Luupäät, Orvokki

Jeff Smith: Luupäät, Orvokki
(Rose, 2009)
Like 2019, 140s.
Suom. Antti Koivumäki
Kuvitus: Jeff Smith

Jeff Smithin Luupäät-sarjan esiosa, Orvokki, on nyt julkaistu ensimmäistä kertaa suomeksi. Luupäissähän Orvokki tunnetaan Olga-nimisenä muorina, mutta oikeasti hän on toinen Atheian prinsessoista.

Tässä esiosassa, joka kannattaa lukea vasta niiden varsinaisen Luupäät-seikkailuiden jälkeen, Orvokki ja hänen sisarensa Pinja lähestyvät täysi-ikäistymistä. Heidät lähetetään suorittamaan koetta, jolla selvitetään kummasta on tuleva kuningaskunnan seuraava hallitsija. Asiat menevät kuitenkin pahasti sotkuun, kun Orvokki unessaan pelastaa joesta pienen lohikäärmeen. Atheian herruudesta haaveilee Heinäsirkkojen herra, joka ei kaihda mitään keinoja saavuttaakseen haluamansa.

Orvokki on piirrostyyliltään hieman erilainen kuin sarjan aiemmat osat. En tiedä johtuuko erilaisuus pyöreämuotoisten luupäiden puuttumisesta vai onko albumi tosiaan astetta realistisempi. Toisaalta  kannessakin näkyvä punainen lohikäärme sekä rottaolennot näyttävät ihan samalta kuin muissakin osissa, joten ehkä erilaisuus on ainakin osin kuviteltua. Tavallaan Orvokin tarina on Luupäiden lukijoille tuttu. Oli tässä kuitenkin riittävästi syventävää asiaa aiemmin kerrotun lisäksi, ettei esiosa tuntunut turhalta tai väkisin väännetyltä.

Manhattan Beach

Jennifer Egan: Manhattan Beach
(Manhattan Beach, 2017)
Tammi 2018, 559s.
Suom. Helene Bützow

12-vuotias Anna Kerrigan pääsee isänsä mukaan upeaan merenrantahuvilaan, joka on kaikkea sitä mitä Annan perheen ahdas asunto Brooklynissa ei ole. Huvilan omistaja, Dexter Styles, on vaikutusvaltainen mies, jonka nimeä ei kuitenkaan mainita äidille. Toisen maailmansodan aikaan Anna on varttunut nuoreksi naiseksi, isä kadonnut vuosia aiemmin. Anna työskentelee Brooklynin telakalla ja kantaa päävastuun paitsi omasta, myös äitinsä ja vaikeasti vammaisen sisarensa toimeentulosta.

Tämä kuulostaa nyt auttamattoman tylsältä, mutta sitä Manhattan Beach ei ole! Tämä on upea historiallinen romaani perheestä ja valinnoista, salaisuuksistakin. Anna on kirjan kolmesta kertojasta kiinnostavin. Tarina kulkee myös Eddie-isän ja Dexter Stylesin näkökulmista, mutta Annan osuuksista minä nautin eniten. Anna on päättäväinen ja rohkea, hyvin sinnikäs ja muutenkin ihailtava hahmo.

Teksti on mutkatonta luettavaa, käännös ensiluokkainen. Manhattan Beach toimisi varmaan loistavasti myös laadukkaana minisarjana.

Yllättävän harvoin kirjat tulevat uniin, mutta Manhattan Beach teki niin.

En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018, 377s.
Äänikirjan lukija: Mervi Takalo, 11h 28min

Tartuin Satu Vasantolan esikoisromaaniin suurin odotuksin. En palaa takaisin koskaan, luulen vaikutti juuri sellaiselta sukuromaanilta, jossa riittäisi mielenkiintoisia käänteitä. Ja kyllä tässä riittikin, mutta kirjan imuun oli hyvin vaikea päästä.

Aloitin kirjan lukemisen perinteisen painetun kirjan muodossa, olinhan pyytänyt tämän arvostelukappaleena. Pitkään junnasin kirjan alun kanssa, mutta kun en millään päässyt muutamaa kymmentä sivua pitemmälle, vaihdoin äänikirjaan (jonka aloitin ihan alusta asti). Helposti ei äänikirjaformaattikaan minua mukaansa ottanut, mutta joten kuten onnistuin jolkottelemaan jossakin juonen laitamilla.

Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut Susanna on lakimies, joka tekee vapaaehtoistyötä turvapaikanhakijoiden parissa. Yksi turvapaikanhakija lapsineen päätyy asumaan Susannan ja hänen tyttärensä luo. Järjestelyn on tarkoitus olla lyhytikäinen tilapäisjärjestely.

Tarina kulkee pienissä pätkissä, ajassa edes takaisin pompahdellen. Välillä seurataan Susannaa, välillä Martta-mummoa, toisinaan Susannan Tapio-enoa. Sivusta seurataan montaa muuta kohtaloa, muun muassa Susannan kotona asuvan Fatiman ja tämän lasten ja veljen elämää.

En palaa takaisin koskaan, luulen jätti erikoisen jälkimaun. Tavallaan pidin tästä todella paljon, monista ankeuksista huolimatta. Silti kaiken aikaa tunsin olevani liian sivullinen ja vähän pihalla. Ja vaikka tiedän, että luultavasti kaikkiin sukuihin mahtuu erikoisia tarinoita ja kummallisia sattumuksia, alkoi Susannan suku tuntua jo kovin kohtalokkaalta. Sellaiselta perheeltä, joka voisi asua Pihlajakadulla tai jonkun muun saippuaoopperan naapurustossa.

Oonko ihan normaali?

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
(Am I Normal Yet?, 2015)
Gummerus 2017, 402s.
Suom. Kristiina Vaara

Holly Bournen kirjoihin olen halunnut tutustua jo pitkään. Olen näitä joskus aiemmin lainannutkin kirjastosta, mutta en ole sitten kuitenkaan ehtinyt lukemaan. Onneksi otin sarjan ensimmäisen osan uudestaan lukuun, sillä nyt oli lukufiilis kohdallaan ja tykkäsin Oonko ihan normaali?:sta ihan tosi paljon.

Evie haluaisi olla kuin kuka tahansa 16-vuotias. Normaali. Normaalius vaatii häneltä kuitenkin valtavasti ponnistelua, sillä Eviellä on OCD, pakko-oireinen häiriö. Evie käy terapiassa ja hänellä on lääkitys, jota kuitenkin yritetään vähentää parhaillaan. Uudessa koulussa Evien tausta ei ole yleisesti tiedossa, eikä Evie itse todellakaan halua kertoa siitä muille. Sitä paitsi hommahan alkaa olla jo voiton puolella, eikö? Mutta entä jos elämään ilmaantuu poika, joka on tosi ihana ja kiinnostava ja joka vaikuttaa vielä olevan kovasti kiinnostunut Eviestä? Tosin se kiinnostus tuntuu olevan hyvin ailahtelevaista.

Minä ihan rakastuin tähän kirjaan. Bourne kuvaama OCD on paljon muutakin kuin jatkuvaa käsien pesua. Se ei ole harmitonta asioiden toistoa, vaan niin päällekäyvää, että se tavallinen elämä käy mahdottomaksi. Evie on hahmona loistava, samoin hänen uudet ystävänsä Amber ja Lottie, jotka perustavat kolmestaan feministisen vanhojenpiikojen kerhon. Ja silti tässä on sarjaihastumisia ja tykkäysjuttuja, koska ei feminismi tee immuuniksi ihastumiselle.

Aivan mainio kirja, jonka haluaisin aikakapseloida vuoteen 1994, että voisin lukea sen omina teinivuosina.

Mia ja valkoinen leijona

Gilles de Maistren elokuvan pohjalta kirjoittanut Prune de Maistre:
Mia ja valkoinen leijona
Minerva 2019, 191s.
Suom. Eve Risto

11-vuotias Mia on raivoissaan. Hänen perheensä on muuttanut isoisän entiselle farmille Etelä-Afrikkaan, eikä Mia todellakaan olisi halunnut muuttaa Lontoosta sinne. Hän ei ole kiinnostunut hankkimaan uusia ystäviä, sillä hänellä on jo ystäviä - Lontoossa. Isoveli Mick sen sijaan on sopeutunut hyvin, vaikka hänellä omat haasteensa onkin. Mick hoivaa huoneessaan loukkaantuneita eläimiä takaisin luontoon vapautettavaksi. Mia lämpenee uudelle kodilleen vasta kun tilalla syntyy erittäin harvinainen valkoinen leijona, joka hakeutuu jatkuvasti Mian lähelle. Miasta ja Charlie-leijonasta tulee todella läheiset. Vuodet kuluvat ja tilanteet muuttuvat. Perheen vanhemmat alkavat pelätä Mian turvallisuuden puolesta ja koska tämä ei kielloista huolimatta pysy poissa Charlien aitauksesta, isä päättää myydä Charlien. Mia kuitenkin saa selville, mitä tilalta myytäville leijonille tapahtuu, ja päättää karata Charlien kanssa ja viedä tämän turvaan.

Tarina on jouheva ja etenee tiiviiseen tahtiin. Kirja on kirjoitettu elokuvan pohjalta, mikä näkyy tekstissä, mutta ei onneksi häiritse kun siihen tottuu. Kuvituksena toimivat still-kuvat elokuvasta elävöittävät tekstiä mukavasti. Mia ja valkoinen leijona -elokuvan tarkoituksena on herätellä ihmisiä tajuamaan leijonien ahdingon. (Kirjan takasivun info-laatikossa kerrotaan leijonien määrän laskeneen sadassa vuodessa  90%, mikä on totta kai kamalan paljon.) Niin tärkeä sanoma kuin tarinalla onkin, elokuva herättää minusssa ristiriitaisia tunteita. Elokuvassa on nimittäin käytetty ihan oikeaa leijonaa, joka on kolmen vuoden ajan kasvanut yhdessä pääosan esittäjän kanssa. Minkähänlaiset olot tällä erittäin harvinaisella valkoisella leijonalla on mahtanut kuvauksien ajan olla? Kirjassa sama asetelma ei tunnu yhtä häiritsevältä, sillä se on "pelkkä" tarina.

Tätä häiriötekijää lukuunottamatta pidin Miasta ja valkoisesta leijonasta. Se on lämminhenkinen tarina, joka muuttuu loppupuolella kunnon seikkailuksi.

Näpit irti!

Jennifer Mathieu: Näpit irti!
(Moxie, 2017)
Otava 2018, 8h 49min
Suomennos: Lotta Sonninen
Lukija: Usva Kärnä

Lara Jeanin lällyhempeilyn jälkeen halusin lukea jotakin rouheampaa teinikirjallisuutta. Jennifer Mathieun Näpit irti! oli tähän väliin nappivalinta.

Viv on tunnollinen ja kiltti niin kotona kuin koulussakin. Hän saa kuitenkin tarpeekseen siitä, että koulussa pojat saavat kähmiä tyttöjä ilman rangaistusta, pukeutua paitoihin joissa on törkeitä tekstejä, häiriköidä tunneilla ja niin edelleen ilman, että asiaan puututaan. Tytöille huomautellaan milloin mistäkin ja välillä opettajat tekevät täsmäiskuja puuttuakseen tyttöjen liian paljastavaan tai muuten muka-häiritsevään pukeutumiseen. Vivin äiti on ollut nuoruudessaan punkkari, yksi Riot Grrrl:eistä, ja äitinsä "nuoruuslaatikkoa" penkoessaan Viv saa loistavan idean. Hän alkaa tehdä omaa lehteä, jossa hän rohkaisee tyttöjä nousemaan näitä älyttömiä epäkohtia vastaan.

Tätä kirjaa oli ilo kuunnella. Vivin alulle panemassa kapinassa on asennetta. Ei kaikki toki suju aivan niin sulavasti kuin Viv ehkä oli toivonut, mutta hän kuitenkin sysää liikkeelle muutoksen. Jos Lara Jeanin lapsellisuus turhauttikin paljon, Vivin omien aivojen käyttö ilahdutti sitäkin enemmän.

Olisin rakastanut tätä kirjaa teininä, nyt keski-ikäistyvänäkin melkein rakastan.

Stephen King: Ulkopuolinen
Tammi 2019, 543
Suom. Ilkka Rekiaro

Ah, tämä kirja oli mainio!
Viime syksynä petyin Stephen Kingin ja poikansa Owenin yhteistyössä kirjoittamaan Ruususen uneen, josta en meinannut saada minkäänlaista otetta. Pelkäsin jo, että King on menettänyt otteensa - tai vielä pahempaa: että minä olisin kasvanut erilleen hänen tarinoistaan. Ulkopuolinen kuitenkin todistaa Kingin olevan edelleen vireessä ja meidän kahden kulkevan tukevasti samalla polulla.

Ulkopuolinen on inhottavan koukuttava tarina. Pienen kaupungin puistosta löytyy erittäin raa'asti murhattuna 11-vuotias poika. Syyllinen saadaan kiinni helposti ja monenlaista näyttöä häntä vastaan löytyy runsaasti pätevää näyttöä. Jokin ei kuitenkaan täsmää. Rikoskomisario Ralph Anderson on täysin ymmällään: rikos on ratkaistu ja todisteita riittää, mutta selvisikö koko juttu vähän liian näppärästi? Kirjan puolivälissä mukaan juttua ratkaisemaan saapuu Mersumies-trilogiasta tuttu Holly Gibney, mikä oli minulle erittäin mieluisa yllätys. Samaan aikaan niin Andersonille kuin lukijallekin on selvää, ettei kaikkea tapahtunutta pysty selittämään järjellä.

Tarina vei minut mukanaan heti alusta asti, vaikka alkuun vierastin tapahtuneen rikoksen karuutta. Pidin ihan älyttömästi siitä muutoksesta, joka kirjan puolivälissä tapahtui, vaikka olin jo siihenkin asti viihtynyt tämän parissa todella hyvin. Oli ihanaa (ja kauheaa!) valvoa myöhään tätä lukien.

Poissa 2

Kei Sanbe: Poissa 2
(Boku dake ga inai machi 2, 2013)
Punainen jättiläinen 2018, 193s.
Suom. Taavi Suhonen

Poissa sarjan ensimmäisen osan lopussa tapahtuu jotakin sellaista, minkä 29-vuotias Satoru haluaa ehdottomasti perua. Satorulla on hallitsematon kyky elää jokin tilanne uudestaan ja uudestaan, kunnes hän on muuttanut asioiden kulkua siten, että uusi toimintatapa pelastaa jonkun hengen. Satoru ei pysty valitsemaan, mitä tilanteita hän muuttaa, mutta tällä kertaa hän haluaa muutosta niin paljon, että hän huomaa olevansa aika kaukana menneisyydessä. Mitä kaikkea hänen on muutettava, jotta parinkymmenen vuoden päästä ei tapahtuisi sitä, mikä tapahtui?

Sarjan idea on todella kiinnnostava, samoin toteutus. Tämä on piinaava ja ahdistava tarina, jota lukiessa tulee mietittyä myös sitä, osaisiko itse tehdä mitään toisin, jos vastaavaan tilanteeseen joutuisi. Ja jos osaisi, millaiseksi nykyhetki muovautuisi?

Edelleen pidän piirrosjäljestä, tarinan sulavasta etenemisestä ja ruutujaon vaihteluista. Seuraavaa osaa odotan jo kovasti.

Lontoon kuninkaalliset kanit

Santa Montefiore & Simon Sebag Montefiore:
Lontoon kuninkaalliset kanit
(The Royal Rabbits of London #1, 2016)
Sitruuna 2018, 172s.
Suom. Maija Heikinheimo
Kuvitus: Kate Hindley

Joskus kirjan kansi on niin houkutteleva, että sen haluaa lukea vaikka ei tietäisi sisällöstä mitään. Lontoon kuninkaalliset kanit kuuluu näihin kirjoihin.

Sulo on kaniperheen pienin ja heiveröisin jäsen. Etenkin isoveli Maximilian kiusaa Suloa minkä ehtii niin paljon, että Sulo on jo alistunut rooliinsa. Sulo ei ole yhtä nopea ja jäntevä kuin muut, ei rohkeakaan millään lailla, mutta tietoa hän rakastaa. Vastoin kieltoja hän hakeutuu syrjässä asuvan Horatio-kanin juttusille oppiakseen kanien historiasta mahdollisimman paljon. Erään kerran matkalla Horation luokse Sulo näkee kolme ilkeän näköistä rottaa, jotka suunnittelevat ilkeitä juttuja itseään kuningatarta kohtaan. Horatio kertoo Sulolle, mitä tämän on tehtävä ja tuota pikaa pikkuruinen Sulo onkin Lontoossa, kuninkaallisten kanien salaisissa sokkeloissa yrittämässä estää rottien katalia suunnitelmia.

Tarina on ihan yhtä kiva kuin kirjan kansikin. Ihan pikkuisen ärsytti se, kuinka ihmiset kuvataan tässä turhauttavasti pelkästään kännyköitä tai telkkareita tuijottavina typeryksinä. Joka tapauksessa se kanien maailmassa tapahtuva seikkailu oli oikein kiva ja riittävän jännittävä pitääkseen kaikki neljä 6-39-vuotiasta kuulijaa kiinnostuneina. Loppuratkaisu on sellainen, että jatkoa on ihan selvästi luvassa. Mikäli oikein googlasin, sarjaan kuuluu neljä kirjaa, jotka ovat automaattisesti meidän perheen lukulistalla.

Duran Duran, Imelda Marcos, And Me & Spinning

Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and me
Conundrum Press 2017, 131s.

Tillie Walden: Spinning
First Second 2017, 392s.

 
Nämä kaksi omaelämäkerrallista sarjakuvaa olen bongannut luettavakseni jostakin päin nettiä. Ehkä Goodreadsista, jostakin blogista tai Instagramista.

Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me alkaa siitä hetkestä, kun Mapa kuulee isänsä kuolleen. Surun keskellä Mapa alkaa muistella isäänsä ja lapsuuttaan Filippiineillä. Omaan makuuni kerronta oli hieman liian pätkäistä ja sarjakuva-albumiksi tekstin määrää suhteessa kuviin oli aika paljon. Koska Mapan vanhemmat osallistuivat aktiivisesti vuoden 1986 kansannousuun, on politiikka luonnollisesti isossa osassa Mapan tarinassa.

Tillie Waldenin Spinning taas kertoo päällisin puolin luistelemisesta. Enemmän kyseessä on kuitenkin kasvutarina tytöstä, joka ei enää halua jatkaa aikaavievää ja raskasta harrastusta eikä pitää seksuaalista suuntautumistaan salassa.

Molemmat sarjakuvat ovat hyviä, mutta Spinning huomattavasti enemmän minun makuuni. Siinä miellyttivät sekä piirrostyyli, että tekstin niukkuus. Kuvat kyllä kertovat tarinaa ja vievät sitä eteenpäin, ei jokaista ruutua tarvitse selittää auki pienellä präntillä liian pienessä tilassa.

2 X Lara Jean

 

Jenny Han:
P.S. I Still Love You
Always and Forever, Lara Jean

Scholastic 2015 & 2017, 337 & 325s.

Luin noin kuukausi sitten pikkukrapulassa Jenny Hanin Lara Jean -sarjan (tai mikä ikinä tämän sarjan nimi nyt sitten onkaan) ensimmäisen osan Pojille, joita joskus rakastin. Kirja oli söpön herttainen ja koukuttava, joten tilasin nämä kaksi muuta osaa itselleni joululahjaksi.

Toisessa osassa, P.S. I Still Love You, Lara Jeanin ja hänen poikaystävänsä välejä kaihertaa poikkiksen ex-tyttöystävä, jonka luokse ah niin ihana Peter ryntäilee pienestäkin vihjeestä. Lara Jean tekee ahkerasti vapaaehtoistyötä vanhustentalossa ja saa yllättävän kirjeen eräältä entiseltä ihastukseltaan. Syntyy sellainen tuplarakastuminen, kun Lara Jeanilla on tunteita sekä Peteriä, että tätä John Ambrose jotakin kohtaan.

Vaikka juonikuvio on ihan tyhmä, oli tämä toinen osa kuitenkin ihan ookoo teinihömppä.

Always and forever, Lara Jean on piiiiitkä ja tapahtumaköyhä päätösosa, joka aiheutti melkein fyysistä pahoinvointia. Lara Jeanin isä on löytänyt uuden kumppanin ja kihlautuu tämän kanssa. Tietysti siitä hemmetin kosinnastakin pitää tehdä spektaakkeli ja sitten Lara Jean vasta pääseekin vauhtiin, kun aletaan puhua häistä. Tätä tyttöä ei kiinnosta, mitä hääpari toivoo, vaan Lara Jean suunnittelee romanttisia yksityiskohtia minkä koulukiireiltään ehtii. Samalla hän tietysti seurustelee 18-vuotiaan intensiteetillä, sillä erolla että seksi ei kuulu kuvioihin.

Ehkä tätä viimeistä osaa lukiessa alkoi teiniromantiikka tursuta jo korvista ulos, mutta vaikka kuinka yritän asettaa tätä omaan genreensä ja asettua kohderyhmän ajatusmaailmaan, niin ei herranen aika... Lara Jean on äärettömän lapsellinen ja elelee edelleen enemmän siellä mielikuvituksessaan. Hänellä on liki pakonomainen tarve suunnitella joka helkkarin tilanne ja tapahtuma viimeistä piirtoa myöten etukäteen valmiiksi ja kuorruttaa kaikki jättiannoksella romantiikkaa. Hyvä ettei hän kirjoita vuorosanojakin etukäteen. Kaikille. Ja vaikka kenenkään ei pidä harrastaa seksiä ellei koe olevansa siihen valmis tai ei muuten vain halua, niin Lara Jean on ihan omaa luokkaansa tässäkin asiassa. Hän nimittäin ei halua, että seksistä tulee koskaan arkipäiväistä, vaan että se olisi aina ja joka kerta sacred, eli jotenkin pyhää tai siunattua. Herttileeri mitkä odotukset ja paineet!


Jos jotain hyvää pitäisi näistä kirjoista sanoa, niin olivat ensimmäisen osan tapaan nopealukuisia ja helppoja luettavia. Mutta nyt kyllä taisi teiniromanssit riittää vähäksi aikaa.