Vaarallinen juhannus

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

(Farlig midsommar, 1954)

WSOY 2010, 132s.

Suom. Laila Järvinen

Vaarallinen juhannus on kiehtonyt minua lapsesta saakka. Aurinkoisina kesäpäivinä tuntui turvalliselta haaveilla hyökyaallosta ja paikalle kelluvasta teatterista. Unelmoin lukemattomista peruukeista, upeista prinsessamekoista, koruista, kruunuista ja kaikista niistä esineistä, joita teatterin varastoista löytyisi. Kaikkein eniten toivoin, että teatterimme lipuisi aina Poriin asti ja pelastaisimme myös Dingon jäsenet teatteriimme.

Enää en unelmoi äkillisestä tulvasta tai Dingosta, mutta kelluva teatteri kiehtoo yhä. Luin Vaarallisen juhannuksen yhdessä päivässä, sillä en malttanut olla lukematta. Tarina on hyvin tuttu muistoista ja tv-sarjassakin on pysytty melko hyvin kirjan tarinassa. Nipsua ei kirjan seikkailussa ole kylläkään mukana, eikä televisiossa Homssua tai Miskaa.

Muumilaakson asukkaat ovat äärimmäisen rakastettavia. Pikku Myy on ihan mahdoton ja Mymmelin tytär tuskastunut jatkuvasti pahanteossa olevaan pikkusiskoonsa. Miska oli kiva löytää tästä seikkailusta, sillä ihastuin häneen kovasti sarjakuvassa. Olen aika lailla sanaton, sillä Vaarallinen juhannus on täydellisyyttä hipova kertomus.

Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Johnny Kniga 2012, 268s.

Terveiset Kutturasta on jäänyt jonnekin muistin sopukoihin blogiteksteistä, mutta kirjan sisällöstä en muistanut enää mitään. En vilkaissut edes takakantta, kun lukemisen aloitin ja jopas jouduinkin erilaiseen maailmaan.

Suomi on jakautunut kahtia: rikkaaseen Etelään ja köyhään Pohjoiseen. Kuntia on yhdistelty etelästä käsin paikallisten mielipiteitä kysymättä, palveluita karsittu. Pääkaupunki on kyllästynyt hyysäämään jatkuvasti kasvavia maalaisten virtoja ja hallituksen päätöksellä maaltamuutto onkin kielletty. Tilanne kärjistyy ja lopulta Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi. Lappilaisten joukkoja johtaa Oula, konkurssin tehnyt poromies. Hänellä on suuria visioita Pohjois-Suomen tulevaisuuden varalle, mutta ensin täytyy saada Etelän päättäjät polvilleen. Sisällissota on väistämätön.

Terveiset Kutturasta on veikeä kirja. En ole montaa Arto Paasilinnan kirjaa lukenut, mutta samantyylinen veijarimaisuus löytyy Heikkisen kirjasta. Kirjan henkilöt ovat mehukkaita persoonia. Oula on karismaattinen ja selkeää johtaja-ainesta, jonka näkemyksiä kunnioitetaan. Eteleän joukoissa taisteleva alikersantti Jesse Purola taas on niin kiihkoisa, ettei tahdo pysyä maihareissaan. Tuntemattoman sotilaan Koskela on Purolan suurin idoli, se mahtavin kaikista sotasankareista. Hersyvimmät naurut kirvoitti kuitenkin Kutturan gangsteriksi nimitelty Toni Morottaja taas fanittaa Ice Cubea, jota mahtavampaa muusikkoa ei ole koskaan ollut, eikä varmaan koskaan tulekaan.

Dystopiat eivät ole ihan ominta aluettani, mutta Kutturasta pidin. Loppua kohti kirja kyllä hieman kadotti otettaan ja loppuratkaisu tuntui hiukan hätäiseltä, mutta kokonaisuutena mainio lukukokemus. Ai niin, siviileistä olisin halunnut myös lukea! Nyt ei koko siviiliväestöstä puhuttu oikein mitään. Lähdettiinkö joukolla evakkoon vai kykittiinkö hiljaa kotona?

Oli kerran kello nolla

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

(There but for the, 2011)

Otava 2013, 277s.

Suom. Kristiina Drews

Ihan tavalliset päivälliskutsut päättyvät erikoiseen, omituiseen tilanteeseen, kun yksi vieraista lukitsee itsensä vierashuoneeseen. Aamulla lattialta löytyy oven alta sujautettu viesti, mutta puhutteluun mies ei vastaa. Tarina etenee lukijaa kiusoitellen ja jokaisella kirjan kolmesta osasta on eri kertoja. Sisällöstä en halua alkuasetelmaa enempää puhua, sillä kirja on varmasti parhaimmillaan silloin, kun siitä ei tiedä etukäteen mitään.

Pidin vaihtuvista kertojista, ihmisten omalaatuisuudesta, sanailusta ja tunnistin jopa (kerrankin!) satiirin. Kirjassa oli paljon hassuja yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minulle häiritsevän olon. En ole ollenkaan varma, että ymmärsin lukemastani tarpeeksi. Osaisinko piirtää kirjasta juonikaavion? Enpä usko.

Oli kerran kello nolla on niitä kirjoja, jotka olisivat luultavasti parhaimmillaan alkuperäiskiellellä luettuna. Suomennos on kyllä tasokas, mutta kirjan monet sanaleikit ovat varmasti hiukan kärsineet käännöksestä. (Kop kop -vitsit ovat minusta omituisia englanniksikin, suomeksi ne eivät toimi senkään vertaa.)

Ali Smithiltä on suomennettu myös toinen kirja, Satunnainen. Minua kiinnostaisi lukea se, vaikka samaan aikaan pelkään, että en ehkä ymmärtäisi sitäkään.

Olet ilkimys, herra Gummi!

Andy Stanton: Olet ilkimys, herra Gummi!

(You're a Bad Man, Mr Gum!, 2006)

Schildts & Söderströms 2014, 187s.

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kuvitus: David Tazzyman

Olipa kerran inhottava, julkea, ilkeä herra Gummi. Hän asuu törkyisessä talossa, jota ympäröi tavattoman kaunis puutarha. Puutarha on pakko pitää kunnossa, sillä pieninkin epäjärjestys saa kiukkuisen keijun mätkimään herra Gummia paistinpannulla. Onneksi puutarhaa ympäröi aita, eikä kukaan muutenkaan halua pistäytyä ilkeän sedän puutarhassa. Mitään erikoista ei tapahdu koko Lamonen-Pulin pikkukaupungissa. Paitsi sitten, kun suuri, kiltti Jaakko-niminen koiranroikale päättää telmiä herra Gummin puutarhassa. Puutarha on äkkiä mullin mallin, herra Gummi saa iskuja kiukkuisen keijun paistinpannusta ja kamala herra Gummi päättää myrkyttää koiran.

Onneksi kirjassa on myös kilttejä ihmisiä. Yksi heistä on tyttö nimeltä Jammi Mammi Lammi F'Huppa F'Huppa Berliini Stereo Iio Iio Lep K'Jep Nermonika Le Harhapek De Grespin De Krespin De Spespin De Vespin De Hula De Vanne De Brunkle Merry Christmas Lenoir, ystävien kesken Polly. Myös karkkikaupan omistaja, Rouva Suloinen ja omituinen erakko Perjantai O'vela ovat hyvien puolella ja auttavat Pollya pelastamaan Jaakon.

Andy Stanton on kirjoittanut hersyvän höpsön ja nauruhermoja rasittavan kirjan, joka oli laimeasti sanottuna täydellinen meidän lapsille. Kapari-Jatan käännös on mainio ja Tazzymanin kuvitus tarinan henkeen sopivaa. Iltasatuhetket olivat tämän kirjan kanssa päivän odotetuin tapahtuma (kerrankin myös lapsille) ja Herra Gummia olikin ihanan vaivatonta lukea ääneen. Paitsi Pollyn oikea nimi oli joka kerta yhtä haastava. Silti palasimme Pollyn viralliseen nimeen lähes joka ilta, niin paljon se huvitti. Kirjan henkilöt kertojaa myöten ovat niin vinkeitä, että lukija heittäytyy väistämättä erilaisiin rooleihin. Naurutaukoja oli pakko pitää ja etukäteen sovittiin iltasaduksi riittävän <50 sivua. Mieluiten olisimme kyllä lukeneet koko kirjan kerralla.

Parasta Herra Gummissa on se, että Stanton on kirjoittanut jo 9 Herra Gummi -kirjaa! Voi, en malta odottaa seuraavaa suomennosta.

Sunnuntain sarjakuvakooste

Olen lueskellut ihmeen monta sarjakuvaa tämän vuoden puolella. Kirjaston sarjakuvahylly on ollut antoisalla tuulella, enkä tahdo malttaa istua koneelle bloggaamaan. Siksipä seuraa sekalainen koostepostaus muutamista sarjakuva-albumeista.

Lauri ja Jaakko Ahonen: Pikku Närhi
Egmont 2012, 128s.

Lauri ja Jaakko Ahosen Sarjakuva-Finlandian voittanut Pikku Närhi on upeasti kuvitettu ja tarinaltaan piinaava. Pikku Närhi asuu suuressa, vanhassa talossa seuranaan vain äitinsä, joka ei ole enää aikoihin päässyt ylös vuoteestaan. Pikku Närhen päivät kuluvat äitinsä tarpeista huolehtiessa ja synkkää taloa siivotessa. Ovet ja ikkunat on teljetty lankuin, eikä Pikku Närhi ole koskaan nähyt ulos. Äiti osaa kertoa, että ulkona vaanivat Pahat Närhet, joten on viisaampaa pysyä omassa kodissa ja olla aina mahdollisimman hiljaa. 

Pikku Närhessä kuvat hoitavat suurelta osin puhumisen. Kuvat ovat upeita ja välittävät Pikku Närhen tunteita vahvasti. Mielettömän hieno kirja, joka jättää kurkkuun inhottavan palan.

Sylvain Ricard & James: Järjen veit
(…á la folie, 2009)
WSOY 2012, 144s.
Suom. Saara Pääkkönen

Parisuhdeväkivalta.
Siinäpä tiivistettynä Järjen veit sarjakuva-albumi. Sylvain Ricard & James ovat tarttuneet aiheeseen, josta ei edelleenkään puhuta kovin paljoa. Tässä sarjakuvassa pariskunta kertoo suhteestaan, kumpikin omasta näkökulmastaan. Siinä missä häät ovat olleet morsiamelle iki-muistoiset, mies on tyytyväinen häiden mahdollistamalle suhdetoiminnalle: uralla on edistyttävä ja verkostoituminen on erittäin tärkeää.

Suhde on täydellinen, kunnes tulee ensimmäinen isku. Nainen haluaa uskoa, että se oli vahinko, ainutkertainen ylireagointi. Mieskin lupaa, ettei koskaan enää lyö. Mutta kyllä hän lyö ja alkaa satuttaa muutenkin.

Järjen veit tuntuu kuvaavan realistisesti kaikkia niitä ristiriitaisia tunteita, joita parisuhdeväkivalta herättää paitsi pariskunnan osapuolissa, myös läheisissä. Asiasta on vaikea puhua ja siihen on ulkopuolistenkin vaikea suhtautua. Joku tarjoaa tukea, joku toinen vähättelee koko asiaa. Lopullisia päätöksiä on hirvittävän vaikea tehdä.

Vaikea aihe, hieno toteutus.

Hanneriina Moisseinen: Isä
Huuda Huuda 2013, 155s.

Hanneriina Moisseisen omaelämäkerrallinen sarjakuva Isä on kipeän surullinen kertomus katoamisesta. Moisseisen ollessa kymmenen vanha hänen isänsä katosi kesken firman koulutustilaisuuden. Isän katoaminen on hirveää. Aluksi voi tarttua lähes olemattomaan toivoon isän paluusta. Vähitellen toivo hiipuu, samoin muistot isän ilmeistä, hänen äänensä kaiku.

Seppo-isää ei koskaan löydetty, hänen kohtalonsa jäi arvoitukseksi. Rikoksen mahdollisuuteen poliisit eivät koskaan uskoneet. Katoamiseen liittyvä epätietoisuus on hirvittävä taakka. Kuinka kauan täytyy jaksaa toivoa? Milloin kadonneesta voi puhua menneessä aikamuodossa? Moisseisen isä julistettiin kuolleeksi kymmenen vuotta katoamisensa jälkeen, vasta sitten hänen vaimostaan tuli leski.

Isä on kuin kunnianosoitus kadonneelle isälle, todiste siitä ettei kadonnutta unohdeta. Tarina etenee perinteisen sarjakuvan ja upeiden kirjontatöiden voimin.

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
Suuri Kurpitsa 2013, 96s.

Reetta Niemensivun sarjakuva Saniainen kukkii juhannuksena hohkaa kesäpäivän kuumuutta, nuoruutta ja lähestyvän ukkosen painostavaa ilmapiiriä. Eletään vuotta 1928. Poikaporukka pyöräilee kirkkoon arvioimaan ripille pääsevät tytöt. Kirkko on viimeistä seisomapaikkaa myöten täynnä.

Niemensivu kertoo tosipohjaisesta tapauksesta ihailtavan raikkaasti. Juhannuksen viettoa kuvataan välähdyksittäin sieltä täältä: tehdään juhannustaikoja, vaihdetaan kainoja katseita, suunnitellaan tulevaa.

Viehättävä ja suloinen kirja.

Wolf Kankare: Miska Pähkinä
Suuri Kurpitsa 2013, 83s.

Sukupuoli-identiteetti ei ole aina sama kuin se virallisiin papereihin merkitty. Miska Pähkinä on elänyt miehenä jo viisi vuotta, mutta vaihto-opiskelijaksi päästyään hänellä on edessään haaste. Kuinka olla naiseksi syntynyt mies maassa, jossa sukupuolet erotetaan erilaisilla persoonapronomineilla? Miska päättää kokeilla, miltä tuntuisi elää naisena.

Lyhyt tarina sisältää paljon jännitteitä ja sisäistä kamppailua. Litistävien urheiluliivien vaihtaminen tavallisiin rintaliiveihin ei ole pikkkujuttu. Jo deodorantin valitseminen naisten valikoimasta vaatii rohkeutta, sillä "väärän" sukupuolen tuoksu eroaa paljon siitä, mihin on jo ehtinyt tottua.

Sarjakuvan aihe on erittäin mielenkiintoinen. Miskan omia tuntemuksia kuvataankin hyvin, mutta olisin mielelläni lukenut myös muiden ajatuksista ja asenteista. Wolf Kankareen piirustustyyli on ääriviivoihin keskittyvää, mutta ei pelkistettyä. Varjostuksia, värejä tai muita tehosteita hän ei (ainakaan tässä sarjakuvassa) käytä.

Hakekaa kätilö! 2, Kaupungin varjoissa

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! 2, Kaupungin varjoissa

(Shadows of the Workhouse, 2005)

Otava 2014, 350s.

Suom. Eija Tervonen

Pidin kovasti ensimmäisestä Hakekaa kätilö! -kirjasta, joten luonnollisesti halusin lukea tämän uudenkin  suomennoksen. Edellisen osan perusteella oletin tämänkin kirjan keskittyvän Worthin kokemuksiin kätilönä, mutta siinä suhteessa jouduin pettymään.

Kaupungin varjoissa kertoo ihmiskohtaloista 50-luvun Lontoossa, köyhäintaloista ja haastavista elinoloista. Ensimmäisessä osassa, Köyhäintalon lapset, Worth kertoo Janen sekä sisarusten Frankin ja Peggyn tarinat. Toisessa osassa keskitytään sisar Monica Joanin oikeudenkäyntiin ja viimeisessä Joseph Collettiin, vanhaan sotilaaseen jonka kanssa Worth ystävystyi hoidettuaan tämän säärihaavoja.

Kerronta on jutustelevaa ja sujuvaa, vaikka välillä toistetaankin jo kuultuja asioita. Elämä ja asuinolot ovat karuja, mutta Worth osaa nähdä asiat aikakautensa valossa. Kaupungin varjoissa on mielenkiintoinen kirja, joka kuvaa aikansa elämää lempeästi, mutta tarkkasilmäisesti.

Vaskivuorentie 20

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20

Schildts & Söderströms 2013159s.

Suom. Ulrika Enckell

Köyhyys tuntuu olevan suhteellinen käsite.
Yksi tuskailee äitiyspäivärahan pienuutta, mutta toteaa miltei samaan hengenvetoon, että "me lähdetään muuten viikoksi Dubaihin koko perhe!". (True story.)
Minä stressaan perheemme rahatilannetta etenkin niinä kuukausina, kun postilaatikosta löytyy samalla viikolla sähkö-, vesi-, vakuutus- ja puhelinlaskut, jätemaksu ja seuraava öljylaskukin erääntyy samassa rytäkässä. Meidän perheellä ei ole varaa matkustella edes kotimaassa, mutta pääsääntöisesti meillä on asiat hyvin: nälkää ei tarvitse nähdä ja luottotiedotkin ovat kunnossa.

Sitten on niitä kaikilla mittapuilla köyhiä, heitä jotka joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen kuukaudesta toiseen. Koska toimeentulotuki myönnetään takautuvasti, moni lasku ehtii erääntyä ennen kuin sen voi maksaa. Tulee muistutusmaksuja, viivästymiskorkoja ja muita ylimääräisiä kuluja. Jonot ruoanjakelupisteillä ovat pitkiä, niissä jonottavat kaiken ikäiset ihmiset, joita yhdistää totaalinen köyhyys.

Jo "pelkkä" krooninen rahattomuus on ahdistavaa. Mitään ei voi suunnitella, kun energia kuluu arjesta selviämiseen. Mathias Rosenlund kertoo oman tarinansa, jota synkistää köyhyyden varjon lisäksi vaimon vaikeat mielenterveysongelmat. Perheessä on kaksi lasta, joiden hoitaminen on pitkälti Rosenlundin vastuulla, samoin kuin kotityöt ja ne raha-asiat. Vaskivuorenkatu 20 toistaa itseään, mutta toisteista on myös köyhän elämä. Rosenlund yrittää parhaansa mukaan yhdistää vanhemmuuden ja opiskelun, vaikka tietää opiskelun olevan taloudellisesti epäedullinen ratkaisu: opintolainaa on pakko nostaa, sillä toimeentulotukea haettaessa se lasketaan tuloiksi joka tapauksessa, nosti sitä tai ei.  Työn ja opiskelun yhdistäminen on perheelliselle mahdotonta, sillä ei lasten hoitopäivät - ja maksut - venyisivät hirvittävän pitkiksi. Toisaalta, opiskelun joustavuus mahdollistaa kotiin jäämisen niinä päivinä, kun vaimo ei pääsekään sängystä ylös.

"On toinenkin asia, jota aikuiselta henkilöltä nykyisin vaaditaan: itsensä toteuttaminen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se tarkoittaa. Pitääkö matkustaa? Ei ole varaa. Onko koti sisustettava kauniisti? Rahat eivät riitä. Pitääkö tasaisin väliajoin käydä elokuvissa, teatterissa ja konserteissa? Sellaiseen on harvoin tilaisuutta. Pitääkö olla hyvä auto ja hienot vetimet? Minulla ei ainakaan ole. Vakuutuksia, puskuri pahan päivän varalle? Vielä mitä."

Rosenlundin kirja on tuskallisen kipeä. Perheen jatkuva kituuttaminen pikkuruisilla tuloilla, velkataakan ja maksamattomien laskujen määrän kasvaessa on epäinhimillistä. Silti täytyy olla kiitollinen siitä, että Suomessa on ylipäätään olemassa toimeentulotuen kaltainen järjestelmä. Toivon koko sydämestäni Rosenlundille ja hänen perheelleen parempaa, helpompaa ja kevyempää tulevaisuutta.

PS: Tiedättehän sen sanonnan "köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa"? Sen on keksinyt joku aika hyvin toimeentuleva. Ei köyhä voi ostaa satasen talvihaalaria lapselle tai upouutta polkupyörää. Koska rahaa ei ole.

Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Gummerus 2013, 305s.

Kolme eri aikakautta, kolme kertojaa, yksi kaltoinkohdeltu kansa. Päivi Alasalmen kirja Joenjoen laulu vie lukijan matkalle saamelaisuuteen kolmen erilaisen tarinan kautta. 

Ensimmäinen osa, Aanaar 1519, oli minusta upein: vahva, väkevä ja tunnelmaltaan ehjin. Jokin tarinan kielessä tai sanastossa toi mieleeni Katja Ketun Kätilön. Nuori saamelaisneito, Soruia, löytää Ketkitunturin juurelta pahoin haavoittuneen pirkkalaisen miehen. Mies ajelehtii jossakin kuoleman rajamailla, mutta Soruia päättää kutsua miehen takaisin elämään, puolisoksi itselleen. Mies haetaan kylään, jossa Soruia hoivaa miestä kärsivällisesti, opetellen pirkkalaisen kieltä ja opettaen omaansa miehelle. Miestä, joka kertoo nimensä olevan Kaukomieli, ei huolita osaksi kyläyhteisöä ja lopulta Soruian on pakko valita oman kansansa ja rakastamansa miehen välillä.

Toinen osa, jonka pääosassa on Lars Levi Laestadius, tuntui Soruian tarinan jälkeen tylsältä ja lattealta. On kuitenkin sanottava, että Laestadius näyttäytyy tässä paljon mielenkiintoisempana henkilönä, kuin olisin koskaan voinut uskoa. Sen sijaan, että hän olisi tiukan uskonnollinen alkoholin vastaisen taistelun keulakuva, ei Laestadiuskaan voi sivuuttaa vanhoja saamelaisia uskomuksia ja käytäntöjä. Hän on myös kerää kasvinäytteitä ja lähettää hiiriäkin Tukholmaan tutkittavaksi.

Nykypäivän saamelaista edustaa Sami Uddas, joka on saanut elämänsä täysin sekaisin Etelä-Suomessa. Uhkaavasta tilanteesta Sami pakenee junaan ja matkustaa Inariin, synnyinseudulleen. Pohjoisesta hän tuntee hetkittäin löytävänsä mielenrauhan, ehkäpä jopa oman itsensä. Vastoin hataria tulevaisuudensuunnitelmiaan Sami rakastuu, mutta voiko elämä noin vain seestyä vuosien sekasorron jälkeen?

Joenjoen laulu on hieno, mutta alakuloinen kirja. Saamelaisten asema ei ole Suomessa hääppöinen, missään mielessä. Maaoikeuskysymys ei tunnu valmistuvan koskaan eikä saamen kieltäkään ole aina arvostettu. Vaikka kyseessä on maamme (ja Euroopan, tämän opin Joenjoen laulusta) ainoa alkuperäiskansa, ei saamelaisuudesta juurikaan kouluissa puhuta. Enemmän kauhistellaan Pohjois-Amerikan intiaanien karuja kohtaloita, kuin oman maan vastaavia.

Pidin kirjasta, vaikka Sami Uddasin tarina olikin ärsyttävä. En osaa tuntea suurta sympatiaa Samin kaltaisia ihmisiä kohtaan, vaikka he olisivatkin kuvitteellisia. Sen sijaan Soruian tarinan kauneus, eräänlainen lyyrisyys, oli mielettömän hienoa. Olisinkin voinut lukea Soruiasta kokonaisen kirjan.

Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu

(Mr Stink, 2009)

Tammi 2014, 256s.

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kuvitus: Quentin Blake

Herra Lemu kiinnitti huomioni kahdesta syystä: sen on kuvittanut Quentin Blake ja Pikku-Britanniasta tuttua kirjoittajaa verrattiin Roald Dahliin. Rakastan Blaken kuvituksia ja Dahlin kirjoja, eikä Pikku-Britanniakaan mikään inhokkisarja ole, joten ilman muuta halusin lukea Herra Lemun.

Chloe on melko yksinäinen tyttö, jonka kotiolot ovat hyvistä puitteistaan huolimatta ankeat. Parlamenttiin pyrkivä äiti jyrää alleen kaikki, ylitäydellinen pikkusisko nauttii paremmuudestaan ja ihana iskä ei uskalla pitää puoliaan. Eräänä päivänä Chloe huomaa puiston penkillä kulkurin. Mies haisee, löyhkää ja lemuaa, mutta hänen tarinansa kiinnostaa Chloeta. Chloen käy sääliksi Herra Lemua ja hän kutsuu tämän asumaan perheen ulkovajaan. Pistävä haju leijuu nopeasti taloon asti ja salaisen vierailijan piilossa pitäminen käy hankalaksi.

Harvoin vertaukset suosittuihin kirjailijoihin pitävät paikkaansa, mutta David Walliams todella kirjoittaa kuin Dahl! Herra Lemu on ronskisti hauska, siinä on inhottavia aikuisia, fiksuja lapsia, jännittäviä ja surullisiakin käänteitä ja silti kokonaisuus pysyy hyvin hallussa. Vinkeä tarina oli lapsistakin hulvaton, vaikka kirjan loppupuolella paljastuva surullinen asia olikin aika raju.

Ihastuin kirjaan valtavasti ja odotankin malttamattomana, että myös Walliamsin muut kirjat suomennetaan. Tällaisia kirjoja ei ole missään nimessä liikaa. Suosittelen, etenkin jos Dahlin kirjat miellyttävät.

Pohjoismaisia kirjoneuleita ja hauskoja eläinmyssyjä

Susan Anderson-Freed: Uudet Pohjoismaiset kirjoneuleet
(Nordic Knitting Traditions, 2012)
Minerva 2013, 140s.
Suom. Tuulia Salmela

Kauniit kirjoneuleet ovat ilo silmille ja lämmittävät paukkupakkasilla. Tänä talvena ei noita paukkupakkasia juurikaan ole ollut, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, ettei neuleiden valmistumisella ole siinä mielessä kiire.

Susan Anderson-Freedin 25 erilaista mallia sisältävä Uudet Pohjoismaiset kirjoneuleet on innostava teos. Sen selkeät ohjeet houkuttelevat kokeilemaan haastaviltakin näyttäviä kirjoneuleita. Ikävä  kyllä onnistuminen ei ole taattua ja siksi minäkään en laita tähän kuvaa tosi suloisista kirjoneulesormikkaista. Vaikka kuinka yritän kuljettaa lankoja sopivan löyhästi työn nurjalla puolella, sisäinen tiukkapipo minussa kiristää lankoja liikaa ja lopputulos on kupruinen, ruma ja joustamaton. Jatkan pura&neulo -taktiikkaani, kunnes varmasti jonain päivänä vielä onnistun.

Kirjasta löytyy ohjeet myssyihin, hanskoihin, sukkiin ja säärystimiin. Perusmalli pysyy miltei samana, vain kuviot muuttuvat, mutta jo värejä vaihtamalla saa hyvin erilaisia lopputuloksia. Minä pidän kirjan malleista, mutta pakko todeta, etteivät omat kirjoneuletaitoni vielä näiden mallien toteutuksiin riitä.

Fiona Goble: Neulo hauskat eläinmyssyt
(Knitted Animal Hats, 2013)
Minerva 2013, 110s.
Suom. Sari Polvinen

Neulo hauskat eläinmyssyt on juuri niin suloinen, kuin kannen perusteella voi kuvitella. Fiona Goble on ideoinut 35 erilaista eläinpipoa, sammakosta lohikäärmeeseen. Pipoja on kolmen kokoisia: pikkuvauvoille, lapsille sekä lapsenmielisille.

Erityisesti tykkäsin tämän kirjan ohjeissa siitä, että näissä ei kikkailla turhia vaan perustaidoilla pärjää hyvin pitkälle. Selkeissä kuvissa käy hyvin ilmi myös se, että lankavalinnalla on iso merkitys. Näissä myssyissä etenkin väri on tärkeää valita oikein, muuten lopputulos voi jäädä valjuksi tai suloinen eläin hukkuu liian räikeään väriin.

Minulle sanallisten ohjeiden seuraaminen on vähän hankalaa, mutta kirjan mallit ovat niin selkeitä, että soveltamalla ja rohkeasti kokeilemalla saa aikaan onnistuneita myssyjä.

Locke & Key 1-5

Joe Hill & Gabriel Rodriguez:

Locke & Key 1: Welcome to Lovecraft (2013, 158s.)

Locke & Key 2: Head Games (2013, 144s.)

Locke & Key 3: Crown of Shadows (2011, 140s.)

Locke & Key 4: Keys to the Kingdom (2011, 146s.)

Locke & Key 5: Clockworks (2013, 152s.)

IDW Publishing

Joe Hillin käsikirjoittama ja Gabriel Rodriguezin kuvittama sarjakuva Locke & Key on kiinnostanut minua pitkään. Omaksi en ole kuitenkaan raaskinut sarjaa hankkia ja pitkään meidän kirjastossa oli saatavilla vain sarjan osat 3-5. Lopulta, kolmen hankintaehdotuksen ja henkilökohtaisen ruinauksen (ja kirjaston hankintakiellon loppumisen) jälkeen, ensimmäiset kaksi osaa saapuivat ja pääsin tutustumaan Locke & Keyn maailmaan.

Jo Welcome to Lovecraftin ensimmäiset sivut antavat hyvän kuvan siitä, miten rankkaa menoa on luvassa. Locken viisihenkinen perhe viettää rauhallista päivää kesäasunnollaan, kun paikalle saapuu perheen isän oppilas yhdessä kaverinsa kanssa. He ovat ajaneet pihaan autolla, jonka ovat "lainanneet" oppilaan enolta. Tosin eno ja hänen vaimonsa retkottavat raatoina avolavan takaosassa. Oppilas, Sam Lesser, surmaa herra Locken tämän vaimon silmien edessä. Hautajaisten jälkeen äiti ja lapset, Tyler, Kinsey ja Bode, muuttavat Lovecraftissa sijaitsevaan Keyhouseen. Keyhouse on suuri, vanha ja sokkeloinen, täynnä ovia - ja avaimia. Kun Sam Lesser pakenee nuorisovankilasta, perhe alkaa pelätä tämän lähtevän heidän peräänsä. Virkavalta uskoo kuitenkin Lesserin jäävän pian kiinni ja Locken perheen olevan turvassa, ovathan he muuttaneet lähes toiselle puolelle maata.

Tarina etenee ovelasti siten, että jutut mutkistuvat sitä mukaa kun sarja etenee. En oikeastaan voi juonesta kertoa mitään paljastamatta liikaa, sillä minusta oli ihanaa lukea sarja tietämättä siitä etukäteen mitään. Mutta pääosassa ovat perheen lapset, mystisiä ovia avaavat avaimet sekä suuri pahuus.

Hillin tarinankerronta yhdistettynä Rodriguezin kuvitukseen toimii hyvin ja minun olikin pakko lukea kaikki viisi kirjaa yhden viikonlopun aikana. Sen verran monisyinen ja sykäyksittäin etenevä Locke & Key on, että en oikeastaan suosittele lukemaan sarjaa pienissä osissa. Kuudes osa, joka on ymmärtääkseni sarjan viimeinen, on juuri ilmestynyt ja odotankin sitä malttamattomana kirjastoon.

Aaveiden Pohjanmaa, Kummitustarinoita mailta ja meriltä

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden Pohjanmaa, Kummitustarinoita mailta ja meriltä

Haamu 2013, 80s.

Kuvitus: Suvi Kari

Olen useammankin kerran kertonut olevani melkoinen vellihousu. Pelästyn helposti ja pelkään tyhmiäkin asioita ihan täysillä. Siitä huolimatta pidän tietynlaisista kauhukirjoista (King, enempää ei liene tarpeen sanoa) ja nuorempana katsoin innolla kauhuelokuvia. Nykyisin en tahdo kestää kauhuelokuvia tippaakaan (edellisestä kauhuleffasta toipuminen vei pari vuotta) ja kirjojenkin kanssa täytyy olla aika tarkka.

Tiina Hietikko-Hautalan Aaveiden Pohjanmaa vaikutti varsin harmittomalta kummitustarinakokoelmalta, jonka halusin lukea ensisijaisesti siksi, että yksi kirjan tarinoista sijoittuu tänne Kokkolaan. Aloitin lukemisen eräänä iltana, kun mies ei ollut kotona ja hyvin pian tajusin tehneeni suuren virheen: ei kauhujuttuja illalla, ei edes tällaisia kilttejä! Seuraavana päivänä luin kirjan loppuun, että ehtisin saada iltalukemiseksi jotakin harmitonta.

Aaveiden Pohjanmaa kertoo kymmenen aavetarinaa, jotka sijoittuvat Pohjanmaalle Kristiinankaupungista Kokkolaan. Kaikki nämä tarinat sijoittuvat johonkin tiettyyn paikkaan tai rakennukseen, jotka esitellään lukijalle pääpiirteittäin. Sitten päästäänkin niihin kummituksiin. Hietikko-Hautala ei lietso pelkoa, vaan kertoo kustakin tapauksesta avoimin mielin. Kenenkään ei tarvitse kummituksiin uskoa, mutta joskus voi päästää ajatuksiinsa sen "entä jos sittenkin" -mahdollisuuden.

Olen asunut Kokkolassa pitkästi toistakymmentä vuotta ja kuulin hyvin pian juttuja vanhasta majakasta, jonka liepeillä on nähty aave. Kerran olen tuolla  majakalla käynytkin, vaikka en silloin kylläkään tiennyt olevani juuri tuolla kammottavalla paikalla. Aaveen tarina vaihtelee paljon. Yhteistä tarinoille on lähinnä se, että aave on nainen. Yhden tarinan mukaan neito oli matkalla sulhasensa luo, kun laiva upposi ja nuori nainen hukkui. Toinen tarina kertoo seurueesta, joka lähti Ykspihlajasta käymään kaupungissa. Lähtiessä seurueeseen kuului yksi nainen, mutta takaisin tuli vain miehiä. Miesten mukaan nainen vain mystisesti katosi, mutta todennäköisesti nainen joutui henkirikoksen uhriksi. Erääseen suosittuun versioon liittyy majakanvartija, vaikka Harriniemessä ei ole koskaan sellaista ollutkaan. Jotkut väittävät nähneensä läheisellä tiellä lastenvaunuja työntävän naisen, joka itkee hukuttamansa lapsen perään ja jotkut ovat kuulleet kavioiden kopsetta, vaikka hevosia ei ole ollult lähimaillakaan. Monenlaisista tarinoista huolimatta useat ihmiset kertovat varmasti nähneensä Harriniemessä nuoren neidon aaveen.

Toisin kuin muissa kirjassa esitellyissä tapauksissa, Kokkolan kummitukseen liittyy myös rehellisiä huijausyrityksiä. Harriniemen alue on nimittäin kaunista huvila-aluetta ja kummitushavaintojen uskottiin pelottelevan matkailijoita pois huvila-asukkaita häiritsemästä. Monet kerrat joku älypää on lakanaan kietoutuneena hipsinyt pitkin rantaa muita säikytelläkseen.

Kirjassa esitellyt lukuisat selittämättömät tapaukset itsestään liikkuvasta keinutuolista, omituisesti särkyvistä laseista, kylmistä henkäyksistä ja sijatulle sängylle ilmestyvästä painaumasta ovat kiehtovia ja hyvin kerrottuja. Erityisen jännittävää oli lukea Mustasaaressa sijaitsevasta Grönvikin kartanosta, jossa on tapahtunut (ja ehkäpä tapahtuu edelleen) erityisen paljon selittämättömiä asioita.

Hirveän mielelläni kertoisin kirjan esittelemistä paikoista vaikka kuinka paljon, mutta minä en kuulkaa uskalla! Aaveiden Pohjanmaa on mielenkiintoinen kirja, joka todennäköisesti ei ole lainkaan niin pelottava kuin millaiseksi minä sen koin.

Kirjahyllyn kertomaa ja kymmenen kysymystä

Sain hyvän aikaa sitten Kirjahyllyn kertomaa -haasteen Marialta ja Norkulta. Nyt viimein ehdin kykkiä hyllyillä tarpeeksi  kauan löytääkseni sopivat vastaukset kysymyksiin.



1. Oletko mies vai nainen?

- Naisen raivo

2. Kuvaile itseäsi. 

- Pikkukaupungin tyttö

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? 

- Löytöretki

4. Kuinka voit? 

- Oon voimissain

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. 

-   Tämä siunattu koti

6. Minne haluaisit matkustaa? 

- Kotiin (siis sinne lapsuudenkotiin.)

7. Kuvaile parasta ystävääsi. 

- Siskokullat

8. Mikä on lempivärisi? 

- Punainen huivi

9. Millainen sää on nyt? 

- Sade lankeaa

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? 

- Kirkkaat päivä ja ilta

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? 

- Let's Pretend This Never Happened

12. Millainen on parisuhteesi? 

- Mies ja vaimo. Tai Anna suukko, kultaseni.

13. Mitä pelkäät? 

- Pimeä yö, tähdetön taivas (Olisin halunnut vastata: Minä en pelkää)

14. Päivän mietelause. 

- Ei aina käy niin

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? 

- Annan kaksi neuvoa: Suu kiinni ja ole kaunis. Lennä, uneksi.

16. Miten haluaisit kuolla? 

- Rullaluistelijan kuolema

Kaisa Reetalta sain Kymmenen kysymystä -haasteen, mutta armollisesti kahdeksalla kysymyksellä varustettuna. :) Näihin oli todella vaikea keksiä vastauksia, mutta ainakin yritin.

1. Mikä oli ensimmäinen romaanimuotoon kirjoitettu kirja, jonka muistat lapsuudestasi?

En muista ollenkaan sen nimeä. Muistan marmorikuvioisen kannen, sillä kirja oli vanha. Ja sen, että en olisi millään jaksanut lukea koko kirjaa. Eräpäivä oli ja meni, mutta en saanut palauttaa keskeneräistä kirjaa. Lopulta mummu luki osan kirjasta minulle ääneen ja pääsin kirjasta eroon. Kumma kyllä, ankea lukukokemus ei tärvellyt lukuhalujani.


2. Onko sinulla jotakin todella tärkeää kirjaa, jonka haluaisit löytää uudelleen? Olet ehkä unohtanut sen nimenkin jo, mutta kirjan tunnelma saa sinut muistelemaan sitä yhä... Mistä kirja kertoi?

Pitkäksi aikaa unohdin yhden ensimmäisistä lukemistani kirjoista, mutta se palautui mieleeni yllättäen joskus viime vuonna. Kirja oli Pirttirannan tarinoita ja sen on kirjoittanut Ainikki Kivi. Olisi ihanaa saada tuo kirja omaksi, sitä ei nimittäin ole edes meidän kirjastossa. Muistan kirjasta oikeastaan vain yhden runon yhden säkeistön:

Kun taikakynän tonttujen

sai lahjaksensa Kerttunen

niin muutamalla vedolla

on mökki kukkakedolla.

3.Sanotaan, että jotkin kirjat täytyy kohdata oikeaan aikaan ja tietyssä tunnetilassa, jotta ne voisivat kolahtaa kunnolla. Kerro jokin tällainen kirjallinen kohtaaminen, jossa kaikki tuntui osuvan kohdalleen.

Taivaslaulu oli kaikin puolin täydellisyyttä hipova lukukokemus. En tosin osaa sanoa, oliko lukuhetkellä mitään tekemistä onnistumiskokemuksen kanssa, vai olisinko rakastunut kirjaan samalla tavalla milloin tahansa.


4. Kuka kirjallinen henkilö voisi olla sielunkumppanisi (ehkä myös romanttisessa mielessä)?

Sovitaanko niin, että lyhyttukkainen Alexander Skarsgård käy kirjallisesta henkilöstä? Tosin True Bloodin Ericillä ja minulla ei ole mitään yhteistä, mutta saahan sitä haaveilla. ;)

5. Kirjailija, jonka haluaisit tavata hyvän ruuan ja/tai viinin äärellä?

Oikeasti en haluaisi tavata ketään, sillä tuskin saisin sanottua mitään järkevän tapaistakaan. Mutta voisi olla hauskaa käydä syömässä Don Rosan kanssa. Tai Stephen Kingin tai John Irvingin. 

6. Mikä vuosikymmen tai vuosisata on kirjallisessa mielessä sinulle kaikkein läheisin ja miksi?

Tarkoitetaankohan tässä kirjan kirjoittamisajankohtaa vai tarinan sijoittumista johonkin tiettyyn aikaan? Minä pidän erityisesti 50-60 -luvuille sijoittuvista tarinoista, etenkin jos ne sijoittuvat Irlantiin tai vaikkapa etelävaltioihin. Hipitkin kiinnostavat aina.

7. Jos saisit lukea kahden vuoden ajan vain yhdessä maassa kirjoitettuja kirjoja, minkä maan valitsisit?

Kamala ajatus! 

Jos olisi pakko valita, niin Yhdysvallat, sillä sieltä luen muutenkin paljon ja tarjonta on laaja.

Äitejä ja poikia

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

(Mothers and Sons, 2006)

Tammi 2013, 315s.

Suom. Kaijamari Sivill

Colm Tóibínin Brooklyn on ollut blogeissa melkoinen hitti. Minäkin sen luin, mutta en ihastunut Eilisin tarinaan oikeastaan lainkaan. Silti jokin Tóibínin tyylissä viehätti ja lainasinkin Äitejä ja poikia kirjastosta pian sen ilmestymisen jälkeen. Lukemisen aloittaminen kesti kohtuuttoman kauan (en halua edes laskea, kuinka kauan), mutta itse lukemisessa ei mennyt edes kahta päivää.

Vaikka Äitejä ja poikia kirjan kansi on hempeä ja kaunis, kirjan novellit eivät sitä juurikaan ole. Äidit ja pojat ovat kukin omanlaisiaan, aivan kuten oikeassa elämässäkin. Toisinaan äidin ja pojan suhde on mutkaton ja läheinen aikuisuuteen asti, joskus suhde tuntuu perustuvan välttelyyn ja joskus suhdetta ei ehdi syntyäkään. Kuitenkin, aina äidin ja pojan välinen suhde on merkityksellinen, kummallekin osapuolelle.

Kirjan yhdeksän novellia ovat kaikki hienoja, tunnelmiltaan vaihtelevia ja ylipäätään upean monipuolisia. Tóibín on kirjoittanut myös (ainakin) kahdeksan muuta kirjaa, enkä malta odottaa seuraavaa suomennosta. Olen mielettömän iloinen, että viimeinkin luin tämän kirjan, enkä palauttanut lukemattomana kirjastoon vaikka monesti meinasin.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

(The Last Letter From Your Lover, 2010)

Gummerus 2014, 530s.

Suom. Heli Naski

Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osoittautui hyväksi kirjaksi luettavaksi pieneen kirjallisen romantiikan nälkään. Tarinan puutteet huomaa jo lukiessaan, mutta silti kirjan kanssa haluaa käpertyä sohvan nurkkaan saadakseen pian selville, onko tarinalla onnellinen loppu.

Ellie Haworth on toimittaja, jolla on vaikeuksia hoitaa töitään. Haastava parisuhdetilanne vie niin paljon energiaa ja aikaa, etteivät työt jaksa kiinnostaa. Työpaikan arkistosta Ellien käsiin osuu vanha rakkauskirje, joka herättää halun tutkia rakkauden kieltä ennen ja nyt. Lisäksi kirjeen kirjoittajasta, vastaanottajasta ja heidän välisestä suhteestaan muodostuu Ellielle miltei pakkomielle.

Vuonna 1960 Jennifer Stirling herää koomasta. Aviomieheksi esittäytyvä mies ei tunnu läheiseltä, kuten ei oikein kukaan muukaan lähipiirin ihminen. Koomaan johtaneesta onnettomuudesta Jenniferille kerrotaan hyvin vältellen, eikä hänen auta muu kuin yrittää sopeutua tilanteeseen. Jenniferin täytyy opetella uudestaan olemaan sellainen, kuin hän olettaa olleensa ennen. Pian kotiinsa uudestaan tutustuessaan Jennifer löytää rakkauskirjeen, joka on selvästi osoitettu hänelle. Mutta kuka on B, joka kirjeen on allekirjoittanut? Missä hän on?

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on rakenteeltaan melko perinteinen kahdessa eri ajassa etenevä kirja. Monin paikoin, etenkin aluksi, kaipasin tosin tiiviimpää vaihtelua Jenniferin ja Ellien tarinoiden välillä. Nyt oli Ellie-prologi, pitkästi Jenniferiä ja jälleen hiukan Ellietä. Jenniferin tarina on toki paljon mielenkiintoisempi ja koko kirjan kantava voima, mutta Ellie olisi mielestäni ansainnut hiukan isomman roolin.

On olemassa asioita tai aiheita, joista kirjallisuudessa erityisesti pidän. Tällaisia ovat muun muassa tässäkin kirjassa esiintyvät kirjeet, Lontoo ja 60-luku. Sitten on olemassa tilanteita, joita en meinaa sietää ja näitäkin kirjasta löytyi. En ole lainkaan ihastunut tilanteisiin, joissa korostuu "niin lähellä, mutta kuitenkin aivan liian kaukana" -asetelma. Yksi tällainen vielä menee, mutta jos jatkuvasti mennään ristiin, niin ei hyvänen aika. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän, jos naisten tarinat olisivat olleet paremmin tasapainossa, eivätkä mahdottomat olosuhteet väärinkäsityksineen olisi toistuneet liian usein.

Silti, napinoistani huolimatta, kirja jätti herttaisen hymisevän olon. Erityiskiitosta annan siitä, että jokaista lukua edeltää pätkä aidosta viimeisestä rakkauskirjeestä/-sähköpostista/-tekstiviestistä. Näistä pätkistä näkyykin erikoisen hyvin se, kuinka sanallinen viestintä on muuttunut. Enää ei kirjoiteta palavista tunteista kynällä paperille, vaan monesti (etenkin se viimeinen) viesti kulkee sähköisesti, pelkistettynä.

Pistoja

Marjane Satrapi: Pistoja

(Broderies, 2003)

Like 2010, 136s.

Suom. Taina Helkamo

Marjane Satrapin Pistoja on oivallinen tilannekuvaus naisten yhteisestä teehetkestä. Miehet ovat toisessa huoneessa puhumassa omiaan naisten siivotessa paikkoja aterian jälkeen. Sen jälkeen onkin mainio tilaisuus puhua naisten kesken, juoruilla tai avautua omista kokemuksistaan.

Satrapi ja hänen sukulaisnaisensa ovat napakoita tarinankertojia. Jokaisella on sanottavaa ja jokaista kuunnellaan, ovathan jutut usein melko rohkeitakin.

Pistoja on osin karuistakin kertomuksistaan huolimatta hauska pieni kirja, jonka lukeminen ei vaatinut hiiskumatonta hiljaisuutta tai muita perheelliselle mahdottomia olosuhteita. Ilmeisesti Satrapilta ei ole suomennettu muita teoksia, mutta toivottavasti loputkin käännetään. Odotan mielenkiinnolla niihin tutustumista.

Kummituslapsi

Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Asema 2013, 248s.

Jos haluat lukea koskettavan, haikean surullisen mutta silti lohdullisen sarjakuvaromaanin, suosittelen Kummituslasta. Kiireessä kirjaston hyllystä napattu kirja osoittautui kauniiksi ja vähäsanaisuudestaan huolimatta puhuttelevaksi kirjaksi. Sanoja on niukasti, mutta kuvat kertovat täyden tarinan.

Kipeän menetyksen kohdannut nainen muuttaa asumaan yksinäiseen taloon synkän metsän laitaan. Tuohon metsään on kauan sitten hylätty köyhien perheiden lapsia ja vanhuksia, sillä tiheästä metsästä he eivät ole löytäneet enää pois. Nainen, jonka nimeä ei kerrota, päättää yrittää auttaa metsän levottomia sieluja.

Terhi Ekebom on piirtänyt ja kirjoittanut hurjan kauniin kirjan, jota olen huokaillen silitellyt jo useamman päivän. Ihana kirja, jonka mielellään lukee heti perään toiseenkin kertaan.

Shell's Angles

Jyri Paretskoi: Shell's Angles

Karisto 2013, 218s.

Kolme kaverusta Hane, Samu ja Rudi ovat kasiluokkalaisia, joiden elämän keskeisiä asioita ovat mopot ja tytöt. Tytöt tosin ovat toistaiseksi pysyneet haaveiden tasolla, mutta asia muuttuu Hanen rohkaistuttua puhumaan kaukorakkaudelleen. Perustetaan mopojengi, Shell's Angles, eletään tavallista teinien arkea ja tapahtuu monenlaista.

En ole hetkeen lukenut nuortenkirjoja, mutta monelta osin Jyri Paretskoin Shell's Angles noudattaa tuttua kaavaa: on tyttö ja poika, ihastutaan, on kiperiä tilanteita, ystäviä, hankalia vanhempia jne. Paretskoi kirjoittaa humoristisella tyylillä vakavistakin asioista ja muutaman kerran tyrskähdin nauramaan ääneen.

Ehkä olen kirjalle liian vanha, sillä monet asiat tuntuivat epäuskottavilta. Vaikka tarina sijoittuu nykyaikaan ja kaikilla on kännykät ja muut pelit ja vehkeet, ne sivuutetaan usein. Ammakin kiinnitti huomiota siihen, että teinipoika etsi tietoa nettipokerista kirjastosta - ei netistä. Minä kummastelin myös sitä, että jos kaveri ei vastaa puhelimeen koko viikonloppuna vaikka lauantai-illaksi oli suunniteltu jotain yhteistä tekemistä, yhteyttä ei yritetty ottaa esimerkiksi facebookin tai messengerin kautta, vaan kärvisteltiin epätietoisuudessa maanantaiaamuun ja koulun alkuun asti. Kenties omat teinivuodet olivat monessa muussakin suhteessa liian erilaiset, sillä moni muukin seikka tuntui kovin oudolta, liian alleviivatulta, osoittelevalta tai ennalta-arvattavalta.

Nuortenkirjana Shell's Angles on kuitenkin viihdyttävä. Ihastumisesta ja ensirakkauksista on aina ihana lukea, silloin sitä tuntee itsekin nuortuvansa. Ehkäpä miehen kirjoittama kirja, jossa pääosassa ovat pojat ja mopot, rohkaisisi nuoria miehenalkuja lukemisen pariin.

Goliath

Tom Gauld: Goliath

Drawn and Quarterly Books 2012, 96s.

Luin viime vuonna Tom Gauldin hassun sarjakuvan You're All Just Jealous of my Jetpack ja ilokseni löysin kirjastosta tämän Gauldin aiemman, Goljatista kertovan sarjiksen.

Daavidin ja Goljatin kohtaaminen on varmasti kaikille tuttu: pieni ja hentoinen Daavid voittaa pienellä lingollaan suuren suuren, päästä varpaisiin asti aseistautuneen Goljatin. Sen enempää minä en oikeastaan asiasta tiedäkään, enkä siis tiedä, kuinka paljon taiteilijan vapauksia Gauld on tätä kirjaa tehdessään käyttänyt.

Goljat on jättimäinen mies, joka työskentelee tyytyväisenä armeijan hallintovirkamiehenä. Siistit paperihommat sopivat enemmän kuin hyvin poloiselle miehelle, joka on joukkueensa viidenneksi huonoin miekkamies. Joukkueen kapteeni on kuitenkin keksinyt pettämättömän konstin voittaa nuo ilkeät Israelin joukot. Goljatille hankitaan kunnon rengaspanssari, kilpi, miekka ja seiväs, kypärää ja aseenkantajaa unohtamatta. Goljatin tehtävänä on kävellä joukkojen välisellä ei kenenkään maalla sijaitsevan pienen pensaan luo ja lukea suureen ääneen kaksintaisteluhaaste. Vastahakoisena Goljat tekee kuten käsketään ja kuluttaa päivänsä odottaen jotakin tapahtuvaksi.

Koskaan aiemmin en ole tuntenut sääliä Goljatia kohtaan. (En minä kyllä ole koko legendaa suuremmin ajatellutkaan.) Goljat on tässä niin ressukka, ihan hirveän sympaattinen ja suloinen, että viimeiseen asti toivoin Gauldin keksineen uuden lopun tarinalle.

Gauldin piirrostyyli on lähes söpö, yksinkertainen ja tehokas. Pidin Goliathista kovasti, surkeasta lopusta huolimatta.

Stuff I've Been Reading

Nick Hornby: Stuff I've Been Reading

Viking/Penguin 2013, 245s.

Nick Hornbyn Believeriin kirjoittamat kirjallisuuskolumnit olivat edellisen kokoelman perusteella niin hyviä, että tämä tuore kokoelma piti hankkia heti tuoreeltaan. Rakenne on vanha tuttu: jutun alussa Hornby listaa kuukauden aikana hankkimansa ja lukemansa kirjat omiin sarakkeisiinsa ja kertoo sitten lukemastaan. (Tai katsomastaan, jos ei ole sattunut lukemaan mitään.)

Hornby tekee lukuisia oivallisia huomioita lukemisesta ylipäätään ja olisin mielelläni merkannut nuo lauseet muistiin. Mutta koska luin tätä iltalukemisena enkä muistanut viedä muistilappuja yläkertaan, voin siteerata vain muutamaa kohtaa. Heti kirjan alussa Hornby pohtii sitä, kuinka hän on vuosien mittaan muuttunut lukijana. Joku vanha, rakas kirja ei uudelleen luettuna herätäkään suurempia intohimoja. Miksi?

"Every so often I pick up a book that I know meant a great deal to me in those early adult years, and I'm frequently surprised by its failure to connect with my older self.--These loved books are me now and previous loved books were me then, and I retain only a passing interest in the latter person."

Näinhän se menee, ihminen muuttuu. Ehkä ne vanhat suosikit olisikin hyvä jättää rauhaan ja nauttia hyvistä muistoista. Toisaalta taas, olisipa ihanaa jos onnistuisikin rakastamaan samaa kirjaa kuten ennen muinoin.

Tiedän, etten ole ainoa, joka ajoittain (no hyvä on, melkein koko ajan) tuskailee lukemattomia kirjoja. Luettavaa olisi mielettömästi, mutta aika ei riitä. Vaikka kuinka tekisi itselleen lukulistoja ja -suunnitelmia, harvoin ne pitävät. Ei Hornbykään saa luettua syntymäpäivälahjaksi saamiaan kirjoja heti, vaikka kuinka haluaisi.

"-- I have finally read one of the three, even though I wanted to read all three of them immediately. (What happened in between? Other books, is what happened. Other books, other moods, other obligations, other appetites, other reading journeys.)"

Sen lisäksi, että Stuff I've Been Reading pukee sanoiksi lukemiseen liittyviä tuntemuksia, siitä löytyy kirjavinkki poikineen. Muriel Spark, Marilynne Robinson ja moni muu kirjailija sai osakseen sen verran paljon kehuja, että heihin haluaisin tutustua paremmin. Kaikkia lukemisiaan Hornby ei kuitenkaan kehu ja miksipä kehuisikaan, jos siihen ei tunnu olevan syytä. Hän oli lupautunut kirjoittamaan esittelytekstin Dickensin kirjaan Our Mutual Friend ja koska edellisestä lukukerrasta oli jo vuosia, kirja oli muistin virkistämiseksi luettava uudestaan. Harmillista kyllä, kirja ei tehnyt Hornbyhyn suurta vaikutusta. Oikeastaan päin vastoin. Kuinka kirjoittaa lukijaa inspiroivat alkusanat kirjaan, josta itse ei pitänyt? Olisikin mielenkiintoista lukea tuo esittelyteksti, mikäli sitä lopultakaan julkaistiin.

Stuff I've Been Reading tarjosi juuri sitä mitä odotinkin: ajatuksia kirjoista, kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Huonemiehen poika

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Gummerus 1972, 544s.

Kalle Päätalo on mies, jonka kirjoja en uskonut koskaan lukevani. Ennakkoluuloisesti olin tuominnut ne pitkäveteisiksi vanhempien miesten kirjoiksi. Mutta kas, yhtäkkiä sieltä ja täältä alkoi kuulua puheita, että Päätalo onkin kuulkaa kirjoittanut vallan mainioita kirjoja, joita kannattaisi lukea. Hetken jaksoin epäillä asiaa, mutta nopeastipa taas kelkkani käänsin. Intoa puhkuen odottelin Kirjavan kammarin Iijoki-kimppaluvun alkamista, haalin sarjan kirjoja omaan hyllyyni ja aloin lukea. Tätä blogitekstiä oli hirveän vaikea kirjoittaa ja huomaankin saaneeni aikaan lähinnä irrallisia ajatuksentynkiä. Mutta menköön, ei täällä ole loistettu johdonmukaisella ajattelulla aikaisemminkaan.

Huonemiehen poika alkaa Iijoen kuvauksella, joka meinasi turruttaa yksityiskohtaisuudellaan. Pian vauhti kuitenkin muuttui vallan toiseksi, eikä lukeminen ainakaan tylsää ollut. Ns. Iijoki-sarja on omaelämäkerrallinen ja luonnollisesti tämä ensimmäinen osa kertoo Päätalon lapsuudesta, syntymästä koulun alkuun. Päätalo ei sanojaan säästele vaan lavertelee ja jaarittelee ihan kaikesta ja kaikista. Vaatimattomiin oloihin syntynyt isopäinen, kierosilmäinen ja tasapainonsa kanssa ongelmissa oleva Kalle kasvaa melkoisten persoonien keskellä. Isä kulkee savotoissa, äiti pitää pystyssä kotia ja kasvattaa lapsia, kuppaakin pyydettäessä. Ja polttaa piippua. Liki kaikki tuntuvat olevan pahoja suustaan ja kielenkäyttö tuntuikin aluksi kovin roisilta. Mutta siihen kyllä tottui pian.

Päätalon kieli on rikasta. Hänen käyttämänsä murre yllätti, sillä kuvittelin että olisin ymmärtänyt murresanoja vähän paremmin. Muutama sana piti isällä suomennuttaa, kun jäivät vaivaamaan. Ongelle mentäessä Kallen Arvi-setä kaivaa muurahaispesästä motukoita syöteiksi. Ajattelin ensin niiden olevan muurahaisen toukkia, mutta Kallen tuntiessa motukoiden kylkiluut oli pakko kääntyä isän puoleen. Vieraalla kielellä lukiessa sitä osaa olla armollisempi itselleen ja tyytyy siihen, ettei jokaista sanaa tarkalleen tunne. Suomen kielen suhteen tilanne näyttäisi kuitenkin olevan vähän eri.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että pidän kovasti uudisraivaajahenkisistä tarinoista ja sitä henkeä Huonemiehen pojassa riittää. Nuori perhe tekee väsymättä töitä saadakseen oman kodin ja jonkinlaisen toimeentulon. Helppoa ei ole muillakaan, mutta ei tämä kirja silti mitään surkuttelua ja säälinkerjuuta ole.

Huonemiehen poika osoittautui iloiseksi yllätykseksi (mikä onkin hyvä, sillä olen onnistunut haalimaan hyllyyni yhtä lukuun ottamatta kaikki sarjan kirjat) ja aion ilman muuta jatkaa matkaani Iijoella.

Luumukanaa

Marjane Satrapi: Luumukanaa

(Poulet aux prunes, 2004)

Like 2008, 84s.

Suom. Taina aarne

Luin viime vuonna Marjane Satrapin omaelämäkerralliset Persepolis -sarjakuvat. Luumukanaa kertoo Satrapin sukulaismiehen tarinan, tiiviisti mutta tunteita herättävällä tavalla.

Nasser Ali on muusikko, jonka käsissä tar soi kauniimmin kuin kenenkään muun. Ensiluokkainen soitin menee kuitenkin rikki kiukkuisen vaimon käsittelyssä, eivätkä uudet tarit soi kuten pitäisi. Nasser Ali päättää kuolla. Hän makaa sängyssään ja odottaa kuolemaa, eivätkä edes perheenjäsenten maanittelut saa häntä muuttamaan mieltään. Satrapi avaa Nasser Alin elämää palan kerrallaan. Lukija näkee nuoren Nasser Alin jäävän aina veljensä varjoon, kohtaavan epäonnea rakkaudessa ja päätyvänsä naimisiin sellaisen naisen kanssa, jota ei edes rakasta. Selviää myös, miksi uudet tarit eivät soi kuten entinen.

Luumukanaa osoittautui ihanaksi tarinaksi, vaikka kuolemaa odottava mies ei lähtökohtaisesti ihanteelliselta päähenkilöltä kuulostakaan. Satrapi kertoo sukulaismiehensä tarinan ovelasti useista näkökulmista tehden samalla pieniä paljastuksia muista sukulaisista. Pidin erityisesti siitä, kuinka kirjan loputtua oli pakko palata alkuun tutkimaan tarkemmin ensimmäisiä ruutuja.

Baby Blues Decades 1 & 2

Rick Kirkman & Jerry Scott: BBXX, Baby Blues Decades 1 & 2

Andrews McMeel Publishing 2012, 333s.

Baby Blues -sarjakuva on vuosien varrella tullut tutuksi, vaikka en ole sitä koskaan aktiivisesti seurannutkaan. Kirjastossa törmäsin muhkeaan juhlajulkaisuun, johon on koottu kahden ensimmäisen Baby Blues vuosikymmenen parhaimmat palat.

Baby Blues kertoo lapsiperheen arjesta. Sarja alkoi aikoinaan siitä, kun Wanda ja Darryl MacPherson saavat ensimmäisen lapsensa, Zoe-tyttären. Tuoreen perheen elämä on haparoivaa, kuten uusilla perheillä (useimmiten) on. Siinä vaiheessa, kun arki alkaa olla hallussa, perheeseen onkin jo tulossa toinen lapsi. Ja sitten vielä kolmas.

Zoe, Hammie ja Wren pitävät huolen siitä, että elämässä riittää odottamattomia, omituisia tilanteita. Aivan kuten Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Himaset -sarjakuvissa, myös Baby Bluesissa ote lapsiperheen arkeen on humoristinen, mutta realistinen. Hyvin usein lukiessa tyrskähdin nauruun, kun itselle hyvin tuttu tilanne tuli vastaan MacPhersonien arjessa. Meidänkin perheessä on kolme lasta ja minä olen kotiäitinä, joten tämä Wandan päivittäistä ajankäyttöä kuvaava piirakkadiagrammi niin sanotusti osui ja upposi:

Tosin kyllä ne lapset ovat mukana pyykkäämisessä, siivoamisessa ja ruoanlaitossakin, mutta noin muuten oikein pätevä diagrammi. Erityisesti pidän tuosta Wandan omasta ajasta, joka ei näytä siltä rentouttavimmalta mahdolliselta.

Tähän juhlapainokseen on sarjakuvien lisäksi koottu sopivasti tietoa molemmista tekijöistä, sekä Baby Blues sarjakuvan syntyhistoriasta ja siitä, millainen työnjako Kirkmanilla ja Scottilla on. He ovat myös kommentoineet suurta osaa kirjan strippejä, kertomalla näiden taustoista tai muistoista, joita ko. strippi herättää.

Erinomaista väliaikalukemista kiireisen päivän keskelle.

La Peregrina

Cecilia Samartin: La Peregrina

(La Peregrina, 2011)

Bazar 2013, 501s.

Suom. Ulla Lempinen

Cecilia Samartin on ollut kolmen aiemmin suomennetun kirjansa perusteella minulle ihanteellinen kevyehkön kirjallisuuden kirjoittaja. Kirjojen kannet ovat kauniita, hohkaavat lämpöä ja kutsuvat lukemaan. Tarinat taas ovat olleet sopiva sekoitus hömppää ja vähän vakavampaa menoa. Halusin lukea La Peregrinan, sillä uskoin sen toimivan edeltäjiensä tapaan miellyttävänä viihteenä.

Aloitin lukemisen pian kirjan ilmestymisen jälkeen viime vuonna. Ehkä edellisen Samartinin kirjan lukemisesta oli liian vähän aikaa, sillä lukeminen takkusi ja pysähtyi ennen kuin pääsin kunnolla alkuunkaan. Nyt aloitin kirjan alusta ja luinkin sen hyvään tahtiin alusta loppuun.

La Peregrina on itsenäinen jatko-osa Senor Peregrinolle ja onkin monessa suhteessa toisinto noista tapahtumista, vain eri näkökulmasta kerrottuna. Tässä yhtenä kertojana toimi Rosa, tuo herra Peregrinon suuri rakkaus. Samaan aikaan seurataan Jamiletin tekemisiä ja kohtauksia, jotka muistuttavat kamalalla tavalla kehnoa draamasarjaa.

Olisin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta, mutta kirjan päätyttyä olo on hyvin häkeltynyt. Miten ihmeessä tämä tarina näin vauhkoksi meni? Mikäli haluat lukea kirjan itse, kannattaa lopettaa tämän postauksen lukeminen tähän. En nimittäin voi perustella pettymyksiäni paljastamatta joitakin kirjan käänteitä.

Aloitetaanpa vaikka siitä, että henkilö saa varmuuden siitä, että hänellä on lapsi. Mies pääsee puhumaan lapsen aikanaan kaapanneen ihmisen kanssa. Kaappaaja on itse asiassa kopannut matkaansa toisenkin lapsen ja näistä lapsista toinen on sittemmin kuollut. Kuinka suhtautuu tilanteeseen vast'ikään isyydestään kuullut henkilö? Ei, hän ei tiedustele, onko hänen lapsensa elossa vai kuollut, vaan matkustaa toiselle mantereelle etsimään lapsensa äitiä. Kirjan aivan viimeiset käänteet menivät niin koheltamiseksi, ettei mitään rajaa. Siinä yhdistyy kiusalliset väärinkäsitykset, ylenpalttinen juonittelu, menneet kaunat, dramaattiset anteeksipyynnöt ja "niin lähellä, mutta silti saavuttamattomissa" -kohtaus. Uskottavuudesta tarina ei kärsi alunperinkään, mutta loppurutistus on kuin kiireessä parsittu sukka: vähän sinne päin. Kaikkein eniten kohottelin kulmiani ihan viimeiselle käänteelle, jonka jälkeen ei enää tiennyt, hypättiinkö "realismista" maagiseen realismiin vai mitä ihmettä. Ylipäätään tässä kirjassa matkustellaan kaukaisesta paikasta toiseen sellaiselle tohinalla, että ärsyttää. Kuvittelin nimittäin kirjan nykyajan olevan tässä ja nyt, mutta googlaako kukaan mitään ikinä? No ei kyllä, koska on ilmeisesti yhtä kätevää hypätä lentokoneeseen ja käydä itse tutkimassa asiaa.

Tavallaan La Peregrina on kelpo viihdettä: teksti soljuu vaivattomasti ja tapahtumia todellakin riittää. Se ei kuitenkaan yllä lähellekään aiempien Samartinin kirjojen tasoa. Ehkä silti luen tämän trilogian päätösosan ihan siitä ilosta, että saisin vastauksia tämän kirjan omituisiin yliampumisiin.

Kurkista avaruuteen

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen

(Look inside Space, 2012)

Tammi 2014, 13s.

Suom. Sari Kumpulainen

Kuvitus: Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná

Tiedän avaruudesta vain vähän. Osaan luetella aurinkokuntamme planeetat, mutta lipsautan edelleen joukon jatkoksi myös Pluton. Tähtikuvioista tunnistan ainoastaan Otavan, mutta senkin löydän vain kotikodin taivaalta, sillä täällä kaupungissa tähdet eivät häävisti näy. Lapsiahan avaruus kiinnostaa suuresti, joten Kurkista avaruuteen -kirja on ihanteellinen apu niukkatietoiselle äidille.

Kurkista avaruuteen sisältää yllättävänkin paljon erilaista avaruustietoutta. Siinä kerrotaan niin avaruuslennoista, -raketeista, -asemasta, kuin taivaankappaleistakin, kuulennoista ja siitä miksi kuusta näkyy välillä vain osa, astronauttien varusteista, tähtien synnystä, galakseista sekä siitä, miten avaruutta tutkittiin ennen muinoin. Viimeisellä aukeamalla on vielä selkeitä vastauksia usein askarruttaviin kysymyksiin, kuten siihen, mikä on tähdenlento ja kuinka avaruuslentäjäksi pääsee.

Kirja on kuvitettu hauskasti, mutta ilmeisen todenperäisesti. Yli 70 luukkua takaa sen, että kirjassa riittää tutkittavaa ja sen ääressä malttaa istua levottomampikin lapsi vaikka asiatietous raskaalta tuntuisikin. Tosin runsaat luukut voivat olla myös ongelma, sillä meidän lukuhetkemme keskeytyi ekaluokkalaisen osalta luukkujen avaamisessa kipeytyneen sormen takia. Onneksi pikkuveli jaksoi avata loput luukut ja koululainen sai myöhemmin tutkia kirjaa ilman rankkaa fyysistä panostusta.

Luukut ovat aina olleet hitti sekä minulle että jälkikasvulleni. Tästä kirjasta erityisen hienon luukkukirjakategoriassa tekee se, että kirjassa on lukuisia luukkuja myös luukkujen takana! Homma toimii hirveän hyvin, sillä johonkin asiaan voidaan perehtyä (melko kirjaimellisesti) syvemmin tällä tavalla. Etenkin kuun maahan näkyvän osan vaihtelun havainnollistaminen "tuplaluukutuksella" toimii valtavan hyvin:

Kuva ei tee lainkaan oikeutta tälle sivulle.

Kun kaikki luukut ovat kiinni, näkyy täysikuu. Yhden luukun avaamalla pääsee kurkistamaan puolikuuta ja toisen luukun takaa paljastuu vain kapea kuun sirppi.

Kurkista avaruuteen on niitä kirjoja, joiden lukeminen uudelleen ja uudelleen ei muodostu ongelmaksi, sillä oppimista riittää niin äidillä kuin lapsillakin.