The Duchess of Bloomsbury Street

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street

(Julkaistu alunperin 1974)

Sphere 2011, 130s.

Luin äskettäin Helene Hanffin kirjeromaanin Rakas vanha kirja, johon rakastuin täysin. Postauksen kommenteissa Pekka vinkkasi kirjan jatko-osasta, jonka halusin luonnollisesti lukea mitä pikimmin. Onneksi joulu oli sopivasti tulossa ja sain hyvällä syyllä tilata omakseni tämän 84 Charing Cross Road -kaksoisniteen, josta löytyy myös tuo mainittu jatko-osa, The Duchess of Bloomsbury Street. (Voisinkohan selostaa tämän jotenkin vaikeammin? En oikein usko.)

The Duchess of Bloomsbury Street koostuu Helene Hanffin päiväkirjamerkinnöistä, jotka hän kirjoitti vieraillessaan Lontoossa vuonna 1971, jolloin 84 Charing Cross Road ilmestyi Iso-Britanniassa. Hanff oli haaveillut matkasta jo 15 vuotta, mutta aina matka piti perua milloin mistäkin syystä. Tälläkin kertaa kohtalo yritti heitellä kapuloita rattaisiin, sillä vain hiukan ennen matkaa Hanff joutui operoitavaksi, eikä toipumiselle jäänyt juurikaan aikaa. Sisukkaana naisena Hanff kuitenkin lähti Atlantin toiselle puolelle, lähipiirin kauhisteluista huolimatta.

Lontoossa Helene tapaa ystäviään, joita ei ole koskaan nähnyt, mutta jotka ovat tulleet läheisiksi kirjeenvaihdon kautta. Hän ei haikaile ostoksille tai pikavisiitille Pariisiin, sillä jokainen kulutettu punta tarkoittaa vähemmän aikaa Lontoossa. Helene on ihanan ennakkoluuloton ja tutustuu mielellään uusiin ihmisiin, eikä arastele lähteä tutustumaan erilaisiin (usein kirjallisiin) nähtävyyksiin.

En ole koskaan haikaillut ulkomaanmatkoille, mutta Helene Hanff kirjoittaa Lontoosta ja Iso-Britanniasta yleensäkin niin suurella lämmöllä ettei matkakuumeelta voi välttyä. Ehkäpä jonain päivänä moinen matka olisi mahdollinen. Ihana, eloisa ja hiukan haikeakin kirja, jonka lukemisesta jää pitkäksi aikaa hyvä mieli.

Muumit sarjakuvaklassikot VI

Lars Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot VI

22. Muumin lamppu

23. Muumipeikko ja rautatie

24. Muumipappa ja vakoojat

25. Muumipeikko ja sirkus

WSOY 2013, 94s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Muumit sarjakuvaklassikoiden kuudes osa on kokonaan Toven veljen, Larsin käsikirjoittama ja kuvittama. Muumien maailma oli Lars Janssonille hyvin tuttu, olihan hän ollut käsikirjoittamassa tarinoita jo aiemmin sekä kääntänyt kaikki tarinat englanniksi. Muumien piirtämistä hän harjoitteli intensiivisesti noin kuukauden ajan ja vaikka hahmot ovatkin melkein samanlaisia kuin Toven piirtämät, huomaa piirtäjän vaihtumisen selvästi. Minä kiinnitin huomiota hahmojen silmiin, mutta koska en omista muumisarjakuvia, en voi tarkistaa ovatko silmät oikeasti erilaisia vai kuvittelenko vain.

Tämän kokoelman tarinat ovat vauhdikkaita ja ehkä jopa hitusen levottomia aiempiin verrattuna. Muumin lamppu -tarinassa Muumipeikko ja Niiskuneiti löytävät taikalampun, jonka henki toteuttaa toiveita kyseenalaisin menetelmin. He joutuvat pakoilemaan poliisia ja yrittävät ystävystyä jopa Haisulin kanssa nyt kun kaikki ovat hyljeksittyjä.

Rautatietä ei tahdota Muumilaaksoon, mutta rakennushankkeen estäminen osoittautuu kinkkiseksi hommaksi. Nuoruudenseikkailujen perään haikaileva Muumipappa ajautuu ystävänsä Vinssin kanssa vauhdikkaaseen vakoojaseikkailuun, jonka jälkeen tasainen elämä ei enää olekaan niin huono vaihtoehto.

Kokoelman parhaana tarinana pidän viimeistä, Muumipeikkoa ja sirkusta. Siinä Vilijonkka ystävineen on perustanut eläinsuojeluyhdistyksen, jonka kunniajäseneksi Muumipappa nimetään. Yhdistyksen kokoukset osoittautuvat kovin sisällöttömiksi, eikä kasvisruokavaliokaan tunnu Papan omalta jutulta. Sirkuksen saapuessa Muumilaaksoon yhdistys astelee paikalle vapauttamaan eläimet. Kukin jäsen ottaa hoitoonsa jonkun eläimen, mutta lopulta kaikki vaikeahoitoisiksi paljastuvat eläimet asuvat muumitalossa. Muumipappa yrittää vaatia yhdistystovereiltaan apua, mutta nämä haihattelevat naiset ovatkin luopuneet eläinsuojelusta ja perustaneet sen sijaan ompeluseuran pakanoiden hyväksi. Eläimet päätetään palauttaa sirkukseen, mutta muutama kommellus mahtuu tuohonkin reissuun.

Taidan jatkaa muumisarjakuvien lukemista tämän sarjan mukana, eli joskus tulevaisuudessa, kun seuraava osa ilmestyy. :)

Rakastunut krokotiili & Virtahepojen laulujuhlat

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

Tammi 2011, 76s.

Virtahepojen laulujuhlat

Tammi 2013, 93s.

Kuvittanut Pia Sakki

Jo ala-asteella (nyk. alakoulussa) opettaja painotti, ettei kirjoja pitäisi koskaan arvioida kannen perusteella. Olin tosin oppinut tämän jo kotoa ja valitsinkin luettavat kirjat mieluiten hajun perusteella. Toisinaan silti lipsun kansikuvien vietäväksi, kuten näiden Hannu Hirvosen kirjojen kanssa kävi.

Olin nähnyt Rakastuneen krokotiilin kirjastossa aiemminkin, mutta enää en osannut vastustaa kiusausta. Kansi on makuuni täydellinen: värikäs, herttainen ja iloinen, joten kirjan on pakko olla hyvä. Sopivasti lankesin kannen houkutukseen sellaisella reissulla, kun myös jatko-osa Virtahepojen laulujuhlat oli paikalla. Niinpä lainasin molemmat.

Luin nämä kirjat itsekseni ja pakko on sanoa, että kyllä kannatti sortua houkuttelevan ulkonäön edessä! Humisevan harjun takaa alkavassa murisevassa metsässä asuva pieni krokotiili on höpsö mutta sympaattinen heppu, kuten muutkin metsän eläimet. Rakastunut krokotiili kertoo tietenkin krokotiili Krristianin rakastumisesta. Vastustamattoman kaunista Krrillaa on turvallista rakastaa etäisyyksien päästä, sillä Krrilla esiintyy oopperalaulajana mm. Niilin lähettyvillä. Talven aikana Krristian on raapustanut kuusisataa rakkausrunoa ja lisää syntyy jatkuvasti. Mutta mitäs sitten tehdään, jos kaukorakkaus ilmaantuukin kotinurkille? Ei se rakastuminen olekaan aina pelkkää iloa ja auvoa.

Virtahepojen laulujuhlat taas on kertomus Krristianin ja Krrillan häämatkasta, joka toteutetaan kuumailmapallolla. Pariskunta ottaa päämääräkseen Victoria-järven, sillä he haluavat osallistua virtahepojen vuotuiseen laulujuhlaan. Tuuli vain tahtoo kuljettaa palloa minne sattuu ja ennestäänkin pitkä matka pitenee, kun tuuli kuljettaa krokotiilit Oulun kautta Intiaan.

Pidin molemmista kirjoista kovasti, sillä vauhdikkuudestaan huolimatta mukaan mahtuu verkkaisiakin hahmoja. Vaikka kirjojen pääpaino onkin pienessä krokotiilissa, tulee kuin ohimennen käsiteltyä myös perheen perustaminen, syntymä ja kuolema. Erityisesti ihastelin kuitenkin kuvitusta, sillä Pia Sakin runsas kuvitus on mahdottoman suloista. Etsiessäni lisätietoja Sakista huomasin, että näitä krokotiilikirjojahan on jo vaikka kuinka monta! Aiemmat osat on vain julkaistu erinäköisinä, Tammen Keltanokka-sarjassa. Täytyy muistaa etsiä nekin luettavaksi joskus.

Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

(We Need New Names, 2013)

Gummerus 2013, 288s.

Suom. Sari Karhulahti

"Tänään me hankkiudutaan kertaheitolla eroon Chipon mahasta. Ensinnäkin se vaikeuttaa meidän leikkejä ja toiseksi Chipo kuolla kupsahtaa jos me annetaan sen synnyttää vauvansa. Me kuultiin eilen naisten puhuvan Nosizista, siitä lyhyestä vaaleaihoisesta tytöstä, joka nappasi MaDumanen miehen kun MaDumane meni Namibiaan piikomaan. Nosizi on nyt kuollut, synnytykseen. Siihen näet kuolee."

Kulta ja hänen ystävänsä Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama ja Luojatietää ovat 10-12 vuotiaita lapsia Zimbabwesta. He elävät peltihökkelikylässä, jota kutsutaan Paratiisiksi ja tekevät guavan ryöstöretkiä läheiselle Budapestin asuinalueelle. Toisinaan avustustyöntekijät ajavat hökkelikylään jakamaan ruoka- ja vaateapua. Silloin lapset osaavat käyttäytyä tietyllä tavalla: täytyy laulaa ja tanssia, hymyillä ja olla innostunut, mutta liioitella ei saa. Kameralle hymyillään ja hihkutaan cheeeeeeeese, vaikka oikeasti ei naurattaisikaan.

Kaikki haaveilevat kotimaassa tapahtuvasta muutoksesta, mutta myös Amerikka houkuttelee, sillä siellä jokaisella on yllin kyllin kaikkea. Kuten moni muu, Kultakin jättää kotimaansa aloittaakseen uuden, vaivattoman elämän toisaalla.

NoViolet Bulawayo on kirjoittanut hengästyttävän hienon kirjan siitä, miten vaikeaa on sopeutua uuteen rooliin kotimaassaan tai uuteen kotimaahan. Hän kuvaa kipeän elävästi myös sitä jakautuneisuuden tunnetta, kun uusi kotimaa ei tunnu omalta, mutta synnyinmaakin on muuttunut vieraaksi. Kerronnan puhekielisyys ja säästellen käytetyt välimerkit tekevät tarinasta ihollekäyvän. Henkilöt tuntuvat ihan oikeilta ja nimet, kuten Profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro, Ruumiiden Äiti ja ÄitiRakkaus, synnyttävät vahvoja, muistiin hyvin jääviä mielikuvia nimien kantajista.

Me tarvitaan uudet nimet on Bulawayon esikoisteos ja se ilmestyy tammikuussa 2014. Voisin listata tähän pitkästi ylisanoja, mutta tyydyn tylsästi toteamaan, että tämä kirja teidän on luettava.

A User's Guide to Neglectful Parenting

Guy Delisle: A User's Guide to Neglectful Parenting

Drawn & Quarterly 2013, 191s.

Kääntänyt Helge Dascher

Ehkä ei ole maailman korrekteinta lukea toiselle ihmiselle joululahjaksi hankkimaansa kirjaa, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ajattelin ihan vain vähän vilkaista, millaista sarjakuvaa Delisle on tehnyt vanhemmuudesta, mutta koska jutut olivat niin hauskoja, lukaisin koko kirjan. A User's Guide to Neglectful Parenting on herttainen, realistinen ja osuva. Varmasti ihan kaikki vanhemmat lankeavat toisinaan kyseenalaisiin toimintatapoihin ja on aina yhtä mukavaa saada siitä itselleen todistusaineistoa.

Delislen perheessä on kaksi lasta, tyttö ja poika. Poika on jo sen verran iso, että esimerkiksi hammaskeijun ja pääsiäispupun olemassaolo alkaa epäilyttää. Kunnon isänä Delisle yrittää parhaansa mukaan vakuuttaa edellä mainittujen olentojen olevan ilman muuta totta, mutta isän leveä virne vakavasta aiheesta puhuttaessa pistää pojan epäilemään vain lisää.

Kun tytär persikoita syödessään hotkaisee mahaansa myös persikan siemenen, perheen poika kuuluttaa siskolleen kovaan ääneen tämän tulevasta, karusta kohtalosta: siemen itää ja hänen vatsaansa kasvaa puu! Mitä tekee isä? Rauhoittelee ehkä hätääntyvää tytärtään? No ei tietenkään, vaan piirtää kuvasarjan siitä, miltä tyttö näyttäisi, jos suusta pyrkisi ulos vatsassa kasvava puu.

Toivon, että tämä kirja viihdyttää myös lahjan saajaa. Oikeastaan olen aika varma asiasta. Suosittelen kaikille vanhemmille, mutta myös lapsettomille sarjakuvan ystäville. Kirjan ainoa vika on sen lyhyys, sillä näitä kommelluksia olisin erittäin mielelläni lukenut enemmänkin.

Seitsemän talvista päivää

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää

(A Week in Winter, 2012)

WSOY 2013, 364s.

Suom. Päivi Pouttu-Delière

Maeve Binchyn viimeiseksi jäänyt romaani, Seitsemän talvista päivää, on kuin lämpimät jäähyväiset kirjailijalle. Olen lukenut kaikki Binchylta suomennetut teokset ja pitänyt kaikista, vaikkakin alkupään romaaneista enemmän.

Seitsemän talvista päivää on rakenteeltaan kuin sarja toisiinsa kietoutuvia novelleja. Yhdistävänä tekijänä on Chicky, joka elämän kolhuista vahvistuneena palaa kotiseudulleen ja pistää pystyyn lämminhenkisen majatalon. Atlantin rannalla läntisessä Irlannissa ei ole tarjolla yökerhoja tai ostoskeskuksia, vaan upeita maisemia, lintuja ja mahdollisuus rauhoittumiseen. Lukija pääsee tutustumaan ensin Chickyyn, sitten ahkeraan Riggeriin ja lopulta kaikkiin avajaisviikon asiakkaisiin. Binchylle ominaiseen tapaan henkilöistä kerrotaan koko elämäntarina, mutta se onnistuu tehokkaasti ja lavertelematta.

Maria Sinisen linnan kirjastosta kirjoitti näin:"Seitsemän talvisen päivän lukeminen oli kuin teehetki sellaisen vanhan tuttavan kanssa, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan".

 
Allekirjoitan tämän täysin. Tämän kirjan lukeminen oli miellyttävää, vaivatonta ja lempeää. En kokenut suuria ahaa-elämyksiä, mutta sellaisia en kaivannutkaan. Binchyn tarinoissa mutkia suoristetaan välillä turhankin helposti ja ongelmia ratkotaan melkeinpä nopeammin kuin niitä ehtii syntyä. Liiasta realistisuudesta Seitsemää talvista päivää ei voi moittia, mutta kirja on tämmöisenään kuin lämpöinen viltti ja takkatuli. Joskus on ihanaa uskoa ihmisten auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, edes pieni hetki.

Ihanteellista luettavaa myös joulunpyhien suklaa- ja kinkkuähkyisille aivoille.

Muumit sarjakuvaklassikot IV & V

Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot IV

14. Muumipeikko Villissä lännessä

15. Niiskuneiti rokokoossa

16. Muumi ja velvollisuudentunto

17. Muumipeikko ja pyrstötähti

18. Muumipeikko ja kultainen häntä

WSOY 2011, 111s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Tove Jansson: Muumi sarjakuvaklassikot V

19. Muumitalvi

20. Muumipeikko merillä

21. Hosulin kosinta

WSOY 2012, 87s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Maltoin viimein hidastaa lukutahtia näiden Muumisarjakuvien kanssa. Neljännessä osassa päästään seuraamaan aikamatkailua, joka ei aivan vastaa Muumiperheen odotuksia. Villissä lännessä on paljon kesympää ja tylsempää kuin he odottivat ja Niiskuneiti pettyy täysin rokokoon romantiikkaan - tai sen puutteeseen. Velvollisuudentunnon iskiessä näppinsä Muumilaakson asukkaisiin, joutuvat Muumit muiden silmätikuiksi. He kyllä yrittävät olla velvollisuudentuntoisia, mutta aikainen aamu kostautuu iltavirkuille Muumeille ja naapurit paheksuvat suuresti nurmikolle häpeämättömissä asennoissa nukahtanutta perhettä. Muumipeikko ja kultainen häntä on kertomus julkisuudesta. Muumipeikon kultaista häntää ihaillaan suuresti, sitä kuvataan ja Muumipeikolta pyydetään nimikirjoituksia väsymykseen asti. Fanipostiakin tulvii niin paljon, että Muumipeikolla on täysi työ yrittäessään vastata niihin. Julkisuus ei kuitenkaan ole niin ihanaa ja auvoista kuin Muumipeikko kuvitteli, vaan hänen sanomisiaan vääristellään surutta. Kultaisesta hännästä on päästävä eroon, vaikka hyvästit huomion keskipisteenä olemiselle ovatkin haikeat.

Viidennessä osassa Muumilaaksoon tulee jälleen talvi. Tällä kertaa Muumiperhe haluaa vetäytyä talviunille ja välttyä kohtaamasta Herra Virkkusta tai ketään vastaavaa. Mutta talvi saapuu niin rytinällä, ettei talon väki ehdi nukahtaakaan, kun ovelta jo kuuluu koputus. Ensin Muumitalosta suojaa hakee Neiti Muhvi, joka ei missään tapauksessa halua olla mitenkään vaivaksi. Siksipä hän ei todellakaan voi nukkua olohuoneessa, vaan sohva on kannettava yläkertaan. Täkkiäkään Neiti Muhvi ei koe ansaitsevansa, joten hikipäässä hänelle etsitään sopivan kulunutta vanhaa vilttiä. Aina kun perhe yrittää nukahtaa talviunille, ovelle ilmestyy joku, joka sotkee suunnitelmat ja lopulta kaikki jäävät suosiolla hereille. Tämä tarina oli suosikkini, sillä Neiti Muhvin vaivalloinen halu olla huomaamaton vieras on hulvaton. Lisäksi Herra Nurina, toinen taloon tunkevista kutsumattomista vieraista, osaa olla tyytymätön aivan kaikkeen. Tahmatassu tuo omat lisähankaluudet tullessaan, mutta loppujen lopuksi hän saa asiat kääntymään parhain päin.

Muumipeikko merillä on oiva kertomus merenkulun haasteista merirosvoineen ja myrskyineen. Hosulin kosinnassa ujo ja arka Hosuli huokailee rakkauttaan Mymmeliin. Auttaakseen ystäväänsä Muumipeikko kutsuu laaksoon psykiatrin, tohtori Schrünkelin. Tohtori vain osoittautuukin omituiseksi tapaukseksi, josta ei Hosulille ole mitään apua.

Hosulin kosinta oli viimeinen sarjakuvaseikkailu, jonka tekemisessä Tove Jansson oli vielä mukana. Myöhemmät sarjakuvat ovat kokonaan veljen, Lars Janssonin käsialaa.

Edelleen olen hurmaantunut näistä sarjakuvista, jotka eivät ole jääneet ajan jalkoihin. Tosin luulen, etteivät Muumit ylipäätään voi vanhentua, vaan pysyvät aina ajankohtaisina.

Legoista lapsille ja aikuisille

Daniel Lipkowitz: Lego leikkikirja

(Lego Play Book, 2013)

WSOY 2013, 200s.

Suom. Tommi Järvinen

Warren Elsmore: Sinustako arkkitehti Lego-palikoilla?

(Brick City - LEGO for Grown ups, 2013)

Nemo 2013, 253s.

Suom. Juho Gröndahl

Tämän postauksen aloittaminen on yllättävän hankalaa, sillä kaikki aloitukseni ovat kuulostaneet jo omaankin korvaani kliseisiltä ja/tai vähätteleviltä. Legot ovat varmasti tuttuja kaikille ja useimmat meistä ovat jossakin elämänsä vaiheessa (yleensä lapsina) viettäneet näiden pienten muovipalikoiden parissa tunteja ja taas tunteja. Minulla ja isosiskolla oli legoja pieni pussillinen, mutta hyvät leikit niilläkin palikoilla sai aikaan. Serkuilla Raahessa oli iso arkullinen legoja, rutkasti ukkeleita ja erikoisvarusteita ja miltei aina siellä vieraillessamme leikittiin legoilla edes vähän. (Muistan omana suosikkileikkinäni lego-kaupan. Sitä varten piti kaikki ukkelit purkaa osiin ja tehdä isolle alustalle housu-, paita-, hanska- ja happisäiliöosasto.)

Omien lasten kanssa legotilanne on varsin ihanteellinen. Muutamassa vuodessa meille on kertynyt hurja määrä palikoita ja kyllä niillä on leikittykin. Tällä hetkellä omat legoleikit ovat vähissä, kun nuorimmainen syö vielä ihan kaikkea suuhun mahtuvaa, mutta kunhan hänkin viisastuu tarpeeksi, voin jälleen osallistua legoleikkeihin edes joskus. Vanhin poika on legojen suhteen rehellisesti sanoen vähän tiukkis: hänestä on mukavaa rakentaa ohjeen mukaan, mutta oikeat palaset ovat aina hukassa muiden seassa, joten eihän siitä mitään tule. (Kerran tosin teimme parin viikon ajan lajittelutyötä ja purkitimme kaikkien autojen, kaivureiden ym. osat omiin rasioihinsa, mutta eipä sekään järjestys kauaa kestänyt.) Keskimmäinen poika taas on ennakkoluuloton ja soveltava rakentaja. Hän kyhää avaruusaluksia ja agenttien taloja, kyhää asevarastoja, pankkeja - mitä tahansa. Itse olen innokas, mutta tylsä ja rakennan melkeinpä aina taloja.

Lego-kirjat ovat aivan mahtavia inspiraation lähteitä. Lipkowitzin Lego leikkikirja on mainio ja monipuolinen ideapaketti niin lapsille kuin aikuisillekin. Runsaat värikuvat, ilmava yleisilme ja leikkisä asenne ovat omiaan kiehtomaan lapsilukijaa. Aikuistakin nuo lukuisat toteutetut legoprojektit taikametsästä peikkosiltaan, kaupunkielämään, eläimiin, kauhujuttuihin ja unelmien lomamatkoille viehättävät varmasti. Lisäksi kirjassa kerrotaan mielenkiintoisia yksityiskohtia erilaisten legopalikoiden ominaisuuksista ja onpa mukana myöskin kilpailuja yhdessä leikittäväksi! Isokokoinen kirja on näyttävä ja houkutteleva ja siinä riittää tutkittavaa pitkäksi aikaa.

Elsmoren Sinustako arkkitehti Lego-palikoilla? taas on selkeästi aikuisille suunnattu teos. Elsmore on vuosien varrella rakentanut legoista huiman määrän erilaisia nähtävyyksiä Eiffel-tornista Colosseumiin. Nähtävyydet ovat äärimmäisen upeasti toteutettuja ja selkeästi tunnistettavia. Legoista voi todella rakentaa mitä tahansa! Kirjassa perehdytään legoilla mallintamisen saloihin (joskin vain pintapuolisesti), neuvotaan kuinka puuttuvia paloja voi tehdä itse ja kuinka legoukkeleista voi muokata tarpeitaan paremmin vastaavia. Tästä kirjasta löytyy myös rakennusohjeita pienehköihin projekteihin, mutta kirjan pieni koko (A5) vähän hankaloittaa ohjeiden lukemista, sillä kirja ei pysy kunnolla auki itsekseen ja kuvat ovat minun makuuni hiukan liian pieniä. Erikoiskiitoksen ansaitsee kaksi liitteenä olevaa julistetta, jotka osoittavat selkeästi sen, miten pikkutarkkoja pienoismalleja Elsmore on tehnyt. Tästä linkistä pääset Elsmoren nettisivuille ihailemaan St Pancrasin rautatieasemaa. Mieletöntä.

Kultainen kissanpentu

Päivi Alasalmi: Kultainen kissanpentu

Gummerus 2013, 148s.

Kuvitus: Riikka Jäntti

Olen aikaisemmin lukenut lapsille iltasatuina Päivi Alasalmen satukirjat Sinnikäs meripoika ja Turhamainen aasi joista olemme kaikki tykänneet. Siksipä oli itsestään selvää, että tämä uusikin satukokoelma, Kultainen kissanpentu, otetaan lukuun. Vanhin poika tyrmäsi kirjan heti alkuunsa, mutta keskimmäinen halusi oikein mielellään kuulla kirjan nimikkosadun ja minä luin vielä enemmän mielelläni edes yhdelle korvaparille.

Aivan kuten aiemmissakin satukokoelmissa, tässäkin kirjassa Alasalmi yhdistelee raikkaalla tavalla perinteisten satujen elementtejä uusiin. Saduista löytyy jännitystä, mutta myös hempeyttä. Jo toisen sadun kohdalla esikoinenkin lykkäsi Aku Ankkansa syrjään ja keskittyi kuuntelemaan, miten sokerileipurin koira auttaa löytämään vuorille eksyneen pojan. Taikurin pianossa kiertelevä taikuri hypnotisoi kaksi viatonta kyläläistä suorittamaan puolestaan ryöstön. Tämä satu kiehtoi lapsia todella paljon ja esikoinen halusikin lukea sen itsekseen uudestaan. Vähiten poikia miellyttivät selkeät rakkauskertomukset, mutta niistäkin Vaihdokas oli niin seikkailullinen, että satua puitiin vielä seuraavana päivänä koulun jälkeen.

Kultainen kissanpentu osoittautui edeltäjiensä tasoiseksi, monipuoliseksi ja viihdyttäväksi satukirjaksi. Tätä äitiä ilahdutti kaikkein eniten se, että sadut ihan todella onnistuivat houkuttelemaan myös iltasatuajasta ohi kasvavan lapsen yhteiseen lukuhetkeen.

Punaisen sään tiikerit

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

(Tigers in Red Weather, 2012)

WSOY 2013, 388s.

Suom. Mari Janatuinen

Nick ja Helena ovat kuin sisarina kasvaneet serkukset, jotka viettävät sotavuodet yhteisessä, vaatimattomassa asunnossa. Sodan loputtua Helena muuttaa kihlattunsa kanssa Hollywoodiin ja Nick odottaa innolla uuden elämän alkua miehensä Hughesin kanssa. He ovat vielä nuoria ja tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia. Elämä ei kuitenkaan etene unelmien mukaan ja kun Nick ja Helena viisitoista vuotta myöhemmin ovat jälleen lapsuuden maisemissa Martha's Vineyardissa, he tuskin puhuvat toisilleen. Teini-ikäiset lapset huitelevat omilla teillään, eivätkä puolisotkaan ole paikalla. Lähistöltä löytyy ruumis, eikä kukaan tunnu osaavan suhtautua asiaan.

Pidän kovasti pitkän aikavälin kertomuksista, sukutarinoista, vaihtuvista kertojista, ihmisten välisistä suhteista sekä arvoituksellisuudesta. Punaisen sään tiikerit tarjosi kaikkea tätä ja sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla täydellinen kirja minulle. Kokonaisuutena kirja jätti kuitenkin pettyneen ja höntin olon: tässäkö tämä nyt oli? En kaipaa tarinoille alleviivattuja lopetuksia, kaiken auki kirjoittamista tai muutenkaan joka asiaan tarttumista. Mutta Punaisen sään tiikerit olisi mielestäni hyötynyt pienoisesta sivumäärän lisäämisestä.

Pidin kirjan ensimmäisestä osasta erittäin paljon. Nautin siitä, miten pitkästä aikaa kirjan tarina vei täysin mukanaan ja saatoin kuvitella olevani läsnä heidän elämässään. Toinen osa sijoittui kuitenkin  harmillisen kauas tulevaisuuteen ja sama aikahyppely jatkui myöhemminkin osien (ja samalla kertojien) vaihtuessa. Toki kertojat muistelivat "väliin jääneitä" aikoja, mutta mielestäni ratkaisu ei täysin toiminut.  Mitä tuohon ruumislöytöön tulee, kuvittelin sillä olevan keskeinenkin osa juonen kannalta, mutta asia taisi olla merkityksellinen vain yhdelle ihmiselle. Olisin mielelläni lukenut enemmän Nickin ja Helenan näkökulmista. Lisäksi olisin toivonut myös Helenan miehelle suunvuoroa.

Kirjan suomennos on pääpiirteittäin oikein onnistunut. Teksti soljui miellyttävästi ja luontevasti, paitsi kaksi kertaa tökkäsi pahasti. En kerta kaikkiaan hyväksy suomen kieleen ilmausta "heillä oli seksiä". Voi toki pohtia, jokohan henkilöt X ja O ovat harrastaneet seksiä, mutta "onkohan X:llä ja O:lla jo ollut seksiä?" kuulostaa lähinnä samalta kuin "onkohan X:llä ja O:lla jo ollut vesirokko?".

Paperienkeleitä

Nick Robinson: Paperienkeleitä

(Angel Origami, 2013)

Nemo 2013, 96s.

Suom. Aino Partanen

Joulu kolkuttelee jo postilaatikolla asti ja kotia on koitettu laittaa juhlakuntoon. Siivoamisen ja muun häsläämisen lomassa oli mukavaa istahtaa pöydän ääreen ja opetella lasten kanssa taittelemaan paperienkeleitä tuoreen askartelukirjan ohjeilla.

Paperienkeleitä kirjasta löytyy 15 ohjetta, helpoista vaativiin ja ainakin helpoiksi luonnehdittujen töiden ohjeet olivat selkeät ja hyvin ymmärrettävissä. Kaikki kirjan ohjeet eivät tuota lopputulokseksi enkeleitä, vaikka kirjan nimestä niin voikin kuvitella. Enkeleiden lisäksi kirja sisältää ohjeet muun muassa kirjanmerkkiin, kirjeeseen ja lahjarasiaan.

Kirjan takakanteen kiinnitetyssä kirjekuoressa on nippu origamipaperia, joten taittelemaan pääsee heti kun siltä tuntuu. Minä en raaskinut heti käyttää oikeita papereita, vaan harjoittelimme vanhoilla askartelupapereilla.

Illan origamisatona viisi enkeliä sekä kaksi kirjanmerkkiä. Enemmänkin olisi voinut tehdä, jos vain nuorimmainen olisi jaksanut seurata puuhiamme sivusta. Tai edes leikkiä omiaan, mutta lapsi sattui olemaan kovin osallisstuvalla tuulella. Mukavaa puuhaa ja varmasti erityisen rentouttavaa, jos saa keskittyä taitteluun kaikessa rauhassa eikä tarvitse keksiä aktiviteetteja kiukuttelevalle taaperolle.

Missä on tyrannosaurus?

Thierry Laval & Yann Couvin: Missä on tyrannosaurus?

(Cherche et trouve géant au temps des dinosaures, 2013)

Nemo 2013, n. 10s.

Minä pidin lapsena kirjoista, joiden kuvissa riitti yksityiskohtia tutkittavaksi. Pidän niistä edelleen ja niin pitävät myös meidän lapset. Esikoinen sai aikoinaan synttärilahjaksi Thierry Lavalin Missä on kissa? -kirjan, jota on luettu niin ahkerasti, että se koostuu nykyisin lähinnä teipistä ja kontaktimuovista. Missä on tyrannosaurus? on rakenteeltaan samanlainen kuin aiemmat kirjat, eli kuva-aukeaman peittää etuliepeet, joihin on koottu kuvassa esiintyviä asioita (tämän kirjan tapauksessa erilaisia muinaisliskoja yms.) ja lipareet avaamalla pääsee ihailemaan suurta ja yksityiskohtaista kuvaa. Kuvasta on mukava etsiä yksittäisiä, lipareissa kuvattuja asioita tai otuksia ja niiden etsimisestä voikin kehittää monenlaisia pelejä.

 






Missä on tyrannosaurus? -kirjan aukeamat on koottu fiksusti eri aikakausilta: ensimmäinen aukeama esittelee maailmaa ennen dinosauruksia, seuraava ensimmäiset dinosaurukset, kolmas taas dinosaurusten kulta-aikaa, neljäs viimeisiä dinosauruksia ja viimeinen ensimmäisiä nisäkkäitä. Tekijät ovat perehtyneet muinaisiin eläinlajeihin, mutta luonnollisesti toteutuksessa on käytetty taiteellisia erivapauksia ja dinosaurukset ja muut on muokattu "lapsiystävällisiksi".

Missä on tyrannosaurus? on mainio kirja monenikäisille. Ihan nuorimmat kuvakirjojen ystävät pitävät värikkäistä kuvista ja kouluikäinen voi kirjaa lukiessa oppiakin jotakin. Ainoa hankaluus lapsilukijan kannalta on kirjassa käytetty fontti, sillä kaunokirjoitustekstiä on aikuisenkin vähän haastavaa lukea.

Vaarallinen matka

Tove Jansson: Vaarallinen matka

(Den farliga resan, 1977)

WSOY 1978, 26s.

Suom. Panu Pekkanen

Tutustumiseni Tove Janssonin tuotantoon jatkuu. Vaarallista matkaa en muista lukeneeni aiemmin, mutta kuvat ovat kyllä sen verran tuttuja, että saatan olla väärässäkin.

Vaarallinen matka alkaa vähän tylsänpuoleisena kesäpäivänä. Sanna istua kököttää nurmikolla ja kiukuttelee kisalleen, joka makoilee vieressä tyytyväisenä. Sanna ottaa pois silmälasinsa ja laittaa ne nurmikolle, kun ne yhtäkkiä katoavat ja tilalle ilmestyvät uudet lasit. Uusilla silmälaseilla nähtynä vanha tuttu kissa muuttuu valtavan suureksi ja äkäiseksi otukseksi, joka sähisten ryntää omille teilleen. Sanna juoksee metsään ja lähtee kulkemaan päämäärättä eteenpäin. Matkalla hän kohtaa monenlaisia otuksia, enimmäkseen ystävällisiä. 

Runomuotoinen tarina etenee vahvasti sanojen ja kuvien voimalla. Lapsia kiinnostivat enemmän kuvat, minä pidin myös sanojen rytmistä ja nokkeluudesta. Tarina on sopivan nopeatempoinen ja jännittävä kertaistumalta luettavaksi, eikä lukijakaan ihan hirveästi ehdi hengästyä vaikka yrittäisikin dramatisoida lukemaansa.

Erityiskunniamaininnan ansaitsee kirjan nimiösivu, jolle on jäänyt (tai jätetty) söpö pieni "den":

Muumit sarjakuvaklassikot I-III

Muumit sarjakuvaklassikot I

(WSOY 2008, 96s.)

1. Muumipeikko

2. Muumiperhe

3. Muumiperhe Rivieralla

4. Yksinäinen saari

Muumit sarjakuvaklassikot II

(WSOY 2009, 85s.)

5. Vaarallinen talvi

6. Kuvitteluleikki

7. Talonrakennus

8. Aloitamme uuden elämän

Muumit sarjakuvaklassikot III

(WSOY 2010, 105s.)

9. Muumipeikko rakastuu

10. Viidakkoelämää

11. Muumipeikko ja marsilaiset

12. Muumiperhe ja meri

13. Yhdistyselämää

Tove Janssonin elämäkerran innoittamana olen nautiskellut Muumien seikkailuista ensi kertaa elämässäni sarjakuvien muodossa. Aikaisemmin olen näitä sarjakuvia lukenut vain lehdestä irrallisina strippeinä ja sellaisina Muumit eivät kyllä pääse oikeuksiinsa.

Voi hyvänen aika, miten ihania sarjakuvamuumit ovatkaan! Poissa ovat tv-sarjan siloitellut hahmot, sillä näissä sarjakuvamuumeissa on särmää ja monipuolisuutta. Olen nauttinut suunnattomasti Muumimamman tasaisuudesta, Muumipapan seikkailunkaipuusta ja viskipaukuista, Haisulin tuhmuuksista, Nipsun rahantekopuuhista ja ihan kaikkein eniten olen rakastunut Miskaan, Muumien synkistelevään kotiapulaiseen. (Ikäväkseni skannerimme menehtyi kesäisen ukkoskuuron aikana, enkä kameralla saanut kuin sumuisia höttökuvia, joten kuvin en pääse Miskaa esittelemään.) 

Miskan tarina, Kuvitteluleikki, menee lyhykäisyydessään näin: Vilijonkka tyrmistyy kun kuulee, ettei Muumimammalla ole kotiapulaista. Sellainen todellakin pitäisi olla. Muumimammaa ajatus pelottaa, mutta hän laittaa lehteen ilmoituksen avoimesta työpaikasta ja toivoo, ettei kukaan hakisi sitä. Eteiseen tulvii kuitenkin iso pino hakemuksia, joiden joukosta Niiskuneiti arpoo aran Miskan kirjeen. Ennen Miskan tuloa muumitalo siivotaan perusteellisesti ja hänet toivotetaan tervetulleeksi ilotulituksella, jota Miska luonnollisesti säikähtää kovasti. Miska pelkää kaikkea ja kaikkia. Lisäksi hän on vakuuttunut siitä, että häntä vakoillaan. Yksi pelottavimmista ihmisistä on isosisko, joka kirjeissään kertoo, kuinka menestynyt ja suosittu hän onkaan. Todellisuus on toki aivan toisenlainen. Miskan pessimismi on niin täydellistä, että Ihaa-aasikin jää kevyesti kakkoseksi. En muista koskaan aiemmin kuulleeni Miskasta, vaikka hän todellakin ansaitsisi tulla kuulluksi. Hänet haluaisin koristamaan Muumi-mukia, tai vaikka koko kahviastiastoa!

Muumisarjakuvat ovat kestäneet aikaa mainiosti. Muumien vaatimattomuus ja sopeutumiskyky ovat oiva muistutus kenelle tahansa siitä, että omalla asenteella voi vaikuttaa melkeinpä mihin tahansa. Jos kodin ympärille kasvaa viidakko, on helppo leikkiä Tarzania. Ja jos viidakkoon ilmestyy villieläimiä, niidenkin kanssa voi ystävystyä, kunhan vain sopii pelisäännöistä. Kun Muumit matkustavat Rivieralle, solahtavat he vaivatta seurapiireihin, vaikka rahaa heillä ei ole lanttiakaan. Upea sviitti tuntuu liian suurelta ja pramealta, joten he kyhäävät pylvässängystä sopivan asumuksen.

Näissä sarjakuvissa on jonkin verran kierrätetty kirjojen muumitarinoita, mutta muunneltuina. Piirrosjälki on selkeää ja elävää, tunnelmat ja tunteet välittyvät lukijalle oikein hyvin. Kirjat ovat esineinäkin kauniita ja laadukkaita. Ainoa harmistus iski toisen osan viimeisen tarinan parissa, sillä kirjastosta lainaamani kirja olikin painovirheinen ja kahdelta aukeamalta puuttuivat sarjakuvat kokonaan. Onneksi on facebook, jonka kautta sain selkeän referaatin puuttuvien sivujen tapahtumista.

En olisi uskonut, että pidän Muumisarjakuvista näin paljon. Mikäli joku muu on onnistunut olemaan lukematta näitä, kehotan viipymättä korjaamaan tilanteen!

Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

(Making money, 2007)

Karisto 2013, 373s.

Suom. Mika Kivimäki

Kerran kirjastoautossa, 90-luvun alkupuolella, silmiini osui hassun näköinen kirja, jonka oli kirjoittanut joku Terry Pratchett. Kirjan nimi oli Noitasiskokset ja tykkäsin ihan hirveästi kirjan tyylistä, huumorista ja omalaatuisuudesta. Nykyisin Pratchett on tuttu nimi, vaikka en ole häneltä kovin montaa kirjaa lukenutkaan. Haluaisin kyllä lukea kaikki hänen teoksensa ja siksipä päätin palata Pratchettin pariin Lyödään rahoiksi -kirjan myötä.

Aloitin kirjan avoimin ja luottavaisin mielin. Mutta voihan jämähdys, takeltelin ensimmäisten noin 50 sivun parissa neljä päivää. Sinnikkäästi jatkoin lukemista, vaikka koko ajan takaraivossa jyskyttikin tietoisuus siitä, ettei väkisinlukeminen ole hyvä juttu kirjalle eikä minullekaan. Minulla oli suuren suuria vaikeuksia päästä sisälle kirjan maailmaan ja tapahtumiin.  Asiaa ei helpottanut yhtään se, että ko. kirja on suoraa jatkoa Posti kulkee -kirjalle, jota en siis ole lukenut.

Tahmee von Lipwig on pistänyt Ankh-Morporkin kaupungin postin asiat kuntoon ja homma toimii kuin rasvattu. Elo on vähän turhankin tasaista, sillä Tahmee kaipaa elämäänsä jännitystä ja vaaroja. Sellaista onkin luvassa, kun hän erinäisten tapahtumien seurauksena on äkkiä vastuussa koirasta, joka omistaa pankin. Pankki on kriisissä, mutta Tahmee yrittää ratkaista ongelmat. Tarinaan mahtuu myös muinaisia golemeita, morsian ja tietysti yllin kyllin juonittelua.

Vaikka Lyödään rahoiksi on hauska ja hilpeä kirja, minä olin sille väärä lukija. Varmasti osasyy lukemisen kankeuteen oli nimenomaan se, että en ole lukenut aiempaa osaa ja siksi henkilöihin tutustuminen oli hidasta ja hankalaa. Suomennos on sujuva ja taidokas, mutta miksi henkilöiden nimet on pitänyt kääntää? Onko se kenties ollut tapana Pratchettin kirjoissa alusta asti? Minusta Tahmee kuulostaa ällöltä ja Anna Pusu Sydänkäpynen rasittavalta kuin mikä. Adora Belle Dearheart välittää ihan erilaisen mielikuvan.

Minua harmittaa, että en onnistunut pitämään tästä kirjasta enempää. Ehkä vielä jonakin päivänä saan aikaiseksi aloittaa Pratchettin tuotannon lukemisen ilmestymisjärjestyksessä. Edelleen haluan hänen kirjojaan lukea, mutta jatkossa konsultoin siskoja sen suhteen, mitkä sopivat itsenäisinä kirjoina luettaviksi.

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

Tammi 2013, 290s.

Ensi vuonna vietetään Tove Jansson -juhlavuotta, sillä hänen syntymästään tulee kuluneeksi 100 vuotta. Tuula Karjalainen on samaan aikaan tätä kirjaa kirjoittaessaan koonnut suurta taidenäyttelyä, joka avataan Ateneumissa ensi vuoden maaliskussa.

Tove Janssonista on kirjoitettu monia elämäkertoja, mutta tämä on ensimmäinen, jonka minä luin. Kuten varmasti monelle muullekin, minulle Tove Jansson on aina ollut ensisijaisesti Muumien luoja. Tiesin kyllä hänen olleen myös taidemaalari, mutta esimerkiksi poliittisista pilapiirroksista minulla ei ollut aavistustakaan. Jansson itse piti itseään ennen kaikkea taidemaalarina. Erilaiset kuvitustyöt lehtiin ja kirjoihin olivat lähinnä keino ansaita toimeentulo. Kirjoittaminen tarjosi Janssonille keinon paeta todellisuutta, missä sota peitti alleen kaiken. Muumit valloittivat ensin suomen ruotsinkieliset piirit sekä Ruotsin, sitten Englannin. Suomenkielinen yleisö oli jostain syystä paljon vaikeampi saavuttaa ja käännökset ilmestyivätkin hyvin hitaasti. Muumi-sarjakuvista piti tulla Janssonille vakaan toimeentulon takaaja, mutta lopulta jatkuva sarjakuvien tekeminen kääntyikin tukahduttavaksi taakaksi. Tove Janssonin veli, Lars Jansson, jatkoi kysyttyjen sarjakuvien laatimista.

On ihan ymmärrettävää, että Muumien valloittaessa maailmaa Tove Jansson olisi halunnut ottaa niihin etäisyyttä. Hän halusi edelleen olla taidemaalari, mutta moni muu projekti vei maalaamiselta aikaa. Jansson halusi myös jatkaa kirjoittamista, mutta jatkossa hän halusi kirjoittaa aikuisyleisölle.

Tuula Karjalainen on onnistunut kirjoittamaan selkeän, monipuolisen ja houkuttelevan elämäkerran yhdestä merkittävimmistä suomalaisista. Tove Janssonin perhesuhteet, opiskelut, persoona ja ihmissuhteet eivät jää hänen tuotantonsa jalkoihin, eikä päin vastoin. Erityisesti pidin siitä, miten esimerkiksi sota-aika ja sen vaikutukset Janssonin elämään ja työhön kulkevat rinta rinnan. Janssonin seksuaalinen suuntautuminen ei ole minua koskaan sen enempää mietityttänyt, mutta - noloa kyllä - vasta tämän kirjan luettuani tajusin, että homoseksuaalisuus oli tosiaankin rikos vuoteen 1971 ja sairaus 80-luvun alkuun asti. Siksi Tove Janssonin peittelemätön homoseksuaalisuus oli rohkeaa ja julkinen salaisuus.

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta ei ole kaikenkattava teos, mutta ehdottomasti upea. Se on fyysisesti kaunis kirja, jonka runsas kuvitus tekee lukemisesta miellyttävää. On nimittäin todellakin mukavampaa lukea jostakin maalauksesta, kun vieressä on kuva kuin lähteä erikseen googlettelemaan, että minkähänlaisesta taulusta mahtaa olla kyse. Lisäksi Karjalainen kertoo Tove Janssonin töistä niin houkuttelevasti, että minä ehdin jo varata kirjastosta kaikki puuttuvat Muumikirjat ja -sarjakuvat. Haluan lukea nuo kirjat ns. uusin silmin. Kieltämättä myös Tove Janssonin aikuisten kirjat kiinnostavat nyt suuresti.

Upea kirja, jota suosittelen vilpittömästi.

Kettusen kuudes aisti

Markus Kajo: Kettusen kuudes aisti

Docendo 2013, 252s.

Jos jostakin, niin Markus Kajon jutuista tulee paremmalle tuulelle. Muistan, miten kotikotona katsottiin koko perheen voimin telkkarista Kettusta ja hörähdeltiin rivissä. Kirjatkin on luettu monesti ja aina vain ne viihdyttävät. Ja mikäli Mielensäpahoittaja saa ihmiset puhumaan "Kyllä ei" -tyylillä, niin ihan samalla tavalla tarttuvat lukijaan Kajon tekstien rakenne ja omintakeiset sanat. Tästä syystä en halunnut kirjoittaa blogitekstiä heti kirjan luettuani, vaan annoin kettusefektin laimentua.

Kettusen kuudes aisti sisältää Kajolle ominaisesti laaja-alaisia mietteitä ja huomioita ihmisistä ja ilmiöistä. Sekä mainioita keksintöjä ja ideoita, alakoululaisen ainekirjoituksia ja hupaisan kuvituksen, josta tällä kertaa vastaa kirjailija itse.

Minut alakulon syövereistä nosti aurinkoon viimeistään juttu Hyviä nais-temppuja syyksen iloksi. Kajo on selvästi tarkkaillut naisia tai ainakin yhtä edustajistamme pitkään, sillä muuten ei tällainen osuva syväanalyysi olisi mahdollinen:

"Tietää jokainen, että jos pitkästyy nais, niin alkaa jurnottaa, ja sitten ei ole hyvä mieli enää paljo kellään siinä sen naisen murjotusetäisyydellä."

Hyvin määriteltyyn ongelmaan on esittää myös varsin toimivia ratkaisuja. Esimerkiksi kannattaa jurnottavaa naista piristää leikkimällä mursua vaikkapa laittamalla savukkeet nenään hampaiksi. Tai keksiä naiselle jotakin tekemistä, johon uppoutua. Tällaiseksi sopii vaikka eläinten äänten harjoittelu.

Tietynlainen melankolinen positiivisuus kuvastaa hyvin koko kirjaa. Joku asia voi olla ensituntumalta epäreilu ja tyhmä, mutta kun vähän tarkemmin miettii, niin kyllä näin on sittenkin hyvä.

"Ulkomaalaisilla on sitruunaruoho ja vaikka mitä minttua ja kanelia ja hyvä fiilis että jee. Meillä vaan suolaheinä ja kutinaa polvitaipeissa ja hermostunut & syyllinen olo.
--
Ulkomaalaisilla on omassa kylässä soittokunta jonka soitto on huojuvaa ja epävireistä mutta siinä on sydämellinen ote ja lohtu ja kirvoitus. Meillä ajaa ohi mopoauto josta kuuluu pelkät bassot että umf umf umf umf umf. Ja kohta takaisin toiseen suuntaan umf umf umf umf umf.
--
Meillä on vehmaampaa, ei niin paljon pulloja luonnossa, ja on kiva kun joskus vastaan kävelee kissa tai jänis, tai näkee, että on oksalla oravainen, häntä-iloisa vikkelä viherpurjehtija siimeksen!"

Kettusen kuudes aisti on loistava. Mikäli Kajo ei ole entuudestaan tuttu, lukekaa häneltä ihan mitä tahansa, uskallan luvata että vähintään hymyilyttää. Tämä kirja voisi olla parempi ainoastaan Kajon itsensä lukemana äänikirjana. Mutta silloin kuvituksen pitäisi olla liitteenä, jottei siitä jäisi paitsi.

Rakas vanha kirja

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

(84, Charing Cross Road, 1970)

Karisto 1982, 101s.

Suom. Anneli Tarkila

Jotkut kirjat ovat niin täydellisiä, ettei niistä haluaisi edes etsiä mitään moitittavaa. Sitä haluaisi vain nauttia tavalla tai toisella upeasta kerronnasta ja tarinasta, sivuuttaa mahdolliset vajavuudet. Helene Hanffin Rakas vanha kirja on täydellinen kirja. Erityisen täydellinen se on kaikille niille, jotka rakastavat kirjoja, kirjemuotoista kerronta, tosipohjaisuutta, englantilaisuutta, lämpöä ja huumoria.

Rakas vanha kirja olisi varmasti jäänyt minulta lukematta ilman Saran kerta kaikkisen ihanaa bloggausta. Kirjastossakaan en olisi tähän sattumalta törmännyt, sillä meidän kirjastostamme ei Rakasta vanhaa kirjaa löydy. Onneksi Kaustisen kirjastosta vielä löytyi. Luin tämän kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Normaalisti sellaiseen ei ole mitään mahdollisuuksia, mutta edellisessä raskaudessa vaivanneen raskausdiabeteksen takia minun piti käydä sokerirasituksessa ja sehän tietää kahden tunnin paikallaanoloa. Ilman lapsia. Pakkasin laukkuun kolme kirjaa, joista onnekseni valikoitui luettavaksi asti juuri tämä.

Amerikkalainen Helene Hanff päätti vuonna 1949 kokeilla onneaan muutamien loppuunmyytyjen kirjojen löytämiseksi ja kirjoitti siksi kirjeen Marks & Companyn antikvaariseen kirjakauppaan Lontooseen. Iloiseksi yllätyksekseen Hanff sai sekä vastauksen kirjeeseensä että muutaman kaipaamansa kirjan. Jatkossakin Hanff kääntyi kirjahankinnoissaan mieluiten merentakaisen antikvariaatin puoleen kuin paikallisten, huonokuntoisia kirjoja myyvien yritysten. Vähitellen kirjeet saavat henkilökohtaisemman, lämpimämmän sävyn ja Hanffin kirjeisiin alkavat vastata myös muut Marks & Companyn työntekijät. Jopa erään työntekijän vaimo ja naapurinrouva haluavat kirjoittaa Hanffille, josta ovat kuulleet niin paljon.

Kirjeet ovat lämpimiä ja rehellisiä, Hanffin kipakka huumori sai naurahtelemaan äneen niin että laboratorion penkillä vieressäni istuneet rouvat mulkaisivat ja supattivat hetken jotakin sanomalehden takana piilossa. Loppupuolella tirautin pienen, äänettömän itkunkin, mutta kaiken kaikkiaan kirja jätti jälkeensä ihanan onnellisen olon. (Sokerirasitus tosin sai voimaan pahoin liki koko päiväksi, mutta olin silti enemmän onnellinen.) Ai niin, niitä moitteita vielä. Olen pahoillani ainoastaan siitä, että kirjeitä ei ole enempää.

Rakas vanha kirja on muuten myös filmatisoitu vuonna 1987. En ole sitä nähnyt, mutta Anthony Hopkins voisi olla sopiva houkutin elokuvan katsomiseen. Luulen kyllä, että tätä elokuvaa on vielä vaikeampi saada käsiinsä kuin kirjaa.

Terveisiä Seinäjoen kirjamessuilta!

Pääsin tänä viikonloppuna elämäni ensimmäistä kertaa kirjamessuille. Tai oikeastaan kyseessä oli melkoiset supermessut: kirja-, olut-, viini- ja herkkumessut samalla kertaa. Pytinki Oy ystävällisesti tarjosi lipun, kiitos siitä! Keskityin messuilla luonnollisesti kirjoihin, mutta kävin herkkupuolella norkoilemassa maistiaisia ja lepuuttamassa jalkoja.

Kirjapuolella oli paljon antikvariaatteja sekä pari kustantamoa. Kustantamoja olisin kaivannut paikalle enemmän, sillä nyt tarjonta oli hiukan yksipuolista uusien kirjojen osalta. Pidin tilan avaruudesta, väljyydestä ja siitä, että tungosta ei ainakaan lauantaina puolen päivän maissa ollut. Toivottavasti kävijöitä on ollut sen verran, että vastaava tapahtuma järjestyisi ensi vuonna uudestaan, ehkäpä jopa hieman suuremmassa mittakaavassa.

Kirjabloggareille oli varattu oma pieni soppi sekä tietokone siltä varalta, että kesken messuilun iskisi pakottava tarve päivittää blogia. Blogia en malttanut edes kurkistaa, mutta muutaman kirjabloggaajan kanssa sentään istahdettiin vaihtamaan kuulumisia. Oli mukava nähdä ja saada kolmiulotteisempi käsitys teistä! ;)

Divareita oli paikalla lukuisia. Ikävä kyllä harvalla oli firman nimeä missään näkyvillä, joten minulla ei ole aavistustakaan keneltä mitäkin ostin. Haaveilin ostavani messuilta P.G. Wodehousea sekä Tove Janssonia. Wodehouselta löysin tämän Hyvää joulua Jeeves -kokoelman, Janssonilta näin vain muutaman Muumi-sarjakuvan ja nekin niin hintavina, etten edes harkinnut ostamista. Mutta Asterix ja ennustaja maksoi 2€, Gary Larssonin The PreHistory of The Far Side, A 10th Anniversary Exhibit 6€, joten niitä en liiemmin jäänyt harkitsemaan vaan ostin omakseni kirjabloggaajan nopeudella. 

(Larsson oli oikeasti pikkusiskon löytö, mutta vaistomaisesti pistin kirjan omaan ostoskasaani enkä ilman erillistä huomautusta edes tajunnut, että siskokin olisi voinut sen ostaa. Yritin kyllä tyrkyttää kirjaa sitten myöhemmin sen löytäjälle, mutta sisko oli sitä mieltä, että minä arvostan tätä häntä enemmän. Joten kiitos jalomielisyydestä majoituksen tarjonneelle siskolle!)

Vanhoja lasten- ja nuortenkirjoja löysin aika monta ja kaikki olivat edullisia ja ikäänsä nähden hyväkuntoisia. Lisäksi ostin ison pinon Rudolf Koivun kuvittamia postikortteja.

Vanhoja valokuvia ja lehtiäkin oli kaupan ja tein mielestäni oikein hyvät löydöt myös niiden kohdalla. Ava Gardner on kovin kaunis ja nimmarikin lienee ihan aito. Jos ei ole, niin ei silti harmita, koska en maksanut kuvasta paljoakaan. Viikkosanomat marraskuulta 1964 esittelee Englannin nuoria suurlähettiläitä kolmen aukeaman verran.

Kaksi postikorttiakin ostin. Vasemmalla näette idyllisen kuvan tappelevista sisaruksista. Näky on kovin tuttu sekä itse koettuna että omin silmin nähtynä. Kortin on lähettänyt sisko veljelleen hyvin kauan sitten, postimerkistä päätellen 1900-luvun alussa. Värillinen kortti taas on niin häkellyttävä, että olen lähes sanaton. Kaikessa rauhassa talon seinustalla kuherteleva pariskunta saa kylmää vettä koiran pissaa niskaansa närkästyneeltä eläimeltä. Ehkäpä neidon helma on noussut säädyttömiin korkeuksiin ja koira on päättänyt lopettaa moisen riettauden lyhyeen.

Jos olisi ollut varaa, olisin ostanut omakseni yhden viime vuosisadan alkupuolelta olevan valokuvakansion, jonka kuvia oli erikoisesti leikelty. Joistakin kuvista oli leikattu joku ihminen pois, yhdessä kuvassa rivissä istuvien poikien järjestystä oli jälkikäteen muutettu. Eräällä sivulla oli kokoelma jalkojen kuvia.

Monenlaista mielenkiintoista ja houkuttelevaa näin ja viihdyin messuilla oikein hyvin. Ihana päivä!

Pari satukirjaa

Suuri satukirjasto
Keisarin uudet vaatteet
ja muita maailman kauneimpia satuja
WSOY 1980, 253s.
Suom. L. Aro
Kersti Juva
Panu Pekkanen
Kerttu Piskonen
Anni Swan
Maila Talvio

Iltasaturutiinimme elävät murroskautta. Kuten jo aiemmin mainitsin, esikoinen alkaa olla jo sen verran iso, että hän lukee mieluummin itse. Pikkuveli taas on taitava nukahtaja, eikä useinkaan jaksa valvoa lyhyttäkään tarinaa loppuun asti. Nuorimmainen ei pysy paikoillaan edes kuvakirjan vertaa. Mutta silloin tällöin on luettukin, joskin mielestäni harmillisen harvoin.

Suuren satukirjaston ensimmäinen osa aloitettiin varmaankin jo alkuvuodesta. Siitä on lueskeltu tarina silloin tällöin ja viimeisen sadun luin ihan omaksi ilokseni, kun ei nämä perinteisimmät sadut lapsia niin paljoa kiinnostaneet. Minulle tämä kirjasarja on rakas, sillä meillä oli omana yksi osa (Prinsessa Ruusunen), jonka upeita kuvia jaksoin ihastella pitkiä aikoja. Toisia kuvituksia taas en jaksanut edes selailla, mutta ne kivat muistot painavat vaakakupissa enemmän.

Tämä kirjasarjan ensimmäinen osa pitää sisällään muun muassa sadut Keisarin uudet vaatteet, Todellinen prinsessa, Uljas räätäli, Lumivalko ja Ruusunpuna, Kolme pientä porsasta ja Kaunokki ja hirviö. Pidän siitä, että näitä satuja ei ole turhaan siloiteltu ja ripoteltu päälle hunajaa ja hattaraa. Mitään verta ja suolenpätkiä ei sentään Kolmessa pienessä porsaassakaan nähdä (tai kuulla). Vaikka pojat menettivätkin kiinnostuksensa kirjaa kohtaan harmillisesti kesken kaiken, minä tykkäsin silti. En ihan kaikista saduista, mutta useimmista kuitenkin.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti
ja muita hölmöjä aikuisia
Teos 2013, 91s.
Kuvitus: Martina Matlovičová

Toinen lasten osalta puolitiehen jäänyt iltasatukirja on Alexandra Salmelan kirjoittama ja Martina Matlovičován kuvittama Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Aloitimme lukemisen suurin odotuksin, sillä 21 lyhyttä tarinaa omituisista aikuisista kiehtoi meitä kaikkia. Mutta voi blääh. Saduissa oli kyllä hauskoja ja pähkähulluja ideoita, mutta meidän kaikkien makuumme ne olivat aivan liian lyhyitä. Toki satuja olisi voinut jatkaa lasten kanssa ideoiden, mutta sellainen aivomyrskyily ei ole hirveän järkevää nukkumaanmennessä. Viimeiset tarinat luimmekin vanhimman pojan kanssa yhteisvoimin ääneen, keskellä päivää.

Kirjan kuvitus ansaitsee kyllä erityismaininnan. Martina Matlovičová irrottelee estoitta niin värien kuin muotojenkin kanssa ja yhdistelee erilaisia tekniikoita ennakkoluulottomasti. Kuvia katselimme vielä sittenkin, kun lukeminen ei enää innostanut.

Perunkirjoitus

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Atena 2013, 288s.

Roope Lipastin Perunkirjoitus on kertomus veljesten automatkasta mummon edesmenneen puolison perunkirjoitukseen Imatralle. Teemu ja Janne eivät ole olleet järin paljon tekemisissä keskenään, eikä vainajakaan ollut kovin läheinen - varsinkaan Jannelle. Teemu on vakuutusalalla, naimaton ja jämpti kaikissa tekemisissään. Pikkuveli Janne taas ajelehtii tuuliajolla, ainakin Teemun tietämyksen mukaan. Oikeasti Jannellakin on meneillään vaikka mitä, mutta toisistaan etääntyneet veljekset eivät vain ole tulleet keskustelleeksi asioista. Matkalla sattuu monenlaista ja muutamista mieltä vaivaavista asioistakin tulee puhuttua, mutta veljekset onnistuvat yllättämään toisensa vielä Imatrallakin. Tai oikeastaan Janne yllättää kerta toisensa jälkeen.

Pidin kovasti Lipastin kirjoitustyylistä. Teksti on sulavaa ja tarina kulkee mukavan vauhdikkaasti eteenpäin. Lipasti sujauttelee tekstiinsä runsaasti huomioita ihmisistä ja ilmiöistä, mistä myöskin tykkäsin. Henkilöt eivät suoranaisesti sulattaneet sydäntäni. Teemun tärkeily ja jäykkyys, sekä jatkuva Jannen väheksyminen miltei tympivät. Janne taas jäi loppuun asti hiukan arvoitukseksi: en saanut selkeää käsitystä siitä mitä hän mistäkin (käsitellyistä asioista) ajatteli ja miksi. Vaikka en päähenkilöihin rakastunutkaan, tykästyin kirjaan kuitenkin.

Leppoinen tarina, jonka loppu ei ollut ihan perinteinen. Lipastin aiemmatkin kirjat alkoivat kiinnostaa, sillä kyllä tällaiselle letkeälle kirjallisuudelle on aina tilaa.

Kysy ja kurkista! Tenavien tietopankki

Katie Daynes, Suzie Harrison & Marie-Eve Tremblay: Kysy ja kurkista! Tenavien tietopankki

(Lift-the-flap Questions and Answers, 2012)

Tammi 2013, 14s.

Suom. Sari Kumpulainen

"Äiti, mitä ihan maan sisällä on? Onko maapallo niin kuin kivi? Mitä multa on? Miten madot syö multaa? Kakkaako ne samaan aikaan? Syökö ne välillä omaa kakkaa?"

Lapsilla on ihan mieletön tiedonjano ja loputtomasti kysymyksiä. Vanhemmilla ei useinkaan ole ihan kaikkea sitä tietoa, mitä (oikeiden) vastausten antamiseen tarvittaisiin. Hihkaisin innosta, kun huomasin, että yhdessä lasten kirjakerhossa oli kuukaudenkirjana tämä hauska kysymys-vastaus -kirja. Kuvitus miellyttää minua ja lapset rakastavat läppiä, joten yhdistelmähän on varma hitti!

Vaikka kirjassa ei hirveän moneen kysymykseen vastatakaan, niin onhan tästä apua. Aiheitakin on ilahduttavan monenlaisia. Lapset ovat tykänneet erityisesti ihmisiä koskevista tiedoista, kuten milloin ihminen lakkaa kasvamasta, miksi maha murisee ja mitä virkaa on kulmakarvoilla. Minä olen vaivihkaa yrittänyt virkistää muistiani erilaisten kuka keksi sen-ja-sen ja milloin -asioiden suhteen. kaikkien yhteinen suosikki on kuitenkin ihmisen suurin lihas, sillä luukun takana pyllistää veikeä painonnostaja iso pakaralihas pullottaen.

Ei tästä kirjasta varmasti koulutehtävä tehdessä hirveästi apua ole, mutta etenkin kyselyikäisten kanssa tästä on paljon iloa! (Ja kyselyikä tuntuu olevan sen verran pitkä, että kirjaakin tulee varmasti luettua vielä kauan.)

Lisäys:
Ohhoh, olen ihan kokonaan unohtanut julkaista tämän postauksen!
Onneksi löysin tämän luonnoksista, koska kirja on edelleen ahkerassa luvussa. Esikoinen vei sen jopa kouluun lempikirjanaan ja oli ylpeä, kun opettajakin oli kehunut kirjaa mielenkiintoiseksi. :)

Corto Maltese - Kelttiläistarinoita

Hugo Pratt: Corto Maltese - Kelttiläistarinoita

(Les Celtiques, 2009)

Jalava 2013, 110s.

Suom. Heikki Kaukoranta

Corto Maltese on minulle ennestään tuttu pikkusiskon kirjahyllystä. En tosin ole ensimmäistäkään aiemmin lukenut, mutta kehuja kuullut siinä määrin, että ajattelin tutustua herra Malteseen Kelttiläistarinoista aloittaen. (Pikkusiskolta etukäteen varmistin, että pitäisikö nämä sarjakuvat lukea jossakin järjestyksessä, mutta kuulemma ei ole mikään pakko.)

Kelttiläistarinoita on julkaistu nyt suomeksi ensikertaa värillisenä painoksena ja lisäksi käännös on tarkastettu. Ennen kuin Corto Maltese pääsee vauhtiin, lukija pääsee ihailemaan upeita, tunnelmallisia Marco D'Annan valokuvia ja lukemaan Pratt-asiantuntija Marco Steinerin alkusanat. Steinerin sanat ja D'Annan kuvat toimivat yhteen erittäin hyvin, vieden lukijan valmiiksi Irlannin karuihin mutta kauniisiin maisemiin.

Heti parin sarjakuvasivun jälkeen huomasin kuvitelleeni Corto Maltesen toisenlaiseksi mieheksi: perinteiseksi hyvikseksi. Puhelinsoitto siskolle selvensi asiaa, Maltese on kuulemma (entinen) merirosvo mutta silti tavallaan hyvis. Jatkoin siis lukemista ja sain todeta kokoelman kaikki neljä lyhyttä kertomusta varsin toimiviksi. Ensimmäisessä tarinassa, Konsertto O'Molli harpulle ja nitroglyseriinille, Corto Maltese vierailee Pohjois-Irlannissa tervehtimässä ystäväänsä, joka tosin on äskettäin kuollut. IRA:n joukkojen "piilomajassa" vaihdetaan kuulumisia ja lopulta vieraillaan vastapuolen päämajassa.

Sydäntalvisen aamun uni on unenomainen kertomus, joka alkaa aamu-usvaisella Stonehengellä. Vanhojen tarujen ja legendojen hahmot Oberon, Puck, Morgan le Fay sekä Merlin ovat huolissaan saksalaisjoukkojen uhkaavasta lähestymisestä. Apuun värvätään sattumalta paikalla torkkuva Corto Maltese. Tämän tarinan alku oli visuaalisesti hieno, mutta kielellisesti kankea. En vastusta puhekielisyyttä, mutta etenkin Merlinin kaltaisen hahmon soisi puhuvan kirjakieltä.

Vosne-Romanéen viiniä ja Picardien ruusuja tarinassa Corto Maltese jää aika lailla sivustakatsojan rooliin. Punainen paroni ampuu alas vastapuolen lentokoneita solkenaan, mutta viimein hänkin kohtaa loppunsa.

Viimeinen tarina sisälsi niin sekopäisen hahmon, että meinasin saada päänsäryn. Zuydcooten ja Bray-Dunesin välimailta - burleskia, tai ehkä ei on nopeatempoinen rikos ja ratkaisu -tyyppinen tarina. Corto Maltese on seuraamassa amerikkalaisjoukkojen viihdytyspalveluiden järjestämää teatteriesitystä sekä kauniin Mélodien laulua. Esitysten jälkeen sattuu kuolemantapaus, josta syytetään Corton ystävää. Teatteria esittävän Rico-Ricon haastatteleminen on yhtä tuskaa, sillä mies koikkelehtii kuin sätkynukke ja hyppää melkein lukijan silmille. Mutta Corto on nokkela kaveri ja tämäkin juttu järkeillään sutjakkaasti selväksi.

Kaiken kaikkiaan Kelttiläistarinoita jätti jälkeensä halun tutustua Corto Malteseen paremmin. Tämän kokoelman tarinat ovat toisaalta harmittavan lyhyitä, mutta jälkikäteen ajatellen juuri sopivia. Mitäpä tuota turhaan pitkittämään valmista tarinaa. Tarinoiden nimissä olisi kyllä ollut tiivistämisen varaa.

How To Have An Almost Perfect Marriage

Mrs. Stephen Fry: How To Have An Almost Perfect Marriage

Unbound 2012, 190s.

Pari vuotta sitten ihastuin Mrs. Fryn päiväkirjaan, joten kun sattumalta törmäsin nettikirjakaupassa pyöriessäni tähän Rouva Fryn uuteen kirjaan, lisäsin sen heti hankintalistalle.

How To Have An Almost Perfect Marriage on Edna Fryn omintakeinen avioliitto-opas. Hyvän avioliiton määritelmä on toki tapauskohtainen, mutta Ednan tapauksessa hyvään avioliittoon riittää se, että mies pysyisi mahdollisimman paljon pois jaloista. Rouva Fry ohjeistaa niin puolison valitsemisessa, yhteisen kodin sisustamisessa, lasten kasvatuksessa kuin hääjärjestelyissäkin, mutta eniten hänellä on sanottavaa arjessa selviytymisestä. Kirjan loppupuolella käsitellään avioliiton mahdollisia karikoita ja tarjotaan runomuodossa 24 tapaa jättää aviomies.

"Just pack all your bags, Mags, 
Bore him to death, Beth, 
Tell him the truth, Ruth 
There's no need to shout.


Tell him you're pregnant again, Gwen, 
Spoil Match of the Day, Faye, 
Stick his hand in the blender, Brenda 
And get yourself out."

Rouva Fry muuten kehottaa kiinnittämään huomiota puolison nimeen, sillä kukaan ei halua taakakseen kamalaa "pariskuntanimeä" (couple name). Edna ja Stephen muodostavat kelvollisen kutsumanimen Ednaphen, Paul ja Amanda ovat tietysti kavereille Panda. Mutta Simon ja Phyllis, Peter ja Eunice sekä Felicity ja Horatio eivät ole yhtä onnekkaita.

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että Edna Fry on hauska hahmo ja näissä teksteissä on rutkasti viihdykettä, vitsi ei ehkä kuitenkaan kanna kaiken aikaa. Minulla meni tämän kirjan lukemiseen useampi kuukausi, sillä yksinkertaisesti halusin pitää siitä taukoja. Muuten olisin puutunut täysin, eikä siinä olisi ollut mitään mieltä.

How To Have An Almost Perfect Marriage on mukava välipalakirja Stephen Fryn ystäville. Hiukan maistiaisia kirjan sisällöstä voi kurkkia Rouva Fryn blogista.

Maailman maat, liput ja historia

Kimmo Kiljunen: Maailman maat, liput ja historia

Into 2013, 728s.

Kouluaikoina maantieto ei kuulunut niihin aineisiin, joissa olisin erikoisesti loistanut. En ollut aiheesta edes kovin kiinnostunut, mistä oli harmia esimerkiksi Trivial Pursuitia pelatessa. Sittemmin olen huomannut, että olisi oikeastaan hauskaa - ja ihan fiksuakin - osata sijoittaa maita maailmankartalle, tunnistaa lippuja ja olla ylipäätään paremmin perillä siitä, mitä missäkin päin maailmaa on meneillään.

Kimmo Kiljusen Maailman maat, liput ja historia on jykevä, mutta helpostilähestyttävä teos. Siinä esitellään kaikki maailman itsenäiset valtiot sekä joitakin itsehallintoalueita. Lyhyen, mutta informatiivisen historiankatsauksen ohella lukija pääsee ihailemaan myös niitä lippuja, joita ei ehkä enää ole käytössä ollenkaan. Kiljunen avaa myös lippujen muotokieltä ja värien symboliikkaa, mielenkiintoisella tavalla. Teksti on asiallista, mutta ei tylsää ja puuduttavaa, vaan selkeää ja huumorintajuistakin.

Minun oli tarkoitus ensin vain selailla kirja läpi. Ei siitä plaraamisesta kuitenkaan tullut mitään, kun huomasin unohtuvani lukemaan tekstiä tarkemmin. Muistilappuja piti liimata ennätystahtia mielenkiintoisiin kohtiin ja mies sai kuulla aika monta "Tiesitkö, että..." -alkuista lausetta.

Kirja on tulvillaan pieniä, kiinnostavia nippelitietoja. Lukiessani opin muun muassa sen, että suruliputus on lähtöjään Tanskasta; Färsaarten ensimmäinen alkoholimyymälä avattiin 1992; Saksassa julkaistaan maailman kolmanneksi eniten kirjoja; Rubikin kuutio, kuulakärkikynä ja hologrammi on keksitty Unkarissa; Liberian kansalaisuuden voi saada vain musta, negroid descendent; Ruandasta tuli vuoden 2008 vaaleissa ensimmäinen maa, jossa naiset saivat enemmistön parlamenttiin; Bhutanissa sallittiin television katselu vasta vuonna 1998 ja kiellettiin kaikkien tupakkavalmisteiden myyminen 2004; Bruneissa ei makseta tuloveroja, vaan öljytuloilla kustannetaan kaikille ilmainen ja korkeatasoinen koulutus ja terveydenhuolto, täystyöllisyys, palkat ja eläkkeet; Tuvalulla ei ole omaa televisiota, sanomalehteä, vankilaa tai armeijaa; Ecuadorin presidentiksi vuonna 1996 valittu presidentti sai lempinimen El loco, sillä virkatehtävien sijaan hän "esiintyi mieluummin rocktähtenä, kabareetanssijana tai teki Batman-asussa benji-hyppyjä". 

Ai niin, lisäksi Norsunluurannikko päätti jo vuonna 1986, että jatkossa Norsunluurannikko on kaikilla kielillä Côte d'Ivoire ja vain tämä ranskankielinen nimi on sallittu. Ihan vain kapinoidakseni kirjoitan tähän vielä kerran suomeksi Norsunluurannikko. 

Lipuissa minut yllätti muun muassa sellainen asia, että joillakin mailla voi olla keskenään samanlaiset liput. Esimerkiksi Indonesian ja Monacon liput ovat tismalleen samanlaiset, Luxemburgin ja Alankomaiden liput erottaa vain pieni sävyero sinisessä värissä. Jotenkin olen aina kuvitellut, että kahta samanlaista lippua ei ole, vaan moisen estäisi jokin kosminen "valitsemasi lippu on jo käytössä" -virheilmoitus. Lipuissa esiintyvät kruunut, tähdet ja vaakunat eivät yllättäneet, mutta reiälliset liput (joista on kiireesti pitänyt poistaa jokin ei-toivottu elementti), AK-47 (Mosambik) sekä "taistelussa voitettujen, valloitushaluisten muslimimaurien sokaistut päät" (Sardinia, 1322-1720) olivat minulle uutta. Syystä tai toisesta olen myöskin aina kuvitellut, että kun Maamme-laulu ensimmäisen kerran esitettiin Floran päivänä 1848, samaan aikaan salkoon nostettu lippu olisi ollut siniristilippu. Mikäli tuo vuoden 1848 lippu olisi jäänyt käyttöön, olisi nykypäivän koululaisilla tuskaiset ajat itsenäisyyspäivän tienoilla, kun kuvaamataidon tunnilla pitäisi taiteilla laakeriseppeleen ympäröimää leijonavaakunaa. Tausta sentään oli valkoinen, mutta kyllä tämä siniristilippu on huomattavasti helpompi piirrettävä.

Jokaisen maakatsauksen lopussa on info-laatikko, jostä näkee esimerkiksi asukasluvun, pinta-alan, pääkaupungin, BKT:n, tärkeimmät vientituotteet, elinajanodotteen sekä lukutaitoisten määrän. Oli hätkähdyttävää lukea, että Swazimaassa elinajanodote sekä miehillä että naisilla on vain 32 vuotta. Minä olen jo 34. Lukutaitokaan ei kaikkialla ole itsestäänselvyys, kuten taannoisella lukutaitokampanjallakin muistutettiin. Burkina Fason kansalaisista vain 22% osaa lukea. Ja nämäkin luvut voivat olla kaunisteltuja. Onneksi kaikki faktat eivät ole masentavia, vaan nauroin ääneen Vatikaanivaltion vienti-sarakkeelle, siellä kun todetaan asiallisesti ja aiheesta: evankeliumi.
Maailman maat, liput ja historia on huikean hieno teos. Siinä on - luonnollisesti - runsaasti kuvia lipuista sekä selkät karttakuvat kunkin maan sijainnista. Tästä kirjasta on varmasti iloa kaikenikäisille, pitkäksi aikaa.