Kesken jäänyt kirja: Evelynin seitsemän kuolemaa

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa
OTava 2020, 492s.
Suom. Jaakko Kankaanpää

Luen hyvin vähän dekkareita tai jännäreitä, mutta silloin tällöin iskee kaipuu piinaavan jännityksen pariin. Evelynin seitsemän kuolemaa kuulosti monin tavoin ihanteelliselta kirjalta. Sitä kuvataan takakannessa yhdistelmäksi Agatha Christien dekkareita ja Black Mirror -tv-sarjaa. Christietä olen lukenut vain muutaman kirjan verran, mutta pitänyt niistä kaikista, Black Mirrorista taas tykkäsin niin paljon kuin ahdistavista ohjelmista vain voi.

Evelynin seitsemän kuolemaa sijoittuu syrjäiseen - ja vähän raihnaiseen - kartanoon, jonne on kutsuttu joukko vieraita tanssiaisia viettämään. Illan päätteeksi kartanon tytär, Evelyn, murhataan. Seuraavana aamuna vieraat heräävät uudestaan tanssiaispäivään ja Evelyn murhataan uudestaan. Vain murhaajan paljastamalla kierre voidaan katkaista ja aika alkaa kulkea normaalisti.

Asetelma on siis todella kutkuttava ja kiinnostava. Tekstikin on ihan sujuvaa, mutta jokin tässä tökki heti alkuunsa. Luin, luin ja luin, mutta kun sivulla 160 en edelleenkään ollut päässyt tarinan imuun, oli vain pakko luovuttaa. En kiinnostunut päähenkilöstä, Aiden Bishopista, jonka (vaihtuvin) silmin tarina etenee. Kukaan hahmoista ei itse asiassa herättänyt isompaa kiinnostusta, ei edes se kuoleva Evelyn.

Siinä missä kuvittelin kirjan tarjoavan jännitystä ja yllättäviä käänteitä, luin vain tylsistyneenä käänteistä, jotka eivät kiinnostaneet.

Kirja on kuitenkin kerännyt paljon kehuja, joten todennäkösiesti vika oli puhtaasti lukijassa. Ei minun kirjani, mutta monien muiden kyllä.

Memento mori

Tiitu Takalo: Memento mori
WSOY 2020, 228s.

Memento mori -sarjakuva-albumi kertoo Tiitu Takalon omista kokemuksista. Hän havahtuu keskellä yötä sietämättömään päänsärkyyn, joka lamauttaa koko kehon. Takalo viedään ambulanssilla ensiapuun, jossa hänellä todetaan hengenvaarallinen aivoverenvuoto.

Takalo kertoo kokemuksestaan avoimesti, myös toipumiseen liittyvistä haasteista. Takalon tarina tulee lähelle ja koskettaa. Piirrosjälki on ihailtavan luontevaa ja ilmeikästä. Hillityt värit muutamine tehosteväreineen tukevat tarinan tunnelmaa vahvasti.

Ei tästä oikein muuta voi sanoa kuin että erittäin laadukas sarjakuva kokemuksesta, jota ei kenellekään toivoisi osuvan.

Giant Days vol. 12

John Allison: Giant Days vol. 12
Boom! Box 2020, 112s.
Kuvitus: Max Sarin & John Allison

Ai että, Giant Daysin kahdestoista albumi on 75 prosenttisesti mahtava.

Edillä on haasteita tyttöystävänsä kanssa, jolla taas on haasteita alkoholin suhteen. Daisy menee autokouluun, Estherin työpaikalta katoaa tavaraa ja Susan haluaa ratkaista kadonneiden tavaroiden arvoituksen. McGraw:n veli menee naimisiin, mikä olisi sinänsä mielenkiintoista, mutta Allisonin itsensä kuvittamana liian kulmikasta luettavaa.

Tykkään näistä kaveruksista kovasti, vaikka toivoisinkin tyttöjen olevan nykyistä tiiviimpi kolmikko. Eihän se kovin uskottavaa olisi, kun elämä tahtoo aina tunkea joka väliin, mutta en ole vielä ollenkaan valmis sellaiseen hitaasti erilleen kasvamiseen, mitä ehkä on jo ilmassa.

Mutta onneksi jatkoa on vielä tulossa. Toivottavasti Allison malttaisi pysyä käsikirjoittajana ja jättää kuvituksen Sarinin vastuulle.

Suhteellisen vapaata

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata
Otava 2020, 380s.

"Mä oon miettinyt tätä romantiikan pakkoa. Että presidenttiehdokas voi kyllä kyseenalaistaa evoluution ja puoli Pohjanmaata on rokotekriittisiä, mutta kukaan ei tunnu kyseenalaistavan romanttista rakkautta."

Noin nelikymppinen Klaara rakastaa miestään, mutta seksi ei enää oikein kiinnosta. Siis Ilmarin kanssa. Parisuhteessa seksi on jotakin, mikä pitää suorittaa suuriin piirtein säännöllisesti, jotta sitä voisi hyvällä omallatunnolla olla ajattelematta jonkin aikaa. Klaara haluaisi seksin olevan sellaista, kuin se tuoreissa suhteissa parhaimmillaan on: kiihkeää, himokasta, houkuttelevaa - uutta. Kun parisuhdeterapeutista ei ole minkään valtakunnan apua, Klaara ehdottaa Ilmarille avointa suhdetta. Voisiko sellainen toimia?

"Kun pääsee rauhassa laukkaamaan aidan toiselle puolelle, huomaa ettei siellä ole sen kummempaa."

Suomisen kirja näyttää päälle päin kevyeltä viihderomaanilta, mutta sisältö on kantta huomattavasti tukevampaa. Kirjan alkupuoli veti hyvin, mutta jostakin syystä oma lukuvauhtini tyssäsi hyvin pian päähenkilöiden Tinderiin kirjautumisen jälkeen. Jotenkin odotin, että suhteen "avaamisesta" olisi puhuttu enemmän. Joko keskenään tai kavereiden kanssa. Toki Klaara puhuukin, mutta keskustelut ovat enimmäkseen hyvin yksipuolisia: Klaara kertoo hänen ja Ilmarin uudesta järjestelystä ja muut lähinnä taivastelevat. Rakentavaa tai edes kovin kiinnostunutta keskustelua ei kauheasti pääse syntymään.

"Parisuhde on kirjoittanut itselleen omat säännöt. Muissa ihmissuhteissa omistuksenhalu on kielteistä. Jo lapsena lelut pitää jakaa. Jos aikuinen omii kavereita tai töissä panttaa tietoa, pidetään häntä ärsyttävänä ja lapsellisena. Mutta Parisuhde noudattaa aivan omia lakejaan."

Kerronta etenee Klaaran näkökulmasta, mutta välillä esiin nostetaan Parisuhde. Nämä osuudet olivat kiinnostavia, sillä ne onnistuvat tönimään pinttyneitä ajatusmalleja.

Suhteellisen vapaata on kiinnostava kirja, mutta loppua kohti väsähdin. En tiedä oliko tarinaa pitkitetty liikaa vai olinko odottanut jotakin hätkähdyttävämpää.

Hurja jengi

Aaron Blabey: Hurja jengi
Into 2020, 138s.
Suom. Annukka Kolehmainen

Olen ihastellut kirjaston ruotsinkielisellä osastolla hauskan näköistä kirjasarjaa ja vähän tuhahdellut kateudesta, kun Aaron Blabeyn The Bad Guys:eja ei ole käännetty suomeksi. Paitsi että nyt on!

Hurja jengi koostuu herroista Susi, Hai, Käärme ja Piraija. Herra Susi on kutsunut koolle kolme muuta yleisesti pahiksena tunnettua tyyppiä, sillä hänen mielestään on aika tehdä ryhtiliike. Ei enää ilkeyksiä ja julmuuksia, vaan hyviä tekoja! Vanhoista tavoista on vain vähän hankala pyristellä eroon, etenkin jos ei oikeastaan ole itse edes toivonut mitään muutoksia, vaan mieluummin söisi kuin pelastaisi puuhun juuttuneen kissan.

Hurja jengi on hauska ja vauhdikas kirja. Se sopii erityisen hyvin niille lukijoille, jotka ovat kahlanneet Neropatit ja Kapteeni Kalsarit moneen kertaan läpi ja kaipaavat jotakin saman tapaista luettavaa. Blabeyn teksti ja kuvat ovat ilmeikkäitä ja hahmot pöhköydessään hyvin sympaattisia. Parasta on tietysti se, että sarjan seuraava osa ilmestyy suomeksi jo ensi syksynä.

Kevinin huikea pako

Philip Reeve: Kevinin huikea pako
Aurinko kustannus 2020, 157s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Lentävä, pulska Kevin-poni on jälleen täällä!
Kevin asuu Maxin kotitalon katolla ja elo on oikein kivaa. Ystävykset puuhailevat yhdessä niitä näitä ja kaikki sujuu mukavasti. Teinitähti Misty Twiglet hankkii lähiseudulta kartanon, jonka puistoon hän haluaa koota erikoisia olentoja. Lentävä poni olisi kiva lisä kokoelmaan, mutta eihän Kevin ole myytävissä. Maxin sisko ihailee Misty Twigletiä ja lentää Kevinillä tähteä tapaamaan, mutta vierailu ei pääty ollenkaan hyvin.

Kevinin huikea pako on sievä pieni kirja, joka vetoaa monenikäiseen lukijaan. Meillä sen luki ensimmäisenä ekaluokkalainen, sitten minä. Tarinassa on sopivassa mittakaavassa seikkailua ja jännitystä. McIntyren runsas kuvitus on ilo silmälle ja tukee tarinaa loistavasti. Hieman käännöksessä on ajoittaista kömpelyyttä, mutta se ei juuri menoa haittaa.

Tämä on haaste

Celeste Barber: Tämä on haaste
Aula & Co 2020, 279s.
Suom. Terhi Kuusisto

Näyttelijä ja koomikko Celeste Barber taitaa olla tunnetuin mm. muotikuvia versioivasta Instagram-tilistään, niin myös minulle.

Tämä on haaste on letkeä omaelämäkerrallinen teos, jossa Barber kertoo, no, elämästään. Barberilla on ADD (tai mahdollisesti ADHD, en nyt muista, en kuunnellut niin tarkasti, sanoo hän), joten koulunkäynti oli hänelle haastavaa keskittymisvaikeuksien vuoksi. Barberin tyyli pysyy kautta kirjan varsin leppoisana, vaikka aiheet eivät todellakaan ole vain kivoja tai hassuja.

Kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa ja muistan siitä parhaiten sellaisen kohdan, kun Celesten isosisko kertoo tälle heidän (keksitystä!!) kuolleesta veljestään, joka on haudattu ulkovaraston lattian alle. Tarina on toki ihan kamala, mutta nauratti minua silti.

Barber kirjoittaa ilmavasti ja miellyttävän jutustelevaan sävyyn, joten kirjan lukeminen kävi hämmentävän nopeasti. Kansikuvan kepeys on hienoisessa ristiriidassa sisällön kanssa, mutta mitäpä tuosta. Tämä on haaste on mainio kirja.

Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol.1

Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius:
Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol. 1
Into 2020, 248s.

Juice puhuu on sellainen kirja, jonka lukeminen tuntuu kuuntelemiselta. Kirja onkin koottu vuosien 1989-1990 aikana tehdyistä haastatteluista, joten ei ole mikään ihme että taiteilijan ääni kuuluu. Alkuun vaati totuttelua se, että kirjassa puhuu todellakin vain Leskinen: haastattelijoiden repliikit on karsittu pois. Oletettavasti myös Leskisen puheista valtaosa on jätetty kirjan kansien ulkopuolelle, sillä 40-tuntisen haastattelun puolikkaassa olisi takuulla ollut materiaalia tuhdimpaankin kirjaan.

Kirjassa edetään periaatteessa kronologisesti Leskisen saapumisesta Tampereelle XV yö (Tauko III) -levyn julkaisemiseen asti. Mutta kuten nyt muisteloissa usein käy, yhdestä asiasta tulee mieleen joku aiempi tapahtuma ja siitä ehkä joku kolmas, joten ajallisesti pompitaan välillä kuitenkin vähän siellä täällä.

Liekö ahneutta vai mitä, mutta olisin halunnut lukea enemmän Leskisen laulujen taustoista. Vaikka levytykset käydään mukamas tarkasti läpi, kaikista kappaleista Leskinen ei (tässä kirjassa) sano välttämättä yhtään mitään.

Odotin hieman syvällisempää pohdintaa tai ylipäätään jotakin uutta tietoa, sanotaanhan takakannessakin, että kirja "perustuu leikkaamattomiin haastattelunauhoihin, joita ei koskaan aiemmin ole päässyt julkisuuteen." No, vaikka hieman petyinkin - ja myönnetään että loppua kohti jopa hieman turruin kirjan lukemiseen - Juice puhuu on joka tapauksessa kiinnostava teos. Toisenkin osan aion ehdottomasti lukea.

Lähikaupan nainen

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Gummerus 2020, 126s.
Suom. Raisa Porrasmaa

36-vuotias Keiko on tehnyt osa-aikatyötä samassa lähikaupassa jo 18 vuotta. Yleensä osa-aikatyötä tekevät vain opiskelijat ja vielä harvempi ei edes haaveile toisenlaisesta, kunnianhimoisesta, työstä. Keiko on kuitenkin erilainen kuin muut. Hän ei ole koskaan seurustellut, eivätkä sosiaaliset suhteet ylipäätään ole hänelle helppoja tai edes kovin kiinnostavia. Lähipiiri kuitenkin painostaa Keikoa parisuhteeseen ja parempaan työhön. Osin muita miellyttääkseen, osin saadakseen painostuksen loppumaan, Keiko yrittää ratkoa "ongelmat" tehokkaasti ja järkisyihin vedoten.

"Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa."

Lähikaupan nainen on erikoinen kirja. Keiko on hahmona kiinnostava, mutta kieltämättä varsin omituinen. Hän ei ole miellyttävä, mutta se ei häiritse häntä itseään lainkaan. Mutta vaikka en Keikosta pitänytkään, minua turhautti hänen lähipiirinsä jatkuva mäkätys. Jos kerran joku on aivan tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se on, olkoonkin jonkun toisen silmissä vaatimatonta, niin miksi se on muille niin iso ongelma? Jos yksi haaveilee perhe-elämästä, ei se silti ole kaikkien unelma.

Tämä kirja jätti omituisen jälkimaun. Tavallaan pidin kirjasta paljonkin, mutta jälkeen päin Keikon tarinan ajattelemisesta tulee melkeinpä epämiellyttävä olo.

Katie-Kate

Anu Kaaja: Katie-Kate
Teos 2020, 257s.

Anu Kaajan Katie-Kate päätyi luettavakseni ihan sattumalta. Nostelin töissä uusia kirjoja esille, kun kiinnitin huomioni kivan väriseen kirjaan. Pikaplarasin sisältöä ja katsoin, että onpa ilmavan näköinen taitto ja niin kannoin kirjan kotiin. Vasta kotona luin takakansitekstin ja aloin empiä: olisikohan Kate Middleton -kaksoisolennon ja iäkkäämmän rojalistipariskunnan suhde ihan minun juttuni? Varsinkaan, jos kirjassa "valtavirtaporno ja tuhkimosadut iskevät yhteen ennennäkemättömällä voimalla."

Mutta minä melkeinpä rakastuin tähän omituiseen kirjaan!
En ole ihan varma siitä, mitä loppujen lopuksi luin, mutta tämä on loistava!
Erityisen hämmentävää on se, että Kaaja todellakin onnistuu yhdistämään prinsessat (sekä ihan oikeat kuninkaalliset että Disney-prinsessat), pornon monissa muodoissaan ja Katie Pricen toimivaksi kokonaisuudeksi. Tai en minä tiedä onko tässä yksi kokonaisuus vai monta pientä, mutta ihan sama!

Täytyy tutustua Kaajan aiempiinkin kirjoihin jossakin vaiheessa.