Onks noloo?

Ronja Salmi: Onks noloo?
Kirjakauppaliitto/Lasten Keskus 2016, 85s.
Kuvitus: Jami Nurminen

Onks noloo, jos blogi ei pysy ajan tasalla?

Ei nyt suoranaisesti noloa, mutta minusta vähän ärsyttävää. En vain millään osaa ottaa tavaksi sitä, että bloggaisin heti luettuani, enkä vasta sitten kun mies alkaa huomautella tietokonepöydälle kertyvästä kirjapinosta.

Ronja Salmen kirjoittama ja Jami Nurmisen kuvittama Onks noloo? oli tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kaupanpäälliskirja. Lapsille suunnattu teos ei minua etukäteen kiinnostanut, mutta löytyyhän noita nolousjuttuja pohtivia lapsia tästäkin talosta, joten suuntasin jälkikasvun kanssa kirjakaupoille saadakseni tämän meillekin. 

Onks noloo? -kirjassa pohditaan aika kivasti Petjan ja hänen luokkakavereidensa kautta, ovatko jotkut asiat noloja. Onko noloa, jos luokkakuvassa on silmät kiinni tai mahasta kuuluu ääniä? Entä se, jos pelottaa tai tanssii hitaita? Pidin siitä, ettei mitään juttua leimattu noloksi, vaan esimerkiksi tunnilla pääsevän pierunkin aiheuttamasta nolostuksesta päästiin kirjassa nopeasti yli. Kuvituskin on ilmeikästä ja etenkin omien lasten kohdalla runsas kuvitus on iso plussa. Minulle Onks noloo? jäi vähän laimeaksi lukukokemukseksi. Kerronta oli minusta turhankin vauhdikkaasti eteenpäin posottavaa ja siten harmittavan pinnallista. Toisaalta, tämä vauhdikkuus on luultavasti useimpien lapsilukijoiden mieleen, sillä kyllästymistä tuskin ehtii tapahtua.

Toivottavasti Onks noloo? innostaa lapsia ja varhaisnuoria tarttumaan kirjaan, vaikka lukeminen ei muuten lempipuuhia olisikaan.

Pimeä nousee

Susan Cooper: Pimeä nousee
(The Dark is Rising, 1973)
WSOY 1979, 275s.
Suom. Kristiina Rikman
Runot suomentanut: Panu Pekkanen

Siinä missä lapset ihastuivat ja äiti vähän pitkästyi Pimeä nousee -sarjan ensimmäisen osan parissa, tämä toinen kirja aiheutti ihan toisenlaisia reaktioita. Minä ihastuin siihen, kuinka vauhdikkaasti kirja käynnistyy: ei mitään kymmenien sivujen pohjustuksia ja maisemakuvailuja, vaan heti silkkaa seikkailua. Yllätyksekseni tämä olikin kuulijoiden mielestä huono juttu. Lasten mielestä kirja oli vähän turhan jännä ja onhan sellainen toki iltasadulle vähän huono ominaisuus. Lisäksi heitä harmitti se, etteivät edellisestä osasta tutut lapset olleet tarinassa enää mukana. Kolmanneksen verran luin tätä iltaisin, mutta sitten vaihdettiin toiseen kirjaan ja minä sain lukea tämän ihan omaksi ilokseni loppuun.

Tässä sarjan toisessa osassa Will Stanton odottaa malttamattomana 11-vuotissynttäreitään. Hän on toivonut joka vuosi lahjaksi lunta, onhan syntymäpäivä juuri joulun alla. Tänä vuonna lunta tuleekin, itse asiassa pelottavan paljon. Lisäjännitystä tuovat omituisesti käyttäytyvät linnut, epämääräinen maankiertäjä ja se, että Willille paljastuu odottamaton asia hänestä itsestään. Luvassa on hyvän ja pahan taistelu, jossa Willillä on - tietenkin - ratkaiseva rooli.

Kuten sanottua, kirjan alku vei minut mukanaan. Ikävä kyllä hurma ei kestänyt enää yksin lukiessani, enkä päässyt ollenkaan tunnelmaan mukaan. Kirjan kieli alkoi kuulostaa jotenkin raamatulliselta kaikkine ja -alkuisine lauseineen ja muine mahtipontisuuksineen. Voi karvasta pettymystä.

Kirjastosta löytyi muuten Pimeä nousee -elokuva, joka ei ilmeisesti ole järin uskollinen kirjalle. Minä en sitä katsonut, mutta lapsista elokuva oli mitä mainioin - jos jätetään huomiotta se, että paljon katsottu elokuva tökki ja hyppi välillä mielivaltaisesti eteenpäin.

Mitä kirjasarjan loppuun lukemiseen tulee, en taida pitää mitään kiirettä. Ehkä olisi parempi tyytyä hyviin muistoihin.

Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni
Otava 2016, 143s.
Kuvitus: Jenna Kunnas

Viime keväänä ihastuimme lasten kanssa Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki ja kauhujen kaappi -kirjaan. Hihkaisin innostuksesta kun huomasin, että sarja saa kuin saakin jatkoa.

Tässä kirjassa majatalo Perätuuleen ilmestyy kuin tyhjästä paroni, joka on yhtä pöyhkeä kuin hänen peruukkinsa on korkea. Paronin ja peruukin mukana matkustaa myös Paronin henkilökohtainen parturi Rikhard, joka asustaa peruukin uumenissa. Majatalon vakituinen asukaskunta odottaa innostuneena maailman vahvin mies kisoja, joihin Kerttuli aikoo osallistua ensimmäistä kertaa. Tosin vain etänä siten että kisaa kuunnellaan radiosta ja Kerttuli tekee samat kisajutut majatalossa. Ikävä kyllä Paroni Pottu ottaa töykeästi koko majatalon haltuunsa, määräten vakiasukkaat alamaisikseen. Moisesta päsmäristä haluttaisiin päästä eroon, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Lasten mielestä Pöyhkeä paroni oli ihan mukava ja viihdyttävä tarina. Niin minustakin, mutta odotin kyllä jotain vielä hauskempaa. Pieruhuumoriakaan ei ollut kuin muutaman paukun verran. Kuvitus on letkeän rentoa ja ilmeikästä. Harmikseni tähän kirjaan on valittu tehosteväriksi violetti, jonka koin turhan tummaksi ja peittäväksi. (Tämä värikysymys on kyllä ihan henkilökohtainen ongelma: en ole koskaan tykännyt violetistä.)

Aivan ensimmäisen osan tasolle ei Pöyhkeä paroni yllä, mutta se tarjosi kuitenkin mukavia ja hassuja iltasatutuokioita. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa ja Perätuulen asukkaiden uusia toilailuja.

Mummo 4

Anni Nykänen: Mummo 4
Sammakko 2016, 104s.

Jos olen vanhana puoliksikaan niin virkeä, ajan tasalla ja huumorintajuinen kuin Anni Nykäsen luoma Mummo, saan olla kovastikin tyytyväinen.

Neljännessä sarjakuva-albumissa Mummo testaa muun muassa kuntosalia, toteaa internetin särkyneen kaikesta vihapuheesta ja kissan toimivan tehokkaana verenpainelääkkeenä. Arkea jakavat niin Vaari kuin 17-vuotias lapsenlapsi Tyttikin, toisinaan kylään piipahtaa myös Kalmo.

Tykkään Nykäsen roisista mutta kuitenkin kiltistä huumorintajusta. Vaikka osa stripeistä on nasevasti ajankohtaisia asioita kommentoivia, suurin osa tämänkin albumin stripeistä on aivan arkipäiväisiä. Mummo syö pullaa ja tyrkyttää sitä muillekin, kehitteleepä jopa yltiösuuren ja makean läskiäispullankin.

Mummo 4 on tasalaatuista jatkoa aiemmille albumeille.

Kotiinpaluu

Sadie Jones: Kotiinpaluu
(The Outcast, 2008)
Otava 2016, 355s.
Suom. Marianna Kurtto

Sadie Jonesin esikoisteos ja toinen suomennettu kirja, Kotiinpaluu, on kerta kaikkiaan huikea. Ennen lukemista kansikuva näytti minusta onnellisen raukealta, jälkikäteen mielikuvat ovat kaukana siitä.

Kirjan alussa 19-vuotias Lewis palaa kotiin oltuaan kaksi vuotta vankilassa. Lyhyen prologin jälkeen palataan ajassa 12 vuotta taaksepäin ja lukijalle paljastuu vähitellen, millaista Lewisin elämä oli ennen vankilatuomiota ja millaista sen jälkeen.

Minulle Kotiinpaluun lukeminen oli todella ahdistavaa. Lewisin kasvuympäristö on monella tapaa kieroutunut ja onnellisen elämän kulisseja pidetään pystyssä veren maku suussa. Kuten kirjan kansiliepeessäkin sanotaan, "kulissit merkitsevät enemmän kuin inhimillisyys". Lewisin tarina on rankka, surullinen ja sietämättömän epäreilu. Harvoin törmää kirjaan, joka on näin vähäeleinen mutta silti piinaava.

Vaikka näköjään kuvaan lukukokemusta negatiivissävytteisillä adjektiiveilla, Kotiinpaluu oli kuitenkin huikea kirja. Jonesin kerronta on todella taitavaa ja Marianna Kurton suomennos aivan ihanteellista. Upea kirja, jota ei todellakaan arvaisi kirjoittajan esikoiseksi.

Frau

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016, 226s.

Terhi Rannelan edellinen aikuisille suunnattu romaani jätti jälkeensä itkusta kipeän pään, paljon ahdistusta ja lähes syyllistä helpotusta siitä, että oma elämä on niin toisenlaista kuin Punaisten kyynelten talossa kenelläkään.

Frau on toki aivan erilainen kuin Punaisten kyynelten talo, mutta kirjoissa on paljon samaakin. Molemmissa kieli on vahvaa, samoin tunnelma. Henkilöt tuntuvat täysin todellisilta, vaikka kaikilla ei olekaan esikuvaa todellisessa historiassa.

Frau kertoo SS-kenraali Reinhard Heydrichin leskestä, Linasta, joka oli aktiivisesti mukana natsiliikkeessä, mutta uskoi järkkymättä omaan syyttömyyteensä vielä vanhanakin. (Ja tietysti miehensäkin teoille oli oikeutuksensa hänen mielestään…) Lina on kirjan nykyajassa, vuonna 1984, jo vanha ja sairas nainen, jota saapuu haastattelemaan Erich Richter. Linalla olisi paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan ja ajatuksiaan hyvin valikoiden. Erichin haastatteluinnon syy ei sekään ole aivan se, jonka hän on Linalle kertonut.

Huh huh.
Kuvittelin "lukaisevani" tämän nopeasti, mutta Frau ei todellakaan ole mikään pikku suupala. Tarina on raaka ja karu. Sen voisi helposti ohittaa toteamalla jotain siitä, kuinka menneet ovat menneitä. Mutta kuten Suketus omassa bloggauksessaan toteaa, näitä tapahtumia ei saa unohtaa. Ei etenkään nyt, kun äärioikeistolaisuudesta on tulossa yhä arkipäiväisempi asia Suomessakin.

Merenneidon vuosi

Sarah Winman: Merenneidon vuosi
(The Year of Marvellous Ways,  2015)
Tammi 2016, 312s.
Suom. Aleksi Milonoff

Silloin, kun kärsii lukujumista tai epämääräisemmästä lukuangstista, kannattaa jättää ne eniten odotetut kirjat lukematta. Olen erittäin tyytyväinen, että en yrittänyt korjata lukutakkuilukautta esimerkiksi tällä paljon odottamallani Merenneidon vuodella. Rakastuin Sarah Winmanin esikoisteokseen, Kani nimeltä jumala, ja luonnollisesti odotukset tämänkin kirjan suhteen olivat korkeat.

Jo kirjan kansi antaa hyvän käsityksen siitä, millainen tarina kansien välistä löytyy: tunnelmaltaan vahva, raukeahko, ehkä sävyiltään enemmän surumielisen sininen, mutta silti toiveikas.

Vanha Marvellous Ways on asunut nousuvesipoukamassaan lähes pienen ikuisuuden. Isän rakentama mökki on jäänyt tyhjilleen, kun Marvellous on ottanut vakiasumuksekseen vanhan mustalaisvaunun. Vanha nainen elää enimmäkseen eristyksissä muista, mikä on vuosi vuodelta helpompaa, kun koko läheinen taajama on tasaisesti tyhjentynyt. Toisaalla rintamalta palaa Francis Drake, joka on luvannut toimittaa perille erään sotilaan kirjeen. Marvellousin ja Francisin tiet kohtaavat ja kietoutuvat toisiinsa, mikä on kenties molemmille onni.

Sarah Winmanin kerronta on todella tunnelmallista. Juonen rytmi muistuttaa meren aaltoja: välillä myrskyää kauhistuttavasti, välillä on tyyntä ja rauhallista. Ihastuin siihen, kuinka luontevasti ajassa liikutaan välillä edestakaisin ja asioista paljastuu ikään kuin yksi kerros kerrallaan.

En rakastunut Merenneitoon aivan yhtä paljon kuin aikoinaan Jänikseen, mutta lukukokemus oli ehdottomasti positiivinen. Tätä kirjaa olisi ollut mahtavaa lukea esimerkiksi mökillä, raukeana veden ja luonnon ääniä kuunnellen. (Minä jouduin tyytymään vähemmän runollisiin lukuolosuhteisiin: kotisohvaan, mahatautista lasta samalla hoitaen.)

Filminauha kohtalon käsissä

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
(I Am Half-Sick of Shadows, 2011)
Bazar 2016, 314s.
Suom. Maija Heikinheimo

Alan Bradleyn mainio Flavia de Luce -sarja on edennyt (suomennoksissa) neljänteen osaansa. Filminauha kohtalon käsissä on mielestäni sarjan parhaimmistoa: tunnelma on leppoisa ja tarina etenee varsin verkkaisesti, mutta jännitettä on juuri sopivasti hyvää tarinaa varten.

Eletään joulun aikaa ja de Lucen perheen rahapula on käymässä todella suureksi. Saadakseen hiukan rahaa horjuvan talouden tueksi, Flavian isä on suostunut päästämään filmiryhmän kartanoon kuvaamaan uutta elokuvaa. Yleensä niin hiljainen Buckshaw on pian täynnä väkeä ja meteliä, kas kun filmiryhmän lisäksi kartanoon änkeää koko Bishop's Laceyn kylän väki seuraamaan oikeiden filmitähtien esitystä (ja keräämään rahaa kirkon kattorahastoon). Kun vielä lumi saartaa kartanon ja Flavia löytää yöllä ruumiin, on poliisilla - ja Flavialla - uusi mysteeri selvitettävänä.

Bradleyn kerronta ja Heikinheimon suomennos on kerta kaikkiaan mainiota luettavaa. Nautin siitä, miten juoni ikään kuin maleksii eteenpäin harhautuen välillä pohtimaan esimerkiksi joulupukin olemassaoloa. Edellisessä kirjassa aloin ärsyyntyä Flaviaan, mutta tässä osassa nuori kemistityttönen voitti minut jälleen puolelleen.

Verratonta viihdykettä!

Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
(What Alice Forgot, 2010)
WSOY 2016, 495s.
Suom. Helene Bützow

No nyt!
Tällaista lukuflowta olen kaivannut.

Tartuin Liane Moriartyn uusimpaan suomennettuun kirjaan, Nainen joka unohti, melkein tuskaisen epätoivoisena. Pelkäsin lukuangstin jatkuvan ja pilaavan tämänkin kirjan, mutta onneksi niin ei käynyt. Tarina lähtee käyntiin niin kutkuttavasti, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistä.

Uskon, että kirja pääsi tekemään yllättävän suuren vaikutuksensa siksi, että en kerrannut takakansitekstiä ennen lukemisen aloittamista ja olin kirjan tapahtumista yhtä pihalla kuin päähenkilö Alice on tullessaan tajuihinsa kolautettuaan päänsä. Oli yhtä aikaa huikeaa ja todella ahdistavaa muodostaa jonkinlainen yleisnäkemys Alicen elämäntilanteesta ja kohta pyöräyttää kaikki aika tavalla ympäri.

Niin. Alicelle tosiaan sattuu kuntosalilla tapaturma, jonka seurauksena hän luulee olevansa 10 vuotta nuorempi kuin todellisuudessa onkaan. Siinä missä muut elävät vuotta 2008, pian 40 täyttävä Alice luulee olevansa alle 30-vuotias ja odottavansa ensimmäistä lastaan. Luonnollisesti kymmenessä vuodessa ehtii muuttua asia jos toinenkin, mutta en lähde niitä erittelemään. Tämä kirja kannattaa lukea mahdollisimman vähillä ennakkotiedoilla.

Pidin Moriartyn tyylistä, joka on yhtä aikaa kepeä, lempeä ja hauska. Huumori on ehkä vähän mustan puoleista, mutta osuvaa. Tarinan idea on sinänsä yksinkertainen, mutta se melkeinpä pakottaa pistämään itsensä Alicen tilalle: mitä kaikkea minä unohtaisin, jos viimeiset kymmenen vuotta katoaisivat muististani? Kuinka paljon olen itse siinä ajassa muuttunut, muista puhumattakaan?

Kutkuttavan koukuttavaa luettavaa, joka näköjään teki hyvää yleiselle lukufiiliksellenikin.

Tähtisilmä

Kai Ekholm: Tähtisilmä
Atena 2016, 205s.

Ryhdyin taltuttamaan lukutahmeutta Kai Ekholmin Tähtisilmällä, joka on itsenäinen jatko-osa Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava -teokselle. Mies oli tämän lukenut ennen minua ja kehui kelpo kirjaksi, eivätkä kehut mitenkään tuulesta temmattuja olleetkaan.

Kaljun ja Kiharan etsivätoimistolla on mennyt joskus paremminkin: asiakkaita ei ole liiemmin näkynyt, joten Kalju on ryhtynyt sivutoimiseksi taksinkuljettajaksi. Etsivän töitäkin parivaljakko pääsee kuitenkin tekemään, kun heidät pyydetään poliisin avuksi tutkimaan vuonna 1995 Suomenlinnassa tapahtunutta joukkoitsemurhaa, joka paljastuikin surmaksi. Kuka ja miksi surmasi kaksilapsisen perheen ja isoisän? Mitä tekemistä tapahtuman kanssa on laitoshoidossa olevalla, puhumattomalla mutta lähes pakonomaisesti piirtävällä Arnolla - vai onko mitään?

Tähtisilmä osoittautui oivaksi lukufiiliksen parantajaksi. En viehättynyt tästä aivan yhtä paljon kuin edellisestä osasta, mutta nautin lukemisesta. Ekholm sanailee hersyvästi ja päähenkilöt ovat kerta kaikkiaan mainioita. Kalju tosin jää aika lailla Kiharan varjoon, mutta sekään ei haitannut, pääasia että jännite pysyi yllä ja juoni kulki jouhevasti.

In Real Life

Cory Doctorow & Jen Wang: In Real Life
First Second 2014, 175s.

In Real Life on Cory Doctorowin käsikirjoittama ja Jen Wangin upeasti kuvittama sarjakuva roolipelimaailmasta.

Andan kouluun tulee vierailulle Liza McCombs, supersuositun Coarsegold-pelin pelaaja, joka ilmeisesti kiertää siellä täällä värväämässä lisää tyttöjä mukaan peliin. Coarsegoldissa on tarjolla huikeita naispuolisia pelihahmoja, mikä (tämän kirjan mukaan) on kutakuinkin ainutlaatuista. Anda innostuu kokeilemaan peliä, vaikka äiti suhtautuukin äärimmäisen nihkeästi sekä pelaamiseen että luottokorttinsa numeron luovuttamiseen. Pelissä Anda tutustuu Lucyyn, joka suostuttelee Andan tuhoamaan kultaa ja muita arvokkaita esineitä järjestelmällisesti kerääviä kullan farmaajia (gold farmers). Palkkioksi Lucy lupaa ihan oikeaa rahaa. Käy niin, että Anda innostuu tienestimahdollisuudesta ja äiti hermostuu tililleen tulevista rahoista. Lisäksi Anda tutustuu yhteen kullan farmaajaan, Raymondiin, joka pelaa kyseistä peliä työkseen minimaalista korvausta vastaan, pitkiä päiviä kaukana kotoa ja ilman mahdollisuutta käydä hakemassa apua selkävaivoihinsa. Anda haluaa auttaa Raymondia, mutta saa aikaan vain ison sotkun.

Nyt olen täysin vakuuttunut siitä, että minua vaivaa jokin omituinen lukunihkeys; ylenmääräinen kyynisyys ja tyytymättömyys. Kävi nimittäin niin, että petyin tähänkin kirjaan.

In Real Life on kuvituksensa puolesta todella näyttävä teos, vieläpä kauttaaltaan väritetty, mistä pidän hyvin paljon. Mutta itse tarina, siitä en välittänyt. Kuvittelin tätä pelimyönteiseksi teokseksi, mutta ainakaan minä en tätä sellaisena kokenut. Enemmänkin jäi syyllistävä maku, sellainen ettei peleistä oikeastaan saisi nauttia, kun toisaalla valjastetaan nuoria pakkopelaamaan samoja pelejä, jotta joku kolmas osapuoli pääsee tekemään isoja voittoja. Ehkä se ei ole ollenkaan tekijöiden tarkoitus, mutta sellaiseksi minä tämän tarinan koin.

Odotin huikeasti kuvitettua oodia roolipeleille, mutta tulin lukeneeksi teennäiseksi moralisoinniksi keikahtavan opetuksellisen kertomuksen pelimaailman epäoikeudenmukaisuuksista.

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
(Eleanor & Park, 2013)
Viisas Elämä/Basam Books 2016, 382s.
Suom. Terhi Kuusisto

Rainbow Rowellin Eleanor & Park päätyi luettavaksi, koska se kuulosti kivalta teinien rakkauskirjalta ja juuri sellaista kuvittelin juuri nyt kaipaavani.

Eleanor on isokokoinen, räiskyvän punatukkainen ja omalaatuisesti pukeutuva 16-vuotias tyttö, joka vaihtaa koulua kesken lukuvuoden. Ensimmäisenä kouluaamunaan hänelle ei näytä löytyvän bussista istumapaikkaa, kunnes Park vastahakoisesti komentaa Eleanorin istumaan viereensä. Hitaasti, kuin vahingossa Eleanor ja Park alkavat viihtyä bussimatkoilla yhdessä ja vähitellen tunteet syvenevät ensirakkaudeksi. Eleanorin perhetausta on yhtä repaleinen kuin Parkin on täydellinen. Vaikeat kotiolot tekevät seurustelustakin haastavaa ja koulussa Eleanoria kiusataan jatkuvasti.

Tartuin kirjaan avoimin mielin. Halusinkin lukea ensirakkaushöttöisen teinikirjan, jolta en todellakaan odottanut mitään hirveän puhuttelevaa. Vaikka Eleanor & Park on vaivatonta luettavaa, se ei kuitenkaan tarjonnut minulle sitä mitä toivoin. Ensinnäkään en kokenut ajankuvaa (vuotta 1986) oikein uskottavasti kuvatuksi. Käännös ei ollut paras mahdollinen. Jo kirjan alussa mainittiin luokan pulsat ja pohdittiin dösäkassun tarpeellisuutta. En tiedä, miksi homecoming on välttämättä haluttu kääntää kotiinpaluujuhliksi, kun kuitenkin tekstiin on jätetty monia muita englanninkielisiä ilmauksia.

En myöskään kiintynyt sen paremmin Eleanoriin kuin Parkiinkaan. En jaksa ymmärtää, miksi Eleanor ei voinut kertoa kotiongelmistaan yhdellekään aikuiselle tai miksi yksikään asiasta tietävä aikuinen ei vaivautunut tekemään asialle mitään. Mitä siihen rakkausjuttuun tulee, niin voi jestas! Eleanor oli niin loputtoman epävarma itsestään, vastaili jokaiseen kehuun ivallisesti ja oli muutenkin ihan äärimmäisen rasittava, että teki mieli ravistella kirjaa.

Äääääh.
Odotin suloista tarinaa ensirakkaudesta, sain teinikiimalla kuorrutetun perhedraaman.

Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa
(Sekai no owari to hadaboirudo wandarando, 1985)
Tammi 2015, 546s.
Suom. Raisa Porrasmaa

Olen lukenut Haruki Murakamilta aiemmin vain kaksi kirjaa, Värittömän miehen vaellusvuodet ja The Strange Libraryn. Ensin mainitusta tykkäsin, vaikka en hillittömästi ihastunutkaan, jälkimmäinen taas oli aivan liian suoraviivainen ja outo.

 Maailmanloppu ja ihmemaa on takakansitekstin mukaan yksi Murakamin pääteoksista. Tämä seikka nosti odotuksia hivenen korkeammalle, mikä ei ehkä tehnyt hyvää lukukokemukselle. Tarina etenee kahdessa tasossa. Liikkeelle lähdetään ihmemaasta, joka sijoittuu ajallisesti kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päähän Jim Morrisonin kuolemasta. En millään muista kumpi luku tekstissä ohimennen mainittiin, mutta mielestäni 1981 tuntuu oikeammalta vaihtoehdolta. Maailma on melkein kuin tämä meidän maailmamme, mutta ei kuitenkaan: yhteiskuntajärjestys on toisenlainen, samoin ihmiset. Päähenkilö on kuin äärimmilleen jalostettu ihmistietokone, Laskija, joka laskee työkseen suuria määriä suuria lukuja. Uusin toimeksianto kuljettaa päähenkilön, jolle ei muuten mainita nimeä, kuten ei muillekaan kirjan henkilöille, keskelle hämäräperäistä ja vaarallistakin sotkua.
Samaan aikaan seurataan tapahtumia maailmanlopussa, missä varjostaan erotettu mies yrittää päästä selville uudesta asuinpaikastaan. Työkseen hän lukee vanhoja unia, mutta edes omasta historiastaan hän ei muista oikein mitään.

Suureksi harmikseni en päässyt kunnolla tarinaan mukaan. Tai pääsin, mutta en nauttinut siitä. Päähenkilö, kahdeksan vuotta aiemmin eronnut mies, on ihan käsittämätön persoona. Hän tekee töitä, maleksii ostoksilla ja puhuu seksistä omituisen välinpitämättömästi. Myös kirjan muutamat naishahmot, jotka jostain syystä haluaisivat kovasti sänkyyn kyseisen miehen kanssa, suhtautuvat seksiin erikoisesti. En tiedä, onko kyseessä joku Murakamin oma pikku erikoisuus vai laajemmin japanilainen suhtautuminen, kun ihmiset ovat ihan että "erektioni oli vankka kuin Kheopsin pyramidi" ja penis sitä penis tätä ja voinko käydä kylvyssä ja "etkö oikeasti halua, että spermaasi niellään?" ja ottaisitko lisää kahvia? Lisäksi Murakami käyttää sellaisia vertauskuvia, jotka keikahtavat minun puntarissani kehnon puolelle. Kheopsin pyramidin jo mainitsinkin, mutta lisäksi maapallo pyörähtää ympäri kuin Michael Jackson...

Minun makuuni Maailmanloppu ja ihmemaa oli hidastempoinen, liian tunteeton ja, paremman sanan puuttuessa, tökerö. Tästä puuttui niin kielellinen soljunta kuin kerronnallinen sulavuuskin.

Mutta vieläkään en Murakamin suhteen luovuta, vaan edelleen uskon siihen, että hänen teoksensa ovat lukemisen arvoisia.

Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY 2015, 350s.

JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään alkoi kiinnostaa, kun moni bloggaajatoveri ihastui siihen ikihyviksi. Olen onnistunut ruuhkauttamaan lukupinoni ja siksi pääsin tähänkin kirjaan käsiksi vasta nyt, aika tarkalleen vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen. Odotukseni olivat korkealla ja osin niihin vastattiinkin.

Juho Kivilaakso, entinen Stendahl, on päättänyt jo nuorena ryhtyvänsä sotilaaksi. Aivan tavallista rivisotilasta Juhosta ei tule, vaan hän toimii Mannerheimin epävirallisena neuvonantajana ja tiedustelijana. Hän matkustaa niin Saksaan kuin Neuvostoliittoonkin, loksauttaa itsensä aina sopivaan rooliin, muuttaen mielipiteitään ja tavoitteitaan tilanteen ja tarpeen mukaan. Perheensä vanhimpana lapsena Juhon kontolla on äidin ja sisarusten elättäminen, isä kun on hävinnyt omille teilleen sisällissodan päättyessä. Vähän jotain rakkaudentapaistakin on aistittavissa Juhon ja Lauran välillä, mutta oikeaa ajoitusta ei poliittisten kuohujen keskellä ole helppo löytää rakkaudellekaan.

Kerronta ei etene ajallisesti järjestyksessä. vaan se sahaa pienesti nytkytellen edestakaisin. Aluksi pysyin hyvin tarinan kyydissä ja vauhdissa ja nautin tarinasta ja sujuvasta tekstistä ihan valtavasti. Mutta sitten jossain kirjan puolivälissä ajeltiin niin kuoppaista reittiä että minä lensin iloisesti kyydistä tienpenkalle. Ja vaikka kuinka yritin päästä uudestaan kärryille, ei istumapaikkoja enää löytynyt.

Teoksen alaotsikkona on Romaani rakkaudesta ja sodasta. Tämän pohjalta - ja osittain myös tämän uudistetun, rakkaudenpunaisen kansikuvan perusteella - odotin, että kirjasta olisi löytynyt hyvinkin merkittävä rakkauskertomus. Mutta en minä Juhon ja Lauran välejä kovin lemmekkäiksi kokenut. En pitänyt Laurasta yhtään ja tarkemmin ajatellen ei Juhostakaan mitään kovin positiivista kuvaa jäänyt.

No niin.
Kuinka sydän pysäytetään on enemmän tarina kaiken maailman sotakommervenkeistä, politikoinneista, vakoilusta, tiedustelusta, asekaupoista, sumplimisesta, hankalasta äidistä, kadonneesta isästä, etäisistä sisaruksista ja vähän rintamaltakin, kuin romaani rakkaudesta. Harmittaa, että kadotin sen alkupuolen oivallisen lukuflown, sillä olen vakuuttunut siitä että oikea lukuvire olisi taannut merkittävästi paremman lukukokemuksen.

The Owner's Manual to Terrible Parenting

Guy Delisle: The Owner's Manual to Terrible Parenting
Drawn & Quarterly 2015, 192s.
Kääntäjä: Helge Dascher & Rob Aspinoll

Guy Delislen kolmannessa vanhemmuuden iloja ja/tai haasteita käsittelevässä sarjakuva-albumissa pysytään vanhassa, hyväksi todetussa tavassa. Pokkarikokoisen albumin sivuja ei ole ruudutettu ahtaasti, vaan kuville on annettu hyvin tilaa.

Aiemmin Delisle on kertoillut muun muassa siitä, kuinka tytär söi persikan kiven ja siitä, kuinka rannalla oli haivaroitus. Tällä kertaa käsitellään esimerkiksi äidinkielenkokeeseen kertaamista Harry Potterin avulla (isän idea, ei tyttären), sinapinsyöntikilpailua ja lentopelkoa. Lisäksi Delisle opastaa tytärtään erään ei-niin-kauniin-sanonnan oikeinkirjoituksessa ja lausuntatavassa.

En edelleenkään tiedä, kuinka paljon Delisle on näitä arjen sattumuksia sarjakuvissaan liioitellut, mutta pidän aivan mahdollisena, ettei välttämättä ollenkaan. Lapsillahan on synnynnäinen kyky kysellä ja todeta hankalia/yllättäviä/omituisia asioita ja toisinaan lopputuloksena on varsin erikoisia keskusteluja ja tilanteita.

The Owner's Manual to Terrible Parenting on hihityttävän hauska albumi ja tälläkin kertaa olisin äärimmäisen mielelläni lukenut huomattavasti suuremmankin sivumäärän.