Viitosia

Tällaisia ylläreitä löytyy muistikortilta,
kun lapsi lainaa salaa kameraa. :)

Oikein kivaa pääsiäistä!

Minua vaivaa jonkinasteinen blogijumi, joka ilmenee siten, että vaikka luen, en saa kirjoitettua mitään blogiin asti. Luulen, että syynä on melko puhtaasti se, että hyvää luettavaa on niin paljon tarjolla, etten kerta kaikkiaan malta istua koneella.

Nyt istun kuitenkin sen verran, että saan osallistuttua viitos-haasteeseen, johon tartuin Lumiomena-blogista. Katja kun haastoi hauskasti ihmisiä erilaisilla "ehdoilla" ja minä koen täyttäväni vaatimukset 2 ja 3 (rakastan Irvingin kirjoja ja olen tuskaillut Ruusun nimen kanssa, peräti sen alkukappaleen verran. Ehkä jopa 30 sivua).


1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.

Kiitos, Katja! :)

2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat

1-5. Kupla (koska kaikki kirjablogit on jo varmasti haastettu)   

3. Toivo, että ihmiset joille jätit palkinnon antavat sen eteenpäin.

*toiv toiv*
(Miten tämä siis käytännössä pitäisi tehdä?)


4. Kerro:

viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin
1. kaakao
2. uni
3. valo
4. internet
5. edes hiukan lukemista

viisi kirjaa, joita suosittelen muille: 
1. Garpin maailma
2. Täällä pohjantähden alla
3. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
4. Let's Pretend This Never Happened
5. Leski vuoden verran

viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:
1. kirjoja
2. yöpaita
3. suklaata (olen kuullut, että jotkut saavat suklaasta kyllikseen esim. jouluna, mutta minulla tätä ongelmaa ei ole. Konvehtirasioista en kyllä tykkää, mutta kyllä nekin syötyä tulee.)
4. kalenteri seuraavalle vuodelle
5. jotain itse tehtyä

(Lapsena muuten inhosin sitä, kun yritin udella äidiltä, mitä hän toivoisi äitienpäivä-/syntymäpäivä- tai joululahjaksi. Aina se hoki samaa "toivoisin vain kilttejä lapsia" -mantraansa. Yllättäen nyt kun on omia lapsia, huomaan toivovani ihan samaa... ;) )

viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä: (Huh, onneksi "paikka" on laaja käsite!)
1. Ikea
2. Turun tai Hämeen linna
3. Lappi
4. Eremitaasi
5. Raahe (koska mun vanha ystävä asuu siellä, enkä ole ikinä käynyt niillä kylässä)

viisi lempiruokaani:
1. lohi. Kylmä- tai lämminsavustettuna, paistettuna pannulla tai uunissa. Nam.
2. pihvi (Mieluiten sikaa.)
3. tuoreet mansikat!
4. kanatortillat
5. riisipuuro

viisi elämänohjettani:
1. Kyllä tästä selvitään. (Tätä edeltää kuitenkin väistämättä paniikki, pettymys, kiukku, turhautuminen tai joku muu ensireaktio. Joka voi kestää hetken tai viikon.)
2.
3.
4.
5. Hmm, nähtävästi tarvitsen lisää elämänohjeita. :)

Ragnarök, jumalten tuho

A. S. Byatt: Ragnarök, jumalten tuho

(Ragnarok. The End of Gods, 2011)

Tammi 2013, 148s.

Suom. Titia Schuurman

Jokin aika sitten luin ensimmäisen A. S. Byattini, Pienen mustan kirjan, ja lumouduin. Nautin Byattin kerronnan latautuneisuudesta ja upeista tunnelmista. Jotain samaa odotin myös tältä uusimmalta, skandinaavisten myyttien uudelleenkerronnalta.

Pieni, laiha tyttö evakuoidaan Lontoosta maaseudulle toisen maailmansodan pauhatessa. Kaukana haisevista tehtaista tyttö nauttii luonnon monimuotoisuudesta ja puhtaasta ilmasta. Hän myös lukee, suurta ja komeaa teosta, jossa kerrotaan skandinaavisia jumaltaruja. Noissa taruissa tyttö näkee oman maailmansa: sen synnyn, elon ja lähestyvän, väistämättömän lopun.

Mutta väsymättömät takaa-ajajat, punasilmäiset ja punakurkkuiset sudet, joilla oli nyt Garm joukossaan, tiesivät että niiden aika oli koittanut, ja ne laukkasivat nopeammin ja iskivät hampaansa hopeahevosen ja tumman hevosen lonkkiin. Hevoset kiljuivat ja suistuivat radaltaan, ja maailman valo meni sekaisin, se kävi mustaksi ja hehkuvan valkeaksi, hornanpimeäksi ja tulenpunaiseksi.

Ragnarök - jumalten tuho jätti ristiriitaisen olon. Pidin sen lukemisesta, tunsin oppivani runsaasti uutta Asgårdista jumalineen ja muista skandinaavisista myyteistä ja nautin Byattin kielestä. Mutta kirjan lukemisen jälkeen olen lähinnä hämilläni. Minusta pienen evakkotytön ja myyttien yhteensulautuminen ei toiminut, vaan tunsin lukevani tytön tarinaa ja myyttejä erikseen. Toki se vertauskuvallisuus on selkeästi nähtävissä, mutta olisin toivonut myyttien sulautuvan tytön arkeen sulavammin, ilman korkeita kynnyksiä. Ehkä kirja olisi tuntunut eheämmältä kokonaisuudelta, jos olisin tuntenut näitä taruja entuudestaan paremmin, enkä olisi "joutunut" käyttämään energiaa uuden oppimiseen.

Vaikka en tähän kirjaan rakastunutkaan, ei minun sen lukemista tarvitse katua. Ja luulenpa, että tämän kirjan pariin tulee palattua viimeistään sitten, kun muisti kaipaa virkistämistä noiden myyttien suhteen.

Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta

(In One Person, 2012)

Tammi 2013, 604s.

Suom. Kristiina Rikman

John Irvingin Minä olen monta, oli toinen niistä kevään uutuuskirjoista, joita ja joilta eniten odotin. Malttamattomana aloitin kirjan heti kun sen käsiini sain ja jännitin, onko tämä tosiaan jotakin ennenkuulumatonta ja tyystin erilaista kirjallisuutta, kuin mitä Irvingiltä on totuttu lukemaan. (Ahkerasta googlailusta huolimatta en onnistunut löytämään sitä uutista, jossa moista väitettiin.) Mutta ihan selkeää Irvingiähän tämäkin kirja oli! Kansien välistä löytyy painia, karhuja (joskaan ei eläiminä), kirjailijoita, transvestiitteja, erikoisia kuolemia ja monia muita tuttuja elementtejä. Tarina sen sijaan on (onneksi) uusi.

First Sisterin pikkukaupungissa on aktiivinen harrastelijateatteri. Billy Abbottin äiti toimii siellä kuiskaajana ja isäpuoli näyttelee ensirakastajan roolit. Naisrooleista keskeisimmät norjalainen ohjaaja jakaa Billyn Muriel-tädin ja isoisä Harryn kesken. Isoäiti keskittyy paheksumaan naistenvaatteissa viihtyvää miestään. Kun isäpuoli Richardille selviää, ettei Billyllä vielä 17-vuotiaanakaan ole kirjastokorttia, lähtevät he samoin tein kaupunginkirjastoon korjaamaan asian. Kirjastosta Billy löytää kaksi tärkeää asiaa: kirjat sekä ensirakkautensa, kirjastonhoitaja neiti Frostin.

Billyn seksuaalinen herääminen ja oman seksuaalisen identiteetin etsiminen ja löytäminen tekee elämästä haastavaa. Miten suhtautua itse, kuinka kertoa muille ja kenelle kertoa "ihastumisista vääriin henkilöihin"? Biseksuaalin voi olla vaikea tulla hyväksytyksi niin heteroiden, homojen kuin lesbojenkin parissa, mutta Billy luovii sujuvasti omaa tietään eteen päin.

Minä olen monta on samankaltainen runsas teos kuin Viimeinen yö Twisted Riverillä tai Garpin maailma - toisin sanoen juuri sellainen kirja, jollaisista eniten pidän. Luonnollisesti suosittelen tätä kaikille Irving-faneille, mutta uskallanpa suositella myös muille.

Kustantajan sivuilla (ja kirjan kansiliepeessä) esittelyteksti päättyy niin hienoon lauseeseen, että siihen on hyvä päättää myös tämä blogiteksti: "Tuiman katseen tuttu pilke saa aavistelemaan, että tie helvettiin on mitä luultavimmin moraalisella ylenkatseella kivetty."

Kononen ja kunniavelka

Eero Pasanen: Kononen ja kunniavelka

Like 2013, 167s.

Dekkarit tai vastaavat rikoskirjat eivät hirveästi vedä minua puoleensa, mutta Eero Pasasen luoma Kononen on sen verran viihdyttävä hahmo, että tämän sarjan kanssa teen mielelläni poikkeuksen yleisestä lukulinjasta.

Kononen ja kunniavelka on jo sarjan 13. osa. Martti Kononen on jäänyt eläkkeelle poliisivoimista ja pistänyt pystyyn oman etsivätoimiston, Krunikan kamelin. Ensimmäinen toimeksianto ei kuitenkaan ole se yksinkertaisin mahdollinen, kun asiakas surmataan jo ennen ensimmäistä tapaamista Konosen kanssa. Turhautunut Kononen lähtee ystävänsä kanssa Meksikoon ja Kuubaan, mutta tuokaan reissu ei suju aivan suunnitelmien mukaan.

"Sitten Siwaan. Siellä myyjä oli pannut merkille viikon pituisen poissaolon:
- Olitko reissussa vai kipeenä?
- Molemmissa.
- Missä?
- Kuubassa ja ripulissa."

Pidän siitä, miten rikoksen selvittely jää hiukan muun elämän taustalle. Kononen panee merkille ajankohtaisia asioita ja kommentoi niitä hötkyilemättä. Käsitellyiksi tulevat monien muiden asioiden lisäksi niin eutanasia kuin Uutisvuodon naisjuontajakin.

" Jari Tervo oli yhtä nokkela kuin aina, mutta kikattava naisjuontaja pilasi kaiken.  Kononen tiesi hyvin, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat miehiä, toiset naisia. Ei millään pahalla, mutta silti."

Tykkäsin ja suosittelen. :)

Collinin tapaus

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

(Der Fall Collini, 2011)

Atena 2013, 168s.

Suom. Raija Nylander

Ferdinand von Schirachin esikoisteos Rikoksia teki minuun sen verran hyvän vaikutuksen, että tartuin innolla myös tähän miehen uutukaiseen, Collinin tapaukseen.

Fabrizio Collini on viettänyt lainkuuliaista elämää koko ikänsä, siihen asti että hän eräänä päivänä astelee hotelliin ja murhaa siellä raa'asti vanhan miehen. Collini ei edes yritä paeta poliiseja tai kieltää tekoaan, mutta ei hän myöskään ole innokas kertomaan tekonsa motiivia. Nuori puolustusasianajaja Casper Leinen joutuu ikävään välikäteen, kun hänelle selviää, että Collinin murhaama mies oli Leinenin lapsuudenystävän isoisä.

Siinä missä Rikoksia onnistui vähäeleisyydellään luomaan vahvoja tunnelmia, Collinin tapaus jätti harmillisen kylmäksi. Kirjailija ei tässäkään teoksessa käytä liiemmälti aikaa tai sanoja tunnelman kuvailemiseen, mutta ikävä kyllä teksti ei luo oikein minkäänlaisia jännitteitä. Juonikuviokin on ennalta-arvattava, joten mitään huikeita yllätysmomentteja oli turha odottaa. Asianajaja Leinenin pieni lemmenseikkailu tuntui erityisen keinotekoiselta.


Kuten blogiani lukeneet tietävät, minulla on taipumusta yltiötunteikkuuteen milloin minkäkin kirjan kanssa. Siksipä tuntuu hölmöltä, ettei tämä kirja tuntunut Collinin lapsuusajan kuvauksia lukuunottamatta oikein miltään. Ehkä vikaa oli enemmän lukijassa kuin kirjassa, sillä en minä suoranaisia vikojakaan tarinasta löytänyt. Kieli on makuuni liian töksähtelevää ja se Kirsin mainitsema suola- ja pippurikuvioinen pikkutakki huvittaa minua edelleen. (Harmittaa, kun en ole koskaan opiskellut saksaa, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, millaisesta kuvioinnista on oikein kyse.)

Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

WSOY 2013, 134s.

Orvokki Leukaluu on ilmiselvästi Suomen pätevin ja rehellisen ammatinvalintapsykologi. Hänen neuvojaan on kuulemma kuultu aiemmin radiossa (minä en ole kuunnellut radiota sitten 90-luvun puolivälin), mutta tähän kirjaan on päässyt myös ihan uusia ammattivinkkejä. Lukuisat ihmiset ovat lähestyneet Orvokki Leukaluuta saadakseen vinkkejä tai tietoa milloin mistäkin ammateista. Esimerkiksi nimimerkki Rider of the Storm Joensuusta on kiinnostunut ratsastuksenopettajan työstä, mutta poikaystävä haluaisi hänen keksivän uuden toiveammatin. Mitä Orvokki Leukaluu on asiasta mieltä? No, hän toteaa tietysti näin:

"Poikaystävälläsi on ketunhäntä kainalossa. Arvelen, että syy on ratsastushousuissa. Otahan, hevostyttö, peili käteesi ja peruuta sen kanssa kokovartalopeilin luo. No niin. Sitähän minäkin."

Pidän Miina Supisen huumorintajusta. Urakirjan neuvoja lukiessa tirskahtelin monet kerrat ja olisin jaksanut lukea näitä juttuja lisääkin. Radio- ja äänikirjaversioissa äänessä on Miitta Sorvali, josta myös tykkään kovasti ja jonka "äänellä" kirjaa luin. Ja arvatkaa, kuinka paljon ilostuin, kun tämän kirjan ansiosta tiedän nyt, mikä on eläintentäyttäjä suomeksi! No tosi paljon! :) (Konservaattori. Ihan siltä varalta, että asia on jotakuta muutakin vaivannut.)

Orvokki Leukaluun urakirja on mukava ja nopealukuinen opus. Sellainen huoleton välipalakirja, joka saa hyvälle mielelle, vaikka ei välttämättä kovin pysyvää muistijälkeä jätäkään. Tykkäsin ja viihdyin.

PS: Hyvä Orvokki Leukaluu!
Mikäli satut löytämään blogiini ja sinulla on hetkinen aikaa, voisitko kertoa, millaista työtä suosittelisit henkilölle, jonka vahvuuksiin kuuluvat kymmensormijärjestelmä ja palapelien tekeminen. Pidän kirjoista ja kesästä. En osaa uida.
     Tietoa kaipaava

Mitä jäljelle jää

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

(Afterwards, 2011)

Gummerus 2013, 473s.

Suom. Tero Valkonen

Pidin todella paljon Rosamund Luptonin edellisestä kirjasta, Sisaresta, jonka luin vuosi sitten englanniksi. Silloin olin vakuuttunut siitä, että tulen pitämään myös tästä toisesta kirjasta (joka tosiaan löytyy omasta hyllystä englanninkielisenä, mutta joka ehti ilmestyä suomeksi ennen kuin sain sen luettua).

Sidley Housen yksityiskoulun liikuntapäivä keskeytyy, kun koulussa sattuu tulipalo. Valtaosa oppilaista ja työntekijöistä on onneksi ulkona urheilemassa, mutta Gracen tytär Jenny on edelleen sisällä. Hetkeäkään epäröimättä Grace syöksyy sisälle kouluun ja sakenevasta savusta ja kuumuudesta välittämättä yrittää löytää tyttärensä.

Mitä jäljelle jää on tavallaan kovin samanlainen, kuin Sisar. Tässäkin on tapahtunut jotakin traagista, ehkä rikos, ja niin kertoja kuin lukijakin saavat tietää tapahtumista palan kerrallaan. Kun tapahtumien kulku näyttää jo selvinneen, käykin ilmi jotain uutta, joka keikauttaa kaiken päälaelleen.

Mutta siinä missä Sisar suorastaan vaati tulla luetuksi mahdollisimman pian, Mitä jäljelle jää tuntui välillä miltei puuduttavalta. Mitään selkeää syytä paikoittaiselle tylsyydelle en ole keksinyt. Ehkä Grace on kertojana liian kömpelö, tai sitten asioiden toistaminen kyllästytti. Lupton kuvaa mainiosti ihmisten välisiä suhteita ja sitä, miten esimerkiksi Gracen käsitys joistakin ihmisistä muuttui tarinan edetessä. Mutta sitten taas, vähempikin alleviivaaminen olisi riittänyt. En olisi pistänyt pahakseni pientä tiivistämistäkään.

Mitä jäljelle jää ei ole huono kirja, mutta tällä kertaa odotukseni taisivat olla liian korkealla. Mielelläni luen Luptonia jatkossakin.

Synnintekijä

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Gummerus 2013, 307s.

Olen viettänyt aikaani 1400-luvun Pariisissa, Sorbonnen yliopistossa Olavi Maununpojan seurassa. Olen seurannut sivusta illanistujaisia, keskusteluja, ystävystymistä sekä sisäistä tuskittelua lihan himoja vastaan. Olavi Maununpoika ystävystyy opiskelutoverinsa Miracle de Servièresin kanssa, mutta ystävyys ei ole aivan mutkatonta. Milja Kauniston esikoisteos Synnintekijä on adjektiiveja pulppuava kertomus, jonka lukeminen oli minulle sekä mieluisaa että hankalaa.

Pidin Kauniston kerronnan sujuvuudesta, tavasta käyttää vanhoja sanoja luontevasti. Teksti ei tuntunut väkisin väännetyltä, vaan voisin kuvitella 1400-luvulla puhutun kutakuinkin tämän kirjan tyyliin. (Historiantuntemukseni on säälittävän heikkoa, joten myönnän kyllä olevani väärä henikilö ottamaan kantaa kirjan historialliseen paikkansapitävyyteen millään tavalla.) Luonnollisesti pappisvihkimyksen saanut Olavi Maununpoika pohtii jonkin verran uskonasioita, yksin ja yhdessä muiden kanssa, mutta liiasta paatoksellisuudesta ei Synnintekijän yhteydessä voi puhua.

"Toisen Marc-ruukullisen jälkeen minua alkoi pyörryttää ja tulkitsin sen ylhäältä annettuna merkkinä siitä, että Jumala halusi nähdä minut tanssimassa piiritansseja. Siihen päättyivät muistikuvani tuosta karmaisevasta yöstä."

Hankalaksi lukemisen teki se, että tarinasta tuntui puuttuvan ne huippukohdat. Tiedättehän, miten elokuvissa useimmiten menee ensimmäiset 45 minuuttia siihen, kun tutustutaan henkilöihin ja käynnistellään tapahtumia? No, minusta tuntui, kuin Synnintekijässä olisi ollut kolme tuollaista "alkulämmittelyä". Siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa tapahtua oikein kunnolla, loikataankin seuraavaan seesteiseen hetkeen ja valmistaudutaan seuraavaan rytinään, jota sitäkään ei tule. Turhauttavaa.

Kokonaisuudessaan Synnintekijä onnistuu kuitenkin herättämään mielenkiinnon Olavi Maununpoikaa kohtaan ja odotankin mielenkiinnolla jatko-osia. Jospa niissä olisi jonkin verran sitä rytinääkin.

Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti, kirjoituksia lisääntymisestä

Teos 2013, 250s.

Minä olen erittäin helposti provosoituva ihminen. Minulla on myös alhainen verenpaine. Verenpaineen nostattamiseksi ajattelin lukea Anu Silfverbergin Äitikortin, jonka esittelyteksti kustantamon sivuilla vaikutti tähän tarpeeseen juuri sopivalta. Jokin tässä nyt vain meni vähän pieleen, sillä en provosoitunut juuri lainkaan! En voi väittää olevani Silfverbergin kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta ei tämä kyllä verenpaineeseen vaikuttanut.

Silfverberg etsii vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin: "Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon?" Lisäksi pohditaan myös raskautta ja sen yrittämistä, synnytystä, imettämistä julkisilla paikoilla, kiintymysvanhemmuutta, äitiyttä ja työelämää, isiä sekä monia muita aiheeseen liittyvää.

Synnytyksestä puhuttaessa Silfverberg ihmettelee, miksi ns. luomusynnytykset yleistyvät jatkuvasti. Miksi naiset haluavat ehdoin tahdoin kokea kaiken sen kivun, kun epiduraalikin on olemassa? Ihmettelen samaa, vaikka epiduraalia en olekaan koskaan halunnut. Onneksi on olemassa muitakin kivunlievityskeinoja ja kipulääkkeitä. Lyhyehkösti olen joutunut synnytyskipuni kohtaamaan kipulääkityksen tehon lakattua liian aikaisin, enkä todellakaan usko tuon kokemuksen tehneen synnytyksestä taianomaista kokemusta. Paitsi jos taikurina toimii paholainen tai vastaava.

Koska itse olen ollut kotiäitinä esikoisen syntymästä lähtien (09/2006) on varmasti ymmärrettävää, että minua ärsyttävät kotiäitiyttä kritisoivat tekstinpätkät. Minulle kotiäitiys on ollut enimmäkseen oma valinta, mutta olen kyllä ennen kuopusta etsinyt ja hakenut töitäkin. Minulla vain ei ollut (eikä ole nytkään) työtä johon kätevästi palata, enkä onnistunut uutta työpaikkaa löytämään.

Silfverberg kirjoittaa näin:

"-- niissä perheissä, joissa lapsella on kaksi vanhempaa, yhden hoitajan malli on aina toiselta vanhemmalta pois. Sanotaan heterokielellä: naisen aika lapsen kanssa on pois mieheltä. Vastaavasti miehen vapaa aika on pois naisen vapaasta ajasta. Tällaisessa perheessä vanhemmat myös hyvin konkreettisesti opettavat lapselleen että maailma on sellainen, että miehet ovat töissä ja naiset kotona." 

Ensinnäkin, en ymmärrä, miten niin toisen vanhemman lapsen kanssa viettämä aika on toiselta pois? Ja vaikka meidän perheessä isä on se, joka käy palkkatöissä, lapset ovat kyllä tietoisia siitä, että joissakin perheissä töissä käy äiti. Tai molemmat vanhemmat. Ylipäätään olisi ylimielistä opettaa lapsilleen, että maailma on sellainen ja tällainen, koska meidän kotona asia on näin. Vaikka minä hoidan miltei kaikki kotityöt, perustelen sen sillä että minä olen kotona, en sillä että satun olemaan nainen. Ei se mies töistä käsin voi tiskikonetta tyhjentää.

Silfverberg kehottaa tuoreita äitejä lähtemään vauvan kanssa liikkeelle, pois kotoa neljän seinän sisästä. Kahvilaan esimerkiksi. Hyvä neuvo ja varsin kätevääkin, jos sattuu asumaan kaupungissa. Maaseudulla ei välttämättä kauhean näppärää. Mutta jos vauvalle sattuu tulemaan nälkä ja ruokinta tapahtuu rinnasta, niin julkisesti tätä ei pitäisi tehdä, koska "useimmiten muiden läsnäolijoiden olo ei ole erityisen luonnollinen, saati luonteva." Minä kuulun niihin, jotka eivät nouki rintojaan esille julkisilla paikoilla, mutta syynä on ihan vain häveliäisyys. En koe omaa oloani luonnolliseksi tissit paljaana, joten ruokin vauvani mieluiten katseilta piilossa. Lähimmät perheenjäsenet ovat poikkeus. (Pyydän anteeksi, jos olen rinnoillani teitä loukannut.) Mutta muiden imettäminen ei kyllä minua häiritse, koska minusta se nyt vain on luonnollista. Ja mikäli lastaan ruokkiva äiti ei kuulu omaan seurueeseeni, en koe tarvetta seurata, että vilahtaako rinta vai ehkä jopa nänni. Jos taas kyseessä on tuttava ja meneillään on vilkas keskustelu, suosin silmiin katsomista - kuten muidenkin keskustelukumppaneiden kanssa.

Silfverberg käy läpi myös rinta vs. tuttipullo -aiheen, josta voi oikeanlaisessa seurassa saada aikaan tuntikausien väittelyn. Aivan kuten kantoliina vs. rintareppu, kestovaipat vs. kertakäyttövaipat jne. Silfverberg ihmettelee, mikä saa vanhemmuudessa (yleensä äitiydessä) aikaan sen, että alkaa harrastaa erilaisia -iluiluja. Kestoilua, liinailua, kotoilua. Miten kestovaippoihin voi yhtäkkiä "hurahtaa"? Erityisen kammottavaa oli muuten lukea kiintymysvanhemmuudesta. En ole itse aiheeseen perehtynyt ja luulin sen tarkoittavan lapsentahtisuutta, mutta Silfverbergin kuvailemana touhu kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä...

Äitikortin lukeminen ei ollut niin provosoivaa kuin olin odottanut ja vähän toivonutkin, mutta mielenkiintoista silti. Parasta olisi päästä keskustelemaan tästä naamatusten toisten aiheesta kiinnostuneiden kanssa, puolueettomalle maaperälle. Lukiessa nimittäin ei voi välttyä mielessään kommentoimasta aiheita vakuuttavilla "mun mielestä"- ja "kolmen lapsen äitinä koen, että..." -perusteluilla.

Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin

WSOY 2013, 380s.

"Minut on temmattu kertaheitolla ulos elämästäni. Kalenterini on yhtä suurta kysymysmerkkiä. On vaikea uskoa, että patologin lausunto parantaisi tilannetta. Tuskin ne puhuvat potilaille luusyövästä ihan lämpimikseen. Että oho, eipäs ollutkaan. Tsorppa."

Paljain jaloin on rehellinen ja suora kuvaus siitä, miltä tuntuu, kun polven kierukkavammaksi luultu vaiva osoittautuukin osteosarkoomaksi, luusyöväksi. Tuoreen avioparin vauva-arki muuttuu raa'alla tavalla. Kirja perustuu Saven omiin muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin. Save menehtyi ennen kuin sai tiedon kirjan julkaisemisesta.

Olen nyt miltei viikon yrittänyt kirjoittaa tätä blogitekstiä, mutta en tunnu saavan aikaan mitään järjellistä. Kirjoitan pätkän ja pyyhin sen pois. Mikään ei tunnu oikealta, kuvaavan kirjaa sen ansaitsemalla tavalla.

Paljain jaloin herätti niin monenlaisia ajatuksia, että niissä riittää pyörittelemistä pitkäksi aikaa. Ihailen suuresti kirjan sävyä, sitä elämänhalua ja vimmaa, jolla Laura jatkoi lääketieteen opintojaan vaikka paranemisesta ei enää ollut toivoa. En osaa kuvitella sitä surun ja pelon määrää, jonka on täytynyt olla läsnä perheen arjessa.

Tiedättekö mitä. En aio edes yrittää kirjoittaa tästä kirjasta enempää. Mutta suosittelen sen lukemista kaikille. Tai ainakin tätä Helsingin sanomien arviota, josta saa oikeanlaisen käsityksen siitä, millaisesta kirjasta on kyse.