Muumit sarjakuvaklassikot VII

Lars Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot VII

26. Muumit uudisasukkaina

27. Muumipaikko ja partiolaiseet

28. Muumipeikko maanviljelijänä

29. Muumipeikko ja kullankaivajat

(Moomin, The Complete Lars Jansson Comic Strip, 2012)

WSOY 2014, 94s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Jälkisanat Sirke Happonen

Pääsiäisenä aloin lukea Sirke Happosen mainiota teosta Muumiopas, jossa esitellään Muumikirjoissa ja -sarjakuvissa esiintyvät hahmot. Heti kirjan alussa tuli kuitenkin vastaan niin monta minulle uutta hahmoa, että tajusin minulla olevan vielä vino pino Lars Janssonin kirjoittamia sarjakuvia lukematta. Hainkin kirjastosta 15 Muumi-sarjakuvaa, joista tämä tuoreen uusintapainoksen luin ensimmäisenä.

Muumit uudisasukkaina -tarina alkaa sinä päivänä, kun muumiperhe on vetäytymässä talviunille. Muumipeikolla on kesken jännittävä kirja, jossa kerrotaan uuden maanosan löytymisestä. Tämä asia on heti kerrottava Muumipapalle, joka innostuukin asiasta siinä määrin että talviunet perutaan ja perhe lähtee perustamaan uutta siirtokuntaa vasta löydetylle mantereelle. Yllättäen uusi siirtokunta törmää toiseen siirtokuntaan, joka myös on lähtöisin Muumilaaksosta. Erinäisten tapahtumien jälkeen siirtokunnat yhdistyvät ja se julistautuu demokratiaksi. Kampsu (tässä tarinassa Louska) nimetään kulttuuriministeriksi ja onkin toimessaan hyvin kiireinen. Vilijonkka ymmärtää kiireen vallan hyvin, sillä "Niin, sinun on ymmärrettävästi sivistyttävä kovasti."

Muumipeikko ja partiolaiset taas juoksuttaa näyttämölle ylipirteän ja energisen Herra Virkkusen, joka on perustanut Muumilaaksoon partion. Muumipeikko yrittää pysyä erossa partiotoiminnasta, mutta ihastuttuaan partiotyttö Tytteliin hän antaa periksi ja alkaa opetella solmuja ja muita tärkeitä taitoja.

Kolmannessa tarinassa Muumipappa saa perintönä suuren ja näyttävän Krillehovin kartanon. Tyylilleen uskollisena Muumipappa heittäytyy uuteen rooliinsa kartanonherrana täysin palkein ja muu perhe yrittää parhaansa mukaan suoriutua omista rooleistaan. Muumipeikko maanviljelijänä on kuitenkin hyvä muistutus siitä, ettei suurikaan omaisuus välttämättä tuo mukanaan helppoa elämää ja siksipä Muumipappa on ikionnellinen, kun käy ilmi ettei hän olekaan oikea perillinen ja perhe saa palata takaisin Muumilaaksoon.

Muumipeikko ja kullankaivajat on oikeastaan pelkkää kullankaivuuta ja kultakuumetta, mutta kelpo tarinanhan siitäkin saa aikaiseksi. Muumiperhe yrittää löytää haudattua aarretta, mutta muu Muumilaakson väki kuvittelee heidän löytäneen kultaa. Hyvin pian kaikki tekevät valtauksia ja yrittävät rikastua.

Jos Lars Janssonin kuvitustyyli onkin erilainen kuin Toven, ei asia kyllä häirinnyt tätä lukiessa ollenkaan. Hahmojen ilmeet ja eleet ovat luontevia ja kuvista löytyy myös hauskoja, pieniä yksityiskohtia. Huumorikin on minulle sopivaa ja sitä oli runsaasti. Tuntuu hyvältä, että näitä sarjakuvia on luettavaksi vielä pitkäksi aikaa.

Stephen King: The Colorado Kid

Stephen King: The Colorado Kid

Hard Case Crime Book 2005, 184s.

Tämän kirjan hankkiminen on ollut hidas ja vaivalloinen prosessi. The Colorado Kidistä on ollut helposti saatavilla ainoastaan ylihinnoiteltuja kappaleita, joten reilu vuosi sitten annoin periksi ja ostin kirjan omakseni e-kirjana. Aloitin sen lukemisenkin, mutta eipä se näytöltä lukeminen minulle sovi, joten kesken jäi. Jokin aika sitten bongasin netin kaukaisista uumenista edullisen The Colorado Kidin, jonka miehen ystävä minulle tilasi. Kuntoluokituksekseen tämä kirja oli saanut "acceptable", mutta ihan lukemattomalta tämä minusta näytti. Ei näytä enää, sillä minä luin sen.

The Colorado Kid ei ole liikoja kehuja kerännyt. Sitä on haukuttu Kingin heikoimmaksi teokseksi ja monissa ulkomaalaisissa keskusteluissa on jopa kehotettu jättämään kirja kokonaan lukematta. Suuria odotuksia minulla ei ollut ja ehkäpä siksi pääasiassa pidinkin tästä kirjasta.

Mainen rannikolla, pienen saaren rannalta on vuosia sitten löytynyt tuntematon kuollut mies. Tämän miehen tarinaa kertovat ikääntyneet lehtimiehet, joiden välillä tuntuu toimivan telepaattinen yhteys. Nuori toimittaja, Stephanie McCann, kuuntelee miesten kertomusta aluksi jopa hiukan tylsistyneenä, mutta kiinnostuu väkisinkin, mitä pitemmälle tarina etenee. Kun paikalliset nuoret löytävät rannalta kuolleen miehen, mikään ei näytä viittaavan rikokseen. Jokin ei vain tunnu olevan kohdallaan. Miksi mies on ollut liikkeellä koleaan vuodenaikaan ilman päällystakkia? Kuka hän on ja miksi kukaan ei tunnu kaipaavan häntä?

The Colorado Kidiksi nimetyn vainajan tarina toi mieleeni Australian Somerton Beachilta 40-luvun lopulla löytyneen tuntemattomaksi jääneen miehen. Tapauksilla ei kylläkään ole mitään tekemistä keskenään, mutta molemmissa kiehtoo mysteeri. Mysteeri onkin koko kirjan idea.

Minusta The Colorado Kid ei ollut mitenkään tolkuttoman huono, mutta olisin ihan hirveän mielelläni lukenut lisää, enemmän. Olen aiemminkin maininnut, että pidän erityisen paljon niistä Kingin tarinoista, joissa muistellaan menneitä tapahtumia ja juuri sitähän tässä kirjassa tehdään. Pidän Kingin kertojanäänestä ja siitä, miten tarina kulkee pakottamatta eteenpäin. Ainoa moite kohdistuu kirjan pituuteen ja siihen, kuinka tarina loppuu, vaikka lukija haluaisi vielä lisää.

Faneille suosittelen The Colorado Kidiä ilman muuta, mutta kirjailijaan tutustumista ei tästä kirjasta kannata aloittaa.

Piilomaan pikku aasi

Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi

Otava 2004 (7. painos), 70s.

(Kuvassa äänikirja, luimme paperiversion)

Piilomaan pikku aasi on tullut televisiosta joskus ennen muinoin, mutta olin ehtinyt unohtaa koko tarinan. Sitten joku (luultavasti sisko) muisteli Piilomaan pikku aasia ja hämäriä muistikuvia alkoi ponnahdella jostakin muistin sopukoista. Jouluna sain ystäviltä lahjaksi kirjakaupan lahjakortin ja sattumalta tämä kirja nökötti hyllyllä, selvästi minua odottamassa.

Kirja valikoitui iltasaduksi minun painostuksestani. Ekaluokkalaista ei tällainen tylsän näköinen (=ei taisteluja) kirja kiinnostanut tippaakaan, mutta tuleva eskarilainen oli varovaisen kiinnostunut. Vanhemman pojan yllätykseksi kirja olikin aika jännittävä ja lapset kuuntelivatkin sadun mielellään.

Rauhallinen, onnellinen Piilomaa on joutunut ilkeän Muuli Mukkeliksen ja tämän kettuapureiden valtaan. Aasiruhtinas on vangittu kaukaisen salasaaren korkeaan torniin ja kansalaisille syötetään unettavaa jäätelöä ja mehua, eikä kukaan uskalla etsiä entistä valtiasta. Mutta eräänä päivänä Kaikuvuorella asuvan pikku aasin syliin tipahtaa tuulen tuoma hattu, jossa on aasiruhtinaan avunpyyntöviesti. Rohkea aasi lähtee yhdessä Korppu-koiran kanssa pelastusretkelle. Pieni aasi joutuisi pulaan alta aikayksikön ilman Korppua ja mustaa kissaa, joka lyöttäytyy mukaan pelastusretkelle. Monta muutakin apuria aasi saa ja jännittävien kommellusten jälkeen tarinalla onkin onnellinen loppu.

Minusta tarina oli sopivan jännittävä ja mukavasti vanhanaikainen. Ääneen tämän kirjan lukeminen oli kuitenkin poikkeuksellisen haastavaa. Virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia, toisteisiakin. Lisäksi lauseet alkoivat usein ja-sanalla tuoden mieleeni Raamatun kertomukset.

Kirjan kauniista kuvituksesta vastaa Maija Karma. Harmillisesti kuvitus on mustavalkoinen, mutta viehkeä kyllä tällaisenakin.

Tulivana

Diana Gabaldon: Tulivana, neljä Matkantekijä-kertomusta

(A Trail of Fire. Four Outlander Tales, 2012)

Gummerus 2013, 331s.

Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja on minusta ihana. Se on sutjakkaa luettavaa, jossa yhdistyvät yllättävän jouhevasti aikamatkustaminen, seikkailut, jännitys, historialliset tapahtumat sekä tietenkin rakkaus. Minulla on tuosta sarjasta vielä lukematta neljä vuotta sitten ilmestynyt Luiden kaiku, mutta aion lukea sen pian, sillä syksyllä sarja saa jälleen jatkoa.

Tämä äskettäin lukemani Tulivana pitää sisällään neljä kertomusta, jotka täydentävät Matkantekijä-sarjaa. Tarinat ovat suhteellisen pitkiä novelleja, joista saa sitä enemmän irti, mitä paremmassa muistissa Matkantekijän tapahtumat ja henkilöt ovat. Minulla olikin vähän hankaluuksia tunnistaa paria pikkuroolissa ollutta henkilöä, mutta Lordi Johnin sentään muistan hyvin. Novellit ovat nimeltään Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa, Armeijan käytäntö, Lordi John ja zombien vitsaus sekä Välitila.  Ensimmäisessä kerrotaan Roger MacKenzien vanhemmista, kaksi seuraavaa Lordi Johnin seikkailuista ja viimeinen henkilöistä, jotka ovat ilmeisesti esiintyneet Luiden kaiussa. En ainakaan muista heitä aiemmista kirjoista ollenkaan.

Novellit ovat hyvin tyypillistä Gabaldonia: niissä on historiallisia, mielenkiintoisia faktoja, joskus pieniä ja joskus isoja. Lähes hämmentävän luontevasti Gabaldon onnistuu ujuttamaan yhteen novelliin mukaan zombit, joten vaikeiden aiheiden välttelyyn kirjailija ei todellakaan syyllisty.

Miellyttävää, kevyttä luettavaa, jonka jälkeen on kiva suunnata Jamien ja Clairen kanssa kuuntelemaan sitä Luiden kaikua. (Ontuvaa, tiedän!)

Tikli

Donna Tartt: Tikli

(The Goldfinch, 2013)

WSOY 2014, 893s.

Suom. Hilkka Pekkanen

Donna Tartt ei ehkä ole kovin tuottoisa kirjailija, mutta hänen kirjansa ovat aina odotettuja. Pienen ystävän aiheuttaman pettymyksen jälkeen en uskaltanut odottaa kovin suuria tältä kirjailijan kolmannelta kirjalta, Tikliltä. Kirjan massiivinen koko hiukan säikäytti, mutta hyvin nopeasti tarina vei mennessään. Loppua kohti hupeneva sivumäärä jopa hirvitti, sillä en olisi halunnut tarinan päättyvän.

Theo Decker on 13-vuotias, kun hän menettää äitinsä rajussa onnettomuudessa. Theo selviää samasta onnettomuudesta hengissä, mutta tapahtuma vaikuttaa (luonnollisesti) suunnattoman paljon hänen elämäänsä. Isä on lähtenyt omille teilleen jo aikoja sitten, eikä hänen olinpaikastaan ole tietoa. Theon on yritettävä selvitä pahimman yli, vaikka aikuisten jakelemat neuvot selviytymiseen (pidä päiväkirjaa, heittele puunrunkoa jääpaloilla) tuntuvat täysin tehottomilta.

Theon elämän keskipisteeksi muodostuu Carel Fabritiuksen 1600-luvulla maalaama taulu, joka päätyy Theolle puolivahingossa. Minne elämä Theoa kuljettaakaan, New Yorkista Las Vegasiin ja takaisin, taulu kulkee mukana.

Ihmiset Tiklissä tuntuva kovin äärimmäisiltä. Theon isä on hirvittävän vastuuton, paras ystävä Boris taas etsii jatkuvasti mahdollisuutta pistää päänsä sekaisin. Antiikkikauppaa tehottomasti pyörittävä ja huonekaluja taidokkaasti entisöivä Hobie taas on äärimmäisen ystävällinen, luotettava kuin kallio ja muutenkin ihmismuodon ottanut turvasatama.

Tartt kirjoittaa taitavasti ja kirjan ilmava taitto tekee lukemisesta nautinnollista. Pidän kovasti tällaisista kirjoista, joissa pääpaino ei ole juonessa vaan jossain muualla. Kirjan alkupuolella jokin tekstissä toi mieleeni John Irvingin, vaikka Tartin hahmoista ei löydykään irvingmäisiä erikoisuuksia. Nautin kirjasta suunnattomasti, aivan viimeisiä sivuja lukuun ottamatta. Olisin mieluummin lukenut lisää Theosta ja muista, kuin omituisen teennäisenoloista, mukasyvällistä filosofointia. Tästä huolimatta Tikli oli valtavan upea lukukokemus, jonka maailmasta ei tahtoisi päästää irti.

Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965)

WSOY 2010, 186s.

Suom. Laila Järvinen

Muumipappa ja meri on muihin muumitarinoihin verrattuna varsin alakuloinen ja jopa surumielinen. Muumipappaa nimittäin vaivaa se, että perhe tuntuu tulevan niin hyvin toimeen omillaan, ilman hänen apuaan. Pappa haluaa viedä perheen uuteen, vaativaan ympäristöön, sellaiseen paikkaan jossa kaikkien on turvauduttava papan apuun. Siten omakin olo varmasti muuttuisi paremmaksi, kun voisi tuntea olevansa korvaamaton. Perhe pakkautuu Seikkailuun ja suuntaa kaukaiselle majakkasaarelle, jota ei ole edes merkitty karttaan. Saari löytyykin, mutta majakka on sammunut. Elämä saarella on tietysti rajattua, eivätkä kaikki sopeudu karuun maisemaan. Muumimamma yrittää hoivata koti-ikäväänsä maalaamalla majakkahuoneen seiniin näkymiä Muumilaaksosta. Mutta Muumipappa tuntuu nauttivan uudenlaisesta elämäntyylistä ja ympäristöstä, vaikka meri osoittautuukin vaikeasti ymmärrettäväksi naapuriksi.

Tässä kirjassa oli hurjan paljon osuvia ajatuksia, joita voi soveltaa elämänohjeikseen. Minua viehättivät eniten Muumipapan ja Muumimamman ajatukset perhe-elämästä ja vanhemmuudesta:

"Isä huokaisi. Hän meni majakan ympäri rantakalliloille, minne kukaan ei voinut nähdä. Välistä perhe häiritsi häntä, se ei voinut pysyä asiassa. Hän mietti, olikohan muilla isillä samanlaista."
"Vahinko etteivät äiditkin saa lähteä milloin heitä huvittaa ja ruveta nukkumaan ulkosalla. Varsinkin äidit sitä toisinaan tarvitsisivat."

Kirjan tunnelma on tosiaan hiukan melankolinen. Lukiessa minulla olikin kaiken aikaa hiukan kurkkua kuristava tunne, sellainen hentoinen ahdistus. Tästä huolimatta kirja oli hirvittävän hieno ja jälleen kerran monin verroin koskettavampi kuin vastaava tarina tv-animaatiossa.

Hugo Cabret

Brian Selznick: Hugo Cabret

(The Invention of Hugo Cabret, 2007)

Tammi 2008, 535s.

Suom. Helene Bützow

Hugo Cabretin olen lukenut vuosia sitten ja esikoinen luki sen viime syksynä itsekseen. Koska ensi syksynä esikoulun aloittavaa pikkuveljeäkin kiinnosti tämä jyhkeä, runsaasti kuvia sisältävä kirja, päätin ottaa sen iltasaduksi.

Hugo Cabret on nuori orpo poika, joka asuu salaa Pariisin rautatieasemalla sijaitsevassa entisessä työntekijän asunnossa. Isänsä kuoleman jälkeen Hugon huoltajuus on annettu juopotteluun taipuvaiselle sedälle, joka on opettanut Hugon huoltamaan aseman kelloja. Setä on kuitenkin kadonnut ja Hugo on jäänyt yksin. Jotta kukaan ei kiinnittäisi huomiota sedän katoamiseen, Hugo tekee sedän työt, eli huoltaa kaikki aseman kellot. Muun ajan Hugo näpistelee syötävää pysyäkseen hengissä ja yrittää korjata erään museon raunioista löytynyttä mekaanista miestä. Yrittäessään varastaa mekaanista hiirtä aseman lelukojusta Hugo jää kiinni ja kojun omistaja takavarikoi Hugon muistikirjan. Muistikirja on saatava takaisin, mutta tehtävä on vaikea. Vähän vastahakoisesti Hugo tutustuu kojun pitäjän kummityttöön Isabellaan ja lopulta molemmat huomaavat olevansa keskellä hämmentäviä arvoituksia. Miksi Isabella ei saa käydä elokuvissa ja kuka on Georges Méliès? Miksi mekaanisen miehen piirtämä kuva saa Isabellan kummisedän suunniltaan?

Tässä kirjassa yhdistyvät upealla tavalla teksti ja kuvat. Välillä tarina kulkee aukeaman kokoisten kuvien avulla, kuin mustavalkoelokuva. Kirjassa onkin kuvia myös ihan oikeista elokuvista, niistä maailman ensimmäisistä. Georges Méliès on todella ollut olemassa, mutta tämän kirjan tarina on tietenkin keksitty. (Youtubesta muuten löytyy Mélièsin elokuvia ja katsoimmekin niitä lasten kanssa kirjan luettuamme.) Kaikkein eniten minua kiehtoo kuitenkin se salaperäinen mekaaninen mies, sillä sellaisiakin on todella tehty - joskus 1700-1800 lukujen vaihteessa. Täällä pääsee katsomaan lyhyen videon mekaanisen kojeen taituruudesta.

Niin, kirja on kerta kaikkiaan hieno. Se on jyhkeä ja niin painava, ettei sen kannattelu yhdellä kädellä ole kovin kivaa. Kuvat ovat upeita ja sopivat kirjan henkeen täydellisesti. Kirjasta on tehty myös elokuva, mutta sitä en ole nähnyt. Lasten kanssa voisin sen hyvinkin katsoa, joten täytyykin koittaa löytää se jostakin.

Tammettu virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta

Gummerus 1972, 573s.

(Luin toki vanhan painoksen, kun tämä uusi ilmestyy vasta syyspuolella, 

mutta vanhan painoksen kansikuvaa ei kustantajan sivuilta enää löytynyt.)

Matkani Iijoella Kalle Päätalon kanssa jatkuu. Toisen kirjan myötä olen kahlannut veteen jo polviani myöten ja aion jatkaa uimaan asti. (Kuvaannollisesti, sillä oikeasti en osaa uida.)

Kallioniemen asumus alkaa olla ahdas ja paikkaansa hakeva uuni on kuin huomaamatta oiennut ja alkanut vaipua alas päin. Kallen isä pistää toimeksi talon laajennuksen suhteen ja kaataa hirret, mutta reissu Taljakosken sahalle osoittautuu kovin takkuiseksi. Tuleehan ne kaikki lopulta sahatuksi ja uusi pirttikin nousee vihdoin viimein, vaikka monenlaista ehtii tapahtua ennen sitä. Kalle kulkee koulussa, mutta käyttää enemmän aikaa isompien poikien suosioon päästäkseen ja vähän opiskeluihin. Korttipirukin iskee näppinsä poikaan, huolimatta äiti-Riitun äänekkäistä ja selkeistä palopuheista kortinpeluuta vastaan. Höpöstelyllekin löytyy aikaa ja melkein koko kylän lapset osallistuvat savottaleikkiin, jossa Kallelle lankeaa hevosen rooli. Hemma-isän isä, Ukkeli, asettuu vuodeksi Kallioniemeen ja osallistuu talon töihin sokeudesta ja iästään huolimatta mukisematta. Arvi-sedän sängynpohjalle Huonemiehen pojan lopussa vienyt tauti osoittautuu sitkeäksi ja vaikeasti hoidettavaksi.

Monenlaista ehtii siis Tammetussa virrassa tapahtua, isoa ja pientä. On hetkiä, jolloin on pakko itkeä tirauttaa tai jännittää sydän kurkussa kirjan henkilöiden mukana, mutta huomattavasti enemmän on niitä naurun kirvoittavia kohtauksia. Päätalon kieli jatkaa samaa kepeää ja rikasta linjaansa, tarina kulkee välillä jaaritellen välillä vähän vauhdikkaammin. Toisinaan tekstistä hypähtää silmille niin suorasukaisia toteamuksia milloin kenestäkin, että on pakko pyrskähtää. Kallen setä, Kummun Kalle, oli aikoinaan otettu ottopojaksi erääseen torppaan. Torpan isännän kuoltua jäi setä-Kalle isännöimään ja ottoäiti hoiti osansa töistä niin pitkään kuin pystyi. Kummun Kalle tuntui viihtyvän poikamiehenä ja hänestä todetaankin kirjassa näin: Kun lisäksi setäni Kalle Päätalo näytti päättäneen viedä lemmenaisansa käyttämättömänä takaisin herralle ja korkeintaan kiitellä lainasta, ratkaistiin Kummun työvoimavajaus sukulaiskaupalla. Voihan lainatut lemmenaisat! Niin sopivaa ja hauskaa, että pakkohan tästä tyylistä on tykätä.

Kallen uhkapeliseikkailut ärsyttivät minua valtavasti. Turhautti, että korttirinkiin oli pakko ängetä, vaikka pelivelkoja oli vaikea saada kuitatuiksi ja ne Kallea yhtenään kiusasivat. Riitu-äiti oli jälleen ihailtavan sinnikäs ja ahkera. Hänen menoaan ei juuri raskaus tai synnytyskään hidasta. Vaikka kirjan lopussa aloin jo vähän pitkästyä (en ymmärrä miksi, sillä pääsihän Kalle mukaan ensimmäiselle savottareissulleenkin eikä muutenkaan kiinnostavista jutuista ollut pulaa), kirja tuntui loppuvan ihan kesken ja liian jännittävään paikkaan.

Tässäkin kirjassa moni asia sai muistelemaan omaa lapsuutta. Heinäntekoaikaan aikuisilla riitti töitä niittämisessä, haravoimisessa ja heinien seipäille nostamisessa, mutta me lapset saimme kuluttaa päivät kuten parhaaksi näimme. Muistan, miten sisiliskoja oli hauska seurata ja laskea, pötköttää välillä pellon reunaan pystytetyssä teltassa kuuntelemassa radiota ja hipsiä taas kohta jalkoja pistelevällä sänkipellolla. Pappa viskasi yhden heinäseipään ojan yli riu'uksi ja opasti, miten sitä käytetään ja putsataan pylly lopuksi heinäpellon sänkeen. Kesäöisin minä ja isosisko nukuttiin aitassa (ja myöhemmin jalasmökissä alapihalla), aivan kuten Kalle ja Arvi-setäkin.

Tammettu virta on edeltäjänsä tavoin runsas ja viihdyttävä. Ainoastaan tämä pieni fonttikoko ja täydet sivut aiheuttavat minulle haasteita, sillä silmäni eivät kerta kaikkiaan suostu jaksamaan tällaisen lukemista kovin pitkään. Siksipä kirjan lukeminen kesti aika kauan, koska jälleen piti lukea muita kirjoja välissä.

Ihmiskunnan syötävä historia

Tom Standage: Ihmiskunnan syötävä historia

(An Edible History of Humanity, 2009)

Into 2013, 251s. + liitteet

Suom. Leena Teirioja

Tom Standagen Ihmiskunnan syötävä historia tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman ihmiskunnan vaiheisiin. Tavalla tai toisella ruoka on ollut merkittävässä asemassa monissa käänteentekevissä tapahtumissa, sodista teollistumiseen jne. Vaikka tämä näppärän kokoinen (mutta harmillisen tiivisfonttinen) tietokirja käsittelee ruokaa, ei tässä kuitenkaan puhuta varsinaisesti syömisestä. Ruokaohjeita ei siis kannata näiden kansien välistä etsiä, mutta mielenkiintoisia näkökohtia löytyy sitäkin enemmän.

Olen aina kuvitellut, että maanviljelyn keksiminen on ollut yksi parhaista keksinnöistä ikinä. Takaahan maanviljelys leivän pöytää, jos nyt ei pahoja katovuosia lasketa. Viljeleminen tekee myös tarpeettomaksi ruoan perässä juoksemisen ja säästää näin ollen aikaa. Vai säästääkö? Standagen mukaan Kalaharin busmannit kulutavat ruoan metsästämiseen ja keräilyyn 12-19 viikkotyötuntia ja Tansanian hazdapaimentolaiset alle 14 tuntia. Käytännössä ruokaa etsitään pari-kolme päivää viikossa ja lopun ajan voi käyttää muihin puuhiin. Lisäksi maatalous yksipuolistaa ruokavaliota: muutaman perusviljakasvin sijaan busmannit syövät noin 75:täerilaista luonnonvaraista kasvia!

Standage kuvaa havainnollisesti viljelykasvien jalostamista. Villimaissilla ja viljellyllä maissilla ei ole juuri mitään yhteistä, niin runsaasti kasvia on vuosien mittaan muokattu. Toisaalta useimmat viljelykasvit eivät juurikaan ole muuttuneet vuosikausiin, vaan merkittävimmät muokkaukset on tehty maanviljelyn alkuaikoina.

"Kun ihminen alkoi viljellä kasveja, samalla he muokkasivat niiden genetiikkaa. Heti sen jälkeen kasvit tekivät saman ihmisille."

Maanviljelyn aloittaminen vaikutti tietysti myös yhteiskuntarakenteeseen:

"Maatalouden avulla ihmiset asettuivat aloilleen, ja sen tehostumisen myötä he jakautuivat rikkaisiin ja köyhiin, hallitsijoihin ja maanviljelijöihin"

Maya-intiaanit uskoivat, että maissi oli jumalten lihaa ja näin ollen sadonkorjuun aikaan jumalat uhrasivat itsensä taatakseen ihmisten hengissäpysymisen. Ihmisuhreja annettiinkin, "velanmaksuksi" ja jotta jumalat saisivat voimansa takaisin. Atsteekit viittasivat ihmisuhreihin jumalten tortilloina, mikä täten muistiinne ikiajoiksi jääköön.

Kirjan parhaana antina koin juuri kirjan alun sekä idän maustekauppaa koskevat osuudet. Tietysti tiesin Kolumbuksen lähteneen etsimään aiempaa lyhyempää merireittiä Intiaan, mutta vasta nyt käsitin kunnolla reissun motiivin: mausteet ja muut eksoottiset ruoka-aineet. Kun Kolumbus ei Väli-Amerikan saarilta löytänytkään kaivattuja mausteita, pisti hän sinne pystyyn sokeriruokoviljelmiä. Plantaaseille kaivattiin lisää työntekijöitä ja Kolumbus toi Afrikasta orjia. Kolumbuksen pisteet ropisivat näiden tietojen myötä erittäin alas.

Mitä lähemmäksi nykyaikaa Standage eteni, sitä vähemmän jaksoin keskittyä. Etenkin torjunta-aineiden ja säilyketölkkien kehitteleminen - niin tärkeitä ja oleellisia kuin molemmat keksinnöt ovatkin olleet - lähinnä pitkästyttivät, sillä en ole koskaan ymmärtänyt kemiaa.

Ajoittaisista keskittymisvaikeuksista huolimatta pidin Ihmiskunnan syötävästä historiasta kovasti. Kooltaan pienessä kirjassa on hurjan paljon asiaa, enimmäkseen vieläpä mielenkiintoista asiaa lukijaystävällisesti kerrottuna.

Piko ja Fantasio, Zorbul-tarinat

Franquin: Piko ja Fantasio, Zorbul-tarinat

(Spirou et Fantasio - L'integrale 7 - Le mythe Zorglub, 2009)

Egmont 2013, 173s.

Suom. Emilia Melasuo

Olen saanut kasvaa ruokapöydässä lukemiseen suopeasti suhtautuvassa perheessä. Useimmiten nenän alla oli (ruoan lisäksi) Aku Ankka, mutta koska samoja seikkailuja ei jaksa lukea ihan koko aikaa, tutuiksi tulivat myös Asterix, Lucky Luke, Niilo Pielinen, Valhalla-sarjakuvat, Lassi ja Leevi, Kamut, Tintti sekä Piko ja Fantasio. Harmillisesti useat 90-luvun alun sarjakuvat ovat hävinneet kirjastojen valikoimista, luultavasti puhkiluettuina. Joitakin albumeita löytyy mukavasti käytettyinä, mutta etenkin Pikon ja Fantasion seikkailut ovat hirveissä hinnoissa. Siksipä onkin hienoa, että ainakin osasta Pikon ja Fantasion seikkailuja on otettu uusia, yhteispainoksia.

Zorbul-tarinat on arvokkaan näköinen yhteisnide, joka sisältää tarinat Koe, joka muuttui painajaiseksi, Z niin kuin Zorbul ja Zorbulin varjo. Kirjan alussa on myös lähes 30 sivun verran taustatietoa Franquinista ja muista Pikon ja Fantasion tekemisessä mukana olleista henkilöistä, sarjakuvan kulta-ajasta sekä tietysti myös kirjan seikkailuista.

Koe, joka muuttui painajaiseksi on lyhyt tarina siitä, kuinka Sieninevan kreivi joutuu oman keksintönsä uhriksi ja alkaa käyttäytyä täysin luontonsa vastaisesti. Kyseessä onkin eräänlainen Jekyll & Hyde -versio.

Z niin kuin Zorbul ja Zorbulin varjo esittelevät Sieninevan kreivin "arkkivihollisen", Zorbulin. Tämä on lahjakas tiedemies, joka käyttää taitojaan häikäilemättä hyväkseen. Zorbulin taidot eivät vain ole aivan niin huikeat kuin hän luulee ja usein maailmanvalloitussuunnitelmat kaatuvatkin johonkin pieneen kömmähdykseen. Helppoa ei Zorbulin aisoissa pitäminen kuitenkaan ole edes Pikolle ja Fantasiolle.

Piko ja Fantasio olivat oikein mukavaa luettavaa edelleen, tosin tällä kertaa lukeminen tapahtui muualla kuin ruokapöydässä. Toivottavasti uusintapainoksia otetaan jatkossakin, sillä etenkin niitä ensimmäisiä Pikon ja Fantasion seikkailuja olisi hirveän kiva lukea uudelleen.

Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu

(Trollkarlens hatt, 1948)

WSOY 2010 (20. painos), 140s.

Suom. Laila Järvinen

Eräänä keväänä Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu lähtevät kävelylle vuoren huipulle. Sieltä he löytävät mustan silinterihatun, joka osoittautuu taikurin hatuksi. Se muuttaa kananmunankuoret hauskoiksi pilviksi, Muumipeikon kummalliseksi peikoksi ja muurahaisleijonan pikkuruiseksi siiliksi. Vesi muuttuu hatussa mehuksi ja Hemulin kukkien siemenet kasvavat viidakoksi, mutta Piisamirotan tekohampaiden uutta olomuotoa ei kerrota.

Taikurin hattu on vinkeä tarina, jossa tapahtuu vaikka mitä: löytyy jännä hattu, tehdään retki syrjäiselle saarelle, kohdataan hattivatteja, tutustutaan Tiuhtiin ja Viuhtiin, pelätään mörköä, kohdataan taikuri ja tehdään toivomuksia. Vauhdikas kirja onkin mukava lukea yhteen menoon, ilman häiriötekijöitä.

Taattua Tove-laatua, suosittelen!

Aavikon kyyhkyset

Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset

(The Dovekeepers, 2011)

Gummerus 2014, 619s.

Suom. Raimo Salminen

Aavikon kyyhkyset sijoittuu ensimmäiselle vuosisadalle, Masadan linnoitukseen, jonne noin 900 juutalaista on paennut roomalaisia valloittajia. Neljä naista kertoo vuorollaan oman tarinansa kuvaten samalla koko Masadan elämää ja yhä vaikeammaksi muuttuvaa tilannetta. Jaelin äiti on kuollut tyttärensä synnytyksessä, eikä Jaelin isä ole koskaan antanut tätä anteeksi tyttärelleen. Isoveli Amram ryhtyy isänsä tavoin salamurhaajaksi ja pian perheen on paettava Jerusalemista. Revka taas huolehtii tyttärensä kahdesta pojasta, jotka ovat kadottaneet äänensä. Aziza on nuori, kaunis nainen, jonka kohtalo on jossain muualla kuin kangaspuiden ja keittoastioiden ääressä. Šira, Moabin noita, tekee amuletteja ja pieniä taikoja niitä pyytäville, vaikka kaikki magia onkin kiellettyä. Näiden neljän naisen elämät risteävät Masadassa, kyyhkyslakassa, jonne heidät on nimetty töihin.

Minun odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Periaatteessa siinä on kaikki ainekset todella hyvään kirjaan: faktoihin perustuvia historiallisia tapahtumia, naiskohtaloita, ihmissuhteita ja jännitystä. Tarina ei ole todellakaan moneen kertaan kuultu, vaan minulle uskoakseni ensimmäinen tähän aikakauteen ja ympäristöön sijoittuva kertomus. Mutta vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen, lukeminen oli takkuista. Normaalisti eläydyn kirjojen tapahtumiin helposti, mutta Aavikon kyyhkyset tuntui työntävän minua koko ajan jonkin näkymättömän turvavälin päähän itsestään. Teksti tuntui etenkin ensimmäisessä osassa kylmältä, sieluttomalta. En tiedä, onko suomennos tehnyt tekstistä kalseaa vai onko alkuperäinen teksti samanlaista.

Onneksi kirja parani loppua kohti, mutta kokonaisuutena tarinasta jäi kuitenkin puuttumaan jotakin. Tiivistäminenkään ei olisi ollut pahaksi, sillä kirjassa toistettiin muutamia pieniä asioita turhan usein. Esimerkiksi Jaelin isän kyky liikkua kuin aave, kadota toisten silmien edessä, olisi tullut selväksi huomattavasti vähemmilläkin maininnoilla.

Hoffman on tehnyt tätä kirjaa varten paljon taustatyötä ja kirjassa viitataankin moniin todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Aavikon kyyhkyset oli minusta hiukan liian pitkitetty ja sieluton, mutta mielenkiintoinen kirja.

Umpah-pah

René Goscinny (teksti) & Albert Uderzo (kuvat): Umpah-pah

(Oumpah-Pah - L'intégrale, 2011)

Egmont 2014, 189s.

Suom. Outi Walli ja Mary A. Wuorio

René Goscinny ja Albert Uderzo tunnetaan parhaiten Asterixin luojina. Tämä ei toki ole mikään huono asia, sillä ovathan Asterixit yksi parhaista sarjakuvista kautta aikojen. Ennen voittamattomien gallialaisten kylää Goscinny ja Uderzo ehtivät kuitenkin työskennellä yhdessä pitkään ja julkaista viisi Umpah-pah sarjakuva-albumia: Päänahan metsästäjät, Latuskajalat sotapolulla, Merirosvoja näköpiirissä, Salainen tehtävä sekä Petolliset silmäpussit. Alunperin Umpah-pah heimoineen eli perinteitä vaalien syrjässä muusta maailmasta nykyaikana. Tuo asetelma ei kuitenkaan herättänyt julkaisijoiden mielenkiintoa ja Umpah-pah siirrettiinkin syrjään seitsemäksi vuodeksi. Umpah-pah heimoineen päätettiin siirtää luontevampaan aikakauteen, siirtomaa-ajalle, ja lopputulos onkin monin verroin jouhevampi kuin ensimmäiset Umpah-pah stripit. Nuo Umpah-pahin "esiversion" kahdeksan sivua on julkaistu tässä Egmontin kokoomateoksessa.

Olen todella iloinen, että Umpah-pahin seikkailut julkaistiin viimeinkin uudestaan. Minulla on omana kolme käytettynä ostettua Umpah-pah albumia, joista kahdesta puuttuu sivuja. Kirjastostakaan ei ole näitä kaikkia sarjakuvia löytynyt, joten en ole koskaan päässyt tutustumaan Umpah-pahin seikkailuihin kokonaisuudessaan.

Ankarasti tiivistettynä juoni menee kutakuinkin niin, että ranskalainen kreivi Olvin Janoisin saapuu Pohjois-Amerikkaan ja jää heti Umpah-pahin vangiksi. Umpah-pahista ja Olvinista, jota kutsutaan intiaanien keskuudessa nimellä Tupla Päänahka, tulee veriveljiä, jotka yrittävät sumplia selville vesille milloin sotaisten vihollisheimojen, milloin epäilyttävän vakoilijan tai merirosvojen kynsistä.

Kuten tämän painoksen tietosivuillakin todetaan, Umpah-pah -albumeissa on nähtävissä todella paljon samoja piirteitä kuin myöhemmin Asterixissa.Tietysti piirrostyyli on samanlainen humoristisine hahmoineen, mutta myös huumori on jo hyvin samanlaista. Erojakin toki löytyy, mielestäni suurimpana se, että Asterixeihin verrattuna Umpah-pah albumit tuntuvat kiirehdityiltä. Eivät hutaisten piirretyiltä, vaan juonen puolesta liian nopeasti eteneviltä. Näissä ei yksittäin luettuina ehdi juurikaan tutustua yksittäisiin hahmoihin tai päästä sisälle tunnelmaan. Siksipä tällainen yhteispainos onkin todella tervetullut: homma toimii ja pysyy paremmin kasassa, kun turhankin vauhdikkaat tarinat voi lukea peräjälkeen.

Muumit ja suuri tuhotulva, Taikatalvi & Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

WSOY 1991, 54s.

Suom. Jaakko Anhava

Miksi ihmeessä tästä aivan ensimmäisestä Muumi-kirjasta ei ole otettu uusia painoksia, kuten kaikista muista? Miksi se tuntuu jatkuvasti jäävän muiden jalkoihin?

Muumit ja suuri tuhotulva on lyhyt, nopeatempoinen ja hivenen alakuloinen tarina. Runsas kuvitus on kaunista, osin maalauksellisempaa kuin muissa kirjoissa.

Muumipeikko kulkee äitinsä kanssa sinne tänne etsimässä isäänsä, joka on lähtenyt hattivattien matkaan. Synkästä metsästä ei löydy isää, vaan pelokas Nipsu sekä sinitukkainen Tulppaana. Vuorenseinämästä ei kurkista Muumipappa, vaan vanha herra, joka esittelee ylpeänä rakentamaansa tekoaurinkoa ja erilaisista herkuista muodostuvaa puutarhaansa. Etsintäretki jatkuu ja monia haasteita on edessä, mutta onneksi lopulta löytyy niin Pappa kuin tulvan viemä Muumitalokin, kauniista ja rauhallisesta laaksosta.

"- Kiitos ja ylistys, sanoi Muumimamma, joka ei ollut oikein luottanut merenpeikkoon. - Täällähän on mukavaa.- Riippuu siitä mistä pitää, sanoi merenpeikko."

Muumit ja suuri tuhotulva ei ole yhtä taidokas kuin myöhemmät Muumi-kirjat, mutta silti hyvä ja täynnä osuvia lausahduksia. Tämä olisi kiva saada omaankin hyllyyn.

Tove Jansson: Taikatalvi

(Trollvinter, 1957)

WSOY 2010, 121s.

Suom. Laila Järvinen

Taikatalven lukemista piti hiukan kiirehtiä, sillä halusin saada sen luettua ennen kuin nämä "takatalven" lumet ehtivät sulaa. Hyvin ehdin.

Muumipeikko herää kesken talviunien, eikä saa enää unta. Talo tuntuu ankealta ja olo yksinäiseltä muiden nukkuessa, joten Muumipeikko päättää lähteä ulos. Kaikkialla on valkoista ja upottavaa, kylmääkin tietysti. Uimahuoneesta on tullut Tuu-tikin ja näkymättömien päästäisten koti. Tuu-tikki opastaa Muumipeikkoa toimimaan kuten talvella kuuluu, rakentaa pakkasrouvalle lumisen ratsun ja keksii, miten urheiluhullusta Hemulista pääsee eroon. Talvesta tulee Muumipeikolle taianomainen, vaikka jatkuva pimeys ahdistaa ja pelottaakin. Pikku Myy, joka myös on herännyt kesken talviunien, osaa elää talvella ihan yhtä riehakkaasti kuin kesälläkin.

Taikatalvi oli ihanampi kuin muistinkaan. En ole tippaakaan talvi-ihminen, mutta Tuu-tikin rauhallisten toteamusten voimalla jaksaisin minäkin paremmin nämä kylmät ja pimeät ajat. Toisaalta, se että toinen on oikeassa, ei estä toista pettymästä.

Yksi parhaista kohtauksista on se, kun aurinko viimein näyttäytyy ja Muumipeikko tajuaa kevään todella olevan tulossa:

"- Siellä se on! huusi Muumipeikko. Hän nosti pikku Myyn ilmaan ja suuteli tätä keskelle kuonoa. - Äh, älä ole hupsu, sanoi pikku Myy. - Mitä meluamisen syytä tässä nyt on? - Voi on! huusi Muumipeikko. - Tulee kevät! Tulee lämmintä! Kaikki heräävät! Hän sieppasi kalat jäältä ja heitti ne korkealle ilmaan. Hän seisoi päällään jäällä. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut itseään näin onnelliseksi."

Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa

(Skurken i Muminhuset, 1980)

WSOY 1980, 34s.

Suom. Panu Pekkanen

En ole koskaan nähnyt ihan oikeaa Muumitaloa, sitä jonka Tuulikki Pietilä rakensi yhdessä Pentti Eistolan ja Tove Janssonin kanssa. Haluaisin kyllä nähdä, sillä tämän kirjan kuvitus osoittaa, että kyseessä on todellinen mestariteos. Tämä Muumitalo ei ole pyöreä kuten kirjoissa, vaan hämmästyttävän moniulokkeinen, täynnä erikoisia torneja, kuisteja ja parvekkeita. Pikkuruiset huonekalut ja muut esineet, suloiset hahmot ja lukemattomat yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä ja ajatuksella tehtyjä.

Outo vieras Muumitalossa ei ole tarinana kovin jännittävä: yön pimeydessä Haisuli hipsii taloon, järsii huonekaluja ja haisee pahalle. Lopussa selviää, että Haisuli on Muumipapan vanha ystävä ja taitava merimies. Tarinan heikkoudet on helppo jättää huomiotta, sillä Toven veljen, Per Olov Janssonin ottamat valokuvat ovat niin täynnä ihasteltavaa.

Kirjan vahvuus on siis ehdottomasti kuvissa, joita myös lapset mielellään tutkivat. 

Vanhan kirjan arvostuspäivä, Timo Teräsahjo: Keksijän poika

Timo Teräsahjo: Keksijän poika

Gummerus 2000, 124s.

Kirjablogeja on karkeasti yleistäen moitittu silloin tällöine keskittymisestä uutuuskirjoihin. Toki uutuuksia luetaan, mutta myös runsaasti vanhempaa kirjallisuutta. Nämä vanhemmat kirjat voivat vain helposti jäädä huomaamatta myös blogien lukijoilta. Kirjasfäärin Taika pisti pystyyn Vanhan kirjan arvostuspäivän ja sen kunniaksi tänään useassa blogissa pääsee tutustumaan sellaisiin kirjoihin, joita tuskin löydät edes kirja-alesta.

Minun oli tarkoitus blogata eräästä varhaisnuoruuden suosikista, mutta koska kirja ei olllut enää kovin kehuttava, nostan esiin tämän Timo Teräsahjon esikois novellikokoelaman. Keksijän poika kipusi lukulistalle Terhi Ekebomin Teräsahjon novelleihin pohjautuvan Uusissa maisemissa -sarjakuva-albumin tehtyä minuun vaikutuksen. Kirjan ilmestymisestä ei ole hirveän pitkää aikaa, mutta kirjan elinaika voidaan laskea melkeinpä koiran vuosina, niin nopeasti nekin vanhenevat.

Keksijän poika sisältää 21 novellia, joista osa on vain parin sivun mittaisia, muutama taas reilusti pitempiä. Jo ensimmäinen novelli, Harharetkellä, teki minuun vaikutuksen. Teräsahjo kirjoittaa tiiviisti: ei lavertele tai unohdu kuvailemaan asioita tai ympäristöä pitkäksi aikaa. Vähillä sanoilla hän luo painostavan tunnelman, kuvaa surkeita ihmiskohtaloita, hiipivää pelkoa ja ahdistusta. Novellin loppukin voisi toisen kirjailijan kynästä olla viimeistä piirtoa myöten sanoiksi puettu. Teräsahjo taas kertoo rajutkin käänteet kuin ohimennen, niin että lukijan on palattava taaksepäin ja tarkistettava, tapahtuiko nyt oikeasti niin kuin ensilukemalta kuvitteli. Kyllä tapahtui.

Novelleja yhdistää tietynlainen ankeus. Yhdenkään novellin päähenkilö ei ole keskiluokkainen, hyvän tuulinen ihminen, vaan jokaisella tuntuu olevan elämässään jotain pielessä. Jos minun pitäisi verrata Teräsahjoa johonkin toiseen kirjailijaan, nimeäisin hänet miespuoliseksi Hanna Hauruksi, joskin Teräsahjon tyyli on mielestäni suoraviivaisempi.

Keksijän poika oli vakuuttava kokoelma ja olen iloinen, että mieheltä on julkaistu kolme muutakin kirjaa. Erityisen iloinen olen siitä, että nuo kirjat löytyvät kirjastosta, sillä kirjakauppojen valikoimista ei miehen tuotantoa (ainakaan nopealla haulla) löydy. Suosittelen!

Lämpöisiä lapasia ja suloisia sukkia

Eva Trotzig: Lämpöisiä lapasia ja suloisia sukkia

(Varma tumvantar och några sockor, 2012)

Mäkelä 2013, 111s.

Suom. Mirkka Santala

Valokuvat: Malin Nuhma

Eteläisessä Suomessa elellään kuulemani mukaan jo lämmintä kevättä, mutta Keski-Pohjanmaalla jaksaa vielä pakastaa. Aamulla voi mittarin pakkaslukemat lähennellä kymmentä ja onpa tuota lunta ja räntääkin saatu ihailla viikoittain.

Ja minua palelee! Siksi onkin oiva aika esitellä tämä ihana ja inspiroiva käsityökirja, Lämpöisiä lapasia ja suloisia sukkia. Kirjassa on selkeät ohjeet moniin upeisiin kirjoneulelapasiin, mutta myös yksinkertaisempia malleja löytyy. Kaikkia lapasia ei myöskään ole kudottu (=neulottu), vaan mukaan mahtuu myös ommeltuja lapasia. Samoja kaavoja voi hyödyntää myös kintaiden tekoon, sillä materiaalinahan voi käyttää yhtä hyvin huopunutta villapaitaa kuin vanhaa turkisvuorista takkiakin. Nimensä mukaisesti kirja tarjoaa myös muutamia sukkaohjeita, mutta mukaan mahtuu myös kynsikkäitä, säärystimet ja vauvan tossut.

Koska kutominen on minulle olosuhteista johtuen mahdotonta (toivon, että lapsi varttuessaan menettää ylettömän kiinnostuksensa sukkapuikkoihin), sormeni syyhyävät testaamaan ommeltujen lapasten ohjeita. Harmikseni olen vuosi sitten ullakkoa siivotessani tehnyt liian hyvää työtä, enkä löydä ensimmäistäkään huopunutta villapaitaa! Kulahtanut kelsiturkki on vielä tallessa, mutta takilla on sen verran tunnearvoa, etten ole raaskinut pistää sitä palasiksi.

Upeasti kuvitetusta kirjasta löytyy tosiaan ohjeita niin aloittelijoille kuin kokeneillekin käsillätekijöille. Värilliset ruutukaaviot ovat helposti seurattavissa ja ohjeet muutenkin ovat helposti ymmärrettävissä. Kaunis kirja, joka saa haaveilemaan uusista, lämpimistä lapasista.

Varhaisnuoruuden suosikki: True love, Matti Ahola?

Usva Paju: True love, Matti Ahola?

Gummerus 1990, 230s.

True love, Matti Ahola? oli mielestäni maailman paras kirja noin vuonna 1991, jolloin olin 12-vuotias. Muistini mukaan isosisko lukin tämän ensin ja suositteli minulle, enkä ollut koskaan lukenut mitään yhtä upeaa. Luinkin kirjan moneen kertaan ja ihastelin sitä, miten joku Forssalainen koulutyttö on voinut kirjoittaa jotain näin mahtavaa. (En löytänyt mistään vahvistusta mielikuvalleni, jonka mukaan Paju oli 16-vuotias kirjoittaessaan tämän ilmeisesti ainoakseen jääneen kirjan.)

Vaikka minulle käy harmillisen usein niin, että vanhat suosikit eivät uudelleen luettuna vastaakaan odotuksia, päätin ottaa riskin ja lukea True love, Matti Aholan uudestaan. Kirja piti tilata Kaustisen kirjastosta, sillä Kokkolan kirjaston kokoelmista sitä ei enää löytynyt. Sain luettavakseni kappaleen, joka meinaa hajota liitoksistaan: sitä on luettu vuosien varrella - tai vuosia sitten - niin ahkerasti, että kirjaa on liimailtu ja paikkailtu monet kerrat.

Juoneltaan tämä on teinidramaattinen rakkaustarina. Noin kasiluokkalainen Tuija on vastikään eronnut poikaystävästään Matista, joka ei ole halunnut vakituista seurustelusuhdetta. Kun luokkaan tulee kaksi uutta oppilasta, kaksoset Markus ja Elina, huomaa Tuija vähän vastentahtoisestikin ihastuvansa Markukseen. Tunne on molemminpuolinen ja pian pari viettää vapaa-aikansa tiiviisti yhdessä. Kapuloita rattaisiin nakkelee Matin kanssa nykyisin hengaileva Elina. Kirjan loppupuolella Matti yrittää vokotella Tuijaa takaisin omakseen, mutta ei onnistu ja koska Elinankin kanssa tulee kärhämää, poika yrittää tehdä itsemurhan lääkkeillä. Matti soittaa jäähyväispuhelun Elinalle, joka huolestuu ja onnistuu hankkimaan Matille nopeasti apua. Loppujen lopuksi kaikki päättyy hyvin Matin ja Elinan sopiessa erimielisyytensä ja Tuijan ja Markuksen jatkaessa omaa hengailuaan.

No, eihän tämä todellakaan sykähdyttänyt 34-vuotiasta naisihmistä samoin kuin 12-vuotiasta. Kaikki tämä yltiöpäinen draama ja paatos, tunteiden palo ja en-voi-koskaan-rakastaa-ketään-muuta -huokailut ovat (muistini mukaan) kuitenkin juuri niin ääripäistä ja ehdotonta kuin teinin tunteet helposti ovat.

Kirja ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa kovin hyvin. Lankapuhelimet, filmikamerat ja c-kasetit tietysti kuuluvat asiaan, mutta tuskin yksikään lehti julkaisisi kuvaa toisiaan uudenvuodenyönä halaavasta teinipariskunnasta otsikolla "Nuorison huono käyttäytyminen". Eikä yksikään äiti tuollaisen kuvan jälkeen todennäköisesti hermostuisi kovin isosti tai ainakaan häpeäisi ulkona liikkumista. Julkiset halaamiset eivät nykypäivänä hetkauta kyllä yhtään ketään. Myös tämä seuraava kohtaus pyrskähdytti:

" Tiia [Tuijan isosisko] oli jo siinä onnellisessa seitsemäntoista vuoden iässä, että hänelle puhuttiin sulhasista. --- Tiia oli jo melkein avioiässä, kuten isä aina sanoi."

Moni sinänsä sivuseikka sai minut tyrskimään naurusta. Eräällä oppitunnilla annetaan tehtäväksi luetella vierustoverista kolme hyvää ja kolme huonoa puolta. Tuija kuvailee Anua, toista parhaista ystävistään näin: "- No …sä olet kauhean hyvä matikassa, ja sulla on aina kauheesti rahaa … sitten sä toisinaan jaksat kuunnella mun vitsejäni …" Ihan totta! Ei kukaan, kahdeksasluokkalainenkaan, voi olla noin pinnallinen! Sulla on kauheesti rahaa… jestas!

Markuksen tavatessa Tuijan vanhemmat ensimmäisen kerran häntä pyydetään jäämään syömään. Markus, joka on jo aiemmassa kysymystulvassa osoittanut olevansa fiksu ja luontevakäytöksinen, jatkaa vaivatonta jutustelua ruokapöydässä: "Markus keskusteli sujuvasti ydinsaasteista ja muista ajankohtaisista asioista, enkä minä ollut uskoa korviani." No en minäkään.

Uskon että tämä lukukerta oli kohdallani viimeinen. True love, Matti Ahola? saa jäädä sinne varhaisnuoruuden muistoihin nauttimaan estottomasta ihailusta. Vaikka kirja ei näin aikuisiällä onnistunut muussa kuin epäuskoisten naurunpyrskähdysten nostattamisessa, näen edelleen hyvin sen, miksi tämä kirja oli minulla ennen niin rakas.

Peter Madsen: Valhalla

Peter Madsen: 

Valhalla 1: Susi tulee, 54s. (1979/1987)

Valhalla 2: Tor Kostaa, 48s. (1979/1987)

Valhalla 3: Odin lyö vetoa, 56s. (1982/1988)

Valhalla 4: Kvark, pikku tuholainen, 56s. (1988/1988)

Valhalla 5: Matka Udgårdiin, 48s. (1988/1989)

Semic

Suom. Metsänen

Valhalla -sarjakuvat olivat ala-asteella Asterixin ja Lucky Luken ohella suosikkejani. Monen monta kertaa lainasin ne kirjastoautolta ja luin vähintään yhtä monta kertaa, todennäköisesti useamminkin. Vähän aikaa sitten sarja muistui mieleeni ja onnekseni Anders-kirjastojen tarjonnasta vielä löytyi kaikki suomennetut viisi osaa.

Yllätyin siitä, kuinka hyvin tarinat vielä muistin. Tämä ei kuitenkaan lukuiloa vienyt, vaan edelleen oli hauskaa seurata mitä Tor ja Loke saavat päähänsä ja kuinka ihmislapset Tjalf ja Ruusu pärjäävät aasojen parissa.

Susi tulee -albumissa Fenris-susi on päässyt irti Loken jäteiltä ostamasta murtumattomasta ketjusta. Vaarallinen jättisusi on saatava kiinni ja uudestaan kytketyksi. Tarina ei kenties ole juonen kaareltaan esimerkillinen, mutta siinä päästään esittelemään Asgårdin jumalat, jotka eivät ole aivan niin jumalaisia, kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Tor Kostaa on aina ollut yksi suosikkini. Torin kotona juhlitaan railakkaasti ja jättiläiset onnistuvat kenenkään huomaamatta varastamaan mölnerin, Torin vasaran. Siv, Torin vaimo, löytää makuuhuoneen lattialta jättiläisen sormuksen, joten syylliset saadaan pian selville. Mölnerin takaisin saaminen ei kuitenkaan ole vaivatonta, sillä Trym (jättiläinen) lupaa palauttaa vasaran vasta saatuaan Freijan vaimokseen. Eikä Freija todellakaan halua suostua moiseen vaihtokauppaan.

Odin lyö vetoa alkaa tilanteesta, jossa Odin osoittaa tyytymättömyytensä valkyrioiden Valhallaan tuomien sotureiden tasosta. Tuohtuneena hän väittää löytävänsä itse helposti kolme ylivoimaista soturia, jotka lyövät laudalta kaikki muut Valhallan pidoista nautiskelevat miehet. Odinin poistuttua Asgårdista tämän veljet päättävät ottaa Odinin paikan ja pian koko Asgård on sekaisin ja täynnä jättejä. Vain Odinin paluu voi palauttaa asiat ennalleen, mutta Odin huomaa nopeasti ettei ensiluokkaisia sotureita löydä helposti.

Kvark, pikku tuholainen esittelee Kvarkin, pienen (jätti?)pojan, jolla ei ole minkäänlaisia käytöstapoja. Humalapäissään Loke lyö Udgårdloken kanssa vetoa, että hän kyllä tekee Kvarkista mallikelpoisen hetkessä. No, eipä tee. Loke menee Kvark mukanaan Torin taloon, missä Kvark sotkee Sivin ruokakomeron, pilaa Loken taian, rikkoo Torin lempihaarikan ja lopulta puraisee toista Torin ja Sivin lapsista. Tästä Siv raivostuu ja lähtee lapset mukanaan, ovet paukkuen isänsä luokse. Tämä taas saa Torin raivoihinsa niin, että hän antaa mölnerin salamoida sisätiloissa - ja saa tietysti aikaan hirveän sotkun. Loke jää yksin Kvarkin, Tjalfin ja Ruusun kanssa, mutta siivousvastuun Loke sysää tyystin lapsille. Lopulta lapset kyllästyvät Loken epäreiluuteen ja karkaavat Kvarkin kanssa.

Matka Udgårdiin on toinen suosikkini. Siinä Kvarkiin suivaantunut Tor, Loke ja lapset lähtevät Udgårdiin palauttamaan Kvarkin. Udgårdloke ei kuitenkaan halua Kvarkia riesakseen ja painostaa Torin kumppaneineen vedonlyöntikisaan. Niin urheasti kuin Valhallan sankarit yrittävätkin parhaansa, Udgårdloke tuntuu vetävän aina pidemmän köyden.

Edelleen nämä sarjakuvat viihdyttivät ja saivat hihittelemään. Jokaisen albumin alussa on lyhyt katsaus jumaltaruston siihen osaan, josta kunkin tarinan alussa on hyvä tietää. Kuvitus on hauskaa ja tarinat sopivat sisällöltään myös lapsille. Meillä ekaluokkalainenkin luki nämä ja tykkäsi kovasti.

On harmi, ettei alunperin 15-osaisesta sarjasta ole suomennettu kuin ensimmäiset viisi. Semic-kustantamoa ei enää ole, mutta laitoin sähköpostitse toiveen Egmontille (johon Semic on liitetty vuosia sitten), että sarja suomennettaisiin lopulta kokonaisuudessaan. Sain ystävällisen vastauksen, jossa pyyntöä ei ainakaan suoralta kädeltä tyrmätty. Pidän siis toiveikkaana peukkuja.

Puiden tarinoita: Puuseppä

Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Puuseppä

Books North 2014, 30s.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

"Ei saa rikkoa sellaista, mitä ei osaa itse rakentaa."

Puuseppä on Puiden tarinoita -sarjan ensimmäinen, itsenäinen osa. Luin sen iltasatuna lapsille ja ihastuin suuresti. Kirja on kaunis paitsi esineenä, myös sisällöltään. Tarina on kuin kunnianosoitus perinteiselle sadunkerronnalle, jossa turhia alleviivaamatta on opetus. Kertomus on myös monisyinen ja antaa erilaista ajattelemisen aihetta eri ikäisille lukijoille ja kuulijoille. Kuvitus on upeaa, sillä sellaista tasoa Tietäväisen kynästä näyttää syntyvän aina.

Keisarin hovin ylimmäinen puutyömestari on harvinaisen taitava käsistään. Hänen työnsä ovat virheettömiä ja kaikkien ihailemia. Kerrottiinkin, että hänen käsissään puu lakkasi olemasta puuta, hänen käsissään se muuttui kullaksi, arvostamisen arvoisiksi ajatuksiksi ja kauniiksi uniksi. Eräs pienen tuntuinen tapaus puusepän kotona saa kuitenkin puusepän tolaltaan. Enää hän ei työskentelekään intoa puhkuen, vaan huokaillen ja ajatuksiinsa vaipuen. Työn laatukin näyttää heikkenevän. Keisari halusi piristää taitavaa puuseppää, joka oli myös hänen hyvä ystävänsä. Hän lupasi tälle vapaat kädet ja rajattomasti aikaa tehdä ihan millaisen työn puuseppä vain haluaisi. Puuseppä ottaa tarjouksen vastaan saatuaan lupauksen, ettei kukaan tule häiritsemään häntä tai katsomaan keskeneräistä työtä.

Puuseppä on melko surullinen kertomus, mutta ei lapsillekaan liian ahdistava. Tätä lukiessa pysähdyimme muutaman kerran puhumaan sen herättämistä ajatuksista, joten kirja toimii myös oivallisena keskustelun avaajana. Kuvitusta jo kehuinkin, mutta koska en saanut itse otettua yhtään kelvollista kuvaa, ohjaan teidät Katjan Lumiomena-blogiin, missä voitte ihailla muun muassa kirjan uskomattoman kauniita sisäkansia.

Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä

(Dear Life, 2012)

Tammi 2013, 319s.

Suom. Kristiina Rikman

Kallis elämä on ensimmäinen lukemani Alice Munron kirja, mutta ei todellakaan jää viimeiseksi. Hurjan taidokasta, vähäeleistä ja kiihkotonta kerrontaa, silti niin täysiä tarinoita.

"Ihmisillä on ajatuksia, joita he eivät haluaisi. Sellaista elämä on."

Tämä kokoelma sisältää 14 novellia, joista viimeiset neljä (Silmä, Yö, Äänet ja Kallis elämä) ovat omaelämäkerrallisia. Teksti kulkee ovelasti, kuin sykäyksittäin, hallitusti nykien: yht'äkkiä tarina hypähtää eteenpäin jättäen lukian hetkeksi hämilleen. Mutta vain hetkeksi, sillä hyvin pian huomaa, ettei mitään tärkeää jää kuulematta.

Parhaiten mieleeni jäi novelli Corrie, joka kertoo rikkaan perheen Corrie-tyttärestä. Tyttärellä on jo ikää, 26 vuotta, mutta hän ei ole vieläkään kiinnostunut avioliitosta. Corrien ja arkkitehti Howard Ritchien välille kehittyy suhde, vaikka Howardilla onkin vaimo ja lapset toisessa kaupungissa. Suhde on kummankin osapuolen mielestä hyvä juuri tällaisena, vailla virallisia sitoumuksia. Kiinnijäämisen riskiä ei tunnu olevan, kunnes Howard vaimoineen menee illalliskutsuille taloon, jonka palvelustyttö Lillian on aiemmin työskennellyt Corrien kotona. Corrie ja Howard eivät halua lopettaa suhdettaan, joten Corrie maksaa Lillianille tietyn summan kaksi kertaa vuodessa, jotta tämä pitäisi suunsa kiinni. Vuodet vierivät ja kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä ja onnellisia. Novellin lopussa selviää kuitenkin jotakin sydäntä riipaisevaa, jonka jälkeen koko tarina näyttäytyy uudessa valossa.

Mitään negatiivista sanottavaa minulla ei tästä kirjasta ole. Hyllystä löytyykin jo Munron Kerjäläistyttö, jonka varmasti luen mahdollisimman pian.

"Ja sitten on niitä, jotka elävät vuodesta toiseen yhdessä ilman papin aamenta, mutta menevät sitten lopulta naimisiin. Panee kysymään minkä ihmeen takia."