Dad is Fat

Jim Gaffigan: Dad Is Fat

Crown Archetype 2013, 274s.

Hankin tämän kirjan joskus ihan siksi, että Jim Gaffigan on hauska ja kirjan nimestä päättelin sisällönkin olevan huvittavaa. Kun Norkku bloggasi Dad is Fatin äänikirjaversiosta aloin uskoa, että hankinta oli onnistunut.

Dad is Fat sisältää lyhyehköjä tekstejä Gaffiganien viisilapsisen perheen arjesta. Vanhin lapsista on kahdeksan, nuorin vain muutaman kuukauden ikäinen, joten ääntä ja vauhtia ei kahden makuuhuoneen asunnosta puutu. Vaikka elämä Manhattanilla tai stand up -kiertueella poikkeaa hyvin paljon tästä omasta kotiäidin lähiöarjesta, vanhemmuus ja pikkulapsielämä itsessään näyttäytyvät hyvin samassa valossa. Lasten äänenvoimakkuus on heti aamusta todella kovalla, vanhemmat saavat hyvin harvoin nukkua tarpeeksi, pienten lasten kanssa lähteminen minne ja millä tahansa vaatii melkoista organisointia ja sukulaisten ja ystävien lupauksista huolimatta lastenhoitoapua on saatavilla rajallisesti.

"Every night before I get my one hour of sleep, I have the same thought: "Well, that's a wrap on another day of acting like I know what I'm doing." I wish I were exaggerating, but I'm not. Most of the time, I feel entirely unqualified to be a parent. I call these times being awake."

Gaffigan ei todellakaan nosta itseään esimerkiksi muille vanhemmille, sen paikan hän antaa vaimolleen. Jeannie-vaimo on paitsi kaunis ja hedelmällinen, myös luonnonlahjakkuus vanhemmuudessa ja kaikessa kodinhoitoon liittyvässä.

Osa kirjan hauskoiksi tarkoitetuista anekdooteista onnistuivat ärsyttämään. Ne olivat poikkeuksetta sellaisia perhe-elämän piirteitä, jotka itseäni ärsyttävät ihan tässä oikeassa elämässä. En minä tunne olevani pätevämpi missään, jos satun tietämään missä vasaraa säilytetään. Sen sijaan turhauttaa, eikö mies vielä yhdeksän vuoden jälkeenkään osaa katsoa eteisein kaapin keskimmäiselle hyllylle.

Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Siltala 2014, 266s.

Tieto-Finlandia -ehdokkaanakin ollut Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen ei alunperin herättänyt minussa oikeastaan minkäänlaista mielenkiintoa. Ajattelin, että tämä on luultavasti kuivakka ja moralisoiva opus, jossa syyttävä sormi heiluu kiivaasti syyllisestä toiseen. Jokin kuitenkin sai lainaamaan tämän kirjastosta, mutta tartuin siihen vasta sitten, kun huomasin että tästä on varauksia ja laina-aika umpeutuu pian. Päätin vilkaista, millaista teksti on ja oletin jättäväni kirjan lukematta. Mutta kuinkas kävikään? Hivuttauduin vaivihkaa Karanteenin kanssa sohvan nurkkaan ja luin. Ja luin ja luin.

Karanteeni aloittaa aidsin matkan seuraamisen 1900-luvun alusta ja seuraa, kuinka virus leviää "yhden ihmisiän aikana kamerunilaisen metsästäjän haavasta koko maailmaan." Suomessa ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle aloitti aidsin suurimpaan riskiryhmään kuuluvien eli seksuaalisesti aktiivisten homomiesten terveyden perusteellisen seurannan huhtikuussa 1983 ennen ensimmäistäkään aids-diagnoosia. Vapaaehtoisista koostuvan koeryhmän verinäytteet ja kattavat haastattelut olivat kansainvälisestikin merkittävässä roolissa aidstutkimuksessa.

Tätä bloggausta on ollut haastava kirjoittaa. Olen referoinut kirjaa jo useaan otteeseen, mutta pyyhkinyt sitten kaiken pois, sillä kirja on niin täynnä hyvää informaatiota, etten kerta kaikkiaan onnistu tiivistämään sitä blogilukijaystävälliseen muotoon.

Karanteeni on erittäin lukijaystävällinen tietoteos, joka kuvaa paitsi aidsin lääketieteellistä historiaa, myös aidsin ja myöhemmin hivin vaikutusta erityisesti homoseksuaalien elämään ja muiden asenteisiin heitä kohtaan. Vaikka hiv ei ole koskaan ollutkaan pelkästään homojen sairaus, sellaiseksi se on hyvin pitkälti leimattu. Reaktiot jo Suomen ensimmäiseen aids-diagnoosiin olivat hysteerisiä ja uutisointi sensaatiohakuista. Taudin tarttumisen ehkäisemiseksi ehdotettiin esimerkiksi tartunnan saaneiden eristämistä Seilin saarelle.

Kirjaan on haastateltu hiv-positiivisia henkilöitä, joista osa esiintyy koko nimellään. Vaikka nykyisin hiv on lääkityksen ansiosta muuttunut kuolemantuomiosta krooniseksi sairaudeksi, sairauden aiheuttama stigma on niin raju, etteivät kaikki kerro sairaudestaan edes läheisilleen. Yksi nykypäivän ja tulevaisuuden haasteista on se, kuinka esimerkiksi vanhustenhoidossa suhtaudutaan hiv-positiivisiin asiakkaisiin. Ikävä kyllä ei välttämättä kovin paljon fiksummin kuin ensimmäisiin hiv-potilaisiin.

Olen itse sitä ikäryhmää, joka ei 80-luvulla juurikaan seurannut uutisia vaan keskityin leikkimään barbeilla ja muovailuvahalla. Meille pidettiin koulussa seksivalistusta, jossa korostettiin raskaudenehkäisyn lisäksi sukupuolitaudeilta suojautumista. Silloin uutukainen radioasema, Radio Mafia, aloitti kesäkumikampanjat ja päähäni onkin iskostunut vahvasti kondomien ylivertaisuus. Ehkä näistä lähtökohdista onkin käsittämätöntä, miten huolettomasti suojaamatonta seksiä on harrastettu ja ilmeisesti harrastetaan edelleen - riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta.

Minulle Karanteeni toimi erittäin mieleenpainuvana erään taudin historiikkina ja väärinkäsitysten oikaisijana. Etenkin helppolukuisuutensa ja monien ihailtavan avoimien haastattelujen vuoksi kirja sopisi erittäin hyvin kaikille sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille ja työntekijöille.

Amerikan keittokirja

Caroline Bretherton & Elena Rosemond-Hoerr: Amerikan keittokirja

(The American Cookbook: A fresh taste on classic recipes, 2014)

Docendo 2014, 249s.

Minulle on luettujen kirjojen ja nähtyjen elokuvien perusteella syntynyt sellainen käsitys, että Amerikassa syödään herkullisia ruokia: nyhtöpossua, grillattua tai uppopaistettua sitä tai tätä, muhkeita pannukakkuja, maissileipää, omenapiirakoita ja erilaisia leivoksia, joihin on käytetty järkyttävät määrät sokeria ja rasvaa. Amerikan keittokirja tuntui siis täydelliseltä kirjalta, sillä senhän täytyy olla täynnä toinen toistaan houkuttelevampia reseptejä. (Kyllä, minä pidän tirisevästä rasvasta ja runsaasta sokerista. Joskaan en välttämättä yhdessä ja samassa suupalassa.)

Amerikan keittokirja on jaettu viiteen osaan: alkupalat, keitot ja salaatit; aamiaiset ja välipalat; pääruoat ja lisäkkeet; jälkiruoat sekä viimeisenä leivonnaiset, makeiset ja säilykkeet. Tämän lisäksi jaottelua on tehty maantieteellisesti, sillä luonnollisesti Yhdysvaltojen kokoisessa maassa on monia "ruoka-alueita". Kirja on runsaasti kuvitettu ja kuvat kyllä saavat makunystyröihin eloa.

Minä olen keittotaidoiltani hyvin rajoittunut, mutta innokkaasti tutkiskelin reseptejä testatakseni mahdollisimman monia niistä. Loppujen lopuksi en noudattanut mitään resepteistä orjallisesti vaan melko vapaasti mukaillen, sillä en halunnut ostaa esimerkiksi erikoissokereita tai sellaisia mausteita, joita en ehkä käyttäisikään mihinkään muuhun. Näistä sooloiluista huolimatta nyhtöpossu ja maissileipä ansaitsevat erityismaininnan: niitä tehdään aivan varmasti jatkossakin.

Lapset rakastuivat etenkin maissileipään, joka tuli syötyä kerralla. Tämän leivän koostumus muistutti kyllä enemmän kuivakakkua kuin perinteistä leipää, mutta maku sentään oli enemmän leipäinen.

Käytettävyyden kannalta Amerikan keittokirjassa on pari puutetta. Hakemisto on tehty ruoka-aineiden, ei kirjassa esiteltyjen ruokalajien mukaan. Jos siis etsit nyhtöpossuwrappien reseptiä, löydät sen hakemistosta kohdan porsaanliha alta. Perinteinen aakkosellinen hakemisto olisi ehdottomasti käytännöllisempi. Toinen minua häiritsevä asia on se, että resepteissä ainesmäärät ilmaistaan desilitrojen asemesta grammoina. Minulla ei ole keittiövaakaa, enkä ymmärrä, kuinka pölisevien jauhojen mittaaminen puntarilla olisi jotenkin kätevämpää kuin desilitran mitalla. Mikäli tällaiset seikat eivät häiritse, Amerikan keittokirja on oivallinen opas Yhdysvaltain monipuolisiin ruokapöytiin.

Epäoleellisena lisähuomiona mainittakoon, että kirjassa on myös seikkaperäisiä kuvallisia ohjeita varsin hupsuihin työvaiheisiin. Minua nauratti, kun tajusin että tässä oikeasti opastetaan askel askeleelta kuinka peruna viipaloidaan, valkuainen vatkataan, taikina kaulitaan jne.

Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Teos 2014, 344s.

Aloittelin Ja taivaan tähdet putoavat -kirjan lukemista jo alkusyksystä. Silloin lukuhetki ei ollut lainkaan oikea ja aloitinkin kirjan uudestaan alusta vasta joulutohinoissa. Miksikään jouluhenkeä nostattavaksi kirjaksi tätä ei kyllä hyvällä tahdollakaan voi sanoa, mutta noin muuten olin vastaanottavaisempi ja luinkin Peuran uusimman muutamassa päivässä.

"Ja jonakin lauantaina, kun olin television katsomisen sijasta suostunut yhdessä äidin kanssa tutkimaan Jumalan sanaa, äiti sanoi, että saan palkinnoksi pyyhkiä pölyt."

Naalasessa, vahvasti lestadiolaisessa ympäristössä kasvanut Anni on kokenut rankan avioeron. Miehellä on jo uusi nainen rinnallaan, mutta Annin elämä on pahasti solmussa. Lohtua hän hakee ja saa Lars levi Laestadiuksen teksteistä, joita hän ahkerasti lukeekin. Teini-ikäinen tytär, Mirka, ajautuu eron ja asuinpaikanvaihtumisen jälkeen huumeporukoihin ja käyttäytymishäiriöt pahenevat aivan uusiin mittoihin. Mirka siirretään pienryhmään, jossa Mirka viimeinkin tuntee tulevansa hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Vielä kun hänelle löytyy sopiva terapeutti ja Annille netistä lupaavan oloinen mies, alkaa näyttää siltä että elämä kääntyy pitkästä aikaa hyväksi. Salakavalasti Mirkan terapia muuttuu kuitenkin kummalliseksi manipuloinniksi ja yksityistapaamiset ryhmäterapiaan. Hengähdystauko on ohi.

Ja taivaan tähdet putoavat oli väkevä kirja. En ole tämän tyyppisen tajunnanvirtaisen ja runollisen kerrontasekoituksen ystävä ja myönnän olleeni välillä vähän pihalla siitä, mitä tulin lukeneeksi. Kuitenkin tarina kurkottelee inhottavilla lonkeroillaan, tarttuu niillä kiinni eikä anna rauhaa ja lukemista oli pakko jatkaa. Olen hyvin iltauninen, mutta tämän kirjan kanssa valvoin puoli yhteen, kun en vain voinut jättää sitä kesken.

En pitänyt kenestäkään tämän kirjan henkilöstä. Jokaisella tuntui olevan niin paljon tuijoteltavaa omassa navassaan, että läheisten hätä jäi huomaamatta. Voi kuinka monta kertaa ravistelin kirjaa siiinä toivossa, että henkilöt havahtuisivat katsomaan ympärilleen, kuuntelemaan toisiaan.

Pidin tästä kirjasta paljon, mutta kirjan loppu oli minusta käsittämätön. Aivan kuin sovittu sivumäärä olisi tullut täyteen ja loppuratkaisu olisi pitänyt sulloa liian pieneen tilaan. Televisio-ohjelmissa olen nähnyt paljonkin sellaisia rytinärytinä - leikkaus - onnellinen/onneton loppu -ratkaisuja, enkä pidä niistäkään. Kirjaan moinen istuu mielestäni vieläkin huonommin. Ei kaikkea tarvitse selostaa pilkulleen, eikä selvittää mitä kenellekin vuoden päästä kuuluu, mutta minä pidän siitä, että tarinassa säilyy jonkinlainen loogisuus. Jos tilanne on näyttänyt kaikinpuolin toivottomalta, ei se voi tyhjällä rivinvälillä muuttua hyväksi taas.

Joka tapauksessa Ja taivaan tähdet putoavat oli mieleenpainuva ja piinallisesti otteessaan pitävä kirja. Hieno, vaikka en lopusta pitänytkään.

Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus

(Seglats i september, 2011)

Tammi 2012, 120s.

Suom. Marja Kyrö

Johan Bargumin Syyspurjehdus valikoitui luettavaksi, kun Ulla muistutteli toisaalla Talven lukuhaasteesta. Kirjan nimi oli entuudestaan tuttu, mutta sisällöstä en enää muistanut muuta kuin sen, että kieltä ja tunnelmaa on joku jossakin kehunut.

Olof ja Harald lähtevät syksyn viimeiselle purjehdusreissulle. Miehet eivät ole ystäviä, eivätkä he ole olleet tekemisissä sen jälkeen kun Olof meni naimisiin Haraldin entisen vaimon, Elinin kanssa. Purjehdukselle lähtee kaksi varttunutta miestä, mutta vain yksi palaa takaisin.

Kirjan alkuosan kerronta etenee Olofin suulla, kun hän - hyvin rönsyilevään tapaan - kertoilee purjehduksen tapahtumista häntä kuulustelemaan tulleille komisarioille. Kerrattua tulee myös vuosien takaisia asioita, mutta kokonaiskuva jää lukijalle varsin hataraksi. Jälkipuoliskolla ääneen pääsee Olof, joka kertoo samoista asioista, mutta omasta näkökulmastaan.

Syyspurjehdus on hienosti kirjoitettu ja tunnelmaltaan tiivis. Sitä lukiessa herää paljon kysymyksiä, mutta vastauksia saa kukin etsiä rivien väleistä. Kuka ehdotti yhteistä syyspurjehdusta? Miksi? Mitä tapahtui purjehduksella - tai silloin vuosia sitten?

Minua Syyspurjehdus kiukutti. Pidin sekä ideasta että tekstistä, samoin toteutuksesta ylipäätään. Mutta kirja on niin hirvittävän lyhyt, että ärsyttää vieläkin! Vaikka pidänkin siitä, että lukijalle jätetään tulkinnanvapauksia eikä kaikkea kirjoiteta auki, olisin näin tasokasta tekstiä halunnut lukea huomattavasti pidemmästikin.

Täytyy ehdottomasti pitää Bargumin nimi mielessä ja lukea hänen muutakin tuotantoaan, jos vastaan tulee.

Aya - Love in Yop City

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya - Love in Yop City

Drawn & Quarterly 2013, 329s. + Norsunluurannikko bonus

Olen normaalisti varsin tiukkapipoinen lukemisten(kin) suhteen ja luen sarjojen kirjat aina järjestyksessä. Aya-sarjakuvien kanssa tein harvinaisen poikkeuksen, sillä sain käsiini tämän sarjan kolme viimeistä osaa sisältävän Love in Yop Cityn, enkä kerta kaikkiaan malttanut jäädä odottelemaan sitä lukematonta, kolmatta osaa.

Koska hyppäsin yhden osan yli, on vain luonnollista, että tarinassa oli minulle joitakin aukkoja. Hulivili-Moussa on tämän kirjan alussa kadoksissa, eikä kenelläkään ole hänen olinpaikastaan mitään tietoa. Herra Sissoko, Moussan isä, on palkannut yksityisetsiviä poikaansa jäljittämään, mutta Moussa on nopea liikkeissään. Monenlaisia eriskummallisia löytöjä tulee kuitenkin vastaan.

Mamadou piirittää edelleen lapsensa äitiä, Adjouaa, mutta poikaparka on niin yksinkertainen, että luottamusta herättääkseen hän tekee kerta kaikkiaan typeriä asioita ja huonoja päätöksiä.

Ayan perheessä lapsesta asti elänyt Félicité joutuu inhottavaan tilanteeseen, kun hänen biologinen isänsä kuulee tyttärensä tehneen suuren omaisuuden mainoksilla. Vaikka Félicité kuinka vannoo, ettei hänellä ole suuria rahoja, isä ei usko vaan vie hänet mukanaan syrjäiseen kylään.

Aya itse ajautuu sitäkin inhottavampaan tilanteeseen, kun biologian opettaja tarjoutuu antamaan yksityistunteja. Lääkärin ammatista haaveileva Aya ottaa tarjouksen vastaan, mutta opettaja ei olekaan kiinnostunut opettamisesta vaan tyttöjen numeroiden korottamisesta lihallisia palveluksia vastaan. Aya ei olisi Aya, ellei hän yrittäisi parhaansa mukaan saattaa irstasta miestä vastuuseen teoistaan.

Monia muitakin hahmoja seurataan, joten Norsunluurannikolla nähdään myös ihmisiä petkuttava saarnaaja, omistushaluinen äiti ja autokkorjaamon Hervé'ä liehittelevä kaunis Rita. Lisäksi välillä vilkuillaan, kuinka kampaamotöitä tekevä homo, Innocent, menestyy Ranskassa.

Kylläpä vain tarjosi hyviä lukuhetkiä tämäkin kokooma-albumi. Vaikka henkilöitä on runsaasti, kerronta etenee niin vauhdikkaasti, ettei kukaan jää mitenkään merkittävästi taka-alalle. Jännitteet pysyvät yllä, eikä lukemista meinannut malttaa keskeyttää ollenkaan. Voi olla, että kolmas osa hieman kärsii tästä että tiedän asioiden "nykytilan", mutta en jaksa harmitella sitäkään. Kyllä Ayan tarina on parhaimmillaan tällaisena isompana annoksena.

Suosittelen!

Loimujen aikaan

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan

Gummerus 1976, 640s.

Vuosi Päätalon matkassa Iijoella alkaa lähetä loppuaan. Olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että lähdin mukaan Kirjavan kammarin Karoliinan emännöimään Iijoki-kimppalukuun. Lukutahti, yksi osa kahteen kuukauteen, on ollut minulle sopiva, sillä näin on jäänyt runsaasti aikaa lukea mitä tahansa muutakin. Vaikka kimppaluku tähän osaan päättyykin, sarjan aion lukea loppuun asti. Mikä se lukuaikataulu sitten on, sitä en vielä tiedä.

Loimujen aikaan alkaa valoisissa merkeissä. Töitä riittää tekijöille ja palkatkin kohoavat etenkin Kallen tapaisilla ahkerilla miehillä sellaisiin summiin, ettei puutetta tarvitse Kallioniemessäkään kärsiä. Hyvä taloustilanne otetaan vastaan kiitollisena, sillä vaikeat pula-ajat ovat vielä tuoreessa muistissa. Silti on niitäkin ihmisiä, jotka uskovat hyvien aikojen enteilevän uutta katastrofia. Seuroissa esiintyy hurmosmieltä tavallista enemmän ja uskoon tulee paljon myös nuorta väkeä. Myös Kalle kokee etsikkoajan, mutta kääntymisestä uskovaiseksi ei tällä kertaa tule valmista.

Kalle tekee töitä entistä ahkerammin ja saa viimein ansaitsemansa työteliään miehen maineen. Kalle on hyvin kilpailuhenkinen, mikä luonnollisesti auttaa pysymään kovassa työtahdissa. Ehtii hän silti myös lueskella ja kirjoittaa omia kirjoitelmiaan, joita lähettelee erilaisiin lehtiin. Toki nuorta miestä kiinnostaa myös hameväki, mutta helpolla eivät tytöt huoli Kallea edes saatille, enemmistä iloista nyt puhumattakaan. Kutsunnoissakin Kalle käy, mutta ennen armeijan alkua ehtii Neuvostoliitto hyökätä Suomeen. Taisteluita käydään karmaisevan lähellä, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Jokijärveltä, ja palavien kylien loimotus valaisee yötaivasta Kallen, Hiltu-Jakin ja kahden Reinon hoitaessa proomuvuorojaan. Rauhanajasta sotaan siirrytään hirvittävän nopeasti. Kyläläiset evakuoidaan ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijaan.

Vaikka talvisodan alkamisen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä, tuntui loppu silti karulta. Jotenkin olin kuvitellut, että sota olisi alkanut verkkaisemmin ja ihmiset olleet pitkään tietoisia sodan uhasta. Mutta tiedon kulku on tuolloin ollut tietenkin paljon verkkaisempaa kuin nykyisin, uutisointi vähemmän hysteeristä. Tuntui surkealta, kun Kallen kotirantojen talot jäävät autioiksi, enkä tiedä ketkä kaikki kyläläisistä pääsevät palaamaan koteihinsa. Onneksi sentään tiedän, ettei Kallen hengen puolesta tarivitse pelätä, mutta muiden kohtaloista en tiedä mitään.

Päätalon käyttämää rikasta kieltä olen kiitellyt aiemminkin, mutta pakko puhua siitä taas. Sanasto tuntuu kuuden kirjan jälkeen edelleen omanlaiseltaan, mutta selkeästi jo tutulta. Tai ainakin tutuhkolta. En osaisi tätä seuraavaa lainausta kertoa omin sanoin, mutta lukiessa olin yllättävän hyvin perillä siitä, millaisista työhommista ja -vaiheista oli kyse:

"Näillä pystytään puomittamaan kokonaisia pyräitä. Jo lenkillä ja koppelilla. Tuolla varpilla pystytään petlaamaan lisää puomia jos tarvihtee. Ja löpönät riittää että saahaan pyräät ja puominsiulat maihin kiinni…"

4xAkimbo

Akimbo ja norsut
(Akimbo and the Elephants, 1990)
Otava 2006, 96s.

Kirjastoautolta löytyi kuin löytyikin mieluisia iltasatukirjoja. Olen itse lukenut Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-sarjaa ja pitänyt niiden lämpimästä ja rauhallisesta tunnelmasta. Olikin siis helppo päätös napata lainaan kolme ensimmäistä Akimbo-sarjan (suom. Taina Aarne) kirjaa lapsille luettavaksi. Neljättä osaa ei ollut paikalla, mutta se laitettiin varaukseen.

Akimbo on nuori afrikkalaispoika, jonka isä työskentelee riistanvartijana luonnonsuojelualueella. Luonto tarjoaa upean kasvuympäristön, mutta ongelmatonta ei ole eläintenkään elämä.

Ensimmäisessä osassa, Akimbo ja norsut, Akimbolle selviää, että lähikylässäkin asuu salametsästäjiä, jotka surmaavat luonnonsuojelualueella norsuja vain syöksyhampaiden tähden. Isä ja muut riistanvartijat ovat kyllä yrittäneet jäljittää salametsästäjiä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Akimbo päättää yrittää tehdä jotakin asialle vaikka yksin ja pian hän onkin jo salametsästäjäryhmän mukana jahtaamassa norsuja.

Tämä oli koululaiselle ihanteellinen kirja: sopivan mittainen, tarpeeksi kuvia ja erityisesti jännittävien tapahtumien tempo osui tismalleen kohdalleen. Akimbo on sen ikäinen, että 8-vuotiaan on helppo kuvitella itsensä hänen tilalleen ja näin melkeinpä seikkailla itse.

Akimbo ja leijonat
(Akimbo and the Lions, 1992)
Otava 2006, 90s.

Toisessa kirjassa, Akimbo ja leijonat, Akimbo pääsee isänsä mukaan pyydystämään vaarallista leijonaa. Huolellisesti suunniteltuun ja rakennettuun pyydykseen ei kuitenkaan jää karjaa surmannut emoleijona, vaan tämän pentu. Akimbo saa ottaa pennun mukaansa ja yrittää pitää sen hengissä.

Norsu-kirjaan verrattuna Akimbo ja leijonat oli lapsille vähän pettymys. Jännittävin kohtaus on jo ennen kirjan puoliväliä ja pojat olivat aidon kummissaan, mitä loppukirjassa muka voi tapahtua, kun se vaarallinen leijona poistui kuvioista niin äkkiä.

Lemmikkileijona alkoi kuitenkin kiinnostaa siinä määrin, ettei iltasatu lopulta pitkästyttänyt ollenkaan.

Akimbo ja krokotiilimies
(Akimbo and the Crocodile Man, 1993)
Otava 2007, 92s.

Kuuluisa krokotiilimies tulee merkitsemään krokotiilipoikueita seurantatutkimusta varten. Akimbon isä on aina pysytellyt mahdollisimman kaukana krokotiileista, mutta Akimbo lähtee innoissaan korkotiilimiehen mukaan tutkimusretkelle. Krokotiilimiehen toista kättä koristaa suuri arpi muistona muinaisesta krokotiilinpuremasta. Tällä reissulla mies saa uuden arven, kun krokotiili käy hänen kimppuunsa pienellä saarella. Kumiveneenkin krokotiili repii käyttökelvottomaksi, mutta jollakin keinolla Akimbon on lähdettävä hakemaan apua.

Tässä tarinassa riitti jälleen sopivasti jännitystä lapsille, eikä kirjan lukemiseen montaa iltaa mennytkään. Minä taas jouduin hiukan nikottelemaan, sillä minusta tuntuu todella epäuskottavalta, että noin 10-vuotias poika osaisi käynnistää auton ilman avainta. Vaikka hän olisikin kerran seurannut vastaavaa toimitusta vierestä, niin onko se oikeasti niin helppoa?

Akimbo ja käärmeet
(Akimbo and the Snakes, 1996)
Otava 2010, 96s.

Akimbo ja käärmeet poikkeaa edeltävistä osista siten, että siinä on kirjailijan alkusanat ja lopussa liki kymmensivuinen tietoliite käärmeistä. Itse tarina on hyvin uskollinen sarjalle: Akimbo pääsee jälleen tutustumaan uuteen eläinlajiin, oppii uusia asioita ja joutuu pelottaviin tilanteisiin.

Akimbon Peter-sedällä on käärmetarha ja Akimbo pääsee sinne lomailemaan ja tekemään erilaisia töitä. Käärmetarha on avoin yleisölle ja vierailijat saavat seurata esimerkiksi myrkkykäärmeiden lypsämistä. Tarhan ylpeys on musta mamba, mutta Peter-sedän toiveissa on hankkia käärmetarhaan myös vielä vaarallisempi vihreä mamba. Kuinka ollakaan, sellaisesta tulee ilmoitus ja Akimbo lähtee Peter-setänsä kanssa käärmejahtiin.

Tässä tarinassa pelottavia hetkiä taisi olla hiukan enemmän kuin muissa osissa. Oli hauska seurata vierestä lasten eläytymistä, kun he jännittivät Akimbon puolesta vihreän mamban kiemurrellessa hänen jaloissaan. (Hauskaa siis siinä mielessä, että oli ihana huomata lasten kykenevän eläytymään tarinaan niin täysin.) Minua jälleen hiukan epäilytti tarinan uskottavuus, koska millainen setä ottaisi myrkkykäärmejahtiin ainoaksi apulaisekseen noin 10-vuotiaan sukulaispojan? No, myönnän kyllä, että kirja olisi ollut varsin tylsä, jos mitään riskejä ei olisi otettu.

Akimbo-sarja oli hyvä löytö, joka takasi leppoisat iltahetket pariksi viikoksi. Tällaisia pitäisi löytää enemmänkin.

Kirjeitä Tove Janssonilta

Kirjeitä Tove Janssonilta

toim. Boel Westin & Helen Svensson

(Brev från Tove Jansson, 2014)

Schildts & Söderströms 2014, 480s.

Suom. Jaana Nikula & Tuula Kojo

Bloggasin marraskuun alussa Boel Westinin kirjoittamasta Tove-elämäkerrasta, Sanat, kuvat, elämä. Tuon kirjan lukeminen oli työlästä, mutta mielenkiintoista ja aloitinkin heti perään tämän Westinin yhdessä Helen Svenssonin kanssa toimittaman kirjan lukemisen.

Kirjeitä Tove Janssonilta sisältää nimensä mukaisesti Toven kirjoittamia kirjeitä. Kirjeet kuljettavat lukijan kuuden vuosikymmenen läpi tuoden samalla Toven ajatuksineen hyvin lähelle. Tähän teokseen kootut kirjeet ovat aiemmin julkaisemattomiaja ne on kirjoitettu Toven perheelle, ystäville, rakastetuille ja työn kautta tutuiksi tulleille henkilöille. Tovehan kirjoitti kirjeitä ahkerasti koko elämänsä ajan ja piti kunnia-asianaan vastata fanikirjeisiinkin. Kirja on jaettu osiin kirjeiden vastaanottajien mukaan. Varhaisimmat kirjeet on kirjoitettu perheelle Tukholmasta vuosina 1932-1933, viimeisimmät Åke Runnquistille 1988.

Kirjeissä näkyy selvästi Toven varttuminen ja kehittyminen niin yksityishenkilönä kuin taiteilijanakin. Kaikkein eniten nautin myöhäisimmistä kirjeistä, niistä joissa Tove tuntui omaksuneen novelleistaan tutuksi tulleen kerrontatavan. Nuo kirjeet ovat tulvillaan kauniita lauseita ja tarkkoja huomioita luonnosta tai ihmisistä. Näistä kirjoista löysin sen elämänjanoisen, tunteikkaan naisen, johon tutustuin Tuula Karjalaisen Tove-elämäkerran myötä.

Vaikka pidinkin tästä kirjasta paljon, lukeminen oli jälleen takkuista. Kirjeiden taitto seuraa Sanat, kuvat, elämä -teoksen tyyliä, mikä on mielestäni kirjeille aivan liian raskas. Kun on nähnyt kuvia muutamista Toven kirjoittamista kirjeistä (kuten vaikkapa täällä), tuntuu näistä pienellä fontilla ja ahtaalla rivinvälillä kirjoitetuista teksteistä puuttuvan jotain oleellista. Koko kirjassa on vain muutamia alkuperäisten kirjeiden kuvituksia mukana, mikä on ilman muuta harmillista. Kirjeiden sisältöä ei ole kuitenkaan tätä teosta varten muokattu, paitsi muutamissa kohdissa poistamalla kovin kauas sivuraiteille kulkeutuneita jaaritteluita.

Kirjeitä Tove Janssonille on kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja, jolle olisi ollut eduksi tulla painetuksi ilmavammin ja värikkäämmin, enemmän Toven alkuperäisten kirjeiden näköisenä.

Prinssi ja Betty

P.G. Wodehouse: Prinssi ja Betty

(The Prince and Betty, 1912)

Otava 1952, 197s.

Suom. ?

P.G. Wodehouse muistetaan parhaiten Jeeves-tarinoistaan, mutta mies ehti urallaan kirjoittaa koko joukon muitakin romaaneja ja novelleja. Prinssi ja Betty on kirjoittajalleen tyypillinen koominen kertomus, jossa ympäri käydään ja yhteen tullaan - kunhan on ensin kohellettu sitä sun tätä.

Betty on juuri saapunut vierailulle ystävänsä luokse, kun hän saa sähkeen isäpuoleltaan. Sähkeessä kehotetaan sanoja säätelemättä Bettyä matkustamaan ilman minkäänlaisia viivytyksiä pienelle Mervon saarelle, minne isäpuoli on juuri perustanut kasinon. Mervo on entinen kuningaskunta, jonka edellinen prinssi avioitui englantilaisnaisen kanssa ja ehti saada jälkeläisenkin ennen äkillistä kuolemaansa. Bettyn isäpuoli, herra Scobell, oivaltaa, että kasino saisi lisää mainosta mikäli tuo unohdetun prinssin poika tuotaisiin Mervoon ja maa julistettaisiin jälleen kuningaskunnaksi. Toki tuoreen prinssin avioituminen toisi vielä enemmän hyvää julkisuutta!

Tarina oli varsin oivallista viihdettä. Minulle Wodehouse onkin vähän kuin Anni Polvan miespuolinen vastine: jo alussa lukijalle on selvää, ketkä päätyvät yhteen. Ainoastaan matkalle osuvat hidasteet voivat hiukan yllättää.

Prinssin ja Bettyn suomennos on melko huvittava. Teksti on paikoin kankeaa ja luulen tämän johtuvan siitä, että käännöksessä on yritetty jäljitellä Wodehousen omintakeista kieltä. Osin voi kyllä olla kyse puhtaasti anglismeistakin, kuten useamman kerran toistuvassa rakenteessa "Miksi hän lähti täten?", "Hän ei saattanut antaa Bettyn mennä täten." Olisikin mahtavaa, jos Wodehousen tuotantoa julkaistaisiin uudestaan, tarkistetuin suomennoksin. Monia muinoin suomennetuista teoksista ei tahdo enää löytyä kirjastoistakaan, joten luulisi uusien painoksien tekevän kauppansa.

Kadrin päiväkirja

Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja

(Kadri, 1959)

Savukeidas 2014, 199s.

Suom. Anniina Ljokkoi

Kadrin päiväkirjasta kiinnostuin Saran bloggauksen myötä. En ole hetkeen lukenut tyttökirjoja ja Virolainen tyttökirjaklassikko kuulosti houkuttelevan erilaiselta. Tai ehkä ei erilaiselta, sillä Kadrin päiväkirja on rakenteeltaan ja asetelmaltaan hyvin perinteinen tyttökirja, mutta tapahtumien sijoittuminen sodan jälkeiseen Neuvosto-Tallinnaan on toki erikoista.

Kirjan  alussa 12-vuotias Kadri makaa sairaalassa toipumassa onnettomuudesta. Sairaalassa on tylsää ja ajankuluksi tyttö päättää alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Kadri asuu ankeassa kellariasunnossa motkottavan mumminsa kanssa ja haaveilee sotavuosina kadonneen isänsä palaavan ja järjestävän elämän paremmaksi. Koulussa Kadri ei pärjää kovin hyvin, eikä ystäviäkään oikein ole. Eipä sillä, ei Kadri haluaisikaan viedä ketään kodin kurjuutta todistamaan.

Kukapa olisi uskonut, että sairaala-aika muuttaisi Kadrin elämän tyystin toisenlaiseksi? Siellä hän nimittäin tutustuu ystävälliseen kirjailijattareen, jolta Kadri oppii uudenlaisen asenteen sekä itseensä että muihin. Kun Kadri pitkän kuntoutusjakson jälkeen palaa kouluun, hän on kuin eri ihminen. Ja tietenkin, tyttökirjojen tapaan, luvassa on vielä suurempiakin yllätyksiä ja se onnellinen loppu.

Minua vaivaa ärsyttävä lukujumi. Olen aloittanut vaikka kuinka monta kirjaa, mutta mikään ei tunnu oikein kunnolla vievän mukanaan. Kadrin päiväkirjaakin luin sivumäärään nähden pitkään. Tarina oli sympaattinen ja pidin siitä, että kirja sijoittuu juuri sodan jälkeiseen Viroon. Suomentajan kirjoittamat jälkisanat avaavat varmasti tarinan erikoisuuksia etenkin niille nuorille lukijoille, jotka eivät ole kovin hyvin perillä Viron lähimenneisyydestä. Kirjan loppuun on lisätty myös sanasto, vaikka useimmat käsitteet avautuvat mielestäni tarpeeksi hyvin jo itse tekstissä. Sen sijaan kirjaan lisätyt julisteet tuntuivat aika turhilta, vaikka mielenkiintoisia olivatkin. Etenkin julisteiden kuvatekstit katkaisivat häiritsevästi itse tarinan, enkä minä ainakaan osaa olla lukematta tekstejä sitä mukaa kuin ne eteen tulevat. Erikoinen ratkaisu siis, eikä minusta aivan toimiva, mutta eipä niillä kokonaisuuteen onneksi kovin suurta vaikutusta ollut.

Kadrin päiväkirja oli helppoa luettavaa ja uskon sen kiinnostavan muitakin tyttökirjojen ystäviä.

The Hippopotamus

Stephen Fry: The Hippopotamus

Arrow Books 2011 (1994), 400s.

Äänikirja: 9h 1min

Vajaa kuukausi sitten kuuntelin äänikirjana The Fry Chroniclesin käsitöitä tehdessä. Joululahjoja työstäessä on jälleen tullut kuunneltua kirjaa, edelleen Stephen Fryta, mutta tällä kertaa fiktiota. Kuuntelutapa oli sama kuin viimeksikin: kuuntelin koko kirjan ja lueskelin paperiversiota aina välillä.

Ted Lennox Wallace on entinen menestynyt runoilija, nyt myös entinen teatterikriitikko. Elämä murjoo (varsin epämiellyttävää) miestä, mutta seikkailu odottaa. Ted törmää baarissa kummityttöönsä, nyt jo aikuiseen Janeen. Jane kutsuu Tedin luokseen ja kertoo sairastavansa parantumatonta leukemiaa. Tai näin lääkärit ovat sanoneet, Jane itse tietää kokeneensa ihmeparantumisen. Jane palkkaa Tedin suorittamaan tutkimuksia Norfolkissa Tedin vanhan koulutoverin kartanossa. Mitä tarkalleen ottaen Tedin pitäisi tutkia, on arvoitus, mutta tutkimusten edistymisestä Jane haluaa kuulla kirjeitse mahdollisimman tarkasti. Kartanoon ilmaantuu lukuisia muitakin vieraita, jotka kaikki tuntuvat tietävän jotakin merkillistä, josta Tedillä ei ole aavistustakaan. Jotenkin kaikkien huomio tuntuu kääntyvän isäntäperheen 16-vuotiaaseen poikaan, Davidiin, joka on myös Tedin kummipoika.

The Hippopotamus oli odotuksiani parempi kirja. Tarina on arvoituksellinen, omituinen, hauska ja paikoin ällöttävä. Kartano monine vieraineen tuo mieleen P.G. Wodehousen tarinat, sillä koheltamista, käytävillä hiippailua ja ruokapöytäkeskusteluja ei tästä kirjasta puutu. Tarina etenee pääasiassa pitkien ja rönsyilevien kirjeiden muodossa. Useimmiten kirjoittajana on Ted, mutta välillä vuorossa on Janen tai jonkun talossa vieraana olevan ihmisen kirje. Äänikirjan osalta täytyy erikseen kiittää Fryn eläytymistä eri rooleihin: äänestä tunnisti hyvin helposti, kuka milloinkin on kertojavuorossa.

Tavallaan kirjan juoni etenee hitaasti, mutta minä en ehtinyt pitkästyä hetkeksikään. Päinvastoin, The Hippopotamus oli niitä kirjoja, joista ei olisi halunnut pitää taukoja ollenkaan.  The Hippopotamus on myös suomennettu nimellä Virtahepo, mikäli käännetty kirja kiinnostaa enemmän.

PS: The Fry Chronicles-postauksessani mainitsin kirjoittaneeni fanikirjeen Frylle. Voitte varmasti kuvitella, miten valtavasti ilahduin saadessani vastauskirjeen! :)

Hiroshiman kukat

Edita Morris: Hiroshiman kukat

WSOY 1962, 170s.

Suom. Juhani Jaskari

Yritin ehtiä blogata tämän kirjan Ihmisiä sodassa -haasteeseen, mutta aika loppui kesken. Ehdin kyllä lukea, mutta bloggaamisesta ei tahdo tulla mitään.

Olen lukenut Hiroshiman kukat ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja teki niin suuren vaikutuksen, että hain heti kirjastosta myös jatko-osan, Hiroshiman kylvö. Senkin muistan, että kun kirjasta piti kirjoittaa aine, minä valitsin aiheeksi kertojan pikkusiskon, Ohatsun, kohtalon. Nyt kirjaa lukiessa Ohatsun tarina tuntui paljon vähemmän dramaattiselta kuin tuolloin.

Hiroshiman kukat sijoittuu Hiroshiman kaupunkiin, 14 vuotta atomipommin jälkeen. Juka-san päättää hankkia perheelleen hiukan lisätuloja majoittamalla kotiinsa amerikkalaisen miehen, joka on työasioissa Japanissa. Sam-san näkee Hiroshiman aivan eri valossa kuin paikalliset asukkaat, mikä on sekä virkistävää, että ahdistavaa. Samille pommi on muinainen asia, paikalliset taas tietävät, että pommi jätti jälkeensä pysyviä, tuskallisia jälkiä. Se tuhosi paljon muutakin kuin rakennuksia, puhumattakaan yli sadasta tuhannesta kuolonuhrista.

Juka-sanin kuvankaunis pikkusisko, Ohatsu, on hauras 17-vuotias tyttö, joka haaveilee suuresta rakkaudesta. Sellainen onkin jo löytynyt, mutta avioliiton solmiminen ei käykään niin vaivattomasti kuin rakastuneet luulevat. Jukan aviomies, Fumio, nukkuu yhä useammin yönsä työpaikallaan. Ei ylitöiden vuoksi, vaan siksi ettei hän enää pysty hoitamaan aviomiehen velvollisuuksia vaimoaan kohtaan. Hän alkaa pyörtyillä ja lopulta Jukan ja Fumion on pakko suostua uskomaan, ettei kyseessä olekaan vaaraton auringonpistos, vaan säteilysairaus, johon ei ole parannuskeinoa.

Edita Morris oli amerikanruotsalainen kirjailija, joka perusti miehensä kanssa Hiroshimaan hoivakodin atomipommin uhreille. Ei siis ole ihme, että tämän kirjan tunnelma on läpeensä japanilainen ja kaikin puolin aidon tuntuinen, sillä Morris näki hyvin läheltä atomipommin jättämät jäljet. Vaikka kirjan suomennos on vanhahtava, pienen totuttelun jälkeen kieli alkoi tuntua ihan luontevalta. Ehkä vanhahtavuus myös sopi hyvin kirjan tunnelmaan.

Hiroshiman kukat oli tälläkin lukukerralla puhutteleva kokemus. Jatko-osa löytyy sekin omasta hyllystä, joten voi olla että luen senkin pian uudestaan.

Leppoisa opas huusholliin

Saara Henriksson & Aino-Maija Leinonen: Leppoisa opas huusholliin

Into 2014, 190s.

Luin kesällä Anne te Velde-Luoman kirjan Kaaoksen kesyttäjä, jonka innoittamana olen onnistunut vähentämään taloutemme tavaramäärää. Edelleen meillä on melkein kaikkea liikaa, eikä siivousinnostusta ole riittänyt aivan tarpeeksi, joten kaipasin hiukan lisäinspiraatiota. Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen tuore Leppoisa opas huusholliin, jonka kansitekstissä lupaillaan seuraavaa: "Ryhdy siivouskapinaan! Unohda viikkosiivous ja solahda arjen virtaan, jossa paikat pysyvät kunnossa siinä sivussa" tuntui täydelliseltä motivaattorilta. Tämähän kuulostaa jo melkeinpä liian hyvältä ollakseen totta, mutta kaikki vinkit sujuvaan kodinhoitoon ovat tervetulleita.

Minusta tämä teos ei kuitenkaan onnistu lunastamaan kannessa annettua lupausta. Toki jo esipuheessa todetaan, että kirja on suunnattu erityisesti kaupungissa asuville lapsiperheille, joiden aikuiset ovat kodin ulkopuolella töissä, mikä ei päde meidän talouteen, mutta silti kyseenalaistan kirjan leppoisuuden.  Kuten Kaaoksen kesyttäjässä, tässäkin kirjassa painotetaan ylimääräisestä tavarasta luopumista. Kun tavaraa on vähemmän, koti on helpompi pitää siistinä. Siivous ei myöskään vaadi kaapillista erilaisia pesuaineita ja välineitä, vaan jo parilla pesuaineella pääsee pitkälle. (Tässä asiassa olen muuten pihiyttäni ollut jo oikeilla linjoilla: minulla on käytössä vessanpesuaine, etikka ja astianpesuaine. Ne ovat riittäneet ihan hyvin.) Tekemättömiä kotitöitä ei kannata jättää odottelemaan "oikeaa aikaa", sillä sellaista tuskin tulee. Ja harva kotihomma ylipäätään vaatii kovin paljoa aikaa, mikäli askareet tekee tehokkaasti, eikä unohdu sivuraiteille.

Kirjasta löytyy paljon käytännön vinkkejä ja niksejä siivoukseen kylpyhuoneen siivoamisesta, roskien lajitteluun, viikon ruokalistan suunnitteluun ja kahvinkeittimen puhdistamiseen. Olen siivoushommissa toisinaan aika niuho ja innoissani hinkkasin hellasta pinttynyttä likaa sokeripaloilla kirjan vinkin mukaan. 45 minuutin jälkeen tajusin, että moisessa touhussa ei ole kyllä leppoisuuden häivääkään ja lopetin. Tietysti siisteyden ylläpito on huomattavasti helpompaa silloin, kun koti on ensin siivottu perusteellisesti, mutta joku raja.

Sen lisäksi, että kirjan neuvoissa oli mielestäni leppoisuuden vastaisesti liikaa tuollaisia sokeripalan tapaisia pikkunäperrysvinkkejä, en myöskään löytänyt sitä perusajatusta jonka avulla arki rullaisi omalla painollaan. Varmasti tässä suhteessa odotinkin liikoja, koska eiväthän ne pyykit peseydy itsekseen eikä ruoka tekeydy ajatuksen voimalla. Edelleen minun on aivan itse tehtävä nuokin hommat, mutta ehkä vähitellen uskon, ettei niiden tekemiseen ole mitään vippaskonsteja.

Vaikka Leppoisa opas huusholliin ei ollutkaan nimensä veroinen, siitä löytyy kuitenkin runsaasti niitä käytännöllisiä siivousvinkkejä. Niuho minussa rakastaa sokeripaloja ja muita pikkunipotusniksejä, joten siinä mielessä kirja oli joka tapauksessa hyödyllinen. Eniten pidin siitä kohdasta, missä todettiin että kodin siisteystaso kannattaa valita sen siisteydestä eniten niuhottavan mukaan, koska silloin säästytään monilta turhilta kiistoilta.

Lastenvaunut rullaavat

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat

SKS 2014, 137s.

Yllättävän mielenkiintoinen tietokirjan aihe on kuulkaas lastenvaunut. Voisi kuvitella, että lastenvaunuja käsittelevä kirja olisi lähinnä kuvateos lastenvaunujen ja -rattaiden evoluutiosta, mutta Hanna Forssell näyttää toteen sen, että kyllä lastenvaunuista riittää kerrottavaa muutenkin.

Ensimmäiset lastenvaunut ilmaantuivat suuriin kaupunkeihin niinkin varhain kuin 1600-luvulla. Nämä vaunut olivat kuitenkin yksittäistapauksia ja vasta 1800-luvun alussa alkoi Euroopassa varsinainen lastenvaunujen valmistus. Nämä vaunut olivat koripunosvaunuja, jotka olivat kauniita, mutta eivät hirveän käteviä ulkona liikkumiseen.

Lastenvaunut olivat vielä sata vuotta sitten ylellisyystuote, joihin oli varaa vain murto-osalla väestöstä. Monenlaisia vaunuja nikkaroitiinkin itse ja maaseudulla lapsia nukutettiin pitkään pärekoreissa, joita oli suhteellisen helppo kanniskella huoneesta toiseen ja sisältä ulos. Saattoipa korin ripustaa puuhunkin, jolloin isommat sisarukset pystyivät liekuttamaan vauvan uneen.

Tätä kirjaa oli mukava lueskella pienissä pätkissä, pysähtyä tunnelmoimaan kuvien parissa ja tulipa samalla opittuakin jotakin. Minä en esimerkiksi tiennyt, että Heteka valmisti sänkyjen lisäksi myös lastenvaunuja, ikään kuin luontaisena jatkumona. Sitäkään en ollut tajunnut, että sateenvarjorattaiden nimi tulee niiden sateenvarjomaisesta kokoontaittumisesta. Olen tähän asti luullut, että sateenvarjorattaat ja matkarattaat ovat aivan eri asia…

No, tavallaan tämän kirjan lukeminen olisi voinut aiheuttaa syyllistymistä. Minulla on kolme lasta ja olen lykkinyt heitä vaunuissa/rattaissa, joihin olen käyttänyt yhteensä 20€. En siis todellakaan kuulu niihin vanhempiin, jotka ovat viettäneet tunti tolkulla erilaisia vaunuvertailuja tutkien ja punniten vaunujen tärkeimpiä ominaisuuksia. En kyllä montaa hetkeä jaksanut potea huonoa omatuntoa, sillä vaunut (kuten "vauvavarustelu" muutenkaan) eivät tietenkään ole minkäänlainen rakkauden tai välittämisen mittari.