Valkoisen pilven maa

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa
(Im Land der weissen Wolke, 2007)
Bazar 2015, 892s.
Suom. Sanna van Leeuwen

Kaksi naista, joilla on hyvin erilaiset taustat, tutustuvat toisiinsa Dublin-laivalla matkalla Lontoosta Uuteen-Seelantiin vuonna 1852. Kotiopettajattarena työskennellyt Helen on vastannut lehti-ilmoitukseen, jolla on haettu vaimoja Christchurchin seurakunnan kunnollisille kristityille miehille. Kahden kirjeen perusteella Helen on vakuuttunut tulevan miehensä ihanuudesta ja on onnensa kukkuloilla kun matka järjestyy ilmaiseksi. Hänen tarvitsee vain huolehtia laivamatkan ajan paikallisen seurakunnan Uuteen-Seelantiin lähettämistä nuorista tytöistä, kas kun Uudessa-Seelannissa on pulaa paitsi vaimoista, myös kunnollisesta palvelusväestä. Gwyneira Silkham taas on kuuluisan lampaankasvattajan villikkotytär, jonka naimakaupoista päätetään epäkorrektisti korttipelipöydässä: tuleva appiukko voittaa tytön isältään korttipelissä. Toki Gwynillä on ainakin teoreettinen mahdollisuus kieltäytyä sokkoavioliitosta, mutta seikkailunhaluinen tyttö lähtee matkaan varsin innokkaasti.

Elämä uudessa ympäristössä - ja varsinkaan ne aviomiehet - eivät kuitenkaan aivan vastaa Helenin ja Gwyneiran odotuksia. Kumpikaan ei kuitenkaan anna periksi, vaan tekee parhaansa tehdäkseen arjesta mahdollisimman hyvää.

Nautin Valkoisen pilven maasta todella paljon. Ensinnäkin kirjassa on niin iso fontti, että flunssaisenakin lukeminen sujui vaivatta. Tarina on samaan aikaan ankea ja ihana, romanttinen ja kamala. Vähän sellainen McLeodin tyttäret yhdistettynä 1850-luvun uudisraivaajaelämään Uudessa-Seelannissa: ratsastamista, tilanhoitoa, lampaita, työmiehiä, ripaus romantiikkaa ja vastoinkäymisiä. Pidin siitä, kuinka Lark ei jäänyt junnaamaan mihinkään kohtaan, vaan kuljetti tarinaa reippaasti ajassa eteenpäin. Jossain vaiheessa vähän puhahtelin ennalta-arvattaville juonenkäänteille, mutta rehellisesti sanoen vielä useammin Lark ei tyytynytkään ihan niihin ilmeisimpiin ratkaisuihin.

Vaikka Gwyneira ja Helen ovat kirjan keskeisimpiä henkilöitä, heidän rinnalleen nousee myös kelpo joukko muuta väkeä. Ja vaikka välillä tuntui, että tutut ihmiset kohtasivat toisiaan vähän turhankin epätodennäköisissä paikoissa (kuten Gabaldonin Matkantekijä-sarjassa: sama missä päin maapalloa Jamie ja Claire kupeksivat, kohta on ovella jono vanhoja tuttuja Skotlannista), kullakin hahmolla on myös ihan perusteltu syy olla siellä missä on, tekemässä sitä mitä tekee.

Mielenkiintoisen lisän tarinaan tuovat maorit. Heidän kulttuuriaan ja rinnakkaiseloa uudisraivaajien kanssa kuvataan luontevana osana tarinaa. Ennen niin sopuisa yhteiselo on vähitellen ajautumassa karille, joten tulevissa osissa maoreilla on varmasti yhä suurempi rooli. Valkoisen pilven maa on trilogian ensimmäinen osa ja tämän perusteella varmasti luen nekin. Lark tarjoaa vaivattomasti luettavaa viihdettä, johon on helppo uppoutua pitkäksi aikaa.

Gangsterimummi

David Walliams: Gangsterimummi
(Gangsta Granny, 2011)
Tammi 2016, 271s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsin tuorein suomennettu kirja, Gangsterimummi, takasi viihdyttävät iltasatuhetket liki kahdeksi viikoksi. Viime vuonna luettuun Poikaan ja mekkoon ihastuin niin valtavasti, että pelkäsin pettyväni kaikkiin tuleviin Walliamsin teoksiin. Mutta höpsis, turhaan murehdin!

Mummi on 11-vuotiaan Benin mielestä maailman tylsin mummi. Pakollinen viikoittainen vierailu mummin luo on aina samanlainen: kaaliruokaa, scrabblea, kaaliruokaa ja scrabblea. Isä ja äiti vouhottavat paritanssista ja toivovat ainoan poikansakin ryhtyvän tulevaisuudessa tanssijaksi. Ben itse haaveilee putkimiehenurasta - ja siitä, ettei olisi pakko mennä mummin luo, ainakaan joka viikko, varsinkaan yökylään. Mutta sitten erään kerran salaa keksipurkkia kauhoessaan Ben ei löydäkään keksejä vaan purkin täydeltä mitä upeimpia koruja. Ben alkaa vakoilla mummiaan ja lopulta mummin on tunnustettava olevansa itse asiassa yksi maailman parhaista jalokivivarkaista. Benin ja mummin suhteessa tapahtuu täyskäännös ja yhteinen ryöstökeikka tekee elämästä ennenkuulumattoman jännittävää.

Tälläkin kertaa Walliams käsittelee isoja aiheita suorasukaisen huolettomasti. Benin vastahakoisuus mummilavierailuita kohtaan on niin peittelemätöntä kuin se tuon ikäisillä voi olla. Toisaalta asia jää vanhemmilta pääosin noteeraamatta, koska heillä on niin kiire viihdyttää itseään, eikä Benin vastalauseille siksi liiemmin lotkauteta korviaan. Mummi näyttäytyy tylsänä, haisevana vanhuksena lukijallekin, aina siihen asti, että gangsteriosuus alkaa.

Walliamsilla näyttää (näiden kolmen suomennetun teoksen perusteella, toim.huom.) olevan tapana kirjoittaa letkeän humoristinen tarina, joka kuitenkin lopussa kääntyy vakavammaksi. Tai no oikeastaan ei ihan niinkään. Aiheet ehkä muuttuvat, mutta huumori ei unohdu. Tavallaan tällainen voisi tuntua ärsyttävältä tai teennäiseltä, mutta minusta Walliamsilla pysyy homma hyvin hallussa.

Gangsterimummi nauratti, vakavoitti ja nauratti uudestaan.

The Strange Library

Haruki Murakami: The Strange Library
Harvill Secker 2014, 77s.
Käännös: Ted Goossen

Kirjaston fantasiahyllystä löysin sattumalta Haruki Murakamin pikkuruisen ja viehättävännäköisen kirjan The Strange Library. Kannessa on tuollainen herttainen vanhanaikainen lainauskortin tasku, joka herätti välittömästi kiinnostukseni. Pikaselauksella huomasin, että kirja on myös kuvitettu erikoisella tavalla: osa kuvista on vanhojen kirjojen kuvitusta, osa kirjastojen käyttämiä leimoja, eri kirjasintyylejä jne. Kirjan visuaalinen olemus on varmasti tarkoituksella kenelle tahansa kirjastoa (ja lukemista) rakastavalle räätälöity.

Niin paljon kuin kirjan ulkoinen olemus minua edelleen viehättää, itse tarina oli sanalla sanoen outo. Pienehkö poika poikkeaa koulun jälkeen kirjastoon etsimään tietoa Ottomaanien veronkeruutavoista. Kirjastotäti suorastaan komentaa pojan menemään kellariin, huoneeseen numero 107. Poika ei ole koskaan aiemmin huomannut, että kirjastossa ylipäätään on kellarikerros, mutta hän löytää hakemansa huoneen helposti. Huoneessa istuu äkäisehkö mies, joka hakee ripeästi pojalle tämän toivomat kirjat, joita ei kuitenkaan saa lukea kuin tietyssä huoneessa pitkän, sokkeloisen käytävän päässä, lukitun oven takana. Nopeasti poika tajuaa olevansa vankina ja odottaa tulevansa syödyksi hetkenä minä hyvänsä.

Periaatteessa tarina kuulostaa edelleen jännittävältä. Kirja on kuitenkin niin tolkuttoman lyhyt, etenkin kun kuvat vievät runsaasti tilaa tekstiltä, ettei tässä ehdi kehittyä oikein minkäänlaista tunnelmaa. Juoni etenee suoraviivaisesti ja kauhealla kiireellä aina onnelliseen loppuun (ja varsin onnettomaan jälkinäytökseen) asti. En oikein tajua, onko kirja tarkoitettu aikuisille vai lapsille. Ja mikä ihme tämän perimmäinen idea on? "Tässä ois tää poika, joka menee kirjastoon ja kokee niin kamalia, ettei enää koskaan astu jalallaan kirjastoon. Hyvä idea kirjaksi!"

Tämä kakku on päältä kaunis, mutta sisältö ei maistunut minulle.

Mieli ja maisema - kirjailijoiden työhuoneita

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen:
Mieli ja maisema - kirjailijoiden työhuoneita
Avain 2015, 264s.

Kirjailijoiden työtä on helppo romantisoida: siellä he kyhjöttävät kirjoituskammioissaan raapustamassa sulkakynällä pergamentille tarinoita toisensa perään. Kynttilän lepattava liekki valaisee hädin tuskin riittävästi, mutta kirjailija on niin inspiraationsa vietävänä, ettei hän huomaa valon puutetta sen paremmin kuin väsymystä tai nälkääkään. Teksti todellakin soljuu paperille vaivattomasti, tyystin ponnistelematta. Koko elämä on yhtä flowta ja autuutta…

Mieli ja maisema on mitä hurmaavin katsaus 23 nykykirjailijan työtiloihin ja -tapoihin. Kullakin on omanlaisensa tavat, mutta yhteistä kaikille on se, ettei kirjoittaminen todellakaan joka hetki ole silkkaa autuutta. Kirjailijan työ on työtä siinä missä kaikki muutkin. Inspiraatiota on melko turha jäädä odottelemaan, vaikka ei sitä tekstiä kannata ihan veren maku suussakaan väkisin vääntää.

Tehokkaasti tiivistäen voisi sanoa, että kirjailijat ovat yhtä heterogeeninen ryhmä kuin lukijatkin: kahta samanlaista tuskin onkaan.

Minä lueskelin tätä kirjaa hitaasti nautiskellen, kunnes huomasin että siitä on varaus ja piti hotkaista viimeiset sata sivua yhdessä illassa. Oli todella mielenkiintoista lukea myös itselle entuudestaan tuntemattomien kirjailijoiden tarinoita. Suuret ja laadukkaat valokuvat taas antavat tirkistelymahdollisuuden uteliaalle lukijalle.

Ehdin aamulla hätäisesti kirjoittaa yhden lainauksen muistiin:

Raija Oranen haluaa kirjoittaa niin, että lukija pääsee helpolla: "Kielen pitää olla pursi, johon lukija voi astua, rentoutua kaikessa rauhassa ja antaa viedä. Ei tarvitse pelätä karille ajamista, eikä tarvitse ryhtyä äyskäröimään. Lukijan ei pidä joutua ihmettelemään, mikä hemmetin kulkupeli tämä on."

Juuri tällaista vaivatonta kieltä itsekin lukijana arvostan suuresti.

Se

Stephen King: Se
(It, 1986)
Tammi 2015, 1136s.
Suom. Ilkka ja Päivi Rekiaro

Stephen Kingin teoksista melkoinen määrä on luokiteltavissa kauhukirjallisuuden klassikoiksi. Se on kiistatta yksi niistä. Viimeinkin yksissä kansissa julkaistu kirja on karmea järkäle. Sivumäärä ei tosin pelota, toisin kuin tuo inhottava pellen naama kirjan kannessa ja selkämyksessä. Minun pitikin päällystää tämä ruokakaupan mainoksella, että pystyin lukemaan Sitä myös lasten hereillä ollessa. (Mainos ei kylläkään kestänyt käytössä vaan se oli korvattava strategisesti sijoitelluilla post-it -lapuilla.)

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, vuosissa 1958 ja 1984. Kirjan nykyajassa kuusi aikuista saa puhelun vanhalta lapsuudenystävältään, jonka olemassaoloa yksikään ei enää edes muistanut. On tullut aika lunastaa vuosia sitten annettu lupaus ja palata Derryyn, jossa tapahtuu outoja asioita. Vuonna 1958 nuo samat aikuiset ovat lapsia, jotka joutuvat kohtaamaan pahuuden kasvoista kasvoihin. Lapsia ja nuoria katoaa ja kuolee, mutta aikuiset eivät tunnu reagoivan siten kuin vastaavissa tilanteissa heidän odottaisi toimivan. Menneet tapahtumat selviävät lukijalle samaan tahtiin kuin aikuistuneet lapset niitä muistavat.

Kirjan rakenne on hieno, mutta aluksi vähän raskas. Vaikka olen lukenut Sen aiemminkin (ja nähnyt elokuvan monesti), minulla kesti aika pitkään päästä kunnolla sisään tarinaan. Kingin kerronta on hyvää, mutta minulle Se on yksi vähiten mieluisista kirjoista. Derryä piinaava Se on totta kai ahdistava kammotus ja jotenkin koko tarina on inhottavan niljakas, paikoin jopa vastenmielinen.

Kirja on joka tapauksessa luettavuudeltaan erittäin hyvä. Ainoastaan satunnaiset kirjoitusvirheet vähän häiritsevät. Oletan, että virheet ovat digitointiohjelman aiheuttamia, sillä mikä muu selittäisi ri:n muuttumisen n:ksi tai pikku ällän isoksi iiksi.

Rabbin katti 1 & 2

Joann Sfar: Rabbin katti & Rabbin katti 2, Maanpäällinen paratiisi

Egmont kustannus 2006, 142s & 2007, 138s.

Suom. Kirsi Kinnunen & Saila Kinnunen

Rabbin katti -sarjakuvat ovat olleet lukulistalla pitkään. En oikein tiedä, mitä näiltä odotin, mutta ainakaan ei olisi pitänyt yllättyä siitä, että merkittävässä roolissa on erään rabbin kissa.

Rabbin kissa, jolla ei ole kattia kummempaa nimeä, syö rabbin papukaijan ja saa siltä puhetaidon. Katti puhua pulputtaa, pääasiassa valheita ja väittelee mielellään isäntänsä kanssa etenkin uskontoon liittyvistä asioista. Ensimmäisessä osassa käsitelläänkin runsaasti juutalaisuutta sekä käytännön että teorian tasolla.

Rabbin katti 2:ssa tutustutaan Leijona-Malkaan, leijonan kanssa Algeriaa kiertävään mieheen. Hänet tunnetaan kaikkialla, mutta vähitellen ihannointi on muuttamassa muotoaan. Isät päästävät naimaikäiset tyttärensä kuuntelemaan Leijona-Malkan tarinointia, eivätkä kuvittelekaan että heidän välillään voisi tapahtua jotakin luvatonta. Leijona-Malkasta on tulossa iäkäs mies ja se on hänelle kova paikka.

Albumin toisessa tarinassa kerrotaan Afrikan Jerusalemista. Tarinan hauskin kohtaus on ehdottomasti se, kun Rabbi ystävineen Jerusalemia etsiessään kohtaa Tintin, nuoren belgialaisen reportterin, joka ei todellakaan ole sieltä välkyimmästä päästä.

Tykkäsin näistä albumeista ihan sopivasti. En mitenkään rakastunut Sfarin piirrostyyliin ja kaunokirjoituksella kirjoitetut "kertojanlaatikot" oli työläästi luettavia. Sarjaan on ilmestynyt viime vuonna ranskaksi kuudes osa (näissä albumeissa on siis koottuna osat 1-5) ja kyllä sekin olisi kiva lukea.

Teatterissa: Kultarinta

Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista siinä toivossa, että saisin ajatukseni koottua ja jäsenneltyä järkeviksi lauseiksi. Näköjään niin ei ole käymässä ainakaan lähiaikoina, joten tässäpä haparoivan haltioitunut teksti huikeasta kokemuksesta.

Keväällä 2014 luin yhden viime vuosien kaikkien aikojen parhaista kotimaisista kirjoista. Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta vei mukanaan ja jätti lähtemättömät jäljet. Nyt alkuvuodesta kuulin, että Kultarinnasta on tekeillä näytelmä, vieläpä täällä Kokkolassa! Tammikuun loppupuolella kaupunginteatterilla järjestettiin avoimet harjoitukset ja kirjailijatapaaminen Anni Kytömäen kanssa. Oi sitä onnea, kun sain Kultarintaani omistuskirjoituksen ja pienen piirustuksenkin! :)

Lipun ostin heti näytelmän ennakkoesitykseen, joka kuitenkin jouduttiin perumaan sairastumisen vuoksi. Onnekseni ensi-illassa oli vielä tilaa ja pääsin sittenkin nauttimaan upeasta näytelmästä ensimmäisten joukossa.

Kultarinta-näytelmän on kirjan pohjalta kirjoittanut Hanna Ojala, joka myös ohjasi näytelmän. Hän onkin tehnyt todella hyvää työtä. Jykevästä kirjasta oli (ainakin minun mielestäni) saatu näytelmään mukaan kaikki oleellinen. Välillä tapahtumat etenivät vauhdikkaasti, mutta silti koin näytelmän etenevän kiireettömästi. Lavastus, valot ja äänet on toteutettu nerokkaasti ja koko näyttämö on tehokkaassa käytössä. Etenkin eturivissä näytelmä tuli hyvällä tavalla iholle, ainoastaan kuiskaajan pikkuinen lamppu häiritsi aluksi vähän.

Päärooleissa, Erik Stenforsina ja hänen tyttärenään Mallana nähdään Tuomo Kemppainen ja Aija Pahkala. Molempien roolisuoritukset ovatkin kerta kaikkiaan loistavat. Tosin on kyllä sanottava, että koko muukin näyttelijäkaarti tekee hengästyttävän hyvää työtä: rooleja on jokaiselle useampia, mutta katsojalle jokainen rooli on niin selkeä, ettei sekaantumisen vaaraa ole.

Minulle Kultarinta oli näytelmänäkin todella, todella väkevä kokemus. Välillä nauratti, välillä ahdisti ja vähän piti itkeäkin. Mikäli mitenkään on mahdollista tehdä teatteriretki Kokkolaan, niin tätä näytelmää suosittelen vilpittömästi.

Huiveja ja kaulureita

Fiona Goble: Huiveja ja kaulureita
36 nopeaa ja näpsäkkää neuletta
(Scarves and Cowls - 36 Quick and Stylish Knits, 2014)
Karisto 2015, 126s.
Suom: Maria Kivelä

Huiveja ja kaulureita on kenties söpöin käsityökirja aikoihin. Kuten kannestakin näkyy, tämä kirja on kuvitettu 60-luvun henkeen ja -värein, joten tuon aikakauden ihastelijalle Huiveja ja kaulureita on kuin karkki.

Upeasti kuvitetussa kirjassa on 36 ohjetta erilaisiin kaulaliinoihin, kaulureihin ja keeppeihin. Mallit ovat pääasiassa hyvin yksinkertaisia ja paksuista langoista toteutettuina myös nopeita tehdä. Materiaaliakaan ei välttämättä paljoa tarvita, vaan valmista tulee jo yhdestä tai kahdesta lankakerästä. Jämälankoja kannattaa myös hyödyntää näissä pienemmissä käsitöissä.

Tietysti ymmärrän. että perusohjeillekin on tarvetta, mutta esimerkiksi tuo kannessa näkyvä raitahuivi on jo niin yksinkertainen, että siitä aloittelevakin neuloja selviäisi ilman seikkaperäistä ohjeistusta. Jostakin syystä kirjan ohjeet on koottu loppuun. Vaikka ohjesivullakin on pieni kuva valmiista työstä, minä koen tällaisen asettelun epäkäytännöllisenä. Minusta on mukava jo kirjaa selatessa hiukan silmäillä kiinnostavien mallien ohjeita.

Niin kaunis ja kuvitukseltaan persoonallinen kuin tämä kirja onkin, minä vähän petyin. Vaikka hiukan erikoiset huivit ja kaulurit ovat virkistävää vaihtelua tavanomaisempiin tyyleihin, ei tällainen kaltaiseni tavallinen täti-ihminen oikein koe oloaan luontevaksi hörhelökaulurissa tai pitsikeepissä. Räväkämmälle ihmiselle tästä kirjasta löytyy kuitenkin vinkeitä ideoita.

Puluboin ja Ponin kirjat 1+2

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirjat 1+2
Otava 2015 (2. painos), 380s.
Kuvitus: Emmi Jormalainen

Puluboin ja Ponin kirjoista olen kuullut paljon hyvää. Hankin tämän kirjan sillä asenteella, että tämä on varmasti hillittömän hauskaa luettavaa äidille ja kuunneltavaa lapsille. No ei ollut.

Puluboi on pulu, joka ei halua käyttää R-kirjainta, koska se on niin ruma kirjain. Poni taas on Mai-niminen tyttö, jolla on tekoturpa ja suitset, koska hän haluaisi olla poni. Ensimmäisessä kirjassa, jossa Puluboi ja Poni tutustuvat toisiinsa, Puluboi muuttaa pois kotoaan ja Ponin äiti häipyy Intiaan, kun kotielämä on niin hirveää. Ponin isä on taiteilija, joka taantuu lampaan tasolle äidin häivyttyä ja niinpä Poni yrittää parhaansa mukaan piristää isää ja suoriutua arjesta. Toisessa kirjassa Ponin isä lähtee kesäksi majakkasaarelle etsimään inspiraatiota ja äiti häärää ympäri asuntoa kuin synnytyksen jälkeisessä masennuksessa maaniseen vaiheeseen kiepahtanut henkilö ainakin. Kaikki se hösääminen hajottaa äidin selän ja kas, jälleen on koti pikkuisen Ponin vastuulla.

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä kirjakaksikosta. Tytön ja pulun ystävystyminen sinänsä kuulostaa hauskalta idealta, mutta näiden kirjojen teemat ovat kuitenkin hämmentävän synkkiä. Luultavasti ylianalysoin, mutta minua ahdisti se, kuinka pienen tytön täytyy yrittää huolehtia kodista ja kannatella toista vanhempaa (ja jälkimmäisessä kirjassa myös vauvaikäistä siskoaan). Puluboi oli minusta ärsyttävän äänekäs häslääjä, jonka ärrätön puhe alkoi tursuta korvista hyvin pian.

Lapsetkin jäivät vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. Isommat pojat olivat kumpikin sitä mieltä, että Ponin osuudet olivat tylsiä ja Puluboin hauskoja, mutta kirjojen juonista ei kummallekaan tuntunut jääneen oikein mitään mieleen. Nuorimmainen kommentoi pitkin kirjaa Puluboin huonoa kielenkäyttöä, hihkumalla "Tuo on ruma asia! Ei saa sanoa!" jokaisen kakkapyllyn kohdalla. Ja ihan totta, kun yrittää parhaillaan takoa jälkikasvun päähän, ettei sitä vessahuumoria kerta kaikkiaan jaksa kuunnella viikosta toiseen, ei kyseinen huumori jaksanut naurattaa kirjassakaan.

Odotin siis tikahduttavan hauskaa lukukokemusta, mutta olin lähinnä ärtynyt koko ajan. Ehkä lukuajankohta oli aivan väärä ja ehkä tätä ei missään nimessä pitäisi lukea ainakaan iltasatuna.

Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä

Christa Kempter & Rauke Weldin:
Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä
(Herr Hase und Frau Bär - Die lustige Schlittenfahrt, 2015)
Lasten Keskus 2015, 32s.
Suom. Rauna Sirola

Laskiaisen kunniaksi voi poiketa kelkkamäessä vaikkapa herra Jäniksen ja rouva Karhun kanssa, jos ei sää satu sallimaan oikeaa pulkkailua tai jos pulkkaa ei ole. Tai sopivaa mäkeä.

Herra Jänis ja rouva Karhu asuvat sievässä talossa metsän keskellä. Herra jänis asuu alakerrassa, rouva Karhu yläkerrassa. Kun yön aikana on pyryttänyt komeasti lunta, Herra jänis suuntaa lumitöihin lapio kourassaan. Rouva Karhu taas lähestyy lunta huomattavasti hilpeämmin tehden lumienkeleitä, lumiukkoja ja nauttii muutenkin lumimäärästä täysin rinnoin. Kelkkamäkikin kutsuu ja lopulta herra Jänis suostuu lähtemään ystävänsä mukaan. Harmi kyllä kelkka ei aivan kestä kahden laskijan alla, vaan menee tuusan nuuskaksi. Karhua harmittaa, mutta herra Jänis päättää yllättää hänet.

Olen lukenut tätä kuopuksen kanssa pitkin talvea ja lapsi näyttää pitävän sekä tarinasta että kuvituksesta. Minun makuuni kuvitus on vähän turhan hempeä, mutta ihan sympaattinen kuvakirja tämä silti on.

Herra jänis ja rouva Karhu -sarjassa on ilmestynyt ainakin viisi kirjaa, joista osa on meillekin ennestään tuttuja. Mukavia tarinoita, vaikka vähän turhan siloiteltuja.

If You Ask Me (And of Course You Won't)

Betty White: If You Ask Me (And of Course You Won't)
Berkley Books 2012, 260s.

Ostin tämän Betty Whiten kirjan muutama vuosi sitten  sen jälkeen, kun olin netissä törmännyt Whiten nasevaan sutkautukseen pallien ja vaginan välisestä kestävyyserosta. Mutta kuten niin usein käy, kun en tarttunutkaan kirjaan heti, se unohtui hyllyyn odottamaan vuoroaan.

Tässä yhtenä lauantaiaamuna en jaksanut nousta sängystä heti herättyäni, vaan hipsin lähimmälle kirjahyllylle ja nappasin If You Ask Me:n kouraani ja kipaisin takaisin yhä lämpimään sänkyyn. Teos on hyvin väljästi taitettu ja runsaasti (mustavalko)kuvitettu. Luettavaa ei siis kauheasti ollut.

White kertoilee sattumuksia sieltä ja täältä elämänsä varrelta, mutta aiheet pysyvät melko pinnallisina. Jos nyt jotain syvällisempää meinaa puheisiin eksyä, se sivuutetaan hyvin pian. White kirjoittaa paljon rakkaudestaan eläimiin, joka muuten koskee myös eksoottisia täytettyjä eläimiä. Minusta mielenkiintoisinta oli kuulla Whiten vierailuista Kokon, puhuvan gorillan luona.

If You Ask Me on herttainen ja lupsakka kirja, jolta olisin toivonut edes hitusen räväkkyyttä. Eikä pieni annos syvällisempiä mietteitä olisi sekään pahaa tehnyt.

Joka tapauksessa If You Ask Me sopi hyvin kiireettömään aamuun ja sitä oli kiva lueskella vielä siivouspäivän jälkeisessä väsymyksessäkin.

Nahka ja muita novelleja

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja
Valittuja novelleja kokoelmista
Kiss Kiss (1960) ja Someone Like You (1953)
Otava 2007, 205s.
Suom. Pentti Saarikoski

Roald Dahl -lukuhaaste jatkuu näköjään jo nyt. Eräs kirjabloggaajakollega inventoi kirjahyllyjään ja laittoi roiman kasan kirjoja kiertoon. Minä olin onnekseni kärppänä paikalla ja rohmusin heti ison laatikollisen kiinnostavia kirjoja uudelleensijoitukseen tänne meille. Tämä Nahka ja muita novelleja on yksi luokseni muuttaneista kirjoista ja aloin lukea sitä oikeastaan vahingossa. Oli tarkoitus vain vähän silmäillä, mutta kolhot novellit veivät mennessään.

Tämän kokoelman tarinat on valittu kirjoista Kiss Kiss ja Joku kaltaisesi. Novelleja on kymmenen ja vaikka jokainen on ihan omanlaisensa, yhteistä niille on synkkyys ja painostavuus. Varsinaisesti kauhutarinaksi en montaakaan näistä luokittelisi. Vuokraemäntä ja Lampaalla teurastettu ovat selkeimmin kauhua, mutta ehkä niissäkin jujuna on enemmänkin musta huumori kuin lukijan pelottelu.

Koomista kyllä, minua ahdisti eniten Tie taivaaseen -novelli. Se kertoo naisesta, joka ahdistuu valtavasti jo myöhästymisen mahdollisuudesta. Jos teatteriin täytyy lähteä kuudelta, naista alkaa ahdistaa viimeistään puoli kuudelta. Naisen mies taas on korostetun rauhallinen ja tuntuu nauttivan vaimonsa kasvavasta ahdistuneisuudesta. Minä olen juuri tätä aina ajoissa -tyyppiä ja pystyin hyvin samastumaan tarinan vaimon tunteisiin ja ajatuksiin. Miehen hidastelu ärsytti ja ahdisti valtavasti.

Mainitsin Henry Sugarista blogatessa, etten tunnistanut Dahlin kertojaääntä juuri lainkaan. Ei tässäkään kirjassa sitä lastenkirjoista tuttua hersyvää otetta ollut, mutta näistä kyllä tunnisti Dahlin tyylin. Tämän jälkeen ei enää lainkaan hirvitä tarttua noihin Dahlin muihin aikuisten kirjoihin.