Ihmeiden tie

John Irving: Ihmeiden tie
(Avenue of Mysteries, 2015)
Tammi 2016, 600s.
Suom. Kristiina Rikman

Joskus luottokirjailijankaan tuotokset eivät vastaa lukijan odotuksia. Rakastan erityisesti Garpin maailmaa, (myös elokuvana), mutta muutkin lukemani Irvingin kirjat ovat olleet vähintään viihdyttäviä. Odotinkin Ihmeiden tietä niin kovasti, että hihkaisin ääneen kun kirjan sain käsiini. Mutta itse lukeminen ei sitten tarjonnutkaan sitä suurta nautintoa, jota odotin.

Ihmeiden tie kulkee kahdessa ajassa. Kirjan nykyajassa seurataan Juan Diego Guerreron pitkää ja sekavaa matkaa Filippiineille lunastamaan nuorukaisena annettua lupausta. Lähinnä unissaan Juan Diego muistelee nuoruuttaan 70-luvun Meksikossa, Oaxacassa, missä hänet tunnettiin parhaiten kaatopaikan lukijana. Kaatopaikalta löytyneiden, osin palaneiden kirjojen avulla Juan Diego on opetellut paitsi lukemaan, myös puhumaan englantia. Pikkusisko Lupe sen sijaan lukee ajatuksia ja puhuu kieltä, jota vain Juan Diego ymmärtää. Heidän äitinsä työskentelee päivisin jesuiittojen ylläpitämän orpokodin siivoojana, öisin ilotyttönä. Muutamien mutkien jälkeen Lupe ja Juan Diego muuttavat kaatopaikalta orpokotiin ja sieltä sirkukseen. Tärkeässä roolissa ovat myös itseään ruoskiva pappiskokelas Edward Bonshaw ja transvestiitti ilotyttö Flora.

Kuulostaa kovin irvingmäiseltä keitokselta, eikö totta?
Ikävä kyllä tämä soppa ei maistu kovin hyvälle. Siinä on turhan paljon aineksia ja vähän pohjaan palaneen katkua.

Etenkin nykyajassa kulkevan kerroksen minä koin tuskastuttavan sekavaksi ja toisteiseksi. Kuinka paljon beetasalpaajia, viagraa ja vain osittain tajuissaan harrastettua seksiä voi yhteen kirjaan oikein mahduttaa? Ihan liikaa! Aikuinen Juan Diego ei herättänyt hippustakaan sympatiaa tai edes neutraalia kiinnostusta.

Harkitsin kirjan keskeyttämistä moneen kertaan. Pari pitempää taukoa sen lukemisessa pidinkin ja luin pari muuta, vetävämpää kirjaa. Noin puolivälin paikkeilla iski joku perisuomalainen jääräpäisyyskohtaus ja päätin, että kyllä tämä on luettava loppuun asti, mahdollisimman nopeasti. En tiedä johtuiko tästä lukutahdin kiristämisestä vai mistä, mutta loppua kohti aloin aidosti viihtyä Ihmeiden tiellä. Vaikka aikuinen Juan Diego pysyi loppuun asti jotenkin vastenmielisenä hahmona, se menneisyyden tarina vei sittenkin mukanaan. Siellä vuosikymmenten takaisessa ajassa Irving tuntui olevan tukevammin omalla maallaan: omalaatuisia henkilöhahmoja pienine (ja suurine) omituisuuksineen, absurdeja tilanteita, odottamattomia tapahtumia ja hippunen vinksahtanutta huumoriakin.

En ole lukenut kaikkia Irvingin kirjoja (viisi tai kuusi on edelleen lukematta), mutta tunnistin Ihmeiden tiestä muutamia aiemmista kirjoista tuttuja juttuja. Irving viittaa useammankin kerran ainakin Oman elämänsä sankariin ja uskoakseni myös Sirkuksen poikaan. Luultavasti tässä oli myös suurempaa symboliikkaa, mutta sellaisesta en jaksanut kiinnostua.

Ihmeiden tie on selkeästi heikoin lukemistani Irvingin kirjoista. Palaan siihen soppa-vertaukseen ja totean, että tästä olisi tullut maukkaampi jos aineksia ei olisi näin paljoa ja keittoaika olisi ollut lyhyempi. Mutta kyllä tämän söi, kun kitkeryyteen ensin tottui.

Chestnut Street

Maeve Binchy: Chestnut Street
Random House Audio, 12h 29min.
Lukija: Sile Bermingham

Maeve Binchyn Chestnut Street on erittäin onnistunut valinta äänikirjaksi, jos ei voi kuunnella pitkiä pätkiä yhtäjaksoisesti. Binchylle varsin ominaisesti tämän kirjan luvut ovat lähes itsenäisiä novelleja. Lukujen kutakuinkin ainoa yhteinen tekijä on Chestnut Street, eli katu, jonka asukkaista kussakin luvussa kerrotaan.

Chestnut Street on hevosenkengän muotoinen katu. Ulkoisesti kaikki voi näyttää idylliseltä ja hyvinkin tavalliselta, mutta jokaisen kadun asukkaan elämästä löytyy aineksia kertomukseen. Moni voi luulla tuntevansa naapurinsa hyvinkin, mutta yllätyksiltä ei voi aina välttyä. Kun pari vuotta tyhjillään ollutta taloa aletaan remontoida, yksi remonttimiehistä löytää kätketyt päiväkirjat, joista paljastuu miksi talon entinen rouva ei poistunut talosta ja minne pariskunta katosi. Kaikki yksin elävät ihmiset eivät ole yksinäisiä, eivätkä kaikki perheelliset koe kuuluvansa joukkoon.

Sile Bermingham oli viehättävä lukija, jonka vieno irlantilaisaksentti antoi kirjalle mukavasti lisää eloa. Aivan kaikista Chestnut Streetin asukkaista en hirveästi välittänyt, mutta kokonaisuutena kirja jätti hyvän mielen. Pidin siitä, että toisin kuin useimmissa Binchyn kirjoissa, tässä kaikki kadunvarren asukkaat eivät suinkaan olleet yhtä suurta perhettä vaan oikeastaan joka talossa eletään yllättävänkin omissa oloissa.

Chestnut Street on lämminhenkisten tarinoiden kokoelma, joka kärsii vain miedosta imelyydestä.

Elämäni

Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni
S&S 2016, 90s.

Yritän silloin tällöin laajentaa lukumakuani runojen puolelle. Summassa valituista runokirjoista hyvin harva on miellyttänyt, enkä ole taas pitkään aikaan edes yrittänyt tarttua runoihin. Tykkään sellaisista runoista, jotka saavat hyvälle mielelle. Huumori ei haittaa, mutta vielä enemmän viihdyn sanoilla leikittelyn parissa.

Stina Niemen ja Aino Öhmanin yhteistyössä kirjoittama Elämäni sisältää aidoista potilaskertomuksista napattuja sanoja, lauseita ja ilmauksia, joista on koottu mainioita runoja. Kenenkään ei tarvi pelätä omien potilastietojensa paljastumista, sillä näistä pienistä murusista ei kyllä tunnistaisi itseäänkään. Ihan ensimmäiset potilasrunot syntyivät lähinnä kirjoittajien omaksi iloksi, mutta vähitellen viikottaisesta runosta tuli koko työyhteisön ilostuttaja. Ja nyt siis kuka tahansa pääsee nauttimaan lääkärikielen erikoisuuksista ja tahattomista kirjoitusvirheistä.

LIIKE
Liikkunut fordilla.
Ei käärmehavaintoa.
Tilanne ennallaan,
horisontti heiluu.

Tykkäsin tästä runokokoelmasta oikein paljon. Vaikka en ääneen hirnunutkaan (koska lapset olivat nukkumassa), nauroin kuitenkin. Ohkaiseen kirjaan ei niin montaa runoa mahdu, että ideaan ehtisi kyllästyä, joten Elämäni jätti jälkeensä kaikin puolin ilahtuneen ja hilpeän mielen.

NÄKY
Näkee vain tähden.
Annetaan HotShot.
Ei heti trampoliinille eikä sirkusjuhliin.

Jos vain kenelläkään tulee mieleen hilpeitä runokirjoja, niin vinkatkaa ihmeessä!

Kevyesti kipsissä

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Tammi 2016, 243s.

Tunnustan, että en ole lukenut Veera Vaahteran aiempia kirjoja, koska olen röyhkeästi, lukematta pätkääkään, ennakkoarvioinut ne "liian hömpäksi". Tässä kuitenkin päivänä eräänä välttelin kotitöitä netissä notkuen ja päädyin lukemaan lukunäytettä Vaahteran uusimmasta kirjasta, joka sisälsikin niin hykerryttävän päähenkilön, että pistin kirjan saman tien varaukseen.

Kevyesti kipsissä kertoo Lotasta, joka on ennen kaikkea lukija. Kirjaston vahtimestarina työskentelevän naisen työpäivätkin kuluvat usein kirjojen parissa, esimerkiksi työpöydän alla lukemassa. Sosiaalista elämää tai muita harrastuksia Lotalla ei ole, mutta kyllähän lukemisessa riittääkin tekemistä - varsinkin silloin, jos ei koskaan jätä aloittamaansa kirjaa kesken. Lotta on täysin tyytyväinen erakkomaiseen elämäänsä, joka kuitenkin menee sekaisin kun hän kävelee (kirjaa lukiessaan) auton alle ja joutuu vielä siskon ja tämän avovaimon luokse evakkoon vesivahingon takia. Vasten tahtoaan Lotta joutuu myöskin treffeille ja kohta ollaankin perinteisessä kahden miehen loukussa: valitako kumppaniksi herra A vai B, vai voittaako kirjallisuus sittenkin lihalliset houkutukset.

Luin ensimmäiset sata sivua yhdeltä istumalta. Lotan lukutoukkuus on äärimmäistä ja hänen suhtautumisensa kirjoihin (ja anti-suhtautumisensa ihmisiin) tarjoaa monia hihityttäviä tilanteita. Oli helppoa ymmärtää Lotan ahdistus, kun joku toinen meni järjestämään hänen kirjahyllynsä tai edes ehdotti keskeneräisten kirjojen palauttamista kirjastoon. Vaahteran (eli Pauliina Vanhatalon) teksti on jouhevaa ja huumori genrelle tyypillisen nasevaa. Ikävä kyllä koin Lotan kirjahimon paljon kiinnostavammaksi kuin kummankaan miesehdokkaista ja loppu kirja menikin vähän väkisinlukemiseksi.

Kevyesti kipsissä tarjosi lukuhimoiselle ihmiselle sopivaa (ja kenties suunnattuakin) viihdykettä muutamaksi illaksi, mutta ei varmaankaan jätä kovin pitkäkestoista muistijälkeä.

Poika / Yksinlentoon

Roald Dahl: Poika / Yksinlentoon
(Boy, 1984 / Going Solo, 1986)
Avain 2004, 468s.
Suom. Seppo Sipilä

Takkuilen parhaillaan erään kovasti odottamani uutuuskirjan kanssa. Oli pakko ottaa aikalisä ja nappasin hyllystä Roald Dahlin "tuplamuistelmat".

Poika sisältää muistoja aina vuoteen 1936 asti, eli siihen saakka kun Dahl parikymppisenä nuorena liikemiehenä saa kovasti toivomansa siirron Afrikkaan. Yksinlentoon taas kertaa Afrikassa vietettyä aikaa sekä Dahlin sotilasuraa hävittäjälentäjänä toisen maailmansodan aikana.

Ensimmäisen osan ahmaisin päivässä. Dahlin kerronta on muistelmissakin vetävää ja rentoa, jutut (enimmäkseen) kerta kaikkiaan hulvattomia. Esimerkiksi ystävän lääkäri-isän pähkähullut lakritsinvastaiset puheet olisivat aivan hyvin voineet päätyä sellaisenaan johonkin Dahlin lastenkirjoista. Tuo lääkäri oli kertonut pojalleen, että lakritsi tehdään rotan verestä. Olipa hän jopa seikkaperäisesti kuvannut lakritsin valmistusprosessin keittämisestä rottamuusin valmistamiseen, liiskaamiseen ja leikkaamiseen. Hänen mukaansa lakritsin syömisestä saa rottakuumeen, joka muuttaa hampaat "hyvin teräviksi ja neulamaisiksi", isä oli vastannut. "Ja lyhyt hännäntynkä kasvaa selkääsi aivan takapuolesi yle. Rottakuumeeseen ei ole parannuskeinoa. Minunhan se pitäisi tietää. Minä olen lääkäri."

Roald Dahlin lapsuudenperhe ei ollut perinteinen ydinperhe. Roaldin ollessa kolmevuotias, hänen vanhempiensa ensimmäinen yhteinen lapsi kuoli umpisuolentulehdukseen. Vain viikkoja myöhemmin menehtyi myös perheen isä, keuhkokuumeeseen. Roaldin äidillä oli yksin huolehdittavanaan viisi lasta: kolme omaa (+ neljäs syntymässä parin kuukauden kuluttua) ja kaksi lasta miehensä ensimmäisestä avioliitosta. Sen sijaan, että nuori leski olisi pakannut tavaransa ja lapset laivaan ja muuttanut takaisin kotikonnuilleen Norjaan, topakka nainen päätti selvitä elämästä Walesissa. Edesmenneen miehensä toivomuksen mukaan Sofia halusi taata lapsilleen englantilaisen koulutuksen.

Oho, meinasipa lipsahtaa täydelliseksi referoinniksi tämä blogiteksti. Poika on tosiaan ihastuttavan lämminhenkinen, vaikka englantilaisten sisäoppilaitosten käytännöt - etenkin jatkuvine piiskaamisrangaistuksineen - eivät mitenkään lempeitä olekaan. (Tai siis eivät olleet ainakaan Roald Dahlin aikoina...)

Yksinlentoon on sekin mielenkiintoinen, mutta lienee ihan luonnollista etteivät sotavuosien ja taisteluiden kuvaukset ole ihan niitä leppoisimpia mahdollisia luettavia. Dahl lähtee kouluttautumaan lentäjäksi vapaaehtoisena ja pursuaa intoa vielä oikeissa taisteluissakin. Vaikka nämä sotajutut eivät niin mukaansatempaavia olleetkaan, oli ihan mielenkiintoista lukea, millaisena toinen maailmansota näyttäytyi Kreikassa, Libyassa ja Syyriassa.

Tämän jälkimmäisen osuuden alku oli kuitenkin hyvin vetävä. Dahl lähtee tosiaan parikymppisenä Shellin työntekijänä kolmen vuoden komennukselle Tansaniaan. Ite työstään Dahl ei liiemmin kertoile, mutta Afrikan luonnosta sitäkin runsaammin ja haltioituneemmin.

Suosittelen tätä kirja(kaksikko)a todella lämpimästi. Minä nautin lukemisesta kovasti ja opin samalla paljon yhden suosikkikirjailijani elämästä. Äärimmäisen mielelläni lukisin myös Dahlin sodanjälkeisistä vuosista, oman perheen perustamisesta ja siitä, kuinka hän ryhtyi kirjailijaksi.

Saving Grace

Jane Green: Saving Grace
Macmillan Audio 2014, 10h 59min
Lukija: Jane Green

Olen joskus muinoin lukenut Jane Greeniltä ainakin Netti@deitin ja Vauvakuumeen, joista molemmista pidin paljonkin. Nyt klikkailin kuunneltavakseni Greenin parin vuoden takaisen kirjan, Saving Grace, koska ajattelin sen olevan mukavan leppoisaa viihdykettä kävelylenkeille.

Gracen aviomies, Ted Chapman, on menestyvä kirjailija, jonka ura on kylläkin kääntynyt laskusuuntaan. Mies on hyvin arvaamaton ja äreä, joten Grace joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan, ettei suututtaisi tätä. Chapmanien pitkäaikainen ystävä ja avustaja on joutunut jättämään työnsä perhesyiden vuoksi, mutta kuin taivaan lahjana Grace tapaa Bethin, joka vaikuttaa nuoresta iästään huolimatta täydelliseltä monitaiturilta. Kaikki rakastavat avuliasta Bethiä, myös Grace, vaikka jokin määrittelemätön kaihertaakin hänen mieltään. Gracella on toisinaan vaikeuksia nukkua, toisinaan taas hereillä olo on lähes mahdotonta. Tedin painostuksesta Grace suostuu tapaamaan psykiatrin, joka toteaa Gracella kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja määrää hoidoksi roppakaupalla lääkkeitä.

Ensimmäinen miinus kirjalle tulee lukijasta. Greenin ääni on ärsyttävän hempeä, välillä lepertelevä, välillä voivotteleva. Toinen miinus tulee lukujen perään lykätyistä resepteistä, jotka rikkovat tunnelmaa aivan turhaa. Aivan joka luvun jälkeen ei reseptejä sentään ole, mutta liikaa kuitenkin.

Tarinaa vaivaa sekavuus ja se olisikin kaivannut kipeästi tiivistämistä. Luultavasti on ihan tarkoituksellista, ettei lukijalle ole heti selkeää, miltä tai keneltä Grace pitäisi pelastaa. Onko suurin huolen aihe äkäinen aviomies, liian täydellinen avustaja vai sittenkin Gracen mielenterveys? Tässä tarinassa oli todella paljon epäuskottavuuksia, liikaa toistoa varsinkin takaumissa ja muka-yllättävin loppunäytös pitkään aikaan.

Kirjan kuunteleminen oli välillä todella tuskaista, mutta sinnittelin kuitenkin loppuun asti. Saving Grace ei ollut lainkaan niin laadukas, naseva eikä varsinkaan napakka, kuin millaisina aiemmin lukemani Greenin kirjat muistan.

Kesken jäänyt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2016, 432s.

Tässä sitä ollaan.
Vaikka kuinka yritin sinnitellä ja pinnistellä, en kerta kaikkiaan saanut otetta Finlandia-palkitusta Oneironista, vaan nyppäsin kuukausitolkulla paikallaan nököttäneen kirjanmerkin pois kirjan välistä ja luovutin lopullisesti.

Laura Lindstedtin kirjaa on kehuttu valtavan paljon, kaikkialla. Osasin kyllä varautua siihen, ettei tarina etene suorinta mahdollista reittiä eikä kieli ole helpointa mahdollista. Osasin odottaa sitäkin, että en välttämättä rakastuisi kirjaan heti ensi sivuilla.

Mutta sitä en odottanut, että vielä sivulla 199 minulle olisi likipitäen täysi mysteeri, mistä kirja oikein kertoo. Ilman ennakkotietoja en olisi kyllä tajunnut sitäkään vähää. Tiedän, että kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka kohtaavat toisensa kuoleman jälkeisessä tilassa. Naiset eivät tunne toisiaan entuudestaan, ovathan he kotoisin maapallon eri puolilta.

Lukeminen oli minulle todella vaikeaa. Lindstedtin käyttämä kieli tuntui häiritsevän laskelmoidulla tavalla erikoiselta. Häiriinnyin heti kirjan alkukohtauksesta ja häkellyin, kun myöhemmin yhden naisen kakkaa piti ihmetellä ihan mahdottomalla intensiteetillä. Ihan kummallinen kirja, jonka lukeminen muistutti unta: jotain tapahtui koko ajan, mutta en osaa sanoa kenelle, missä ja miksi. Enkä oikeastaan edes välitä.

Olen pettynyt paitsi kirjaan, myös itseeni: miksi en tajua tätä?

Salaisuuksia haudan takaa

Charlaine Harris: Salaisuuksia haudan takaa
(Grave Secret, 2009)
Gummerus 2016, 303s.
Suom. Sari Kumpulainen

Kaipasin hömppää ja luin tuoreimman suomennoksen Charlaine Harrisilta.
Sain sitä mitä odotinkin.

Harper Connelly -sarjan päätösosa, Salaisuuksia haudan takaa, pysyy uskollisena Harrisin tyylille. Teksti on kevyttä ja ihan letkeää luettavaa, mutta hyvin toisteista ja paikoin kömpelöä. Luojan kiitos tässä osassa ei kuvattu Harperin seksielämää yhtä pitkään ja hartaasti (ja huonosti!) kuin edellisessä osassa.

Tällä kertaa Harper kutsutaan ikään kuin näytösmielessä vierailemaan eräällä sukuhaudalla. Harper tulee ohimennen paljastaneeksi yhdestä vainajasta sellaisia tietoja, joihin kuulijat eivät olleet varautuneet. Hyvin pian Tolliveria ammutaan olkapäähän hotellin ikkunan lävitse ja Harperkin saa tappouhkauksen. Sitten mietitäänkin, että kuka jahtaa ketä ja miksi. Lisäksi kerrataan jälleen useaan kertaan Harperin ja salaman kohtaaminen ja sitä seurannut erikoinen kyky, Harperin ankea lapsuus, sisaren katoaminen ja blaa blaa blaa. Ah, lisäksi kohtaamme tietenkin Manfredin, tuon lävistyksillä koristellun selvänäkijän, joka on luonnollisesti palavasti rakastunut Harperiin.

Sisaren katoaminen on tässäkin kirjassa aika isossa roolissa ja kirjan lopussa hänen kohtalonsa selviääkin.

Hyvällä tahdollakaan en voi väittää, että juonikuviot olisivat pysyneet kauhean hyvin kasassa, mutta ilman muuta luen tätä laatua jatkossakin.

Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta
Atena 2013, 236s.

Mikko Porvalin sympaattisen pienikokoinen Rautasormus pitää sisällään 12 erilaista tarinaa, joissa sota on tavalla tai toisella vahvasti läsnä. Minua alaotsikon rakkaustarinat sanavalinta harhautti sen verran, että odotin tosiaan kertomusten olevan romanttisia rakkaustarinoita. Sen sijaan tarinoiden kirjo on ihastuttavan laaja, rakkautta kun on niin monenlaista.

Luin näitä tarinoita hitaasti, sillä halusin rauhassa pysähtyä ajattelemaan kutakin tarinaa. Porvalin kerrontatyyli on miellyttävä. Hän ei lipsahda paasaamaan, ylitunteilemaan, syyllistämään tai vouhkaamaan muutenkaan millään tavoin, vaan onnistuu kertomaan tarinat lempeän kiihkottomasti, empaattisesti.

Jokaisen tarinan perässä on lyhyt kertomus siitä, miten kyseinen tarina päätyi Porvalin tietoon ja nämä kertomukset olivat minusta yhtä mielenkiintoisia kuin varsinaiset tarinat.

Rautasormus on sellainen kirja, jota voisi luetuttaa vaikkapa yläkoululaisilla tai ainakin lukiolaisilla.

Butcher's Crossing

John Williams: Butcher's Crossing
(Butcher's Crossing, 1960)
Bazar 2016, 334s.
Suom. Ilkka Rekiaro

John Williamsin Stoner oli viime vuoden kirjatapaus, myös minulle. Vähäeleinen kertomus erään miehen elämästä on edelleen vahvasti muistissa.

Butcher's Crossing on erilainen, mutta ei missään nimessä huonolla tavalla. On vuosi 1873, kun Will Andrews jättää yliopisto-opinnot kesken ja lähtee länteen. Butcher's Crossingista hän löytää isänsä vanhan tuttavan, jolla olisi tarjota Willille siisti sisätyö. Will ei kuitenkaan ole jättänyt entistä elämäänsä taakseen viettääkseen päivänsä toimistohommissa. Pian hän onkin jo rahoittanut biisoninmetsästysreissun Coloradon vuoristoon. Muut suhtautuvat neljän miehen uhkarohkeaan matkaan epäillen, mutta joukon johtaja uskoo asiaansa järkkymättä.

Vaikka tarina on aivan toisenlainen kuin Stonerissa, kieli ja kerronta on yhtä laadukasta. En näköjään osaa edes pukea sanoiksi tarinan parhaita puolia: hallittua hitautta, maisemankuvausta ja tunnelmia. Will Andrews lähtee matkaan lähes kliseisen viattomana, mutta tarinan päättyessä Will on jo aivan toinen mies.

Karua, rankkaa, julmaakin luettavaa, mutta minulle täydellisyyttä hipova lukukokemus.

Ja kannestakin on pakko todeta, että jälleen on valittu harvinaisen puhutteleva kuva. Tuo biisoni on upea, kunnioitusta herättävä ja kaunis, mutta silmistä heijastuu väsymys, pettymys ja suru.

Benjamin Hawk - Merirosvon oppipoika

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk - Merirosvon oppipoika
Karisto 2016, 186s.

Tässäpä on kuulkaa meidän lasten tuorein suosikkikirja. Eikä vain lasten, sillä äiti ihastui myös. 

14-vuotias Benjamin Hawk asuu Portsmouthin satamakaupungissa, vuosi on 1692. Isä on lähtenyt merille vuosia sitten ja jäänyt sille tielleen. Suutarina työskentelevä setä on ottanut Benjaminin, tämän äidin ja sisarukset kattonsa alle, mutta ei toki hyvää hyvyyttään: lapsista on jo kovasti apua suutarin verstaassa ja voisipa hän ottaa (kadonneen) veljensä vaimon omaksi puolisokseen. Samoissa nurkissa elelee myös isoisä, entinen merten kauhu, joka huitelee enimmäkseen omilla teillään, pääosin kapakoissa. Benjamin haaveilee merimiehen elämästä, vieraista maista ja seikkailuista. Vastoin äitinsä toiveita Benjamin ottaa ja karkaa merille, mukanaan vain muutama tavara, homehtunut leipä ja isoisän antama nahkapussukka, jonka sisältä paljastuu aarrekartta.

Benjamin Hawk - Merirosvon oppipoika on mainion perinteinen merirosvoseikkailu. Juoni vetää loistavasti ja jännitystäkin riittää. Benjamin on varsin neuvokas poika, kuten tällaisten seikkailujen sankarit useimmiten ovat, eikä hän lannistu isoistakaan vastoinkäymisistä. Minä pidin erittäin paljon siitä, ettei kirjan kieli ollut liian siloiteltua ja lapsellista, vaan merirosvot kiroilevat, riitelevät ja uhkailevat toisiaan käyttäen myös rumaa kieltä. Ainoastaan yhden koirankullin jätin lukematta, mutta sekin sensuuri tapahtui suunnittelematta. Kielen lisäksi myöskään kirjan tapahtumat eivät ole tylsistyttävän latteita, eivätkä asiat todellakaan aina käänny parhain päin.

Aloitimme tämän kirjan eräänä iltapäivänä ja hoksasimme, että iltasadun voi tosiaan aivan hyvin lukea jo ennen kuin lapset pötkähtävät sänkyihinsä. Tällä uudella taktiikalla myös tuo pian 8-vuotias salamanukahtaja pysyi hereillä ja oli useimmiten ensimmäisenä vaatimassa vielä yhtä lukua. 

Kirjan tapahtumat päättyvät kutkuttavasti, enkä pistäisi lainkaan pahakseni, vaikka Benjamin Hawk seikkailisi useammassakin kirjassa.

2 X Shaun Tan

Shaun Tan: Ankomsten, (The Arrival, 2006), Kabusa Böcker 2010, 128s.

Etäisten esikaupunkien asioita, (Tales from outer suburbia, 2008), Lasten Keskus ja Kirjapaja 2015, 94s. Suom. Jaana Kapari-Jatta

Voiko sanoa lukeneensa kirjan ruotsiksi, jos ainoat tekstit ovat etu- ja takakannessa? Shaun Tanin Ankomsten on upeasti kuvitettu sanaton sarjakuvamainen kertomus perheestä, jonka täytyy muuttaa toiseen maahan. Ensin matkaan lähtee isä, joka matkustaa höyrylaivalla hyvin pitkän matkan eriskummalliseen maahan, jossa oikeastaan mikään ei muistuta kotimaasta. Isä ikävöi perhettään, samoin vaimo ja lapsi häntä. Heti kun mies on saanut järjestettyä välttämättömimmät asiat, hän kutsuu perheensä luokseen.

Ankomsten on todella tunnelmallinen ja puhutteleva kertomus. Sen voi lukea fantasiatarinana tai kertomuksena siitä, millaista on jättää taakseen kaikki tuttu ja asettua elämään aivan uudenlaiseen ympäristöön. Viehättävä kokonaisuus.

Etäisten esikaupunkien asioita on luokiteltu lastenkirjaksi, mutta minä luin sen mielelläni ihan itsekseni. Tanin lyhyet tarinat eivät ole perinteisiä satuja, vaan mitä eriskummallisimpia välähdyksiä omituisistakin asioista. Yhdessä tarinassa hylätyllä tontilla istuu vesipuhveli, jolta ihmiset kysyvät mielellään neuvoja. Toisessa vaari muistelee, miten ennen vanhaan mentiin naimisiin: se ei ollut ollenkaan niin vaivatonta, kuin nykyisin. Tarinoissa nähdään myös erikoisia tikku-ukkoja, pikkuruinen vaihto-oppilas, salainen sisäpiha sekä ballistisia ohjuksia kaikilla pihoilla.

Omat lapseni tuskin olisivat näistä tarinoista viehättyneet, enkä voi väittää itsekään niitä suoranaisesti ymmärtäneeni. Mutta tarinoissa on yllätyksellisyyttä ja niin erikoisia asetelmia, että tykkäsin todella paljon. Näitä tarinoita voisi lukea iltasaduksi itselleen.

Mun muikkarit

Russell Brand: Mun muikkarit
(My Booky Wook, 2007)
Teos 2016, 415s.
Suom. Kaisa Sivenius

Jopas, jopas.
Russell Brandin muistelmientapaisten alaotsikkona on Seksiä, huumeita ja seisomakomiikkaa, joten ei ehkä pitäisi yllättyä siitä, että kirja sisältää kaikkia edellämainittuja. Tosin huomattavasti enemmän seksiä ja huumeita, kuin komiikkaa. Itse asiassa Brand ehtii kirjan aikana käydä sekä seksi- että huumeriippuvuuden takia vieroituksessa, komiikan pysyessä ilmeisesti terveissä rajoissa. Ajallisesti kirja kattaa Brandin elämän syntymästä noin vuoteen 2005, joten esimerkiksi Katy Perryä koskevia paljastuksia on aivan turha toivoa.

Brandin kerronta ja sanailu on omalaatuista, eikä kääntäminen ole varmasti ollut mikään helppo tehtävä. Sivenius on kuitenkin tehnyt ammattitaitoista työtä. Oli mielenkiintoista lukea Brandin lapsuudesta, joka ei ollut seesteisin mahdollinen. Pidin myös koulumuisteloista ja siitä, kuinka Brand innostui näyttelemisestä.

Laadukkaasta käännöksestä huolimatta Mun muikkareiden lukeminen alkoi puolivälin jälkeen puuduttaa todella pahasti. Sen verran tiukkis olen, että en kerta kaikkiaan jaksa lukea loputtomasti huumeista, ryyppäämisestä, pettämisestä, huorista ja panemisesta. (Voin jo kuvitella, miten monta pettynyttä googlaajaa päätyy blogiini tämän tekstin julkaisemisen jälkeen…) Mitä siihen komiikkaan tulee, sekin sisälsi tuskastuttavan paljon edellä mainittuja aiheita sekä muita ei-niin-hauskoja elementtejä.

Mun muikkareissa keskitytään tosiaan Russell Brandin elämän sekavimpiin vuosiin. Olisi ollut mielenkiintoista mielenkiintoisempaa kuulla myös uran kehittymisestä ja selväpäisemmistä ajoista.

Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
(L'amica geniale, 2011)
WSOY 2016, 362s.
Suom. Helinä Kangas

Kirjan alussa, nykyajassa, Lenù saa puhelun Lilan pojalta, Rinolta. Lila on kadonnut, jo pari viikkoa aiemmin. Ei Lenù voi asian - tai Rinon - hyväksi mitään tehdä, mutta hän päättää kirjata muistiin kaiken, mitä hän Lilasta ja heidän ystävyydestään muistaa.

Lenù ja Lila tutustuvat sodanjälkeisessä Napolissa. Tyttöjen ystävyys ei ole sitä ylitsevuotavaisen ripustautuvaa, uskoutuvaa, uhrautuvaa, ihannoivaa ja heittäytyvää laatua, jollaiseksi helposti kuvittelisi parhaiden ystävien välit. Lilassa on jotakin hyvin omalaatuista, ennakoimatonta. Joskus hän ymmärtää Lénua puolesta sanasta, joskus hän on julma.

Loistava ystäväni on loistava kirja. Ferranten kerronta on varsin pienieleistä, mutta vahvaa. Kertoja Lenù ei edes teeskentele ymmärtävänsä Lilan kaikkia oikkuja, ei vaikka tapahtumista on aikaa jo vuosikymmeniä. Edelleen Lila on suuri omalaatuinen mysteeri. En tietenkään osaa sanoa, kuinka realistista ajankuvausta Ferrante kirjoittaa, mutta täysin uskottavaa ainakin. Lenùn kasvuympäristö on vaatimaton ja hyvin suppea, reviiri laajenee vasta pakon edessä.

Loistava ystäväni on neliosaisen sarjan avausosa. Olen monet kerrat motkottanut sarjojen rasittavuutta, mutta tälle kirjalle odotan jatkoa innolla. Haluan kovasti tietää, mitä Lilalle ja Lenùlle tapahtuu seuraavaksi. Arvata en osaa, siitä olen varma, sillä etenkään Lilan mielenliikkeet ja teot eivät ole ennakoitavissa.

Minulle Loistava ystäväni oli lukunautintoa alusta loppuun.