Stoner

John Williams: Stoner

(Stoner, 1965)

Bazar 2015, 306s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Toisinaan kirja valitsee lukijansa eikä päinvastoin. Stonerin kanssa minulle kävi niin. Selailin Bazarin kevätkatalogia ja jokin minussa havahtui tämän kirjan kansikuvan nähdessäni. Kansi on upea! Tuo mies näyttää siltä, että hänen elämässään riittää kerrottavaa - ja minä haluan sen kuulla.

Stoner on ilmestynyt alunperin 1965, mutta jäänyt ilmestyessään vähälle huomiolle. Sittemmin klassikoksikin nousseesta kirjasta on otettu lukuisia uusia painoksia ja onneksi se ilmestyy helmikuun lopulla myös suomeksi.

Kirja kertaa William Stonerin elämän. Stoner syntyy  vuonna 1891 vaatimattomiin oloihin, Keskilännen pienen maatilan ainoaksi lapseksi. Perheessä ei paljon puhella, pohdiskella tai suunnitella tulevaa, vaan puurretaan arkisissa askareissa aivot lepotilassa. Stoner lähtee yliopistoon opiskelemaan maataloutta, mutta uudessa ympäristössä hän löytää itsestään aivan uusia ulottuvuuksia eikä kotiin palaaminen ole enää vaihtoehto.

Williamsin teksti (ja Rekiaron käännös) on arkisen suorasukaista, toteavaa ja vähäeleistä, mutta jollain käsittämättömällä tavalla äärimmäisen lumoavaa. Periaatteessa Stonerin elämäntarinan voi nähdä tylsänä ja ankeana, mutta minusta kaikki tarinassa toimii. Stonerin elämän valintoja ja käännekohtia ei liiemmin selitellä ja osa tuntui minusta käsittämättömiltä. Mutta niinhän elämä menee: jokainen tekee omat valintansa ja kärsii tai nauttii seurauksista.

Stoner on niitä kirjoja, joita haluaisi yhtä aikaa suositella kaikille ja samalla pitää kaikessa hiljaisuudessa omana aarteenaan. Todella hieno kirja!

PS: Varoituksena kuitenkin kaikille Stonerin lukeville kerrottakoon, että jättäkää ihmeessä kirjan alussa oleva John McGahernin saateteksti lukematta. Siinä nimittäin referoidaan lähes koko kirja.
Minä luen kirjat yleensä tunnollisesti alusta loppuun, mutta joku onnenkantamoinen kehotti hyppäämään saatteen yli ja näin säästyin itse juonipaljastuksilta.

Ihana nähä!

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Otava 2015, 173s.

Minun oli tarkoitus aloittaa ihan toinen kirja Tulen tyttärien jälkeen, mutta väsyneenä on jotenkin helpompi tarttua johonkin entuudestaan tuttuun. Ihana nähä! on tuore kokoelma Anna-Leena Härkösen aiemmin Anna-lehdessä ja Helsingin Sanomissa julkaistuja kolumneja. Aiheita riittää matkailusta pornoon, rentoutumisesta ystävyyteen, huijaamiseen ja ikään.

Härkösellä on oma äänensä ja tyylinsä, mikä on ehdottomasti hieno asia. Pidän hänen huumorintajustaan, napakkuudestaan ja sopivan hillitystä pisteliäisyydestään. Jokaisella pitäisi olla kaveripiirissään joku hänen kaltaisensa, sanavalmis ja (ilmeisesti) varsin suorapuheinen, mutta lämmin ihminen. (Sellaiseksi siis olen Härkösen kuvitellut hänen kirjoitustensa perusteella, oikeasti minulla ei ole edes ties monenneko käden tietoa hänen persoonallisuudestaan.)

Ihana nähä! on äkkiseltään arvioituna kepeä ja hauska kokoelma, mutta kyllä Härkönen sen verran isojakin asioita käsittelee, että ei tätä yhtään hötöksi voi väittää. Minä halusin kuitenkin lukea tämän nimenomaan hauskana kirjana ja monet naurut sainkin. Ehkä eniten huvitti kreetalainen aasi, joka ei sitten ollutkaan aasi.

Aya, The Secrets Come Out

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya, The Secrets Come Out

Drawn and Quarterly 2009, 127 + Norsunluurannikkobonus

Luin joulukuussa Aya-sarjan viimeiset osat, kun en malttanut odottaa että saisin käteeni tämän välistä jääneen kirjan. Kävi kuten aavistelinkin: The Secrets Come Out ei lumonnut aivan samalla tavalla kuin aiemmin luetut, kun tiesin jo valmiiksi mihin suuntaan kunkin hahmon elämä on menossa. Ei tämä silti missään nimessä huono lukukokemus ollut vaan silmää miellyttävä piirrostyyli ja vahva tunnelma miellyttivät kovasti.

Tässä osassa Yop Cityn naiset valmistautuvat kauneuskilpailuihin; Aya perheineen yrittää tottua ajatukseen kahdesta uudesta sisaruksesta; Moussalle selviää, mitä hänen isänsä pojastaan oikeasti ajattelee; Bintoun isä suunnittelee toisen vaimon ottamista; Adjoua haluaa saada oman elämänsä vakaalle pohjalle ja Hervé saa samaan asiaan apua Ayalta.

Paljon siis on meneillään, mutta tarina ei silti vaikuta missään vaiheessa koheltamiselta tai muuten ruuhkaiselta. Jokaiselle hahmolle on tarpeeksi tilaa, niin että kaikista kiinnostuu. Oikeastaan vähimmälle huomiolle jää Aya itse, jolla on enemmän taipumusta auttaa muita kuin itseään.

Jos Aya-sarjaa ei ole vielä tullut luettua ja sen käsiinsä saa, niin suosittelen lämpimästi lukemaan.

Tulen tyttäriä

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Osuuskumma 2014, 358s.

Voi, kuinka paljon pidän siitä hetkestä kun tajuan lukevani odotuksiani parempaa kirjaa! Tartuin Tulen tyttäriin sillä asenteella, että lukaisenpa tässä välissä vähän kepeää romantiikkaa fantasiamaailmasta. En ole vuosiin pitänyt itseäni fantasian ystävänä, sillä jotenkin koen raskaaksi sen uudenlaisen maailman opettelun, joten myönnän jopa hienoisen nihkeyden itsessäni. Mutta kas! Maria Carolen Tulen tyttäriä käynnistyikin niin mutkattomasti ja elävästi, että pian jo ihmettelin mikä siinä fantasiassa muka niin haastavaa on.

Tulen tyttäriä kertoo Naarnista, tulen sukua olevasta sotilaasta, joka on kuitenkin väsynyt taistelemaan. Sattuman kautta Naarni päätyy syrjäiseen Susikulman taloon, jossa asuu pienen poikansa kanssa Emma, tavallinen ihminen. Emmassa on jotain sellaista, mitä kenessäkään muussa ei ole: tietty tuoksu. Palvelusaikaa on kuitenkin jäljellä vielä kymmenen vuotta, eikä yhteisen elämän aloittaminen ole mutkatonta tai välttämättä edes mahdollista.

Romanttisten juonikuvioiden rinnalla kulkee tarina vuorella olevista jumalista, joista yhden jälkeläinen Naarnikin on. Totuus jumalista selviää Naarnille ikään kuin sattumalta.

Yritin lukiessa keksiä sopivaa sanaa kuvaamaan lukukokemusta. Kovin vajailta kuulostavat kaikki nämä muistiin merkityt adjektiivit, mutta minulle Tulen tyttärien lukeminen oli ainakin luontevaa, vaivatonta, kiehtovaa, ihanaa, helppoa, tyydyttävää (mitähän olen tällä hakenut?) ja koukuttavaa. Harmitti, kun oli pakko käyttää aikaa siivoamiseen ja ompelemiseen, vaikka olisin mieluiten vain lukenut ja hykerrellyt hyvän tarinan parissa.

Yksi parhaista puolista tässä kirjassa oli ehdottomasti romantiikka ja seksikohtaukset. Carolella on harvoille suotu taito kuvata seksiä varsinaisesti kuvaamatta sitä. Turhan usein seksikohtaukset ovat tyyliä "hänen lemmensauvansa upottautui naisen kosteana odottavaan aromipesään", mikä saa koko touhun kuulostamaan kokkaamiselta tai muuten vain epäkiinnostavalta. Tulen tyttärissä suhtautuminen seksiin on niin luontevaa, ettei mitään vaihekuvauksia tarvita. Vähillä sanoilla Carole onnistuu tekemään selväksi senkin, milloin on kyseessä rakastelu, milloin ihan vain sutjakka aamupano. Tästä seuraavasta lainauksesta välittyy kauniisti aistillisuus ja halu:

"Jatketaanko?" hän kysyi kun Emma raotti silmiään.
Emma nyökkäsi lähes huomaamatta ja korjasi asentoaan. Tällaisina hetkinä Naarni tiesi osaavansa luoda liekin.

Tulen tyttäriä on kokonaisuutena toimiva ja ehjä. Kirjan maailmaa ei missään vaiheessa suuremmin selitellä lukijalle, vaan laajojen kuvailujen sijaan ympäristö tehdään eläväksi pienillä, osuvilla huomioilla ympäristöstä. Kaikki tässä toimii. Jos voisin lukea Tulen tyttäriä uudestaan ensimmäisen kerran, yrittäisin järjestää mahdollisimman pitkän, häiriöttömän lukuajan. Olisi ollut mahtavaa kulkea tämä matka ilman pyykki-, imurointi- ja kokkaustaukoja.

Blogistanian kirjapalkintoehdokkaani

On jälleen aika jännittää, mitkä viime vuonna ilmestyneet kirjat ovat tehneet bloggaajiin suurimmat vaikutukset. Omat ehdokkaani olen valinnut hyvin pitkälle lukukokemuksen herättämien tunteiden ja ajatusten perusteella. Lyhyestä virsi kaunis, joten ehdokkaani tulevat tässä:

Blogistanian Finlandia:

1. Anni Kytömäki: Kultarinta (3p.)
2. Elias Koskimies: Ihmepoika (2p.)
3. Riina Katajavuori: Wenla Männistö (1p.)

Blogistanian Globalia:

1. Kate Atkinson: Elämä elämältä (3p.)
2. David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä (2p.)
3. Ayana Mathis: Huonetta ja sukua (1p.)

Blogistanian Kuopus:

1. Andy Stanton: Olet ilkimys, Herra Gummi! (3p.)
2. David Walliams: Herra Lemu (2p.)
3. Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot (1p.)

Blogistanian Tieto:

1. Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen (3p.)
2. Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006 (2p.)
3. Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut (1p.)

Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Kirjapaja 2014, 197s.

Nuukaillen eli kuinka pelastin lompakkoni ja maailman oli minulla lainassa ja noin vuosi sitten, mutta muut kirjat kiilasivat sen edelle sellaiseen tahtiin että kirja palautui lukemattomana kirjastoon. Joulun aikaan jostakin muistui mieleeni, että tämä on edelleen lukematta ja nyt oli lukumotivaatiokin oikeassa asennossa.

Nuukaillen keskittyy huomattavasti omaa kukkaroa enemmän maailman pelastamiseen. Monihan voi pitää ekologisuutta kalliina, mutta loppujen lopuksi melko moni ekologinen valinta on iloksi myös henkilökohtaiselle taloudelle. Sinänsä aihe on totta kai mielenkiintoinen ja ehdottomasti aiheellinenkin, mutta minä olisin kaivannut nimenomaan niitä arkisia vinkkejä, joilla raha ehkä pysyisi paremmin omalla tilillä.

Honkasalon täytyi perehtyä kulutustottumuksiinsa ja talousasioihin yleisemminkin aiempaa tarkemmin, kun hän jäi kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Tässä kirjassa hän kertoo, kuinka he ovat hyödyntäneet mm. luonnon antimia ruoanlaitossa, ruokakaappien sisältöä kauneudenhoidossa ja erilaisia kierrätysryhmiä ja kirppiksiä vaatteiden ja muiden pakollisten hankintojen metsästämisessä. Luvut keskittyvät yhteen aihepiiriin kerrallaan ja jokaiseen aiheeseen paneudutaan vähintääkin kohtuullisesti.

Meidän viisihenkinen perhe elelee tilastollisesti katsoen köyhyysrajan tuntumassa, mutta arki on silti suhteellisen turvattu. Laskut saadaan maksettua ajallaan, nälissään ei ole tarvinnut olla ja luottotiedot ovat kunnossa. Silti, koska niiltä yllättäviltä rahanmenoilta ei voi välttyä, olisi mahtavaa, jos säästössä olisi jonkinlainen pienikään hätävara. Lasten suhteen tilanne on aika lailla ihanteellinen: kaikki ovat poikia ja suvusta ja kaveripiiristä löytyy hitusen vanhempia poikia, joilta olemme saaneet valtaosan lasten vaatteista ja urheiluvälineistäkin. Minä en viihdy vaatekaupoilla, vaikka käyttövaatteita onkin liian vähän. Tälläkin hetkellä haaveilen kyllä uusista ja ehjistä vaatteista, (etenkin kengistä!) mutta on kuulkaas helppo säästää tässä asiassa kun on mittasuhteiltaan vääränlainen. Olen myös jääräpäinen, joten jos en löydä mieluista, olen mieluummin ilman. Itse voisi toki tehdä sopivia vaatteita, mutta halpaa hommaa ei ole sekään. Aikuisen vaatetta ei ihan kangasmetristä saa tehtyä ja kaksi metriä maksaakin jo sen verran, ettei epäonnistumisenriskin huomioiden tunnu järkevältä kuluttaa uuden vaatteen hintaa pelkkään kankaaseen.

Minun heikko kohtani ovat tietenkin kirjat. Niitä on talon lähes kaikissa huoneissa ja vaikka säännöllisesti pistän niitä kiertoonkin, kokonaismäärä lisääntyy jatkuvasti. Koen tavallaan "ansaitsevani" kirjat, sillä olen karsinut rutkasti turhiksi kokemistani menoista. En esimerkiksi käy kampaajalla tai kauneushoidoissa, en osaa meikata tai laittaa hiuksia. Hiukset pesen palashampoolla, joka kestää pienen ikuisuuden ja tulee valtavan paljon edullisemmaksi kuin halvimmatkaan nestemäiset shampoot. Luontainen pihiys auttaa myös paljon hillitsemään rahan käyttöä. Vaikka haaveilisinkin jostakin kivasta asiasta X, voin hyvinkin kavahtaa hintaa niin paljon että kaikki mielenkiinto haihtuu.

En useinkaan ymmärrä, miksi pitäisi hankkia uusi tavara, vaikka entinenkin vielä ajaa asiansa. Minulla on esimerkiksi noin kuusi vuotta vanha puhelin, jota mieheni häpeää valtavasti. Minusta tämä on kiva: punainen ja helppo käyttää. Akkukin kestää liki viikon. Tosin viime viikonloppuna mummulareissulla tapahtui sekin epätodennäköinen asia, että akku loppui ja laturi oli unohtunut kotiin. Kotona uudelleen ladattu puhelin olikin päättänyt, että se ei halua tätä vuotta nähdä ja niinpä kännykkäni elää sinnikkäästi vuotta 2014. Mainitsinkin jo hankalat mittasuhteeni ja niihin liittyen voin kertoa, että minulla on käytössä noin vuonna 2005 ostetut maiharit. Ne eivät ole enää järin edustavan näköiset, mutta kuitenkin ehjät - ja mikä tärkeintä - jalkaani sopivat. Uusille asioille sytyn todella hitaasti, joten mainontakin puree hyvin harvoin.

Pääsääntöisesti olen Honkasalon käsittelemistä asioista samoilla linjoilla. Esimerkiksi tavaramäärän vähentämisen edut ovat selkeät. En kuitenkaan ymmärrä, miksi erilaiset muistot olisivat pahasta? Jos haluaa säästää lapsen tekemiä askarteluja, niin keneltä se on pois? Kenelle niistä muka olisi enemmän iloa kuin meidän perheelle? Tavallaan ymmärrän, että joku ei kaipaa niitä muistojuttujakaan, mutta minusta on aivan mahtavaa, että olen voinut esitellä lapsilleni äidin minulle tekemän hellemekon vuodelta -80 ja muutaman rakkaimmista pehmoleluista. En myöskään haluaisi kotini näyttävän hotellilta tai munkin kammiolta, jossa ei olisi mitään ylimääräistä tai persoonallista.

Vaikka Nuukaillen ei tarjonnutkaan sellaisia säästäväisyysvinkkejä kuin minä olisin kaivannut tai edes juurikaan uutta tietoa, oli se joka tapauksessa ajatuksia herättävä kirja. Kiehtovinta oli tutustua vanhoista kodinhoito-oppaista otettuihin lainauksiin ja vinkkeihin, joista monet olisivat hyvin käyttökelpoisia edelleen.

Maan vetovoima

Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima

Nordbooks 2014, 192s.

Kiinnostuin tästä kirjasta Elinan blogitekstin luettuani. Elinan kokemat pienet muutokset ja pipon löystyminen kuulostivat minullekin tarpeellisilta kokemuksilta ja näin kotiäitinä kirjan aihekin tuntui olevan enemmän kuin sopiva.

Noora on kahden pienen lapsen äiti, joka elää päällisin puolin ihanteellista elämää: on mukava mies, terveet lapset, uusi talo kaupungin vuokratontilla, lapsilla tarhapaikka ja yliopisto-opinnotkin hyvällä mallilla. Taloustilanne on vakaa ja parisuhdekin mallillaan. Mutta Noora ei osaa nauttia elämästään. Hän perehtyy kaikkiin mahdollisiin kasvatuksellisiin kysymyksiin niin perusteellisesti kuin vain on mahdollista. Yhtä lähellä sydäntä on ekologisuus, jonka ilosanomaa Noora yrittää levittää niin päiväkodin väelle kuin naapureillekin. Jääkapin ovea ei korista lasten piirustukset, vaan erilaiset muistilaput kotityövuoroista rakentaviin mietelauseisiin. Kun Nooran tomera mumma kuolee, ei Noora tyydy osallistumaan hautajaisiin surevana omaisena. Hän haluaa järjestää kaikkien aikojen prameimmat hautajaiset, sellaiset tismalleen mumman arvoiset. Noora haluaa ottaa kaikki tilanteet haltuunsa, pitää ohjat käsissään ja saada muut toimimaan tismalleen hänen toiveidensa mukaan.

Maan vetovoiman lukeminen oli kuin olikin varsin terapeuttista. Inhosin Nooraa syvästi, mutta kieltämättä se omaa päätäni kalvava tiukahko pipo löystyi. Jos joku meidän perheessä vertailee elämäämme erilaisiin tutkimuksiin ja kasvatussuosituksiin, niin kyllä se olen minä. Samoin se olen minä, joka räpsii tyhjissä huoneissa palavia valoja sammuksiin ja motkottaa, kun hanaa pidetään auki hammaspesun ajan. Ja vaikka Noora olikin äärimmäisen ärsyttävä hahmo, häntä kävi myös sääliksi. Kuinka kukaan voisi nauttia yhtään mistään, jos koko ajan täytyy olla vertaamassa omaa arkea (jatkuvasti vaihtuviin) kasvatussuosituksiin. Eikä yksittäinen ihminen voi ottaa harteilleen koko naapuruston ekokasvatusta. Jospa minäkin osaisin olla tuntematta maailmantuskaa, edes tässä määrin kuin tunnen?

Maan vetovoima on Kumara-Moision esikoisromaani ja mielestäni hyvin kypsä sellainen. Lukeminen oli vaivatonta ja tarina eteni jouhevasti sekin. Hyvä lukukokemus, vaikka päähenkilö olikin hyvin tuskastuttava persoona.

Iltasatuja

Timo Parvela: Hyvän mielen iltasatuja
WSOY 2012, 96s.
Kuvitus: Virpi Penna

Timo Parvelasta näyttää muotoutuneen meidän perheelle luottokirjailija, mitä näihin iltasatuihin tulee. Paljon ja monipuolisesti hän onkin kirjoittanut, joten ei ole ihme että yhden miehen tuotannosta löytyy sopivaa luettavaa monen ikäiselle.

Nyt alkuvuodesta olemme lukeneet kaksi iltasatukirjaa. (Kaksi muuta satukirjaa on jäänyt kesken. Ehkä jatkamme niitä joskus toiste.) Hyvän mielen iltasatuja on runsaasti ja hauskasti kuvitettu kokoelma. Sen sadut ovat sopivan mittaisia yhdeltä istumalta luettaviksi ja sisältökin on mukavan leppoista. Ei siis tarvitse pelätä mitään painajaisia tai muuta vastaavaa.

Minä pidin eniten tarinasta Neljä vanhusta, jossa on paljon vanhanaikaisia piirteitä: köyhä perhe, julma rikas mies ja neljä hyväntahtoista, taikavoimia omaavaa vanhusta, jotka auttavat köyhän perheen tyttöä.

Lapsia taas hauskuutti eniten tarina nimeltä Ei saa!. Kieltämättä kuulosti äidinkin korvaan tutulta tämä perheen ostosreissu, jonka aikana vanhemmat hokivat aika hirveän monta kertaa "Ei saa!".

Timo Parvela: Karuselli
WSOY 2008, 77s.

Karuselli oli myös mukavaa luettavaa illoiksi. Tässä kirjassa pieni, lentotaidoton unni Kattila ihastelee karusellia ja siinä leikkiviä isompia unneja. Syksyn tullessa isot unnit lähtevät etelään, mutta Kattila ei halua lähteä yhtään minnekään. Hän ystävystyy Onni-haitaran kanssa, jonka seurassa Kattila oppii paljon asioita. Ehkä eniten ajasta, joka kulkee joskus nopeaakin nopeammin ja joskus ei ollenkaan.

Minä taisin pitää Karusellista enemmän kuin lapset. Ehkä pätkissä lukeminen ei tehnyt oikeutta tarinalle, joka etenee kiehtovalla tahdilla ja kietoi ainakin minut miellyttävästi sormensa ympäri. Jos nyt tarinalla sormia on. Virpi Talvitien kuvitus ja Parvelan teksti tuntuvat kuuluvan saumattomasti yhteen ja kertovan tarinaa kumpikin tavallaan.



Iltasatuja on muuten luettu meillä viime aikoina huomattavasti enemmän kuin ennen, vaikka sitä ei täällä blogissa näekään. Kuopus nimittäin on jo sen ikäinen, että malttaa keskittyä kuvakirjoihin ja niitä on luettu pinokaupalla. Iltaisin luen ensin näitä isompien satuja, sitten kuopukselle ikioman kirjan hänen omassa huoneessaan. Toki päivisinkin luetaan, melkein aina kun lapsi tahtoo. Suurimpia hittejä ovat olleet Maisa-kirjat, Pikku kummitus Lapanen, Samu ja Salla sekä Mimi sanoo ei ja Mimi matkii. Mauri Kunnaksen kirjoja 2-vuotias ei vielä jaksa kuunnella, mutta kuvista hänkin pitää ja pyytää usein lukemaan "kissa kurkistaa -kirjan". Hänen lempipuuhaansa on nimittäin etsiä kuvista kissoja ja siellä täällä pilkistäviä silmäpareja. :)

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

(Me Before You, 2012)

Gummerus 2015, 473s.

Suom. Heli Naski

Luin viime vuonna Jojo Moyesin kirjan Ole kiltti, älä rakasta häntä ja vaikka en kirjaan suoranaisesti rakastunutkaan, jätti se jälkeensä hyvän mielen. Lukeminenkin oli mukavan joutuisaa, joten oli selvää, että Moyesin tulevatkin kirjat jossain vaiheessa lukisin. Kun pian ilmestyvän Kerro minulle jotain hyvää -kirjan ennakkokappale sitten tupsahti postilaatikkoon, pakkasin sen mukaan viikonloppureissulle ja luinkin samaisen viikonlopun aikana.

Lou on elänyt koko 26-vuotisen elämänsä kotikylässään, suuren linnan kupeessa vanhempiensa, vaarinsa sekä siskonsa ja tämän 5-vuotiaan pojan kanssa. Pitkäaikainen poikaystävä Patrick on muuttunut leppoisasta löhöilijästä himourheilijaksi, jonka päässä pyörii lähinnä hiilihydraatit ja proteiinit, ei niinkään tyttöystävä tai varsinkaan mahdollinen kosinta. Lou ei ole opiskellut ammattia, eikä hänellä ole ollut mitään hinkua matkustella ulkomailla tai kotimaassakaan. Viimeiset kuutisen vuotta hän on työskennellyt paikallisessa kahvilassa, jonka omistaja kuitenkin yks kaks ilmoittaa sulkevansa paikan seuraavana päivänä. Lou etsii kiivaasti töitä, mutta niitä on kovin niukasti tarjolla. Lopulta hänet pestataan neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaiseksi avustajaksi puolen vuoden sopimuksella. Tuon työsuhteen aikana Lou oppii näkemään itsensä uudella tavalla.

Kerro minulle jotain hyvää on paljon parempi ja enemmän kuin kannen perusteella odotin. Kansi näyttää kepeältä ja vähän höpsöltä, mutta tarina ei olekaan chick litille ominaiseen tapaan suoraviivaisen selkeä. Kerronta on nautinnollisen sulavaa ja lukeminen erittäin helppoa. Ja se tarina. Ai että, kuinka se vei mukanaan hyvin pian, eikä päästä lukijaansa aivan helpolla. Vaikka kirjan voikin lukea viihteellisenä hömppänä, on kirjalla myös vakavammat teemansa.

Pidin tästä kirjasta valtavan paljon. Se on mielestäni huomattavasti parempi kuin edellinen suomennettu teos niin sisällöltään kuin rakenteeltaankin. Tarinakin on monessa mielessä uskottavampi ja äärimmäisen koskettava. Ne kirjan mukana tulleet nenäliinat olivat ehdottomasti tarpeellisia. Tosin minun oli turvauduttava myös särkylääkkeeseen, sillä itkemisestä tulee aina kova päänsärky.

Ihana, ajatuksia ja tunteita herättävä lukukokemus.

Kurttila

Erlend Loe: Kurttila

(Kurtby, 2008)

WSOY 2009, 124s.

Suom. Tuula Tuuva-Hietala

Kuvitus: Kim Hiorthoy

Pari vuotta sitten bloggasin Erlend Loen Kurt sarjan kirjasta Kurt Kuriirina. Silloin mainitsin, että sarjan paras osa on mielestäni tämä Kurttila: hulvattoman typerä kuvaus syrjäisen Kurttilan kylän kummallisesta lahkolaisryhmästä, jonka pastoriksi Kurt lukuisten onnettomien sattumusten myötä päätyy.

Kurthan on ahkera ja työtään rakastava trukkikuski. Hänen pomonsa kuitenkin pakottaa Kurtin lähtemään lomalle ja perhe suuntaa trukin nokan kohti Tukholmaa, mistä matkan on tarkoitus jatkua laivalla Suomeen ja Muumimaailmaan. Mutta matka on pitkä ja väsynyt Kurt ajaa ensin harhaan ja lopulta hiukan torkahtaessaan sillalta alas. Onneksi trukki plopsahtaa jokeen katolle kiinnitetty kanootti edellä, joten kukaan ei hukkunut (tai muutenkaan kuollut), mutta monen viikon ajelehtiminen jokea pitkin on toki iso pettymys, jos olisi mieluummin halunnut nähdä muumit.

Erään joenmutkan takaa vastaan tulee viimein kylä. Sen asukkaat ovat valkoisissa vaatteissa kulkevia ja Kirstuksen morsiamen ohjeiden mukaan eläviä himouskovaisia. Kurt pestataan pastoriksi, Anne-Lise komennetaan kotiin virkkaamaan ja lapset kouluun ja päiväkotiin opettelemaan kivoja lauluja mm. rangaistusmenetelmistä. (Joita on oikeastaan vain yksi, pippelistä puristaminen.)

Aluksi koko perhe pitää kylän elämänmenoa häiritsevänä, mutta kastetilaisuudessa Kurt iskee päänsä ja hurahtaa tyystin samoihin vinksahtaneisiin näkemyksiin kuin muutkin kyläläiset. Anne-Lise ja lapset yrittävät keksiä keinon päästä pois pelottavaksi käyneestä kylästä, mutta metsässä vaanivat sudet, eikä veneitäkään ole varastettavaksi.

Edelleen olen sitä mieltä, että Kurttila on erikoisen hyvä kirja. Tämä lukukerta ei vain ollutkaan hilpeä vaan äärimmäisen ahdistunut, sillä fanaattiset uskovaiset on aihe, joka tulee aivan liian lähelle minua. On pelottavaa lukea jotakin näin päätöntä ja samalla tietää, ettei Loen kirja loppujen lopuksi ole kovin kaukana todellisuudesta.

Jos uskonto ei olisi niin järjettömän tulenarka aihe, suosittelisin Kurttilaa luettavaksi vaikka yläkouluissa. Ylipäätään suosittelen tätä luettavaksi, sillä kirjalla saattaisi olla ahdasta ajatusmaailmaa avartava vaikutus. Tai sitten ei, kaikkihan riippuu lukijasta.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

(The Thousand Autumns of Jacob de Zoet, 2010)

Sammakko 2014, 550s.

Suom. Tuukka Toppari & Erkki Värrälä

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on upea historiallinen romaani, joka teki minuun suuren vaikutuksen. En ymmärrä, miksi ihmeessä en ole lukenut Pilvikartastoa? Senkin täytyy olla todella hyvä. Pistin jo varauksen kirjastoon.

Jacob de Zoet on nuori, sääntöjä tarkasti noudattava työntekijä ja armottoman rakastunut ihanaan Annaan, jonka isä ei ole nuorten tunteista mielissään. Annan isä järjestääkin Jacobille pestin Dejiman saarelle, Nagasakin edustalla sijaitsevalle hollantilaiselle kauppa-asemalle. Viiden vuoden uurastuksen jälkeen Jacob voisi palata vaurastuneena miehenä ja kosia rakastaan. Jacob lähtee matkalle ikävissään, mutta luottavaisin mielin. Hyvin pian asiat kuitenkin muuttuvat. Jacob kohtaa kätilönä toimivan Aibagawa Oriton, joka on kasvojensa palovammasta huolimatta kaunis ja kiehtova nuori nainen. Kahden hyvin erilaisen kulttuurin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä, eikä Jacobilla ole juurikaan sallittuja keinoja tunnustaa rakkauttaan. Arki ja työ on sekin haastavaa juonittelevien työtovereiden, tulkkien ja hallitsijoiden ristitulessa. On vaikeaa, usein mahdotontakin, arvioida keneen voi luottaa.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä ei ole rakkausromaani, vaikka kansien väliin mahtuu useammankin rakkauden tarina. Tämä on myös enemmän kuin historiallinen romaani, vaikka sellaisena ehdottomasti harvinaisen antoisa. Parasta antia kirjassa on sen hienovireinen japanilaisuus ja hötkyilemättömyys.

Minulle Japani on melko suuri arvoitus, mutta Mitchellin tekemän laajan taustatyön ansiosta opin tätä kirjaa lukiessa todella paljon eräästä vaiheesta Japanin ja länsimaiden yhteisestä historiasta. Tiesin, ettei Japani toivottanut tervetulleeksi muiden maiden asukkaita, mutta en tiennyt että maa oli jossain vaiheessa näin suljettu. Ja että rajat paitsi pitivät vierasmaalaiset poissa, pakottivat japanilaiset pysymään niiden sisällä.

Käännöksestä on muuten ihan erikseen todettava, että enpä olisi lukemani perusteella arvannut kääntäjiä olleen kaksi! Todella yhtenäinen tyyli siis, mikä on lukijan kannalta erittäin positiivinen asia.

Ei Jacob de Zoetin tuhat syksyä kuitenkaan aivan täydellinen kirja ole, vaan myönnän välillä jopa hiukan pitkästyneeni kauppa-aseman arjen ja keinottelujen keskellä. Mutta noinakin hetkinä tarinassa säilyy erityisen vahvana autenttisen oloinen tunnelma. Ehkäpä tarina ylipäätään tuntui niin uskottavalta suvantovaiheidensa vuoksi: eihän oikeassakaan elämässä asiat aina etene kiivaalla tahdilla, vaikka niin toivoisikin. Varsinkaan silloin, kun niin toivoisi. Ehkä tämä sittenkin oli täydellinen. Kannattaakin lukea ja tehdä omat päätelmänsä.

Juice Leskisen runoja

Juice Leskinen:

Aika jätti eli Sanataiteilija kävi täällä. Valitut runot 1975-2007

Tammi 2012, 191 s.

Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin

Kirjayhtymä 1989, 62s.

Äeti

Kirjayhtymä 1994, 84s.

Risaisen elämän innoittamana luin pitkästä aikaa Juice Leskisen runoja. Minulla ei ole koskaan ollut taitoa tai haluakaan analysoida runoja sen paremmin kuin muitakaan tekstejä, joten sille tielle en lähde tässä postauksessakaan. Omasta hyllystä nappasin lukuun Valitut runot, kirjastosta hain muinoin rakkaaksi muodostuneen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin sekä Äetin, jonka osasin nyt lukea tyystin eri tavalla kuin aiemmin.

Valitut runot on todella hyvä läpileikkaus Leskisen runoista. Kansien väliin on koottu paitsi kaikkien runoteosten parhaat palat, myös parit laulunsanat sekä tilauksesta tehtyjä juhlarunoja. Erityisesti ilahduin Räkä ja Roiskis -kirjojen runoista, sillä ensikokemukseni niistä oli lähinnä kummastunut ja hivenen pettynytkin. Nyt piti lukea pari runoa ääneen lapsille, jotka myös ilahtuivat hassuista sanaleikeistä.

Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin sisältää hyvin monenlaisia runoja. Osa muistuttaa enemmän aforismeja, toiset loruja ja osalle en keksi kuvaavaa kategoriaa. Monipuolista, mutta ei välttämättä kaikilta osin kovin laadukasta. Silti tästä kirjasta löytyvät ne minulle läheisimmät runot, kuten tämäkin:

hyvää matkaa, sinä sanoit
myöhemmin tajusin että tarkoitat paluuta

Äeti -kokoelman olen lukenut aiemminkin, mutta en minä silloin tiennyt, kuinka omakohtaisesta teoksesta oli kyse. Samasta syystä osa runoista tuntui käsittämättömiltä. Heikkisen kirjan jälkeen runoista löytyi toisenlainen loogisuus ja sisältö, mikä teki lukukokemuksesta huomattavasti nautittavamman. Pakko nostaa esiin seuraava runo, jonka ongelma on kokemukseni mukaan hyvin yleispätevä:

ÄEDIT 

Niitä yrittää olla loukkaamatta,
mutta niiden kohdalla on vaikeinta tietää
     miten ettei

Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Siltala 2014, 462s.

Antti Heikkisen kirjoittama jykevä elämäkerta Juice Leskisestä on kaikin puolin onnistunut teos. Tuskinpa Suomen aikuisväestöstä löytyy sellaista ihmistä, jolle Leskinen olisi täysin tuntematon tapaus. Viimeistään hänen musiikistaan löytyy se yhdistävä tekijä: vaikka ei Viidennestätoista yöstä tai Syksyn sävelestä erityisesti pitäisikään, tuttuja lauluja ovat molemmat varmasti kaikille. Risainen elämä paitsi kertaa Leskisen tuotteliaan uran, valottaa hänen yksityiselämäänsä.

Juice Leskinen syntyi Juankoskella, missä kaikki tunsivat pitkän tukan kasvattaneen nuoren miehen vähintään ulkonäöltä. Isäpuolen ilmaantuminen teki kotielämästä vaikeaa, eivätkä rakkaussuhteetkaan pelkkää auvoa olleet. Kovin ovat ripustautuvia ja painostavia nuoren Leskisen rakkausrunot. Tampereelle Leskinen lähti opiskelemaan kielenkääntäjäksi, mutta vaikka hän olikin kielissä lahjakas, jäi virallinen kääntäjän pätevyys saamatta. Biisejä syntyi, löytyi muusikkotuttavia, kasattiin bändi, tehtiin keikkaa ja levy. Juice Leskinen muistetaan parhaiten muusikkona, mutta hän oli paljon enemmänkin. Sanataiteilija kuvaa häntä parhaiten. Ihmisenä Leskinen saattoi olla hurmaava, hauska ja erittäin itsevarma. Toisaalta hän osasi olla myös hankala, tyly ja erittäin epävarma itsestään.

Voisin toki kerrata Leskisen elämää tässä vaikka kuinka paljon, mutta siihen hommaan en lähde. Heikkinen on tehnyt niin taidokasta työtä tämän kirjan kanssa, että kehotan tarttumaan siihen. Risainen elämä ei ole rakenteeltaan perinteisin elämäkerta, jossa edetään määrätietoisesti syntymästä kuolemaan ja kerrataan siihen väliin mahtuvat suuret tapahtumat. Toki näiden kansien välistä nämäkin tiedot löytyvät, mutta lähestymistapa on ihmismäinen: ääneen pääsevät Leskisen tunteneet ja hänen kanssaan työskennelleet ihmiset. Heikkinen on haastatellut tätä kirjaa varten liki sataa Juice Leskisen läheistä sukulaisista työtovereihin, (joista kaikki eivät kuitenkaan ole halunneet jakaa muistojaan omalla nimellään), käynyt läpi Leskisen tuotannon ja tutustunut laajaan oheisaineistoon keikkatallenteista lehtijuttuihin. Heikkinen ei edes yritä asettua objektiivisen tarkkailijan rooliin, vaan tekee rohkeasti omia tulkintojaan ja antaa omien mielipiteittensä näkyä. Tämä on mielestäni rohkea, mutta oikea ratkaisu.

Minä olin Leskisen muusikkouran huippuvuosina vielä pikkutyttö. Noin 10-vuotiaana löysin varaston kaapista enon hylkäämän pölyisen c-kasetin, jonka arvelin olevan pilalla. Mutta hyvin se toimi ja niin tutustuin Leskisen sooloalbumiin,  Dokumenttiin. Paria vuotta myöhemmin saimme siskon kanssa haltuumme nuhruisen VHS-kasetin, jolle oli kopioitu Saimaa-ilmiö, Kaurismäen veljesten ensimmäinen pitkä elokuva. Parhaiten Saimaa-ilmiöstä on jäänyt mieleen Ismo Alangon tukka ja hyvä tunnelma. Leskisen musiikkia kuuntelin harvakseltaan, runot löysin yläasteikäisenä. Erityisesti ihastuin runokirjaan Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin.

Pysy loitolla.
Lakkaa piipittämästä.
Älä vittuile.
Ole hyvä.

Samaisesta kokoelmasta valitsin yhden runon analysoitavaksi lukion äidinkielenkurssille ja epäonnistuin analysoinnissa surkeasti. Ainakin opettajan mielestä.

Vuosi oli luultavasti -96, kun Nivalan Tuiskulan esiintyjälistalla huomio kiinnittyi Leskisen nimeen. Silloisen poikaystävän kanssa lähdettiin tietenkin keikkaa katsomaan, sillä selvää oli että nyt on melkolailla ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yksi suomirockin legenda livenä. No, keikka oli kyllä mieleenpainuva, mutta ei aivan sillä tavalla kuin olin odottanut. Biisit olivat tuttuja, mutta pääasiassa  niitä tuntui laulavan yleisö. Vahvasti humalainen Juice huojui jakkarallaan eikä tahtonut muistaa laulujensa sanoja.

Takaisin Risaiseen elämään. Minuun tämä kirja vaikutti niin, että olen lueskellut vuosien tauon jälkeen uudestaan Leskisen runoja. Vaikka ne ovatkin entuudestaan tuttuja, luulen ymmärtäväni niitä(kin) nyt paremmin kuin lukiolaistyttönä. Laulut herättävät uudenlaisia ajatuksia ja tunteita, minkä näen ainoastaan hyvänä asiana. Inspiroivan teoksen siis on Heikkinen saanut aikaan: itsessäänkin kattava teos herättää halun tutustua Leskisen tuotantoon vielä paremmin.

Anni Polva 100v. - Ota minut mukaasi

Anni Polva: Ota minut mukaasi

Karisto 1993, 200s.

Tänään tulee kuluneeksi 100 vuotta Anni Polvan syntymästä. Erikoisen tuottelias kirjailija ehti julkaista yli neljäkymmentä aikuisten romaania ja lasten- ja nuortenkirjoja vielä useamman. Pieneen osaan Polvan tuotantoa voi tutustua tänään noin parissakymmenessä kirjablogissa, joihin putkahtelee Polva-aiheisia tekstejä pitkin päivää.

Minulle, kuten varmasti monelle muullekin lukijalle, Anni Polvan tuotannosta läheisin on Tiina-sarja. Tosin mitään rakkautta ensisilmäyksellä tutustumiseni Tiinaan ei ollut, sillä muistan lukeneeni siskon hyllystä löytynyttä Tiina etsii juuriaan -kirjaa monta kuukautta. Mutta jossain vaiheessa toimelias ja hyväsydäminen tyttö vei sydämeni (tai ehkä sen vei ennemminkin se naapurin Juha) ja parikymppisenä opiskelijana luin koko sarjan alusta loppuun.

Myös Polvan herttaisen naiiveihin rakkaustarinoihin olen luonut lämpimän suhteen. En toki ole kaikkia niitä lukenut, mutta kaava on tullut tutuksi: pippurinen nuori nainen vannoo suureen ääneen, kuinka hän ei koskaan ota miestä riesakseen ja tapaa samassa jonkun ärsyttävän miehenpuolen esimerkiksi lomamatkalla. Sattuu monenlaisia kommelluksia, joissa yleensä tyttö tuiskahtaa nurin ja uusi pumpulimekko likaantuu, mutta kirjan viimeisillä sivuilla istahdetaan sen samaisen ärsyttävän miehen polvelle ja sovitaan kihloista ja häistä. Helppolukuista ja virkistävän viatonta verrattuna näihin nykyisin niin kovin yleisiin pettämiskiemuroihin, jotka eivät hirveästi ilahduta.

Mutta palatakseni tähän tämän päivän lukutempaukseen, minä valitsin luettavakseni Polvan tuotannosta hiukan poikkeavan, vakavampisävyisen kirjan Ota minut mukaasi. Tässä ei ole pumpulimekkoja tai täysihoitoloita, vaan tarinan keskiössä on viisivuotias Tanu-poika mummonsa kanssa.

Tanu on asunut mummonsa kanssa pienessä mökissä maalla jo kolme vuotta, eli Tanun muistin mukaan aina. Äiti on leskeksi jäätyään muuttanut kaupunkiin etsimään töitä ja jättänyt Tanun äitinsä hoitoon. Silloin, kun äiti käy Tanua katsomassa, hän kovasti puhuu vievänsä pojan mukanaan kaupunkiin viimeistään kouluun, mutta Tanu ei halua tutuista maisemista minnekään. Äidin uusi mies, Hannes, ei Tanusta välitä, vaan moittii tämän ärrävikaa ja nilkuttavaa kävelyä. Onneksi mummo ei meinaakaan antaa Tanua äidin matkaan, vaan vannoo kyllä selviävänsä pojan kasvatuksesta jatkossakin. Mutta mummo on jo vanha ja eräänä päivänä pihalta palatessaan Tanu löytää mummon sängystä makaamasta, suu kummasti vinossa ja toinen käsi nyrkissä sojottamassa kattoa kohti. Naapurin Matti vie mummon sairaalaan, ottaa Tanun hoteisiinsa ja joutuu pian kertomaan mummon kuolleen. Tanu ei kuolemaa käsitä, vaan hän odottaa mummon tulevan luokseen millä hetkellä hyvänsä. Äidistä ei oikein Tanun lohduttajaksi ole ja hautajaisissa ne lempeimmät sanat kuuluvat yllättäen Hanneksen suusta. Mutta kaupunkiin ei äiti Tanua vieläkään vie, vaan poika jätetään naapurin Matin kasvatiksi.

Ota minut mukaasi on julkaistu 1993, mutta tapahtumat sijoittuvat noin 1950-luvulle. Joulukirkkoon väki kulkee hevoskyydillä ja pitempiä matkoja kuljetaan linja-autolla, vaikka kyllä sillä naapurin Matilla on omakin auto. Tanu ja mummo elävät vaatimattomissa oloissa, mutta onnellisina. Heillä on lehmä, kana ja porsaskin sekä tietysti kasvimaa. Lähellä on matala suojärvi, josta nousee kalaa ihan mukavasti ja kahvirahoja mummo tienaa hieromalla naapureiden kipeytyneitä lihaksia.

Täytyy sanoa, ettei tämä kirja ole Polvan parasta tuotantoa. Tanu tuntuu ikäänsä ja kasvuympäristöönsä nähden hyvin yksinkertaiselta lapselta. Tarina kulkee pitkälti Tanun näkökulmasta, vaikka minäkertojaa tässä ei olekaan. Kuolemaa hän ei ymmärrä ollenkaan, sillä mummo on aina puhunut siitä kuin väliaikaisena olotilana: kun ihminen kuolee, hän saa siivet ja lentää taivaaseen, mistä hän voi tulla tervehtimään eläviä milloin tahansa. Kun mummo kuolee, eivät muutkaan aikuiset osaa tai vaivaudu kuoleman lopullisuudesta puhumaan ja Tanu onkin hyvin peloissaan ja surullinen, kun ei mummoa näy vaikka Tanu kuinka tätä kutsuu ja etsiikin. Minussa tarina ei herättänytkään myötätuntoa yksin jäänyttä lasta kohtaan vaan turhautumista ja kiukkua aikuisia kohtaan. Kauanko muka olisi vaatinut aikaa istahtaa alas ja puhua kuolemasta ilman mitään turhia kaunisteluita? Lisä-ärtymystä aiheutti runsaasti Tanun äiti, jonka äidillisyys oli kovin pintapuolista ja ailahtelevaa. Etenkin pojan jättäminen naapurin poikamiehen kasvatettavaksi tuntuu nykylukijan silmissä todella kummalliselta.

Kovin heppoinen lukukokemus tämä siis oli ja ihan mielelläni pitäydyn jatkossa niissä "lällyromaaneissa" ja Tiina-kirjoissa, sillä niissä Polva on selkeästi omimmillaan.

Vaihtoehtoisia juonitiivistelmiä

Facebookissa pyörähti vuodenvaihteessa käyntiin nopeasti huiman suosion saavuttanut Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä -tapahtuma. Oman korteni kannoin kekoon minäkin ja ajattelin tallettaa kansi- ja juonivariaationi myös tänne blogiin.

Stephen King: Pimeä poli

Keskussairaalan poliklinikalla lähetteet katoavat ja potilastietoihin ilmestyy kummallisia diagnooseja.

George Stark alkaa tutkia epäilyttävän polin toimintaa, mutta pimeä poli ei antaudu ilman taistelua.

Angela Carter: Maaginen kuppa

Sukupuolitaudin vaiettu puoli.

Aapeli: Monen mutu

Kansallishumoristin tarkkavainuinen yhteenveto kirjablogeista.

Jöel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapaksesta

Sen piti olla vuoden paras ravintolavisiitti.

"Jos syöt yhden tapaksen vuodessa, sen on oltava tämä!"

Totuus oli toinen.

A.S. Byatt: Jumalten uho

Jopa jumalten joukosta löytyy niitä valopäitä,

jotka eivät osaa olla uhoamatta.

Isaac Asimov: Säätö

Klassikkoaseman saavuttanut kuvaus naistenmiehestä,

jonka elämä suistuu raiteiltaan yhden typerän säädön takia.

Claudie Gallay: Tyrkyt

Oivallinen raportti julkisuushakuisista ihmisistä,

jotka hakevat huomiota keinolla millä hyvänsä.

Anni Kytömäki: Kutina

Viime vuoden upein esikoisteos, Kutina, tutustuttaa lukijan 1900-luvun alun syöpäläistilanteeseen.

Pauliina Rauhala: Ivalaulu

Keke on päässyt elämänsä ensimmäistä kertaa rapujuhliin.

Muiden rallatellessa snapsilauluja Keke kajauttaa ilmoille ivalaulun poikineen.

Rauhalan röyhkeän törkeä kieli nostaa lukijan poskille tyrmistyksen punan.

Arno Kotro: Musta mora

Hilpeä saunailta saa kylmäävän käänteen, kun mökin pihaan astelee tuntematon mies 

kädessään musta mora.

Augusten Burroughs: Jo eksien kanssa

Burroughsin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva avautuminen parisuhteesta,

jossa kaikki tuntuu jo vähintään kertaalleen koetulta.

Stephen King: Revival

Stephen King: Revival

Hodder & Stoughton 2014, 372s.

Uusi vuosi on hyvä aloittaa bloggaamalla viime vuoden viimeisestä kirjasta. Joulupukki toi minulle tämän Stephen Kingin uusimman teoksen, joka muuten julkaistaan suomeksi jo tammikuussa nimellä Herääminen.

Jamie Morton on kuusivuotias, kun pikkukaupunkiin saapuu uusi pastori, ensimmäiseen virkaansa astuva Charles Jacobs. Pastori, hänen kaunis vaimonsa ja pieni poikansa otetaan vastaan lämpimästi ja jonkin aikaa idylli on rikkumaton. Tapahtuu kuitenkin jotakin kamalaa, minkä seurauksena Jacobs irtisanotaan virasta ja hän katoaa kaikkien, myös Jamien, elämästä. Pari vuosikymmentä myöhemmin Jamie kohtaa Jacobsin uudelleen, mutta mies ei ole enää se sama, lapsuudesta tuttu. Miesten kohtalot tuntuvat olevan sidotut toisiinsa jollakin käsittämättömällä, ei lainkaan positiivisella tavalla.

"He spoke with the patience of a true believer. Or a lunatic. Maybe there's really no difference."

Revival on ahdistava ja tarkkanäköinen kertomus fanaattisuudesta. Varmasti kaikki pohtivat joskus, mitä kuoleman jälkeen on odotettavissa - jos mitään odotettavaa on. Tuohon ikuiseen kysymykseen voi etsiä vastausta hiljaa mielessään tai pakkomielteisesti, keinoja kaihtamatta.

Kertojana tarinassa toimii Jamie, joka on kirjan alussa pieni poika, lopussa jo viisissäkymmenissä. Minulle minäkertoja on erittäin hyvin toimiva ratkaisu, etenkin tällaisessa muistelutyyppisessä kerronnassa. Revival ei ole Kingin parhaita teoksia, mutta lukeminen oli silkkaa nautintoa. Paitsi silloin, kun pelotti. Minulle Revival oli neljän tähden kirja, mutta ymmärrän hyvin, mikäli tarina on jollekin toiselle pettymys. Ensinnäkin juoni etenee varsin hitaasti. Toimintaa ei juurikaan ole, vaan aika kuluu omaa, verkkaista tahtiaan. Ja kun toiminnan hetki viimein koittaa, koko homma on ohi nopeasti ja ehkäpä vähän liian helpostikin. Kingin kerronta on kuitenkin omaa luokkaansa ja jollakin ihmeellisellä tavalla nautin (nykyisin) paljon enemmän siitä verkkaisuudesta kuin toimintakohtauksista.

"Home is where they want you to stay longer."

Tähän kirjaan oli hyvä lopettaa lukuvuosi 2014, joka on muuten ollut erittäin antoisa. Uskon, ettei tämä vuosi häviä edelliselle ainakaan kirjojen suhteen. :)