Rakkauden ja tulehduksen oireita

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita
Atena 2021, 6 h 14 min
Lukija: Anna-Riikka Rajanen

 

Sari Pöyliön Rakkauden ja tulehduksen oireita päätyi lukulistalleni ihan höpsöistä syistä. Eniten siksi, että kirjalla on harvinaisen mainio nimi. Hekottelin hyvän aikaa rakkauden ja tulehduksen oireita miettiessäni, sillä ihan hyvinhän ne voivat tuntua tai ulkopuolisen silmiin näyttää melko samanlaisilta. Toinen ratkaiseva tekijä oli kirjan kansikuva, jonka värikkyys viehätti ja houkutteli ensinäkemältä.

Anni on noin kymmenen, kun äiti kuolee. Jäljelle jäävät isä, Anni ja isoveli Isko. On opeteltava elämään uudenlaisena perheenä, tutustuttava toisiinsa uudelleen ja etsittävä itselleen uusi paikka tässä uudessä kokonaisuudessa. 

Maltillisen mittainen kirja kattaa noin viisi vuosikymmentä perheen poukkoilevasta elämästä. Aika kuluu ja ihmiset ja tilanteet muuttuvat. Pöyliö kirjoittaa vinkeällä tavalla, joka pitää lukijan hyvällä tavalla varuillaan: milloin tahansa tämä aika herttainenkin tilanne saattaa kääntyä absurdiksi tai järkyttäväksi, tai surullinen hetki hillittömän hauskaksi. Nautin etenkin kirjan dialogeista, joissa lakonisen toteavan juttelun sekaan pelmahtaa äkisti ties mitä odottamatonta.

Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka lukija Anna-Riikka Rajanen tekee erittäin hyvää työtä antaessaan perheelle äänen.

Hyvä tarjous

 

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Otava 2021, 6h 28min
Lukija: Pirjo Heikkilä

 

Kati on perheestä, jolle niukka (rahan) kuluttaminen on kunnia-asia. Ei sillä, että rahaa olisi koskaan liiaksi ollutkaan käytettäväksi, mutta vaikka olisikin, niin penniä on järkevää venyttää aina kuin mahdollista. Nyt Kati säästää päämäärätietoisesti ja lähes aggressiivisesti, sillä hän on päättänyt ostaa vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa. Laskelmiensa mukaan hänellä on siihen kyllä varaa.

Pääsiäisenä Kati matkustaa kotiinsa kertoakseen vanhemmilleen ostoaikeistaan. Mutta kotona odottaakin yllätys toisensa perään, eivätkä nämä yllätykset ole iloisia.

Olen pitkästä aikaa kuunnellut äänikirjoja! Suvi Ratisen Hyvä tarjous oli mainio kuunneltava, sillä siinä oli helppo pysyä mukana, vaikka kuuntelu tapahtuikin aika pienissä pätkissä. Kirjassa parasta olivat Katin lapsuusmuistot, joissa säästeliäisyys nousee usein keskeiseen rooliin. Lukijan äänestä ja puheen rytmistä pidin paljon.

Ongelmaksi koin sen, että toimivasta nettiyhteydestä huolimatta äänikirja säröili lähes koko ajan. Ei se sentään pätkinyt, mutta nyki ja särähteli häiritsevästi. Muiden lukuaikapalveluiden sovellusten kanssa tällaista ongelmaa ei ole ollut.

Later

 

Stephen King: Later
Titan Books  2021, 248s.

Jamie Conklin asuu kahdestaan yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Ulkopuolisen silmin Jamie elää aivan tavallista elämää, mutta hänellä on kyky, josta vain harvat tietävät: hän näkee kuolleita ihmisiä. Tätä seikkaa lukuun ottamatta Conklinien elämä on tavallista: välillä menee hyvin, välillä huonommin, välillä todella huonosti. Ainoa sukulainen on laitoshoidossa oleva eno, joka sairastui alzheimeriin jo nuorena. Jonkin aikaa äidillä on naisystävä, NYPD poliisi Liz, josta on Jamielle harmia - myöhemmin.

Later edustaa Kingin tuotannossa sitä lajia, josta pidän erikoisen paljon, vaikka tarina itsessään ei hääppöinen olisikaan. Ensinnäkin minä-kertoja muistelee lapsuuttaan ja mielestäni King on aina hallinnut muistelemisen taidon. Toisekseen, vaikka tarina on kauhua, se on lopulta aika kevyttä ja helposti siedettävää. Olkoonkin, että juonenkäänteisiin mahtuu ahdistavia ja raakoja asioita, sekä lopussa jopa yksi (minun mielestäni) aivan turha ja häiritsevä paljastus.

En ole lukenut englanniksi pitkään aikaan muuta kuin sarjakuvia, joten lukeminen oli vähän hidasta. Kingin sanasto on kuitenkin miellyttävän yleistasoista, niin ettei lukunopeuden hitaus johtunut käännösongelmista vaan puhtaasti harjoituksen vähyydestä.

Later ei ole Kingin parhaimmistoa, mutta nautin siitä silti.

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita

 

Elina Viinamäki: Vaimoni
ja muita henkilökohtaisia asioita
Atena 2021, 173s.

 

Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita vetosi minuun jo nimellään. Teos on Elina Viinamäen esikoinen, mainio novellikokoelma mitä eriskummallisimmista ihmisistä. Tai no, oikeastaan novellien ihmiset ovat läpikotaisin tavallisia, vaikka heidän erikoispiirteensä ovatkin ehkä hieman korostuneita.

Olen kärsinyt jonkinasteisesta lukujumista tai lukemisen takkuilusta ja siksi tämänkin pienen kirjan lukemiseen meni tosi kauan aikaa. Harmittaakin, etten enää muista kovin hyvin alkupään novellien sisältöä.

Viinamäki on taitava luomaan tunnelmaa niin että sinänsä harmitonkin asia pääsee paisumaan älyttömiin mittasuhteisiin. Joissakin novelleissa taas se aluksi harmiton asia alkaa kasvaa ja muuttuu äärimmäisen ahdistavaksi ja painostavaksi. Esimerkiksi novellissa Kauppias alakerran uuden pikkukaupan kauppias vaikuttaa alkuun ihastuttavan lämpimältä ja huolehtivaiselta, mutta jossain kohtaa kauppiaan toiminta onkin jo jotain aivan muuta. 

Ehkä ahdistavin novelli oli kuitenkin Päätös, jossa nainen saa diagnoosin vakavasta, kuolemaan johtavasta sairaudesta. Sen enempää novellista ei etukäteen tarvitsekaan tietää, mutta olipa kammottava!

Vaikka Viinamäen novellit olivat oikeastaan aika synkkiä, silti näissä on myös huumoria. Kieroa, mustaa ja melkein tylyäkin, mutta osuvaa ja taitavaa huumoria yhtä kaikki.

Onko mun pakko treenata

 

Brita Zackari: Onko mun pakko treenata?
Gummerus 2018, 157s.
Suom. Ida Takala

Suhteeni urheiluun ja kuntoiluun on hankala.
Kuljen työmatkani enimmäkseen kävellen tai pyörällä, joten arkista hyötyliikuntaa kertyy ihan kivasti. Teiden ollessa sulia teen mielelläni pitkiä kävelylenkkejä ja joskus yritän vähän juostakin. (Toissa kesänä juokseminen sujui hyvin, viime kesänä ei todellakaan! Tyhmää...) Tykkään käydä uimassakin. Tosin olen huono uimaan, joten matkat ovat lyhyitä.

No, työterveyshoitaja moitti  kuitenkin liikkumiseni yksipuolisuutta ja käski aloittaa edes jonkinlaisen lihaskuntotreenin. Minulla on ollut muutamaan otteeseen kuntosalijäsenyys, mutta salitreeni ei ole koskaan ollut minusta kivaa ja siksi homma on parhaimmillaankin kestänyt alle vuoden. Kotoa löytyy kahvakuula ja parit puntit, mutta nostelen niitä vain silloin kun ne ovat tiellä.

Brita Zackarin Onko mun pakko treenata? on kuin minua varten tehty. Zackari ihan todella ymmärtää sen, ettei treenaaminen todellakaan aina kiinnosta. Tai että joskus elämäntilanne on sellainen, ettei treenaamiselle tai muillekaan harrastuksille kerta kaikkiaan löydy paljoa aikaa. 

Zackarin huumori vetosi minuun siinä määrin, että melkein oli pakko heti kokeilla hänen treeniohjeitaan. Mutta sitten tuli jotain muuta. Joka tapauksessa Zackari käsittelee kirjassaan varsinaisen treenaamisen lisäksi muun muassa ruokaa (treeni ei ole mennyt hukkaan, vaikka söisikin suklaata sen jälkeen), treenaamisen aloittamisen henkistä kynnystä (en osaa, minulla ei ole oikeanlaisia vaatteita yms.) ja omaan kroppaan suhtautumista. 

Varsinaisia kuntoiluohjeita kirjassa on aika vähän, mutta ne riittävät varmasti pitkäksikin aikaa. Varsinkin jos ei aloita treenaamista välittömästi vaan jää odottelemaan parempia aikoja, kuten minä.

Pidin kirjassa eniten (huumorin lisäksi) siitä rohkaisevasta asenteesta, joka kannustaa liikkumaan edes vähän edes joskus. Ettei ole pakko treenata kahta tuntia neljää kertaa viikossa, vaan on ihan ok liikkua vaikka vartti kerrallaan. Itse asiassa neljä minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia riittää, jos tekee Tabata-treenin! (Siinä treenataan täydellä teholla 20 sekuntia, levätään 10 ja tämä toistetaan kahdeksan kertaa. Valmis!)

Onko mun pakko treenata? on mainio treenikirja meille, jotka emme syystä tai toisesta saa treenattua, tai edes aloitettua treenaamista. Tämän luettuani ajattelen, että ehkä en olekaan ihan niin toivoton tapaus, kuin työterveyshoitaja antoi ymmärtää.

Koiramies, kirppujen herra

 

Dav Pilkey: Koiramies, kirppujen herra
Tammi 2021, 251s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Koiramies, tuo mainion poliisimiehen ja nokkelan poliisikoiran yhdistelmä, saa vieraan kisujensuojeluvirastosta. On nimittäin niin, että Pikku-Peten pitäisi olla koulussa, eikä tehdä keksintöjä kotona. Oikeasti mitään kisujensuojeluvirastoa ei edes ole, vaan virkailija on valepukuinen Pete, joka on jälleen kerran paennut vankilasta. 

Koiramies, kirppujen herra kertoo oikeastaan Peten tarinan. Sieltä Peten muistoista pompahtaa nykyhetkeen muutama ilkimys, joita vastaan sitten taistellaan porukalla. 

Jälleen kerran liik-kuva-kuva-sivut huvittivat kaikkia lukijoita (ja kummastuttivat sitä talouden ainoaa ihmistä, joka ei ole Koiramiehiä lukenut) ja lopun piirustusohjeet innostivat perheen tokaluokkalaisen parin päivän piirustusmaratoniin.

Itseä alkoi harmittaa se, etten hoksannut kaikkia kirjallisuusviitteitä! Näköjään pitäisi lukea vähän enemmän.

Koiramies on mainio sarja kaikille höpsöttelyn ystäville ja varma menestys niidenkin lukijoiden käsissä, jotka eivät yleensä mielellään kirjaan tartu.

Lähdin veljen luo

 

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
Tammi 2021, 294 s.
Suom. Outi Menna

  

Jana Kippo matkustaa lapsuudenkotiinsa, veljensä luokse. Hän päättää asettua sinne määräämättömäksi ajaksi, kunnes keksii jotakin parempaa tekemistä. Veljen asiat eivät ole hyvin, mutta hurraamista ei ole Janankaan tilanteessa. Tai oikeastaan juuri kenenkään kirjassa vastaan tulevan henkilön.

Lähdin veljen luo on Jana Kippo -trilogian ensimmäinen osa. Karin Smirnoffin kerronta on omintakeista ja nähdäkseni Outi Menna on sen suomennoksellaan hyvin tavoittanut. Tekstissä ei käytetä pilkkuja ja nimet on kirjoitettu pienellä ja yhteen, tyyliin andreashorn. Tämä vaati ainakin minulta totuttelua.

En osannut odottaa tältä kirjalta oikeastaan mitään. Paitsi laatua, koska jo kannessa kerrotaan kirjan saaneen August-ehdokkuuden jo ennen ilmestymistään. Mutta noin muuten tartuin kirjaan avoimin mielin.

Jos johonkin kirjaan tätä vertaisin, niin ehkä Anne B. Ragden  Berliininpoppelit-sarjaan ja Nina Wähän Perintöön. Pidin Smirnoffin tavasta kuljettaa tarinaa, mutta juuri tähän väliin tarina oli vähän turhankin synkkä ja ankea. Joka tapauksessa ihastelin sitä, kuinka Smirnoff ei avaa asioita kerralla, vaan lukija saa kurkistaa vähän tästä ja tuosta, mutta lopullista selvyyttä asioihin ei silti välttämättä tule. 

Jana on hahmona melko etäinen. Itse asiassa en kokenut pääseväni lähelle yhtäkään kirjan hahmoista. En kyllä olisi halunnutkaan, sillä kaikki vaikuttivat tavalla tai toisella epämiellyttäviltä.

Mielenkiinnolla odotan sarjan seuraavaa osaa ja sitä, mihin suuntaan Janan tarina lähtee kulkemaan.

Lopussa minun pitäisi kuolla

Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla
Teos & Förlaget 2020, 126s.
Suom. Raija Rintamäki

Mutta silti, niin, tiedät kyllä

kaipaan sinun tuoksuasi, ihoasi, läheisyyttäsi,
    tai suren sitä.

Naisella on ollut suhde naimisissa olevaan miehen useamman vuoden ajan. Sen ei pitänyt kasvaa suhteeksi, yhden illan piti riittää. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että mukaan astuivat tunteet. Isot tunteet.

Yhteiset hetket ovat kyllä ihania, mutta naiselle tilanne on sietämätön. Mies ei lupaa mitään, ei halua eikä voi. Naiselle ei enää riitä se vähä ja satunnainen yhteinen aika, jota ei ole edes olemassa niiden hetkien ulkopuolella. Hän haluaa lopettaa suhteen. Rakkauden on kuoltava, tai naisen.

Hannele Mikaela Taivassalon romaani Lopussa minun pitäisi kuolla on rajaproosaa: jotakin perinteisen romaanin ja proosarunon väliltä. Teksti on vahvasti latautunutta ja ilmaisuvoimaista, käännös toimii upeasti. Kirja on miltei pakahduttavaa luettavaa, sillä tunteiden paino välittyy lukijalle lähes sietämättömällä tavalla.

Tämä on pikkuruinen kirja, joka jättää ison jäljen.

Minuutin mittainen ikuisuus

 

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus
Otava 2021, 351s.
Suom. Niko Toiskallio

Willin isoveli on ammuttu. Homman säännöt 15-vuotias Will on oppinut jo ajat sitten: ei saa itkeä eikä vasikoida, pitää kostaa. Will saa käsiinsä aseen ja lähtee kostomatkalle, onhan hän varma tekijästäkin. Mutta hissimatkalla alimpaan kerrokseen Will saa erikoisia seuralaisia. Kirjan tapahtumat kestävät noin minuutin, vain hieman pidempään kuin se hissimatka.

Jason Reynoldsin säeromaani on nopealukuinen, mutta puhutteleva kirja. Niko Toiskallio on jälleen tehnyt todella hyvää työtä suomennoksen kanssa, joten suuri kiitos kuuluu ehdottomasti hänelle. 

Minuutin mittainen ikuisuus on niitä kirjoja, jotka hätkähdyttävät hyvällä tavalla. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja pidin etenkin sen lopusta. Kirjaa minulla ei enää ole lähettyvillä, joten en voi tarkistaa asiaa ymmärsinkö koko homman ihan väärin, mutta ehkä parempikin vain pitäytyä siinä mielestäni loistavassa loppuratkaisussa.

On a Sunbeam

 

Tillie Walden: On a Sunbeam
Avery Hill Publishing 2020, 535s.

Tillie Waldenin On a Sunbeam on luettavissa ilmaiseksi netissä, mutta itse luen mieluummin (varsinkin pitkät jutut) paperilta, joten lainasin tämän kirjastosta.

En tiedä sijoittuuko tämä tarina jonnekin hamaan tulevaisuuteen vai ihan vain keksittyyn maailmaan. Joka tapauksessa avaruudessa asutaan ihan muina naisina (miehiä ei ole olemassakaan) ja lennellään koikarppien muotoisilla avaruusaluksilla sinne tänne. Tarina hypähtelee muutamassa ajassa keskittyen lähinnä koulunsa juuri päättäneeseen Miaan. Hän on tullut töihin ryhmään, jonka tehtävänä on käydä siellä täällä korjaamassa erilaisia rakennuksia. Välillä palataan Mian opiskeluaikaan, välillä näytetään välähdyksiä jostain muualta.

On a Sunbeam oli ihan kiva avaruushenkinen sarjakuva, mutta ei ihan hirveästi minun mieleeni kuitenkaan. Tarina etenee jotenkin liian nytkähdellen tai sekavasti, enkä saanut kunnolla kiinni yhdestäkään henkilöhahmosta. Kaiken lisäksi Waldenin tekstaus on paikoin ihan tuskastuttavan pientä!