Jääkaksoset

S. K. Tremayne: Jääkaksoset
(The Ice Twins, 2015)
Otava 2016, 349s.
Suom. Oona Nyström

Jääkaksoset päätyi lukulistalleni Annikan intoutuneen arvion perusteella. En taida lukea jännityskirjallisuutta kovin paljoa, mutta silloin tällöin haluan sitäkin lajia lukea ja nyt vakuutuin siitä, että tämä kirja tarjoaisi laadukasta jännitystä.

Kirjan idea on äärettömän ahdistava: identtisistä kaksostytöistä toinen on kuollut vuosi sitten ja perhe on luonnollisesti edelleen syvällä surun syövereissä. Vanhemmat haluavat muuttaa pois Lontoosta, syrjäiselle majakkasaarelle, missä mikään ei herättäisi kipeitä muistoja menetetystä tyttärestä. Vaivoin koossa pysyvät vanhemmat joutuvat kuitenkin hämmentävään tilanteeseen, kun eloon jäänyt Kirsten-tytär alkaa väittää olevansa kuollut sisarensa Lydia. Ovatko kaikki erehtyneet kuolleen lapsen henkilöllisyydestä?

Vaikka pidinkin kirjan ideasta, toteutus ei ollut mieleeni. Tremaynen kerrontatyyli on jankkaava, hidas ja jännitteen huonosti kasassa pitävä. Koin perheen Sarah-äidin todella, todella turhauttavaksi persoonaksi ja ärsyynnyin häneen joka välissä. Olisin halunnut tulla imaistuksi tarinaan, ahmia jännittävää tarinaa ja nauttia sulavasta kerronnasta. Ikävä kyllä tällaista ei päässyt tapahtumaan. Ärsyttää, että pitänyt tästä enempää. Minulle Jääkaksoset jäi semmoiseksi ihan okei -tason viihdykkeeksi.

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Nemo 2016, 277s.

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita on niitä kirjoja, joita en oikeastaan saisi lukea, mutta joihin tunnen toisinaan vastustamatonta vetoa. Olen nimittäin ihan hillitön pelkuri ja kaikenlaiset kummitusjutut jäävät kiusaamaan minua pitkiksi ajoiksi. Silti jokin kummitustarinoissa kiehtoo ja jos kerran on pakko niitä lukea, parempi lukea kesällä kun pimeys ei ole jatkuvasti vähintään nurkan takana.

Tähän kirjaan Mauri Karvonen on koonnut koko joukon kertomuksia kohtaamisista kummitusten tai muiden erikoisten ilmiöiden kanssa. Kirjan rakenne on selkeä. Kukin kirjan kahdestatoista kummituskohteesta esitellään ensin varsin perusteellisesti, minkä jälkeen seuraavat yliluonnolliset kokemukset. Tai siis ne tapahtumat, joille ei ole löydetty loogista selitystä. Uskoo ken tahtoo siis. Ja pelätköön kaikki kaltaiseni.

Karvonen esittelee muun muassa Aleksanterin teatterin, Mustion linnan, Näsilinnan, Turun linnan ja Vanajanlinnan. Taustatietoa onkin runsaasti ja välillä luetellaan entisiä asukkaita minun makuuni turhankin pikkutarkasti. Kuvia on runsaasti ja siitä tuleekin kirjalle iso plussa. Ylipäätään kirja on visuaalisesti onnistunut.

On suunnattoman harmillista, että kirja tuntuu menneen painoon tyystin ilman oikolukua. Tekstissä vilisee kirjoitusvirheitä, ylimääräisiä sanoja, puuttuvia sanoja ja vääriä taivutuksia niin paljon, että lukeminen häiriintyi aivan yhtenään.

Tekstin oikolukemattomuudesta huolimatta Aavetaloja ja ihmiskohtaloita on oikein kiehtova ja ihanan kammottava kirja, jota oli mukava lueskella auringon helottaessa pilvettömältä taivaalta.

2 x Unshelved

Bill Barnes & Gene Ambaum: 
Unshelved
Overdue Media 2003, 127s.

Minua harmittaa aina, jos joku ennakkoon huipuksi arvelemani kirja osoittautuukin syystä tai toisesta kehnoksi. Näin kävi Unshelved-sarjakuvien kanssa.

Sarjassa seurataan pienehkön kirjaston arkea, joka on tietenkin kaikkea muuta kuin tasaisen tylsää. Asiakkaissa on melkoisia persoonia, mutta niin on henkilökunnassakin. Päähenkilönä on nuorehko, ehkä alle 30-vuotias Dewey, miespuolinen kirjastovirkailija, joka ei oikein kauheasti välitä työstään. Tai varsinkaan niistä asiakkaista, jotka häiritsevät kahvituokioita.

Kirjastossa työskentelevät myös topakka Doreen, yhden lapsen yksinhuoltaja-adoptioäiti; erittäin intomielinen ja työtään rakastava lastenosaston vastaava Tamara; Buddy the Book Beaver, hyvin epätodennäköinen lukumaskotti, joka ei ilmeisesti koskaan riisu majava-asuaan sekä Mel, kirjaston johtajatar, joka yrittää parhaansa mukaan pitää kirjaston pystyssä.

Bill Barnes & Gene Ambaum:
What Woudl Dewey Do?
Overdue Media 2004, 127s.

Ideahan on mitä kutkuttavin, mikäli kirjasto on tullut tutuksi lainaustiskin kummalta tahansa puolelta. Toki työntekijät varmasti näkevät huomattavasti enemmän erikoisia tapauksia, kuin asiakkaat itse. Harmittavaa kyllä, sarjan huumori ei juuri ota tuulta alleen. Muutamia osuvia sutkauksia sentään kahteen albumiin mahtuu, mutta eivät ne onnistu kokonaisuutta pelastamaan.

Huumorin lisäksi myös piirrosjälki on kauniisti ilmaistuna kehnoa. Toki jälkimmäisessä albumissa on jo havaittavissa selkeää kehitystä piirrostekniikassa, mutta silti kokonaisuus on aika lattea.

Unshelved ei siis osunut minun nauruhermooni, mutta kivan ideansa vuoksi tahkosin sinnikkäästi läpi molemmat kirjastosta löytyneet albumit.

The end of the world is coming
"I recommend a book of short stories."

Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
(All the Birds, Singing, 2013)
Tammi 2016, 284s.
Suom. Sari Karhulahti

Tämä kirja meinasi jäädä lukematta, koska sen kansikuva herättää minussa ei-kiinnostavia mielleyhtymiä. Minä näen kannessa utuisia, haaveellisia lintuja, jotka mielestäni aivan selvästi lupailevat jotakin hempeää ja rakkaudentäyteistä tarinaa. Sitten Suketus bloggasi tästä kirjasta ja yhtäkkiä Kaikki laulavat linnut olikin pakko päästä lukemaan itse. Pian.

Kirjan päähenkilö on Australiasta jonnekin päin Britanniaa, syrjäiselle rannikolle muuttanut nainen. Jake kasvattaa lampaita ja vietää aikaa vain koiransa Koiran kanssa. Lähialueen asukkaiden kanssa hän ei halua olla tekemisissä, ellei ole aivan pakko. Viime aikoina jokin on alkanut tappaa Jaken lamapaita. Jake epäilee tekijäksi jotain kettua suurempaa eläintä tai ehkä seudun nuorisoa.

Voi että tämä oli häiritsevä ja koukuttava kirja! Jaken lampaiden raatelija kiinnosti minua koko ajan vähemmän, sillä tärkeämmältä tuntui saada selville, miksi Jake on päätynyt niin kauas kotiseuduiltaan. Kirjan rakenne on erittäin toimiva. Nykyajasta palataan menneeseen hallitusti ja ovelasti: Jaken taustoja ei kerrota "alusta" alkaen, vaan ikään kuin takaperin. Erittäin toimiva ratkaisu!

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Suomentaja on tehnyt loistavaa työtä ja lukeminen oli silkkaa nautintoa. Vaikka pidän siitä, ettei kaikkea kerrota tai kaikkiin kysymyksiin vastata, olisin kaivannut loppuun jotakin vähän selkeyttävämpää. Mutta jos nyt kirjan viimeisiin sivuihin petyinkin, lukukokemus oli joka tapauksessa erittäin hyvä.

Kalevala ja Kullervo

Mikko Raassina: Kalevala
Arktinen Banaani 2015, 87s.

Sarjakuvalinjalla jatketaan.

Marko Raassinan Kalevala tekee sen, mikä ei ala-asteen opettajalta aivan onnistunut: saa Kalevalan tapahtumat ja henkilöt heräämään henkiin ja lukijan kiinnostumaan koko hommasta. Mikä hämmästyttävintä, Raassinan jäljiltä Kalevala muuttuu hupaisaksi ja mieleenpainuvaksi kokonaisuudeksi.

Raassinan Kalevala koostuu yhdeksästä luvusta, joista jokaisessa kerrotaan jokin Kalevalan tunnetuimmista tarinoista. Ensimmäisessä luvussa tietenkin luodaan maailma ja viimeisessä Väinämöinen jättää jäähyväiset. Siinä välissä etsitään ja löydetään puolisoita, taotaan sampo ja varastetaan se takaisin, seurataan Lemminkäisen seikkailuja Pohjolassa ja vietetään häitä. Tarinat koostuvat stripeistä, jotka kuitenkin pääsevät parhaiten oikeuksiinsa vasta kokonaisena tarinana.

Raassinan huumori on loistavaa! Kalevalan sankarit voivat ehkä kuvitella olevansa uljaita ja ylväitä, mutta todellisuudessa kukin on omalla tavallaan pöhkö. Suosikikseni taitaa nousta Ahti Lemminkäinen, naisista kovasti pitävä älykääpiö, joka rakastaa myös omaa peilikuvaansa.

Marko Raassina: Kullervo
Arktinen Banaani 2016, 71s.

Raassinan uusin albumi, Kullervo, jatkaa Kalevalan helppotajuistamista. Tällä kertaa stripit ovat saaneet jäädä ja Kullervon tarina kerrotaan lukujen mittaisina kokonaisuuksina. Ruutujako myötäilee tarinaa sujuvasti ja vaikka tarina onkin synkkä, huumoria ei tästäkään kirjasta puutu.

Kullervo tuntui Kalevalan jälkeen luettuna vähän hillitymmältä, mutta kynänjälki on molemmissa todella miellyttävä. Piirroksissa on rutkasti ilmeikkyyttä ja vauhtia, sopivasti särmää ja pyöreyttä. Molemmat albumit ovat todella laadukkaita ja taidolla tehtyjä. Suosittelen molempia, erityisesti kuitenkin hersyvää Kalevalaa.

3 x Kääpiökarhut

Haluan lukea lisää tällaisia sarjakuvia!
En voi ymmärtää, miksi en ole lukenut näitä Émile Bravon Kääpiökarhu-sarjakuvia aiemmin. Lukemattomuus ei johdu ainakaan tietämättömyydestä, sillä kaksi ensimmäistä osaa on ollut meillä lainassakin jo moneen kertaan. Nytkin lainasin sarjan toisen osan lapsille, mutta tylsyyksissäni luinkin sen ihan omaksi ilokseni. Ja kylläpä ilo olikin suuri, sillä Bravon sarjakuvissa on aivan kaikki kohdallaan.

Bravon tarinat ovat ihastuttavan älyttömiä ja perinteisiä satuja hyvin vapaamuotoisesti hyödyntäviä. Näiden sarjakuvien prinssit ja prinsessat ovat kenties vähän yksinkertaisia ja ohuita hahmoja, kuten edeltäjänsäkin, mutta aivan toisella lailla. Esimerkiksi metsään eksytetty Lumikki ei haluaisi alentua kääpiökarhujen taloudenhoitajaksi, vaan tietää että prinsessana hänen tehtävänsä on tietysti naida prinssi. Yksi karhuista lähteekin prinssinhakureissulle ja löytääkin heti monta prinssiä. Kääpiökarhut kohtaavat myös tiilitalojen erinomaisuuden puolesta puhuvan sian, jättimäisen vaaleaverikön nukkumasta sängyistään, talvisaapasjalkakissan, Hannun ja Kertun sekä monia muita tuttuja.

Pidän kovasti Bravon piirrostyylistä ja albumeiden värimaailmasta. Huumori on mitä mainiointa, sillä näille kirjoille hohotin vähintään yhtä paljon kuin lapset.

Sarjassa on ilmestynyt viisi kirjaa, joista kolme on suomennettu. Toivottavasti kaksi muutakin kirjaa käännetään vielä joskus.


Émile Bravo: Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua, WSOY 2010, 24s.
Seitsemän nälkäistä kääpiökarhua, WSOY 2011, 26s.
Kaunotar ja kääpiökarhut, WSOY 2012, 38s.
Suom. Mikael Ahlström

Jälleen yksi sarjakuvakooste

Olen tässä lueskellut lähes ahmimalla sarjakuvia. Jotta blogi ei ruuhkaantuisi ihan mahdottomasti, väsään yksittäisten postausten sijaan muutaman koosteen.

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto, Sunnuntaisarjat 1
Arktinen Banaani 2014, 112s.

Jarkko Vehniäisen Kamala luonto on mainio sarja. Siinä yhdistyy herttaisuus ja luonnon usein karut lait. Ilves ja kärppä muodostavat sympaattisen parivaljakon ja yhdessä he tekevät osuvia huomioita ympäristöstään. Ja kaipaavat kumppania, ainakin ajoittain. Kettu taas on vähän yksinkertainen ja usein hämmästyttävän energinen häslääjä, jonka tempauksissa riittää ihmeteltävää.

Tämä Sunnuntaisarjat 1 on ihan kelpo kokoelma, vaikka hersyvämpiäkin juttuja tällä sarjalla on tarjota. Vehniäisen kynänjälki on rentoa ja ilmeikästä, värityksessäkään ei ole mitään moitittavaa.

Juho Juntunen: Manala
Like 2011, 64s.

Lähtökohtaisesti helvettiä on ehkä vaikeaa ajatella hauskana paikkana, mutta kyllä siitä sellaisenkin saa. Ainakin Juho Juntusen Manala on veikeää luettavaa.

Manalassa pomona on tietenkin piru itse. Ilman viikatemiestä ei kuitenkaan olisi ketään piinattavana, joten kuoleman puuhia seurataan vähintään yhtä paljon kuin helvetin tapahtumia.

Manalan jutuissa on hiukan samaa kuin Pertti Jarlan Fingerporissa: Juntunenkin leikittelee sanoilla ja vitsailee enimmäkseen hyväntahtoisesti mutta osuvasti aiheesta kuin aiheesta.

Hihittelin monille stripeille ääneen ja viihdyin albumin parissa oikein hyvin.

Petri Hiltunen: Riutta
Jalava 2005, 47s.

Petri Hiltusen Riutta olisi jäänyt lukematta, ellei työkaveri olisi sitä suositellut. Hiltusen piirrostyyli on vähän karua ja etenkin mustavalkoisessa albumissa jotenkin terävää.

Idea Riutassa on kiehtova: Marsiin suuntaava retkikunta on ajautunut tuntemattomalle riutalle. Riutta koostuu kaikille tuntemattomasta kasvustosta ja vieraista olioista, joista ainakaan kaikki eivät ole kasvissyöjiä. Happivaroja on rajallisesti, joten miehistön on pakko yrittää selvittää sijaintinsa ja keksiä keino hälyttää apua. Riutan ulkopuolelta ei löydy mitään tuttua, vaan vieras elämänmuoto.

Vaikka visuaalisesti en Riuttaan ihastunutkaan, tykkäsin tästä perusideasta. Scifi on minulle genrenä vieras, mutta näin sarjakuvassa se ei tuntunut mitenkään erityisen haastavalta. Sen sijaan ongelmaksi koin Riutan niukan sivumäärän: tarinassa tapahtuu paljon, mutta kiehtovimmatkin tapahtumat huidellaan läpi ihan muutamassa ruudussa. Minun mielestäni Riutta olisi ansainnut paljon enemmän sivuja, sillä nyt tarina jäi auttamatta pintaraapaisuksi, vaikka mielenkiintoinen olikin.

Tanabe Gou:
 Ajokoira ja muita H.P. Lovecraftin tarinoita
Tammi 2016, 192s.
Suom. Suvi Mäkelä

Olen blogiaikanani lukenut muistaakseni kolme H.P. Lovecraftin kertomuskokoelmaa. Olikin itsestään selvää, että luen myös tämän manga-albumin, josta löytyy kolme Lovecraftin novelliin perustuvaa tarinaa: Temppeli, Ajokoira ja Nimetön kaupunki.

Tarinat ovat Lovecraftille tyypillisiä: enemmän dramaattisia kuin jännittäviä. Etenkin niminovelli Ajokoira on oman pienen Lovecraft-tietouteni perusteella esimerkillinen tapaus. Kaksi nuorta miestä, parhaat ystävät, ovat jo vuosia saaneet elämäänsä jännitystä demonologista filosofiaa tutkimalla. Necronomicon on luettu jo moneen kertaan ja teorian jauhamisesta on siirrytty haudanryöstöihin. Matka kulkee Hollantiin, missä miehet kaivavat auki 500 vuotta vanhan haudan ja ryöstävät sieltä pientä, siivekästä koiraa esittävän amuletin. Tietysti tuo amuletti on jollain tapaa kirottu ja pian miesten lähettyvillä alkaa tapahtua hirveitä. Luonnollisesti tarina päättyy hyvin dramaattisesti ja synkästi, ooooooh.

En ole aiemmin lukenut mangaa, joten alkuun piti keskittyä tosi tarkasti siihen, että luen ruudut ja puhekuplat oikeassa järjestyksessä. Vähitellen se alkoi sujua lähes luonnostaan ja melkeinpä voisin rohkaistua lukemaan enemmänkin mangaa. Piirrostyyli on minun silmiini lähes länsimaista, varsinkin hahmojen osalta. Ihmiset näyttävät "perinteisiltä" eikä heissä ole sitä genrelle ominaisinta pitkäkoipista ja siloposkista silausta. Erikoisen paljon pidin albumin äänitehosteista: hiekka sanoo rahi rahi ja pois tieltä heitetty arkun kansi tietysti koli koli. Niille piti tirskahdella erikseen.

Purity

Jonathan Franzen: Purity
(Purity, 2015)
Siltala 2015, 600s.
Suom. Raimo Salminen

Lähdetäänpäs liikkeelle vaikka siitä, että minun mielestäni Jonathan Franzenin Purityn kansikuva kiteyttää kummallisella tavalla koko kirjan: keskiössä on 24-vuotias Pip, Purity. Hän inhoaa nimeään, ei tiedä isästään mitään, tuskailee suurta opintolainaansa, asuu vallatussa talossa sekalaisen porukan kanssa, eikä viihdy (tai menesty) työssään. Isän lisäksi Pipin ympäriltä puuttuu suku: hänellä on ainoastaan syrjäisessä ja rähjäisessä mökissä asuva äitinsä, joka ei viihdy ihmisten ilmoilla ja on täysin haluton kertomaan Pipille juuri mitään heidän taustoistaan. Mutta vaikka Pip onkin ehkä se kaiken yhteen nivova tekijä, Purityssa on monta muutakin keskeistä henkilöä, joiden tarinat ovat yhtälailla keskeisiä ja tärkeitä. Myös keskeisiä paikkoja on paljon, sillä alueellisesti liikutaan paitsi eri puolilla yhdysvaltoja, myös Itä-Saksassa ja Kolumbiassa.

Luin Puritya aika kauan. Juoni kyllä veti kiitettävästi, mutta palstaleveyteen nähden liian pieni fontti teki lukemisesta työlästä. Välillä oli pakko lueskella muita kirjoja ja antaa silmien levätä. Tämä kirja on melkoinen järkäle paitsi sivumäärältään, myös sivujuonien, henkilöhahmojen ja aiheiden osalta. Pipin rinnalle päähenkilöiksi nousee ainakin kolme muuta, ja heidän mukanaan keskeisiä juoniakin on vähintään saman verran. Kaikki henkilöt, myös ne pienempään rooliin jäävät, tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän hukassa, eikä tästä kirjasta taida löytyä yhtään niin sanotusti tervettä ihmissuhdetta. Kaikissa suhteissa on jotain vinksallaan, muutamissa tosi pahasti. Henkilöt tuntuvat olevan solmussa ja hukassa ihan itsekseenkin ja suhteessa toiseen nuo omituisuudet tietenkin vain korostuvat ja aiheuttavat melkoisia haasteita. Franzen on ympännyt yhteen kirjaan teemoja vähintään kolmen kirjan edestä. Minulle olisi riittänyt vähempikin.

Kokonaisuutena Purity jätti vähän ähkyisän olon. Kirjassa on niin kauheasti kaikkea ja kaikki on olevinaan jotenkin niin oleellista, että ikävä kyllä huomasin turtuvani loppua kohden. Kun äärimmäisiä asioita tapahtuu koko ajan, niistä tulee (melkein) normaaleja.

Minä olisin kaivannut isompaa fonttia ja tiivistämistä. Silti olen iloinen, että luin Purityn. Ähkyisyydestään huolimatta tästä löytyy varsin kiehtovia juttuja.

Liitto. Unien kolmas kirja

Kerstin Gier: Liitto. Unien kolmas kirja
(Silber - Das dritte Buch der Träume, 2015)
Gummerus 2016. 382s.
Suom. Heli Naski

Kerstin Gierin Unien kirjat -sarja on tullut päätökseensä. Liv Silberin elämä näyttää kääntyneen jälleen parempaan suuntaan. Erimielisyydet poikaystävän kanssa näyttävät jääneen taakse ja kotonakin tuntuu olevan kaikki kohdallaan. Koulussa ei ole hetkeen tapahtunut mitään ihan kamalaa, mutta kun kesken ruokatunnin yksi opettajista nousee pöydälle ja huutelee julki suurimpia salaisuuksiaan, aika lailla kaikki muuttuu epävarmaksi ja pelottavaksi. Liv, Henry ja Grayson yrittävät selvittää asioita niin uni- kuin valvemaailmassakin, mutta kommunikointi ei (edelleenkään) kuulu kenenkään vahvimpiin puoliin.

Liitto on yhtä jouhevaa luettavaa kuin Gierin aiemmatkin kirjat. Vaikka Livin ympärillä tapahtuu myös pahoja ja pelottavia asioita, kirjan sävy on enimmäkseen kepeä ja humoristinen. Samalla kun selvitellään, onko ilkeän Anabelin demoni todellinen vai keksitty, Liville tuottaa vähintään yhtä paljon päänvaivaa se, ettei hänellä ole ennen Henryä ollut poikaystäviä. Livin ja Henryn "ekakerta" onkin vähän turhan korostetusti esillä. Liv häpeää kokemattomuuttaan, eikä taaskaan osaa puhua asioista suoraan kenellekään, vaan ajautuu hankaliin ja kiusallisiin tilanteisiin. Hirveää energian tuhlaamista!

Aivan kuten Gierin aiemman Rakkaus ei katso aikaa -sarjan kanssa, tämänkin sarjan kohdalla petyin loppuratkaisuun. Jotenkin sitä loppuratkaisua pedattiin niin pitkään ja lupailtiin jotain todella järisyttävää, että varsinaiset tapahtumat olivat pettymys. Vähän niin kuin ilotulitusraketti, joka ei syystä tai toisesta räjähdäkään: sitä valmistautuu pamaukseen ja väriloistoon, mutta kuuluukin vain sytytyslangan sihinä ja sitten ei mitään.

Noh, Liitto oli loppupettymyksestä huolimatta letkeää ja viihdyttävää luettavaa. Edelleen tykkäsin tästä unimaailma-ajatuksesta. Olisi mielenkiintoista päästä vierailemaan tiettyjen ihmisten uniin. Vai olisikohan sittenkään?

Kick-Ass

Mark Millar: Kick-Ass
(Kick-Ass, 2008, 2009, 2010, 2013)
Egmont Kustannus 2013, 202s.
Kuvitus: John Romita jr.
Suom. Leena Hyttinen & Antti Koivumäki

Teini-ikäinen Dave Lizewski lukee ahkerasti supersankari-sarjakuvia. Niin ahkerasti, että hän väistämättä alkaa pohtia, miksi supersankareita ei oikeasti ole olemassa. Toisin kuin muut, Dave ei jätä asiaa pohtimisen asteelle, vaan päättää ryhtyä sankariksi itse. E-baysta tilattu sukelluspuku on aivan kelvollinen sankariasu ja katujen partiointi voi alkaa. Ikävä kyllä asu ei takaa koskemattomuutta tai tee kenenstäkään lyömätöntä tappelijaa, mutta Dave ei luovuta. Pian katukuvaan ilmaantuu muitakin naamioituneita sankarihahmoja, mutta taistelevatko he toistensa rinnalla vai toisiaan vastaan?

Tämäkin sarjakuva löytyi pikkusiskon hyllystä. En ollut edes tiennyt, että Kick-Ass on ollut alunperin sarjakuva! Elokuvaa en hirveän hyvin enää muista, mutta vaikka perusajatus on sama sekä elokuvassa että sarjakuvassa, eroavaisuuksiakin riittää. Muistan vähän tyrmistyneeni elokuvan raakuutta, mutta tässä sarjakuvassa mentiin mielestäni vielä pitemmälle. Ylipäätään sarjakuva on jotenkin karumpi, vähemmän romantisoitu. 

Kick-Ass on perusidealtaan ihastuttava, mutta tosiaan niin raaka ja tyly, että herkimmille lukijoille en sitä suosittele. Kuvituksen realistisiuus vielä korostaa tapahtumien julmuutta. Kaikesta verestä ja väkivallasta huolimatta Kick-Ass on hyvä sarjakuva. Mielelläni lukisin jatko-osatkin, mutta niitä ei ilmeisesti ole edes julkaistu suomeksi.

The Marvelous Land of Oz

L. Frank Baumin romaania mukaillen kirjoittanut
Eric Shanower: The Marvelous Land of Oz
Marvel 2011, 200s.
Kuvitus: Skottie Young

En ole koskaan ollut erityisen ihastunut Ozin ihmemaahan tai edes järin kiinnostunut kyseisestä klassikosta. Muistan kyllä, että joskus Filmnetin toimintavuosina katsoin sen mustavalkoisen vanhan elokuvaversion moneen kertaan. mutta kirjaa (tai kirjoja) en muista lukeneeni. Lapsena kyllä yritin lukea, mutta mieleen on jäänyt vain kammottava kuva, jossa kaunis nainen (ehkä joku velho tms.) valitsi itselleen päätä.

Pikkusiskon kirjahyllystä löytyi kuitenkin tämä Eric Shanowerin käsikirjoittama ja Skottie Youngin upeasti kuvittama sarjakuva, joka on niin nätti että halusin sen välttämättä lainata. Lukeminen oli kyllä vähän pelottavaa, sillä kirjoistaan tarkka sisko unohti mainita että tämän nimenomaisen albumin liimaus meinaa pettää. No, onneksi osaan olla varovainen ja sain kuin sainkin kirjan luettua, vaikka en uskaltanut sivuja kunnolla avatakaan.

The Marvelous Land of Oz on toinen osa Shanowerin ja Skottien tekemästä sarjasta. Albumi toimii kuitenkin loistavasti itsenäisenäkin teoksena. Jos jokin asia kaipaa lisäselvitystä, hahmot kertaavat aiempia tapahtumia sen verran kuin on pakko.

Nuori Tip-poika on asunut vuosikausia vanhan ja ilkeän Mombi-noidan luona syrjäisessä metsämökissä. Tip raataa raskaissa töissä, mutta saa lopulta tarpeekseen ja karkaa. Matkaseurakseen hän ottaa kurpitsapäisen ukkelin, jonka on itse rakentanut ja jonka Mombi on taikajauheellaan herättänyt henkiin. Tarkkaa matkasuunnitelmaa Tipillä ei ole, mutta määränpäänä on Emerald City, jota hallitsee nykyisin Variksenpelätti. Valta on kuitenkin vaihtumassa, sillä sukkapuikoin aseistautuneet nuoret naiset ovat tyytymättömiä asemaansa ja vaativat muutosta. Luvassa on uusi karkumatka ja ankara pohtiminen, kuinka saataisiin asiat ennalleen.

Ihastuin tähän sarjakuvaan aivan totaalisesti! Kuvitus on tehty huolella ja värimaailma on erittäin onnistunut. Sarjan varsinainen kohderyhmä lienee noin 8-12 -vuotiaat, mutta vauhdikas ja sopivan jännittävä tarina viihdyttää loistavasti myös aikuislukijaa. Erityisen paljon pidin tosiaan Skottie Youngin kuvituksesta. En osaa kunnolla edes eritellä, mikä tässä tyylissä niin kauheasti ihastuttaa. Hahmoissa on sekä pehmeyttä että särmää, ilmeikkyyttä samaten. Yksityiskohtia on paljon, mutta ei ähkyksi asti. Kaikkea on juuri oikea määrä.

Aivan ihana sarjakuva, suosittelen!

The Creep

John Arcudi: The Creep
Dark Horse Books 2014,  144s.
Kuvitus: Jonathan Case

Kirjastossa parasta on se, että voi tehdä vahingossa löytöjä. Sellainen on tämä The Creep, joka lähti sarjakuvahyllystä mukaan lupaavan näköisen kantensa ansiosta.

Oxel Karnhus, akromegaliaa sairastava yksityisetsivä, saa kirjeen nuoruusvuosien tyttöystävältä. He eivät ole olleet tekemisissä vuosiin, mutta nyt Stephanie pytää Oxelilta apua. Stephanien teini-ikäinen poika on tehnyt itsemurhan kuusi kuukautta aiemmin, eikä sureva äiti keksi teolle mitään motiivia. Ainoa tekoa edeltänyt muutos oli pojan parhaan ystävän itsemurha paria kuukautta aikaisemmin. Poliisin mukaan kyseessä on sattuma, mutta Stephanie ei usko itsemurhan "tarttuvan".

Hahmona Oxel on akromegaliaa lukuun ottamatta varsin kliseinen yksityisetsivä: keski-ikäinen, perheetön, yksinäinen ja rahavaikeuksissa. The Creep on juoneltaan onnistunut tarina, jossa asiat paljastuvat vähitellen ja jännitys tihenee loppua kohti, aivan kuten asiaan kuuluu. Hyvä käsikirjoitus ja tyyliin sopiva kuvitus toimivat loistavasti. Kyllä kannatti luottaa kansikuvan herättämiin aavistuksiin!

Civil War

Mark Millar: Civil War
(Civil War, lehdet 1-7, 2006-2007)
Egmont Kustannus 2016, 208s.
Kuvitus: Steve Mcniven
Suom. Rami Rautkorpi

Sarjakuvan lukijana olen pyrkinyt laajentamaan lukemistoani ennakkoluulottomasti. Nyt rohkaistuin viimein lukemaan ensimmäisen supersankarisarjakuvan, vastikään elokuvanakin ilmestyneen Civil War -tarinan.

Satojen sivullisten hengen vaatineen tragedian jälkeen hallitus ehdottaa supersankareiden rekisteröitymistä. Rekisteröityminen takaisi koulutuksen ja monia muita etuja, mutta henkilöllisyyttään ei voisi enää pitää salassa. Osa sankareista on ehdotuksen kannalla, osa ei. Puolueettomaksi ei voi jäädä, vaan kaikkien on valittava puolensa. Edessä on väistämätön: supersankareiden välinen yhteenotto.

Tarina tuntuu aluksi etenevän häiritsevän pienissä pätkissä. Näkökulmia ja tapahtumapaikkoja on monia, eivätkä siirtymät henkilöstä tai paikasta toiseen olleet joka kerran tarpeeksi selkeitä tällaiseen tyyliin tottumattomalle. Vähitellen pääsin kuitenkin vauhtiin mukaan ja vaikka vielä viimeisillä sivuilla sekoitin joitakin sankareita toisiinsa, kokonaisuus oli yllättävän hyvä.

Piirrostyyli on minun makuuni vähän turhan pikkutarkkaa: etenkin pienissä ruuduissa asujen yksityiskohdat, vesiroiskeet ja muut tehosteet pääsisivät paremmin oikeuksiinsa jos ihan jokaista viivaa ei korostettaisi niin selvästi. Toisaalta, tyyliin kyllä tottuu ja silmä oppii suodattamaan osan turhasta pois. Suomennos on melko onnistunut, mutta ajoittain englanti paistaa pahasti läpi.

Yllätyin tosiaan supersankareiden määrästä. Kylmiltäni en osaisi edes jaotella kuin muutamia tunnetuimpia sankareita DC Comicsin ja Marvelin väkeen, saati että olisin tunnistanut nämä monet kymmenet Marvelin sankarit ja pahikset.

En tiedä oliko Civil War paras mahdollinen albumi aloittaa supersankareihin tutustuminen, mutta ainakin tästä saa jonkinlaisen (olettaakseni hyvän) yleiskäsityksen siitä, millaista kyseinen genre on. Sisältö oli asteen hurjempaa ja väkivaltaisempaa kuin mihin olin varautunut, mutta kylläpä näitä voisi lukea jatkossakin.

Viimeinen puhe - Anders Chydeniuksen paluu

Lauri Tuomi-Nikula: Viimeinen puhe - Anders Chydeniuksen paluu
Piirrokset: Siiri Viljakka
Don L Inspirations 2016, 60s.

Viimeinen puhe -sarjakuva valikoitui luettavaksi puhtaasti siksi, että kirjaston sivuilla oli mielenkiintoinen Youtube-video nimeltä Missä on Anders Chydenius? (Ikävä kyllä en saa linkitettyä videota, sillä selaimeni vaatisi niin monta päivitystä, etten kerta kaikkiaan jaksa siihen hommaan juuri nyt ryhtyä…) Minulle Chydenius ei ole tullut kauhean tutuksi, vaikka toki olen ollut tietoinen siitä, että tuo Kokkolan kirkkoherranakin työskennellyt mies on aikoinaan tehnyt suuren työn muun muassa sananvapauden, uskonnonvapauden ja demokratian eteen.

Onnistuin kuvittelemaan, että tämä sarjakuva kuvaisi Anders Chydeniuksen elämää, mutta metsään meni se oletus. Viimeinen puhe sijoittuu nykypäivään. Kaarlelan kirkko on täynnä väkeä, joka on tullut kuuntelemaan Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin konserttia. Yhtäkkiä keskikäytävän lattian alta alkaa kuulua koputusta ja Anders Chydeniushan sieltä kömpii paikalle. Hämmentyneen kirkkoväen katseiden seuratessa miehen jokaista liikettä Chydenius kiipeää saarnastuoliin tokaisten "Voi tätä nostalgiaa…" ja testaa mikrofonin toimivuuden sormella näpäytellen, aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina. Ja sitten alkaa se puhe.

Vaikka sarjakuvassa puhutaankin asiaa ja tuodaan hyvin ilmi se, kuinka Chydeniuksen ajatukset ja ihanteet ovat ajankohtaisia nykyäänkin, minä en tähän sarjakuvaan ihastunut. Ensinnäkään en pidä Viimeisen puheen visuaalisesta ilmeestä. Vesiväriväritys on makuuni liian runsas, liian tunkkainen. Suttuinen. Muutenkin piirrosjälki on minulle aivan turhan levotonta. Teksti on toteutettu osittain saarnanomaisena puheena, osin keskusteluna Chydeniuksen ja yhden kuulijan, Iriksen, kanssa. Tekstissä onkin selkeä saarnaava sävy ja vaikka keskustelijoina Chydenius ja Iris ovat niin sanotusti samalla puolella, on sananvaihto ärsyttävän intomielistä. Loppuhuipentumana Chydenius tekee Iriksestä sanansaattajansa, joka aikoo valjastaa suurin piirtein koko internetin Chydeniuksen ajatusten jakamiseen. Ja sillä maailma pelastuu.

Ikävä kyllä Viimeinen puhe ei tehnyt minuun vaikutusta. Visuaalisesti tyyli ei viehättänyt yhtään ja tekstin sävy tuntui fanaattiselta, vaikka Chydeniuksen ajatukset hyviä ovatkin.

Kapteeni Kalsari ja Pöhöpönttö 2000:n korskea kosto

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja Pöhöpönttö 2000:n korskea kosto
(Captain Underpants and the Tyrannical Retaliation of the Turbo Toilet 2000, 2014)
Tammi 2016, 222s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari -sarjan yhdestoista osa (takakannessa puhutaan virheellisesti kahdennestatoista osasta) minun oli tarkoitus lukea lapsille iltasatuna. Kävi kuitenkin niin, että siinä vaiheessa kun edellinen iltasatu loppui, vanhin lapsi olikin jo mennyt lukemaan tämän omin päin. Omatoiminen lukeminen on tietenkin aina iloinen juttu, joten mikäs siinä sitten: luin Kapteeni Kalsarin ja Pöhöpönttö 2000:n korskean koston omaksi ilokseni Juhannuksena, teltassa.

Kuten aiemmatkin jatko-osat, tämäkin kirja käynnistyy sarjakuvamuotoisella tiivistyksellä aiemmista tapahtumista. Tarina pääseekin täyteen vauhtiinsa nopeasti, vaikka Pilkey joutuukin (tuttuun tapaansa) ensin kertomaan yhden jos toisenkin jutun. Erno ja Huuko ovat uuden seikkailun alkaessa edelleen lopen uupuneita edellisen seikkailun jäljiltä. Siksipä he vahingossa nukkuvat supersalaisen koepäivän ohi ja seuraukset ovat hirveitä: toinen saa jatkaa seuraavalle vuosiluokalle, mutta toinen jää nykyiselle luokalleen! Mikä hirveä kamaluus! Onneksi pojat keksivät ottaa käyttöönsä Melvin Selisen pimeässä hohtavan Robomustekalapuku-aikakoneen ja palaavat ajassa taaksepäin. Samalla he tulevat luoneeksi kopion paitsi mainitusta aikakoneesta, myös itsestään. Aluksi ajatus kaksoisolennoista tuntuu ratkaisulta moneen pulmaan, mutta nopeasti kaksi Ernoa ja Huukoa joutuvat pahaan kiipeliin. Tilannetta ei yhtään helpota avaruudesta paikalle pölähtävä Pöhöpönttö 2000.

Vauhtia tästä kirjasta ei todellakaan puutu. Runsas kuvitus on ilmeikästä ja se tukee tarinaa täysin. Toisinaan kuvat vievät tarinaa eteenpäin ja sanat jätetään vähemmälle. Näin toimivat esimerkiksi Liik-Kuva-Kuva -osiot, joissa kahta peräkkäistä sivua katsotaan päällimäistä sivua heilutellen, jolloin näyttää siltä kuin kuva liikkuisi. Pääsääntöisesti näissä osioissa tietysti taistellaan ja sehän viihdyttää lukijaa erityisen hyvin.

Kapteeni Kalsari ja Pöhöpönttö 2000:n korskea kosto on ihan täydellistä luettavaa alakouluikäisille pojille. (Sopii kyllä myös tytöille, mutta minulla on kokemusta vain poikalukijoista.) Teksti on suurta ja sitä on määrällisesti vähän, joten lapsi innostuu nopeasti, kun huomaa hetkessä olevansa jo sivulla se-ja-se. Juoni on sen verran vallaton, että lukemiseen täytyy hiukan keskittyä ja luulen, ettei tätä kannata itsenäisenä kirjana lukea vaan pyrkiä lukemaan koko sarja alusta asti.

Jatkoa Ernon ja Huukon seikkailuille on edelleen odotettavissa ja sitä odotellaan jo innokkaasti.

Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster
(Nora Webster, 2014)
Tammi 2016, 410s.
Suom. Kaijamari Sivill

Colm Tóibínin kolmas suomennettu romaani, Nora Webster, kuuluu niihin kirjoihin joiden lukemista sekä odotin että vähän pelkäsin. Brooklyn oli iso pettymys, mutta Äitejä ja poikia -novellikokoelma osoittautui loistavaksi kirjaksi. Nopeasti huomasin, että Nora Websterin tarina kuuluu ehdottomasti hyvien kirjojen sarjaan.

40-vuotias Nora Webster on jäänyt leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Tyttäret opiskelevat muualla, mutta kotona on vielä kaksi poikaa. 60-luvun Irlannissa kuohuu ja kaiken sen poliittisen myllerryksen keskellä Noran täytyy yrittää saada elämä uomiinsa, vähäiset rahat riittämään kaikkeen tarvittavaan. Apua sentään tarjotaan, mutta usein siten ettei Noralla ole avun laatuun mitään sanomista. Pahinta ei ole edes paluu nuoruuden työpaikkaan, vaan kaiken alleen peittävä suru ja ikävä.

Nora Webster on kuin vaivihkaa lukijan ympärille kietoutuva köynnös, joka välillä tiukentaa otettaan liikaa ja välillä tuntuu lähes lohduttavalta halaukselta. Jollakin eleettömällä tavalla Tóibín kirjoittaa tunnemylläkästä siten, että ne tunteet jäävät kuitenkin sivuosaan. Huomasin jo lukiessa, että tämä sama tunteiden olemattomuus, joka Nora Websterissä ihastutti, ärsytti minua valtavasti Brooklynissa. Mietinkin, että Brooklyn pitäisi lukea nyt muutamaa vuotta kasvaneena: ehkä lukukokemus olisi aivan toinen.

Pidin todella paljon siitä, kuinka arkista kaikki tuntui olevan. Tóibín ei pysähdy selittelemään asioita, vaan jättää paljon lukijan varaan. Silti teksti on ihastuttavan helposti soljuvaa ja luontevaa luettavaa. (Ärsyynnyin ainoastaan joitakin kertoja tekstissä toistuvaan "ja eikä" -ilmaisuun.) Elämä pikkukaupungissa on monella tapaa haastavaa, vaikka toki turvallistakin. Hyvää tarkoittavat kyläläiset voivat osaltaan hidastaa surusta toipumista.

Nora Webster on hieno kuvaus surusta ja siitä, kuinka itsensä voi löytää uudelleen.