Veden vallassa

Sini Helminen: Veden vallassa
Myllylahti 2018, 232s.

Sini Helmisen Väkiveriset sarjan päätösosassa - korjaus: vielä tulee yksi osa! Seikkailut eivät lopukaan tähän! - seikkaillaan enimmäkseen pinnan alla.

Yläkoulua käyvä Mari asuu kahdestaan isänsä kanssa omakotitalossa järven rannalla. Äiti on kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin, tai ainakin näin Marille on aina kerrottu. Isää pidetään höyrähtäneenä, sillä hän toitottaa avoimesti kaikkialla menninkäisistä ja muista Kalevalan hahmoista. Entinen paras ystävä on muuttunut näennäisen itsevarmaksi ja ilkeäksi kovikseksi, joka uusien parhaiden ystäviensä kanssa pilkkaa ja naljailee Marille aivan kaikesta mahdollisesta.

Isä on kieltänyt Maria uimasta läheisessä järvessä, mutta kun Mari huomaa kylvyssä jalassaan suomun, alkaa järvi kiinnostaa häntä uudella tavalla. Järven pinnan alla onkin menossa melkoiset kuohunnat ja huomaamattaan Marikin on pian sotkettu Vellamon ja Ahdin suunnitelmiin.

Veden vallassa poikkeaa aiemmista osista - ainakin minun mielestäni - siten, että tässä eivät "todellinen" ja yliluonnollinen maailma kohtaa aivan niin paljon kuin aiemmissa osissa. Toki  muutama taruolento näyttäytyy myös veden pinnan yläpuolella, mutta oikeastaan minkäänlaista suurta kohtaamista ei pääse syntymään.

Mari ei pääse helpolla sen paremmin veden alla kuin kuivalla maallakaan, mutta toivottavasti hänen elämänsä vähitellen helpottuisi.

Pidin tästä kirjasta ja luin sitä mielelläni, mutta etenkin loppukohtaus oli sellainen, että Veden vallassa olisi sopinut ehkä paremmin sarjan keskimmäiseksi kirjaksi. Viihdyttävää luettavaa joka tapauksessa.

Nightlights

Lorena Alvarez: Nighlights
Nobrow 2016, 56s.

Sandy rakastaa piirtämistä. Hän näkee ihania, värikkäitä unia ja monet piirroksista kuvaavatkin noita lumoavia uniolentoja. Koulussa on yksinäistä ja välillä sielläkin tulee piirreltyä omiaan. Eräänä päivänä koulun pihalle ilmaantuu uusi tyttö, Morfie. Hän ihastelee Sandyn piirroksia, mutta jotain kieroakin on tapahtumassa.

Tarinallisesti Nightlights on oikeastaan aika keskiverto, mutta visuaalisesti aivan omaa luokkaansa. Sandyn unihahmot voisi kehystää seinälle ja tuijottaa niitä television sijaan. Kuvitus on eloisaa ja vauhdikasta, värien käyttö runsasta ja erittäin toimivasti tunnelmaa korostavaa.

Piirrostyyli on tosi sievä ja pyöreän pehmoinen (sanoi hän asiantuntijoiden sanastoa käyttäen), mutta tarvittaessa sekin näköjään muovaantuu tosi pelottavaksi ja synkäksi.

Nightlights on ihastuttava ja toimi hyvin myös pelkkinä kuvina lapselle, joka ei vielä englantia osaa.

Älä mene pois

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois
(Stay With Me, 2017)
Atena 2018, 300s.
Suom. Heli Naski

Joillakin kirjoilla on lukijaan samanlainen vaikutus kuin iskulla palleaan.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n esikoisromaani Älä mene pois on kylmäävän upea teos. 

Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa neljä vuotta, mutta lasta ei näy eikä kuulu. He ovat käyneet tutkimuksissa ja kokeilleet kaikki mahdolliset - ja osan mahdottomista - keinoista, eikä Yejide silti tule raskaaksi. Akinin äiti odottaa lapsenlasta malttamattomammin kuin kukaan ja siksi hän ilmaantuu Yejiden ja Akinin kotiin uuden vaimon kanssa. Hän luottaa siihen, että kun uusi vaimo tulee raskaaksi, myös Yejiden keho ymmärtää viimein kuinka se tapahtuu.

Yhteen kirjaan mahtuu niin paljon tunnetta, että sen päätyttyä tunsin samaa uupumusta kuin hillittömän suruitkukohtauksen jäljiltä. Alussa on kaipuuta ja surua, sitten järkytystä, pettymystä, raivoa ja tyrmistystä. On myös luovuttamista, alistumista, epäuskoa ja lisää surua. Onneakin on, hellyyttä ja rakkautta.

Luin tämän kirjan ulkona, lämpötilan huidellessa ainakin lähellä hellelukemia. Aurinko ja lämpö auttoivat siirtymään 1985-2008 vuosien Nigeriaan, keskelle melkein modernia aikakautta, jossa perinteillä on edelleen luja asemansa.

Älä mene pois ei ole missään vaiheessa ennalta-arvattava. Ainakaan minulle ei ollut. Eläydyin vuorotellen Yejiden ja Akinin kertomaan, ymmärsin molempia ja kävin läpi molempien tunnepaljouden.

Mielettömän hieno ja koskettava kirja. Suosittelen etenkin kuumana (vapaa)päivänä luettavaksi.

Kooste 4/2018

Allison, Sarin, Fleming, Cogar:
Giant Days volume 7
Boom! Box 2018, 112s.

Rakastan Giant Daysia!
Tässä sarjakuvassa toimii ihan kaikki juonesta väritykseen, piirrosjäljestä fonttivalintaan. Täydellistä!

Seitsemännessä kokoelmassa vietetään joulua, seurataan sivusta Deanin odottamatonta seurustelusuhdetta, Esther yrittää fiksuuntua ja selvitetään tyttöjen vuokrakämpän autotallista kuuluvien outojen äänien aiheuttajaa. Sarja on yhtä aikaa arkinen ja silti hauskasti vinksahtanut. Hahmoissa on luonnetta, eivätkä he mene vahingossakaan sekaisin keskenään. Tykkään ihan pöhölönä.

Tässäkin osassa oli muuten yhden puhekuplan verran selvää suomea: "örin örin joulu yö". Ilahduttavaa ja kiinnostavaa!

Matt Adrian:
The Mincing Mockinbird
Guide to Troubled Birds
Blue Rider Press 2012, 64s.

Guide to Troubled Birds on pikkusiskon tekemä löytö. Hän esitteli netissä hupaisasti nimettyjä lintumaalauksia ja kun kerran niihin liittyvä kirja oli saatavilla niin minä tilasin sen. Kirja on pikkuinen, mutta törkeän hauska.

Kuten näkyy, jo ulkomuotoon on panostettu runsaasti.
Persoonallisten lintumaalausten lisäksi kirjasta löytyy ikään kuin mininovelleja kohtaamisista lintujen kanssa. Linnut ovat selkeästi huomattavasti arveluttavampia tapauksia, kuin olen koskaan kuvitellut!

Ihailkaa vielä tätä takakannen kuvaa:

Rune Ryberg: Jätti
(Gigant, 2013)
Kumiorava 2014, 62s.
Suom. Antti Koivumäki

Kahden huippuhyvän kirjan jälkeen on vähän mälsää blogata kirjasta, joka tarjosi hurjasti vauhtia, mutta vähän mitään sen lisäksi.

Rune Rybergin Jätti-sarjakuva on suoraviivainen neidonkaappaus - takaa-ajo - taistelu - loppu -muotoinen tarina, jossa ei oikein ole mitään muuta. Hahmot jäävät pinnallisiksi, samoin tapahtumat.

Omaperäinen piirrostyyli ja runsas värin käyttö pelasti kuitenkin paljon. Tai no, ehkä ei pelastanut, mutta niiden takia sarjakuvan viitsi sentään lukea.

Jean-Philippe Peyraud: Kauneuspilkkuja
Kolme muunnelmaa
(Grain de beautè, 2003)
WSOY 2010, 140s.
Suom. Saara Pääkkönen

Jean-Philippe Peyraudin Kauneuspilkkuja sisältää kolme muunnelmaa tilanteesta, jossa ex-rakastavaiset päätyvät hauskan illan päätteeksi harrastamaan seksiä.

Jälkihehkuissa miehellä on ollut tapana laskea naisen kauneuspilkut, niin nytkin.

Ihan kivoissa pikku tarinoissa puidaan entisiä ja nykyisiä parisuhteita, toisen hyviä ja huonoja puolia. Samasta tilanteesta voi syntyä monenlaisia kohtauksia, jotka voisivat myös päättyä hyvin eri tavoin.

Ideana kiva, piirrosjäljeltään miellyttävä, mutta kokonaisuutena helposti unohtuva sarjakuva.

Pauli Kallio: Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää
Suuri Kurpitsa 2018, 80s.
Piirrokset: Reetta Niemensivu

Lyhenevä kesä -sarjakuvaa olen lukenut kotona käydessä Nivala-lehdestä. Yksittäisinä luettuna en ole näihin kauheasti ihastunut, mutta näin albumina homma toimii tosi kivasti.

Annikki, Jaakko ja Antero asuvat jossakin pikkukylässä, ehkä jossain päin Pohjanmaata, ehkä jossain pohjoisempana tai ihan muualla päin Suomea. Eletään 1970-luvun alkua ja on - tietenkin - kesä.

Kaverukset käyvät uimassa, seikkailevat, syövät pullaa ja tekevät kaikkia muitakin kivoja juttuja. Tykkäsin!

Varjagien laulu & Noita-akka nimeltä Baba Jaga

Ville Hytönen: Varjagien laulu
Noita-akka nimeltä Baba Jaga
Savukeidas 2018, 30 & 33s.
Kuvitus: Nikolai Roerich & Ivan Bilibin

Silloin tällöin on mielenkiintoista lukea perinteisiä satuja. Ville Hytönen on kirjoittanut kaksi perinteistä sadunkerrontaa kunnioittavaa teosta, joita kuvittavat kahden jo edesmenneen venäläistaiteilijan maalaukset. Kuvat ovat siis olleet olemassa ennen tarinoita, mutta teksti nivoo kuvat ehyeksi tarinaksi.

Varjagien laulu kertoo kansasta, joka lähtee purjehtimaan etelään Rusin maiden läpi. Matkan varrella suunta hieman muuttuu ja varjagit päätyvät asumaan toisaalle, outoon maahan jossa heitä aletaan kutsua viikingeiksi.

Noita-akka nimeltä Baba Jaga sisältää kolme satua. Ne ovat muodoltaan ja sisällöltään perinteisempiä satuja kuin Varjagien laulu. Näissä tarinoissa on leski-isiä ja äitipuolia sekä ilkeä noita-akka, Baba Jaga, joka syö lapsia.

Sinänsä sadut sopivat kaiken ikäisille lukijoille, mutta ehkä näistä olisi eniten iloa 3-4 -luokkalaisille. Varjagien laulussa tekstiä on hyvin vähän ja kuvat kertovat tarinaa melkein enemmän kuin sanat, Baba Jagassa taas teksti tekee suuremman työn.

Pidän kovasti tästä Hytösen tavasta herättää vanhat maalaukset uudestaan eloon.


---


Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

The thrilling adventures of Lovelace and Babbage

Sydney Padua: The Thrilling adventures of Lovelace and Babbage
The (mostly) True story of the first computer
Penguin Random House 2015, 317s.

En enää edes muista milloin ostin itselleni joksikin lahjaksi (synttäri? joulu?) tämän Sydney Paduan mainion sarjakuvakirjan, joka kertoo enimmäkseen tositarinan siitä, kuinka Ada Lovelace kirjoitti tiettävästi maailman ensimmäisen tietokoneohjelman.

Tämä tiukasti totuudessa pysyvä tarina on vain parinkymmenen sivun mittainen, mutta ihan hirvittävän mielenkiintoinen. Padua on todella paneutunut sekä Lovelacen että Charlie Babbagen, analyyttisen koneen eli tietokoneen esi-isän keksijän, elämänvaiheisiin ja on ujuttanut ala- ja loppuviitteisiin runsaasti sellaista tietoa, jota on ollut vaikea ujuttaa sulavasti osaksi sarjakuvaa.

Kun tositarina on kerrottu, Padua siirtyy hyödyntämään rinnakkaistodellisuutta. Todellisuudessahan Babbage ei koskaan saanut rakennettua analyyttistä konettaan, vaan kone oli olemassa vain paperilla. Rinnakkaistodellisuudessa analyyttinen kone on fyysisesti olemassa ja toiminnassa ja yhdessä Lovelace ja Babbage kokevat erinäisiä seikkailuja.

The thrilling adventures of Lovelace and Babbage on kerta kaikkiaan ihastuttava kirja! Sarjakuvana tämä olisi varmasti parhaimmillaan toisella lukukerralla, kun alaviitteet eivät vaatisi niin kovasti paneutumista ja voisi antaa tarinan viedä. Vaikka etenkin tekninen sanasto tuotti minulle ongelmia, enkä todellakaan voi väittää ymmärtäneeni analyyttisen koneen toiminta-ajatusta, tunnen silti oppineeni jotakin. Esimerkiksi sen, että Napoleon III:n vaimon kertoman mukaan kuningatar Viktoria ei koskaan katsonut taakseen selvittääkseen tuolin sijainnin, vaan istahti mihin halusi ja lakeijat tai muut palvelijat pitivät huolen siitä että tuoli ilmestyi tarvittavalle paikalle!

Taitelijan vaimo

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Otava 2018, 15h 20min
Lukija: Erja Manto

Olipa kivaa kuulla, mitä Erikssonin Idalle ja etenkin hänen Kirsti-tyttärelleen kuuluu. Kirsti palaa Pariisista ja avioituu pikatahtia kuvanveistäjä Ilmari Aaltosen kanssa. Syntyy muotihuone ja pian jo ensimmäinen lapsikin. Välillä piipahdetaan uusi reissu Pariisissa ja surraan heitä, joiden elämä päättyy.

Taiteilijan vaimo on tasavahvaa jatkoa Syrjästäkatsojan tarinoille. Pidin tästä enemmän kuin edellisestä osasta, jossa erilaiset julkimot tunkivat väen väkisin tarinaan, vaikka heille ei oikein olisi ollut luontaista paikkaa siinä. Toki tässäkin vilisee kuuluisuuksia, mutta ainakin minusta tuntui, että ei ehkä yhtä paljon kuin aiemmassa osassa tai sitten en vain kiinnittänyt heihin niin paljoa huomiota.

Äänikirjoja kuunnellessa tulee tehtyä monenlaista ja nämä puuhastelut kietoutuvat muistissa hauskasti yhteen tarinan kanssa. Taiteilijan vaimosta muistan, miten hankalaa on vaihtaa pyörään sisä- ja ulkokumit ja yrittää samalla hahmottaa renkaan pyörimissuunta. (Ensin meni väärin ja sitten oikein, kun maltoin painaa paussia vähäksi aikaa.)

Armada

Ernest Cline: Armada
(Armada, 2015)
Gummerus 2018, 373s.
Suom. J. Pekka Mäkelä

Ernest Clinen Ready Player One -romaani lunasti erikoispaikan sydämestäni viimeistään siinä vaiheessa, kun meidän 10-vuotias lukea posotti sen aivan innoissaan. Siinä kirjassa toimii aivan kaikki: idea, hahmot, viittaukset populaarikulttuuriin ja - oman kokemukseni perusteella - äänikirjatoteutus.

Armadaa odotinkin kielipitkällä ja kun kirjan sain, tuo samainen vitosluokkalainen jemmasi Armadan omaan huoneeseensa. Jostakin syystä hänellä ei se lukeminen oikein lähtenyt käyntiin ja sain jonkin ajan päästä lukea tämän ihan itse.

Armadassa alkaa tapahtua heti ensimmäisellä sivulla. Kesken oppitunnin Zack Lightman näkee ulkona avaruusaluksen. Ei mitä tahansa epämääräistä lentävää lautasta, vaan selkeän kopion Armada-videopelin aluksista. Ensireaktionaan Zack uskoo tulleensa hulluksi. Ei kukaan terve ihminen näe ufoja, keskellä päivää varsinkaan.

Nopeassa tahdissa alkaa kuitenkin tapahtua monia uskomattomia asioita ja tuossa tuokiossa Zack onkin yksi niistä henkilöistä, joiden käsissä on ihmiskunnan tulevaisuus. Oliko Zackin edesmenneen isän villeissä teorioissa videopelien perimmäisestä tarkoituksesta sittenkin jotakin perää?

Goodreadsissa olin pistänyt merkille, että Armada on saanut varsin laimeat arvostelut ja joitakin lyttääviäkin arvosteluja. Minä odotin tältä toimintaa ja viihdykettä ja molempia kyllä riitti ylenmäärin. Tässä kirjassa on lukuisia viittauksia vanhoihin peleihin ja elokuviin, mutta en tainnut tunnistaa niistä yhtäkään. Ehkä tämä oli etu, koska en joutunut lukemaan entuudestaan tuttuja juonikuvioita.

Minulle Armada oli mukavan veikeä toimintaviihdepaketti, jossa mielikuvitukselle on annettu runsaasti liikkumatilaa.

Kiepaus

Vuokko Hurme: Kiepaus
S&S 2017, 248s.
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Työkaveri suositteli meille iltasatukirjaksi Vuokko Hurmeen Huimaa-sarjan avaavaa Kiepausta. Olin aikaisemmin lainannut tämän kolmasluokkalaiselle luettavaksi, mutta häntä ei näin paksu ja vähäkuvainen kirja houkutellut.

Kiepaus kertoo Lennasta, 8-vuotiaasta tytöstä, joka asuu perheineen Kardumissa. Kardum syntyi Lennan äidin ollessa lapsi, kun koko maailma kiepsahti ylösalaisin. Monet kuolivat tai tipahtivat taivaalle kiepauksen sattuessa ja Lennan tuntema maailman onkin hyvin erilainen kuin tämä meidän. Elämä ylösalaisessa maailmassa on oikein mukavaa ja jännittävääkin, mutta sitten puhdas juomavesi uhkaa loppua.

Kiepauksen maailma mielikuvitusta kutkuttava. Ihmiset, joita Lenna on elämänsä aikana kohdannut vain muutamia, kulkevat paikasta toiseen (käytännössä rakennuksesta toiseen) vaijereiden varassa. Vettä ei tuhlata peseytymiseen ja likaantuneet vaatteetkin viskataan ikkunasta taivaalle sen sijaan, että ryhdyttäisiin pyykkihommiin.

Yllätyin siitä, kuinka synkkä Kiepaus oikeastaan oli. Tai jos nyt ei aivan synkkä, niin tunnelmaltaan uhkaava kuitenkin: milloin tahansa talon perustukset voivat pettää ja koko rakennus syöksyä taivaalle. Yhdessä vaiheessa kirjaa aloin vähän nihkeillä, kun luulin tarinan kulkevan Veljeni leijonamielen tapaan jonkin Nangijalan tyyppisen paikan suuntaan, mutta loppujen lopuksi Kiepaus osoittautuikin hyväksi pakolaiskeskustelunavaukseksi

Tätä lukiessa meitä kaikkia taisi jännittää yhtä paljon. Jännitys tiheni tarinan lopussa siihen malliin, että viimeiset 50 sivua luimme yhdeltä istumalta. Harvan kirjan jälkeen syntyy näin hyviä keskusteluja!

Yhtä asiaa en kuitenkaan tahtonut sulattaa. Kardumilla on ikää karkeasti arvioiden 20 vuotta, mutta sinä aikana ihmiset eivät ole vaivautuneet järjestämään tavaroita selkeästi paikoilleen, vaan käyvät "ostoksilla" paikassa, johon on kasattu tavaroita epämääräisiksi pinoiksi? Jos se olisi ollut mahdollista, olisin teleportannut itseni Kardumiin ja pistänyt tavararöykkiöitä järjestykseen.

Syksyllä sarja jatkuu, kun toinen osa Kaipaus ilmestyy. Jännittävää nähdä, mihin suuntaan tarina jatkuu.

Syitä pysytellä hengissä

Matt Haig: Syitä pysytellä hengissä
(Reasons to Stay Alive, 2015)
Viisas Elämä 2016, 283s.
Suom. Jaakko Heinimäki

Matt Haigin Syitä pysytellä hengissä sattui silmiini sattumalta ja päätin lukea sen sisältöön etukäteen sen enempää tutustumatta. Jotenkin onnistuin kuitenkin etukäteiskuvittelemaan kirjan aika erilaiseksi kuin millaiseksi se lopulta paljastui. Kuvittelin nimittäin, että tämä olisi aika hassu lista elämän kivoista asioista, mutta tässä kyllä tarvotaan huomattavasti synkemmän sävyisissä vesissä.

24-vuotiaana Haig asui tyttöystävänsä kanssa Ibizalla. Elämä oli kivasti mallillaan, kun yhtäkkiä kaikki romahti. Mitään selkeää syytä romahdukselle ei ollut, mutta yhtäkkiä Haig menetti elämänhalunsa. Haig kärsi masennuksesta, ahdistuksesta ja eroahdistuksesta, jotka rajoittivat normaalia elämää todella paljon.

"Ahdistus poistaa kaikki pilkut ja pisteet, joita tarvitsemme saadaksemme tolkkua itsestämme."

Vähitellen, hyvin hitaasti, Haig alkoi jälleen nähdä elämässä myös positiivisia asioita. Haig kirjoittaa olevansa nykyisin kirjailija masennuksen ansiosta, ei siitä huolimatta.

Vaikka kirjan aihe on synkkä, sen perusasenne on toiveikas. Tämä selittyy paljolti sillä, että Haig on kirjoittanut kirjan vasta vaikeimpien aikojen jäätyä taakse. Syitä pysytellä hengissä tarjoaa vertaistukea masentuneille, mutta myös masennusta kokemattomille mahdollisuuden sujahtaa keskelle kaikkea sitä toivottomuutta ja voimattomuutta. On liian helppoa möläytellä "kaikkiahan joskus masentaa" -lausahduksia, jos ei lainkaan ymmärrä, kuinka kokonaisvaltaisen lamauttavaa masennus on.

"Just, aivokalvontulehdus. Kuule, asenne ratkaisee."

Ilopangon vankilan naiset

Maija Salmi: Ilopangon vankilan naiset
Valokuvat: Meeri Koutaniemi
Like 2017, 161s.

El Salvadorin sisällissota päättyi vuonna 1992, mutta maan olot eivät ole merkittävästi parantuneet. Maan turvattomuudesta kertoo hyvin paljon se, että vuonna 2016 siellä tapahtui yli 5000 murhaa. Jengejä on paljon ja ne pitävät reviireistään tiukasti kiinni, eikä kerran jengikuvioihin mukaan lähteneellä ole kovin hyviä mahdollisuuksia päästä niistä pois. Koulutustaso on huono, etenkin naisilla ja etenkin maaseudulla. Vaikka työllisyysprosentti on hyvä, palkat ovat niin pieniä, että niillä on vaikea tulla toimeen.

Katolilaisen maan aborttilainsäädäntö on järkyttävän tiukka. Abortista seuraa vankilatuomio. Tuomioita jaellaan varsin mielivaltaisesti ja olemattomin todistein ja El Salvadorin vankiloissa on tälläkin hetkellä lukuisia naisia tuomittuna abortista, vaikka he ovat saaneet keskenmenon, lapsi on kuollut kohtuun tai menehtynyt synnytyksessä tai heti sen jälkeen. Oikeuslaitoksen leväperäisyys näkyy, oli rikos mikä tahansa.

Vankiloiden olot ovat epäinhimilliset. Vankilat ovat tupaten täynnä ja vain harva saa viettää yönsä sängyssä. Vangitkaan eivät tule toimeen ilman rahaa, sillä esim. hygieniatuotteet on ostettava itse.

Salmi ja Koutaniemi ovat tehneet suuren ja tärkeän työn antaessaan Ilopangon vankilan naisille, entisille ja nykyisille, mahdollisuuden kertoa tarinansa. Koutaniemen mustavalkoiset valokuvat ovat härkähdyttäviä, karuja ja upeita. Salmi kirjoittaa rajusta aiheesta selkeästi ja vetävästi, harvaa tietokirjaa tulee luettua kuin vetävää romaania.

Emma 1-10

Kaoru Mori: Emma 1-10
Sangatsu Manga 2002-2008, 2017s.
Suom. Katariina Kauppila (osat 1-7)
Matleena Paukkunen (osat 8-10)

Kaoru Morin 1900-luvun alkuun sijoittuva Emma-sarja oli kevyttä viihdykettä haastavan arjen keskellä. Eläköityneen kotiopettajattaren piikana vuosikaudet työskennellyt Emma ihastuu yläluokkaiseen William Jounseen (jonka nimi sarjan loppupuolella muuttuu Jonesiksi). Vaikka luokkayhteiskunta alkaa hiljalleen murtua, eivät "epäsäätyiset" suhteet kaikkien silmissä ole suotavia ja Emmakin koettaa taistella tunteitaan vastaan. Ihastuminen (ja rakkaus) on kuitenkin molemminpuolista ja monien vastoinkäymisten jälkeen luvassa on onnellinen loppu.

Emman ja Williamin tarina kestää oikeastaan vain seitsemän osan verran, sillä kolme viimeistä osaa ovat kokoelma lyhyitä taustatarinoita sarjan muista henkilöistä. Muutamassa tarinassa Emma ja Williamkin ovat sentään mukana.

Vähän tässä sarjassa alkoi puuduttaa kaikki se pidättyvyys yhdistettynä niin kovin palavaan rakkauteen. Ehkä olen hirveän huono lukemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä (etenkin sarjakuvissa) ja siksi rakastuminen tuntui olevan kaukana kaikista näistä jäykistä olemuksista ja pälyilevistä, punastelevista katseista.

Emma ei ole Aron morsianten veroinen kokonaisuus, mutta oikein laadukasta mangaa kuitenkin.

Beta, Sensored Reality 1

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Sensored Reality 1
Tammi 2018, 8h 27min.
Lukija: Maija Lang

Vuonna 2117 maailma ei ole enää entisellään. Vedenpinta on noussut ja Suomikin on muuttunut yhtenäisestä valtiosta muutamaksi kaupunkivaltioksi. Isänsä kuoleman jälkeen Meri-Tokiosta Helsinkiin muuttavalla 16-vuotiaalla Minakolla on monenlaisia vaikeuksia sopeutua uuteen ympäristöön. Pelifirmassa työskentelevä äiti on kiireinen, eikä koulu kiinnosta Minakoa, jolle isä on antanut lempinimen Bug, sillä kaikkein mieluimmin hän käyttäisi kaiken aikansa pelaamiseen.

Minako valitaan vähän väkisin erään uuden pelin betatestaajaksi. Peli sijoittuu keskiaikaiseen Japaniin ja uudenlaiset pelivälineet tekevät pelaamisesta ennennäkemättömän todellisen tuntuista. Kun peli lanseerataan suurelle yleisölle, Bugin siihen mennessä hankkimat pelitaidot joutuvat todelliseen koetukseen.

Beta aloittaa Sensored Reality -trilogian, jossa Bug selvittää isänsä kohtaloa ja jossa peleillä ja peliteollisuudella on keskeinen rooli. Jollain tasolla vertasin tätä kirjaa Ernest Clinen Ready Player Oneen, josta tehty elokuva julkaistiin tänä vuonna. Vertaaminen oli paitsi tyhmää myös turhaa, sillä vaikka molemmat sijoittuvat lähitulevaisuuteen ja molemmissa pelaaminen on keskeisessä roolissa, koen näiden kuitenkin olevan kaukana toisistaan. Clinen kirjassa ammennetaan runsaasti retropeleistä ja vanhoista elokuvista, kun taas Betassa ei juuri taakse päin katsella.

En ole mikään himopelaaja, mutta muutamiin peleihin olen kuitenkin itseni koukuttanut. Edelleen tahkoan Overwatchia ja Fortnitekin on tullut tutuksi, mutta tarinavetoisia pelejä en ole pelannut aikoihin. Silti Bugin pelihimo oli helposti tunnistettavissa. Ja kuka nyt voisi vastustaa noin realistisia pelejä!

Äänikirja ei ehkä ollut kirjalle paras mahdollinen formaatti. Luulin pitkään, että Bugin nimi oli Pak, enkä ihastunut lukijan tulkintaan Bugin puhetyylistä. Fyysisen kirjan lainasin kirjastosta vanhimmalle pojalle, joka kerrankin tarttui kirjaan ilman vastalauseita ja on jopa muutaman kerran ryhtynyt lukupuuhiin ilman kehotusta!

Pidän tästä, että peleistä kirjoitetaan myös kirjoja. Pelit ja kirjathan eivät ole sellaisia, että pitäisi valita jompi kumpi, vaan voi aivan hyvin valita molemmat.

----

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Lincoln Bardossa

George Saunders: Lincoln bardossa
(Lincoln in the Bardo, 2017)
Siltala 2018, 415s.
Suom. Kaijamari Sivill

Olen lukijana tavallaan vähän tylsä, sillä viihdyn oletusarvoisesti parhaiten varsin perinteisen kerronnan parissa. Tykkään kronologiasta, selkeästä kerronnasta ja suorasta tekstistä, joka ei yritä ilmaista asioita aina mutkan kautta.

Lincoln Bardossa on selkeästi kaukana mukavuusalueeltani, mutta silti se onnistui viehättämään suuresti.

Saundersin ensimmäinen romaani pyörii Abraham Lincolnin William-pojan kuoleman ympärillä. Yhdysvaltain sisällissota on täydessä vauhdissa, kun 11-vuotias William vilustuu ja kuolee. Abraham on lapsen menetyksestä suunniltaan ja vierailee poikansa kryptassa lukuisia kertoja. William itse seuraa isänsä käyntejä hautausmaalla oudosta välitilasta, bardosta, ja on tietenkin hämillään ja kauhuissaan kaikesta näkemästään.

Tarinaa kertovat vuorollaan muut hautausmaan bardossa jumissa olevat sielut sekä todellisista ja fiktiivisistä julkaisuista kerätyt tiedonpätkät. Teksti koostuu muutaman sanan tai sivun mittaisista vuorosanoista, joista koostuu lopulta melko selkeä kuva kunkin menneisyydestä ja siitä, mitä he oikeastaan nykyään ovat. Jokainen tulkitsee asioita omista näkökulmistaan, itselleen parhain päin.

Abraham Lincoln taas joutuu kohtaamaan kuoleman eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Miltä tuntuu jättää jäähyväisiä kuolleelle pojalleen ja tajuta sisällissodan aiheuttavan saman tuskan lukuisille muille?

Tavallaanhan tämä on vähän sekava kirja. Kun jokaisen pienen tekstipätkän perässä kerrotaan lähde tai kertoja, lukukokemus menee helposti hajanaiseksi. Onnistuin saavuttamaan lukiessa loistavan luku-umpion, jolloin kaikki ulkopuolinen todellakin pysyi jossain taustalla ja sain antautua täysin tekstin vietäväksi.

Virkistävän omalaatuinen teos!

Iso härkä

Mikko Kamula: Iso härkä
Gummerus 2018, 602s.

Viime kesänä olin aivan myyty Mikko Kamulan esikoisteokselle, Ikimetsien sydänmailla. Jatkoa Juko Rautaparran perheen tarinalle saatiin tänä keväänä, eikä hehkutuksia tarvitse säästellä tämänkään kirjan kohdalla.

Iso härkä jatkaa sulavasti siitä, mihin Ikimetsien sydänmailla päättyi. Iso härkä piinaa Tenhoa unissa ja vähitellen kaikkien on uskottava, ettei kyse ole tavallisista painajaisista. Neljännesmies vaikeuttaa perheen elämää entisestään kohtuuttomilla vaatimuksillaan ja epäinhimillisellä käytöksellään. Tenho jatkaa tietäjänopissa, Varpu yrittää sopeutua uuteen rooliinsa perheessä ja Mateli tekaisee paran.

Totean saman kuin muutaman kerran aiemminkin: erikoisen hyvästä kirjasta on todella vaikea kirjoittaa blogiin! Juonesta en oikein halua paljastaa mitään, etten vain vahingossakaan pilaa mitään muilta lukijoilta. Kaikki, mitä tähän saan näpyteltyä, kuulostaa saman tien auttamattoman lattealta. Mutta olkoon, jatketaan.

Kirjassa tapahtuu paljon, mutta silti viimeisellä sivulla tuntui siltä, että tarina jäi aivan liian pahasti kesken. Kamulan teksti on todella vaivatonta luettavaa, sellaista että luulee lukevansa vain pari sivua, mutta jotenkin sivut kääntyvät huomaamatta niin että kohta onkin jo sata sivua luettuna.

Pidän yhtä lailla hahmoista ja ajankuvasta, kerronnasta ja juonenkulusta. Edelleen ihastelen sitä vaivattomuutta, jolla kodinhaltiat, menninkäiset sun muut hahmot ottavat tilansa ja roolinsa tässä tarinassa. En lokeroisi Metsän kansa -sarjaa fantasiaksi, korkeintaan jonkinlaiseksi (muinais)arkifantasiaksi.

Kolmannelle osalle aion raivata lukuvuoron sillä hetkellä, kun kirja ilmestyy.

Yllätä minut

Sophie Kinsella: Yllätä minut
(Surprise me, 2018)
WSOY 2018, 11h 21min
Suom. Kaisa Kattelus
Lukija: Leena Pöysti

Sophie Kinsellan ei-Himoshoppaaja-kirjat ovat minun luottohömppiäni. Yllätä minut viihdytti yhtä takuuvarmasti kuin aiemmatkin.

Sylvie ja Dan ovat onnellinen aviopari. Heillä on kiva koti, kaksi lasta ja molemmilla ihan mieluisat työpaikat ja tosiaan se parisuhdekin voi oikein hyvin. Mutta sitten käy ilmi, että molemmat ovat fyysisesti niin hyvässä kunnossa, että yhteisiä vuosia on edessä jopa 68. Ja yhtäkkiä yhteinen tulevaisuus tuntuukin melkein kammottavan pitkältä. Ettäkö melkein 70 vuotta tuon yhden ja saman ihmisen kanssa? Sylvie ehdottaa Danille, että heidän olisi hyvä pitää avioliittonsa virkeänä järjestämällä toisilleen yllätyksiä, koska mikä voisi mennä vikaan! Iki-pitkän avioliiton ohella Sylvietä vaivaa se, että Dan suhtautuu nihkeästi Sylvien edesmenneeseen isään. Sylvie itse muistaa isänsä hurmaavana ja aika lailla täydellisenä miehenä, mutta Dan ei tunnu muistavan samoja asioita.

Yllätyksiä onkin luvassa, osa hulvattoman hauskoja (yhdelle nauroin ääneen), osa kiusallisia ja lopulta surullisiakin. Viihdyin kirjan parissa vallan mainiosti, missä toki auttoi mainiosti eläytyvä lukija, Leena Pöysti.

Takuuvarmaa viihdykettä flunssaisellekin päälle!

Aavehevosen arvoitus

Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus
Karisto 2018, 127s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Aavehevosen arvoituksen lainasin alunperin 3-luokkalaiselleni lukudiplomia varten luettavaksi. Yllättäen (eli kuten tavallista) lasta ei äidin kirjavalinta kiinnostanut ja kirja kökötti kirjastopinossa koskemattomana hyvän aikaa. Vähän suivaannuin lapsen vastahankaisuuteen ja päätin ottaa tämän upeasti kuvitetun kirjan iltasatulukemiseksi. Ja haa! niin vain oli se aluksi nihkeästi suhtautunut poikakin vaatimassa joka ilta vielä yhtä lukua, pliiiiiis!

Aavehevosen arvoitus aloittaa Apassit-sarjan, joka sijoittuu 1900-luvun alun Helsinkiin. Ystävykset Samuli, Otto, Heikki ja Erik perustavat Apassit-nimisen salaseuran ja päättävät ryhtyä ratkomaan erikoista rikossarjaa. Viime aikoina on nimittäin tapahtunut useamman kerran niin, että kuin tyhjästä on noussut sankka sumu, josta on laukannut esiin suuri aavehevonen hohtavan sinisine silmineen. Hevonen on rikkonut liikkeiden ikkunoita ja paljon on tavaraakin kadonnut. Apassit saavat täydennystä kahden pikkusiskon verran ja seikkailu pääseekin nopeasti vauhtiin.

Tämä on kerta kaikkiaan mainio kirja! Seikkailu on vauhdikas ja sopivan jännittävä. Lapsista oli hauskaa tunnistaa nimeltä joitakin kirjassa mainittuja paikkoja viime kesäisen Helsinki-reissumme jäljiltä. Vielä hauskempaa oli tosin se että kirjan päähenkilöille löytyi vastineet lähipiiristä, joten kuvittelimme seuraavamme kuopuksen, vaarin, papan ja isin kaverin seikkailuja.

Carlos da Cruzin kuvitus ansaitsee erikoishuomion. Kuvitus on runsasta, ilmeikästä ja värisävyiltään upeasti tarinaan sopivia. Teksti ja kuvat tukevat toisiaan todella hienosti.

Monarkian muruset

Kaisa Haatanen & Sanna-Mari Hovi:
Monarkian muruset
Johnny Kniga 2018, 398s.

Minun oli tarkoitus aloittaa tämä postaus kertomalla siitä, miten kiinnostunut olen kuninkaallisista. Sitten tajusin, että en ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut (etenkään nyky-)kuninkaallisista, vaikka olenkin muutamat häät melkein alusta loppuun katsonut ja tietysti uutisia lueskellut. En minä silti epäkiinnostunutkaan ole, joten Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin pieni mutta paksu tietokirja oli melko itsestäänselvästi lukulistallani.

Monarkian muruset pitää sisällään ihan älyttömän määrän tietoa. Vaikka kuinka koitin keskittyä, menin aivan iloisesti sekaisin ristiinnaineiden kuninkaallisten sukupuiden oksistoissa, joissa anoppi voi olla myös serkku tai jotakin vastaavaa.

Tiesittekö muuten, että Liechtenstein on yksi maailman merkittävimpiä tekohampaiden valmistajia? Minä en.

Haatanen ja Hovi kirjoittavat humoristisesti, mutta kaikesta näkyy, että kuninkaallistietoutta (ja erikoisia kuninkaallisia muistoesineitä) heiltä löytyy. Siellä täällä marginaaleissa on tekijöiden kommentteja muutenkin letkeää tekstiä elävöittämässä.

Enimmäkseen nautin sekä kirjan sisällöstä, taitosta ja asenteesta, mutta yksi suuri miinus on pakko mainita. Pidän ylipäätään toisten ulkonäön arvostelua aika turhana (vaikka ymmärrän hyvin, että joskus esimerkiksi joku hattu voi olla sellainen, että on aika mahdotonta pitää suutaan kiinni), mutta erityisen mautonta on mennä arvostelemaan alaikäisten ulkomuotoa. Eräästä nyt teini-ikäisestä kruununprinsessasta esimerkiksi todetaan, että hän "näyttää perineen enempikin isänsä ulkonäköä, mutta onneksi vuodet voivat vielä tehdä tehtävänsä." Ja ikään kuin tämä ei riittäisi lisätään marginaalissa, että "Tyttöset puettiin pitkään samanlaisiin - tyttömäisiin - asuihin. Se ei ollut kruununprinsessan kannalta erityisen hyvä juttu." 

Paria tällaista asiatonta kommenttia lukuunottamatta kirja on kuitenkin erittäin positiivisella asenteella kirjoitettu. Tekstiä täydennetään lukuisin kuvin ja siellä täällä on tehty myös hauskoja listauksia esimerkiksi kuninkaallisista tehdyistä elokuvista, kuninkaallisista anopeista ja prinssi Philipin suustaan päästämistä sammakoista.

Kaiken kaikkiaan valaisevaa luettavaa varsinkin kaltaiselleni kuninkaallismaallikolle, joka tietää aiheesta entuudestaan vain vähän.