Ensimmäinen lintukirjani

Anja Baklien: Ensimmäinen lintukirjani

(Min första fågelbok, 2014)

Karisto 2014, 95s.

Suom. Elina Lustig

Anja Baklien on kirjoittanut useita lapsille suunnattuja luonto-oppaita. Suomeksi on julkaistu nyt neljä osaa, joissa käsitellään kukkia, ötököitä, metsää ja lintuja. Meillä on ollut entuudestaan Ensimmäinen ötökkäkirjani, jota on luettu paljon ja jonka kuvia on tutkittu monin verroin enemmän. Muitakin osia on luettu monesti, viimeisimpänä tätä uusinta, Ensimmäistä lintukirjaani.

Ensimmäinen lintukirjani esittelee karkeasti asuinpaikkojensa mukaan ryhmiteltyinä 19 lintulajia, joista useimmat ovat lapsillekin entuudestaan tuttuja. Linnuista kerrotaan lyhyehkösti ja helppotajuisesti, mikä on lapsille suunnatulle kirjalle vain eduksi. Monista linnuista kerrotaan hassuja tai sopivan ällöttäviä asioita, jotka jäävät lapsillekin mieleen. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että jos lokkikoiras haluaa tehdä vaikutuksen naaraaseensa, se oksentaa tämän eteen vähän ruokaa? Kiehtovaa.

Tässä kirjassa on panostettu erityisen paljon valokuviin. Niitä on todella runsaasti, joistakin lajeista jopa koko aukeaman kokoisia kuvia. Valokuvat ovat laadukkaita, joten lintujen tunnistaminen niiden avulla on helppoa. Jokaisen lintuesittelyn lopussa on myös itse täytettävä kohta, johon voi merkitä milloin on kyseisen lintulajin nähnyt.

Ensimmäinen lintukirjani on mainio tietokirja ja oivallinen apuväline silloin, kun haluaa opastaa lasta lintujen tunnistamisessa. Kirjassa esitellyt lajit on valikoitu hyvin, sillä vaikka harvinaisemmistakin linnuista olisi ollut kiva lukea, niiden bongaaminen olisi turhan haastavaa. Kirja tarjoaa paitsi mielenkiintoista tietoa, myös mukavaa ajanvietettä.



Kirjabingo: "kannessa eläinkuva".

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

(La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012)

Tammi 2014, 809s.

Suom. Anna-Maija Viitanen

Tähtiin kirjoitetun virheen jälkeen halusin lukea jotakin todennäköisemmin minulle sopivaa kirjallisuutta. Sveitsiläisen Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on edellä mainitun kirjan tavoin ollut näkyvästi esillä blogeissakin ja koska minulle Tammen Keltainen kirjasto on laadun tae, päätin tarttua tähän paksukaiseen.

Marcus Goldmanin esikoisteos on ollut menestys. Toinen romaani ei vain ota syntyäkseen ja Marcus ottaa yhteyttä vanhaan opettajaansa ja ystäväänsä Harry Quebertiin. Harry kutsuu Marcuksen luokseen Auroran pikkukaupunkiin rentoutumaan ja kirjoittamaan ja Marcus ottaa tarjouksen kiitollisena vastaan. Melko pian Marcuksen vierailun jälkeen Harryn pihasta löydetään 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan tytön ruumis. Harryn syyllisyys näyttää varmalta ja hänet pidätetään, mutta Marcus alkaa tehdä omaa tutkimustyötään todistaakseen Harryn syyttömyyden. Alkaa huimaava aikamatka kesään 1975, pikkukaupungin asukkaiden välisiin suhteisiin, salaisuuksiin, rakkauksiin ja sydänsuruihin. Eikä pieni ole kirjallisuudenkaan rooli.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on taidokas yhdistelmä lukuromaania (joka minun maailmassani tarkoittaa laadukasta, hyvin kirjoitettua kirjallisuutta) ja rikoskirjallisuutta. Henkilöitä on paljon, mutta heidät oppii tuntemaan nopeasti. Tapahtumiakin on paljon ja ajassa seilataan hallitusti edestakaisin. Kirjan rakenne on loistava: lukija imaistaan lujaan otteeseen heti ensimmäisessä kappaleessa ja jännite pysyy yllä lähes koko kirjan ajan. Marcuksen oma tutkimustyö on kyllä mielenkiintoista, mutta en pidä sitä hirveän uskottavana. Tuskin pienelläkään paikkakunnalla jaeltaisiin keskeneräisen rikostutkinnan tietoja näin löyhäkätisesti kuin Harry Quebertin tapauksessa.

"- Voi Marcus parkaa, minusta tuntuu että mitä syvemmälle tähän juttuun kaivaudut, sitä enemmän salaisuuksia nousee pintaan…"

Pitkän kirjan lukuisat henkilöt pysyvät suhteellisen hyvin hallussa ja ikään kuin puolustavat paikkaansa, mutta Marcuksen äiti tuntui irralliselta. Miksi ahtaa mukaan rasittava äiti, jonka kanssa keskusteluista muodostuu b-luokan komediaa? Juonenkäänteet ovat melko sujuvia, mutta kirjan loppupuolella homma niihin käänteisiinkin jo vähän turtui. Loppuratkaisua en arvannut etukäteen.

En rakastunut Totuuteen Harry Quebertin tapauksesta, mutta pidin siitä paljon. Jotain kertonee sekin, että normaalin lukuvauhtini ollessa noin 100 sivua päivässä,  tämän kirjan lukemiseen meni vain kaksi ja puoli päivää.

Ensiluokkaista viihdykettä!



Kirjabingo: "palkittu kirja". Totuus Harry Quebertin tapauksesta on palkittu muun muassa Ranskan akatemian suurella palkinnolla vuonna 2012.

Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson - Muumipeikko-sarjakuvan tarina

Juhani Tolvanen: Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson - Muumipeikko-sarjakuvan tarina

WSOY 2000, 124 + 11s.

Lukiessani muumisarjakuvia aloin kiinnostua Toven lisäksi hänen veljestään Larsista. Sarjakuvia suomentaneen Juhani Tolvasen kirjoittama kirja Muumisisarukset vaikuttikin täydelliseltä lisätiedon lähteeltä. Pistin kirjan varaukseen ja pian pääsinkin jo lukemaan.

Muumisisarukset taustoittaa muumisarjakuvan syntyä tarkasti. Tässä kirjassa pääsee tutustumaan nuoren Toven ensimmäiseen sarjakuvaan, Prickinas och Fabians äventyr, jonka tekijää ei osaisi arvata piirustustyylin tai tarinankaan perusteella. Myös Toven ihka ensimmäinen, Ny Tid -lehdessä julkaistu muumisarjakuva Maailmanloppu tulee! on luettavissa näiden kansien välissä.

Tolvanen kertoo Toven urakehityksestä ja siitä, kuinka pitkä prosessi muumisarjakuvien valmistelu oli. Nykyaikaista, puhekuplallista sarjakuvaa, Tovelta toivoi brittiläinen Charles Sutton, jonka kanssa Tove oli ahkerassa kirjeenvaihdossa vuoden 1952 tammikuusta alkaen. Kesti kuitenkin puoli toista vuotta, ennen kuin muumisarjakuva lanseerattiin Iso-Britanniassa. Muumisarjakuvasta tehtiin seitsenvuotinen sopimus, jonka mukaan sarjakuvaa julkaistaisiin kuutena päivänä viikossa. Sopimus oli Tovelle aluksi taloudellinen pelastus, mutta kääntyi vähitellen raskaaksi taakaksi. Lopulta Toven veli Lars otti sarjakuvanteon omille harteilleen ja onnistui hyvin täyttämään Toven saappaat sarjakuvauralla.

Muumisisarukset on oikein hyvä perusteos niille, jotka haluavat tutustua muumisarjakuvien syntyyn. Ikävä kyllä minä en kokenut saavani tästä kirjasta paljonkaan uutta tietoa. 1990-luvulla ilmestyneiden Muumipeikko-sarjakuvakirjojen alkusanoissa Tolvanen on jo kertonut monia tässäkin kirjassa kerrotuista asioista. Samoin Toven suhde muumisarjakuvaan oli minulle entuudestaan tuttu aiemmin lukemistani Tovea käsittelevistä kirjoista. Nämä asiat eivät toki sinänsä haitanneet, mutta petyin suuresti siihen, kuinka pikkuriikkiseen rooliin Lars Jansson tässä(kin) kirjassa jäi. Lars kuitenkin piirsi muumisarjakuvaa vuosia, autettuaan ensin sisartaan sarjan kääntämisessä englanniksi.

Muumisisarukset-kirjan lopussa on muun muassa Toven kirjoittama novelli Sarjakuvapiirtäjä, lista kaikista muumisarjakuvista ja niissä mainituista kirjoista sekä muumisarjakuvan kannalta tärkeiden päivämäärien lista.

Runsaasti kuvitettu perusteos muumisarjakuvista kiinnostuneille.



Kirjabingo: "lainattu kirja".

Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

(The Fault in Our Stars, 2012)

WSOY 2014, 340s.

Suom. Helene Bützow

Tähtiin kirjoitettu virhe on niin sanotusti hyppinyt silmille joka paikassa ja päätin lukea sen itsekin saadakseni selville, mistä moinen näkyvyys johtuu. Kirjasta on tehty elokuva, joka osaltaan selittää kirjankin suosiota. (Suomen ensi-ilta elokuvalla on 11.7.)

16-vuotias Hazel sairastaa parantumatonta syöpää. Lähinnä äitinsä pakottamana Hazel käy vertaistukiryhmän tapaamisissa, jotka päättyvät menehtyneiden jäsenten nimien luettelemiseen. Hazelin elämä saa uutta sisältöä, kun vertaistukiryhmään tulee ystävänsä pyynnöstä Augustus, entinen luusyöpäpotilas, nykyinen yksijalkainen nuori mies. Hazel ja Augustus rakastuvat, vaikka olosuhteet eivät olekaan heidän puolellaan.

Tähtiin kirjoitettu virhe on nuorten kirja, jossa rakastuminen osittain jää - täysin ymmärrettävästi - elämän rajallisuuden ja lähestyvän kuoleman pohtimisen jalkoihin. Takakannessa kirjaa luonnehditaan muun muassa filosofisen älykkääksi, mikä kuvaakin sisältöä hyvin. Filosofointia riittää, mutta minut se jätti lähinnä tylsistyneeksi, sillä vaikka kirjan asetelma on jo lähtökohdiltaan riipaisevan epäreilu, eivät nuo syvälliset vatvomiset tarjonneet mitään uutta. Vaikka syöpä ja liian nopeasti lähestyvä kuolema eivät ole hilpeä aihe, kirjasta löytyy huumoriakin. Parhaimmillaan musta huumori on dialogeissa.

Pelkään, että olen menettämässä taitoni lukea nuorten kirjallisuutta, sillä en tavoittanut Hazelin ja Augustuksen tunteita juuri lainkaan. Sama kyvyttömyys vaivasi jo silloin, kun luin kirjan Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea. Tarvitsenko tosiaan enemmän sanallista tunteiden kuvailua ymmärtääkseni henkilöhahmojen väliset suhteet?

Tähtiin kirjoitettu virhe on sulavaa ja nopeaa luettavaa, mutta ei ollut sisällöltään niin antoisa kuin odotin.

Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo

Tammi 2009, 149s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Maukka ja Väykkä -iltasatumaratonimme jatkuu. En tunnistanut sarjan ensimmäisessä osassa aivan samaa hilpeyttä ja hohtoa kuin Maukka, Väykkä ja Karhu Murhisessa, mutta ilokseni Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo osoittautui edeltäjäänsä sulavammaksi luettavaksi.

Väykkä on rakentanut Maukalle jättimäistä lumipalloa muistuttavan joulukalenterin. Ensimmäistä luukkua avatessaan Maukka tulee potkaisseeksi pois paikoiltaan palloa paikallaan pitävän pölkyn. Tästä johtuen pallo tietenkin lähtee liikkeelle kaverusten kotimäen päältä ja vyöryy - tietenkin - suoraan kylän halki tehden tuhoja kyläläisten kodeille, upotakseen lopuksi järveen. Aluksi Maukka ja Väykkä näyttävät säästyvän kyläläisten syytöksiltä, mutta lopulta totuus lumipallon alkulähteestä käy ilmi, eikä tätä uutista oteta kovin hyvin vastaan. Väykkä tulee siihen tulokseen, että parasta on nostaa talo suksille ja vaihtaa asuinpaikkaa.

Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo on kirjamuotoinen joulukalenteri. 24 lyhyttä lukua sopisivat vallan mainiosti joulukuun kiireisinäkin aamuina luettaviksi. Me toki ahnehdimme useamman luvun kerrallaan, sillä vekkuli tarina oli sen verran jännittävä, että halusimme mahdollisimman pian tietää, kuinka ystävykset tästä pinteestä selviävät.

Virpi Talvitien kuvitus on tässäkin kirjassa silmiä hivelevää ja humoristista, mieluisaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Koko aukeaman kokoisina kuvat myös pääsevät oikeuksiinsa ja ikään kuin pakottavat pysähtymään niitä tutkimaan. Tämä isojen kuvien käyttö on kuitenkin ääneen luettaessa hankalaa, sillä lapset haluaisivat katsoa kuvia samalla kun äiti lukee. Kirjan sidos ei tietenkään sovi kahden aukeaman yhtäaikaiseen aukipitämiseen ja siksipä lapset saivat tihrustaa kuvia puoliavonaisilta aukeamilta äidin yrittäessä lukea yhtä haastavissa olosuhteissa. Tätä haastetta lukuunottamatta lukeminen (ja kuunteleminen) oli kaikille osapuolille mieluista ja antoisaa. Seuraava osa, Maukka ja Väykkä rakentavat talon, onkin jo aloitettu.



Kirjabingo: "kuuluu kirjasarjaan".

Mr Mercedes

Stephen King: Mr Mercedes

Hodder & Stoughton 2014, 405s.

Toivoin äitienpäivälahjaksi Stephen Kingin uusinta kirjaa, jonka mies ystävällisesti minulle ennakkoon tilasi. Kirja saapui viime viikolla ja kiilasi lukupinoni kärkeen. Englanniksi lukeminen kangerteli alkuun, mutta hyvin pian Kingin taidokas kerronta vei mukanaan ja kielivaikeudet jäi jännittävän tarinan varjoon.

Bill Hodges on eläkkeelle jäänyt rikostutkija, jonka päivät kuluvat tyhjänpäiväisiä tv-ohjelmia tuijotellen ja käsiasetta hypistellen. Brady Hartsfield on tehnyt rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Brady kirjoittaa tapaustaan tutkineelle Hodgesille ilkkuvan kirjeen, joka sysää liikkeelle kiihtyvällä vauhdilla etenevät tapahtumat.

Mr Mercedes on melko tyypillinen rikoksenselvittelyromaani, ainakin tällaisen vai pari dekkaria lukeneen mielestä. King on toki ujuttanut mukaan viittauksia omiin teoksiinsa sekä antanut henkilöhahmoille omalaatuisia tapoja ja piirteitä. Tyylilleen uskollisesti King pitää lukijan varpaillaan, sillä tässäkään kirjassa ei voi tuudittautua minkään laiseen "no tälle ei ainakaan voi tapahtua mitään" -harhaluuloon.

Melko pian kirjan aloitettuani aloin rinnastaa Mr Mercedeksen J. K. Rowlingin salanimellä julkaisemaan Käen kutsuun. Molemmat tahoillaan menestyneet kirjailijat ovat päätyneet kokeilemaan siipiään uuden genren alla - ja mielestäni ihan onnistuneesti. Molemmat myös ovat ilmoittaneet jatkavansa dekkarilinjalla: Rowlingin seuraava Cormoran Strike -kirja (Silkkiäistoukka) ilmestyy suomennettuna piakkoin ja King aikoo jatkaa Hodgesin seurassa vielä kahden kirjan verran. En ole innokas uusien kirjasarjojen aloittaja ja aluksi tämä sivuseikka tympäisikin.

Pidin Mr Mercedeksestä paljon. Se on koukuttava, jännittävä, ahdistava ja vaikka mitä muuta. Mielestäni King on erityisen taitava kuvaamaan ihmisten pimeitä puolia ja sitä tässä kirjassa on runsaasti, piinaavan todentuntuisesti kuvattuna. Vähempikin asioiden toistaminen olisi riittänyt ja parissa kohtaa liiallinen ennalta-arvattavuus harmitti. Tunnustan, että viimeisillä sivuilla tunsin jopa hienoista pettymystä, joka kuitenkin ehti muuttua positiiviseksi kauhuksi. Jatkoa odotan yhtä malttamattomana kuin Kingin kirjoja aina ja sitä onkin luvassa luultavasti jo ensi vuonna.




Kirjabingo: "Tänä vuonna ilmestynyt".

Fingerporin postilla

Pertti Jarla: Fingerporin postilla

Arktinen Banaani 2014, 176s.

Jos kolea ja kostea kesäsää ahdistaa, Pertti Jarlan Fingerpori piristää varmasti. Suunnittelin lukevani Fingerporin postillan nautiskellen, stripin silloin tällöin, mutta kävi niin kuin suklaata syödessä: sitä kuvittelee syövänsä vain pari palaa ja kohta hamuaakin tyhjää käärepaperia.

Fingerporin postilla sisältää hilpeän kokoelman oivaltavia uskontoteemaisia sarjakuvastrippejä. Fingerporin Jumala on vanha ja valkopartainen mies, joka ei pelkää käyttää kaikkivoipaisuuttaan vaikkapa pieneen kujeiluun. Jeesuskin vastaa ulkonäöltään sitä uskonnonkirjoista tuttua partasuuta. Useimmiten Jeesus on ystävällinen ja oikeamielinen, mutta toisinaan hänkin epäilee isäänsä tai heittäytyy herraksi.

Toki stripeissä nähdään myös monia muita Raamatusta tuttuja hahmoja, joista on pakko mainita erikseen Nooa. Hänen arkkinsa jaksaa naurattaa joka lukukerralla:

Fingerporin postillassa seikkailevat myös muun muassa paavi ja lukuisat kirkonmiehet, riivatun kissa, hopi-intiaanit ja saatananpalvojat, joiden messupaikka on joutunut jumalanpalvojien häpäisemäksi. Pidän Jarlan piirustustyylistä ja hänen huumorinsa viehättää vähintään yhtä paljon. Vaikka uskonto on aiheena riskialtis, Jarla ei ilku tai ilkeile. Sanaleikit toimivat loistavasti ja ovat parhaimmillaan silloin kun vitsi avautuu pienellä viiveellä.



Kirjabingo: sarjakuva

Maukka ja Väykkä

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä

Tammi 2009, 128s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Suurin odotuksin tartuimme lasten kanssa tähän ensimmäiseen Maukka ja Väykkä -kirjaan. Pidimme kaikki kovasti kirjasta Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen, mutta siihen verrattuna tämän kirjan lukeminen oli hidasta ja muutenkin kankeaa.

Maukka ja Väykkä ovat parhaat ystävät, vaikka ovatkin kissa ja koira. Maukka on kovin itsekeskeinen ja mukavuudenhaluinen, Väykkä taas velvollisuudentuntoinen ja muutenkin hyvin ahkera. Jos Maukka toivoo syntymäpäivälahjaksi polkupyörää, Väykkä melko varmasti sellaisen hankkii. Jos ystävykset sopivat etukäteen, ettei jouluksi hankita lahjoja, Maukka pahoittaa mielensä jos Väykkä ei sellaista oikeasti ole hankkinut.

Maukan ja Väykän touhut ovat hassuja, mutta myös sellaisia, jotka oikeasti saavat ajattelemaan. Meillä vähän turhauduttiin Maukan itsekkyyteen ja ystäväänsä aina ajattelevan Väykän puolesta tuli paha mieli. Luulen, että lukemisen takkuisuus johtui pitkälti Maukan itsekkyydestä, mutta tämä turhautuminen oli myös hyvästä, sillä nyt lapsetkin huomasivat pysähtyä miettimään, ettei moinen käytös ole kivaa. Ehkä jotakin rippeitä noista keskusteluista tarttuisi myös pitemmäksi ajaksi mieleen ja omaan käytökseen sovellettavaksi.

Kirjan viimeinen luku, Loppu ja alku, aiheutti lapsikuulijassa pelkoja. Tässä luvussa Maukka ja Väykkä makoilevat omenapuun alla ja Maukka alkaa pohtia, mitä tapahtuu sitten kun aika kuluu loppuun.

"- Entäs sitten, kun meitä ei enää ole? Maukka kuiskasi. 
- Tämä omenapuu muistaa meidät kyllä senkin jälkeen, sanoi Väykkä.
- Entä sitten, kun sitäkään ei enää ole? Maukka kysyi.
- Tuo talo muistaa meidät vielä pitkään omenapuunkin jälkeen.
- Entäs sitten, kun sekin lahoaa ja rapistuu?
- Tämä kukkula on tässä senkin jälkeen.
- Entä kun sekin kuluu sileäksi?
- Sama aurinko paistaa tähän silti.
- Entä, jos ei enää paista? Jos aurinko sammuu, onko sitten kaikki lopussa? Maukka kysyi ja sen silmät täyttyivät kyynelistä."

Sen sijaan, että lapsi olisi jäänyt tyytyväisenä nukkumaan, alkoi kamarista kuulua kiihtyvää niiskutusta ja lopulta poika tuli portaisiin itkemään. Vaadittiin hyvä tovi vierekkäin pötköttelyä sekä juttelua kuolemasta, jalkapallosta ja räästä, ennen kuin lapsi oli valmis kokeilemaan uudestaan nukkumista. Vaikka luku ei meillä ollutkaan ihanteellinen nukkumaan mennessä luettavaksi, pidin siitä, sillä tällaisista asioista on hyvä puhua lapsen kanssa. Maukka ja Väykkä tarjosi tällaiseen keskusteluun hyvän ja lempeän lähtökohdan.

Kannattaa käydä lukemassa myös Luettua elämää -blogin teksti Maukasta ja Väykästä, sillä siellä on kirjasta pidetty huomattavasti enemmän kuin meillä.



Kirjabingo: "lastenkirja".

Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Gummerus 1973 (4. painos), 563s.

Iijoki-kimppaluvun kanssa meinasi tulla kiire, kun muut kirjat ohittelivat jatkuvasti Kunnan jauhot lukupinossa. Vähän vitkuttelin kirjan aloittamisen kanssa siksikin, että edellinen osa päättyi kovin ankeisiin tunnelmiin ja pelkäsin tämän osan olevan ahdistavaa ja raskasta luettavaa. Yllättävää kyllä, Kunnan jauhot nappaa mukaansa heti ensi sivuilla.

Kallioniemessä ollaan lujilla Hemma-isän pahenevien luulotautien ja mustasukkaisuuden sekä koko ajan hupenevien rahavarojen kanssa. Isä on keuhkotautinsa jäljiltä niin kylmissään, ettei tarkene käymään edes pihan perällä vaikka pukisi kaikki kamppeensa päälleen, mutta pahinta on kasvava synkkämielisyys ja Riitu-äidin jatkuva kyttääminen. Riitu pääsee olemaan kahdenkesken Kallen kanssa vain pieniä hetkiä vedenhakureissuillaan, mutta avannollekin Hemma ryntää heti kohta tarkastamaan, ettei Riitu pääse juonimaan selän takana. Hemma näkee "merkityksiä" joka paikassa suksien ja sauvojen asennosta pyykkien kuivumisjärjestykseen. Kallea isän mielen järkkyminen tietenkin ahdistaa ja koulupäivätkin kuluvat pelonsekaisessa sumussa jännittäen sitä, saako isä hulluuskohtauksen vai ei. Hemman paluu savottahommiin ei suju Riitun toiveiden mukaan, mutta Kalle sentään pääsee Hiltu-Jakin mukana tukin uittoon. Rahoille onkin kova tarvis ja lopulta Riitun on sinnittelyistä huolimatta nöyrryttävä pyytämään kunnalta jauhoja.

Kyllä Kunnan jauhoissa kerrotaan - tietysti - paljosta muustakin, kuin isän sairastamisesta, sen aiheuttamista haasteista ja taloudellisesta ahdingosta. Kalle esimerkiksi innostuu kavereidensa kanssa Los Angelesin olympialaisista siinä määrin, että treenaavat itsekin ahkerasti erilaisia juoksumatkoja, korkeus-, pituus- ja seiväshyppyä, kuulantyöntöä ja kiekonheittoa. Kaikki aikuiset eivät katso hyvällä poikien koikkelehtimista, mutta se ei heidän intoaan lannista. Korttipiru alkaa vähän hellittää otettaan Kallesta ja monessa muussakin suhteessa Kalle kasvaa tämän kirjan aikana paljon.

Päätalon kielen elävyys jaksaa ihastuttaa edelleen. Luultavasti tämä veikeä kieli osaltaan tekee vaikeista aiheista lukijalle vähän vähemmän ahdistavia. Monta kertaa pysähdyin ihastelemaan jotakin erikoisen osuvasti kuvattua asiaa, kuten vaikka tätä: Jakin suussa ei tahtonut olla "puheille porstuata". Sehän on hirveän hyvin sanottu! Kerronta etenee aiemmista osista tutuksi tulleeseen hiukan sahaavaan tahtiin, tekisi mieleni sanoa reaaliaikaisena, mutta se ei haitannut ollenkaan. Ylipäätään Kunnan jauhoissa pysyy jännite sopivana koko kirjan ajan siten, ettei tylsistymisen hetkiä päässyt tulemaan.




(Kirjabingoon ruksaan "Yli 500 sivua".)

Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns)

Mindy Kaling: Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns)

Ebury Press 2013, 219s.

Hankin tämän Mindy Kalingin kirjan Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns) Goodreadsin perusteella. Jos en aivan väärin muista, tämä löytyi samalta listalta Sarah Silvermanin ja Tina Feyn kirjojen kanssa ja päätin luottaa GR:n suosituksiin. Luottamus kannatti, sillä pidin Kalingin kirjasta oikein paljon.

Is Everyone Hanging Out Without Me? (jatkossa Hanging Out) on kepeän humoristinen, itseironinen ja  positiivinen kirja. Kaling kertoo lapsuudestaan ja opiskeluajoistaan sekä uran luomisen vaikeudesta. Kirjaa ei silti voi sanoa omaelämäkerraksi, sillä Kaling harppoo asiasta toiseen huolettomasti kuin karitsa kesälaitumella. Hän ei myöskään vältä liioittelua, mikäli sen avulla saa paremmat naurut. Kaling mainitsee rakkaimmaksi harrastuksekseen erilaiset dieetit ja toteaa moneen kertaan olevansa pullukka. Kansikuvastakin kuitenkin näkee, että Kaling (kokoa 38) on kaunis ja sutjakka nuori nainen.

Hanging Out on kirjana pääasiassa viihdettä vailla mitään suurempaa, merkityksellistä sisältöä. En ole itse seurannut USA:n Officea, josta Kaling parhaiten tunnetaan, mutta tämän kirjan jälkeen olisi hauskaa nähdä millainen näyttelijä Kaling on. Kaling vaikuttaa mukavalta ihmiseltä ja olen hänen kanssaan samaa mieltä muun muassa roastien ikävyydestä:

"When I watch roasts, I actually feel physically uncomfortable, like when I see a crow feast on a squirrel that has been hit by a car but has not stopped moving yet. The self-proclaimed no-holds-barred atmosphere reminds me of signs for strip clubs on Hollywood Boulevard: "We Have Crazy Girls. They Do Anything!" We don't have to do anything. Let's bar some holds."

Hauskaa ja helppoa luettavaa, suosittelen!

PS: Lähden mukaan Le Masque Rouge-blogin  kirjabingoon ja ruksin tällä kirjalla ruudun "ostettu kirja".

Muumipeikko 21-24

Lars Jansson: Muumipeikko 21
WSOY 1996, 188s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Viimeisiä Muumi-sarjakuvia viedään. 21. albumi sisältää tarinat Muumijoulu, Muumipeikko Egyptissä, Nipsu rakastuu ja Muumipeikon kihlaus.

Muumijoulussa Muumitalon väki yrittää vetäytyä talviunille. Muumimamma ei kuitenkaan saa unta, vaan valvoo sängyssään viikon odottaen, että joku tulee häiritsemään heitä. Lopulta kaikki nousevat ylös ja alkavat viettää talvea: he hiihtävät, lähtevät viettämään joulua tädin luokse (vaikka eivät olekaan tähän kovin ihastuneita), karkaavat sieltä ja pistäytyvät vierailulle poliisimestarin luokse. Lopulta Muumiperhe viettää joulua rosvojen seurassa ja saavat rikollisten hyysäämisestä pienen rangaistuksenkin.

Muumiperhe päätyy Egyptiin tekemään arkeologisia löytöjä. Menneisyyden Egypti ei kuitenkaan ole niin miellyttävä paikka kuin he etukäteen kuvittelivat, vaikka Muumeja hetken aikaa pidetäänkin eläinkasvoisina jumalina. Matka ei muutenkaan vastannut suunnitelmia, sillä Kleopatralta lahjaksi saatu rintaneula on upouusi, joten se tuomitaan väärennökseksi.

Nipsu rakastuu Louskan sisareen Houskaan, joka suojelee luontoa kaikin mahdollisin tavoin. Hän lastoittaa muurahaisen jalan, asettaa sateenvarjoja varjostamaan auringon paahteessa kasvavia raparpereja ja asettaa Muumimamman parhaan pannumyssyn linnunpesään, jotta lintuäiti saisi hiukan lomaa hautomispuuhista. Nipsu ei ole aiemmin tuntenut vetoa tyttöjä kohtaan, mutta on yht'äkkiä aivan sairas rakkaudesta. Houska ei vain ota lämmetäkseen Nipsun hyväntahtoisille liehittely-yrityksille ja Nipsu masentuu syvästi. Saadakseen Nipsun kiinnostumaan jälleen elämästä Muumipappa ja Muumipeikko rakentavat tälle halkotehtaan, sillä toki aina rahanahne Nipsu jaksaa aina innostua rikastumismahdollisuudesta.

Muumipeikon kihlaus on liian pitkälle menevä mielikuvitusleikki. Maasta löytynyt sormus jumittuu ensin Muumipeikon sormeen, mutta päätyy pian Niiskuneidille, joka alkaa pian käyttäytyä kuin paraskin kihlattu morsian. Leikki on aluksi siedettävää, mutta Muumipeikkoa ei avioelämä lopultakaan huvita ja niinpä hän päättääkin lähteä Nuuskamuikkusen mukana kauas etelään.

Lars Jansson: Muumipeikko 22
WSOY 1996, 158s.
Suom. Anita Salmivuori & Juhani Toivonen

Muumipeikko ja lentävä hollantilainen on hauska kummituskertomus kirotusta merikapteenista ja tämän aavelaivasta, joka lahottaa kaiken puun, johon se koskee. Vain nuoren naisen rakkaudentunnustus voi purkaa vuosisatoja kestäneen piinan. Onneksi Niiskuneiti on taipuvainen rakastumaan ja tarinalla on onnellinen loppu.

Niiskuneidistä tulee ennustaja, kun hän tipahtaa vuorelta ja menettää muistinsa. Kuviteltuaan jonkin aikaa olevansa prinsessa hänen päänsä saa uuden kolhaisun ja tulevaisuuden kauhistuttavat näyt alkavat ilmestyä hänelle. (Paitsi silloin, kun Niiskuneiti katsoo vahingossa väärään suuntaan, sillä silloin näkee tietenkin menneisyyteen.) Nipsu yrittää rikastua Niiskuneidin ennustajantaidoilla, vaikka Niiskuneiti kyllä sanoo heti kättelyssä ettei hän näe tulevaisuudessa rikkauksia. Neuvokas Pikku Myy onnistuu palauttamaan Niiskuneidin entiselleen.

Muumiperhe on tottunut viettämään aikaa omalla uimarannallaan (Muumipeikko ja uimaranta), mutta eräänä päivänä sinne on ilmestynyt talo. Muumit haluavat talon purettavan, jotta he saisivat jälleen lekotella rannalla kaikessa rauhassa. Rannasta tehdäänkin julkinen ranta, mutta rauhan sijasta sinne ilmaantuukin äänekkäitä ja roskaavia lomailijoita. Muumiperhe alkaa olla jo epätoivoinen, kun mikään konsti muiden karkottamiseksi ei onnistu, mutta onneksi Muumimamma kyllä tietää mikä kiinnostaa uimarantaa enemmän.

Lars Jansson: Muumipeikko 23
WSOY 1996, 149s.
Suom. Anita Salmivuori & Juhani Tolvanen

Tämä albumi sisältää tarinat Muumipeikko rikastuu, Muumipeikko ja guru sekä Muumipappa vanhuuden porteilla.

Muumipeikko rikastuu on oikeastaan vähän harhaanjohtava nimi, sillä rikastuja on itse asiassa Niiskuneiti. Niiskuneiti haluaa tukea jalkapalloilijoita, mutta tuleekin tehneeksi veikkauksen ja voittaa 13:lla oikealla veikkauksella suuren määrän rahaa. Vielä veroviraston haettua oman osuutensa rahaa on jäljellä ahdistavan paljon. Rahan jakaminen naapureille osoittautuu huonoksi ideaksi ja köyhtyminen onkin rikastumista huomattavasti työläämpää.

Muumilaaksoon ilmaantuu dervissin lailla kieppuva guru, joka asettuu asumaan Muumitaloon. Asketismiin pyrkivää gurua on vaikea miellyttää, sillä kova puulattiakin on tälle liian mukava istumapaikka. Puuhun rakennettu lava menettelisi muuten, mutta linnut ja muut metsäneläjät pitävät sietämätöntä meteliä. Guru ei voi peseytyä Muumilaaksoa halkovassa purossa ennen kuin Niiskuneiti on tehnyt vedestä tarpeeksi mutaista. Vesi on hyytävän kylmää ja guru hiukan vilustuukin. Vilijonkka pelastaa Muumit synkeältä gurulta, kun hän hoksaa että "kaikilla suurilla poptähdillä on oma guru!" Guru muuttaa Vilijonkan luokse ja elämä pääsee jälleen rauhoittumaan.

Muumipappa vanhuuden porteilla on nimensä mukaisesti Muumipapan tuskittelua oman ikänsä suhteen. Hän yrittää parhaansa mukaan olla jälleen nuori: nukkua päivällä ja valvoa yöt, rikkoa rutiineja ja heittäytyä uusiin seikkailuihin pelotta ja täydestä sydämestä. Muumipappa menee niin pitkälle, että myy Muumitalon vastoin muun perheen tahtoa. Pian Muumipappakin kuitenkin huomaa, ettei ole oman kodin voittanutta.

Lars Jansson: Muumipeikko 24
WSOY 1996, 150s.
Suom. Anita Salmivuori & Juhani Tolvanen

Muumipeikko 24 sisältää viimeiset kolme Muumi-sarjakuvaa, eli tarinat Taistelu Muumilaaksosta, Muumipeikko Neandertalissa sekä Muumipeikko ja kymmenen säästöporsasta.

Taistelu Muumilaaksosta tarinassa esitellään pasifisti, joka on aatteessaan horjumaton ja hyvin tietoinen omasta ylemmyydestään. Muumitkin ryhtyvät värväämään väkeä pasifistien joukkoon, mutta menestys on aika kehno. Vuori- ja laaksotahmatassujen välille syttyy sota, jota Muumit tulevat epähuomiossa tukemaan valmistamalla ensin nuolia ja sitten jousiampujaa tehokkaasti suojaavan sotakoneen. Meno on jo melko riehakasta, mutta jälleen kerran Muumimamma astuu apuun hattivattiarmeija apunaan.

Muumipeikko neandertalissa on jälleen yksi aikakoneseikkailu. Niiskuneiti haluaa ennaltaehkäistä orjuuden, mutta päätyykin itse orjaksi ja huomaa melkein pitävänsä uudesta roolistaan. (Tietysti hän on hiukan ihastunut isäntäänsä, joten tilanne on sikäli odotettavissa.) Orjuutta Muumit eivät onnistu estämään, mutta tuleepahan taas seikkailtua.

Vihoviimeinen tarina, Muumipeikko ja kymmenen säästöporsasta, on harmillisen tavanomainen tarina. Muumiperhe menee isosedän syntymäpäiville, mutta naapuri kertoo isosedän olevan poissa. Muumiperhe olettaa hänen kuolleen ja he alkavat järjestellä hautajaisia ja hautamuistomerkkiä. Muistomerkin teettäminen on kallista ja Muumit myyvät isosedän säästöpossukokoelman saadakseen rahaa. Jälkikäteen selviää, että isosedän testamentti on kätketty yhden possun sisälle ja Muumien on hankittava possut takaisin tavalla tai toisella. Siinä vaiheessa, kun possut on yksi toisensa jälkeen tutkittu, palaa isosetäkin lomamatkaltaan. Tarina on tosiaan perushyvä, mutta olisin toivonut jonkinlaisia jäähyväisiä.

****

Noin, nyt on kaikki Muumisarjakuvat luettu. Hauskaa oli ja varmasti näitä tulee luettua uudestaankin. Uskon, että sarjakuvista (kuten Muumi-kirjoistakin) löytyy joka lukukerralla jotakin uutta ja hurmaavaa.

Varoitus tukalasta helteestä

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

(Instructions for a Heathwave, 2013)

Schildts & Söderströms 2014, 287s.

Suom. Maija Kauhanen

Varoitus tukalasta helteestä pitäisi lukea kiireettömästi, mieluiten tukalassa helteessä. Minulla ei ollut lukemisen kanssa kiire, mutta helteiden jälkeen piinaavan koleaksi kääntynyt ilma ei oikein sopinut kirjan tunnelmaan. Ehkä tämä säätilan muutos aiheutti  myös sen, että lukeminen oli todella hidasta ja vaivalloista.

On kesä1976 ja Lontoossa paahdutaan painostavassa kuumuudessa. Vettä säännöstellään kuivuuden jatkuttua jo kuukausia ja elämä tuntuu tahmealta. Grettan mies, Robert, lähtee ostamaan sanomalehteä, kuten joka aamu, mutta tällä kertaa hän ei tule takaisin. Grettan ja Robertin jo aikuiset lapset kiiruhtavat äitinsä tueksi ja etsimään kadonnutta isäänsä. Sisarusten välejä hiertää asia jos toinenkin ja muutamassa päivässä paljastuu erinäisiä salaisuuksia, niin omia kuin muidenkin.

Aoife joutuu vastustamaan halua kiristellä hampaitaan, heittää jotakin seinään. Miksi yksi vuorokausi perheen seurassa kykenee alentamaan ihmisen takaisin murrosikään? Jatkuuko tämä taantuminen vielä entisestään? Menettääkö hän tästedes kymmenen vuotta päivässä?

O'Farrellin kerronta on jälleen kerran taidokasta. Riordanin perheenjäsenet tuntuvat uskottavilta samoin heidän välisensä ristiriitaiset suhteet. Teksti ja käännös ovat hyvää kieltä, tarina on uskottava ja kiehtova. Silti jokin tässä kirjassa tökki vastaan. Ehkä lukuhetki oli täysin väärä, sillä en lukiessanikaan osannut nimetä kirjasta mitään vikoja. Pidin kaikesta, mutta en tarpeeksi. Lukeminen oli tosiaan kamalan hidasta ja jatkuvasti kaipasin jotakin nimeämätöntä piirrettä, joka olisi napannut minut kunnolla kirjan tapahtumiin mukaan.

Varoitus tukalasta helteestä kärsi väärästä lukuhetkestä, mutta on silti suosittelujen arvoinen kirja.

Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja

(Sommarboken, 1972)

WSOY Bon-pokkari 2014, 135s.

Suom. Kristiina Kivivuori

Tove Janssonin Kesäkirja taitaa kuulua aika monen suomalaisen vuotuiseen kesälukemistoon. Minä luin Kesäkirjan nyt ensimmäistä kertaa, mutta ihan varmasti tulen lukemaan tämän vielä monesti uudelleen. Ihana kirja kesistä, mökkielämästä, isoäidista ja pikku Sophiasta.

Sophia ja isoäiti ovat hyvät ystävät. He viettävät tiiviisti aikaa yhdessä, etenkin kesäisin mökillä saaressa. Isäkin on mukana, mutta useimmiten uppoutuneena omiin puuhiinsa. Välillä Sophia ja isoäiti ryömivät pitkin saarta salaisilla retkillään, juttelevat pientä mieltä askarruttavista suurista asioista tai rakentavat pienen Venetsian. Kerran Sophia saa kesävieraan mökille, mutta Pipsaksi kutsuttu Berenike ei sopeudukaan mökkielämään kuten Sophia (ja isoäitikin) olisivat toivoneet.

Koska Tove Jansson on kirjoittanut kirjoihinsa paljon tositapahtumia ja henkilöitä, kuvittelin koko ajan lukiessani isoäidin Toveksi ja Sophian Toven veljen tyttäreksi, Sophia Janssoniksi. Oli miten oli, Sophian ja isoäidin välit ovat ihanat. Heidän kanssakäymisensä on luontevaa, luottamuksellista ja sellaista, missä kumpikin saa ottaa omaa tilaa, jos siltä tuntuu. Kesä näyttää monet kasvonsa hellepäivistä kesämyrskyihin. Sekä luonto että isoäidin ikääntyminen kuvataan todella kauniisti ja kursailematta, todentuntuisesti.

Ehdin aloittaa Kesäkirjan viimeisimpänä hellepäivänä ja olisin mielelläni lukenut koko kirjan auringon paahtaessa niskaa. Toisaalta, kyllähän se sadekin on yhtä autenttinen kesäsää, joten eipä sekään lukuiloa pilannut. Tämä kirja sopii tietenkin oivallisesti kesälukemiseksi, mutta aivan yhtä hyvin muihinkin vuodenaikoihin ja varsinkin niihin hetkiin, kun ikävöi kesää niin että sattuu.

Kolmetoista syytä

Jay Asher: Kolmetoista syytä

(13 Reasons Why, 2007)

Otava 2014, 249s.

Suom. Annika Eräpuro

Reilu vuosi sitten luin Jay Asherin kirjan Sinä ja minä sitten joskus. Tykkäsin kirjan ideasta ja tyylistä noin ylipäätään, joten halusin lukea myös tämän Asherin uusimman suomennoksen. Kehujakin kirja on saanut ihan mukavasti, joten odotukseni olivat sopivasti korkealla.

Kolmetoista syytä on aiheeltaan rankka. Itsemurhan tehnyt tyttö on nauhoittanut seitsemän c-kasetin verran syitä teolleen. Kaseteilla kerrotaan kolmestatoista  ihmisestä, jotka kukin vuorollaan saavat kasetit postitse, kuuntelevat ne läpi ja lähettävät sitten listan seuraavalle. Lukija "kuuntelee" kasetit yhdessä Clayn kanssa. Clay on ollut ihastunut Hannahiin, suudellut tätä vastikään bileissä, eikä voi ymmärtää, minkä itsemurha-ajatuksia ruokkivan virheen hän on tehnyt.

Tarina etenee pääasiassa Hannahin kasettien ja Clayn ajatusten vuoropuheluna. Tunnelma vaihtelee epäuskosta vihaan ja suruun, ikävään ja voimattomuuden tunteeseen. Tarina jättää turhauttavan ristiriitaisen olon, sillä Hannahin päätös tappaa itsensä on tietenkin väärä, turha. Totta kai aikuisen näkökulmasta on helppoa todeta, että huolista pitää puhua - edes vanhemmille, jos ei ystäviä ole eikä koulusta löydy aikuista kuuntelijaa, joka ottaisi asiat tarpeeksi vakavasti.

Kirja toiminee hyvänä keskustelunavauksena nuorille ja heidän kanssaan työskenteleville. Kirjassa annetaan muutama vinkki, kuinka huomata oppilaan mahdolliset itsemurha-ajatukset ja kuinka voisi yrittää auttaa. Lisäksi kirjan lopussa on MLL:n auttavan puhelimen numero (116 11), johon voi soittaa kun haluaa puhua. Puhelinlinjat ovat auki arkisin klo 14-20 ja viikonloppuisin klo 17-20. Puhelut ovat täysin luottamuksellisia.

Aiheeltaan rankka kirja, jonka jälkimaku ei mitenkään voisi olla hilpeä. Muutamia uskottavuusongelmia ja päivittämistä kaipaavia kohtia (c-kasetit, tehdäänkö niitä edes enää?), mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.