Saga, Volume 6

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Volume 6
Image Comics 2016, 152s.

Jos et ole vielä tutustunut Brian K. Vaughanin luomaan ja Fiona Staplesin kuvittamaan Saga-sarjaan, olen kyllä kateellinen. Olen kehunut sarjaa aikaisemminkin ylisanoilla, eikä tämä postaus tule olemaan poikkeus.

Saga sarjan kuudes kokoelma sisältää osat 31-36. Kertojana jatkaa edelleen Hazel, Alanan ja Markon tytär, joka on isoäitinsä kanssa sijoitettu Landfalliin eräänlaiseen sopeuttamiskeskukseen. Hazelin alkuperä on edelleen vaiettu salaisuus, mutta tyttö itse haluaa paljastaa totuuden itsestään opettajalleen. Alana ja Marko yrittävät jäljittää tytärtään, mutta tarvitsevat etsintään apua vastahakoiselta - ja tittelistään luopuneelta - Prinssi Robotti IV:ltä. Toisaalla kaksi toimittajaa lähtee etsimään samaista robottiprinssiä saadakseen kaikkien aikojen parhaan paljastusuutisen. Kapuloita toimittajien rattaisiin viskoo entisestä rakastetustaan hallusinoiva Will.

Tässäkin albumissa riittää siis henkilöitä ja juonenkäänteitä, mutta edelleen kokonaisuus pysyy erittäin hyvin hallussa. Staplesin kuvitus on selkeää ja laadukasta ja tukee osaltaan tarinaa täydellisesti.

"...but anyone who thinks one book has all athe answers hasn't read enough books."
"Of the many things my first teacher taught me, that's the one that stuck."

Ainoa huono puoli on se, että jatkoa täytyy taas odottaa vähintään maaliskuun lopulle. Varasin juuri kirjastosta kaikki aiemmat osat, sillä aion tyrkyttää näitä puolisolle luettavaksi. Ehkä palaan itsekin Sagan alkujuurille.

Irmina

Barbara Yelin: Irmina
(Irmina, 2014)
SelfMadeHero 2016, 288s.
Englanninkielinen käännös: Michael Waaler

Vuonna 1934 nuori saksalaistyttö, Irmina, matkustaa Lontooseen voidakseen opiskella itselleen ammatin. Kauppaopistossa keskitytään konekirjoitukseen, jossa Irmina on luokkansa paras. Samaan aikaan kun Saksassa kuohuu, Irmina tutustuu barbadoslaiseen Howardiin, Oxfordin ensimmäiseen (tai yhteen ensimmäisistä) tummaihoiseen opiskelijaan. Elämä on hyvää ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Sitten - tietenkin - asiat muuttuvat. Irminan vanhemmat eivät voi enää lähettää tyttärelleen rahaa ulkomaille Saksan poliittisen tilanteen takia ja Irminan on pakko palata Saksaan. Hänellä on kuitenkin vakaa aikomus palata Lontooseen ja Howardin luo. Tilanne Saksassa on vain paljon huonompi kuin Irmina kuvitteli ja lopulta elämä muotoutuu aivan toisenlaiseksi.

Barbara Yelin on saanut inspiraation tähän tarinaan isoäitinsä jäämistöstä löytyneistä kirjeistä. Tarina itsessään ei ole isoäidin elämäkerta, mutta sen teemat ovat kuitenkin samat: mikä saa nykyaikaisen ja kunnianhimoisen naisen ajatusmaailman muuttumaan niin täysin? Kuinka ennen avoimesti ja hyväksyvästi erilaisuuteen suhtautuneesta ihmisestä tulee SS sotilaan vaimo, joka sulkee silmänsä ja hiljaa hyväksyy kaiken ympärillään tapahtuvan?

Tietenkään noihin kysymyksiin ei ole edes olemassa yksinkertaisia vastauksia. On helppo olla jälkiviisas ja nähdä Irminallekin tarjoutuneet mahdollisuudet kääntää elämänsä suunta toiseksi. Toisaalta, kun nykyinen asenneilmasto on pelottavankin kärkevä ja tyly, Irminan tarina on tärkeä muistutus siitä, kuinka pienetkin asiat voivat olla ratkaisevia.

Yelinin piirrostyyli on vahvaa ja herkkää. Värimaailma on enimmäkseen hillitty, mutta muutamia tehostevärejä on käytetty siellä täällä. Tarina on melko vähäeleinen, mutta toimiva. Tosin kirjan loppunäytöksestä en oikein tykännyt, sillä se tuntui latistavan Irminan ja Howardin suhteen  muistot.

Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
WSOY 2014, 5h 29min
Lukija: Jukka Pitkänen

Vuoden 2015 Runeberg-palkinnon voittanut Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni meinasi jäädä minulta kokonaan lukematta. Syy on nolo, mutta kerron sen kuitenkin. Kirjan nimestä nimittäin päättelin, että vaimo hyppää rakastajansa valkoiseen Toyotaan ja tarina olisi siis petetyn miehen katkeraa tilitystä. Koska sellainen tarina ei kiinnostanut ollenkaan, en vaivautunut edes lukemaan kirjan takakantta ja olin jäädä paitsi todella hyvästä kirjasta.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on hyvin omaelämäkerrallinen kertomus. Se valkoinen Toyota ei ole rakastajan menopeli vaan taksi, joka noutaa Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen lähtevän Skiftesvikin vaimon. Kirjailija itse ei pääse vaimonsa tueksi, sillä hän joutuu kovien kipujen vuoksi teho-osastolle itsekin. Kehyskertomuksessa eletään epävarmoja aikoja, kun kummankaan selviytyminen ei ole varmaa. Siinä ohessa kirjailija muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan seä uraansa lehtialalla ennen ryhtymistä vapaaksi kirjailijaksi.

Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen tekee loistavaa työtä. Kuunnellessa tuntui kuin olisin ollut sairasvuoteen vieressä kuuntelemassa näitä juttuja. Vaikka tarinassa on raskaita, vaikeita ja surullisia sävyjä, kokonaisuus on silti valoisa. Siellä syvimmänkin surun hetkellä, 10-vuotiaan pojan hukkuessa, jostakin taustalta tuntuu kaikuvan kirjailijan äidin sanat ja niistä opittu asenne: "kyllä minä pärjään".

Tätä kuunnellessa olin kuin toisessa maailmassa. Naurahtelin ääneen ja välillä itkinkin. Paljon.

Olen lukenut Skiftesvikiltä muutamia kirjoja, joista muistan parhaiten esikoisteoksen, novellikokoelman Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. Pitäisi selvästi lukea ne muutkin teokset, sillä tällaista kerrontaa on ilo lukea.

Syysprinssi

Anja Kauranen: Syysprinssi
WSOY 1996, 4h 38min
Lukija: Anja Snellman

Kuuntelin Syysprinssin äänikirjana talvisen alkutalven muuttuessa vetiseksi ja synkäksi marraskuiseksi pimeydeksi. Ajankohta osoittautui täydelliseksi tälle tarinalle nuoruuden vimmaisesta rakkaudesta.

Syysprinssin nykyajassa entiset rakastavaiset käyvät kävelyillä, joilla kirjailija kertoo heidän yhteistä tarinaansa. Psykiatrisessa sairaalassa hoidettavana olevan Syysprinssin muisti on enimmäkseen tyhjä depressioon annettujen sähköshokkihoitojen jäljiltä.

Näiden kahden, Pupun ja Lampaan, rakkaustarina on täynnä tunteita ja kiihkeyttä, kuten nuoruus muutenkin. Suhde ei ole kiiltokuvamaisen onnellinen ja idyllinen: naisella on avopuoliso, jolle on valehdeltava ja jota on petettävä, jotta Syysprinssi ja kertoja voivat olla yhdessä.

Äänikirjan lukee Anja Snellman ja tarina on vahvasti omaelämäkerrallinen. Tietenkään lukija ei voi tietää, minkä verran oikeasti koettuun on lisätty fiktiota, mutta ainakin näiden tunteiden on vaikea kuvitellakaan olevan keksittyjä. Minusta tarinassa kuuluu se rakastumisen nälkäinen ja vaikeasti - jos ollenkaan -tyydytettävissä oleva himo ja välittäminen. Myöhemmin, vuosien perästä tapahtumia muistellessa, välittyy yhä lämpö ja kiitollisuus siitä, että on saanut kokea tällaisen rakkauden.

Ei Syysprinssi silti pelkkä rakkaustarina ole. Se on myös kuohuvaa ajankuvaa 80-luvun alusta, nuorisokulttuurin murroksesta ja punkin saapumisesta Suomeen.

Minulle Syysprinssi oli pakahduttava kokemus. Se jätti jäljen, joka pysyy.

Emman makea joulu

Emma Iivanainen: Emman makea joulu
Docendo 2016, 142s.
Kuvat: Emma Iivanainen

Painted by Cakes -blogia pitävän Emma Iivanaisen tuoreessa kirjassa valmistaudutaan jouluun. Kirjan ohjeilla voi tehdä omasta joulusta ihastuttavan makean, tai valmistaa jotain herkullista lahjaksi läheisille.

Emman makea joulu on laadukas, houkuttelevasti kuvitettu ja selkeät ohjeet sisältävä teos. Monia työvaiheita on havainnollistettu vaihekuvilla. Resepteissä on selkeästi merkittynä niiden vaativuustaso, joka vaihtelee yhdestä kolmeen käpyyn. Osa resepteistä, kuten vaikkapa jouluinen Rocky Road, on niin helppoja, että ne sopivat lastenkin tehtäviksi. Sitten taas on noita työläämpiä, jotka vaativat melkoisen määrän sorminäppäryyttä ja kärsivällisyyttä, eivätkä siten sovi edes kaikille aikuisille.

Siinä missä Iivanaisen edellinen leivontakirja, Emman kakut, leivokset ja jäätelöt, sisälsi vaikeudeltaan tasaisen helppoja ja yksinkertaisista aineksista tehtyjä houkutuksia, tässä ollaan jo vähän vaativampien (tai ainakin työläämpien) juttujen lumoissa. Vaikka itse resepti olisikin helppo, eikä toteutus vaatisi ilmiömäistä sorminäppäryyttä, pitäisi keittiötarvikkeista kuitenkin löytyä erilaisia erikoistarvikkeita konvehtimuoteista tikkarimuotteihin.

Mutta ei hätää! Vaikka ei haluaisikaan hankkia uusia erikoismuotteja tai muita vastaavia, Emman makeasta joulusta löytyy onneksi myös niitä helposti toteutettavia reseptejä. Meillä on testattu vasta jouluinen Rocky Road, mutta seuraava testiresepti on jo valittuna. Äidin ja lasten "Oi! Namia!" -huutoäänestyksessä kakkossijalle selvisi maapähkinävoisuklaakupit, joita lupasin tehdä viimeistään jouluksi.

Emman makea joulu on kaunis kirja, jota selailemalla tulee väkisinkin ainakin vähän joulumielelle. Tai jos ulkona sataa silkkaa vettä, kuten tätä kirjoittaessa, tulee ainakin himo testata jotain kirjan lukuisista houkuttelevista resepteistä.

Mahti

Siri Pettersen: Mahti
(Evna, 2015)
Jalava 2016, 502s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan päättävää Mahtia odotin sormia pureskellen, valmiina heittäytymään maailmasta toiseen, seikkailuun, taisteluun ja ehkä vielä kotiinkin.

Mahti alkaa siinä maassa, josta Hirkan isä on lähtöisin. Siellä on kylmää ja karua ja sen asukkaat uhkuvat ylemmyydentunnetta ja lähes kuolemattomien kaikkivoipuutta. Ei Hirka tähänkään maahan ja sen asukkaiden keskuuteen solahda kivuttomasti, mutta tällä kertaa hänellä näyttäisi olevan selkeä tavoite: mahdin rikkoutuneiden suonien korjaaminen.

Luin tätä kirjaa hidastellen, hyvästä tarinasta ja eheästä fantasiamaailmasta nautiskellen. Hirka on kokenut lyhyessä ajassa hirvittävän paljon asioita, joista vain murto-osaa voi väittää hyviksi. Pidin siitä, että koetut asiat myös näkyvät Hirkassa, joka ei säily muuttumattomana kaiken myllerryksen keskellä.

Tällä kertaa minäkin panin merkille virkkeiden ajoittaisen typistymisen muutaman sanan mittaisiksi töksähdyksiksi:

"He juoksivat metsän halki. Korkeiden kuusien lomassa. Jalkojen tasainen rytmi maata vasten. Rime vinkkasi Kolkaggat mukaansa ja kääntyi länteen. Toiset jatkoivat suoraan eteenpäin. Savu kohosi harjun takaa. Miehiä syömässä. Pian kuolemassa."

Asian tiedostaminen onnistui hieman sotkemaan lukutunnelmaa, mutta onneksi  vaikutus oli joka kerta lyhytaikainen.

Vaikka tarina etenee tässäkin kirjassa vauhdilla, aloin noin kaksi kolmannesta luettuani huolestua sivujen loppumisesta kesken. Lukijalle on selvää, että lopussa tapahtuu jotakin suurta, eikä sellaista ihan sivussa tai kahdessa käydä läpi. Varsinkin, kun yleensä näillä suurilla tapahtumilla on myös sellaisia seurauksia, joista mielellään lukee edes hiukan, ennen kuin takakansi on vastassa. Minun makuuni loppu tuntui muuhun kirjaan verrattuna hieman hätiköidyltä. Olisin mielelläni hyvästellyt Hirkan maailmat vähän verkkaisemmin.

Mielikuvituspoikaystävä

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016, 4h 50min
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti. Syitä on monia, mutta päällimmäisenä motiivina toimi huumori, jonka kuulin olevan hauskaa, suorasukaista ja määrällisesti runsasta.

Rönkkönen pitää (ymmärtääkseni suosittua) Sinkkublogia, joka antaa näköjään oikein hyvä käsityksen siitä, mitä kirjakin tarjoaa. Sinkkuutta lähestytään niin lujalla vauhdilla, että oikeastaan mitään lähestymistä ei edes tapahdu, vaan heti kättelyssä ollaan sängyssä potentiaalisen panokumppanin kanssa ja käsitellään niin ruskeat tiputteluvuodot kuin äskettäinen hiivatulehduskin.

Kansien väliin, tai minun tapauksessani hieman vajaaseen viiteen tuntiin, mahtuu aika paljon seksiä, puhetta seksistä, seksin ajattelemista, seurusteluhaaveita ja -haasteita. Rönkkönen käyttää varsin luontevasti pillun ja kyrvän kaltaisia sanoja, eikä muutenkaan vaivaudu etsimään söpöjä kiertoilmauksia. Välillä niitä olisin kyllä kaivannut, sillä ajoittain tuli sellainen olo, että sanavalinnoilla ikään kuin yritetään todistella mutkatonta suhtautumista mainittuihin ruumiinosiin ja -toimintoihin mutta lopputulos kuulostikin lähinnä teini-ikäisen uhoamiselta.

Äänikirjan lukijaksi Krista Putkonen-Örn oli ehdottomasti hyvä valinta. Hänen äänensä on miellyttävän vakaa ja hivenen tumma, ja lisäksi hän heittäytyy ja eläytyy juuri sopivasti. Kuuntelukokemus oli siis oikein miellyttävä. Vaikka kirja ei ole mitenkään pitkä, sitä ei ehkä olisi kannattanut kuunnella niin pitkissä pätkissä kuin itse sitä kuuntelin. Menoon ja huumoriin nimittäin turtuu ja pitkästyykin, jos samantyylistä tekstiä kuuntelee tunteja putkeen.

Mielikuvituspoikaystävä tarjosi sekä hyviä nauruja, että väsähtänyttä hymähtelyä. Viihdyttävä kirja, mutta kannattanee nauttia sitä maltillisissa osissa ettei kapea-alainen huumori aiheuta ähkyä.

Fight Back, Toinen mahdollisuus

Pekka Hyysalo: Fight Back, Toinen mahdollisuus
Tammi 2016, 8h 54 min
Lukija: Toni Kamula

Pekka Hyysalon tarina on varmasti useimmille tuttu: nuori, lahjakas freestylehiihtäjä loukkaantui vakavasti hyppykuvauksissa Ylläksellä vuonna 2010. Hengenvaarallisen aivovamman vuoksi ennusteet eivät olleet rohkaisevia. Ei ollut ollenkaan varmaa, että Hyysalo pystyisi koskaan enää edes kommunikoimaan muiden kanssa, eikä hänen ainakaan pitänyt pystyä enää kävelemään itse. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Hyysalo kuntoutui hämmästyttävän nopeasti ja hyvin. Jo puoli vuotta myöhemmin Hyysalo pystyi jopa kävelemään.

Fight Back -kirja kertoo Hyysalon tarinan, josta kuuluu kertojan rakkaus niin elämää kuin omaa lajiaan kohtaan. Hyysalon asenne on käsittämättömän positiivinen. Hänellä on tavoitteita ja niin paljon sinnikkyyttä ja motivaatiota, että hän luultavasti saavuttaa kaikki tavoitteensa.

Kuuntelin tämän äänikirjana BookBeat-palvelussa, johon saimme kirjamessujen bloggaritapahtumassa koodin kolmen kuukauden ilmaiseen kokeilujaksoon. BookBeat on selkeä ja helppokäyttöinen. Äänikirjojen huono puolihan on se, ettei niissä ole kuvia. No, BookBeatin eduksi osoittautui se, että käytössä on usein myös e-kirja, joten siitä pääsin katsomaan kuvatkin.

Fight Back oli liikuttavaa ja inspiroivaa kuunneltavaa. Yhdestä asiasta kyllä ärsyynnyin: aivan liian monta kertaa naisia kuvattiin vain ulkonäön verran. Poikkeuksetta naiset tuntuivat olevan uskomattoman kauniita ja viehättäviä. En tätä epäile, mutta varmasti näistä naisista olisi voinut kertoa jotain muutakin.

Joka tapauksessa Hyysalon tarinaan kannattaa tutustua. Ja ottaa siitä opikseen.

Lähestyminen

Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY 2016, 143s.

Anja Snellmanin uusin teos, Lähestyminen, on edeltäjänsä Antautumisen tavoin vahvasti omaelämäkerrallinen. En tiedä, missä kulkee toden ja fiktion raja, eikä minun tarvitsekaan tietää.

Kirjan päähenkilö työskentelee psykoterapeuttina ja saa asiakkaaksen Ilen, hiv-positiivisen heroiiniaddiktin. Ilen isä on miehelle itselleen (ja ehkä äidilleenkin) tuntemattomaksi jäänyt kreikkalainen. Terapeutti taas asuu osan vuodesta Kreikassa, joten maasta kehkeytyy näiden kahden välille jonkinlainen hutera silta.

Lähestyminen oli minulle hämmentävää luettavaa. Siinä ei tuntunut olevan tarpeeksi Ileä eikä terapeuttia, vaan kokonaisuus jäi utuiseksi välisoitoksi. Olisin kaivannut laajempia kokonaisuuksia näiden välähdyksenomaisten kohtausten sijaan, tai lisäksi. Paljon tässä niukassa sivumäärässä ehtii kuitenkin tapahtua: on rakkautta, riitoja ja ero; lapsia, raskaus ja syntymättömän lapsen menetys; huume-, lääke- ja alkoholiriippuvaisia; kirjallisuuskerho ja terapiaistuntoja. Ja paljon Kreikkaa ennen ja nyt.

Ehkä Lähestyminen kärsii vähän väliosan roolistaan, mutta on siinä paljon hyvääkin. Teksti soljuu upeasti ja kuljettaa lukijan vaivattomasti Suomen talvesta Kreikan aurinkoisiin kesiin.

Todistaja

Linnea Alho: Todistaja
WSOY 2016, 411s.

Linnea Alhon Todistajan piti olla minulle juuri oikea kirja: tositapahtumista ammentava sukutarina. Olisin ehkä osannut olla odottamatta täydellistä lukukokemusta, jos olisin huomannut kustantamon sivuilla kirjan tiedoissa pönöttävän 'Nykyromaanit' -maininnan. Minulle nykyromaaneiksi luokitellut teokset ovat ärsyttävän usein liian lennokkaita, liian suurpiirteisiä, liian kokeilevia ja liian kikkailevia, jotta saisin niistä otetta. Usein, kuten tämänkin kirjan kohdalla, olotilani on lukemisen jälkeen hämmentynyt ja ärsyyntynyt: tunnen itseni hieman tyhmemmäksi kuin ennen. En taaskaan tajunnut.

Todistajassa liikutaan kahdessa ajassa. Nykyajassa seurataan Annen kasvua ja nuoruuskipuiluja, ryyppäämistä ja muuta koheltamista itsensä etsimisen ohella ja sen kustannuksella. Menneisyydessä taas äänessä on Annen isoisä, Keijo Alho, joka vastustaa pääministeri Kekkosta ja yrittää aktiivisesti löytää tälle potentiaalisen vastaehdokkaan. Tilanne kärjistyy lopulta hyvin sekavaksi ja Keijo Alho surmaa poliisin. Kolmas kertoja on tuo surmansa saanut poliisi, Helmer, joka seuraa tapahtumia jostakin kuolemaa edeltävästä tilasta.

Linnea Alho kirjoittaa taitavasti. Sanon näin siitäkin huolimatta, että kirjasta en voi väittää pitäneeni. Minun oli hyvin vaikea pysyä kärryillä henkilöiden tekemisistä, sillä kerronta ei ole selkeää tai etene kronologisesti. Jälkimmäinen ei tosin ole yleensä mikään ongelma, mutta kerronnan pirstaleisuus yhdistettynä ajassa poukkoiluun, teki tarinan hahmottamisesta vaikeaa. Silti, teksti on vangitsevaa enkä edes harkinnut kirjan jättämistä kesken.

Se sukutarina jäi minulta nyt saamatta, sillä Annen ja Keijon välillä ei (ainakaan oman lukukokemukseni perusteella) näyttänyt olevan oikein minkäänlaista suhdetta. Lisäksi se väliin jäävä sukupolvi jäi hyvin etäiseksi.

Minulle Todistaja osoittautui turhauttavaksi, mutta hienosti kirjoitetuksi kirjaksi. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten Alhon kirjailijanura tästä jatkuu.

Harry Potter ja kirottu lapsi

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne:
Harry Potter ja kirottu lapsi
(Harry Potter and the Cursed Child, 2016)
Tammi 2016, 432s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Harry Potter ja kirottu lapsi on hieno jatko-osa kirjasarjalle, joka rehellisesti sanoen kärsi loppua kohti liiasta pitkittymisestä ja Harryn teiniangstista.

Kirottu lapsi alkaa samasta kohtauksesta, johon Kuoleman varjelukset loppui. Voldemortin kukistumisesta on kulunut kuusitoista vuotta ja Harryn ja Ginnyn keskimmäinen lapsi, Albus, on aloittamassa opintonsa Tylypahkassa. Vuosi on ensimmäinen myös Ronin ja Hermionen tyttärelle, Roselle, sekä Draco Malfoyn Scorpius-pojalle. Siinä missä vuodet Tylypahkassa olivat (jatkuvista taisteluista hyvän ja pahan välillä huolimatta) Harrylle elämän parasta aikaa, Albus tuntee olonsa ulkopuoliseksi.

Minulle tarina oli entuudestaan tuttu, mutta tarina ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tottumatonkin näytelmien lukija onnistuu varmasti pääsemään sisään tarinaan ja taikamaailmaan nopeasti, sillä tarinan nopea tempo ja Kapari-Jatan jouheva käännös tekevät lukemisesta vaivatonta. (Tosin käännöksessä on moitittavaa salamiksi vaihtuneiden salamoiden verran: "He laukovat armottomasti salamia toisiaan kohti --" s. 408)

Nautin suuresti tarinan ideasta ja siitä, kuinka lukijalle esitellään monia mahdollisia todellisuuksia. Millainen maailma olisi nyt, jos kolmivelhoturnajaispäivä olisi edennyt hitusen toisin? Pieninkin muutos menneisyydessä voi sotkea asiat nykyisyydessä aivan täysin. Varsinaisen seikkailun keskiössä ovat Albus ja Scorpius, mutta myös heidän vanhempansa saavat sopivasti tilaa. Harryn teiniangsti on muuttunut vanhemmuusahdistukseksi: ennen kukaan ei ymmärtänyt Harrya, nyt Harry ei ymmärrä poikaansa. Voi voi. Erityisesti ihastuin aikuiseen Roniin, jossa on vielä paljon tuttua poikamaisuutta, mutta vastoin odotuksiani tykästyin myös varttuneeseen Dracoon.

Ilman kyyneliä en pystynyt Kirottua lasta lukemaan. On vaikea sanoa liikutuinko enemmän vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisesta vai siitä, kun muutamia jo kertaalleen hyvästeltyjä hahmoja piti hyvästellä uudestaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi ylitti ennakko-odotukseni vielä tällä toisellakin lukukerralla. Oli ihanaa palata Rowlingin luomaan taikamaailmaan ja kohdata vanhoja tuttuja. Tämä kannattaa jokaisen Potter-fanin lukea.

Mitä syödään, herra Gummi?

Andy Stanton: Mitä syödään, herra Gummi?
(What's for Dinner, Mr Gum?, 2009)
S&S 2016, 246s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Andy Stantonin herra Gummi -sarja on ollut meidän perheessä taattu menestys iltasaturintamalla. Menestys siinä mielessä, että lapset ovat todella halunneet sitä kuunnella ja äiti lukea, mitään rauhoittavaa vaikutusta ei todellakaan ole näiden kanssa ollut havaittavissa. Sopivan kirjan puuttuessa meillä ei ole luettu iltasatuja liian pitkään aikaan, joten olin aivan innoissani kun Mitä syödään, herra Gummi? viimein ilmestyi.

Mutta voi höhlä, ei tästä mitään iltasatukirjaa sitten tullutkaan! Esikoinen luki tämän heti samana päivänä kun kirja saapui ja keskimmäinen lapsi seuraavana. Yritin kyllä kaupitella vielä sitä iltasatumahdollisuutta, mutta melko ymmärrettävästi pojat eivät siitä innostuneet.

Mitä syödään, herra Gummi? ei sisällä juurikaan syömistä vaan infernaalisen ruokasodan. Törkyistä lihakauppaa pitävä Ville Viljami Kolmas tyrmistyy kun hänen paras ystävänsä herra Gummi ei ole muutamaan päivään tullut ostamaan ruokaa. Hän varjostaa herra Gummia Rasva-Janin Roipetaloon, iljettävän sottaiseen kebab-paikkaan, jossa kebab-möhkälettä pyörittää housuton apina. Ja niinhän siinä käy, että Ville Viljami Kolmas ja herra Gummi alkavat riidellä ja tuota pikaa riita muuttuu koko kaupunkia järisyttäväksi ruokasodaksi.

Täytyy sanoa, että olisin varmasti pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos olisin saanut lukea sen lapsille. Ilman lasten kikatusta ja hirnuntaa tuntui kuin jotain oleellista olisi puuttunut. Tarina on kyllä kaikessa typeryydessään hauska, ihan jo siksikin ettei herra Gummin ja Ville Viljami Kolmannen ihan ensimmäiseksi arvaisi käyvän taisteluun kaverisuhteittensa takia. Käännös on sujuvaa ja toimii muuten hyvin, mutta en ole ollenkaan ihastunut läski-sanan toistuvaan käyttöön.

Seuraavan kirjan aion kyllä pimittää lapsilta muutaman tunnin ajan, jotta varmasti saan lukea sen heidän kanssaan ja heidän vilpittömistä reaktioistaan nauttien.

Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Minerva 2013, 256s.

Monelle lienee tuttu ilmiö se, että oman hyllyn kirjat jäävät lukulistalla kirjastolainojen ja (mahdollisten) arvostelukappaleiden jalkoihin. Siellä ne kiltisti nököttävät kirjahyllyssä ja odottavat pitkämielisesti, että arvoisa lukija malttaisi irroittaa näppinsä kauden uutuuksista ja viimeinkin suoda lukuvuoron jollekin hieman vanhemmista hankinnoista.

Kukkia Birgitalle joutui ihan syyttä suotta odottamaan lukuvuoroaan kolme vuotta. Olen sitä kyllä hypistellyt säännöllisesti ja hykerrellyt kirjan idealle, mutta silti se lukemaan ryhtyminen on jäänyt. Kunnes sitten sovittiin Siinan kanssa treffit kirjamessuille ja päätin, että nyt on muuten korkea aika lukea tämä kirja. Menomatka Helsinkiin sujahtikin ohi tosi nopeasti, kun sain hihitellä (koska en kehdannut nauraa ääneen) koomisille tilanteille ja ihastuttavalle sanailulle.

24-vuotias Miska on omien sanojensa mukaan puoliautistinen tapaus. Hänen paras - ja ainoa - ystävänsä Ville on kulkenut rinnalla pikkupojasta asti, päiväkodin kuraeteisestä kämppäkaveriksi. Kaikki oli oikein hyvin, kunnes Ville löysi Emman. Samaan syssyyn äiti soitti ja käski Miskaa viemään kukkia isotädilleen Birgitalle hoitokotiin. Eikä Birgitta tietenkään ole mikään suloinen vanha rouva, vaan vähän yli kuusikymppinen alkoholisti, jota ottaa enemmän päähän viinan puute kuin polvista amputoidut jalat. Jotenkin siinä Birgitan kiukuttelua kuunnellessa Miska tulee antaneeksi tälle kannabissätkän ja ihan solmuunhan kaikki menee.

Miska ei todellakaan ole mikään sankarihahmo. Hän käyttäytyy enimmäkseen ääliömäisesti, mutta silti häneen kiintyy. Ylipäätään tästä kirjasta on melko turha hakea normaaleja järkeviä ihmisiä, sillä aika lailla kaikki ovat kauniisti ilmaistuna persoonallisia. Birgitta on räyhäkkä ja kohtuuton, Torremolinoksesta soitteleva äiti vähän höppänä hänkin. Ja silti, juuri tällaisina he ovat oikeanlaisia.

Kaiken kepeyden alla käsitellään myös isompia aiheita, mutta ei tässä mitään alleviivaamista tai suurempaa sormella osoittelua harrasteta. Kerronta on jutustelevaa, letkeää ja hauskaa. Nykyhetken lomaan on sujuvasti loksautettu selventäviä kertomuksia menneisyydestä ja nämä takaumat olivat kenties parasta koko kirjassa. Tykkäsin kovasti, kaikesta.

Oz

L. Frank Baum
Eric Shanower: Oz
Marvel 2008-2014, 1080s.
Kuvitus: Skottie Young

Lainasin kesällä pikkusiskolta The Marvelous Land of Oz -sarjakuvan, joka ihastutti suuresti. Paloin halusta lukea Eric Shanowerin ja Skottie Youngin muutkin Oz-adaptaatiot, mutta eihän niitä ollut helposti saatavilla. Joitakin osia olisi ollut kaukolainattavissa, mutta halusin lukea kaikki. Koska tiesin, että tällainen järkälemäinen yhteisnidekin on olemassa, tein kirjastoon hankintapyynnön ja pidin sormia toiveikkaasti ristissä ja peukkuja pystyssä. Toiveeni kuultiin ja toteutettiin ja lopulta sain hakea kirjastosta tämän yli 2,7 kiloa painavan järkäleen.

Oz sisältää kuusi tarinaa (The Wonderful Wizard of Oz, The Marvelous Land of Oz, Ozma of Oz, Dorothy & the Wizard in Oz, The Road to Oz sekä The Emerald City of Oz), jotka Eric Shanower on L. Frank Baumin alkuperäisteoksista taidolla sarjakuvakäsikirjoituksiksi muokannut. Kuten totesin The Marvelous Land of Ozista blogatessani, minulle Ozin ihmemaa ei ole koskaan muodostunut mitenkään merkittäväksi. Vuoden -39 elokuvaversion olen nähnyt ja kirjaa tai kahta selaillut, mutta siinä se. Shanowerin mukaan hän on käsikirjoituksissaan pysynyt enimmäkseen uskollisena alkuperäisille tarinoille. Jonkin verran hän on ottanut vapauksia ottamalla joihinkin tarinoihin mukaan kirjoista puuttuvia, mutta näytelmäversiossa mukana olevia dialogeja.

Skottie Youngin kuvitus on järjettömän hyvää. Tykkään tästä pehmeyden ja yksityiskohtien toimivasta yhdistelmästä, hallitusta värimaailmasta ja sympaattisista hahmoista. Jopa pahikset näyttävät melkein kivoilta.

Ruutujako vaihtelee tarinan tarpeiden mukaan. Meinasin väittää, että keskimäärin sivulla taisi olla noin kuusi ruutua, mutta tarkistusplaraamisen jälkeen huomasin, että ei tämän opuksen kohdalla voi puhua mistään keskimääräisistä sivuista ja ruutujaoista. Ruutuja voi olla vaikka kuusi tai yhdeksän, mutta tarvittaessa Skottie on hyödyntänyt koko aukeaman tilan.

Juonia en sen suuremmin lähde avaamaan. Perusidea on varmasti kaikille tuttu: nuori Dorothy joutuu tornadon heittämänä Ozin ihmemaahan ja kohtaa monenlaisia seikkailuja etsiessään keinoa päästä kotiin. Kaikissa osissa Dorothy ei ole mukana, tai jos onkin niin ei välttämättä selkeästi päähenkilönä. Oz pursuaa mitä eriskummallisimpia otuksia ja syrjäisiä kyliä, jotka tekevät maasta taianomaisen. Sieltä löytyy muun muassa posliinikaupunki, jonka kaikki asukkaat ja eläimetkin ovat posliinisia; paperinukkekaupunki, joka koostuu pienen tytön "elävästä" paperista tekemistä paperinukeista ja muista askarteluista ja löytyypä sieltä ainakin yksi jänismaakin. On erilaisia menninkäisiä ja peikkoja, lentäviä apinoita, eläviä ruokailuvälineitä ja vaikka mitä muita.

Kurpitsapäisellä Jackilla on
oma hautausmaa
pilaantuneille päilleen.

Vaikka suurin syy tästä sarjakuvasta kiinnostumiselle oli huikea kuvitus, ovat tarinat itsessäänkin viihdyttäviä. Vauhtia on vähintäänkin riittävästi, eivätkä suvantovaiheet missään kohdassa pitkästyttäneet. Ehkä eniten yllätyin kuitenkin siitä, miten mielikuvituksekkaita tarinat ovat. Sen ei tietenkään pitäisi yllättää, sillä onhan kyseessä ihmemaahan sijoittuva sarja, mutta niin vain kävi. Muistini mukaan se kauan sitten näkemäni elokuva ei ollut mitenkään erityisen vitsikäs, mutta näissä tarinoissa on runsaasti hauskoja huomioita ja yksityiskohtia

Liki kolmekiloisen kirjan lukeminen on kirjaimellisesti raskasta. Tykkään lukea sängyssä, mutta tätä oli työlästä kannatella. Tällaista sarjakuvaa lukisi mielellään enemmänkin ja erityisen kivaa olisi luettaa tätä lapsilla (joille sarjakuva on alkuperäisten kirjojen tavoin suunnattukin), mutta vielä ei kielitaito riitä. Kunpa lapsille julkaistaisiin enemmän sarjakuvia!

Suosittelen tätä tuhtia Oz-kokoelmaa kaikille hyvästä fantasiasta pitäville. Jos pidät alkuperäisistä tarinoista, varmasti arvostat tätäkin. Ja mikäli olet kaltaiseni Oz-ummikko, tässäpä mainio keino tutustua - ja ihastua - Baumin luomaan maailmaan.