Epäluonnolliset syyt

 

Richard Shepherd: Epäluonnolliset syyt
Oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat
WSOY 2020, 398s.
Suom. Veera Kaski

Voi miten mahtava kerta meinasi jäädä minulta ihan kokonaan huomaamatta! Onneksi ehdin huomata Epäluonnolliset syyt erään äänikirjapalvelun suosituksissa ennen tilauksen loppumista ja hoksasin napata sen kirjastosta lainaan.

Richard Shepherd kirjoittaa erittäin vetävästi, mielenkiintoisesti, yksityiskohtaisesti ja kaiken aikaa hyvällä maulla elämästään ja varsinkin pitkästä urastaan yhtenä Iso-Britannian johtavista oikeuslääkäreistä. Työssään Shepherd on suorittain parikymmentätuhatta ruumiinavausta, ollut todistajana lukuisissa oikeusjutuissa sekä muun muassa Prinsessa Dianan kuoleman tutkijana. Jostakin syystä kuitenkin hämmästyin, kun tajusin että Shepherd todellakin käyttää tapauskuvauksissa henkilöiden oikeita nimiä. Vaikka Shepherd kertoo paljon yksityiskohtia, hän ei kuitenkaan sorru mässäilemään suolenpätkillä tai muilla karuilla yksityiskohdilla.

Epäluonnolliset syyt osoittautui todella, todella mielenkiintoiseksi kirjaksi. Opin aika paljon ruumiinavauksista ja ruumiiden tunnistamistavoista, kuolinajan määrittelemisen vaikeudesta sekä siitä, miksi kätkytkuolema on kuolinsyynä hankala juttu. Senkin opin, että WTC-iskujen lopullinen uhrimäärä oli 2753 ja ruumiiden osia tai pieniä palasia löytyi yhteensä noin 70 000 kappaletta. Käsittämättömän järkyttävää!

Jos kuulut lukupiiriin ja mietitte kirjoja ensi vuodelle, niin tämä olisi tosi hyvä valinta. Shepherdin kertomuksista riittäisi keskusteltavaa ja pohdittavaa useammallekin kokoontumiskerralle.

Gregin kohtalo

 

Chris Rylander: Gregin kohtalo
Eeppisten epäonnistumisten sarja
Jalava 2020, 328s.
Suom. Kaisa Ranta

Vietin Greg Belmontin ja hänen ystäviensä kanssa aika kirjaimellisesti koko joulupäivän. Halusin uppoutua eeppisiin seikkailuihin ja taisteluihin ja tiesin, että juuri sellaisia juttuja (huumorilla höystettynä) tämä kirja tarjoaisi.

Greg ja pieni joukko muita kääpiöitä sekä Kivinen matkustavat vesiteitse Venäjälle etsimään legendaarista amulettia, joka tarujen mukaan saattaisi olla ratkaiseva tekijä valloilleen päässeen taikuuden hallitsemiseksi. Aika on käymässä vähiin, vastoinkäymiset eivät. 

Kaiken seikkailemisen keskellä Greg joukkoineen tekee uusia tuttavuuksia, joista vinkein oli erittäin pahanhajuinen läjä, Löllö Plöllö Knöllönlöllö. Tämä pienen ikuisuuden eristyksissä elelleen olion jatkuva puhetulva ja lähes täydellinen tilannetajun puuttuminen oli raivostuttavaa ja hauskaa.

Niin, maailma tosiaan on suistumassa täydelliseen kaaokseen ja vaikka Greg kuinka haluaisi olla olematta minkään sortin sankari tai muutenkaan keskeisessä roolissa koko sekasotkussa, ei hänen auta muu kuin sopeutua tilanteeseen. Joka muuten muuttuu koko ajan sekavammaksi ja vaarallisemmaksi.

Nautin tästä trilogian päätösosasta todella paljon ja luinkin sen aika lailla päivässä. (Miten ihana päivä! Vain lukemista ja syömistä!) Kaisa Rannan suomennos on ihanteellisen sujuvaa luettavaa. Kaikki toimii!

Lahkomurhat

 

Jonas Bonnier: Lahkomurhat
Tammi 2020, 383s.
Suom. Laura Kulmala

 

Luen todella, todella vähän jännityskirjallisuutta, mutta kiinnostuin Jonas Bonnierin Lahkomurhista kahdesta syystä. Ensinnäkin tämä lahko-osuus. Kuten olen aiemminkin kertonut, asun ns. raamattuvyöhykkeellä, jossa riittää seurakuntia, herätysliikkeitä ja lahkoiksikin luokiteltavia yhteisöjä. Toinen syy on kirjan tosipohjaisuus ja se, että tapahtumista on vasta kolmisenkymmentä vuotta.

Odotukset olivat korkealla. Jo aiheesta päättelin, että nyt on luvassa piinaavan jännittävä, huippukoukuttava tarina, jonka hotkaisen hetkessä. Kuvittelin pääseväni kurkistamaan lahkoon kuuluvien henkilöiden päiden sisälle, saavani jonkinlaisen näkökulman siihen vääristyneeseen ajatusmaailmaan, joka on ajanut kirjassa kuvattuihin tekoihin.

Kirja osoittautui kuitenkin hyvin erilaiseksi. Jotenkin Bonnier onnistuu kertomaan raa'oista ja julmista tapahtumista siten, ettei tarina herätä oikein mitään tunteita. Henkilöhahmot ovat latteita, eikä minua oikeastaan edes kiinnostanut, mitä tapahtuu seuraavaksi. Vaikka tarinan näkökulma muuttuu eri osien välillä, etäisyys säilyy. Knutbyn Filadelfia-seurakunnan toiminta profetioineen ja omituisuuksineen jää lopulta sivuseikaksi ja enemmän tilaa annetaan keskinkertaisen seksin kuvauksille. 

Minulle Lahkomurhat osoittautui tahmaiseksi luettavaksi. Sivut kääntyivät hitaasti ja useampaan kertaan harkitsin jättäväni kirjan kesken. Ihmettelin, miksi yleensä niin helposti eläytyvänä ja tunteilevana lukijana en tällä kertaa hetkauttanut yhtään, ketä nyt manipuloidaan tekemään mitäkin ja miksi. En keksinyt syytä. Ensin epäilin käännöksen vaikuttaneen asiaan, mutta ruotsinkielisen version lukenut kollega oli tuskaillut aika samojen ongelmien kanssa, joten kyse on jostakin syvemmästä ongelmasta.

Knutbyn tapahtumat ovat olleet järkyttäviä, eikä entinen helluntaiseurakunta ole vieläkään päässyt pois ikävistä otsikoista. Romaanimuoto ei vain nyt toiminut ollenkaan.

Carry On

 

Rainbow Rowell: Carry On
Macmillan audio 2016, 13h 38min
Lukija: Euan Morton

En edes muista kuinka kauan sitten ostin omaksi Rainbow Rowellin Carry On:in. Tuossa se on hyllyn reunalla tuijotellut minua ja koittanut viestittää, että lue minut. No sitten tuli sellainen päivä, ettei akuutissa lukujonossa ollut mitään muuta ja oikeasti ryhdyin lukuhommiin. Jo muutaman sivun jälkeen tajusin, että tämähän on ihan mainio! Niin mainio, että en olisi halunnut olla kirjasta erossa ollenkaan. Eli käännyin äänikirjan puoleen ja siinäpä se sitten hujahtikin koko opus.

Carry On on Harry Potter fanifiktiota, jonka juuret ovat ymmärtääkseni Rowellin Fangirl-kirjassa, mutta sitä en ole lukenut. Simon Snow on kasvanut kovien paineiden alla, koska onhan hän the chosen one. Simon ei vain tunne itseään erityisen taitavaksi velhoksi, eikä hän sellainen objektiivisesti katsoen olekaan. Monenlaista seikkailua on kouluvuosien aikana ehtinyt osua kohdalle, mutta nyt Simon haluaisi vain nauttia viimeisestä vuodestaan Watfordin velhokoulussa. Tyttöystävän kanssa tulee ero, mutta enemmän Simonia vaivaa kadonnut kämppis, vaikkei hän tästä pidäkään. Baz on nimittäin vampyyri ja Simon ja Baz ovat inhonneet toisiaan niin kauan kuin ovat tunteneet. Tosin joskus vastenmielisyyden taustalta voi löytyä yllätyksiä.

Pidin tästä kirjasta ihan tosi paljon! Hahmot ovat sopivan monikerroksisia ollakseen uskottavia, mutta olematta teennäisiä (ellei sellainen sattunut sopimaan hahmon luonteeseen). Rowell viittaa aiempien vuosien tapahtumiin mukavan vähän siten, että lukija kyllä tajuaa asioiden mittasuhteet, mutta mitään ylipitkiä takaumia ei tarvita. 

Jos tällaista fanifiktiota on olemassa enemmänkin, minä haluan ne lukea! Wayword son on jo hyllyssä ja Fangirlin varasin kirjastosta. ;)

The Midwinter Witch

 

Molly Knox Ostertag: The Midwinter Witch
Graphix 2019, 208s.

The Midwinter Witchin tilasin sarjakuvakaipuuta helpottamaan. Pidän Molly Knox Ostertagin piirrostyylistä ja kun hänen aiemmat albumit ovat olleet vähintään "ihan kivoja", niin tiesin mitä odottaa.

Asterin noituusopinnot jatkuvat, mutta haasteita riittää edelleen. Vaikka oma perhe ja lähipiiri on jo sopeutunut miespuoliseen noitaan, muu yhteisö ei välttämättä näe asiaa yhtä hyvässä valossa. Aster haluaisi osallistua Midwinter Festival -juhlien Midwinter Witch -kilpailuun, mutta Asterin äiti pyytää tätä jättämään kisan väliin. 

Arielkin on aloittanut opinnot saadakseen taikavoimansa hallitusti käyttöön. Hänellä on kuitenkin sopeutumisongelmia, kun oppiminen ei olekaan pelkästään helppoa. Unissa hän alkaa nähdä tätinsä, joka houkuttelee Arielia jättämään nykyisen kasvatusperheensä.

Tarina on tälläkin kertaa aika ennalta-arvattava, mutta kyllä tämän sarjakuvan parissa viihtyi silti ihan hyvin. Tunnelman kannalta tarina olisi varmasti hyötynyt muutamasta (kymmenestä) lisäsivusta, sillä nyt tapahtumat plopsahtelevat eteenpäin melko vauhdikkaasti ja tunnelmasta toiseen. Hahmotkin jäävät siinä rytäkässä auttamatta pinnallisiksi.

Joka tapauksessa The Midwinter Witch on kivaa viihdykettä sievästi ja huolitellusti piirretyn sarjakuvan ystäville.

Something not good

 

Erkka Mykkänen: Something not good
WSOY 2018, 153s.

Veikko on 2010-luvun nuori aikuinen, joka häilyy jossakin siinä aikuisuuden kynnyksellä. On vapaus ja oikeus tehdä melkeinpä mitä haluaa, mutta tietysti jo vähän velvollisuuksiakin. Kuten sivari ja opiskelut. Ja tyttöystäväkin, jonka kanssa tavallaan kaikki on ihan hyvin, mutta jotenkin ei kuitenkaan tunnu siltä miltä pitäisi. Tai kuuluisi tuntua, tai jotakin.

Something not good tarjoaa oivan näytteen siitä, millaista on olla nuori nyt. Tai ainakin minulle tämä meni ihan täydestä ja todesta. Veikko on epävarmuudessaan hyvin sympaattinen nuorukainen, jota tekisi välillä mieli taputtaa olalle tai ohimennen rutistaa ja todeta, että ihan hyvin sulta sujuu tämä. Elämä.

Veikon ohella kiinnyin Maijaan, josta osin tunnistin itseni. Noin niinkuin kärjistetysti tietenkin.

"Maija on vähän rasittava ylisensitiivinen... no en haluais sanoa että uhrautuva feministi, koska tajuan et se on väärin, mutta... se vaan löytää sekunneissa kaikkeen jonkinlaisen sortosortosortonäkökulman."

Mykkänen kirjoittaa vaivatonta ja punnittua tekstiä, jota on ilo lukea.

Perintö

 

Nina Wähä: Perintö
WSOY 2020, 550s.
Suom. Sanna Manninen

Tornionjokilaaksosta Tukholmaan muuttanut Anni Toimi on matkalla lapsuudenkotiinsa. On joulu, kotona lähes kaikki perheen kahdestatoista elossa olevasta lapsesta ja tunnelma - niin, ei ainakaan katossa. Anni on raskaana, mutta se nyt ei tunnelmaa latista, vaan kotona on aina ollut vähintään hienoisen varautunut tunnelma. Pentti-isä on sellainen mies, joka on aina sanellut säännöt ja kurittanut enemmän kuin rakastanut. Nyt pinnan alla kuitenkin kytee tavallista isommat asiat.

Nina Wähä kirjoittaa kevyesti, lämmöllä ja huumorillakin perhetarinan, joka on kaikkea muuta kuin kevyt, lämmin ja humoristinen. Perintö on yli viisisataasivuinen järkäle, mutta todella vetävä. Wähä antaa upeasti tilaa lähes kaikille sisaruksille, sekä perheen vanhemmille, Siirille ja Pentille. Perhe on kokonaisuus, myös tällaisena rikkinäisenä ja karuna kuten Toimin perhe. 

Pohdin Perinnön hienoutta jo lukiessa, mutta en edelleenkään osaa sanoa, mikä tästä kirjasta tekee loistavan. Tarina on ankea ja sympaattiset henkilöhahmot harvassa. Koko kirjasta löytyy noin kaksi käännettä, jotka koin positiivisiksi. Ja silti, kaikesta siitä kurjuudesta huolimatta tämä oli jollakin kummallisella tavalla mahtava.

Ainoastaan ajankuvaan olisin kaivannut enemmän syvyyttä. Tapahtumat sijoittuvat aivan 1980-luvun alkuun, mutta sitä ei läheskään koko aikaa muistanut ja sitten ihan hätkähdin, että ai niin joo!

Jos sinulla on tiedossa pitkä joululoma tai muuten vain kaipaat luettavaa, joka ei aivan heti lopu kesken, niin suosittelen kyllä lämpimästi tätä Nina Wähän vinkeää perhekuvausta!

Replica. Sensored Reality 3

 

Anders Vacklin & Aki Parhamaa:
Replica
Tammi 2020, 457s.

Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Sensored Reality -sarja on tullut päätökseensä. Replica on täynnä toimintaa ja jännitystä, pelillisyyskin kukoistaa.

Replica sijoittuu Marsiin, jonne on rakennettu useita maapallolta tuttuja paikkoja. Kaikkialla on kuitenkin lisättyä todellisuutta ja Marsista löytyy lukuisia suuria peliareenoitakin. Minako "Bug" Takeda ottaa osaa aurinkokunnan hurjimpaan ammattilaispeliin, jonka voittajalle on luvassa maineen ja kunnian lisäksi roppakaupalla krediittejä. Asiat eivät tietenkään etene aivan suoraviivaisesti, sillä Bug haluaisi kuumeisesti löytää ja pelastaa äitinsä sekä paljastaa Eve Regon petolliset juonittelut. Sitten on vielä Jaden isä sekä Jade itse, Alvar ja Cosmo.

Tälläkin kertaa nautin ehkä eniten pelikuvauksista. Ammattilaispeli sijoittuu muinaiseen Egyptiin ja sitä oli kiinnostava seurata. En tiedä voiko tämän kirjan kohdalla puhua pelien ohella reaalimaailmasta, kun kyse on kuitenkin utopiasta, mutta puhun nyt kuitenkin. Niin, reaalimaailmassa oli välillä vireillä vähän turhankin monta sotkua ja juonentynkää, mutta ainakaan lukija ei ehdi puutua tapahtumien puutteeseen.

Replica on mainio päätös trilogialle, joka yhdistää upealla tavalla pelit ja kirjallisuuden.

Sapiens: Ihmiskunnan synty (Osa 1)

 

Yuval Noah Harari, David Vandermeulen, Daniel Casanave:
Sapiens, Ihmiskunnan synty
Bazar 2020, 247s.
Suom. Jaana Iso-Markku

Yuval Noah Hararin kirjat ovat olleen valtavan suosittuja, myös Suomessa. Olen kuullut Hararin kirjoista paljon hyvää, mutta jotenkin opukset ovat vaikuttaneet sen verran paksuilta ja aiheiltaan vaikeilta (vaikka kirjojen yleistajuisuudesta olen kuullut myös), että en ole niihin itse tarttunut.

Nyt kuitenkin Hararin Sapiens, Ihmisen lyhyt historia -kirjasta on julkaistu sarjakuva-adaptaatio! Itse asiassa kyseessä on sarjakuvaversioiden ensimmäinen osa, sillä edes pelkistettynä koko kirjan asioita ei ole ollut mahdollista mahduttaa yhteen sarjakuva-albumiin.

Sapiens, Ihmiskunnan synty on kiinnostava ja melko helppotajuinen katsaus ihmisten alkuvaiheisiin. Aluksi puhutaan ihmisen evoluutiosta, ihmislajeista ja ihmisten levittäytymisestä uusille alueille. Seuraavaksi käsitellään kommunikaation ja tarinankerronnan kehitystä sekä kulttuurien kehityksestä, minkä jälkeen siirrytään spekuloimaan muinaisten esi-isiemme arkea: millainen työnjako on mahdollisesti ollut ja millaisissa perhekunnissa on eletty. Lopuksi käydään läpi ihmisen vaikutuksista muiden eläinten, etenkin nisäkkäiden, kehitykseen - ja lajien katoamiseen.

Sarjakuvamuoto toimii hyvin. Piirrostyyli on selkeä ja tekijät hyödyntävät visuaalisia keinoja kiitettävästi. En ole tosiaan lukenut Hararin alkuperäistä teosta, mutta jäin pohtimaan, onko siinäkin tällainen luennoiva ote. Tässä sarjakuvassa nimittäin Harari kiertelee sukulaistyttönsä kanssa eri asiantuntijoidan luennoilla ja tapaamassa heitä muuten vain, samalla kun saadaan näppärästi käsiteltyä erilaisia asioita. Tämä asetelma toi vahvasti mieleen Olipa kerran elämä -sarjan ja se hieman häiritsi.

Joka tapauksessa tällainen hittitietokirjan sarjakuvaversio on todella tervetullut. Toivon, että moni muukin kaltaiseni paksuja kirjoja liian herkästi säikkyvä yksilö löytää tiensä Sapiensien pariin tämän kirjan avulla.

Talven lapset

 

Jennifer McMahon: Talven lapset
Bazar 2020, 384s.
Suom. Sari Karhulahti

Talven lapset on koukuttava ja nopealukuinen kirja, joka tarjoaa kauhunväristyksiä ja saa tuskastumaan epäloogisesti käyttäytyviin päähenkilöihin.

Vuonna 1908 West Hallissa Sara Harrison Shea kirjoittaa salaista päiväkirjaa irtosivuille, joita hän kätkee kotitaloonsa irtonaisten lattialautojen alle ja muihin piiloihin. Saman vuoden talvella Saran tytär saa surmansa ja vain kuukautta myöhemmin Sara itse löydetään surmattuna kotinsa läheiseltä pellolta.

Nykyajassa samassa paikassa 19-vuotias Ruthie jää yksin pikkusiskonsa kanssa, kun äiti yllättäen katoaa. Tytöt koluavat talon jokaisen nurkan johtolankojen toivossa ja tekevätkin muutaman yllättävän löydön.

Surun murtama Katherine on muuttanut West Halliin miehensä kuoleman jälkeen. Katherine haluaa selvittää, mitä hänen miehensä teki West Hallissa kuolinpäivänään.

Miten kaikkeen liittyvät nukkujat, kävelevät kuolleet? Mitä Saran päiväkirjan kadonneissa sivuissa kerrotaan?

Luin noin kaksi kolmannesta tästä kirjasta hyvin nopeaan tahtiin. Tarina lähtee kiinnostavasti liikkeelle ja McMahon onnistuu kuvaamaan nukkujia ja Ruthien kotitalon lähiympäristöä niin painostavasti, että ainakin minua pelotti aivan tarpeeksi. Vaikka kirja kulkee kaiken aikaa maagisen ja realistisen välillä, sitä realismia olisi saanut tosiaan olla enemmän etenkin näiden nykypäivän hahmojen toiminnassa. Lisäksi koin, että loppua kohti kirjasta katosi jännite lähes kokonaan, kun tapahtui vain epätodennäköisyyksiä ja -uskottavuuksia toisensa perään. Kirjan loppuratkaisukin oli harvinaisen lässähtävä. 

Talven lapset ei ole täydellinen kirja, mutta se tarjosi kuitenkin viihdyttävän pelottavia lukuhetkiä. Erityisen paljon nautin tämän lukemisesta, kun saatoin istua takkatulen ääressä ja sivusilmällä vilkuilla ulos  lumisateeseen. (Vaikka myönnän, että aika pian suljin verhot, etten vahingossakaan näkisi mitään epämääräistä liikuskelemassa ulkona...)

Katkenneita lankoja

 

Anssi Vieruaho & Karoliina Korhonen (toim.):
Katkenneita lankoja
tarinoita loppuunpalamisesta
Atena 2020, 128s.

" "Suomalaiset uupuvat jo 30-vuotiaina"

Tuo lause eräässä uutisartikkelissa nostatti kulmakarvoja muutama vuosi sitten. Miten niin jo? Onko meidän tarkoituskin uupua, mutta uupujat tekevät senkin liian tehokkaasti ja nopeasti. Olin itse juuri toipumassa työuupumuksesta ja mietin, että vaikka aihe puhuttaa paljon, haluaisin myös itse jotenkin osallistua tähän keskusteluun."

Näin Karoliina Korhonen, toinen Katkenneita lankoja -sarjakuva-albumin toimittajista, kirjoittaa alkusanoissa tämän projektin alkusykäyksestä. Osa kirjan yhdeksästä tarinasta perustuu tekijöiden omakohtaisiin kokemuksiin, osa taas on muiden läpikäymiä kokemuksia. 

Albumin jokaisella tarinalla on siis eri tekijä, mikä korostaa onnistuneesti uupumuksen moninaisuutta. Tarinat ovat keskenään erilaisia, mutta tietysti niistä löytyy yhteneväisyyksiäkin. Uupumusta voi olla hyvin vaikeaa tunnistaa alkuvaiheessa ja uupumuksen jyllätessä täydellä teholla avun hakeminen saattaa tuntua entistä raskaammalta. 

Sarjakuvien lukeminen on teknisesti nopeaa ja kevyttä, mutta nämä tarinat eivät todellakaan ole helpoimmasta päästä. Minua kosketti erityisesti Emmi Niemisen sarjakuva Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa. Niemisen hento mutta varma kynänjälki yhdistettynä haaleaan väritykseen toimii upean koskettavasti.

Kirjan tuotoista lahjoitetaan 75% mielenterveystyöhön.

Keskiyön kirjasto

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto
Aula & CO 2020, 328s.
Suom. Sarianna Silvonen

 

35-vuotiaan Noran elämä ei ole sellaista, kuin hän oli nuorempana kuvitellut. Hän tuntee jämähtäneensä vanhaan kotikaupunkiinsa ilman ystäviä tai puolisoa. Lapsuudenperheestäkin on jäljellä vain veli, johon välit ovat katkenneet. Kun Nora saa potkut ja kissakin kuolee, hän ei enää halua elää. 

Yllätyksekseen Nora havahtuu eriskummallisessa kirjastossa. Sen hyllyt ovat täynnä kirjoja, joista jokainen sisältää yhden version Noran elämästä. Nora saa mahdollisuuden kokeilla niitä elämiä, joissa hän on tehnyt erilaisia valintoja: korjata tekemiään virheitä, joita on katunut ja joista on kantanut syyllisyyttä.

 

"Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja? Jos voisit perua sen, mitä kadut, tekisitkö jotakin toisin?"

Vaikka tarinan alkuasetelma on synkkä ja ankea ja raskaskin, jos masennukseen ja toivottomuuten voi samaistua, Keskiyön kirjaston lukeminen on kevyttä ja joutuisaa. Ajatus omien virheiden tai katumusta aiheuttavien valintojen korjaamisesta on kiehtova, vaikka toki kaikille on alusta asti selvää, ettei jonkin yksittäisen asian korjaaminen väistämättä tarkoita täydellistä ja onnellista loppuelämää.

Pidän Matt Haigin tavasta kirjoittaa kevyehköjä kirjoja aiheista, joissa olisi ainesta paljon raskassoutuisempiinkin kirjoihin. Myönnän kyllä, että erityisesti Keskiyön kirjaston loppu olisi kaivannut minusta enemmän rosoa ja realistisuuttakin.

Ei enää mitään

 

Tommy Orange: Ei enää mitään
Atena & CO 2020, 327s.
Suom. Jussi Korhonen

"Kaupunkeihin siirtämisemme oli tarkoitus olla viisisataa vuotta kestäneen kansanmurhakampanjan, sopeuttamisen, sulauttamisen ja olemattomaksi tekemisen välttämätön vaihe. Mutta kaupungit uudistivat meidät ja me otimme ne omiksemme. Me emme eksyneet korkeiden rakennusten sekaan, kasvottomien massojen virtaan tai liikenteen tauottomaan jyrinään."

Tommy Orangen Ei enää mitään antaa äänen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille, heidän nykypäivän edustajilleen. Äänet eivät soi sulokkaassa sopusoinnussa, eivätkä sanat ole kaikille samat tai entuudestaan tutut. Joillekin alkuperäiskansan edustajille sukujuuret ovat vahva osa identiteettiä, toiset taas haluavat kieltää koko asian. Ja jotkut taas haluaisivat tuntea taustansa paremmin, mutta kukaan läheinen ei halua tai ehkä edes osaa puhua asiasta.

Ei enää mitään kuljettaa lukijan kahdentoista henkilön kautta powwow-juhlaan. Luvut on nimetty kunkin henkilön mukaan, mikä selkiyttää alkuun irrallisilta tuntuvien tapahtumien seuraamista. Powwown lähestyessä tarinat kuitenkin kulkeutuvat koko ajan lähemmäksi toisiaan.

Orangen kerronta on todella taidokasta, samoin Jussi Korhosen käännös. Minulle tämän kirjan lukeminen oli keskittymistä vaativaa, sillä halusin uppoutua tarinaan täysillä, ilman jatkuvia keskeytyksiä ja muita ulkoisia häiriötekijöitä. 

Tämän upean kirjan toivoisin löytävän tiensä mahdollisimman monien lukijoiden käsiin.

Frankenstein terapiassa

 

Jenny Jägerfeld & Mats Strandberg:
Frankenstein terapiassa
Kauhuklassikot psykologilla
Like 2020, 295s.
Suom. Sirje Niitepõld

Frankenstein terapiassa alkaa Keskusrikospoliisille osoitetulla kirjeellä, jossa psykologi J:n puoliso M ilmaisee syvän huolensa kuukautta aiemmin kadonneesta vaimostaan. Vaimon vastaanotolta on löytynyt muistiinpanoja ja asiakaskäyntien litterointeja tapauksista, jotka vaikuttavat poikkeuksellisilta. M toivoo, että kansiot käydään läpi ja tutkitaan, onko niistä mahdollisesti apua vaimon löytämisessä.

Kirja koostuukin lähes täysin noiden tapauskansioiden sisällöstä. J:n vastaanotolla ovat käyneet niin herra Jekyll, tohtori Frankenstein perheineen, Dorian Gray kuin vampyyri ja tämän mielitiettykin. J on videoinut asiakaskäynnit, sillä hän on suunnitellut käyttävänsä näiden istuntojen materiaalia tulevassa kirjassaan. Mikäli menneiden aikojen asiakkaiden ilmaantuminen nykypäivän Tukholmaan ihmetyttää, niin heillä on ollut käytössään aikakone. Tietenkin. Tapauskansioista löytyy myös artikkeleita ja muuta oheismateriaalia.

Frankenstein terapiassa on visuaalisesti oivaltava kirja. Pidin siitä, että sivut ovat harmaareunaisia ja siellä täällä on muka valokopioituja sivuja. "Tapauskansioiden" lukeminen on mielenkiintoista, mutta kolmannen asiakaskansion kohdalla aloin jo tuskastua kirjan juonettomuuteen. J on siis kadonnut, mutta tässä minä luen vain tapauskansioita, joista ei tunnu selviävän yhtään mitään!

Jägerfeld ja Starndberg ovat kuitenkin - ja tietenkin - järjestäneet kirjan loppuun käänteen, joka keikauttaa leikiten kirjan "ihan ok":sta selkeästi vähintään kolmen tähden kirjaksi. 

Omaperäinen idea, huolellinen toteutus ja lukijan yllättäminen: tämä yhdistelmä toimii erittäin hyvin!

Gargantis

 

Thomas Taylor: Gargantis
WSOY 2020, 341s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Aaveranta on jälleen hiljentynyt turistikauden päätyttyä. Tosin hiljaista ei todellakaan ole, sillä alueella ryskyy ja rymisee harvinaisen voimakkaan rajuilman riehuessa ja laittaessa jopa Aaverannan peruskallion koetuksille. Rouva Fossiili on lähtenyt myrskyä uhmaten rantaan etsimään aarteita ja löytääkin komean, kalanmuotoisen lasipullon, jonka sisällä tuikkii valo ja kylkeä koristavat salaperäiset merkit. Rouva Fossiili haluaa luonnollisesti pitää pullon sisältöineen, mutta museonjohtajan mielestä se kuuluu museoon. Kalastajat taas ovat vakuuttuneita siitä, että he ovat pullon oikeat omistajat.

Hotelli Vanhan Nautiluksen omistaja, Rouva Kraken, antaa kuitenkin pullon Herbert Sitrukselle, löytötavaratoimiston hoitajalle, ja kehottaa tätä ottamaan selvää pullon oikeasta omistajasta. Niin Herbert ja hänen ystävänsä Orvokki Parma ovat pian keskellä vauhdikasta ja selkeästi vaarallista seikkailua.

Gargantis on edeltäjäänsä hurjempi. Taylor kuljettaa tarinaa nopealla temmolla, eikä lukijalle suoda turhia hengähdystaukoja. Herbert ja Orvokki ajautuvat vaaratilanteesta toiseen ja tälläkin kertaa pahiksia tuntuu olevan vähän joka nurkan takana. Toiminnantäyteisyys pitää tunnelman vahvana (tämä olisi ihan täydellistä luettavaa myrskysäällä jossain veden äärellä!) ja pakottaa lukemaan vielä yhden luvun ja sitten vielä yhden tai viisi.

Erityisen paljon pidin kalapullon salakirjoituksesta. Jos olisin lukenut tämän lapsena, alkaisin takuulla kirjoittaa kavereille viestejä tällä systeemillä!

Gargantis osoittautui loistavaksi kirjaksi, joka asettaa sarjan päätösosalle melkoiset paineet.

Kotiinpaluu

 

Lucia Berlin & Jeff Berlin:
Kotiinpaluu
Aula & CO 2020, 204s.
Suom. Kristiina Drews

Ai että!
Tätä kirjaa odotin kieli pitkällä ja sormet syyhyten. Olen nauttinut Lucia Berlinin novelleista valtavasti, joten luonnollisesti hänen elämäkertansa kiinnosti. 

Kotiinpaluun voi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen osassa Lucia Berlin muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja (varhais)aikuisuuttaan asuinpaikkojensa rytmittämänä. Berlin ei uppoudu pitkiin kuvauksiin, vaan käyttää sanoja säästellen ja tehokkaasti. Välillä muistot ovat kuin pieniä listoja johonkin paikkaan tai aikaan liittyvistä asioista. Tarkkanäköistä tekstiä elävöittävät valokuvat.

Muistelmat jäivät Berliniltä kesken, eikä hänen poikansa Jeff Berlin ole kirjoittanut niitä loppuun äitinsä tyyliä imitoiden. Alun muistelmaosuuden jälkeen lukija pääsee tirkistelemään Lucia Berlinin kirjoittamia kirjeitä ja postikortteja. Ajallisesti nämä sijoittuvat samalle ajalle kuin muistelmaosuuskin. Kirjan lopussa on vielä Jeff Berlinin kirjoittama tiivis yhteenveto Lucia Berlinin elämästä.

Lucia Berlinin novelleja lukiessa tiesin, että hänellä oli tapana ammentaa omista ja läheistensä kokemuksista. Silti nämä lyhyet muistelmat pääsivät hätkähdyttämään sillä, että toistuvasti sain huomata milloin minkäkin hämmästyttävän tapahtuman olleen ihan totta! Esimerkiksi novellin Savitiilitalo ja peltikatto talo (ei sähköä tai vesijohtoa, viemäristä puhumattakaan) oli ihan todella Berlinien koti jonkin aikaa. Ja kirjeistä päätellen siellä oikeasti pyöri jatkuvasti joku aiempi asukas!

Kotiinpaluu on kiehtova kirja, jonka ainoa puute on sen lyhyys. Mielestäni oli kuitenkin tyylikäs ratkaisu jättää muistelmat siihen mittaan, johon Lucia Berlin itse ehti ne saattaa.

Levoton veri

Robert Galbraith: Levoton veri
Otava 2020, 892s.
Suom. Ilkka Rekiaro

 

Olen rakastanut Aiempia Cormoran Strike -kirjoja niin, niin paljon! Kuten blogistakin voi päätellä, luen todella vähän dekkareita tai muita jännäreitä, mutta tästä sarjasta olen nauttinut aina. Siksipä odotukset olivatkin todella korkealla ja ihan hihkuin nähdessäni, miten hillittömän paksusta kirjasta oli kyse.

Kirjan alussa Strike on istumassa iltaa vanhimman ystävänsä kanssa. Kapakan ulkopuolella Striken juttusille tulee kaksi naista, joista toinen pyytää tältä apua noin 40 vuotta aiemmin kadonneen äitinsä löytämiseksi. Strike ei tietenkään voi luvata mitään, mutta kiinnostuu kuitenkin tapauksesta niin paljon, että ottaa sen tutkittavakseen. Totta kai Striken ja Robin Ellacottin firmalla on myös muita tapauksia työn alla, mutta uuden sihteerin lisäksi palkkalistoilta löytyy myös kaksi miespuolista avustajaa.

Yksityispuolella Strike saa satunnaisia puheluita ja tekstiviestejä epävakaalta exältään Charlottelta ja Robin käy läpi vaikeaa avioeroa. Lisäksi Striken kasvattanut täti sairastaa syöpää ja kuuluisaan mutta etäiseen isäänkin liittyviä haasteita on ilmassa. 

Voi voi.
Vaikka enimmäkseen nautin lukemisesta, niin kokonaisuus oli kyllä kamala pettymys. Ensinnäkin tästä puuttui kaikki se jännite, josta olen aiemmissa osissa eniten nauttinut! Blaah! Toisekseen kirja olisi todellakin kestänyt (tiivistävää) editointia. Jos puuttui jännite, niin ei tässä jännitystäkään pääse syntymään juuri nimeksikään. 

Teksti oli kyllä sinänsä näpsäkkää luettavaa, mutta sisältö ei kyllä todellakaan yltänyt aiempien osien tasolle. Jatkoa jäin tietenkin kaipaamaan, eniten siinä toivossa että Rowling-Galbraith onnistuisi ensi kerralla paremmin.

Helvetillinen vaelluskirja

Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja
Aula&CO 2020, 366s.
Suom. Aki Räsänen

Aloitetaan tämä vaikka tekemällä selväksi, että en todellakaan voi väittää olevani mikään vaellusihminen. Olen käynyt kiertämässä muutaman merkityn reitin noin 15 kilometrin päässä kotoa ja pisinkin "vaellus" kesti noin nelisen tuntia. Haluaisin tehdä joskus jonkun pitemmän, yöpymistä vaativan vaelluksen, mutta sellaisen eteen en ole tehnyt aktiivisesti yhtään mitään. Tai no, makuupussit on ostettu kyllä. Ja viimeisimmällä, myöhäisillan metsäretkellä tuli todistettua sekin, että pelkään edelleen pimeää ihan hirveästi. Että ehkä joskus keskikesällä saattaisin uskaltaa nukkua ulkona.

Are Kalvøn Helvetillinen vaelluskirja oli minulle hyvin sopivaa luettavaa. Kalvø on norjalainen koomikko, joka havahtui huomaamaan, että ihan kaikki muut retkeilevät suurin piirtein aina ja nauttivat siitä enemmän kuin mistään muusta koskaan ennen. Kalvø alkaa selvittää, mikä niissä vuorissa ja hankalasti kuljettavissa poluissa oikein kiehtoo.

Kalvø ei lähde suin päin vaeltelemaan, vaan käyttää ensimmäiset 80 sivua asioiden pohtimiseen ja valmistautumiseen. Mutta vaeltamaan lähdetään ja tuo retkiraportti oli todella viihdyttävää luettavaa. Ei sillä, pidin myös niistä alun pohdinnoista ja pähkäilyistä, varsinkin kun pidin mielessä että ihan huumorilla tämä on kirjoitettu. 

Kalvø pohtii muun muassa kaupunkilaisten ja maalaisten luontosuhteiden eroja. Nauroin ääneen tälle tiivistelmälle:

"Kaupunkilaiset lähtevät luontoon löytääkseen sisäisen rauhan. Maaseudun väki lähtee luontoon ampumaan eläimiä."

Helvetillinen vaelluskirja oli viihdyttävää luettavaa, joka sai haaveilemaan lisää niistä pitemmistä vaelluksista. Hankalaksi koin sen, kun yhtäkkiä hoksasin, että kirjan lopussa on ikään kuin alaviitteitä, joita ei kuitenkaan ollut merkattu itse tekstiin mitenkään. Oli siis hankalaa, kun piti vähän kuin tuurilla lukea niitä takasivujen pätkiä, että jos vaikka tulisi lisävalaistusta johonkin asiaan. Ja niin paljon kuin Kalvøn tekstistä nautinkin, olisin kaivannut loppuun toisenlaista, vakavampaa yhteenvetoa. Silti tämä oli mainio kirja, jonka voi vallan hyvin lukea, vaikka luonnossa kulkeminen ei edes kiinnostaisi.

Kolme yövuoroa jouluun on

 

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on
Art House 2020, 130s.
Suom. Ari Jaatinen

 

Lääkäristä koomikoksi ryhtyneen Adam Kayn tuoreessa kirjassa päästään tirkistelemään lääkäreiden arkea, tällä kertaa joulunpyhinä. Juuri mikään ei poikkea tavallisesta, sillä työntekijöitä on silloinkin niukasti asiakasmäärään nähden ja työajat pääasiassa suuntaa-antavia. Mutta ainakin siellä täällä on muutama joulukoriste ja jostain saattaa kantautua jopa paikallisten lasten rouheasti esittämiä joululauluja.

Kolme yövuoroa jouluun on on ohkainen kirjanen, jonka jopa lääkärit saattavat ehtiä lukea joulun aikana. Paitsi jos ovat töissä. Kay kertoo muun muassa potilaasta, jota ambulanssin oli pitänyt odottaa viisi minuuttia, koska tämä oli halunnut pukeutua parhaimpiinsa ja pestä hampaansa ennen lähtöä (siltä varalta, että hän olisi tarvinnut tekohengitystä).

Koska Kay tosiaan erikoistui synnytyksiin ja naistentauteihin, tästäkin kirjasta löytyy ns. alapääjuttuja. Kuten sellainen, että potilaalla oli selkeästi raju hiivatulehdus, jossa oli kuitenkin epätavanomaisia kynsilakkahileitä muistuttavia asioita. (Ihan kaikki pitkulainen esineistö ei sovi masturboimiseen!) Ja sellainen tapaus, jossa potilas oppi olevansa allerginen pähkinöille myös alapäästään.

Sunnuntai, 26. joulukuuta 2004

Täydet pisteet nukutuslääkärille, jonka rintamerkissä luki "Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu".

Tämä sievä pieni kirjanen sopii mainiosti kaikille, jotka haluavat nauraa omituisille asioille. Kirjan maltillisen sivumäärän takia se ei yllä viihdyttävyydessään aivan edeltäjänsä tasolle, mutta mitäpä tuosta. Suosittelen siis lämpimästi, myös joululahjahankinnaksi!

Kay on muuten koonnut kirjansa loppuun lopputekstit, mikä on aivan mahtava idea! Toki sitä tietää, että kirjan tekemisessä on mukana muitakin kuin kirjailija, mutta eipä sitä ihmismäärää hahmota ellei asiaa avata. Kay toivoo lopputekstien yleistyvän normaaliksi käytännöksi ja minä kyllä kannatan tätä ideaa.

Avoimesti parisuhteista

Parisuhteiden moninaisuudesta ei ole aiemmin ilmestynyt kotimaista tietokirjaa, mutta tänä vuonna sellaisia on ilmestynyt kaksin kappalein. Ensin ilmestyi Paula Tiessalon ja Aune Karhumäen Parisuhdepäivitys ja nyt syksyllä Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet. Aiheena parisuhteiden monimuoitoisuus on kiinnostava, joten luin molemmat teokset. 

Tässä bloggauksessa esittelen ensin lyhyesti kummankin kirjan ja kirjoitan sitten molemmista yhdessä. Näin toivottavasti vältyn liialta asioiden toistamiselta.

Paula Tiessalo & Aune Karhumäki:
Parisuhdepäivitys
Atena 2020, 219s.

Tiessalon ja Karhumäen Parisuhdepäivitys on napakka ja helposti lähestyttävä teos. Tekijät ovat tutustuneet laajaan lähdemateriaaliin sekä kartoittaneet kokemuksia erilaisista suhteista netissä toteutetulla kyselyllä sekä kasvokkain tehdyillä haastatteluilla.

Kirjassa käydään läpi muun muassa parisuhteiden historiaa, suhtemuotojen moninaisuutta, seksuaalisuutta ja suhdemuodon vaikutusta yhteiskunnallisiin seikkoihin. Avoimia suhteita tai monisuhteisuutta ei esitellä täydellisinä, vaan kirjassa on oma lukunsa monogamiasta poikkeavien suhdemuotojen haasteille. Kaikille eivät sovi samat säännöt, ei monogamiassa eikä missään muussakaan suhdemuodossa. Jokaisella on oikeus pitää kiinni omista rajoistaan ja tarvittaessa muuttaa niitä oman hyvinvoinnin säilyttämiseksi.

Teksti on melko selkeästi jaettu siten, että haastattelut ja kyselyvastaukset ovat erillään varsinaisesta tietotekstistä. Tämä on sinänsä toimiva ratkaisu, joka kuitenkin teki lukemisesta aaltoilevaa.

Mirja Hämäläinen: Avoimet suhteet
Kosmos 2020, 327s.

Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet on mielestäni Parisuhdepäivitystä teoriapitoisempi teos. Hämäläinenkin on tehnyt kirjaansa varten haastatteluja, mutta ne ovat kuitenkin "vain" syventämässä ja elävöittämässä muuta tekstiä, eivätkä siis pääroolissa. 

Myös tässä kirjassa käsitellään parisuhteiden ja erilaisten suhdemuotojen historiaa, mutta Hämäläinen käy asioita läpi perinpohjaisemmin ja laajemmin taustoittaen. Esimerkiksi monogamialle on jo kirjan alussa varattu oma päälukunsa, jotta lukija hahmottaisi paremmin kuinka useimmat meistä pitävät monogamiaa oletusarvona. 

Hämäläisen kirjasta löytyy havainnollistava taulukko, jonka avulla on ehkä helpompi pysyä kärryillä siitä, miten erilaiset asiat missäkin suhdemuodossa yleensä nähdään tai koetaan. Esimerkiksi miten missäkin suhdemuodossa suhtaudutaan seksisuhteeseen tai emotionaaliseen suhteeseen useamman ihmisen kanssa tai miten pysyvänä suhdetta pidetään.

--------------------------

Kummassakin kirjassa muistutetaan siitä, ettei avoin suhde ole sama asia kuin pettäminen. Toki avoimessakin suhteessa voi kokea tulevansa petetyksi, jos yhdessä sovituista rajoista tai säännöistä ei ole pidetty kiinni. Kommunikoinnin tärkeyttä ei siis voikaan korostaa liiaksi: avoin ja selkeä kommunikointi on ensiarvoisen tärkeää. Tämä tosin pätee, oli suhdemuoto mikä tahansa.

Molemmissa kirjoissa avoimista suhteista ja monisuhteista puhutaan kautta linjan positiivisessa valossa ja rohkaistaan tekemään omaan suhteeseen / omiin suhteisiin muutoksia hyvien asioiden maksimoimiseksi. Mitään painostusta monogamiasta luopumiseen ei kumpikaan kirja kuitenkaan harrasta. Hämäläisen kirjassa muistutetaan siitäkin, että avoimesta suhteesta voi palata monogaamiseen suhteeseen, mikäli se tuntuu parhaalta. Itselle sopiva (pari)suhdemuoto saattaa muuttua ajan myötä siinä missä oma seksuaalisuuskin.

On myös tärkeää pitää mielessä avoimien suhteiden ja monisuhteiden eettinen puoli. Hämäläisen kirjassa käsitellään esimerkinomaisesti yksisarvisen metsästystä eli tilannetta, joissa pariskunta etsii suhteeseen kolmatta osapuolta. Näissä tilanteissa pariskunta on saattanut määritellä etukäteen kolmannen osapuolen roolin ja rajat etukäteen. Eettinen kolmiosuhde muotoutuu yhteisymmärryksessä, jokaista osapuolta kuunnellen ja jokaisen tunteita kunnioittaen.

Pidin molemmista kirjoista ja uskon oppineeni jotain uuttakin. Vaikka omaa parisuhdetta ei kokisi tarpeelliseksi avata muille, tekee hyvää hieman ravistella käsitystä parisuhteistakin. Parisuhdepäivitys on kätevä yleisopas avoimiin suhteisiin ja monisuhteisiin, Avoimet suhteet taas tarjoaa astetta syvemmän katsauksen aiheista kiinnostuneille.

Koiramies ja Kisulii

 

Dav Pilkey: Koiramies ja Kisulii
Tammi 2020, 253s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Koiramiehen kasvatti, Peten pikkuinen klooni, saa lapsenvahdikseen valepukuisen Peten. Alkuperäinen Pete vakuuttaa Pikku-Petelle, että vaikka tämä luulee olevansa kiltti, hän on syntyjään pahis. Koiramiehestä ollaan tekemässä elokuvaa ja molemmat Petet kurvaavat paikalle sotkemaan elokuvan kuvauksia. Luvassa on valepukuja, ilkeyksiä, erikokoisia robotteja sekä loppuhuipennus!

Koiramies ja Kisulii jatkaa samaa, hyväksi todettua rataa edellisten osien kanssa. Toimintaa ja varsinkin koheltamista riittää, samoin pöhköilyä ja sanoilla leikittelyä. Pilkeyn piirrostyyli on todella kiva yhdistelmä rentoutta ja varmoja otteita. Kirjan lopun vaiheittain etenevät piirustusohjeet toimivat nekin erittäin hyvin ja jälleen kerran nuorimmainen vietti hyvän tovin Koiramiehiä ja Kisulii:ta (miten ihmeessä Kisuliista muodostetaan toimiva monikko?) piirrellen.

Koiramies-sarja sopii erittäin hyvin jo pienille alakoululaisille, mutta viihdyttää tehokkaasti vielä yläkouluiässäkin. Ja 40+ -vuotiaita myös.

Kaikilla mausteilla

 

Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla
Karisto 2020, 334s.
Suom. Leena Ojalatva

Emoni Santiagolla on nuoresta iästään huolimatta jo monta roolia. Isoäitinsä kasvattama yksinhuoltajaäiti opiskelee viimeistä vuotta High schoolissa ja työskentelee pikaruokapaikassa. Opiskelu on Emonille haastavaa muutenkin kuin ajan rajallisuuden takia: lukuaineiden kanssa tahtoo olla takkuista, mutta käytännöllisemmät sujuvat kuitenkin hyvin. Emoni on aina rakastanut ruokaa ja varsinkin ruoanlaittoa. Isoäiti onkin sanonut, että hänellä on taikakädet. Keittiössä Emoni pystyy melkeinpä mihin vain. Koulussa alkava gastronomiakurssi on kuin luotu Emonille, vaikka kurssiin kuuluva opintomatka onkin hintava. Niin, sitten on tietenkin myös Emonin tyttären isä, Tyrone, joka suhtautuu äkeästi Emonin uuteen luokkakaveriin Malachiin.

Kaikilla mausteilla on tasokasta nuortenkirjallisuutta, jonka pääasiassa lyhyet luvut pitävät kerronnan rytmin tiiviinä. Emoni on varmasti osin olosuhteiden pakosta kypsä ikäisekseen, välillä vähän turhankin kypsä. Voiko kukaan 17-vuotias olla niin loputtoman ymmärtäväinen lastaan, isoäitiään ja isäänsä kohtaan kuin Emoni on? No hyvä on, isälleen Emoni sentään kantaa pikkuruista kaunaa, mutta hyvin minimaalista ottaen huomioon, millaisia valintoja ja päätöksiä tämä on elämässään tehnyt. 

Vaikka kirjassa on romanttinenkin vire, pääasia on kuitenkin Emoni itse ja hänen tulevaisuutensa, jota määrätietoinen nuori nainen ei suinkaan jätä sattuman varaan. Emonissa on ainesta roolimalliksi vähän varttuneemmillekin lukijoille.

Me olemme susia

Evie Wyld: Me olemme susia
Tammi 2020, 415s.
Suom. Aleksi Milonoff

 

Häiritsevä, ahdistava, piinaava, painostava ja koukuttava, sellainen on Evie Wyldin Me olemme susia.

Kirjassa kulkee rinnakkain kolme tarinaa. Ne sijoittuvat suurin piirtein samaan paikkaan, mutta eri aikakausille. 1700-luvulla seurataan noituudesta syytetyn Sarahin vaiheita, kun tätä autetaan pakenemaan vainoajiaan. Metsä tuntuu loputtomalta, eikä juuri sen turvallisemmalta kuin vihamielinen kylä. 1900-luvun puolivälin paikkeilla Ruth huomaa ajautuneensa tilanteeseen, jossa ei haluaisi olla. Aviomies viettää yhä enemmän aikaa työmatkoillaan ja Ruthin tehtävänä tuntuu olevan lähinnä miehen lapsista huolehtiminen näiden lomaillessa sisäoppilaitoksesta. Aluksi sympaattiselta vaikuttanut pieni kylä paljastaa itsestään yhä häiriintyneempiä puolia. Nykyajassa Viviane yrittää tyhjentää suvun vanhaa taloa ylimääräisestä tavarasta ja käy samalla läpi omia haasteitaan.

Lukijalle on selvää, että jollakin tavalla nämä tarinat nivoutuvat yhteen ja kaksi risteääkin melko varhaisessa vaiheessa. Wyld kuljettaa tarinoita taitavasti ja ripottelee pieniä paljastuksia säästeliäästi. Minuun suurimman vaikutuksen teki kirjan tunnelma, joka oli ajoittain niin vahva, että en kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni.

Me olemme susia on erittäin hyvä kirja. Mutta täydellinen se ei kuitenkaan ole. Vaikka pidän siitä, että kirjailija jättää asioita lukijan tulkittavaksi, olisin kaivannut tähän kirjaan hiukan vähemmän avoimeksi jääviä asioita. Tosin tämä voi olla myös Wyldin tyyli, sillä näköjään olisin kaivannut loppuselvennyksiä myös hänen Kaikki laulavat linnut -romaaniinsa...

 

 

Tiukun salaisuus (Värikkäät 1)

 

Vuokko Hurme: Tiukun salaisuus (Värikkäät 1)
S&S 2020, 199s.
Kuvitus: Reetta Niemensivu

Tiukun perhe on muuttanut uuteen kotiin. Taas kerran. Tällä kertaa Tiuku aikoo kuitenkin tehdä asioita eri tavalla kuin aiemmin. Hän aikoo hankkia ystäviä! Tiukun perheellä on salaisuus, jota ei missään nimessä saisi paljastaa ulkopuolisille. Mutta ensin Tiukulle tapahtuu vahingossa pieni lipsahdus ja sitten vähän isompi ja pian uusille ystäville selviää, että Tiuku pystyy liikuttamaan punaisia esineitä ajatuksen voimalla!

Kirjan tarina on miedolla tavalla jännittävä. Tiuku aistii ajoittain jotakin epämääräistä harmautta ja hänen vanhempansa ovat erittäin varovaisia, kuten ovat olleet aina ennenkin. Kuitenkin tunnelma on pääosin hyvällä tavalla kutkuttava Tiukun tutustuessa naapuruston lapsiin ja etenkin hieman vanhempaan Liiaan, joka kiehtoo Tiukua kovasti.

Tiukun salaisuus on Värikkäät-sarjan ensimmäinen osa. Mielenkiinnolla odotan, jatkaako Tiuku sarjan päähenkilönä, vai pääsevätkö isosisko ja pikkuveli keskeisempiin rooleihin jatko-osissa. Reetta Niemensivun iloinen kuvitus ja kirjan - tietenkin! - punainen värimaailma tuo tarinaan kivasti lisää tunnelmaa. Kirjan sivujen pitkää reunaa värittää punainen rantu, joten Tiukun oma väri on ikään kuin koko ajan äänessä.

Hulluna kirjoihin

 

Annie Austen: Hulluna kirjoihin
Mitä kirjahyllysi sinusta kertoo?
Minerva 2020, 204s.
Suom. Sirpa Saari

 

Toisinaan sitä kaipaa ihan hirveästi kirjapuhetta. Jos ei pääse juttelemaan kenellekään kasvotusten, niin tämä Annie Austenin Hulluna kirjoihin -kirja on kyllä aika oivallista korviketta.

Austen on koonnut pieneen kirjaseensa erilaisia sitaatteja kirjoista ja lukemisesta, lyhyitä listoja muutamien tunnettujen henkilöiden kirjahyllyjen sisällöstä, erilaisia kirjalistoja ja muuta kirjapuhetta. Hän muun muassa kirjoittaa kirjahyllyistä ja kertoo, että maailman suosituin kirjahylly on Ikean Billy. Minullakin on niitä!

Austen kertoo kirjojen keräilijöistä, joista osa ei ole ollut lainkaan maltillisia harrastuksessaan vaan muutamille kirjojen keräily on koitunut ihan kirjaimellisesti kohtaloksi. Samalla selviää, minkä suuruisia kotikirjastoja joillakin kirjaintoilijoilla on ollut - ja voi huokaista helpotuksesta, kun oma kokoelma onkin niihin verrattuna ihan pikkuruinen ja kaikin puolin helposti hallittavissa.

Hulluna kirjoihin on leppoisaa ja kevyttä luettavaa, sellaista lohtuluettavaa oikeastaan. Olisi ollut kiinnostavaa päästä kurkkimaan laajemminkin vaikka Marilyn Monroen kirjahyllyyn, sillä eihän viisitoista kirjaa anna vielä kovin kummoista kuvaa koko kirjastosta. Esimerkiksi omista hyllyistä voisi rajata viiteentoista kirjaan vaikka pelkkää Kalle Päätaloa tai Stephen Kingiä, eikä kumpikaan - tietenkään - tekisi oikeutta koko kokoelmalleni.

Sarjakuvia

 

Sarah Andersen: Fangs
Andrews McMeel 2020, 100s.

Vampyyri, joka rakastuu ihmissuteen. Siinä Sarah "Aikuisuus on myytti" Andersenin tuoreen sarjakuva-albumin idea. Yksinkertaista, mutta toimivaa. Näin ajattelin, kun kirjan tilasin. 

Fangs on ulkoisesti todella nätti kirja. Syvänpunaiset kangaskannet tuntuvat laadukkailta ja mustat painatukset erottuvat tietysti upeasti. 

Sisältö sitten taas on harmillisen laimeaa. Sarjakuvaromaanin sijaan tarjolla on lyhyitä, korkeintaan kuuden ruudun strippejä, joissa hihitellään parisuhteelle yleensä sekä tietysti vampyyrille ja/tai ihmissudelle parisuhteessa. 

Piirrostyylikään ei nyt sytyttänyt. Hieman animehenkinen tyyli näyttää kalsealta pelkistetyissä ruuduissa. Kynän jälki on ohuen ohutta ja minusta ikävällä tavalla terävää. Lisäksi tekstaus on vähän laiskaa ja epätasaista.

Fangs osoittautui kauniiksi pettymykseksi.

-------------------------------------------------------------

Jen Wang: Stargazing
First Second 2019, 213s.

Christinen vanhemmat tarjoavat piharakennuksen kodiksi Moonille ja tämän yksinhuoltajaäidille. Moon on kiehtova tyyppi. Hänestä kerrotaan monenlaisia huhuja, enimmäkseen aika ikäviä. Christinesta ja Moonista tulee ystävät, eroavaisuuksista huolimatta. Moon kertoo Christinelle suurimman salaisuutensa: toisinaan hänelle ilmestyy taivaallisia olentoja, jotka kertovat ihania asioita ja lupaavat hakea Moonin lopulta luokseen.

Stargazing on enimmäkseen aika herttainen kertomus ystävyydestä ja erilaisuudesta, vaikka Moonin tapauksessa kyse onkin lopulta varsin konkreettisesta asiasta. Christine ihailee Moonia ja on mustasukkainen, kun Moon ystävystyy helposti muidenkin kanssa. 

Jen Wangin piirrostyyli on sievää ja vaivattoman oloista. Albumin runsas mutta kuitenkin hillitty värimaailma sopii tarinaan täydellisesti. Ei Stargazingista mitään suosikkia tullut, mutta ihan kelpo sarjakuva-albumi se on joka tapauksessa.

-------------------------------------------------------------

 

Marta Breen & Jenny Jordahl:
Naiset
150 vuotta vapauden,
sisaruuden ja tasa-arvon puolesta
Sitruuna 2020, 121s.
Suom. Sanna Manninen

Marta Breenin ja Jenny Jordahlin Naiset on tiivis ja helposti lähestyttävä kokoelma lyhyistä kertomuksista, joiden ansiosta naisten asema on tänä päivänä (edes) sellainen kuin se on. On tarvittu hurja määrä rohkeita ja edistyksellisiä naisia raivaamaan tietä miesten hallitsemassa maailmassa, jotta naisille on saatu muun muassa äänioikeus.

Jenny Jordahlin kuvitus on tismalleen minun mieleeni. Ihmishahmot ovat melko pelkistettyjä, mutta hurjan ilmaisuvoimaisia. 

Tämä kirja kannattaa kaikkien lukea.

-------------------------------------------------------------

Emilia Laatikainen: Kadonneet
Suuri Kurpitsa 2020, 64s.

Emilia Laatikaisen esikoissarjakuva-albumi Kadonneet kertoo noin viisikymmennen kadonneen suomalaisen tarinan. Tai no, se on liioitellusti sanottu. Albumissa nimittäin jokaiselle katoamistapaukselle on annettu tilaa yhden A4-sivun verran, eli käytännössä jutut jäävät pintaraapaisuiksi. Kaikkia näitä katoamistapauksia yhdistää se, ettei ketään heistä ole löydetty. Ajallisesti tapauksia on hyvin pitkältä ajalta. Vanhin tapaus taisi olla 1930-luvulta ja tuorein aivan lähivuosilta.

Kadonneet esittelee muun muassa 2006 kadonneen Antti Hanhivaaran tapauksen. Tuo tapaus on jäänyt minullekin mieleen, sillä muistan lukeneeni Hanhivaaran sisaren haastattelun, jossa kävi ilmi lukuisia epäilyttäviä asioita. Sisaren mukaan poliisi ei ole kuulustellut juuri ketään, eikä teletunnistetietoja tutkittu kuten ei myöskään Hanhivaaran auton istuimen rusehtavia läikkiä. Tapaus on monin tavoin epämääräinen ja epäilyttävä, eikä kymmenessä sarjakuvaruudussa mitenkään välity tapauksen lukuisat omituisuudet.

Olen siinä mielessä ollut äärettömän onnekas, ettei kukaan läheinen ole koskaan kadonnut, eikä minun ole tarvinnut jäädä epätietoisuuteen kenenkään kohtalosta. Tätä albumia lukiessa tulikin melkein syyllinen olo. Aivan kuin olisin tirkistellyt toisten ihmisten suruun.

Taikuuden talo

Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo
Aula & Co 2020, 266s.
Suom. Terhi Kuusisto

Tänä vuonna Hedy ja spencer joutuvat viettämään joulun John-papan luona isän ja äidin suunnatessa arkeologisille kaivauksille Espanjaan. Äidin isä oli aikuinaan tunnettu taikuri, mutta hän on jättänyt taikatouhut jo vuosikymmeniä sitten. Isoäiti on kadonnut jo lasten äidin ollessa pieni, eikä hänestä ole juurikaan edes puhuttu.

John-papan talo on kolmikerroksinen ja tupaten täynnä toinen toistaan kiehtovampia tavaroita - joihin ei saa koskea. Pappa on muutenkin kovin tarkka siitä, missä lapset saavat liikkua. Ainakaan he eivät saisi mennä siihen makuuhuoneensa viereiseen huoneeseen, jossa he tutustuvat puhuvaan karhuntaljaan ja puhuvaan hirvenpäähän ja jossa valokuvakehyksen pölyiseen pintaan ilmestyy teksti "Etsi minut". 

Hedy ja Spencer alkavat tutkia kadonneen isoäidin tapausta ja tulevat samalla käynnistäneeksi melkoisen tapahtumien vyöryn. Taikuuden talo on nimensä veroinen, niin hyvässä kuin pahassa.

Taikuuden talo on mahtava kirja! Siinä ei ole pitkiä suvantokohtia, vaan tarina etenee sulavasti ja tasaisesti. Jännityskin alkaa heti kirjan ensimmäisillä sivuilla ja jännite pysyy hienosti yllä aivan loppuun saakka. Kirjan maailmassa taikuutta todellakin on olemassa ja se on ilahduttavan monipuolista. Jos tästä kirjasta tehtäisiin elokuva, toivoisin toteuttajaksi Studio Ghibliä. Tv-sarja tästä on jo suunnitteilla!

Kirja on muuten visuaalisesti erityisen sievä: kannessa on kutkuttavan jännittävä tunnelma, joka jatkuu myös kirjankansien sisälehdillä. Suosittelen isosti ja jään innokkaana odottelemaan jatkoa.

 

 

 

Gregin kirous

Chris Rylander: Gregin kirous
Eeppisten epäonnistumisten sarja 2
Jalava 2020, 333s.
Suom. Kaisa Ranta

Eeppisten epäonnistumisen sarjan ensimmäisessä osassa Greg Belmontille selviää, että hän on itse asiassa kääpiö. Paljon muutakin Gregille uutta tietoa tulee ilmi. Esimerkiksi se, että hänen isänsä ei itse asiassa olekaan matkustellut pitkin maailmaa erilaisten teelaatujen perässä (no, vähän niidenkin), vaan etsimässä galdervatnia. Ai mitä? Taikuutta! Taikuutta on nimittäin pikku hiljaa tihkumassa uudestaan maan pinnalle ja se herättää eloon erilaisia taruolentoja, kuten hiisiä, kivipeikkoja ja lohikäärmeitä. Niin ja sitten on kaikki se juttu haltijoiden ja kääpiöiden huonoista, sotaisista väleistä, mikä on aika epäkäytännöllistä, varsinkin siinä vaiheessa kun Greg saa tietää että hänen paras ystävänsä Edwin on haltija. Vieläpä prinssi.

Gregin kirouksen alussa meno onkin jo melko villiä. Greg on uusien kääpiöystäviensä kanssa määrätty taltuttamaan eräs lohikäärme, ennen kuin se aiheuttaisi kauheita tuhoja. Asiat eivät kuitenkaan etene aivan suunnitelmien mukaan, mutta onko tuo ihmekään, kun kaikki suunnitelmat ovat aika suurpiirteisiä. Gregin isä ei ole ennallaan ja Greg haluaisi lähteä etsimään vastalääkettä, mutta matkassa on lukuisia muttia ja mutkia.

Tässä kirjassa on ihan kaikkea: ystäviä, huumoria, taisteluita, yllättäviä paljastuksia, lisää taisteluita, juonimista ja muutenkin mukavasti vauhtia.

Aloitin Gregin kirouksen lukemisen jo kevättalvella. Sitten kohdalle osui joku kääpiömäisen huonotuurinen perjantai (vaikka kyseessä olikin sunnuntai), koska minuun iski hirveä asentohuimaus. Kirjalle epäreilusti yhdistin sen rajuun huimaukseen ja oksenteluun, joten ehkä ymmärrätte, miksi kirjaan uudelleen tarttuminen ei hirveästi houkutellut. Tai no, se ei ole ihan totta, sillä halusin kyllä lukea tämän jo paljon aiemmin, mutta en halunnut muistella sitä huonovointisuutta. 

Joka tapauksessa, nyt kun viimein luotin tasapainoelimiini riittävästi ja aloitin kirjan uudestaan, se kyllä vei tehokkaasti mukanaan. Jatko-osan pitäisikin ilmestyä jo tänä syksynä, joten ei muuta kuin lukuhousut valmiiksi seikkailun päätöstä varten!

Sisareni, sarjamurhaaja

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja
WSOY 2020, 235s.
Suom. Kaisa Kattelus

Korede työskentelee sairaalassa ja haaveilee komeasta ja mukavasta tohtorista. Elämä voisi olla melkein leppoisaa, ellei pikkusisko Ayoola sattuisi olemaan sarjamurhaaja. Kolme miesystäväänsä hengiltä päästänyt Ayoola on häikäisevän kaunis, ja koska perheestä pidetään huolta, on Koredella jo rutinoituneet tavat siivota murhapaikka ja hävittää ruumis.

Nigeriaan, Lagosin suurkaupunkiin sijoittuva tarina on alusta asti aika mukavasti koukuttava. Luvut ovat lyhyitä, joten on helppo jatkaa lukemista vahingossa esimerkiksi kirjan loppuun asti. Oyinkan Braithwaiten kirjoitustyyli on melko pinnallista. Kenenkään tunteita ei jäädä kovin pitkiä aikoja pohtimaan, eikä motiiveja, syitä tai seurauksiakaan. 

Sisareni, sarjamurhaaja ei ole täydellinen kirja, mutta se on viihdyttävä ja nopealukuinen. Braithwaite ei mässäile verisillä yksityiskohdilla ja oikeastaan kirja on "murhatarinaksi" melkeinpä kepeä. Tätä lukiessa ei liikoja tarvitse jännittää, mutta ajoittain sentään tulee epämukava olo.

Margarita

Anni Kytömäki: Margarita
Gummerus 2020, 582s.

Senni työskentelee hierojana kylpylässä, jonne osa kesävieraista tulee rentoutumaan, osa hoitamaan terveyttään. Sennin äiti työskentelee samassa kylpylässä ja niin teki isäkin ennen. Senni on enemmän kotonaan luonnossa kuin ihmisten keskellä ja hän haaveileekin lähtevänsä pohjoiseen auttamaan jokihelmisimpukoiden elinpaikkojen kartoittamisessa. 

Sennin tarinan rinnalla seurataan Mikkoa ja Anttia. Mikko on sodassa haavoittunut sotilas, joka toivuttuaan palaa eturintamalle. Antti taas tutkii metsiä ja päättää, missä suoritetaan hakkuita ja minkä verran: sodan jälkeen puulle on kova kysyntä.

Keskeinen rooli on myös jokihelmisimpukoilla.

Kytömäen kerronta on kaunista ja soljuvaa, vaikka tarina itsessään ei mikään kepeä olekaan. Margaritassa kuvataan velvollisuuksia, joita kaikki eivät kykene täyttämään ja maksavat niistä kovan hinnan. Tavallaan tässä kirjassa ei tapahdu paljon mitään, mutta toisaalta tässä tapahtuu kaiken aikaa mullistaviakin asioita. Ihan kuten elämässä tavallisestikin.

En voi olla ihailematta Kytömäen taitoa kuvata 50-lukua niin elävästi ja ohimennen pieniä yksityiskohtia mainiten. Margarita hemmottelee lukijaansa paitsi upealla kielellään, myös sillä, kuinka ihmiset ja heidän elämässään tekemät valinnat kietoutuvat toisiinsa - tai ohittavat toisensa - hienovaraisesti ja sulavasti.

Ulkoisesti hämmentävän hentoisen kirjan sivut on muuten valmistettu ympäristöystävällisimmästä paperista, jota markkinoilta löytyy.

 

 

Kirjamessut 2020 ennakkotunnelmia + lippuarvonta!

Tänä vuonna melkein kaikki on mennyt eri tavalla kuin aikaisemmin, eivätkä Helsingin kirjamessut ole poikkeus. Täpötäyden Messukeskuksen sijasta messut toteutetaan verkossa 22. - 25.10.

Osa messuohjelmasta on taltioitu etukäteen, osa tullaan toteuttamaan suorana. Kaikki ohjelma kuitenkin taltioidaan ja materiaali on katsottavissa 8.11. asti, eli halutessaan voi katsoa vaikka kaikki haastattelut - tai katsoa omat suosikkinsa useampaan kertaan.

 

 

Arvon täällä blogissani viisi kokoaikalippua
Helsingin Kirjamessut verkossa -tapahtumaan. 

 

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tätä postausta ja jättämällä sähköpostiosoitteen, jonka kautta saan yhteyden voittajiin. Liput ovat sähköisiä. Arvontaan voi osallistua tiistai-iltaan 20.10. klo 20.00 asti ja arvon viisi voittajaa.

220.10.2020
ARVONTA ON PÄÄTTYNYT!
Lähetän liput voittajille tämän illan aikana.

--------------------------------------

Itse odotan kirjamessuja vaihtelevissa fiiliksissä.

On mahtavaa, että messut ylipäätään toteutetaan!
Verkon kautta kuulen takuulla, mitä haastatteluissa puhutaan, kun yleinen häly ei peitä puhetta alleen. Todennäköisesti näenkin puhujat paremmin. Koska ohjelma on katsottavissa myös jälkikäteen, pääsen seuraamaan myös päällekkäin meneviä haastatteluja. 

Mutta...
Messut ilman fyysisten kirjojen selailua, kirjaostoksia, satunnaisia kohtaamisia, samanhenkistä seuraa.
Messut pelkältä ruudulta, omassa kodissa, arjen keskeltä. Ei mahdollisuutta uppoutua kirjamaailmaan, kun täytyy huolehtia pyykit ja ruoat, olla läsnä myös perheelle. Ei iltafiilistelyjä hotellilla päivän tapahtumia kerraten ja hankintoja ihaillen. Ei hotelliaamiaista! 

Toki ymmärrän, kuten varmasti kaikki muutkin, että tämä on ainoa mahdollisuus Kirjamessuille tänä vuonna. Tässä säilyvät turvavälit. Ja onhan tämä kukkarolle merkittävästi kivuttomampi vaihtoehto.

Jännittää nähdä, kuinka saavutan messutunnelman tietokoneen ääressä ja päädynkö virtuaalisesti seuraamaan ihan eri ohjelmia kuin alunperin olen suunnitellut. Kirjailijoita lienee turha bongailla omasta olkkarista, eikä kirjoihin saa omistuskirjoituksia, mutta ehkä niiden tilalle ilmaantuu jotain muuta.

Mielenkiintoista messuviikkoa meille kaikille!

Runkkarin käsikirja

Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja
Kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi
Into 2020, 312s.
Kuvitus: Alessandra Bernard

Runkkarin käsikirja on reilun kokoinen tietopaketti pornosta, runkkaamisesta, seksuaalisuudesta ja seksuaalisesta itsetunnosta. Takakannessa kirjan kerrotaan sopivan kaikille, mutta se on selkeästi suunnattu nuorille aikuisille. Vaikka kirjan sisältö sinänsä voisi antaa uutta tietoa iäkkäämmillekin lukijoille, on Mikkolan kirjoitustyyli lähes luotaantyöntävää. Puhekielisyys on sinänsä ok, mutta kun lukee 300+ sivua siitä, kuinka jotkut fiilaa just tällasta jynkkymatskuu, niin ei se oikein uppoa. 

No, kun tekstin tyyliin turtui, niin saihan tämän luettua. Kirjan loppupuolen pornojutut olivat kiinnostavia, mutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin pornon kulttuurisista eroista: mikä kiinnostaa missäkin päin maailmaa ja miksi.

Ehkä kirjan tärkeimmäksi anniksi koin sen, että siinä muistutetaan moneen kertaan omista rajoista, mutta myös siitä, ettei toisen seksuaalisia kiinnostuksen kohteita tulisi mollata. Kenenkään ei tarvitse suostua mihinkään sellaiseen, mikä ei itseä innosta, mutta toisen mieltymyksiä ei silti kuulu mollata. 

Hienoa, että näistäkin aiheista on nyt tarjolla suorapuheinen tietokirja - harmi ettei se puhe ole yleiskielistä.

Hyvät aikeet

 

Mari Manninen: Hyvät aikeet
Miksi autamme ja mitä siitä seuraa?
Atena 2020, 227s.

Äkkiseltään on helppo kuvitella, että auttaminen on aina hyvä asia. Mutta edes auttamisesta ei seuraa väistämättä tai pelkästään hyvää. Myös auttamisen motiiveja kannattaa pysähtyä pohtimaan. Toimittaja Mari Manninen kirjoittaa vetävästi auttamisen monista muodoista ja auttamiseen liittyvistä haasteista. Miksi romanikerjäläisen näkeminenkin saattaa ärsyttää enemmän kuin herättää autaamisenhalua - ja miksi on yksiselitteisen väärin edes puhua romanikerjäläisistä?

Hyvät aikeet käsittelee paitsi auttamisen motiiveja, myös auttamisen kulttuurisia eroja. Beninissä pyydetään apua ja avustuksia ja myöskin odotetaan hyväosaisemman auttavan. Kiinassa hyödynnetään verkostoja varsin auliisti, mutta pidetään myös tarkasti muistissa ketä on autettu, jotta "auttamistilit" voidaan myöhemmin tasata. Toiset tekevät hyväntekeväisyystyötä pelastaakseen Viipurin koirat, toiset tekevät hyväntekeväisyysmatkoja orpokoteihin.

Missä kohtaa auttaminen muuttuu ongelmaksi? Ihannetapauksessa ei tietenkään missään vaiheessa. Manninen avaa kuitenkin esimerkiksi ns. orpokotiturismia. Orpokotejakin toki voi auttaa, mutta auttajan olisi hyvä tehdä taustatyönsä huolella. Esimerkiksi jos orpokoti antaa ilman taustatutkimusta avustajan ulkoilla lasten kanssa, pitäisi hälytyskellojen soida. Ylipäätään jatkuvasti vaihtuvat aikuiset voivat olla lapsille enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Puhumattakaan siitä, että osa orpokodin lapsista ei ole orpoja laisinkaan.

Mannisen kirjoitustyyli on erittäin lukijaystävällistä. Hän pistää itsensä peliin, mikä tekee tekstistä ikään kuin helpommin nieltävää. Mikäli kirjoittaja keskittyisi kertomaan epäkohdista ja auttamisen oikeista tavoista, olisi lopputulos helposti paasaava. 

Hyvät aikeet on koukuttavaa luettavaa, joka pistää ajattelemaan. Toivottavasti myös toimimaan.

 

 

Vieraskynä: My Hero Academia

 

Kohei Horikoshi: My Hero Academia
Sangatsu Manga

Olen lueskellut jonkin verran mangaa ja tätä My Hero Academiaakin kahden ensimmäisen osan verran. Siinä missä minulle sarjan menossa mukana pysyminen tuotti haasteita, poika on tästä ihan tohkeissaan. Kahdeksatta luokkaa käyvä esikoinen on lukenut sarjan kaikki suomennetut osat, ensimmäiset useampaan otteeseen.

Nyt onkin blogini ensimmäisen vieraskynä-postauksen vuoro ja annetaan puheenvuoro - tai siis näppis - 14-vuotiaan pojan haltuun!

My Hero Academia -sarjan tarina alkaa siitä, kun uutiset kertovat vauvasta, joka hehkuu ja jolla myöhemmin havaittiin olevan supervoima jota kutsutaan oikuiksi. Tapaukset liisääntyivät, kunnes noin 80%:lla oli jonkin sortin oikku. Kaikki eivät kuitenkaan käyttäneet oikkuaan oikeudenmukaisesti. 

Sarjassa seurataan poikaa nimeltä Izuku Midoriya, joka menestyy koulussa mutta hänellä ei ole minkään sortin oikkua. Eräänä päivänä hän kuitenkin oikuttomana yrittää pelastaa luokkakaverinsa Bakugo Kacchanin, joka on kiusannut Izukua eskarista asti, roiston kynsistä, mutta tuleekin itse pelastetuksi Bakugon kanssa. Pelastajana oli sankari numero yksi, All Might. Tämän jälkeen All Might on vaikuttunut ja haluaa Izukun saavan hänen oikkunsa. 

Oma suosikki hahmoni on varmaan Izuku, koska häneen on itseni helppo samaistua. Piirrostyyli on hieno ja yksinkertainen, ei paljon yksityiskohtia mutta niitäkin on. Taisteluissa on helppo huomata mitä tapahtuu, koska piirroksissa ei ole mitään ylimääräistä taustan lisäksi. 

Parasta sarjassa on Izukun sinnikkyys ja tunteellisuus:

 jos hän ei olisi ollut sinnikäs hän ei olisi päässyt niin pitkälle. Mieleen painuvinta sarjassa on Izukun ihailu sankareita kohtaan ja hänen unelmansa tulla sankariksi numero yksi.

Laiton lapsi

 

Trevor Noah: Laiton lapsi
Atena 2020, 358s.
Suom. Jaana Iso-Markku

Katson hyvin vähän televisiota ja ilmeisesti seuraan viihdemaailman uutisiakin lähinnä silmät kiinni, sillä Trevor Noah ei ollut minulle entuudestaan tuttu nimi. Hänen muistelmateoksensa Laiton lapsi alkoi kuitenkin kiinnostaa heti kun siitä kuulin.

Noah syntyi Etelä-Afrikassa vuonna 1984. Hänen äitinsä on musta ja isänsä valkoinen, minkä ei pitäisi olla iso juttu, mutta tuolloin ja tuolla todellakin oli sitä. Etelä-Afrikan laki kielsi eri rotuisten ihmisten välisen seksin, joten lisääntyminen se vasta epätoivottua olikin. Noah kirjoittaa sulavasti ja ihmeen kevyestikin kasvuvuosistaan haastavissa oloissa. Noah oli äitiään huomattavasti vaaleaihoisempi, eivätkä he näin ollen voineet näyttäytyä julkisilla paikoilla kahdestaan. Isää ei saanut kutsua isäksi muiden kuullen. Myöhemmin Noahille tuotti haasteita löytää oma paikkansa koulun eri porukoiden keskellä, sillä värilliseksi luokiteltavasta ulkonäöstään huolimatta hän identifioi itsensä mustaksi.

Trevor Noahin lapsuus on ollut monin tavoin erikoinen, erityinen ja täynnä erilaisia haasteita. Helpolla ei ole päässyt hänen äitinsäkään, Patricia Nombuyiselo Noah, joka onkin kirjassa näyttävästi esillä - ja ihan aiheesta. Patricia Noah ei tyytynyt elämään odotusten ja määräysten mukaan, vaan hän otti jo nuorena elämänsä omiin käsiinsä. 

Tätä kirjaa lukiessa piti monta kertaa pysähtyä ajattelemaan sitä, ettei kirjan tapahtumista oli kulunut kovin pitkää aikaa. On hämmentävää tajuta, ettei apartheid ole erityisen vanha juttu vaan minuakin nuoremmat ovat joutuneet elämään niiden typerien sääntöjen keskellä.

Laiton lapsi on vetävästi kirjoitettu ja taidolla suomennettu teos, joka imaisee lukijan helposti maailmaansa. Vaikka kirjassa kuvataan paljon ankeita ja kauheita asioita, Noahin kertojanääni on humoristinen. Kaikesta ei hänkään väännä vitsiä, joten huumori ei lipsahta mauttomuuden puolelle.

Kirjasta on jo tekeillä elokuva, jota jään mielenkiinnolla odottamaan.