Lokakuussa



Kirjahyllyn uudet tulokkaat :)

 Lokakuu on ollut kiva kuukausi. Kuun vaihteessa vaivannut painostava lukusuma on pikkuhiljaa hellittämässä. Minulla on ollut blogiarvonnoissa järjettömän hyvä onni, joten lisää houkuttelevaa luettavaakin on postitse saapunut. Kiitos kaikille arpojille vielä kerran! :)

Helsingin kirjamessuista on ollut valtavasti juttua muiden blogeissa ja hyvä niin! On ollut ihana lukea messutapahtumista ja -tarjonnasta. Ehkä vielä jonakin vuonna pääsisin osallistumaan itsekin.

Tämän kuukauden Anna Karenina -osuus meinasi jäädä tyystin muiden kirjojen jalkoihin. Onneksi ryhdistäydyin, sillä 3. ja 4. osa tuli luettua yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Mieleen jäi erityisesti närkästynyt imettäjä, jonka maitoisuus asetettiin kyseenalaiseksi. :) Tarina etenee verkkaisesti, mutta ei se mitään. Enempi ihmetyttää edelleen itse Anna Kareninan pieni rooli. Minulle Anna on jäänyt etäiseksi henkilöksi, jonka ajatuksista en ole päässyt selvyyteen. Moni muu henkilö on tullut paljon tutummaksi.

Sen lisäksi että olen tässä kuussa lukenut ihka ensimmäisen sarjakuvaromaanin, olen yrittänyt laajentaa "lukualuettani" äänikirjoihin. Ensin otin kuunteluun Michael Cunninhamin Tunnit, mutta siitä ei kyllä tullut mitään. Ensimmäisen levyn kuuntelin, mutta seuraavaa en halunnut edes yrittää. Tunnit kyllä kiinnostaa edelleen, mutta seuraavan kerran tartun siihen kirjan muodossa. Seuraavaksi kuunteluvuoroon pääsi Stephen Fryn Moab Is My Washpot. Nautin valtavasti Fryn äänestä ja tarinakin viihdytti niin, että hörähtelin ääneen vaikka kävelyllä olinkin, mutta silti senkin kuuntelu jäi. Suurin ongelma näyttäisi olevan se, ettei kuunteluun ole tilaisuuksia. Kotona en osaa kuunnella, koska en voi samalla kuulostella lasten tekemisiä (tai en kuule kuulokkeista mitään lasten aiheuttaman metelin yli) ja pakko se on tunnustaa, että minä olen laiska lähtemään kävelylle, vaikka kuinka saisin kuunnella jotakin mielenkiintoista samalla. No, aion yrittää vielä. Joskus.

Marraskuussa aion pitää etäisyyttä kirjastoon. Omista hyllyistä löytyy tällä hetkellä niin paljon kiinnostavaa luettavaa, myös erilaisiin haasteisiin liittyviä, että en kaipaa lisää vaihtoehtoja. Ja kuten tiedätte, kirjastosta on hirveän vaikea poistua ilman uusia lainoja...

Tällä hetkellä lukuvuorossa on kunnollinen tiiviskivi, yli 1000 sivua Kingiä. Herkullista! :)

Pojista miehiä




Tony Parsons: Pojista miehiä
(Men From The Boys)
Like 2011, 295s.
Suom. Juha Ahokas

 Väitän aina, etten koskaan valitse luettavia kirjoja kansien perusteella. Mutta valitsenpas. Ainakin Tony Parsonsin kirjat ovat valikoituneet tällä kyseenalaisella perusteella. Minusta tämäkin kansi on houkutteleva.

Pojista miehiä päättää kolmiosaisen kirjasarjan, jonka aiemmat osat (Mies ja poika sekä Mies ja vaimo) olen lukenut joskus kauan sitten. En muista niistä muuta kuin sen, että tykännyt olen kyllä.

Harry Silver on tyytyväinen elämäänsä. Hänellä on vaimo, kolme lasta ja töissäkin menee hyvin. Kaikki on oikein hyvin siihen asti, että Harryn ex-vaimo palaa vuosien jälkeen Lontooseen ja haluaa tutustua poikaansa. Harryn nykyinen vaimo käyttäytyy epäilyttävän lämpimästi ex-miestään kohtaan ja yhtäkkiä ovelle ilmestyvä, tuntematon sotaveteraanikin aiheuttaa ylimääräistä päänvaivaa. Niin, ei se työpaikkakaan ihan niin itsestäänselvä juttu ole.

Pojista miehiä oli yllättävän alakuloinen kirja. Harrysta on helppo pitää ja lukiessa tuli muutaman kerran sellainen olo, että voi kunpa voisin tuota miestä taputtaa olalle ja lohduttaa. Erimielisyydet ex-puolisoiden kanssa, ongelmat työpaikalla ja koulukiusaaminen eivät varmasti ole piristäviä aiheita. Mutta jossakin siellä vastoinkäymisten seassa pilkahtelee sen verran valoa ja hauskoja lausahduksia, että kirja onnistuu olemaan lohdullinen.

Minusta Tony Parsonsista tulee mieleen Nick Hornby. Ehkä kerronnassa on jotakin samaa tai sitten on kyse jostakin omasta, omituisesta mielleyhtymästä. (Kuten siinä, että Jykevää on rakkaus -biisistä tulee mulla heti mieleen mokkasiinit.)

Petteri kaniini ja onnittelutanssi



Beatrix Potter: Petteri Kaniinin satumaailma
Otava 2002, 400s.

 Yksi iltasatukirja jälleen kahlattu läpi. Halusin Kiljusten jälkeen lukea jotain taatusti lapsille suunnattua ja ajattelin että tämä on varmaan aika huoleton kokoelma tarinoita.

En muista lukeneeni Potterin kirjoja aiemmin, mutta kuvat ovat kyllä tuttuja oheistuotteista. Ehkä suurin yllätys tässä kirjassa oli Petteri Kaniinin pieni rooli: eihän siitä (hänestä?) kerrottu kuin parissa lyhyessä sadussa. Muutenkin yllätyin tarinoiden irrallisuudesta ja kerronnasta, joka ei minusta ollut mitenkään häikäisevää. Kuvat onneksi ovat valtavan kauniita, joten teksti saa niiden ansiosta paljon anteeksi. Iltasatukirjaksi tämä oli vähän huono valinta siinä mielessä, että lapsilta nuo upeat kuvat jäivät aika lailla näkemättä.

Pieni pettymys tämä oli, mutta onpahan nyt tällainenkin luettu.

Seuraavaksi Tom Jones esittää puolestani onnittelutanssin tänään Helsingin kirjamessuilla palkituille kirjabloggaajille. Onnea! :)

Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
(La Mécanique du coeur)
Gummerus 2011, 221s.
Suom. Lotta Toivanen

Sydämen mekaniikka oli täydellistä luettavaa ällö-ahdistavan Kultatukka, tähtösen jälkeen. Muiden blogiarvioiden perusteella osasin odottaa jotakin omituista ja vinksahtanutta, timburtonmaista tunnelmaa. Sydämen mekaniikka on ranskalaisen rockmuusikon, Mathias Malzieun, esikoisromaani. Kirjan ilmestymisen aikoihin hän on julkaissut samannimisen konseptialbumin ja kirjaan perustuva 3D-animaatiokin on jo jälkituotannossa.

Maailman kylmimpänä yönä vuonna 1874 Edinburghissa syntyy Jack. Hänen sydämensä on jäässä, mutta kätilönä toiminut tohtori Madeleine asentaa sydämen tueksi käkikellon ja Jack jää henkiin. Äitinsä hylkäämä poika jää Madeleinen hoiviin odottamaan adoptiota, mutta eihän kukaan tahdo tikittävää lasta. Kymmenvuotiaana Jack näkee kaupungilla laulavan tytön ja rakastuu. Vuosia myöhemmin hän lähtee etsimään Acaciaa ja päätyy Extraordinariumiin, entiseen sirkukseen, nykyiseen tivoliin, jossa Acacia esiintyy.

Voi miten pidin tästä kirjasta! Ei tätä voi kauhean laadukkaaksi kehua, mutta tämä oli silti ihana.
Henkilöhahmot kuvittelin automaattisesti Corpse bride -elokuvan henkisiksi, mikä johtui varmasti siitä takakannen Tim Burton viittauksesta. Ja koska osasin odottaa aikakauteen sopimattomia kielikuvia, en häiriintynyt ovikoodeista ja rullalaudoista. Päinvastoin, minusta nuo epäkohdat olivat enimmäkseen viehättäviä.

Pidin sydämen mekaniikan alusta ja lopusta. Keskipaikkeilla, siinä vaiheessa kun Jack viimein löytää Acacian, tunnelma lösähti oikein kunnolla. Minusta Jackin ja Acacian rakkaus jäi kovin kylmäksi. Tai sitä kuvattiin häiritsevästi. Tunteiden osuus jäi hataraksi lihallisten himojen jyrätessä. Onneksi kirjan loppu oli hyvä, niin ainakin minulle jäi tyytyväinen olo.

Sydämen mekaniikasta muissa blogeissa: Sara/P.S.Rakastan kirjoja, Susa/Järjellä ja tunteella, Réa/Kirjahamsteri ja Katja/Lumiomena.

Kultatukka, tähtönen



John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
(Lilla stjärna)
Gummerus 2011, 575s.
Suom. Jaana Nikula

 Toisinaan huomaa lukeneensa sellaisen kirjan, josta on vaikea kirjoittaa. Tästä aiheesta kirjoitti tänään Peikkoneito ja voin kertoa Kultatukka, tähtösen olevan minulle sellainen kirja. Ja miksi? Peikkoneidon sanoja lainatakseni "Voi myös tuoda paineita kirjoittaa, jos kirjaa on muualla kehuttu ja itse et pitänytkään siitä."

Kultatukka, tähtönen on tullut vastaan monessa blogissa ja sitä on yhtä poikkeusta lukuunottamatta kehuttu vuolaasti. Toki metsästä löytyvä vauva, jota kasvatetaan naapureiden katseilta piilossa kellarissa ja joka laulaa kuin enkeli, on mielenkiintoinen alku tarinalle. Myös toinen omalaatuinen tyttö, joka on metsästä löytyvän Pikkuisen kanssa saman ikäinen ja melkein saman niminen, on kiinnostava hahmo. Yhdessä nämä tytöt ovat jotakin kauheaa. Niin kauheaa, että en olisi halunnut edes tietää.

Olen lukenut John Ajvide Lindqvistiltä aiemmin Ystävät hämärän jälkeen (joka ei jättänyt jälkeensä lämpimiä muistoja) sekä Ihmissataman. Kultatukka, tähtönen kuitenkin sekä kuulosti että näytti niin houkuttelevalta kirjalta, että halusin antaa kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden - mies kun ihan selkeästi hallitsee myös tarinankerronnan taidon.

Pakko se on vain todeta, että minä en halua lukea näin raaoista, kylmäpäisistä, tunteettomista murhista, joissa veri ja muut eritteet ovat hyvin edustettuina. Arvostan enemmän sellaista kerrontaa, jossa jätetään tilaa myös lukijan mielikuvitukselle. Tässä ei kyllä tarvinnut miettiä, miten paljon verta mistäkin kohtaa voisi vuotaa, kun tuntui että jokaisen roiskeen sijainti kerrottiin tunnollisesti. Kuvottavaa ja vastenmielistä. Tämä oli minulle sellainen kirja, jonka jälkeen voin pahoin: miksi ihmeessä luin tämän?

On tosin pakko myöntää, että sivumäärään nähden näitä raakuuksia oli aika vähän. Ne vain olivat niin voimakkaita kohtauksia, etten ainakaan tuoreeltaan osaa arvostaa kirjan muutakaan sisältöä.

Sarjakuvaa

Minä olen lapsesta asti lukenut ahkerasti sarjakuvia. Aku Ankka tuli suoraan kotiin melkein koko ajan ja lisää (ruokapöytä)lukemista kannettiin kirjastosta. Tutuiksi tulivat niin Asterix, Tintti, Lucky Luke (joka äännetään [lakki luke]), Piko ja Fantasio, Niilo Pielinen, Tenavat, Karvinen, Lassi ja Leevi, Umpahpah kuin Mustanaamiokin. Myöhemmin tutustuin myös Kamuihin, Jereen, Naisen kanssa -sarjaan ja Viiviin ja Wagneriin. (Todennäköisesti myös moniin muihin, mutta koska lapset kaikessa ihanuudessaan herättivät jälleen viideltä, en jaksa muistaa enempää.)

Jostain syystä en kuitenkaan ole lukenut sarjakuvaromaaneja ollenkaan. Ajattelin, että nyt on jo korkea aika laajentaa sarjakuvatietämystä ja kun muistin jossakin nähneeni Hautuukodin kannen ja kehuvia sanoja samassa paikassa, lainasin sen.

Hautuukoti - Tragikoominen perheeni on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Alison Bechdelin seksuaalisen identiteetin löytyminen, isän odottamaton kuolema ja hänen salatun seksuaalisen identiteettinsä paljastuminen ovat keskeisessä roolissa tässä kirjassa. Mahtuu tähän kyllä paljon muutakin aina autotallin yläpuolisesta arkkuvarastosta kiehtoviin klassikkoviittauksiin.

Pidin tästä valtavasti! Tekstit ja kuvat toimivat yhdessä loistavasti. Jotenkin alun jälkeen en edes ajatellut lukevani sarjakuvaromaania, vaan ihan vain mielenkiintoista tarinaa, jonka pystyin lukemaan vauhdikkaasti. Ehdottomasti täytyy etsiä kirjastosta myös Bechdelin toinen omaelämäkerrallinen teos, Lepakkoelämää.

Tästä on hyvä jatkaa sarjakuvakokemusten laajentamista. Muutaman kirjan olenkin jo kuskannut kotiin odottelemaan sopivaa lukuhetkeä.

Hautuukodista löytyy myös kunnollisia arvioita muiden blogeista, nopealla haulla löysin nämä: Booksy, Salla, anni.M ja Zephyr.

Naapurit

Inna Patrakova: Naapurit

Helsinki-kirjat 2011, 190s.

Venäjänkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Eero Balk

Joskus on ihan hyvä hengittää hetki ennen kirjasta bloggaamista. Inna Patrakovan Naapurit olisi toissapäivänä saanut kuulla kunniansa, mutta tänään tuntuu, että olihan tämä ihan ok.

Leppäset saavat mökkinaapureikseen Saimaan rannalle ökyrikkaan venäläispariskunnan. Yhteistä kieltä ei ole, mutta sehän vain helpottaa etäisyyden pitämisessä ei-toivottuihin tulokkaisiin. Mitä omituisemmalta uusien naapureiden elo näyttää (ja mitä enemmän se yöunia häiritsee), sitä lähempänä oman mökin myyminen on.

Patrakova kirjoittaa humoristisesti ja nopealla temmolla, mutta kovin vähäiseksi kirjan sisältö silti jää. Olisin toivonut enemmän kulttuuristen eroavaisuuksien kuvaamista, väärinkäsityksiä ja ymmärryksen hetkiä. Nyt kaikki jäi liiankin pinnalliseksi. Kirjan puolivälin tienoilla en enää odottanut kirjalta mitään ja kirja sai muutenkin uuden suunnan. Loppupuoli olikin viihdyttävä ja vauhdikas kirjan alkupuolenkin edestä.

Naapurit on ihan hupainen kirja, jota voin suositella vaikka krapulapäivän lukemistoon. Tai jos muuten sattuu kaipaamaan kevyttä lukemista, joka ei vaadi liiemmin keskittymistä.

Naapureista ovat lukeneet myös anni.M ja Susa P.

Huono karma

David Safier: Huono karma

(Mieses Karma)

Bazar 2011, 279s.

Suom. Tiina Hakala

Jos olisin fiksu, olisin lykännyt tämän kirjan lukemista pikkuisen. Sen verran, että Kirjeitä kiven alle olisi ehtinyt hiukan irrottaa otettaan minusta. Nyt Huono karma sai auttamatta turhan jähmeän vastaanoton.

David Safierin esikoisteosta kehutaan hillittömän hauskaksi kirjaksi, joka "on saanut Euroopan tikahtumaan nauruun". Kieltämättä idea on uusi ja lähtökohta hauska, ainakaan en muista aiemmin törmänneeni sielunvaellusaiheiseen komediaan/farssiin.

Kim Lange on kolmekymppinen, hyvin tv-urallaan menestyvä nainen, joka valmistautuu vastaanottamaan Saksan tv-alan merkittävän palkinnon. Päivä voisi olla täydellinen, ellei se sattuisi olemaan myös Kimin tyttären syntymäpäivä tai mikäli lähettipalvelu ei olisi sekoittanut paketteja ja Kim olisi saanut gaalaan oikean juhlapuvun auttamatta liian pienen sijaan. Eikä se taivaalta päähän tipahtava avaruusaseman lavuaarikaan päivää pelasta. Seuraavan kerran kun Kim avaa silmänsä, hän kohtaa Buddhan. Hyvän karman ansaitseminen voi alkaa.

No, aivan kirjan alussa minua ärsytti. Mikään ei naurattanut ja sivujen alalaidassa silloin tällöin esiintyvät alaviitteet Casanovan muistelmiin tuntuivat täysin irrallisilta. Omituinen ja teennäinen kirja, ajattelin. Mutta sitten tuli se lavuaari ja Buddha ja minäkin viimein hoksasin kirjan hauskuuden. Safierin kerronta on vauhdikasta ja letkeää, suomennos on oikein onnistunut. Kim osoittautui yllättävän viihdyttäväksi hahmoksi ja dialogit olivat virkistävän vauhdikkaita.

Alun asenneongelmien jälkeen Huono karma oli vallan mainio lukukokemus. Sellainen virkistävä ja hihityttävä. Ei tämä minua tikahduttamaan päässyt missään vaiheessa, mutta suosittelen lukemaan, mikäli vakavien kirjojen vastapainoksi kaipaa jotakin kepeää, ei-chick-litiä.

Susa on lukenut Huonon karman myös, arvioon pääsee täältä.

Kirjeitä kiven alle

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Tammi 2011, 267s.

Kirjeitä kiven alle hypähti lukulistalleni ja suoraan sen kärkipäähän ylistävien blogiarvioiden perusteella. Koska en halua tietää kirjoista etukäteen liikaa, en ollut lukenut yhtäkään arviota kunnolla. Jostakin arviosta tai kommentista mieleeni oli kuitenkin jäänyt ilmaisu "runollinen" ja sen vuoksi melkein jätin kirjan lukematta. Onneksi otin runousriskin ja luin!

Puolivuotias Marketta kuolee päivää ennen kuin perheen täytyy lähteä evakkoon Laatokan rannalta. Siviä pesee ja kapaloi lapsensa, joka jätetään piha-aittaan odottamaan sodasta palaavaa isäänsä, joka rakentaa arkun ja hoitaa lapsensa hautaan. Pieni Marketta jää haamuna seuraamaan perheensä vaiheita. Hän näkee, kuinka perheeseen syntyy uusi tytär, Toinen, jolle annetaan Marketan nimi.

Kirjassa seurataan kolmessa sukupolvessa naisten elämää. Kertojina vuorottelevat Siviä, hänen äitinsä Mar sekä Marketta. Myös haamu-Marketta saa äänensä kuuluviin, eikä Marin äiti Työkään mitättömäksi sivuhahmoksi jää. Virtanen kirjoittaa vahvasti, tunteella. Jokainen nainen saa omanlaisensa äänen, oman aikansa kielen. Karjalan murre,  joka evakossa väistämättä vähenee, kuulostaa aidolta, vaikka en sitä ole koskaan oikeasti kuullutkaan. (Tai jos olen niin en muista.)

Tässäpä taas sellainen kirja, jota kuvaamaan en löydä oikeita sanoja. Tämä oli upea, synkkä, ankea ja silti jotenkin toiveikas. Tiedän lukeneeni mahdottoman hyvän kirjan, jonka toivon saavan näkyvyyttä ja rutkasti lukijoita. Huokailen vain, tämä oli niin hieno.

Onneksi muilla lukijoilla on sana hallussa, tässä linkit muutamiin arvioihin: Sanna, Sara, Karoliina, Jum-Jum ja Erja.

Koko kadun kasvatti

Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti (Minding Frankie)

WSOY 2011, 363s.

Suom. Eva Siikarla

Olen lukenut Maeve Binchyn suomennetun tuotannon kokonaan ja lasken Binchyn yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Nyt on kuitenkin tullut aika myöntää, ettei kirjojen taso ole enää muutamaan vuoteen ollut yhtä korkea kuin ensimmäisten kohdalla.

Toisinaan kun lukee hyvän kirjan, sitä jää miettimään mitä näille hahmoille seuraavaksi tapahtuu ja toivoo, että pääsisi seuraamaan heidän elämäänsä pitemmälle. No, Binchyn kirjojen hahmojen kanssa tämä toive toteutuu. Samalla huomaa, että en minä nyt oikeastaan jaksaisi aina näistä lukea. Tätä kirjaa lukiessa tuntui, kuin olisin lukenut jotakin Emmerdalen kaltaista sarjaa, jossa vilisee keskeisiä hahmoja niin paljon, ettei keneenkään pääse kiintymään kovin paljon.

Takakansi väittää, että Koko kadun kasvatti on "Liikuttavan valloittava kertomus pienestä tytöstä, jonka elämä ankkuroituu kouralliseen hyväsydämisiä ihmisiä", mutta tosiasiassa tämä pieni tyttö, Frankie, jää täysin kadun muiden ihmisten varjoon.

Kirjassa kerrotaan niin monta toisiinsa kietoutuvaa tarinaa, etten pysynyt laskuissa. Joistakin ihmisistä olisin halunnut lukea enemmän (varsinkin Frankiesta), toiset olisin surutta jättänyt taustalle. Kirjaan mahtuu paljon epäuskottavuuksia ja ärsytyksiä. Siitä huolimatta Koko kadun kasvatti oli ihan kelvollinen ajanviete-/viihdekirja. Toivoisin kuitenkin, että seuraava kirja (mikäli sellainen on jossain vaiheessa tulossa) olisi täysin itsenäinen teos, jossa huomio ei turhaan kiinnittyisi vanhoihin tuttuihin hahmoihin.

Tämä kirja saa keskinkertaisuudestaan huolimatta kunnian täydentää Totally British -haastetta alakategoriassa Éirinn go Brách!.

Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Siltala 2011, 328s.

Tuomas Kyrön uusin kirja lähti kirjastosta mukaan ihan vahingossa, kun se niin sievänä nökötti pikalainahyllyssä. Kerjäläinen ja jänis on ehtinyt jo kerätä kehuja, mutta yritin kyllä olla toivomatta liikoja älyttömän hyvän ja hauskan Mielensäpahoittajan jälkeen.

Vatanescu on romanikerjäläinen, joka ajautuu Helsingistä Lappiin ja takaisin yrittäessään tienata rahoja nappulakenkiin, jotka on pojalleen luvannut hankkia. Matkaseuraksi, ystäväksi Vatanesculle ilmaantuu jalkansa loukannut jänis. Sympaattinen Vatanescu sopeutuu uusiin tilanteisiin ja ihmisiin nöyrästi, tekee työn kuin työn kunnolla ja mukisematta. Tajuamattaan Vatanescu (ja hänen jäniksensä) kohoaa koko kansan idoliksi, jonka menemisiä ja tekemisiä seurataan mediassa miltei reaaliajassa.

Lukukokemuksena Kerjäläinen ja jänis oli ihan hyvä. Toivottavasti saan luettua muitakin Kyrön teoksia, sen verran paljon hänen tyylistään pidän. En osannut varautua siihen, että tämä kirja voisi tulla niin liki omaa elämää, että jokin melkein sivulauseessa mainittu juttu tekisi kipeää. Ehkä juuri tästä syystä Kerjäläinen ja jänis ei nouse suosikkieni joukkoon, vaikka taidolla kirjoitettu ja laadukas eittämättä onkin.

Kirjan ovat lukeneet ja siitä kovasti pitäneet ainakin Amma, Morre ja Minna Ilselästä.

Melkein ensimmäinen kouluaine ja lukusuma

K-blogin Jennin innoittamana kolusin vartin ullakolla ja kaivoin esille ekaluokan ainevihon. Täytyy todeta, että kovin on opettaja ollut hellämielinen "aineita" arvostellessaan, sen verran huterilla jutuilla on kehuja tullut kerättyä. Nähtävästi olen ollut myös aika vauhdikas kirjoittaja, koska käsialakaan ei ole hirveän kaunista.

Selkeästi kunnianhimoisin tekele tässä ensimmäisessä ainevihossa on huikean jännittävä, moniulotteinen kertomus löytämisestä. Toki muitakin tulkintoja saa ihan vapaasti tehdä, mikäli tekstiä haluaa analysoida.

Olkaa siis hyvä, Maija 7v. esittää:

AARRE (uncensored)

Pikku Petri ja hänen koiransa tassu olivat eräänä päivänä Puutarhassa leikkimässä. yhtäkkiä Petri huomasi että maassa kimalteli jotakin... se... sehän on pikkuvillimaan kuninkaan kvuunu joka varmaan oli tippunut eilen illalla kun tassu oli haukkunut niin paljon. että en tahtonu saaba unta niin paljon se oli haukkunut. Pikku Petrin isä oli aamulla niin väsynyt että hän löi vahingossa kun ei nähnyt mitään. mutta kun hän oli nostamaisillaan kvuunua maasta vupesi tassu haukkumaan niin vimatusti että Pikku Petri meni katsomaan. Siellä... siellä oli maahan piirretty ISO rasti. Juuri samanlainen kuin meri-rosvo kirjassa. Pikku Petri haki isän Rauta lapion ja ruPESI kaivamaan maata kun lapio jo kolahti varmaan avkkuun ja siinä samassa Se arkku oli kiskottu maan päälle. ja myös avkun kansi oli hetkessä auki. Siella oli Paljon suklaata täynnä mutta siellä oli toinen arkku se oli täynnä arvaa mitä! tietysti karkkia ja siellä oli vielä kolmas arkku oli täynnä kultaa, hopeaa ja kuparia. juuri kun Pikku Petri oli saamaisillaan kolmannen arkun sisälle niin äiti tuli kotiin töistä. äiti näki arkut ja juoksi katsomaan. ja oli ihmeissään kun 5 ja puoli vuotias Pikku Petri oli tehnyt heibän perheen rikkaaksi.

Loppu.

Tämä vetää ihan sanattomaksi.
Haluaisinpa kysyä nuorelta minältäni, mitä Petrin isä väsyneenä lyö. (Toivon että varpaansa tai päänsä korkeintaan...)

Sitten päivän muihin aiheisiin.
Minulla on tässä kuussa ollut huima ylitarjonta hyvän lukemisen suhteen. Tai no, aika moni kirja on tuottanut pettymyksiä, mutta niidenkin kirjojen lukemista olen odottanut kovasti. Kirjastosta on hyllyllinen kirjoja lainassa odottamassa lukuvuoroaan, kaksi näistä pitäisi palauttaa viimeistään maanantaina. (Sen viimeisen voimassa olleen kirjavarauksen peruin, kun tätä lukemista tosiaan tällä hetkellä riittää.) Kirjakaupasta sain viestin tilaamani kirjan saapumisesta ja postista sai noutaa synttärilahjakirjatilauksen viimeisen kirjan. Jos lipaston päällä odottaa uusin suomennettu Stephen Kingin kirja, niin miten kukaan voi olettaa, että osaan keskittyä yhtään mihinkään ennen sitä?!

Anna Kareninaa en ole ehtinyt avata lainkaan tässä kuussa, vaikka kovasti sekin houkuttelisi. Tarvitsisin ihan selkeästi ikiomaa, täysin häiriötöntä lukuaikaa. Noin viikon. Tai kolme.

Apinatalo

Sara Gruen: Apinatalo (Ape House)

Bazar 2011, 335s.

Suom. Laura Jänisniemi

Pidin valtavasti Gruenin edellisestä kirjasta, Vettä elefanteille, joten odotukset Apinatalon suhteen olivatkin etukäteen kovin korkealla. Tällä hetkellä, juuri kirjan luettuani, olo on pettynyt.

Isabel Duncan työskentelee tutkijana Suurten ihmisapinoiden kielilaboratoriossa, missä hän tutkii bonoboapinoiden käyttäytymistä ja kommunikointitapoja. Eräänä iltana tutkimuskeskukseen tehdään pommi-isku, jossa Isabel loukkaantuu vakavasti ja apinat päästetään irti. Tästä saa alkunsa tapahtumasarja, jossa etsitään syyllisiä ja yritetään samalla pelastaa bonobot, joiden kohtalosta ei kenelläkään tunnu olevan varmuutta.

Apinatalo on kieltämättä hyvin kirjoitettu ja ideakin on hyvä. Mutta minusta tässä käytetään liikaakin aikaa ja energiaa pääjuonen kannalta epäoleellisten asioiden kuvaamiseen. Olisin halunnut lukea enemmän bonopoista ja vähemmän toisen päähenkilön, toimittaja John Thigpenin, vaimon tekemisistä. Monta muutakin turhaa juonenkäännettä ja henkilöä saivat omituisen paljon "palstatilaa".

Vaikka Apinatalo ei lunastanutkaan odotuksia, niin antoi se kuitenkin paljon ajattelemisen aihetta. Minusta on aina yhtä lumoavaa lukea ihmisten kanssa kommunikoivista ihmisapinoista. (Lukioikäisenä luin Francine Pattersonin ja Eugene Lindenin kirjan Koko, puhuva gorilla, jota suosittelen kaikille!) Toisaalta kirjaa lukiessa ei voi sulkea silmiään ihmisten häikäilemättömyydeltä ja voitontavoittelulta.

Apinatalosta löytyy juttua myös Järjellä ja tunteella -blogista.

8 tunnustusta

Sain Lukuisa-blogin Lauralta tämän hauskan tunnustuksen, joka toimii näin:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa
2. Tunnusta kahdeksan asiaa itsestäsi
3. Jaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle ja käy kertomassa heille asiasta.

Kiitos siis Lauralle tunnustuksesta! Olenkin jo miettinyt, millä tekosyyllä voisin sujuvasti kertoilla sekalaisia ajatuksiani täällä. ;)

Shokeeraavat tunnustukseni tulevat tässä:

1. Olen tässä kuussa yrittänyt antaa äänikirjoille uuden mahdollisuuden. Aiemmat kuuntelut ovat olleet hirveitä, kun lukijoiksi on osunut monotonisia ja apaattisia tapauksia. Olen kuunnellut nyt Michael Cunninghamin Tunneista ensimmäisen levyn. En tiedä saanko kuunneltua enempää, sillä tämäkään lukija ei ole oikein mieleiseni. Tai sitten kirja ei ole. Tai kumpikaan.

2. Nuorena haaveilin kirjailijan urasta. Lukiossa kirjoitin kaverini kanssa vuorotellen vihkoon tarinan, joka julkaistiin myöhemmin Huonon kirjallisuuden seuran antilogiassa. Olen tästä ylpeä :) (Enää en haaveile kirjailijuudesta, lukeminen on enemmän minun juttuni.)

3. Lapsenakaan en kirjastoreissulla valinnut lainattavia kirjojani kannen perusteella. Minulle kantta tärkeämpää oli kirjan haju. Muistan vieläkin, miten luontevaa oli noukkia hyllystä kirjoja, avata ne, laittaa nenä kiinni taitteeseen ja haistella. Vielä nykyäänkin tulen hyvälle mielelle, jos joku kirja tuoksuu "oikealle", vaikka en enää kirjavalintojani hajun perusteella teekään. En ainakaan tunnusta tekeväni :)

4. Ala-asteella, välttyäkseni kotitöiltä, linnoittauduin kamariini ja ilmoitin suurieleisesti kirjoittavani kirjan. Juonesta en muista mitään, jos sellaista edes oli, mutta päähenkilönä kirjassa seikkaili iloinen kirahvi, Ripuliini.

5. Tiedättehän, miten jotkut ihmiset uskovat melkein mitä tahansa? Jos vaikka joku kuvitteellinen henkilö näkee jalkapallojoukkueellisen poikia poistuvan kaupasta vesimelonit syleissään ja tämän kuvitteellisen henkilön mies toteaisi, että "Ai, etkö sä tiennyt että vesimelonit vahvistaa varpaankynsiä? Siksi jalkapalloilijat syö niin paljon vesimeloneita kun nehän tarvii vahvat kynnet, kun ne potkii sitä palloa koko ajan." niin täydestä menisi. Kuvitelkaa minut siksi tyhmäksi.

6. Jos minulla olisi aikakone, haluaisin matkustaa vuoteen 1969 ja mennä Woodstockiin. Siellä pukisin päälleni keltaisen intia-kolttuni (jonka ostin vuosia sitten kirpputorilta ihan tätä tarkoitusta varten) ja nauttisin mahtavasta musiikista. Ennen kotiinpaluuta matkustaisin vielä yhden vuoden taaksepäin ja kävisin kuuntelemassa livenä Elvistä, ainoaa miestä joka näyttää hyvältä valkoisessa puvussa.

7. Noin kuukausi sitten sain järjesteltyä kaikki kirjani kauniisti hyllyihin. Tällä hetkellä kaikki hyllyjen päällisetkin pursuavat kirjoja ja yläkerrassa on lisäksi yksi iso pussillinen melkein-anopilta saatuja kirjoja odottamassa lopullista sijoituspaikkaansa. Tiedostan akuutin tilanpuutteen, mutta silti haaveilen jatkuvasti uusista kirjoista.

7.2 Koska luulen (tiedän) ettei kirjahamstraus ole yksin minun ongelmani, teen tähän väliin ylimääräisen paljastuksen. Meidän perheessä luetaan ruokapöydässä. Parasta ruokapöytälukemista ovat sarjakuvat. Varsinkin Aku Ankat, joita säilytetään keittiössä, heti ruokapöydän vieressä olevassa kaapissa. Jokapäiväinen ongelma on se, että sama minkäpaksuisen pinon lehtiä kaapista nostaa pöydälle, kaikki on muka "just luettu". Onneksi meillä on myös jonkin verran Asterixeja ja Lucky Lukeja. Lassi ja Leevi -juhlakirjat sen sijaan on kiellettyjä ruokapöydässä kaikilta, paitsi minulta.

8. Onnistun hyvin harvoin löytämään netistä jotain hauskaa ihan sattumalta. Viime viikolla kuitenkin lykästi, kun törmäsin sivustoon Better Book Titles. Toivottavasti se naurattaa teitäkin. :) (Erityisesti huvitti esimerkiksi tämä Breaking Dawnin vaihtoehtoinen nimi.)

Sitten siihen vaikeimpaan osaan, eli tunnustuksen edelleenjakamiseen. Homma ei ole vaikea siksi, että hyviä blogeja olisi vähän, vaan siksi että tämä tunnustus etenee sellaisella vauhdilla, ettei perässä tahdo pysyä. Minä tahtoisin kuulla tunnustuksia seuraavilta:

Paula, Luen ja kirjoitan
Peikkoneito, Uppoa hetkeen
Susa P, Susan kirjasto
Tessa, Aamuvirkku yksisarvinen
Cathy, Humisevalla harjulla
Jossu, Jossun lukupäiväkirja
Susa, Järjellä ja tunteella
Reeta Karoliina, Kertomus jatkuu

Ja oikeasti olen niin utelias, että minusta olisi hauska kuulla kahdeksan tunnustusta kaikilta muiltakin :)

Teetä ja sympatiaa

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa

(Tea Time for the Traditionally Built)

Otava 2011, 319s.

Suom. Jaakko Kankaanpää

Parin ärtymystä aiheuttavan kirjan jälkeen oli fiksu veto tarttua tähän Mma Ramotswe -sarjan kymmenenteen osaan. Kuten aiemmat kirjat, tämäkin sai minut hyvälle mielelle ja rentoutti.

Naisten etsivätoimisto nro. 1 saa toimeksiannon jalkapallojoukkueen omistajalta, joka on huolissaan joukkueen huonontuneesta pelistä. Ehkä joku pelaa huonosti tahallaan? Mma Makutsi on tulisilla hiilillä hänen kihlattunsa, Phuti Radiphutin, palkattua huonekaluliikkeensä sänkyosastolle uuden, naispuolisen työntekijän. Lisäksi Mma Ramotswen uskollinen, vanha ja valkoinen pakettiauto väsähtää raskaan taakkansa alla.

Tykkäsin tästäkin osasta. On ihanaa lukea näin sujuvaa ja helppoa tekstiä, jossa ei välttämättä tapahdu mitään järisyttävää. Suosittelen rauhoittavaksi nollauslukemiseksi :)

Pitkästä aikaa saan merkata jotain haasteisiinkin, eli tämä kirja suuntaa Totally British-haasteeseen otsikolla Maybe British, Never English.

Tylsät Sarvet

Joe Hill: Sarvet (Horns)

Tammi 2011, 430s.

Suom. Kari Salminen

Odotin kovasti tätä Joe Hillin uusinta suomennosta. Minusta Sydämen muotoinen rasia oli yli puoleenväliin asti oikein hyvä ja pelottava, kunnes se muuttui vähän liian elokuvamaiseksi. Bobby Conroy palaa kuolleista taas sisälsi kerronnaltaan upeita novelleja, sellaisia joiden perusteella oli helppo ajatella tarinankerrontataidon kulkevan geeneissä.

Sarvet ei kuitenkaan vastannut ollenkaan odotuksiani. Kirja kertoo Ignatius "Ig" Perrishistä, joka herää krapulaisena ja sarvet päässään. Hyvin pian hän saa huomata ihmisten avautuvan hänelle synkistä salaisuuksistaan ja mielihaluistaan, mikä ei tietenkään ole järin mukavaa kuunneltavaa. Ig on ollut syytettynä vuotta aiemmin kuolleen tyttöystävänsä murhasta, mutta koska rikospaikalta kerätyt todisteet ovat tuhoutuneet omituisessa tulipalossa, häntä ei ole tuomittu rikoksesta. Vaikka Ig on syytön, monet pitävät häntä silti murhaajana. Sarvien antamien voimien avulla Ig saa kuitenkin selville, mitä Merrinin kuolinyönä tapahtui.

Tarinan idea on ihan mielenkiintoinen ja tuore. Mutta täytyy sanoa heti alkuun, että olen valtavan pettynyt! En yleensä liputa kirjojen tiivistämisen puolesta, mutta mielestäni tämän kirjan kohdalla olisi ollut tarvetta editoida vielä vähän enemmän. Lisäksi se taiturimainen kerronta loisti poissaolollaan. Ensin syytin mielessäni kökköä suomennosta. Heti alkupuolella ärsyynnyin, kun pari poliisia pysähtyy jututtamaan Igiä ja "partnerukset nousivat partioautostaan".

Kirjan loppupuolella taas kiukuttelin tälle:

"Luuletko, että hän kokee silloin, että häneltä huijattiin hauska lukioaikainen seksi, ja fantisoi tytöistä joita ilman hän jäi?"

"Minä olen varma, että hän fantisoi muista tytöistä jo nytkin"

Haluaisin tietää, onko fantasioiminen kirjoitettu väärin ihan Hillin omasta toimesta, vai mikä ihmeen ajatuskatko tässä on tullut... Mutta rehellisyyden nimissä en voi sälyttää vastuuta kirjan kömpelyydestä suomentajan vastuulle , koska sama henkilö on suurella ammattitaidolla kääntänyt saman kirjailijan aiemmat teokset.

Tämänhetkisessä, syvästi pettyneessä olotilassa en halua suositella tätä kirjaa kenellekään. Toivottavasti onnistun seuraavaksi valitsemaan jotakin parempaa luettavaa.

Booksy on lukenut Sarvet englanniksi, kannattaa lukea hänen arvionsa.

Kiljuset

Jalmari Finne: Kiljuset

Otava 2009, 540s.

(Niteen tarkemmat tiedot kustantajan sivuilla)

Lasten iltasaturintamalla on ollut vähän takkuista. Ajattelin, että olisi hauskaa lukea pojille Kiljusen herrasväen toilailuista jykevän yhteisniteen verran, mutta täytyy sanoa, että naurut jäivät vähiin. Minun mielikuvani (tai muistikuvani) Kiljusista on ollut sellainen hölmöläis-henkinen: harmitonta, tyhmää ja viihdyttävää koheltamista. No, ehkä näistä löytyy jotain sellaistakin, mutta pääpaino taitaa kuitenkin olla yhteiskunnallisen satiirin puolella. Etenkin puolivälin jälkeen tuntui, ettei näitä tarinoita ole kyllä lapsille tarkoitettukaan, sen verran paljon keskityttiin poliittiseen irvailuun.

Myöskään ne kohellukset eivät kovin usein hauskuuttaneet. Esimerkiksi heti kirjan alussa Kiljuset ovat lähdössä Helsinkiin ja pojat Mökö ja Luru tahtovat ottaa Pulla-koiran mukaan. Pulla ei viihdykään rattailla, joten: "Pojat päättivät antaa Pullan juosta rattaiden jäljestä ja laskivat sen maantielle, itse pitäen ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi minkä jaksoi. Mutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärällä. Hän alkoi ajaa kovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui, ja kun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin se laahautui pitkin maantietä. Ja tomu pölysi korkealle ilmaan."

Jouluaattokaan ei suju eläinten kannalta ihanteellisesti. Pojat antavat äidilleen lahjaksi kissan ja uuden koiran. Tietysti syntyy kissan ja molempien koirien kesken takaa-ajo, joka päättyy keittiöön. "Kissa pakeni avoimeen uuniin ja joutui paistinpannuun, ja kun palvelijatar samassa pani uunin kiinni, niin sinne se kissa jäikin." Uusi koira sotkeentuu puuroon ja Pulla tippuu kakkutaikinaan. "Kun paisti tuotiin sisään, niin huomattiinkin, minne se uusi kissa oli joutunut: se oli kokonaan paistunut paistinpannussa. Ja kun suuri joulukakku kannettiin pöytään, niin löytyi Pulla sen sisältä. Se oli aivan pyörryksissä, mutta virkosi jälleen henkiin, josta poikien ilo oli hyvin suuri."

En ole itse mitenkään herkkä eläinjuttujen suhteen, mutta en silti osannut nähdä näiden juttujen hauskaa puolta. Luultavasti otin ylipäätään vähän koko kirjan turhan vakavasti. Mikäli tuntisin paremmin vuosisadan alun kulttuuria tai ylipäätään sen ajan asenteita, näkisin kirjan eri valossa. Nyt takerruin vähän väliä pikkuseikkoihin, joiden takaa en enää nähnyt suurempia kokonaisuuksia.

Minulle oli yllätys, että ensimmäinen Kiljusen herrasväestä kertova kirja on ilmestynyt jo 1914, luulin näiden olevan tuoreempia. Yhteisnidettä lukiessa huomaa väistämättä, miten suomenkieli on muuttunut jo reilussa kymmenessä vuodessa. Ensimmäisen tarinan kieli on vielä hurmaavan vanhanaikaista, melkein raamatullista: "Ja kun piti lähdettämän asemalle..."

Kiljusten seikkailuja ovat kuvittaneet Rafael Rindell ja Rudolf Koivu. Rindellin kuvituksesta en pitänyt tippaakaan. Tässä kaksi ehkä ruminta kuvaa (klikkaamalla saa suuremmaksi), molemmat "Kiljusen Plättä" -kirjasta:

Tässä kuvassa Plättä muistuttaa kovasti Child's Playn Chuckya:

tuuhea hiuspehko ja tyhjät, demoniset silmät.

Ei tuo taustalla muurahaisia itsestään rapsuttava Lurukaan kyllä mikään kaunis ole.

Tässä taas huomio kiinnittyy Lurun sairaalloiseen olemukseen.

Hän ei näytä tippaakaan jäntevältä koulupojalta,

vaan riutuneelta ja kuihtuneelta vanhukselta.

Sitä paitsi Lurun oikea jalkaterä näyttää ihan sorkalta.

Kovin positiivisia tuntemuksia Kiljuset eivät siis minussa herättäneet. Enempikin on pettynyt olo, että tämmöisiäkin nämä olivatkin. Höh. Mutta tulipahan luettua yksi kotimaiseksi klassikoksi laskettava kirjasarja.

Mrs Fry's Diary

(Mrs) Stephen Fry: Mrs Fry's Diary

Hodder & Stoughton 2010, 345s.

Kirjablogien paras puoli: mieletön määrä kiinnostavia kirjoja, joihin ei välttämättä muuten törmäisi. Suuri kiitos siis Linnealle Mrs Fry's Diaryn arviosta! :) Laitoin kirjasta hankintatoiveen kirjastolle, mutta en sitten malttanutkaan odottaa epämääräisen pitkää aikaa, joten lisäsin kirjan synttärilahjatoivelistalle.

Mrs Fry's Diary kuvaa Fryn perheen elämää päiväkirjamerkinnöiden muodossa vuoden ajan. Lukijan näkökulmasta on toki hyvä tietää, kuka Stephen Fry oikeasti on, mutta ihan perustiedot riittävät pitkälle. Suurin osa kirjan huumorista kumpuaakin siitä, että lukija tietää Stephen Frysta enemmän kuin hänen vaimonsa. Mutta kyllä tämän kirjan parissa saa nauraa muutenkin! Tällä oli melkein yhtä korkea pakko-lukea-ääneen-kerroin kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalla, paitsi että ilmeisesti brittihuumori ei ainakaan luettuna pure minun mieheeni.

"The snow's falling heavier this evening.

Stephen just texted to say he might be stuck in the pub all night.

He hasn't even left the house yet."

Haluaisin sanoa tästä kirjasta vaikka mitä, mutta näköjään tänään ei löydy tarvittavia sanoja. Mrs Fry's Diary oli joka tapauksessa viihdyttävä kirja, joka sai nauramaan ääneen useammin kuin kerran. Suosittelen lämpimästi nopealukuisen viihteen kaipuuseen.

"Discovered the cat's worked out how to open the firdge.

We'll have to find somewhere else to keep him now."



Kirjoja käsityömessuilla

Minä pääsin äidin mukaan Seinäjoen käsityömessuille eilen. Heti yhdeksältä kökötimme lippujonossa ja sitten vain messuja kiertämään. Paljon ihanuuksia sinne mahtuikin sukkalangoista kirjoihin. Ja nyt haluan esitellä teille, mitkä kaikki kirjat olisin ostanut Euro Publicationsin osastolta, jos minulla olisi ollut rajaton budjetti. Kuvat ovat Amazon.comista.

Duy Nguyen: Origami USA

En ole mikään origamimestari, mutta tässäpä virkistävää vaihtelua kurjille ja kukkasille.

Hmm, taipuuko kurki noin?!

Michelle Romo: Paper Wonderland

Tähän kirjaan rakastuin valtavasti ja sain sen omakseni.

Luultavasti en koskaan raaski askarrella mitään näistä

 (kirja on siis sellainen leikkaa ja askartele -puuhakirja),

 mutta jo kuvien ihailusta tulee hyvälle mielelle.

Julius Perdana & Josh Buzynski: Build your own robots

Paperirobotit eivät ehkä kestäisi kovin kauan pienten poikien leikeissä,

mutta kyllä näitä olisi varmasti kiva kasata.

Erilaisia "mörköjentekokirjoja" oli huima määrä,

minusta nämä olivat hauskimmat:

Nicola Tedman & Sarah Skeate: Zombie Felties

John Murphy: Closet Monsters

 

Jenny Harada: Me Make Monster!

Katie Boyette: Knitwit

Michelle Tilly: Pom-Pom Pals

Nicki Trench: Super Scary Crochet

Sarah Skeate & Nicole Tedman: Steampunk Softies

Annie Obaachan: Scary Cute

En tiedä kuinka kauan lapsia jaksaisi kiinnostaa leikkiä pehmomöröillä,

mutta luulen että tällaisten väsääminen olisi kivaa kuitenkin.

Toki tarjolla oli perinteisempääkin käsityökirjallisuutta.

Jostain syystä minua kiehtovat virkatut asusteet ja vaatteet,

vaikka ne eivät oikein minun tyylisiä olekaan.

Doris Chan: Crochet Lace Innovations

Kristin Omdahl: Crochet So Fine

Messuviikonlopun aikana sain luettua loppuun kaksi kirjaa, joten niistä kirjoitan alkuviikosta. 

Ai niin, ja kirpputorilta löysin Eve Hietamiehen Yösyötön, jonka olen halunnut lukea sen ilmestymisestä asti.