka järki sanoisikin muuta kuin sydän.

---------------------------------------------------------

Kaoru Mori: Aron morsiamet 11
Punainen jättiläinen 2019, 192s.
Suom. Antti Valkama

Minulta oli mennyt ohi tiedotukset Aron morsianten uudesta osasta, mutta onneksi huomasin sen kaupan lehtihyllyssä.

Tässä osassa ainoa negatiivinen asia on se, että tässä keskitytään Smithin ja Talasin tarinaan: kuinka Talas pääsi aavikolta Ankaraan ja jatkuuko heidän matkansa yhdessä vai omia teitään. Pienenä sivutarinana kerrotaan Smithin taskukellon tarina.

Piirrostyyli on yhtä ihastuttavan yltäkylläistä kuin aiemminkin.

---------------------------------------------------------

Thi Bui: The Best We Could Do
Abrams ComicArts 2018, 329s.

The Best We Could Do kertoo Thi Buin perheen tarinan siitä, kuinka Vietnamilaisperhe päätyi venepakolaisina Amerikkaan.

Tarina on totta kai mielenkiintoinen ja Thi Buin piirrostyyli on mielestäni hieno. Kerronnallisesti en vain oikein viihtynyt tämän kirjan parissa. Ihan niinkin pieni yksityiskohta kuin Buin ja hänen sisarustensa syntymien kuvaaminen sekalaisessa aikajärjestyksessä tuntui väärältä ratkaisulta.

Maltillinen värimaailma sopii kertomukseen täydellisesti.

Giant Days vol.10

John Allison: Giant Days vol. 10
Boom! Box 2019, 112s.

Olen hehkutellut Giant Days -sarjaa marraskuusta 2017 ja jatkan samalla linjalla edelleen. En ole läheskään ainoa, joka sarjan parissa viihtyy, sillä Giant Days voitti äskettäin kaksi Eisner palkintoa! (Best Continuing Series ja Best Humor Publication) Muutamaan otteeseen sarjan kirjoista blogatessa olen hihkunut pienistä Suomi-viitteistä, mutta vasta Eisner palkinto -uutisista minulle selvisi, että yksi sarjan kuvittajista, Max Sarin, on suomalainen. Noloa, etten tiennyt tätä aiemmin!

No, tässä kymmenennessä albumissa Daisylla menee suksen ristiin isoäitinsä kanssa, Esther yrittää normalisoida välejään Ediin ja Susan ei tahdo millään sopeutua uuteen, McGrawn valitsemaan asuntoon. Muitakin juttuja tapahtuu, sopivassa suhteessa.

Edelleen viihdyn näiden nuorten parissa loistavasti. Tämän kokoelman tarinoista kaksi on Max Sarinin ja toiset kaksi Julia Madrigalin kuvittamaa. Sarinin piirrostyyli on minun silmilleni se miellyttävin, albumeiden kansikuvistakin tuttu. Madrigalkin piirtää hyvin, mutta mielestäni hän ei aivan tavoita hahmojen ilmeikkyyttä.

Vesta-Linnea ja kaverit

Tove Appelgren: Vesta-Linnea ja kaverit
Tammi 2019, 40s.
Suom. Tittamari Marttinen
Kuvitus: Salla Savolainen

Vesta-Linnea ei osaa keskittyä mihinkään, sillä hän odottaa puhelua Mindyltä. Mindy on luvannut soittaa heti koulun jälkeen ja Vesta-Linnea odottaa innoissaan yhteisiä leikkejä. Mutta puhelin ei soi, ei vaikka sitä kuinka tuijottaa. Odottaminen on jännittävää, mutta myös hermostuttavaa. Miksi Mindy ei soita tai lähetä viestiä? Onko Vesta-Linneassa jokin vika, jonka vuoksi Mindy ei halua olla hänen kanssaan?

Vesta-Linnea ja kaverit on lämminhenkinen tarina kaverisuhteista. Joskus on vaikea muistaa arvostaa vanhoja tuttuja asioita, kun jotakin uutta ja houkuttelevaa saattaisi olla tarjolla. Ystävyydessä on kuitenkin tärkeää pitää kiinni annetuista lupauksista ja yhdessä sovituista asioista. Pienenkin lupauksen pettäminen satuttaa toista.

Näin koulujen äskettäin alettua kaverijutut ovat erityisen ajankohtaisia. Meidän perheessä kaksi kolmesta lapsesta aloitti enemmän tai vähemmän uudessa ryhmässä, joten kaverikuviot ovat jo senkin puolesta olleet pinnalla. Vesta-Linnea ja kaverit sopikin erityisen hyvin tuoreen ekaluokkalaisen luettavaksi.