Hyvää hömppää

Melissa Hill: Kirjeitä San Franciscosta (Please Forgive Me)

Tammi 2009, 415s.

Suom. Henna Kaarakainen

Voi miten virkistävää oli lukea pitkästä aikaa hömppäkirja! Vielä hauskempaa oli lukea tämä samaan aikaan kun aloitin katsomaan Rimakauhua ja rakkautta (ensimmäistä kertaa, mainittakoon). Jälkimmäinen on osoittautunut niin hyväksi sarjaksi, että huomasin jo lukiessa sekoittavani iloisesti kirjan ja tv-sarjan, joilla ei luonnollisestikaan ole keskenään mitään tekemistä. Lainasin tämän kirjastosta vahingossa, koska sekoitin irlantilaisen Melissa Hillin amerikkalaiseen Melissa Banksiin, jonka Nyt nappaa-kirjasta pidin aikoinaan kovasti.

Kirjassa Irlantilainen Leonie muuttaa San Franciscoon kertomatta asiasta edes parhaalle ystävälleen. Syy muuttoon selviää vähitellen kirjan edetessä, mutta toki tällaisen kirjan ollessa kyseessä tietää asiaan liittyvän hankalia ihmissuhteita. Leonie viihtyy uudessa kotikaupungissaan mainiosti, onhan hänellä viehättävä asunto, kiva työpaikka, ymmärtäväinen pomo ja naapuri, josta tulee Leonien hyvä ystävä. Muuttaessaan uuteen asuntoonsa Leonie löytää vaatekaapin ylähyllyltä puurasian, jossa on sellofaaniin pakattuna avaamattomia kirjeitä. Leonie ottaa tehtäväkseen toimittaa kirjeet perille, mikä osoittautuu hankalaksi, kun ei tiedä vastaanottajan nykyistä asuinpaikkaa.

En lue hirveän paljon hömppäkirjoja (chick lit ei oikein istu puheeseeni), mutta onneksi tartuin tähän. Kirjeitä San Franciscosta on mukavan moniulotteinen siinä mielessä, että siinä seurataan montaa eri tarinaa niin nykyisyydessä kuin menneessäkin. Eihän tämä mitään klassikkoainesta ole, mutta harvinaisen onnistunut hömppäkirja minun makuuni. Suomennostakin täytyy kehua sujuvuudesta.

Koska Totally British -haasteesta löytyy oma kategoria irlantilaisille kirjailijoille ja Irlantiin sijoittuville kirjoille, haluan välttämättä osallistua siihen tällä teoksella. Lukujonossa on jo valmiiksi - monen muun ohella - pari irlantilaiskirjailijoiden kirjaa, joten ehkä tämä uuden haastekategorian aloittaminen vauhdittaisi niiden lukemista.

Rikoksia

Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Verbrechen)

Atena 2011, 210s.

Suom. Raija Nylander

Tätä kirjaa en olisi lainannut ja lukenut ilman Jorin arvostelua. Odotin peruskaavasta poikkeavien rikosten kuvailua, mutta sain kyllä paljon enemmän. Kyseessä on kirjailijan esikoisteos, josta en löydä muuta moitittavaa kuin sen, etten ole oikein selvillä onko kyseessä fiktiivinen teos vai ei. Kirjastoluokittelun perusteella kyseessä on proosa, mutta moni nettilähde pitää kirjan tarinoita tosina. Ovatko nämä tositapauksia taiteellisesti väritettyinä? Jos joku löytää yksiselitteisen "totuusluokituksen", olisin hyvin iloinen tiedosta. 

Ferdinand von Schirach on erittäin taitava kirjoittaja. Kirjan kaksitoista tarinaa - tai tapausta - ovat melko lyhyitä ja eleettömiä, mutta hyvin latautuneita. Jos Stephen King kirjoittaisi rikostarinoita, hän kuulostaisi varmaankin samalta kuin von Schirach. Minä luin tätä kirjaa nautiskellen, samaan tapaan kuin luen novellikokoelmia: yksi kappale kerrallaan, sitten tauko. Näin saan keskittyä kuhunkin kappaleeseen rauhassa.

En halua kertoa mistään tapauksesta tarkemmin, koska se veisi ilon lukukokemuksesta. Melkeinpä suosittelen, ettei kukaan lukisi edes takakantta, sillä mielestäni siinäkin paljastetaan jo vähän liikaa. Tämä oli virkistävä ja laadukas tuttavuus. Sellainen kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen muunkin lukevan.

---

Maailmankartalta valloitan tällä Saksan.

Lisää Dahlia

Roald Dahl: Taikasormi (Magic Finger)

Gummerus 1998, 63s.

Suom. Päivi Heininen

Kahdeksanvuotiaalla tytöllä on taikasormi. Jos joku suututtaa tytön, hän voi taikasormellaan langettaa rangaistuksen. Millaisen, se riippuu tapauksesta. Eräänä päivänä tyttö raivostuu, kun näkee Kesälän sedän ja tämän kahden pojan palaavan metsältä pieni kauris saaliinaan. Tyttö käyttää taikasormeaan ja seuraavana päivänä Kesälän koko perhe saa kokea kummia.

Taikasormi on hauska ja runsaasti kuvitettu. Tekstiä ei taida lopulta olla kuin parikymmentä sivua, mutta Quentin Blaken kuvitusta katselee kyllä mielellään.

Roald Dahl: Iso kiltti jätti (The BFG)

WSOY 1993, 232s.

Suom. Tuomas Nevanlinna

Olen lukenut Iso kiltti jätti-kirjan joskus vuosia sitten, mutta en muistanut tästä enää juuri mitään. Ensimmäisen kerran Isosta kiltistä jätistä kuultiin kirjassa Iskä ja Danny maailmanmestari isän kertomana iltasatuna.

Tarina alkaa siitä, kun Sohvi valvoo eräänä yönä orpokodissa. Mistään ei kuulu ääntäkään ja Sohvi päättää kurkistaa ikkunasta, miltä äänetön maailma näyttää. Sohvi näkee Ison kiltin jätin, joka nappaa Sohvin mukaansa jättien maahan, ettei Sohvi pääse kertomaan Jätistä muille.

Iso kiltti jätti asuu luolassa jättien maassa, kerää unia purkkeihin ja kiertelee sitten öisin puhaltelemassa lapsille kauniita unia. Iso kiltti jätti ei syö ihmisiä kuten kaikki muut jättiläiset, vaan perskurkkanoita, ainoaa jättien maassa kasvavaa kasvista, joka maistuu äärimmäisen inhottavalle. Iso kiltti jätti ei ole koskaan käynyt koulua, vaan hän on opiskellut itsekseen lukemaan ja kirjoittamaan. Sanastokin on omintakeinen.

Iso kiltti jätti on oikeastaan jättiläiseksi hyvin pieni, muut ovat noin kaksi kertaa IKJ:n kokoisia. Muut jättiläiset ovat hyvin ilkeitä ja julmia. Iso kiltti jätti ja Sohvi kehittelevät suunnitelman, jonka avulla jättiläisistä päästäisiin eroon, mutta apua tarvitaan Suomen presidentiltä.

Tykkäsin tästäkin kirjasta, mutta muutama asia harmittaa. Ensinnäkin Ison kiltin jätin käyttämä kieli oli mielestäni suomeksi ärsyttävää. Englanniksi en ole tätä lukenut, mutta olisi hauska tietää, toimiiko jätin kieli alkuperäisessä tekstissä jouhevammin. Sananväännöksiin ja uudissanoihin kyllä tottuu aika pian. Isompi ärsytys heräsi siitä, että käännöksessä Sohvi ja IKJ hakevat tosiaan apua Suomen presidentiltä. Ymmärrän, että suomalaislasten näkökulmasta on jännittävämpää ajatella tapahtumat Suomeen kuin englantiin, mutta kyllä se englannin kuningatar vain olisi toiminut paremmin.

----

Nämä kirjat listaan Totally British haasteeseen, Children's Britain osioon.

Hyvä vs. Paha

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr. Hyde (The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde)

Otava 1996, 111s.

Suom. Erkki Haglund

Tohtori Jekyll ja mr Hyde päätyi lukulistalle osana Totally British haastetta (Gothic Fiction). Olen lukenut tämän aiemminkin, mutta muistikuvat olivat niin hataria, että halusin kerrata. Eniten tämän kirjan kanssa hämmästyttää sen pituus. Eli lyhyys. Luulin, että tämä on joku lyhennelmä, mutta ilmeisesti kirja on alunperinkin ollut tämmöinen läpäre.

Juonta en halua lähteä kertaamaan, se kun on varmasti tuttu itse kullekin. Ja jos ei ole, niin parempi kun ei tiedäkään liikoja jos aikoo tämän kirjan lukea. Kirja on nimittäin ihan kelpo tarina, joka ei kuitenkaan tee oikein minkäänlaista vaikutusta, kun tietää sen ratkaisevimman pointin - eli mr Hyden henkilöllisyyden.

Vaikea tästä on sanoa oikein mitään muuta. Ihan hyvä, mutta olisi ollut parempi jos en olisi tiennyt mitään etukäteen. R. L. Stevensonin Aarresaaresta pidin huomattavasti enemmän.

Muiden arvioita löysin kolme:
Zephyr
Valkoinen kirahvi
Satu

Yöpöydällä

Kirjaintenvirran Hanna esitteli meille miehensä yöpöydän ja avasi keskustelun siitä, tarttuuko lukuhimo. Innolla hipsin kamera kädessä yläkertaan, mutta eipä ollut meidän yöpöydissä mitään kuvattavaa! Mies lukee yhtä kirjaa kerrallaan, eikä se kirja päivisin yöpöydällä kökötä vaan kulkee miehen mukana. Minulla on normaalisti pino kirjoja tyrkyllä sängyn vieressä, mutta pari päivää sitten järjestin kirjahyllyt ja kaikki kirjat ovat nyt kiltisti omilla paikoillaan.

Lapsilla ei ole yöpöytiä, mutta nuorimmaisen sängynvierus näytti eilen tältä:

Pinon päällimmäinen, Missä on kirahvi?, on jaksanut kiinnostaa molempia poikia jo pari vuotta. Siinä ei ole mitään tarinaa, vaan koko aukeaman kokoisia kuvia, joista voi etsiä erilaisia yksityiskohtia. Jokaisella sivulla on aukeavat sivuliepeet, joissa on pikkukuvina ja nimettyinä joitakin asioita etsittäväksi. Mainio kirja, paitsi iltasatuna.

Pinossa on myös kolme Pingu-kirjaa, Karhuveljeni Koda, Muumi ja eläimet sekä Petteri etsii pelikaveria. Ihan hyvä valikoima 3-vuotiaalle.

Siitä lukemisen tarttumisesta vielä. Mieheni ei ole mikään himolukija, mutta vuosien varrella olen ilokseni tartuttanut edes jonkinlaisen lukuharrastuksen. Eilen mies sai päätökseen Stephen Kingin Musta torni-sarjan. King on yhteinen luottokirjailija, muuten kirjamaku ei kohtaa. Mies viihtyy parhaiten kotimaisten dekkareiden parissa, minä en niistä oikein välitä.

Lapset tutkii kirjoja vaihtelevalla mielenkiinnolla. Isompi on muutaman kerran todennut, että lukeminen on tylsää tyttöjen hommaa, pienempi ei ole vielä antanut lopullista tuomiotaan. Parhaita kirjoja ovat isomman mielestä sopivan jännät, ällöt ja hassut (Yrmy ja Ärmätti on yksi tällainen), pienempi taas rakastaa kaikkea missä on joko kissoja tai pyssyjä.

Jeeves

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves (Right Ho, Jeeves; Thank you, Jeeves; Jeeves Makes an Omelette)

Teos 2009, 573s.

Suom. Kaisa Sivenius

Bertie Woosterin ja Jeevesin tapahtumarikas elo on varsin viihdyttävää seurattavaa, niin kirjoissa kuin televisiossakin. Bertie koheltaa milloin missäkin, keksii (omasta mielestään) erinomaisia juonia milloin kenenkin ystävän kosinnan edistämiseksi. Väärinkäsityksiltä ei voi välttyä, mutta onneksi on luotettava Jeeves, joka onnistuu aina pelastamaan tilanteen.

Kiitos, Jeeves sisältää kolme tarinaa: Jepulis, Jeeves; Kiitos, Jeeves ja Munakasta, Jeeves. Kun kirjan kannessa on teksti "Jeeves-tarinoita 1", niin kuvittelin pääseväni seuraamaan Bertramin ja Jeevesin ensimmäisiä seikkailuja. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä nämä tarinat ovat ilmestyneet alunperin vuosina 1934 ja 1959, ja Wodehouse kirjoitti ensimmäisen Jeeves tarinan jo 1919. Wikipedia tietää kertoa, etteivät tarinat alunperinkään ilmestyneet tapahtumajärjestyksessä, mutta Kiitos, Jeevesin tarinat sisälsivät niin rutkasti viittauksia aiempiin edesottamuksiin, etten usko näiden kuuluvan ihan alkuun. Toisaalta, koska hahmot olivat entuudestaan tuttuja, en kokenut olevani mitenkään hukassa, vaikka ketään ei kummemmin esiteltykään.

Viihdyin Jeevesin seurassa oikein hyvin. Tarinat tosin kulkevat melko lailla samaa rataa, mutta en kokenut sitä häiritseväksi. Voisin ajatella toisin, jos lukisin kaikki Jeevesit samaan syssyyn.

Kiitos, Jeeves oli kepeää komediaa,  huoletonta ja viatonta. Suosittelen!

Tämä kirja osallistuu Totally British haasteeseen, kategoriaan Stiff Upper Lip.

Åkerblom

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom - Elämän ja kuoleman lähettiläs (Maria Åkerblom. Sändebudet med makt över liv och död)

Schildts 2011, 314s.

Käsikirjoituksesta suomentanut Mirja Huovila

Maria Åkerblom oli vielä nuori tyttö, kun hän aloitti toimintansa unissasaarnaajana vuonna 1917. Hän piti puheensa yleensä sängyssään maaten, kädet kohotettuina. Åkerblom tuntui tietävän läsnäolijoiden salaisuudet ja ajatukset ja hän ennusti tulevia tapahtumia. Alussa Åkerblom julisti Uudenmaan seurakunnissa, mutta siirtyi hiukan myöhemmin Pohjanmaalle, Kokkolan seudulle. Pohjanmaan ruotsinkielisten keskuudessa Åkerblom saavutti melko nopeasti suosiota ja keräsi ympärilleen lukuisia kannattajia (Åkerblomilaisia), jotka olivat valmiit tekemään kaiken, mitä Åkerblom pyysi: varkauksia, petoksia, pahoinpitelyitä, vääriä valoja ja löytyypä listalta vielä murhayrityskin. Åkerblomin talossa, "Palatsissa", oli lukuisia salakäytäviä ja piilopaikkoja, joihin pystyi paeta poliisia.

Ei siis ole ihme, että Åkerblom ja osa kannattajista oli useita kertoja syytettynä oikeudessa ja usein tuomittuinakin. Åkerblom ei kohtaloonsa helpolla alistunut, vaan pakeni niin Kokkolan poliisivankilasta kuin Hämeenlinnan naistenvankilastakin. Kerran Åkerblom myös hyppäsi liikkuvasta junasta kesken vankikuljetuksen Vaasasta Kokkolaan.

Pohjanmaalla Åkerblom ei saanut esiintyä seurakunnissa sen jälkeen, kun hän eräässä kokouksessa kielloista huolimatta oli noussut saarnastuoliin puhumaan. Åkerblom jatkoi toimintaansa mm. rukoushuoneella, mutta piti myös pienempiä kokouksia yömyöhään omassa kodissaan. Åkerblomin toiminta herätti pahennusta paitsi kirkon piirissä myös kaupunkilaisten keskuudessa. Monin keinoin Åkerblomia yritettiin "savustaa" pois kaupungista ja vuonna -23 Åkerblom kannattajineen muutti eteläsuomeen. 

Åkerblomin ja kannattajien asunto, Toivolan huvila Meilahdessa.

kuva täältä

Åkerblom piti laumaansa tiukasti otteessaan:

"Sosiaalinen kontrolli oli tiukka. Kannattajat eivät saaneet olla tekemisissä laumaan kuulumattomien kanssa. Kielto ei koskenut vain työtovereita vaan myös perheenjäseniä ja muita sukulaisia. --- Radion hartauksia ei saanut kuunnella, eikä kaupungin muissa hengellisissä kokouksissa tai jumalanpalveluksissa saanut käydä."

Toisinaan Åkerblom myös päätti, mikä nimi kannattajien lapsille piti antaa.

Heinäkuussa -27 Maria Åkerblom tuomittiin väärästä valasta ja yllytyksestä murhaan 13 vuodeksi vankeuteen. Vapauduttuaan viimeisen tuomionsa jälkeen vuonna -33 Åkerblom aika pian jätti saarnaamisen ja ryhtyi liikenaiseksi ja koirankasvattajaksi. Tosin Åkerblomin rehellisyydessä olisi vieläkin ollut parantamisen varaa: hänet suljettiin koiranäyttelyistä, koska hän turvautui vilppiin voittaakseen.

Lahkolaisista osa palasi takaisin kotiseudulleen, osa aloitti uuden elämän etelä-suomessa.

Minä tartuin tähän kirjaan ainakin kahdesta syystä. Historia on mielenkiintoista ja paikallishistoria vielä mielenkiintoisempaa. On jännittävää ajatella, että tässä ihan lähellä on tapahtunut jotakin näin omituista. Toisaalta minua kiinnostaa uskonnollinen puoli: kuinka tällainen "hurahtaminen" on mahdollista? Mikä saa tavalliset ihmiset antautumaan täysin toisen käskyvallan alle uskonnon nimissä? Kirjoittaja toteaa kirjan lopussa, että tämän kaltaisten liikkeiden analysointi on tärkeää myös siksi, että "huomattaisiin, ettei uskonnollisuus takaa millään tavalla, että kaikki siihen liittyvä kestäisi kriittistä eettistä tarkastelua."

En ymmärrä lahkolaisuutta tämän kirjan jälkeen yhtään paremmin. Tai no, tavallaan kyllä. Luultavasti tarpeeksi karismaattinen ja manipuloiva ihminen pystyy pyörittelemään ihmisiä ympärillään halunsa mukaan yhtä hyvin uskonnon kuin poliittisen näkemyksen nimissä.

Maria Åkerblom - Elämän ja kuoleman lähettiläs oli mielenkiintoinen teos. Kirjan lopussa tuli aika paljon toistoa, mutta pidin siitä, että Björkstrand kertoi myös kirjantekoprosessista. Björkstrand on väitellyt tohtoriksi kirkkohistoriasta vuonn 1976, aiheenaan åkerblomilaisuus. Väitöskirjaansa varten Björkstrand yritti useaan kertaan tavata itsensä Maria Åkerblomin saadakseen kuulla hänen kantansa tapahtumiin, mutta Åkerblom kieltäytyi. Hän ei suostunut keskustelemaan aiheesta edes puhelimessa.

En oikein osaa suositella tätä kenellekään, mutta minusta tämä oli hyvä.

Iskä ja Danny

Roald Dahl: Iskä ja Danny maailmanmestari (Danny the Champion of the World)

Art House, 2000, 229s.

Suom. Päivi Heininen

Roald Dahlin lastenkirjat kestävät hyvin aikaa. Huumori on herttaisen vinksahtanutta ja Quentin Blaken kuvitus miellyttää ainakin minun silmiäni.

Iskä ja Danny maailmanmestaria en ole aikaisemmin lukenut, mutta veikkaisin että olisin pitänyt tästä kovasti jo ala-asteella. Kirja kertoo Dannysta ja hänen yksinhuoltajaisästään, jolla on salaisuus: hän on salametsästäjä. Yhdessä isä ja Danny miettivät, kuinka he voisivat pilata rikkaan ja inhottavan Victor Hazellin vuosittaiset fasaaninmetsästysjuhlat. Parhaiten se onnituisi pyydystämällä kaikki fasaanit, jolloin ei jäisi mitään metsästettävää. Mutta kuinka pyydystää 200 lintua vartijoiden huomaamatta? Danny saa ajatuksen, mutta mitenkäs sen käytännöntoteutuksen kanssa sitten käykään? No, se tietenkin selviää lukemalla.

Iskä ja Danny maailmanmestari on piristävää vaihtelua tavanomaisten satujen joukossa. Uskon, että tämä vetoaa erityisesti poikiin (ja varmaan isiin myös),  koska tässä kirjassa on vahva miestenkesken-henki. Hyvällä tavalla. Omille pojille luen tämän ehkä ensi vuonna. Tai laitan lasten isän asialle, se sopisi ehkä vielä paremmin.

Osallistun kirjalla Totally British haasteeseen, Children's Britain otsikon alla.

Löytöretki kierrätyskeskukseen

Sateinen päivä ja allergialääkkeiden aiheuttama lyijynraskas olotila eivät kumpikaan kuulu suosikkeihini. Pimeä päivä - ja se sade - muistuttavat ihan liikaa oikeaa syksyä, jonka ei ihan vielä pitäisi olla täällä. Synkistyttää ja väsyttää.

Mutta onneksi pääsin käymään kierrätyskeskuksessa ja nyt on pakko sanoa, että tämä taitaa sittenkin olla hyvä päivä!

Kirjoja oli yli tuplasti enemmän kuin aiemmin ja kuten kuvasta näkyy, löysin vaikka mitä mielenkiintoista. 0,20 euron hintaan raaskii tällainen pihimpikin ihminen ostaa vähän oudompiakin kirjoja. Kotiin kannoin siis seuraavat kirjat:

• Jonathan Swift: Gulliverin retket
  Vanha, mutta ihan lukemattoman näköinen pokkari. Luin tämän viime vuonna ja vaikka en kirjaan rakastunutkaan niin onhan tämä kiistämättä klassikko.
  
• Daniel Defoe: Robinson Crusoe
  Klassikko tämäkin. Olen lainannut tämän isältä varmaan pari vuotta sitten, mutten vieläkään ole saanut luettua.
  
• Merri Vik: Nolo juttu, Lotta!
  Olen melkein vahingossa keräillyt Lotta-sarjaa. Leppoisia tyttökirjoja.
  
• Camilla Läckberg: Saarnaaja
  Läckbergin Merenneidosta olen lukenut muutamista blogeista positiivisia arvioita, joten ehkä tämäkin on hyvä.
  
• Martin page: Kuinka minusta tuli tyhmä
  Älykön tyhmäksiryhtyminen kuulostaa viihdyttävältä. Ja kansi on oranssi. :)
  
• Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn
  Klassikko, jonka lukemisesta on hyvin pitkä aika.
  
• Virginia Woolf: Mrs Dalloway
  Woolfilta en ole lukenut mitään. Tämä näyttää sen verran ohuelta opukselta, että ehkä tästä voi aloittaa.
  
• William Golding: Lord of The Flies
  Tämän olen lukenut ainakin kahdesti ja tykännyt kovasti. Seuraavan kerran voin yrittää alkukielellä.
  
• Kaye Gibbons: On the Occasion of My Last Afternoon
  Ei aavistustakaan, millainen tämä on, mutta kansi on kaunis.
  
• Eeva Tikka: Punainen härkä
  Tikkaa en ole lukenut ikinä, mutta ilmeisesti pitäisi.
  
• Jules Verne: Tsaarin kuriiri
  Verneä ei tarvi perustella, eihän?
  
• Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi...
  Like-kustantamon logo herättää luottamusta.
  
• Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu
  Lukematon Harris, joka vaikuttaa mukavalta lukuromaanilta eikä pelottavalta, kuten Sinisilmä.
  
• Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär
  Allendeakaan en ole koskaan lukenut, mutta kehuja olen kuullut. Aihekin kuulosti mielenkiintoiselta.
  
• Aino Räsänen: Tuulenpesä ja Helenan askeleissa
  Mainoskatko-blogin Elegia on lueskellut Helena-kirjoja ja omakin mielenkiinto heräsi. Tuulenpesä ei tosin ole Helena-sarjaa, mutta oletan että melko viatonta viihdettä sekin on.

Olen kyllä kovasti tyytyväinen saaliiseeni. Vielä kun keksisin, missä välissä kaikki nämä luen... Olisi kiva kuulla, mitä näistä te muut olette lukeneet, mitä suosittelette ja miltä ei ehkä kannata odottaa liikoja.

Jäähyväisluento

Randy Pausch & Jeffrey Zaslow: Jäähyväisluento (The Last Lecture)

Tammi 2009, 220s.

Suom. Laura Ruuttunen

Muistan nähneeni Jäähyväisluennosta pikkuruisen esittelyn jossakin kirjakaupan mainoksessa kirjan ilmestymisen aikoihin. Kiinnostuin, mutta unohdin pian koko kirjan. Viime viikolla näin Jäähyväisluennon kirjaston "tyrkkyhyllyssä" ja muisti vähän palautui. Niinpä kannoin kirjan kotiin ja eilen aloin lukea.

"Amerikkalaisen Carnegie Mellon -yliopiston ohjelmassa oli luentosarja, jossa yliopiston professoreita pyydettiin puhumaan niin kuin kyseessä olisi heidän elämänsä viimeinen luento. Puhujan toivottiin käsittelevän sitä, mikä hänelle oli elämässä kaikkein tärkeintä ja mitä hän haluaisi sanoa muille ennen kuolemaansa."

Kun Randy Pauschia, yliopiston 46-vuotiasta tietojenkäsittelytieteen professoria, pyydettiin pitämään tällainen jäähyväisluento, hän oli juuri saanut tietää sairastavansa parantumatonta syöpää. Lääkärien mukaan Pauschilla olisi vain muutama kuukausi hyvää elinaikaa jäljellä, joten Pauschin luento todellakin jäisi viimeiseki. Lähestyvän kuoleman sijaan Pausch päättikin puhua elämästään ja itselleen tärkeistä asioista.

Pausch puhui lämmöllä ja suurella arvostuksella vanhemmistaan, jotka kuulostavat vähintäänkin epätodellisen ymmärtäväisiltä ja rohkaisevilta. Pausch sai lapsena muun muassa vapaat kädet maalata ja piirtää huoneensa seinille, kattoon ja lattiaan itselleen tärkeitä asioita. (Minä ja isosisko tehtiin vähän samaa mutta ilman lupaa: meillä oli kirjainleimasimet, joilla kirjoitimme kamarin seiniin meille tärkeitä asioita, kuten DINGO.)

Luonnollisesti Pausch puhui myös vaimostaan ja kolmesta lapsestaan ja siitä, miten he ovat valmistautuneet tulevaan. Tosin luennon aikaan Pauschin lapset (6, 3 ja 1,5-vuotiaat) eivät vielä tienneet isänsä ennusteesta. Vaikka luento oli hyvin optimistinen ja tietyllä tavalla yltiöpositiivinen, taustalla on kuitenkin haikea sävy. Pienissä sivulauseissa Pausch myöntää, että on niitäkin öitä, jolloin hän itkee vaimonsa kanssa, itkee suihkussa, suree lastensa tulevaisuutta ilman isää jne.

Erityisesti minun mieleeni jäi Pauschin lapsilleen asettama sääntö, että yksi sanaisia kysymyksiä ei saa esittää. Voi miten hyvä neuvo!

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa. Ehkä se pitää jokaisen halukkaan lukea itse - tai katsoa luento netistä http://www.thelastlecture.com/. Luentonsa aikana Pausch antaa lukuisia pieniä ja suuria elämänohjeita, päällimmäisenä positiivinen elämänasenne.  Muutaman kerran meinasi päästä vollotus, mutta selvisin suht huomaamattomilla niiskutuksilla.

Kirjasta muiden silmin:
Booksy
Jenni

Helene

Rakel Liehu: Helene, 513s.

WSOY, 2003

Rakel Liehun Helene on sellainen kirja, jota en ilman kirjablogeja ja Taiteilijaelämää-haastetta olisi varmaankaan tullut lukeneeksi. Jossakin keskustelussa moni kehui Heleneä upeaksi ja ihanaksi kirjaksi, mutta en enää löytänyt kyseistä viestiketjua. EDIT: Sinisen linnan kirjaston Marian muisti oli omaani parempi ja hänen ansiostaan viestiketju löytyi, eli elämäkerroista keskusteltiin Saran blogissa.

Helene kertoo taiteilija Helene Schjerfbeckin elämästä romaanimuodossa. Liehu on voittanut tällä teoksella Runeberg-palkinnon vuonna 2004. Palkitsijoiden mukaan Liehu on tehnyt laajan taustatyön niin Schjerfbecin töiden kuin elämänkin suhteen ja heittäytynyt rohkeasti taiteilijan tajuntaan.

Etukäteen en tiennyt Helene Schjerfbeckistä muuta kuin nimen ja muutamia kuuluisimpia tauluja. Tämän kirjan luettuani en edelleenkään voi sanoa tietäväni hänestä paljoa. Helene on kirjoitettu minä-muodossa ja kerronta on jotenkin lyyristä. Minä pidän paljon enemmän selkeästä kerronnasta, koska se ei välttämättä vaadi täydellistä uppoamista kirjan maailmaan. Ne pätkät, jotka pystyin lukemaan itsekseni ilman häiriöitä olivat ihan hyviä, mutta lasten mekastaessa vieressä tästä ei tuntunut jäävän oikein mitään muistikuvaa.

Helene Schjerfbeck, Toipilas, 1888

Tästä kirjasta jäi tympeä jälkimaku. Schjerfbeckin taiteeseen olisi silti mielenkiintoista perehtyä vaikkapa yhden taidekirjan verran, mikäli sellaiseen joskus kirjastossa törmään.

Tällä kirjalla osallistun Taiteilijaelämää-haasteeseen sekä valloitan kirjallisuuskartastani Suomen.

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (This Is Where I Leave You)

Karisto 2011, 466s.

Suom. J. Pekka Mäkelä

Judd Foxmanin isä on juuri kuollut ja perhe kokoontuu vainajan kotiin viettämään juutalaisen perinteen mukaista suruviikkoa. Perheenjäsenet eivät ole järin läheisiä: vanhat kaunat hiertävät sisarusten välejä eikä jatkuva yhdessäolo auta pitämään tunteita kurissa. Judd on juuri käymässä läpi avioeroa nuoruudenrakkaudestaan, menettänyt työpaikkansa ja saa kuulla ristiriitaisia tunteita herättävän uutisen.

Kirjan aihe on lupaava ja piristävän erilainen. Mutta tämän lukeminen meinasi jäädä välistä häiritsevän takakansihuomautuksen vuoksi. Parissa blogikommentissa tuskastelin sitä, että kirjan huumoria ja tilannekomiikkaa verrataan inhokkiini Woody Alleniin. Onneksi anni.M rohkaisi antamaan kirjalle tilaisuuden, edes yhden kappaleen verran. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo sivulla viisikymmentä. Heti kun onnistuin unohtamaan Allenin, sain todeta että tämähän on oikeasti hauska ja viihdyttävä. Henkilöhahmot ovat vallan mainioita!

Tätä kirjaa on helppo suositella kaikille hyvää viihdettä kaipaaville. Dialogi on ytimekästä ja nasevaa, siitä tilannekomiikasta puhumattakaan. Kirjan ovat lukeneet ainakin Päkä ja anni.M.

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on sellainen kirja, joka on helppo kuvitella elokuvana. Siksipä oli erityisen hauskaa, että myös Isosisko luki tämän kirjan samaan aikaan. Sunnuntaina vietimmekin tehokkaan tuokion suorittamalla castingin kirjan elokuvaversioon. Ohjaaja olisi ehdottomasti joku muu kuin Woody Allen, mutta me ei huomattu keksiä, että kuka olisi sopivin. Ehdotuksia vastaanotetaan!

Roolijako olisi tämä:

Juddin roolin näyttelee ei-niin-juutalainen Martin Freeman, koska minä halusin hänet välttämättä tähän leffaan. Samanlaisella logiikalla sisko valitsi Phillipiksi Seth Rogenin, jonka onkin kyllä mainio valinta. Philin  Paulin roolissa nähdään Adrien Brody

ja Wendy-siskona Christina Applegate. Myönnetään, sisarukset ovat keskenään kovin erinäköisiä eivätkä kaikki ole kovin juutalaisen näköisiä, mutta jätetään mielikuvituksellekin vähän tilaa.

Philin vaimoa, Alicea tulkitsee Catherine O'Hara. Kate Winslet on kuin luotu Janiksi, Juddin vaimoksi.

Tilda Swinton suostutellaan Tracyn rooliin.

James Franco pääsee lihaksillaan Horryksi ja Gerard Butler saa kyseenalaisen kunnian olla Wade. Rabbi-Stondiksen rooliin kaavailimme Will Arnettia.

Perheen äiti on niin mainio, että Hilaryksi on vain yksi vaihtoehto: Jennifer Coolidge! Lindaa näyttelee Jane Lynch, edesmennyttä isää Alan Rachins.

Eerästä tiettyä naapurinsetää näyttelee upeasti ruskettunut George Hamilton. 

Ai niin, Penny meinasi unohtua. Sisko oli sitä mieltä, että tähän rooliin tulee ehdottomasti Julianne Moore, minusta taas Juliette Lewis.

Koska tässä elokuvassa on runsaasti sivurooleja mm. surutalossa vieraileville, teimme listan myös muutamista näyttelijöistä, jotka ehdottomasti haluamme vierailulle: Betty White (jolla olisi naimaton tytär), Barbra Streisand, Doris Roberts, Peter Boyle, Kelly Bishop, Jack Nicholson sekä Robin Williams.

Muffinssijuttuja

Sain Jaanalta Toisen tähden alla-blogista tämän muffinssi-tunnustuksen, kiitos! Muffinssin saajan kuuluu kertoa lempiväri, lempiruoka ja haaveittensa matkakohde.

Minä tykkään eniten punaisesta. Mutta myös oranssista ja ruskeasta. Oikeastaan kaikista lämpimistä väreistä. Vaatteissa on tosin paljon myös mustaa, se kun on helppo yhdistää melkein mihin vain. (Eikä sovi unohtaa sitä hoikentavaa vaikutusta ;) )

Lempiruokaa on sitten jo vaikempi valita. Tykkään syömisestä, eikä ruoan tarvi olla mitään erikoista: mulle maistuu. Mutta tuoreet mansikat on ehkä ihaninta, mitä on. Jos taas ihan oikeasta ruoasta puhutaan, niin uunilohi on herkullista. Tai paistettu, kylmä- tai lämminsavustettu...

Matkustelu ei kuulu intohimoihini. Olen käynyt ulkomailla viimeksi noin 8 vuotta sitten, eikä se ollut mikään positiivinen kokemus. Matkustin nimittäin yhden hyväntekeväisyysporukan mukana bussilla Pietariin. Rajan ylitys ei ollut mutkaton, vaan meidät passitettiin takaisin Suomeen kaksi tai kolme kertaa. Hotellimme, jonka piti olla juuri remontoitu ja täten hulppea, oli jäätävän kylmä ja ruoka pahaa. Vierailut lastenkodeissa ja sairaaloissa eivät tietenkään piristäneet mieltä nekään.

kuva täältä

Mutta Eremitaasi oli upea! Olisin voinut viettää siellä vaikka viikon ihaillen kaikkea sitä upeutta, mitä museo sisälleen kätkee. Leonardo da Vincin taulut sain nähdä, mutta moni muu mielenkiintoinen kohde jäi välistä. Eli matkakohteeksi valitsen Eremitaasin - sitä Pietaria en niin välittäisi tutkia. Paitsi että toki siellä olisi monta muutakin upeaa museota ja nähtävyyttä.

kuva täältä

Hauskaa olisi nähdä esimerkiksi tämä kello käynnissä. Oppaamme kertoi, että koneistoa säästetään ja kello lyö vain tiettyinä päivinä tiettyihin aikoihin.

Monessa blogissa muffinssi-kysely onkin jo suoritettu, mutta nopealla tarkistuskierroksella hoksasin kaksi, joissa sitä ei ole vielä nähty. Eli ojennan pinkin muffinssin Cathylle Humisevalle harjulle sekä Zephyrille Kirjanurkkaukseen.

Kartanossa kummittelee

Sarah Waters: Vieras Kartanossa (The Little Stranger)

Tammi 2011, 592s.

Suom. Helene Bützow

Sarah Watersin Vieras kartanossa on ollut näkyvästi esillä kirjablogeissa tänä kesänä. Kirjalla on ollut kysyntää, sillä odotin lukuvuoroani kirjaston jonossa kaksi kuukautta.Tartuin kirjaan innolla, mutta jostain syystä lukeminen on ollut viime viikkoina hirveän työlästä ja hidasta. Niinpä lukeminen kesti kohtuuttoman kauan, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että tämä oli mielestäni hyvä.

Kirjan idea on jo varmasti tullut tutuksi: Tohtori Faraday kutsutaan potilaskäynnille Hundreds Hallin rapistuneeseen kartanoon.  Taloa yrittää pitää pystyssä leskiäiti aikuisten lastensa, sodassa haavoittuneen pojan ja vanhapiika-tyttärensä kanssa. Sotien jälkeinen maa elää muutosten aikaa, eikä siinä enää ole tilaa suurtilallisille. Vähitellen kartanon asukkaat alkavat kuulla ja kokea selittämättömiä asioita.

Watersin kirja on ihailtavan monipuolinen. Siinä on kummitustarinaa, ihmissudekiemuroita, ajankuvausta ja vaikka mita muutakin. Muutamissa blogeissa on moitittu kirjaa hitaasta temmosta ja kaivattu tiivistämistäs. Minä pidin kirjasta tällaisenaan. Minusta kerronnan verkkainen rytmi sopi oikein hyvin minä-kertoja Faradayn tyyliin. Toki kirjassa oli joitakin juonen kannalta tarpeettomia kohtia, esim. kuvauksia potilaskäynneistä, mutta ne tekivät tarinasta vain uskottavamman. Joskus kirjoissa kiirehditään turhan nopeasti, mutta tästä kirjasta jäi jotenkin reaaliaikainen tunnelma.

Vaikka tähän kirjaan ei ole mahdutettu kovin montaa "kummituskohtausta", minua pelotti enemmän kuin aikoihin! Kehuista huolimatta Vieras kartanossa oli parempi kuin odotin. 

Watersia on luettu ahkerasti, tässä muutama linkki:
Karoliina
Kirsi
Susa
Ahmu
Norkku
Liisa
Sanna

Tämä kirja sopii myös lukuisiin haasteisiin:
Kirjallinen maailmanvalloitus: Iso-Britannia
Totally British: Gothic Fiction & Stiff Upper Lip
Satun minihaaste 4/11, 500+

Lukusuunnitelmia

Kun lukeminen takkuilee edelleen eikä mikään kirja tunnu edistyvän, olen keskittynyt suunnittelemaan lukemisiani. Ei sillä, että välttämättä onnistuisin suunnitelmissani pysymään, mutta ainahan voi yrittää.

Erilaisia houkuttelevia lukuhaasteita on menossa vaikka kuinka paljon ja itsekin olen muutamaan haasteeseen tarttunut. Kaunokirjallinen maailmanvalloitus saa luvan edetä omalla painollaan, mutta Lurun Taitelijaelämää-haaste sekä Satun Minihaaste (500+) jonkin verran "pakottavat" lukemaan tiettyjä kirjoja.

Kovasti olen ajatellut, etten ota uusia haasteita ennen kuin entiset on suoritettu, mutta Kirjavan kammarin Karoliinan Totally British on monipuolisuudessaan vastustamaton. Niinpä olen pari päivää tutkinut omia kirjahyllyjäni sillä silmällä, että mitäs täältä voisikaan lukea TB-haasteeseen. Alakategorioitahan on 16, joista voi suorittaa yhden tai useamman oman valintansa mukaan. Yksi tämän haasteen parhaista puolista on se, että siihen voi sisällyttää jo aiemmin tänä vuonna lukemiaan kirjoja, eli ihan nollilta ei tarvitse aloittaa. En ole aiemmin tarttunut tähän haasteeseen, koska oma vuosirytmini on edelleen kouluvuoden mukainen. Sisäinen kalenterini on siis vahvasti sitä mieltä, että vuosi vaihtuu syksyllä, joten lukemisen kanssa tulisi liian kiire. Nyt kun seinäkalenteri todisti minulle, että vuotta on jäljellä vielä melkein 5 kuukautta, tajuan lopulta että ehtiihän tässä halutessaan vielä vaikka mitä.

Näillä näkymin ajattelin suorittaa osiot Modern Men Writers, British Chick Lit, Children's Britain, Gothic Fiction ja Stiff Upper Lip. Ehkä myös Multicultural Britain, mutta harkitsen vielä vähän lisää.

Lukupäiväkirjasta ongin haasteeseen seuraavat, jo luetut kirjat:

Mary Norton: Lentävä sänky (Children's Britain)

Nick Hornby: Juliet riisuttuna (Modern Men Writers)
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi (Modern Men Writers)
David Nicholls: Sinä päivänä (Modern Men Writers)

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Stiff Upper Lip)

Chris Cleave: Little Been tarina (Multicultural Britain, mikäli rohkenen ottaa tämän kategorian mukaan)

Modernit miehet olisivat siis jo kasassa. Lisäksi haluaisin lukea ainakin P.G. Wodehousea, Roald Dahlia ja Mary Shelleyn Frankensteinin. Sarah Watersin Vieras kartanossa on lukuvuorossa juuri nyt. (Kirja ei ole huono, vaikka lukeminen hidasta onkin.)

Silmäniloa

Anu Kabur, Anu Pink, Mai Meriste: Meite muhu mustrid 400s. (Saara kirjastus, 2010)

Joskus kirjastosta löytää sattumalta todella kiehtovia kirjoja ihailtavaksi. Yksi sellainen on Meite muhu mustrid, joka on laadukas ja kattava tietopaketti Viron Muhu-saaren käsityöperinteen historiasta. Isokokoinen (A3) ja runsaasti kuvitettu kirja on upea. Voin vain kuvitella, miten paljon tästä saa irti jos osaa viroa.

Kielitaidottomana on vaikea sanoa, kuinka perusteellisesti käsitöiden historiasta kerrotaan, mutta jos tekstin määrästä voi jotakin päätellä niin sanoisin että sopivasti. Kuvia on tosiaan paljon ja erityisen kutkuttavia ovat vanhat mustavalkokuvat naisista ja perheistä, sillä useimmissa kuvissa naisilla on kutimet käsissä. Ihailtavaa tehokkuutta!

Jo kirjan kannesta voi päätellä, että muhulainen käsityöperinne on värikästä ja taidokasta. Erilaisia neule-, virkkaus- ja kirjontaohjeita onkin paljon ja vaikka en kansallispuvusta haaveilekaan, käsillätekemisen inspiraatiolta on vaikea välttyä.

kuva täältä

Erityisesti ihastuin kirjan loppupuolella olevaan tossunteko-ohjeeseen: työvaihe kerrallaan, selkein kuvin esiteltynä tossujen (muhu pätid) teko näyttää sen verran helpolta että aloin jo pohtia, löytyisikö jostakin minun jalkani kokoista lestiä...

Tällainen käsityöperinnettä esittelevä teos on mielestäni kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja arvokas. Olisipa mahtavaa, jos vastaavia teoksia koottaisiin myös suomalaisesta käsityöperinteestä. Erityisesti minua kiinnostaisi perehtyä karjalan alueen käsitöihin, etenkin kirjontatöihin.

Astrid Lindgrenin Satuja

Astrid Lindgren: Satuja 285s. (Sagorna, Wsoy 1987 (6. painos) suom. L.Aro, Kaarina Helakisa, Laila Järvinen, Kristiina Kivivuori, Kerttu Piskonen ja Kristiina Rikman)

Satuja on nimensä mukaisesti kokoelma Astrid Lindgrenin tarinoita. Osa saduista (esim. Punasilmäinen lohikäärme) on julkaista kuvakirjoina, osa on vain katkelmia pidemmistä kertomuksista (Katto-Kassinen, Mio, poikani Mio sekä Veljeni Leijonamieli). Alkupuolella sadut ovat leppoisia ja herttaisia, juuri sopivia pienillekin lapsille. Loppupuolella taas liikutaan synkänpuoleisissa maisemissa Veljeni Leijonamielen ja huutolaislasten kanssa.

Parasta Satuja-kirjassa on se, että siitä löytyy yksi parhaista Astrid Lindgrenin tarinoista, nimittäin Pekka Peukaloinen. Siinä Pertti joutuu viettämään päivät yksin kotonaan isän ja äidin ollessa töissä. Aika käy pitkäksi väistämättä, mutta eräänä päivänä Pertti kuulee sänkynsä alta sipsutusta. Ääntä ei aiheuta hiiri, vaan peukalon kokoinen poika, Pekka Peukaloinen, joka on juuri muuttanut rotankoloon. Oviaukko on Pertin sängyn alla ja ovenpielessä nököttää naula, jota oikein käyttämällä Perttikin muuttuu pieneksi. Pertti ja Pekka viettävät mukavia päiviä Pekan uutta asuntoa siivotessa ja sisustaessa, eikä Pertillä enää ole lainkaan tylsää vanhempien poissa ollessa.

Edelleen pidän Pekka Peukaloisesta, vaikka en oikein tiedäkään, mikä siinä niin kovasti vetoaa minuun. Ehkä se, että lapsesta on kivaa kuvitella olevansa aivan pikkuruinen tai pikkuruisen silmissä jättiläinen.

Noin puoliväliin asti luin tätä iltasatuna lapsille. Isompi poikani on kuitenkin sen ikäinen, että hän miettii paljon kuolemaa ja suree hurjasti sitä, että kaikki joskus kuolevat. Niinpä luin loppupuolen itsekseni ja se oli kyllä hyvä ratkaisu, sen verran surumielisiä ja synkkiä juttuja ne olivatkin.

---------

Minulla meinaa olla tällä hetkellä lukemisen suhteen takkuista. Aloitan kirjan toisensa jälkeen, mutta mikään ei tunnu vievän tarpeeksi mukanaan. Olen plarannut kustantamojen sivuilla syyskuvastoja ja tehnyt kirjastoon varauksia niin monta, etten tajua, missä välissä ehdin kaiken lukea. Jotenkin tämä elokuun alkaminenkin ahdistaa. Eihän nyt vielä syksy ole, mutta ihan yhtäkkiä meri muistuttaa olemassaolostaan muuttamalla tuulen jäätäväksi heti kun sieltä päin tuulee. Olen vahvasti kesäihminen: nautin helteistä ja luonnon vihreydestä, valosta ja siitä ettei tarvitse pukea montaa kerrosta vaatteita. Vaikka syksyn lähestyminen ahdistaakin, niin pakko silti myöntää että kesä on ollut mahtava: kuuma ja pitkä, sateita tuskin lainkaan! Ehkä tuo lukeminenkin jossain vaiheessa taas alkaa sujua.

Teinikirja ja uusia haasteita

Maggie Stiefvater: Forever 493s. (Scholastic Inc, 2011)

Forever on jatkoa kirjoille Shiver (Väristys) ja Linger (Häivähdys), joissa seurataan Gracen ja Samin elämää ja alkavaa suhdetta. Nuorten seurustelu ei suinkaan käy aivan mutkattomasti, kun toinen (Sam) muuttuu kylmän tultua ihmissudeksi. Hyvää ei tee sekään, että siinä vaiheessa kun Sam ei enää muutu sudeksi, Grace muuttuu.

Niin, onhan näitä teinikirjoja ihmisen ja vampyyrin/ihmissuden välisestä rakkaudesta kirjoitettu ja luettu jo pilvin pimein, eikä todellakaan aina järin onnistuneesti. Aiemmista osista pidin aivan valtavasti. Niissä on paljon samanlaista vahvaa tunnelatausta kuin Stephenie Meyerin Houkutuksessa, mutta myös sopivasti jännitystä ja toimintaa. Odotin tätä viimeistä osaa innolla yli vuoden ja aloin lukea ihan täpinöissäni. Jokin tässä nyt vain jäi vajaaksi.

Kirja alkaa vauhdikkaasti ja jatkaa siitä mihin Häivähdys loppuu. Juonta en lähde kuvailemaan, mutta kerron, että tähän kirjaan ei juurikaan niitä suuria tunteita mahtunut. Toimintaa kyllä oli sitäkin enemmän, melkein liikaa. Forever muistuttaa liikaa toimintaelokuvan viimeistä kolmannesta, joka pursuaa säntäilyä ja häsläämistä.

Stiefvater on hyvä kertoja, jonka kieli on helppoa olematta lapsellista (tai teinimäistä). Forever on hyvä kirja, joka kuitenkin oli minulle iso pettymys suurten odotusten jälkeen. Lukeminenkin oli pettymyksen vuoksi hidasta.

Foreverillä valloitan Yhdysvallat.

No, toivottavasti onnistun seuraavaksi valitsemaan jotain parempaa luettavaa. Kirjastosta olen kantanut kotiin vaikka mitä kivaa, muun muassa Rakel Liehun Helenen, jolla aion osallistua Lurun Taiteilijaelämää-haasteeseen. Pikkuhiljaa alkaa tulla kiire saada luettua myös joku +500 sivuinen kirja Satun Minihaasteeseen. Kiire siksi, että olen yleensä lukijana sellainen nautiskelija, joka lukee vain hiukan nopeammin mielessään kuin ääneen.