Ihmeiden laakso

Amy Tan: Ihmeiden laakso
(The Valley of Amazement, 2013)
WSOY 2014, 530s.
Suom. Hanna Tarkka

Amy Tanin Ihmeiden laakso on jyhkeä tarina 1900-luvun alun Shanghain kurtisaanimaailmasta. Violet, amerikasta Kiinaan muuttaneen Lulun tytär, on kasvanut isättömänä äitinsä omistamassa kurtisaanitalossa. Hän tietää olevansa paremmassa asemassa kuin ikäisensä kiinalaistytöt ja yksi hänen nuoren elämänsä kauheimpia pelkoja on se, että hänen isänsä olisikin kiinalainen. Poliittisen tilanteen ja asenteiden muuttuessa epävakaiksi, päättää Lulu lähteä Violetin kanssa Amerikkaan, turvaan kaaosta. Asiat eivät kuitenkaan suju lainkaan suunnitelmien mukaan, sillä Violet ei koskaan saavu laivaan. Hänen kohtalonaan on päätyä neitokurtisaaniksi vastoin kaikkien suunnitelmia ja odotuksia.

Luin Ihmeiden laaksoa lähes pakonomaisesti, välillä epätoivoisen surullisena. Violet joutuu kohtaamaan karmean käänteen toisensa jälkeen, joten itkuksihan se lukeminen meni useaan otteeseen. Kirjan alkupuolella kuvaukset kurtisaanitalojen tavoista ja perinteistä olivat vähän turhankin pikkutarkkoja. Paikoin tuntui kuin lukisin romaanin sijasta Perusta oma kurtisaanitalo -opasta. Sekä Lulu että Violet ovat jotenkin ärsyttävän helposti höynäytettävissä ja tärkeissä ihmissuhteissa tuskallisen jääräpäisiä. Lähes kaikki henkilöhahmot herättivät hyvin ristiriitaisia tunteita.

Vasta kirjan luettua tulin vilkaisseeksi kansipaperin sivuliepeitä. Sieltä selvisi, että Tan oli taustatyötä tehdessään huomannut kurtisaanien valokuvissa merkittäviä yhtäläisyyksiä oman isoäitinsä nuoruuskuviin. Hiljaisena ja perinteitä kunnioittavana tunnetun isoäidin menneisyys ei ollutkaan niin tavanomainen, kuin oli annettu ymmärtää. Vaikka Violetin tarina ei olekaan Tanin isoäidin tarina, tuo tieto hänen taustoistaan kirjan kertomukseen uudenlaisen - ja jälleen ahdistavamman - näkökulman.

Minulle Ihmeiden laakso oli ahdistavuudestaan huolimatta nautinnollinen lukuromaani. Tällaista ahmimisreaktiota ei läheskään jokainen kirja onnistu herättämään.


PS: Kuluneen viikon suurimman yllätyksen tarjosi Cisionin Kirjallisuusblogien top 10 -lista: tämä oma blogini löytyi sijalta viisi! Jee!

Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Sanasato 2015, 91s.

Rypytön otsa
kuin pokkarin selkämys
ilman lukijaa.

Ostin Pekka Kytömäen runokirjan Ei talvikunnossapitoa kirjamessuilta heti perjantaina. Tarkoitus oli lukea tämä vasta joskus myöhemmin, ehkä jonakin tunnelmallisena syyspäivänä puuskaisen tuulen vihellellessä nurkissa, takkatulen lämmössä. Lapset muka leikkisivät sopuisasti keskenään niin kauan, että äiti saisi kaikessa rauhassa nautiskella runoista.

Mutta sitten sain facebookitse (kyllä, tämä on varmasti oikea termi) kuulla, että ostoksessani on jonkinlainen omistuskirjoitus ja koska se oli tietysti pakko kurkistaa heti, tulin samalla lukeneeksi myös kaikki runot. Pötköttelin hotellin sängyllä ja vähän väliä hörähtelin, hihkuin ja kurottelin näyttämään kirjaa viereisellä sängyllä istuvalle siskolle, että kato nyt tätäkin!

Ilmaiset itseäsi
lompakollasi.
Aika köyhää.

Kytömäen runoissa on mahtavia oivalluksia ja huomioita. Hän käyttää sanoja nokkelasti, mutta ei sorru liikaan kikkailuun. Sanamäärältään niukkoihin runoihin on saatu mahtumaan suuria ajatuksia. Läsnä on kaupunki, luonto ja ihminen. Ihmisyys, vanhemmuus ja arki.

Alkaa ramaista
kuin työtuoli olisi 
pilkkijakkara.

Nautin tästä runokokoelmasta valtavasti. Olen tässä blogatessa tullut lukeneeksi kirjan uudestaan, eikä runojen viehätys todellakaan ainakaan vähene lukukertojen karttuessa. Itse asiassa huomasin, että moni ensilukemalta tunteen A herättänyt runo sai aikaan toisenlaisen reaktion.

Älä tutustu.
Saatat pilata hyvät
ennakkoluulot.

Kaikki kokoelman runot eivät ole haikuja, vaikka tähän postaukseen näköjään pääasiassa niitä valikoituikin. Kokoelman runoja yhdistää vaivattomuus: näitä runoja ei varmasti ole pakolla väännetty, vaan niistä hohkaa luontevuus ja tietynlainen maanläheisyys.

Luojan luomia.
Luomenpoistoleikkausta
voisi harkita.

Olisi mahdotonta (ja aivan tarpeetontakin) valita kokoelmasta yksi suosikkiruno. Kuten tästä postauksestakin näkee, minua puhuttaneita/naurattaneita/koskettavia runoja löytyy aika tavalla.

Kirkon pihassa
kyltti opastaa
pelastustielle.
Kumma kyllä alaspäin.

Pekka Kytömäen siskon, Anni Kytömäen Kultarinta oli huikean hieno lukukokemus, eikä Ei talvikunnossapitoa ole ollenkaan pekkaa pahempi.

Kirjamessuilua!

Takana on mitä mainioin viikonloppu Helsingin Kirjamessuilla. Elämäni ensimmäinen kirjamessureissu oli kerta kaikkiaan kiva ja kaikin puolin onnistunut. Etukäteen jännitin hirveästi sitä, miten osaisin liikkua suuressa kaupungissa, mutta onneksi matkaseuralaiseni tunsi seutuja ennestään. Loppujen lopuksi osasin jo toisena päivänä kulkea itsekseni kilometrin matkan hotellilta Messukeskukselle.

Ensimmäisenä messupäivänä, eli minun tapauksessani perjantaina, ehdin luoda suurpiirteisein yleiskatsauksen messualueeseen. Kyllähän siinä meni pää pyörälle pienellä ihmisellä kun kirjoja riitti silmänkantamattomiin. Pari tuntia hujahti kuin huomaamatta ja hotellille palatessa huomasimme siskon kanssa, että joku oli salaa täyttänyt kätemme raskailla kirjakasseilla.

Lauantain sain aloittaa Bonnierin järjestämällä Kirjabloggareiden messubrunssilla. Ella Kanninen haastatteli kahdeksaa esikoiskirjailijaa, joista kolmen teos on ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Oli hauskaa kuulla kirjoitusprosesseista ja taustoista ja myönnän, että moni kirja päätyi lukulistalle kirjailijan miellyttävän persoonan vuoksi.

Brunssilla ehtivät piipahtaa myös Katja Kettu ja Mihail Šiškin. Hurmaava Kettu kertoi tuoreesta romaanistaan, Yöperhosesta, muutamia anekdootteja sukunsa historiasta ja omasta tiestään kirjailijaksi. 

Sympaattinen ja vaatimaton Šiškin puhui muun muassa siitä, kuinka taidetta ei tarvitse aina ymmärtää vaan siitä nauttiminen on pääasia. Tämä ohje on ehkä hyvä pitää mielessä myös Šiškinin Neidonhiusta lukiessa, sekään kun ei kuulemma ole helposti ymmärrettävissä.

Lämmin kiitos Bonnierille tästä tilaisuudesta!

Lauantain messuohjelmasta olin varovaisesti suunnitellut osallistuvani muun muassa tietokirjaraatiin, mutta olisin joutunut poistumaan sieltä kesken kaiken, joten jätin menemättä. Siskon haastattelua lukuun ottamatta en tainnutkaan malttaa seurata yhtään esiintymistä alusta loppuun. Ehkä keskittymiskyky oli liian kovalla koetuksella kaikkien houkutusten keskellä tai sitten jalat väsyivät pitkästä paikallaan seisomisesta. Istumapaikat olivat tosiaan hyvin käytössä, mutta sehän kertoo vain siitä että ohjelma oli yleisölle mieluista.

Onnistuin bongaamaan messuhulinassa liudan kuuluisuuksia. Palefacen, Kari Korhosen, Mörön ja Alivaltiosihteerin ikinuorekkaiden miesten lisäksi näin ainakin Jörn Donnerin, Maikki Harjanteen, Laila Hietamiehen, Maltin ja Valtin, Jari Tervon, Maria Carolen, J.S. Meresmaan ja Tommi Korpelan. Sofi Oksanen hipaisi olkalaukkuani kiiruhtaessaan ohitseni ja lisäksi ainakin luulin näkeväni Kari Hotakaisen joka välissä. Mutta minulla on kyllä maailman surkein kasvojentunnistustutka, joten on ehkä sittenkin uskottavampaa että näin vain monta Hotakaista etäisesti muistuttavaa miestä.

Lisäksi pääsin viimeinkin tapaamaan kasvotusten monia bloggarikollegoita, mikä oli ehdottomasti yksi messujen kohokohdista. Ihanaa saada ihmisille äänet ja 3D-kasvot vuosien nettituttavuuden jälkeen. Etukäteen pelkäsin käyttäytyväni erikoisen nolosti uusien (mutta samalla vanhojen) tuttujen seurassa. Onnistuin kuitenkin käyttäytymään varsin ihmismäisesti. Paitsi että sain kyllä hirveän fanityttökohtauksen sunnuntaina, kun kohtasin Pekan, jonka runokirjan olin lukenut hotellissa perjantai-iltana.

Ennen messuja olin listannut kuusi kirjaa, jotka olisi kiva löytää messuilta. Löysin niistä neljä (Sarah Watersin Yövartion, Alice Munron Karkulaisen ja Patti Smithin M Trainin ja Ihan kakaroita), mikä on varsin hyvä saavutus. Lisäksi - kuten kuvastakin näkyy - löysin aika monta muuta tarpeellista hankintaa. Vahingossa tulin ostaneeksi toisen kappaleen Munron Sanansaattajaa, mutta ehkä sille löytyy uusi koti jostain muualta. Lapsetkin ilahtuivat messutuliaisista: vanhin luki uudet Asterixit hetkessä ja keskimäinen kehui mörkö-puuhakirjaa parhaaksi ikinä.

Messukeskuksen lisäksi ehdin piipahtaa Pasilan kirjastossa, mistä kävin noutamassa Helmet-kirjastojen kirjastokortin. Jospa viimeinkin oppisin lukemaan e-kirjoja, kun valikoimaa riittää. Uusi kirjastokortti sointuu muuten varsin mallikkaasti uuteen olkalaukkuuni.

Messut olivat mielettömän hieno kokemus ja ihan varmasti aion hankkiutua sinne toistekin. Jospa seuraavalla kerralla malttaisin pysähtyä seuraamaan ohjelmaakin.

Suuren suuri kiitos järjestävälle taholle bloggaripassista!

Aapeli 100v! - Timonen ja muita tuttavia

Aapeli: Timonen ja muita tuttavia
WSOY 1963, 125s.
Kuvitus: Pauli Soisalo

Aapelin eli Simo Puupposen pakinakokoelma Timonen ja muita tuttavia alkaa vähän synkeissä olosuhteissa, sairaalan vuodeosastolla. Kertojan sängynpäätyyn ilmaantuu Timonen, eilen kuolleen marsun haamu, joka yrittää kovasti ilahduttaa sairaalassa tylsistyvää potilasta. Timosen ja potilaan keskustelu on höperöä, mutta välillä jutut lipsahtavat kuolemaankin.

"Ikkunassa oli myös terveysikkuna. Kuten kaikki sairaaloissa olleet tietävät, ikkunat ja eritoten terveysikkunat on niissä konstruoitu siten, että lähinnä makaava saa vetoa, siitä keuhkokuumeen ja poistuu ajasta siististi kalliiden patenttilääkkeiden saattelemana antaakseen tilaa uudelle makaajalle, luultavimmin lääkärin yksityispotilaalle. 

Mutta hra A-sonin ei käynyt kuinkaan. 

Hra A-sonin terveysikkuna osoittautui maailman kieroimmaksi terveysikkunaksi. Se kyllä välitti vedon moitteettomasti, mutta hyppäsi hra A-sonin yli, aivan vastoin sääntöjä!"

Internetistä juuri opin, että tässä kokoelmassa on runsaasti omaelämäkerrallisia aiheita. Aapeli sairasti keuhkotuberkuloosia, joka vaati myös sairaalahoitoa. Kesäpäiväkirjasta -alaotsikolla varustetut pakinat taas sijoittuvat kustantajan kesänviettopaikkaan, missä Aapeli oli kirjoittamassa.

Aapelin kirjoitustyyli on, kuten pakinoissa yleensäkin, humoristista ja kepeää. Sanoja pyöritellään sen verran vauhdikkaasti, että oma hupinsa on jo jutun juonessa mukana pysymisessä.

"Aivan, meitä oli siinä Tatu ja minä ja Villgrenin Joosef ja minä - -"

Monet pakinoista ovat kuin pätkiä vanhoista Suomi-Filmeistä, melkein voi nähdä näyttelijätkin roolien takana.

Minulle Aapeli on tutuin Koko kaupungin Vinskistä, jonka olen lapsena kuunnellut ja lukenut (isompanakin) hyvin monta kertaa. Niin paljon kuin Vinskistä  ja Aapelin kirjoitustyylistä pidänkin, Timonen ja muita tuttavia ei noussut suosikkikirjoihini. Minusta kokonaisuus on vähän turhan levällään. Ymmärrän toki, ettei kukaan voi samasta aiheesta kirjoittaa kymmeniä pakinoita ja harva haluaisi samasta aiheesta aina lukeakaan, mutta ehkä tälle kirjalle olisi ollut parempi jos jutut olisi jaoteltu enemmän aiheittensa perusteella.

Timonen ja muita tuttavia ei ehkä ole kestänyt aikaa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin sen avulla voi kurkistaa 60-luvun alun maisemiin ja ihmisiin.

Kohta on kirjamessut!

Olen fiilistellyt Helsingin kirjamessuja jo pari kuukautta. Varasin junaliput syyskuussa ja patistin siskoa tekemään samoin. Hotelli on tietoinen tulostamme ja kävelyreitti hotellilta messukeskukselle tarkistettu netistä moneen kertaan. Ainakin kartalla näyttää selkeältä ja luotan siihen, että joku vaisto (tai se sisko) viimeistään vetää kirjoja kohti. 

Eilisen käytin uuden, tilavamman olkalaukun ompelemiseen, koska vanha laukku oli auttamatta liian pieni. Luulen kyllä, että tarvitsen mukaan myös tilavan kassin mahdollisia todennäköisiä kirjahankintoja varten.  

Messulehteä olen selannut edestakaisin ja tullut siihen tulokseen, että ohjelmaa on käsittämättömän paljon. Haluaisin nähdä vaikka mitä haastatteluja ja muita esiintymisiä, osallistua lukupiireihin ja vaikka mihin, mutta tulin siihen tulokseen että ehkä on parasta ottaa nämä ensimmäiset* messut vähän niin kuin kaveripohjalta, ilman suurempia sitoumuksia.

Messut käynnistyvät jo torstaina, 22.20. ja jatkuvat sunnuntaihin asti. Minä aion olla paikalla perjantaina iltapäivällä ja lauantaina niin kauan kuin kuntoa riittää.

Tavataan messuilla! :)

*Kirjamessuista olisi kiva tehdä oma syysperinne.

Saga, Volume 5

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Volume Five
Image Comics 2015, 152s.

Saga-sarjan viides osa on ilmestynyt, luettu ja loistavaksi todettu.

Alanan, Hazelin ja Markon äidin Klaran kaapanneen Dengon suunnitelma huomion herättämiseksi ei ole toiminut toivotulla tavalla. Hän päättää yhdistää voimansa Rebellion-järjestön kanssa, mikä ei todellakaan tee tilannetta helpommaksi. Marko ja Prinssi Robotti IV kohtaavat haasteita yrittäessään jäljittää Dengon ja muut, eikä Gwendolynin, Sophien ja The Brandin taival omalla tahollaan ole sen kuopattomampi.

Saga tarjoaa jälleen kerran mielikuvituksen ilotulitusta, yllättäviä käänteitä, toimintaa ja vielä lisää toimintaa. Tavallaan osa käänteistä (ihmissuhdepuolella) on ennalta-arvattavia, mutta aika lailla kaikki muu yllättää. On mahtavaa, ettei Sagan maailmaa missään vaiheessa pohjusteta yhtään enempää kuin on pakko.

On vaikea keksiä uusia tapoja kehua tätä sarjaa. Juoni toimii, henkilöt toimivat, kuvitus on loistavaa ja kieli luontevaa. Täydellistä.

Jos pidät scifistä, mutta et koe sarjakuvaa omaksi genreksesi, suosittelen kokeilemaan Sagaa. Sama toimii myös toisin päin: jos pidät sarjakuvasta, mutta et ole suuri scifin ystävä, Saga olisi loistava keino tehdä lähempää tuttavuutta genreen.

Mantelimaa

Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY 2015, 317s.

Mantelimaa on erikoinen ostoskeskuksen ja huvipuiston sekoitus, joka sykkii valoa ja pursuaa joulua vuoden ympäri. Molli Nieminen vihaa joulua ja hänen tyttärensä ovatkin kutakuinkin Suomen ainoat lapset, jotka eivät ole Mantelimaahan päässeet. Asia kuitenkin muuttuu, kun Mollin aviomies saa pahan sähköiskun. Koomassa makaavasta miehestä ei ole perheen elättäjäksi ja Mollin on pakko ottaa vastaan työtarjous Mantelimaasta. Kaiken kimalteen ja imelän jouluisen säihkeen alle kätkeytyy kuitenkin jotakin omituista, pahaa ja pelottavaa.

Mantelimaa on oivallinen esimerkki Miina Supisen kertojanlahjoista. Niin henkilöt, miljöö kuin tapahtumatkin ovat kutkuttavasti lähes uskottavia, mutta kuitenkin sen verran vinksahtaneita että mitä tahansa voi tapahtua. Ja melkein mitä tahansa tapahtuukin. Vauhtia riittää ja lyhyet luvut houkuttelevat lukemaan vielä ainakin yhden. Supisen huumorintaju on välillä kepeää kuin tontun askel, välillä taas synkkää kuin… no jokin tosi pimeä.

Joulu on luonnollisesti keskeisessä roolissa ja yksi parhaista jouluajatuksista löytyi tästä Mollin aito joulu -pohdinnasta:

"Käpertyminen on tärkeintä. Rauhoittumista. Perheen kanssa rauhoittumista.
Jotain sellaista.
Niin, ja Jeesus syntyi.
Valo syttyi pimeyteen.
Lammas heräsi jouluaamuna ja meni syömään, mutta sen ruokakipossa olikin Jeesus."

Mantelimaa oli hauskaa ja vauhdikasta luettavaa. Tykkäsin sekä kirjoitustyylistä että ideasta. Mutta pakko myöntää, että kirjan loppu oli yksi suuri lässähdys. Totta kai on hyvä jättää lukijan omallekin mielikuvitukselle tilaa, mutta ei näin paljoa. Tämä lopetus tuntui lähes huijaamiselta. Ainakin minä olin kirjan loppupuolella erittäin jännittynyt ja luin lähes pakonomaisesti eteenpäin. Pelkäsin vaikka mitä tapahtuvaksi, mutta sivumäärästä näki että loppu on jo (liian) lähellä.

Mikäli jätetään huomioimatta minusta epätyydyttävä loppu, Mantelimaa oli kaikin puolin laadukasta viihdettä. Tämä sopisi varmasti erikoisen hyvin joulun pyhinä luettavaksi.

Äkkää ja tökkää

Fiona Watt: Äkkää ja tökkää
(Very First Book of Things to Spot, 2014)
Lasten Keskus 2015, 30s.
Kuvitus: Stephen Barker
Suom. Kalle Nuuttila

Äkkää ja tökkää on riemastuttavan monipuolinen kartonkisivuinen kirja, joka sopii niin pienen lapsen ensikirjaksi kuin eskari-ikäisellekin. Stephen Barkerin kuvitus on söpöä olematta imelää, värikästä olematta räikeää ja sopivan pelkistettyä olematta ankeaa tai vauvamaista. 

Tällaisten kirjojen kohdalla tuntuu vähän hassulta puhua kirjoittajasta, kun mitään tarinaa tai runojakaan ei näiden kansien välistä löydy. Fiona Watt on kuitenkin sirotellut sivuille kysymyksiä, joilla vanhempi voi ohjata lasta etsimään kuvista tiettyjä asioita. Periaatteessa kirja toimisi hyvin ilman näitä valmiita kysymyksiäkin, mutta väsyneelle vanhemmalle tämmöiset jutut ovat monesti pelastus.

Seuraava esimerkkikeskustelu saattaa perustua tositapahtumiin:

Äiti: Kenellä on rusetti?
Lapsi: Nooo… tuolla!
Ä: Hyvä! Löydätkö linnun?
L: No tossa!
Ä: Niin on. Kenellä on rusetti?
L: Höh, sää kysyit sen jo!
Ä: Ai. No etsi uudestaan.

 Jos taas vanhemmalla on sopivasti energiaa, esimerkkikysymykset saattavat innoittaa keksimään lapselle lisää etsittävää.

Kuvista voi tosiaan etsiä vaikkapa erilaisia muotoja, värejä ja kuviointeja; laskea meritähtiä, pingviinin poikasia tai hirviöiden silmiä; vertailla kukkien pituutta tai hiekkalinnojen kokoa. Siellä täällä on sivuille leikattu hauskoja aukkoja, joista voi tirkistellä edelliselle tai seuraavalle sivulle. Tietysti niistä voi myös kurkistella ihan muuten vain.

Äkkää ja tökkää on hauska kirja. Nuorimman lapsen lempisivuja ovat kaikki (ja varsinkin robotit) ja minä olen kyllä aivan samoilla linjoilla. Ekaluokkalainen tykkää harjoitella lukemista tämän kirjan kanssa, koska lyhyitä kysymyksiä on aika helppo tavata.

Ehkä hilpeintä koko kirjassa on sen hauska nimi. Suomentaja Kalle Nuuttila on tehnyt oivallisen valinnan jättämällä alkuperäisen nimen omaan arvoonsa, sillä kyllä tämä Äkkää ja tökkää on paljon houkuttelevampi kuin joku Ensimmäinen etsimiskirjani olisi ollut.

PS: Tällä viikolla vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikkoa. Tampereella järjestetään ensimmäistä kertaa Kirjalitta, lasten- ja nuorten sanataidefestivaali, jonka monipuoliseen ohjelmaan voi tutustua täällä.

Vartiotornin varjossa

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta
Atena 2015, 438s.

Helmikuussa luin Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan teoksen Usko, toivo ja raskaus. Vaikka olisin kaivannut kirjaan myös positiivisempia kokemuksia lestadiolaisperheiden arjesta, pidin kirjasta erittäin paljon. Aila Ruohon tuore kirja, Vartiotornin varjossa, on hyvin pitkälti samalla, toimivalla kaavalla toteutettu katsaus jehovantodistajuuteen.

Tätä teosta varten Aila Ruoho haastatteli 64 henkilöä, joista valtaosa on entisiä Jehovan todistajia. Muutama vastanneista ei ole itse koskaan kuulunut Jehovan todistajiin, mutta on jollakin tavalla lähellä liikettä. (Esimerkiksi joku vastaajan läheinen on liittynyt, aikeissa liittyä tai eronnut liikkeestä.) Haastattelussa on käytetty laajaa kyselylomaketta, joka löytyy kirjan lopusta.

Toisin kuin lestadiolaisuudesta, jehovantodistajuuteen minulla ei ole käytännössä minkäänlaista suhdetta. Toki heitä on meidänkin ovella käynyt lukemista jakamassa ja tiesin, ettei liikkeessä vietetä esimerkiksi joulua tai syntymäpäiviä. Senkin tiesin, että verta ei saa syödä missään muodossa, eikä verensiirtojakaan hyväksytä. Lisäksi olin hämärästi tietoinen karttamisopista, eli välien katkaisemisesta liikkeestä eronneisiin.

Luultavasti juuri tämä niukka ennakkokäsitys teki lukukokemuksesta lähes pökerryttävän. Monet todistajuuteen liittyvät säännöt ja ajatukset näyttäytyivät minulle käsittämättöminä. Siinä missä monet suomalaiset kuuluvat kirkkoon, mutta eivät uskontoa millään lailla harjoita, Jehovan todistajien liike on todella suorituskeskeinen. Tietenkään edes Jehovan todistajat eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan joukossa on sekä liikkeeseen kaikin puolin tyytyväisiä jäseniä että mahdollisimman paljon taustalla pysyviä.

"Todistajuus ei ole tapakristillisyyttä. Se on osallistumista ja suorittamista, jota ei milloinkaan voi tehdä niin paljon, ettei sitä voisi tehdä vielä hieman enemmän."   (s. 15)

Valtakunnansalilla pidettäviin kokouksiin pitäisi osallistua aina, eikä harrastusten, opiskelun tai työn pitäisi mennä kokousten edelle. Käännytystyöstä raportoidaan kuukausittain. Jehovan todistajien oppeja ei saa kyseenalaistaa (ainakaan ääneen, mieluiten ei edes omassa päässään). Järjestöllä on oma, heidän oppeihinsa paremmin istuva raamatunkäännös, jota on muokattu tarpeen mukaan.

Jehovan todistajien mukaan aivan pian on tulossa maailmanloppu eli Harmageddon, joka tuhoaa kaiken maallisen ja jättää jälkeensä paratiisin Jehovan todistajien asuttavaksi. Lähestyvän maailmanlopun takia Jehovan todistajien katseita ei ole suunnattu maailmalliseen tulevaisuuteen.

"Tulevaisuuteen ei pidä eikä kannata panostaa. (Nimimerkki Etsin, s. 148)

Pitkiä opintouria ei suositella, kun vähemmälläkin pärjää eikä paratiisissa akateemisia tutkintoja vertailla. Lasten hankkimista kehotetaan harkitsemaan tarkasti, koska lyhyt jäljellä oleva aika olisi parempi käyttää käännyttämistyöhön.

Pääpaino tässä kirjassa on niin kutsutussa karttamisopissa. Viime keväänä Jehovan todistajien virallinen tiedottaja, Veikko Leinonen, on väittänyt, ettei karttamisoppia harjoiteta. Kuitenkin jo tätä kirjaa varten haastateltujen joukosta löytyy lukuisia omakohtaisia ja vierestä todistettuja karttamistapauksia. Aila Ruoho yritti saada kirjaansa varten Leinoselta haastattelua aiheesta, mutta hän kieltäytyi. "Hän ei halunnut selittää karttamisoppia eikä puolustaa todistajien näkemyksiä." (s. 21)

Jehovan todistajat on äärimmäisen sulkeutunut liike. Liikkeen ulkopuolisten eli maailmallisten kanssa tulisi olla tekemisissä mahdollisimman vähän, ellei käännytystyötä oteta lukuun. Koska vain Jehovan todistajat selviävät hengissä Harmageddonista, liikkeestä eronneet allekirjoittavat oman kuolemantuomionsa. Liikkeestä eroaminen ei ole vain hengellinen päätös, sillä liikkeeseen jäävät läheiset voivat katkaista välit täysin. Ruohon haastateltavista löytyy niitä, jotka eivät ole olleet missään tekemisissä perheenjäseniinsä vuosiin tai jopa vuosikymmeniin. Tuollainen totaalinen hylkääminen on ilman muuta kohtuutonta ja henkisesti hirvittävän raskasta.

Aina liikkeestä lähteminen ei ole oma päätös. Jehovan todistajista voidaan erottaa monesta syystä. Syyksi riittää vaikkapa vaaleissa äänestäminen, huumekokeilut, alkoholin väärinkäyttö tai verensiirron hyväksyminen. Nimimerkki Timo erotettiin, koska hän ei suostunut karttamaan liikkeestä eronnutta pikkusiskoaan.

Kuten aiemmin totesin, tiesin karttamiskäytännöstä jollain tasolla jo etukäteen. Sen sijaan en tiennyt, että Jehovan todistajilla on omat oikeuskomiteansa, joissa käsitellään pienten rikkeiden lisäksi myös rikoksia. Oli järkyttävää lukea kokemuksia siitä, miten raiskauksen uhria kohdeltiin!

"[N]aimattomalle yhdyntä on kaikissa muodoissaan synti. Järjestössä uskotaan, että jos nainen on vaarassa tulla raiskatuksi, hän on itse aiheuttanut sen esimerkiksi käytöksellään, pukeutumisellaan tai hakeutumalla huonoon seuraan." (s. 248) 

Käytännössä uhri on todella heikoilla. Todistaakseen raiskauksen (tai lapsen hyväksikäytön) tapahtuneelle pitäisi olla kaksi ulkopuolista todistajaa, mikäli tekijä ei itse tekoaan tunnusta. Asiaa ei todellakaan kehoteta viemään poliisille, vaan oikeuskomitean miehet ottavat asian hoitaakseen. Paitsi että eivät todellakaan hoida, ainakaan ihmismäisellä tavalla.

"Tämä henkinen raiskaus näiden neljän miehen taholta oli vielä paljon pahempi kuin alkuperäinen fyysinen." (Nimimerkitön 17, s. 249)

Suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ylipäätään, väkivaltaan, hyväksikäyttöön ja raiskauksiin on ihan käsittämätön. Ahdasmielistä, vääristynyttä, julmaa ja usein naista alentavaa.

Aikaisemmin olen suhtautunut Jehovan todistajiin harmittomina tapauksina, mutta Vartiotornin varjossa onnistuu valaisemaan niitä normaalisti salassa pidettäviä puolia. Itsenäisen ajattelun kieltävä, äärimmäisen kontrolloiva lahko ei ole harmittomuutta nähnytkään.

"Kirjassaan Hyvä, paha ihminen psykologian tohtori Markku Ojanen – – toteaa, että kun ihminen uskoo olevansa vahvasti hyvän puolella, hän kokee saavansa tehdä muille mitä tahansa. Hyvyyden nimissä tehdään suunnattomasti pahaa. Idealisti, omaa hengellistä aatettaan vaaliva, voi olla häikäilemätön, sillä hän ei useinkaan tunne sääliä toisinajattelevia kohtaan. Ojasen mukaan hengellisyydessä pahuus tulee mukaan siinä vaiheessa, kun muita ihmisiä halutaan väkisin kuljettaa paratiisiin." (s. 408)

Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, tässä kirjassa oli erittäin runsaasti (minun mielestäni) huomionarvoisia kohtia. Tähän bloggaukseen sentään kokosin vain muutamia asioita, ettei menisi koko kirjan referoimiseksi. Vartiotornin varjossa on aiheellista luettavaa sekä liikkeestä eronneille, että siihen liittymistä harkitseville. Samoin siitä on varmasti paljon apua niille, jotka ovat jollakin tavalla lähellä liikettä. Kaikille muille suosittelen tätä noin niin kuin yleistiedon kannalta.

PS: Mikäli blogitekstissä on asiavirheitä, ne ovat ihan omiani.

Pajulinnun huuto

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto
Gummerus 2015, 285s.

Noin puoli toista vuotta sitten luin Päivi Alasalmen kirjan Joenjoen laulu. Ensimmäinen kirjan kolmesta tarinasta teki tuolloin suurimman vaikutuksen ja lopetin bloggauksenkin sanoihin "Soruian tarinan kauneus, eräänlainen lyyrisyys, oli mielettömän hienoa. Olisinkin voinut lukea Soruiasta kokonaisen kirjan." Olin siis erittäin innoissani, kun huomasin Gummeruksen katalogista, että Alasalmen uusi teos olisi jatkoa Joenjoen laulusta tutun Soruian tarinaan.

Pajulinnun huudon tapahtumat sijoittuvat kuuden vuoden päähän siitä, mihin Joenjoen laulussa jäätiin. Eletään vuotta 1525 ja Soruian elämä on asettunut uusiin uomiinsa. Hänestä on tullut vaimo, eikä hänen lapseensa enää kiinnitetä ylimääräistä, paheksuvaa huomiota. Elo on rauhallista ja sopusoinnussa luonnon kanssa. Soruia kuitenkin tietää, että Pirkkalaiset palaavat, joko Kaukomielen kanssa tai ilman.

"Minä maistoin Joenjoen vedestä veren ja raudan maun. Siitä tiesin, että pirkkamiehet olivat matkalla kyläämme ja he olivat jo lähellä. Niin paljon minä olin Kaukomieltä vihannut, että silmäni kuristuivat viiruiksi ja sylkäisin pahan veden pois suustani kuin sammakonkudun."

Pirkkalaisten ja Soruian kyläläisten kohtaaminen sujuu vielä väkinäisen rauhallisesti, mutta yhteenoton väistämättömyyden aistii jokainen.

Odotin tältä kirjalta suuria ja kaikki odotukseni ylittyivät. Kerronta on niin kaunista, että pakahduttaa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Tätä bloggaustakin olen lykännyt, kun pelkkä kirjan näkeminen nostattaa vedet silmiin. Tunnelma kirjassa on lähes käsin kosketeltavan vahva. Tarina etenee yhtä luontevasti kuin vesi tunturipurossa ja raikkauskin on sama.

Kielen autenttisuudesta en osaa sanoa mitään, mutta minulle kaikki meni aivan täydestä. Tarina on ahdistava ja julma, mutta samaan aikaan levollisen kaunis.

Minuun Pajulinnun huuto teki todella suuren vaikutuksen, enkä näköjään millään löydä oikeita sanoja tätä upeaa kirjaa kuvaamaan. Suosittelenkin siis nauttimaan tarinan suoraan omista kansistaan, vaikkapa seuraavana sateisen kalseana (vapaa)päivänä.

Puikkomaisterin sukkakirja

Tiina Kaarela: Puikkomaisterin sukkakirja
Moreeni 2015, 143s.

Syksyisin se viimeistään iskee, käsityöpakko. Ulkona ei enää tarkene varpasillaan ja paidassakin pitää taas olla hihat. Sisällä sitä huomaa palelevansa viimeistään sitten kun katsoo ikkunasta ulos ja huomaa, miten ulkona taas tulee vettä ja tuuleekin lujaa.

Yhtäkkiä sitä muistaa, että mullahan ois niitä sukkapuikkoja, virkkuukoukkuja ja lankojakin aika paljon. Jospa käsitöitä tehdessä tulisi lämmin? Ja ainakin ne valmiit sukat, lapaset, pipot tai peitot lämmittävät tehokkaasti.

Tänä syksynä sukankutojia hemmotellaan muun muassa Puikkomaisteri-blogista tutun Tiina Kaarelan sukkakirjalla. Puikkomaisterin sukkakirjan ohjeet on tarkoitettu vähintään perustaidot hyvin hallitsevalle neulojalle. Helpoin ohje on jämälangoista tehdyille raitasukille, muissa vaaditaankin jo huomattavasti enemmän keskittymistä ja tarkkuutta.

Tykkään tällaisista kuvallisista sisällysluetteloista! Näistä näkee nopeasti, millaisia ohjeita kirja sisältää eikä tarvitse esimerkiksi siellä kirjakaupassa selata koko kirjaa vähän huonolla omallatunnolla.

Loistavat niityt

Valtaosa sukista on kirjoneuleita, joista näyttävin sukkapari on mielestäni ehdottomasti tämä virolaista Muhu-saaren kuvioperinnettä toistava Loistavat niityt -malli. Pitkät ja värikkäät sukat ovat ylipäätään sukkien aatelistoa.

Leenan sormettomat

Samaa Muhu-tyyliä löytyy näistä sormettomista hansikkaista, joiden iloinen väri jo riittää lämmittämään - vähintäänkin mieltä.

Marjut

Minä olen kirjoneuleissa vielä harmillisen lahjaton. Kyllä ne onnistuvat, mutta ainakin aluksi täytyy saada "lämmitellä" jollakin suhteellisen helpolla mallilla. Näiden pienikuvivoisten Marjut-sukkien malli on sellaiseen juuri sopiva: yksinkertainen, pieni kuvio, jossa ei pääse syntymään pitkiä langanjuoksuja. Minulle juuri nuo langanjuoksut ovat se suurin haaste: joko kiristän lankoja liikaa tai jätän liian löysäksi tai sitten sidon sen kuljetettavan langan niin rumasti, että se näkyy työn oikealle puolelle.

Signora Lina

Signora Lina -sukkiin ihastuin muun muassa siksi, että ne näyttävät mielettömän hyvältä maihareiden parina! Ehkä kirjoitan joulupukille ja toivon lisää neuletaitoa tai ainakin rohkeutta tarttua tällaisiin haastavampiinkin projekteihin.

Puikkomaisterin sukkakirja on todella herkullinen kirja. Jos ei tästä kirjasta löydä mieluisaa sukkamallia, niin ei kyllä sitten mistään. Lisäksi tämä kirja inspiroi ihan mielettömän paljon ylipäätään tarttumaan käsitöihin. Jo se on loistava asia.

Olimme ihan suunniltamme

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
(We Are All Completely Beside Ourselves, 2013)
Tammi 2015, 362s.
Suom. Sari Karhulahti

Kuinkahan monta blogitekstiä olen aloittanut toteamalla, että "tätä kirjaa olen odottanut todella paljon"?
No, tässä jälleen yksi paljon odotettu teos. Etukäteen kuulin, että Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme olisi yllättävä, ravisteleva ja häkellyttävä. Välttelin arvioiden lukemista, sillä en halunnut etukäteen edes aavistella, mikä se kirjan tarjoama shokkielementti olisi. Enkä tosiaankaan arvannut.

Kirjan kertojana on Rosemary, joka aloittaa tarinansa kertomisen keskeltä. Lukijalle selviää, että yliopistossa opiskelevan Rosien perhe on kokenut suuria menetyksiä. Ensin Rosien sisko on kadonnut ja sitten isovelikin on lähtenyt. Kummastakaan Rosie tai kumpikaan vanhemmista ei puhu käytännössä ollenkaan. Fowlerin kerrontaa voisi kuvata härnääväksi. Lukija pakotetaan tekemään omia olettamuksiaan menneisyyden tapahtumista ja väitän, että jokainen yllättyy. Asioiden selkiytyessä Fowler pääsee käsittelemään suuria eettisiä kysymyksiä.

Ikävä kyllä minä koin kerronnan tyylin ja aiheen olevan niin ristiriitaisia, että koko kirja menetti makunsa. Aiheen kiistattomasta kiinnostavuudesta huolimatta Fowlerin asenne oli häiritsevä, vähän samaan tapaan lukijaa aliarvioiva kuin Jussi Valtosen kirjassa He eivät tiedä mitä tekevät. Aivan kuin lukijalle pitäisi alleviivata ja korostaa aivan kaikkea, jotta tämä osaisi varmasti ajatella. Fowlerin mieltymys erikoisiin sanoihin kävi sekin hyvin selväksi.

Kirjan idea on ilman muuta omaperäinen ja hyvä. Harmi, ettei tarina yllä idean tasolle.

Lopuksi on todettava jälleen kerran sekin, että onneksi lukijoita on erilaisia. Vilpittömästi toivon tälle kirjalle paljon lukijoita ihan vain niiden teemojenkin takia. Toivon jääväni vähemmistöön lukupettymykseni kanssa.

Viikingin varjossa. Katja Halmeen tarina.

Paula Salomaa: Viikingin varjossa. Katja Halmeen tarina.
Otava 2015, 217s.

Rääväsuinen, röyhkeän itsevarma, äänekäs ja massiivinen. Muun muassa noilla adjektiiveilla voi kuvata Tony Halmetta. Jotkut muistavat Halmeen jo Gladiaattorit-ohjelman Viikinkinä tai ammattinyrkkeilijänä ja showpainijana, mutta luultavasti useimmille on jäänyt parhaiten mieleen Halmeen lyhyt ura perussuomalaisten kansanedustajana. Jos ei poliitikon urakaan muistu mieleen, niin varmasti Halme on jäänyt muistiin viimeistään lukuisista lööpeistä iltalehdissä ja Seiskassa, joissa kilvan toisteltiin miehen sanomisia ja tekemisiä. Tony Halme teki itsemurhan tammikuussa 2005.

Minussa Tony Halme herättää ristiriitaisia ajatuksia. On aina herättänyt. Olen lukenut hänen kirjansa, jotka tosin on kirjoittanut haamukirjoittaja. Periaatteessa Halmeen monet ajatukset ovat nykyään ihan arkipäiväisiä: kunnioittakaa sotaveteraaneja, pitäkää huolta naisista ja lapsista, maahanmuuttajat sitä ja tätä. Mutta eipäs paneudutakaan Tony Halmeen ajatuksiin tämän enempää, vaan puhutaan hänen ex-vaimostaan Katjasta.

Siro Katja Halme esiintyi hyvän vaimon lailla kauniisti hymyillen rotevan miehensä rinnalla, vaikka miehen (aikaan)saama julkisuus ei todellakaan aina ollut sellaista, jossa olisi mielikseen keikistellyt. Ei sillä, että Katja Halme olisi missään vaiheessa julkisuuteen hakeutunutkaan. Viikingin varjossa on Katja Halmeen näkökulmasta kerrottu tarina Halmeiden avioliitosta. Totean heti alkuun, että parasta tässä kirjassa on se, ettei Katja edelleenkään ole liikkeellä julkisuushakuisesti.

Tarina alkaa Tonyn ja Katjan kohtaamisesta oululaisessa yökerhossa. He ihastuivat, rakastuivat ja kihlautuivat nopeasti ja tuossa tuokiossa Katja olikin jo muuttanut Tonyn luo Kaliforniaan. Siellä roolijako oli selvä: Tony hankki leivän pöytään ja Katjalle jäi kaikki muu. Paluu Suomeen oli sekin äkillinen, mutta roolit pysyivät samoina. Julkisuudessa Tony puhui tuoreesta vaimostaan kauniisti, mutta kotona hellivät adjektiivit vaihtuivat helposti rumiin ja julmiin. Katjan täytyi olla jatkuvasti varpaillaan, ettei hän olisi suututtanut miestään silmittömään raivoon. Joskus piti osata sanoa jotakin, joskus olla hiljaa. Unohtaminen ei ollut sallittua, vaan kauppaan jääneestä mehustakin nousi hillitön raivo. Kulisseja piti silti pitää pystyssä, sillä kyllä kai se vika kaikkeen oli oikeastaan aina Katjassa...

"Hän puhui asiassa kuin asiassa mustan valkoiseksi ja sai mut jossain vaiheessa uskomaan väitteisiinsä."

Kirjan on Katjan haastatteluiden, Tonyn kirjojen ja lukemattomien lehtijuttujen pohjalta kirjoittanut tutkija Paula Salomaa, joka tarjoaa myös tutkijan analyysin Halmeiden avioliitosta. Kirja on toteutettu erittäin hyvällä maulla. Salomaan kirjoitustyyli on hyvin lukijaystävällinen ja teksti pelottavan elävää. Joitakin kohtauksia lukiessa ahdisti ja hirvitti valtavasti, sillä pelotti mitä tuleman pitää. Tonyn vaatimukset tuntuvat olivat usein aivan absurdeja. Eräänkin kerran Tony soitti Katjalle kesken tämän koulupäivän ja ilmoitti tarvitsevansa nippusiteitä. Katja kiiruhti kotiin saman tien, kaivoi nippusiteet siivouskaapista ja vei ne miehelleen - olohuoneen sohvalle. Voi vain kuvitella, millainen valta miehellä täytyy olla, kun vaimosta tuntuu että totteleminen on ainoa vaihtoehto.

Halmeiden avioliitto kesti seitsemän vuotta. Moni voi ihmetellä, miksi kukaan jää sellaiseen avioliittoon, jossa joutuu pelkäämään koko ajan. Tämä kirja vastaa tuohon kysymykseen tyhjentävästi. On olemassa niitä ihmisiä, jotka osaavat alistaa kumppanin täysin. Narsistit nollaavat puolison itsetunnon ja saavat epäilemään itseään kaikessa.

Viikingin varjossa on sellainen kirja, josta on varmasti apua vastaavanlaisessa parisuhteessa sinnitteleville. Ehkä sen lukeminen tekisi hyvää myös vääristynyttä suhdetta vierestä seuraavalle. Kirjan loppusanoissa Katja toivookin, että tästä kirjasta voisi saada apua ja vertaistukea.