Augustus

John Williams: Augustus
(Augustus, 1971)
Bazar 2017, 429s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Rakastin John Williamsin Stoneria ja ihastuin myös hänen toiseen romaaniinsa Butcher's Crossingiin. Oli selvää, että haluan lukea tuoreeltaan myös Williamsin viimeiseksi jääneen teoksen, Augustuksen, heti sen ilmestyttyä.

Aloitin kyllä Augustuksen heti kun sen sain, mutta kovasta yrityksestä huolimatta en meinannut millään päästä tarinaan sisään. Lopulta luovutin. Näin puolisen vuotta myöhemmin sisuunnuin ja päätin, että nyt tämä on luettava vaikka väkisin. Tällä kertaa osasin valmistautua hitaaseen alkuun, mutta yllättävän äkkiä juoni pääsikin jo kunnolla vauhtiin.

Augustuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari 33-vuotiaana. Tämä kirja on eräänlainen kirjemuotoinen elämäkerta miehestä, joka kylmän viileästi raivasi tiensä Rooman hallitsijaksi. Ääneen pääsevät Augustuksen läheiset, vihamiehet, sukulaiset ja monet muut aikalaiset, harvemmin mies itse.

Tekstit eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja Augustuksella tuntuu olevan niin monta nimeä, etten aina ollut varma, puhutaanko hänestä vai jostakusta muusta. Vauhtiin päästyäni tuntui kuin olisin lukenut aitoja asiakirjoja ja tavallaan niin teinkin, sillä Augustus perustuu vahvasti todellisiin tapahtumiin, henkilöihin ja asiakirjoihin.

Augustus on hieno romaani, joka tahmeasta alustaan huolimatta lunasti sille asettamani korkeat odotukset.

Joe Speedboat

Tommy Wieringa: Joe Speedboat
(Joe Speedboat, 2005)
Avain 2008, 304s.
Suom. Titia Schuurman

Lokakuun lopulla Kirsi kertoi kirjanurkassaan unohdetuista kirjoista kustantamoiden näkökulmasta. Kiinnostuin Kirsin bloggauksen perusteella hollantilaisen Tommy Wieringan kirjasta Joe Speedboat. Olisin ostanut kirjan omaksi, mutta tätäpä onkin ihan turha etsiä nettikirjakaupoista, joten käännyin kirjaston puoleen.

Joe Speedboat saapuu Lomarkin kylään ryminällä. Perheen muuttoauto karauttaa suoraan erään talon olohuoneeseen ja samassa rytäkässä Joen isä kuolee. Pian Joen saapumisen jälkeen ennen niin rauhallisessa kylässä alkaa tapahtua erilaisia räjähdyksiä. Tarinaa kertoo pyörätuolista käsin Fransje, joka pääsee viimein palaamaan kouluun vakavan onnettomuuden ja pitkän sairaalajakson jälkeen. Fransje, Joe, Engel ja Christof muodostavat hyvin rosoisen kaveriporukan. Joe on porukalle eräänlainen pomo, tai ainakin hän saa ne hulluimmat ideat. Hänen ideansa lentokoneen rakentaminenkin on.

Kirjan aikana aikuistuvista pojista lukijalle läheisimmiksi tulevat selkeästi Joe ja Fransje. Engelin ja Christofin merkitys vähenee vuosien edetessä. Joe on sellainen heppu, ettei hänestä ota selvää kukaan, tuskin edes hän itse. Hänellä riittää toinen toistaan omalaatuisempia ideoita ja virtaa toteuttaa ne kaikki.

Tämä kirja kyllä todellakin ansaitsisi nousta unohduksen alhosta. Wieringan kertomus Titia Schuurmanin taitavana käännöksenä on kerta kaikkiaan virkistävä kokemus kaikessa päättömyydessään. Joe Speedboat ei ole mikään hupsu hyvänmielenkirja, vaikka huumoriakin tästä kirjasta löytyy. Jokin tässä kaikessa sekalaisuudessa muistuttaa (varhaisesta) John Irvingistä. Moottoripyörien sijaan tässä ajetaan lentokoneella ja tuunatulla kaivurilla, eikä tässä kirjassa näy karhujakaan, mutta omalaatuisia henkilöitä, erikoisia kuolinsyitä ja vimmaista nuoruutta kyllä.

Himmelin harmonia

Eija Koski: Himmelin harmonia
Maahenki 2017,87s.

Tänäkin syksynä olen tiiraillut teiden varsia sillä silmällä, että löytyisiköhän jostakin himmeliin sopivaa heinää. Näin kaupungissa on ihan turha haaveilla aidosta oljesta, mutta onneksi on olemassa muitakin himmeleihin sopivia heiniä. Ja onhan sitä materiaalia taas kertynyt.

Eija Kosken uusimmassa himmeli-kirjassa, Himmelin harmonia, esitellään jälleen hienoja ja persoonallisia himmelimalleja. Kirjan alun tekstiosiot puheineen himmelin pyhyydestä, materiaalin pyhyydestä ja himmelin pyhästä levollisuudesta eivät oikein olleet minun makuuni. Luonnollisesti pidän himmeleitä arvossa, mutta en osaa ajatella niitä mitenkään pyhinä. Minä näen himmelit ihanina ja upeina taidonnäytteinä. Uudet, persoonalliset ideat ihastuttavat, mutta mitään harrasta en himmeleihin liitä.

Tämän kirjan malleista olen toteuttanut himmeli-korvakorut. Tosin en tehnyt niistä neliöön pohjautuvia, vaan viisikulmioon pohjautuvat, sillä se on perusmuodoista eniten mieleeni.

Pidän näistä ihan valtavasti, sillä ne sopivat yhtä hyvin arkikäyttöön kuin juhliinkin, eivätkä paina käytännössä lainkaan. Liotin näitä ohjeen mukaisesti liima-vesi-seoksessa yön yli, minkä pitäisi kovettaa olki (tai tässä tapauksessa heinä) huomattavasti tavallista lujemmaksi.



Ihastuin ensinäkemältä tuohon kannessa näkyvään Asanoha-malliin. Minusta se sopisi mustista pilleistä tehtynä täydellisesti koristamaan makuuhuoneen valkoista seinää, mutta toistaiseksi en ole saanut miestä innostumaan ajatuksesta. Ehkä vain teen Asanohan ja näytän, miten hyvältä se näyttäisi.

Tällä hetkellä teen Äiti maa -himmeliä. Se koostuu neljästä eri kerroksesta, jotka on yhdistetty toisiinsa kulmista.Valmiina on vasta kaksi ylintä kerrosta, mutta tästä tulee varmasti todella näyttävä.

Himmelin harmonian malleista löytyy muutamia melko helppoja, mutta enimmäkseen kirjan ohjeet sopivat perusasiat jo osaaville.

Velhon morsian 1-5

Kore Yamazaki: Velhon morsian
(Mahoutsukai no Yome, 2014-2016)
Punainen jättiläinen, 2017
Suom. Antti Valkama

15-vuotias japanilaistyttö kaupataan erikoisessa huutokaupassa viidellä miljoonalla. Tyttö on sleigh peggy, ihminen joka näkee keijuja ja haltijoita. Tietämättään hänellä on myös erikoisia voimia. Tytön ostaa Elias, pääkallopäinen olio, joka on jotakin velhon ja ihmisen väliltä. Hän antaa tytölle nimen Chise ja ottaa tämän oppilaakseen, josta on myöhemmin tuleva hänen vaimonsa.

Näissä sarjan viidessä ensimmäisessä osassa Chise opettelee käsittelemään omia voimiaan sekä ymmärtämään kaikkia niitä lukuisia uusia hahmoja keijuista hirvittäviin pahiksiin. Chiselle magian käsitteleminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä hänen on vaikea säädellä sen määrää. Mitä niihin kaikkiin erikoisiin olentoihin tulee, myös Elias on Chiselle pitkälti iso kysymysmerkki.

Sarjan piirrosjälki on miellyttävää, joskin ajoittain mangalle tyypillisesti turhankin söpöä ja välillä makuuni liian pornoa. Jälkimmäisestä esimerkkinä olkoon Leannan sith, eräänlainen vampyyri, joka imee uhristaan verta ja antaa vastalahjaksi miehelle lahjakkuutta jossain asiassa. Leannan sithillä on hillittömät rinnat pikkuriikkisissä rintsikoissa ja jalassa niin minimaaliset pikkuhousut, että luultavasti ne pysyvät paikoillaan vain jonkin taian avulla.

Tapahtumat sijoittuvat pääosin Englantiin, vaikka toki välillä sujahdetaan aivan toisenlaisiin maailmoihin.Ehkä silti juuri tämä englantilais-japanilainen yhdistelmä tekee tarinasta tunnetasolla jähmeän. Vaikka Elias ja Chise tuntevat kuuluvansa yhteen, en minä kokenut näiden kahden väliltä löytyvän oikein minkäänlaisia tunteita. Kumpikaan ei liikoja puhu tai kysele, vaan pohtii asioita itsekseen.

Parasta tässä sarjassa on monet pienet tarinat varsinaisen tarinan sisällä. Erityisesti pidin, julmuudestaan huolimatta, tarinasta nuorukaisesta joka yritti ilkeän  kiertävän taikurin ohjeilla pelastaa sairaalloisen vaimonsa.

Selvät sävelet, Jeeves

P.G. Wodehouse: Selvät sävelet, Jeeves
Jeeves tarinoita 6
Teos 2017, 445s.
Suom. Kaisa Sivenius

Tämä blogiteksti voisi alkaa sellaisella ihastuneella huokauksella, josta heti kuulisi, että voi miten oli ihanaa tavata jälleen vanhoja tuttuja.

P.G. Wodehousen Jeeves-tarinat ovat aina yhtä ilahduttavia ja niillä on minuun piristävä vaikutus. Lukiessa näen tietenkin Jeevesin Stephen Fryna ja Bertie Woosterin Hugh Lauriena ja nautin suuresti tästä päänsisäisestä televisio-ohjelmasta.

Selvät sävelet, Jeeves on kuudes Jeeves-tarinoita sarjan kirja. Kahdeksassa novellissa ja yhdessä pienoisromaanissa Bertie onnistuu järjestämään itsensä pulaan jos toiseenkin ja yhtä monta kertaa järkähtämätön Jeeves pelastaa nuoren herrasmiehen pulasta. Useasti ongelmia aiheuttaa nuori nainen, joka syystä tai toisesta haluaa naimisiin Bertien kanssa. Yleensä syynä ei ole tunteiden palo, vaan esimerkiksi se, ettei se mieluisin vaihtoehto kenties olekaan suostuvainen neitokaisen määräiltäväksi.

Kaisa Siveniuksen suomennosta on ilo lukea. Tarinat kulkevat sujuvasti, eikä näitä oikein hymyilemättä voi lukea. Vallan mainio kirja, suosittelen!

Suuri lapaskirja

Jorid Linvik: Suuri lapaskirja
45 hauskaa ohjetta
Sitruuna kustannus 2017, 215s.
Suom. Kaija Koirikivi

Jorid Linvikin Suuri Lapaskirja on upea sisarteos Suurelle sukkakirjalle. Kirjan 45 mallia esitellään sekä sanallisesti että kuvallisesti ja ohjeita on helppo seurata, kunhan saa kirjan pysymään auki. (Pyykkipojista on tähän ongelmaan hyvä apu: rivi pyykkipoikia kiinni sivun laitaan ja jo vain pysyvät kannet auki.)

Lapaskirjan malleista löytyy kirjoneulelapasia yhtä lailla lapsille ja aikuisille. Kokotaulukot ovat selkeitä, joten oikean kokoisten lapasten valmistaminen on helppoa, kunhan muistaa tarkistaa oman neulontakäsialansa.

Ensimmäiseksi päätin neuloa lapaset kummitytölle. Tässä kohtaa voin kertoa, että en tehnyt mallitilkkua ja lapasista tuli hurjan paljon isommat kuin mitä kuvittelin. Kummityttö täyttää pian vuoden, mutta luulen että nämä lapaset ovat sopiva lahja vasta kolmen vuoden kuluttua... Kuten hailakasta kuvasta näette, tein myös sen virheen, että en valinnut lankoja, joiden värien välillä olisi riittävästi kontrastia. Pikkuketut  ja kämmenpuolen käpäläkuvio ovat kyllä olemassa, mutta turhan haaleina. No, virheistä oppii.

Ehkä parasta Linvikin malleissa on se, että näissä ei  pääse syntymään pitkiä langanjuoksuja. Langan sitominen työn taakse on ainakin oman kokemukseni mukaan aika hidasta, joten on mainiota kun sellaista ei tarvitse tehdä kuin hyvin harvoin.

Suuri lapaskirja on oiva valinta kirjoneuleista pitävän himoneulojan pukinkonttiin.

Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
(The Ministry of Utmost Happiness, 2017)
Otava 2017, 477s.
Suom. Hanna Tarkka

Arundhati Royn ensimmäinen kirja, Joutavuuksien jumala, teki minuun suuren vaikutuksen kaksi vuosikymmentä sitten. En muista kirjan sisällöstä juuri mitään, mutta edelleen jo kirjan ajattelemisesta tulee sellainen jännä "että tällaisiakin kirjoja on!" -tunne. Harmittelin silloin tällöin sitä, ettei Roylta ilmestynyt lisää kirjoja ja kylläpäs olikin huima yllätys, kun sellainen aivan yhtäkkiä ilmestyikin.

Äärimmäisen onnen ministeriö on siis Arundhati Royn toinen kirja. Se on huumaavan täynnä ihmisiä ja ihmissuhteita, Intiaa, uskontoja, kasteja, taisteluja, konflikteja, uskoa parempaan ja vaikka mitä muuta.

Lukuisista henkilöistä keskeisin on Anjum, Aftab-nimiseksi pojaksi syntynyt mutta sittemmin Haaveiden talon asukkaaksi liittynyt hijra, jonka ympärille muiden kirjan henkilöiden tarinat tavalla tai toisella kietoutuvat. Hijrat ovat kolmannen sukupuolen edustajia, jotka muodostavat oman alakastin.

Royn kerronta on poukkoilevaa, kiertelevää ja kaartelevaa, laveaa ja runsasta. Kronologiasta voi vain haaveilla ja välillä täytyi pinnistellä ihan tosissaan, että pysyi kärryillä siitä mihin kohtaa aikajanaa tapahtumat sijoittuvat. Äärimmäisen onnen ministeriö pitää sisällään niin monta aihetta aina muunsukupuolisista Kashmirin alueen itsenäisyyshaaveisiin ja kaikkeen siltä väliltä, että ihan pakahduttaa. Jälkikäteen ei voi kuin ihmetellä, että kaikki se runsaus ihan todella mahtuu yksien kansien väliin.

Kirjan kaksi viimeistä lukua kuuntelin äänikirjana automatkalla. Valitsin englanninkielisen version, silläArundhati Roy lukee kirjan itse, mikä tuo kuuntelukokemukseen lisää hienouspisteitä. Toki kielen vaihtaminen kesken kirjan vaati hieman sopeutumista, mutta nopeasti palaset loksahtelivat paikoilleen. Royn lausumana urdun ja/tai hindin kieliset runot heräsivät eloon aivan erilailla kuin itse luettuina.

Kaikessa paljoudessaan ja kiemuraisuudessaan Äärimmäisen onnen ministeriö on hivenen tavallista enemmän keskittymistä vaativaa luettavaa, mutta ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.

Giant Days vol. 1-5

Giant Days volumes 1-5
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Lissa Treiman & Max Sarin
Boom! Box 2016-2017

Yhden Lumberjanes-sarjakuvan lopusta löytyi  Giant Days -sarjan ensimmäinen luku. Luin näytteestä vain ensimmäisen sivun ja pidin sekä piirrostyylistä että hahmoista niin paljon, että tilasin ensimmäisen albumin omaksi. Sen luettuani tilasin neljä seuraavaa ja voin todeta, että oli kyllä hyvä hankinta.

Daisy, Susan ja Esther ovat ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat sattumalta päätyneet kämppiksiksi opiskelija-asuntolassa. Mikään muu näitä tyttöjä ei yhdistäkään, mutta silti heistä on muodostunut tiivis ja persoonallinen kolmikko.

Daisy on isoäitinsä kasvattama suloisen viaton kiltti tyttö. Lääketiedettä opiskeleva Susan on ärhäkkä tapaus, jolta ei mielipiteitä tai kykyä niiden ilmaisemiseen puutu. Esther taas on vaatteita rakastava goottityttö, jolle opiskelu on täysin toissijainen asia.

Tykkäsin näistä sarjakuvista valtavasti. Lissa Tremainen (ensimmäisessä albumissa) ja Max Sarinin kuvitus (kaikissa muissa) on luontevaa ja ilmeikästä. Mitään yhtenäistä juonikuviota sarjassa ei ole, vaan pääasiassa seurataan erilaisia sattumuksia opiskelijatyttöjen elämässä. Näiden viiden ensimmäisen albumin aikana vierähtää se ensimmäinen yliopistovuosi ja käväistään kesäfestareilla. Sieltä muuten silmiin osui hauska pieni yksityiskohta! Selkeästi festarijoukossa on mukana suomalaisia ainakin yhden kynnysmaton verran!

Sarja jatkuu edelleen, mistä olen hyvin iloinen. Hymyilyttää ajatuskin siitä, että jossain vaiheessa pääsen lukemaan lisää Giant Dayseja.

Hylkäämisen päivät

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
WSOY 2017, 235s.
Suom. Taru Nyström

Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on raju kirja. Lukiessa en voinut olla vertailematta tätä Martina Haagin kirjaan Olin niin varma meistä, sillä molemmissa lähtöasetelma on sama: aivan tavallisena arkipäivänä aviomies ilmoittaa haluavansa erota. Kummassakin kirjassa miehellä on jo uusi suhde, mutta ei alkeellisintakaan aikomusta tai halua käydä eroa läpi vaimon kanssa.

Ferranten kirjassa Olga menee aivan pois tolaltaan. Arki ei pysy hallussa ja Olga on kaikin puolin hukassa. Edes lasten takia Olga ei pysty teeskentelemään, että kaikki olisi kunnossa. Mies ei ole jättänyt yhteystietojaan, eikä alkuun tunnu edes muistavan lastensa olemassaoloa.

Hylkäämisen päivät on hurja. Se on ruma ja rietas kertomus naisesta, jonka mieli hajoaa. Tunnetasolla tämä oli ristiriitainen lukukokemus: toisaalta tällaiset tunnemylläkät eivät voi jättää kylmäksi, toisaalta taas Olgan kykenemättömyys hakea tai pyytää edes alkeellista apua turhautti ja samalla etäännytti. Koko kirjassa ei tainnut olla yhtäkään hahmoa, josta olisin pitänyt. Edes perheen koira ei hellyttänyt.

Napoli-sarjaan verrattuna Hylkäämisen päivistä puuttuu lämpö, minkä toki selittää osittain jo aihepiiri. Taidokas kirja, vaikka jättikin jälkeensä lievän vastenmielisyyden tunteen.

Riskitön kokeilu

Irmeli Westermarck: Riskitön kokeilu
Stresa 2017, 110s.

Irmeli Westermarckin novellikokoelma Riskitön kokeilu on monipuolinen kokonaisuus. Kokoelman 17 novellissa liikutaan sekä kaukomailla että kotinurkissa. Napakoissa tarinoissa kurkistetaan muun muassa juuttuvaan hissiin, lähimarketin roskikseen, yökerhoon ja urheiluhallin pukuhuoneeseen.

Melko tasalaatuisesta kokoelmasta suosikikseni nousi Turnaus, jolle annan novellihaasteen konfliktipeukun. Oskua on koko pienen ikänsä kannustettu (ja painostettu) harrastusten pariin.
Salibandy on isälle paljon tärkeämpi juttu kuin Oskulle itselleen, mutta asiasta ei oikeastaan voi keskustella.

"Osku ihailee ja kadehtii Villeä, jonka kotona on rento meininki. Siellä saa chillailla tai pelata pleikkaa vaikka koko yön. Oskun vitutus kasvaa, kun hän miettii turnausta. Ainakin kaksi ottelua olisi pakko pelata, mutta jos päästään finaaliin, tulisi vähintään kuusi. Koko päivä menisi hallilla, eikä kavereita ehtisi tavata yhtään."

Oskun isä on niin hirveä, että Turnausta lukiessa teki mieli hakea Osku meille asumaan.

Westermarckin novelleissa viehätyin siihen, kuinka arkisista asioista saattaa hetkessä kasvaa vähän isompi tarina. Tai päin vastoin: joku merkittävältä tuntuva seikka onkin lopulta ihan mitätön.

Pika-arvioita

Chabouté: The Park Bench
Faber & Faber 2017, 328s.

The Park Bench on ranskalaisen Chaboutén upea mustavalkoinen sarjakuvakertomus eräästä puistonpenkistä. Penkki nököttää suuren puun juurella ja näyttelee ihmisten elämässä pientä tai suurta roolia. Se näkee rakastuneita pariskuntia, kodittomia, lapsia, vanhuksia ja eläimiä.

Minua hieman huvitti takakannen teksti, jossa Chaboutén kerrotaan debytoivan englanniksi tällä kirjalla sillä tässä ei puhuta lainkaan. Kansitekstiä ja yhtä I <3 U -kaiverrusta lukuunottamatta tarina pohjautuu täysin kuvitukseen.

Suosittelen.

Philip Reeve: Emily ja huvipuisto
(Jinks & O'Hare Funfair Repair, 2016)
Aurinko Kustannus 2017, 211s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Luin Emily ja huvipuisto -kirjan kahdestaan kuopuksen kanssa. Tykkäsimme molemmat sekä tarinasta että runsaasta kuvituksesta.

Emily asuu Huvipuisto Kuun löytötavaratoimiston yläkerrassa. Hän on reipasotteinen tyttö, joka haaveilee pääsevänsä Suikeron ja Karvatin Huvipuistohuoltoon avustajaksi. Huvipuisto on hurjan suosittu ja laitteiden huoltamisessa riittää tekemistä. Tänään huvipuistossa tuntuu olevan tavallista huomattavasti enemmän haasteita laitteiden kanssa ja tietysti juuri tänään Huvipuisto Kuuhun ilmaantuu myös nyrpeä huvipuistotarkastaja!

Tarina on kaikin puolin vauhdikas ja kiva, ei ollenkaan liian jännittävä eikä kyllä tylsäkään. Sarah McIntyren kuvitus ansaitsee erityismaininnan, sillä pitkälti kuvituksen ansiosta lapsi jaksaa helposti kuunnella pitkähköäkin satua.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja
Otava 2017, 1h 42min.
Lukija: Jani Karvinen

Veera Salmen Puluboin ja Ponin komerokirja tuli kuunneltua, kun ajoimme syyslomalle mummulaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut matkaan pienen kaiuttimen, sillä puhelimen oma kaiutin on vähän turhan voimaton kovaäänistä autoa vastaan.

Pinnistellen ääni kuitenkin riitti niin, että jokainen kuuli kuinka Ponin joulusta on tulossa kamalin ikinä. Isä ja äiti ovat lähteneet lemmenlomalle, Miisu on muuttamassa pois, ope antaa haastavan kotitehtävän loman ajaksi ja mummi haluaa viedä Ponin ja Madeleinen jouluaatoksi kodittomien joulujuhlaan. Puluboi ja Poni tekevät itselleen pakopaikan mummin vinttikomeroon, mutta jossakin lähettyvillä tuntuu majailevan myös tonttu, jolle Puluboi on pahasti allerginen.

 Komerokirja oli menestys. Lapset viihtyivät melkein koko matkat tappelematta ja kyllä minäkin tästä tarinasta pidin. Jälleen Salmi käsittelee vakavia asioita, kuten kodittomuutta, mutta ei tämä silti saarnaamiselta tuntunut.

Lukijalle erityiskehut heittäytymisestä Puluboin rooliin!

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
(Adulthood Is a Myth, 2016)
Sammakko 2017, 109s.
Suom. Aura Nurmi

Sarah Andersenin sarjakuvat ovat tulleet tutuiksi netin kautta. Andersenilla on sympaattinen piirrostyyli ja näiden sarjakuvien juttuihin on helppo samaistua.

Nopeasti lukaistava albumi on hauska, vaikka osa jutuista tuntuukin käännettynä menettäneen osan viehättävyydestään. (Käännöksessä itsessään ei tosin ole mitään vikaa.)

Pertti Jarla: Fingerporin koko kuva 4
Arktinen Banaani 2016, 128s.

Albumillinen Fingerpori-strippejä viihdyttää takuuvarmasti.
Hihittelin tyytyväisenä sekä vanhoille tutuille että aiemmin lukemattomille jutuille.
Mainio kirja.

Alkuteos: Mamoru Hosoda
Sarjakuva: Renji Asai
Sangatsu Manga 2017, 194s.
Suom. Janne Mökkönen

Poika ja peto on animaatioelokuvaan perustuva sarjakuvasarja. Tässä ensimmäisessä osassa äitinsä kuoleman jälkeen kotoaan karannut Kyuta kiinnittää kadulla huomiota erikoiseen parivaljakkoon. Seurattuaan kaapuihin puettuja hahmoja aikansa Kyuta tajuaa joutuneensa rinnakkaismaailmaan, jossa ihmisiä ei oteta lämpimästi vastaan. Kyutasta tulee Kumametsu-pedon oppilas ja näistä kahdesta kehittyykin varsin värikäs pari.

Tykkäsin tästä sarjan ensimmäisestä osasta, joka pohjustaa tarinaa juuri sopivasti. Kumametsu ei ole mitenkään perinteinen sankarihahmo, joten häneltä voi odottaa mitä tahansa. Piirrostyyli on siistiä ja hahmot selkeästi omannäköisiään. Puhekuplissa on käytetty ilahduttavan selkeää fonttia, eikä puhekupliin ole tungettu liikaa tavaraa, vaan kuvat saavat puhua omasta puolestaan.

Depressiopäiväkirjat

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017, 157s.

Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat on suoraa, rehellistä ja kaunistelematonta puhetta masennuksesta. Saastamoinen kertoo oman tarinansa siitä, kuinka mieli sairastuu ja miten älyttömän hankalaa siihen on saada apua.

Tämä kirja kannattaa lukea jos olet itse joskus ollut masentunut, joku läheisesi on/on ollut masentunut tai et tunne ketään masennusta sairastavaa/sairastanutta.

"Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi se iski silloin, kun se iski. Ihmisen mieli suojelee ihmistä itseltään kuin suo suojelee marjojaan. Antaa odottaa, että kaikki on suojaisaa ja hyvin. Minulla oli parisuhde, työpaikka ja kaikki hienosti - ja silloin mieleni päätti kertoa, että WELL ACTUALLY, muistatko vielä NÄMÄ ASIAT."

Saastamoinen kuvaa oivallisesti masentuneen mielen vääristyneitä ajatuskulkuja, jotka kuitenkin sairastuneelle itselleen ovat täysin loogisia ja perusteltuja. Kirja on toimiva yhdistelmä räävitöntä avautumista ja asiallista tietoa.

Erityisesti haluan kiittää Saastamoista siitä, kuinka hän ruotii Beck's Depression Inventory -kaavakkeen, jota käytetään yleisesti mittaamaan henkilön mahdollisen masennuksen vaikeusastetta. Tässä 21-kohtaisessa lomakkeessa vastaajan tulee valita aina neljästä vaihtoehdosta se, joka kuvaa parhaiten omaa tilannetta. Vaihtoehdot ovat kuitenkin sellaisia, että jopa masentuneena tajuaa niiden älyttömyyden. Aikanaan neuvolantädille yritin selittää, etten tunnista itseäni vaihtoehdoista, jotka ovat yltiöpositiivinen, Ihaa, Ihaampi ja Ihaain. (Ehkä siksi masennukseni oli testin mukaan vaikeasti määriteltävä.)

Siinä vaiheessa, kun masentunut viimein hakee apua, sitä voi joutua odottamaan kauan. Jonot ovat pitkät, mutta jotenkin pitäisi vain jaksaa sinnitellä. Masennusta ymmärtämättömät kanssaihmiset jakavat hyödyttömiä neuvoja, kuinka pitäisi vain ajatella positiivisesti ja ottaa itseään niskasta kiinni. Ei masentunut sellaiseen kykene.

Depressiopäiväkirjat on sellainen kirja, josta riittäisi keskusteltavaa. Ylipäätään masennuksesta pitäisi pystyä puhumaan nykyistä avoimemmin ja ilman leimaamista.
Tämä on loistava ja tarpeellinen.

your name. 01

Alkuteos: Makoto Shinkai
Sarjakuva: Ranmaru Kotone
Sangatsu Manga 2017, 176s.
Suom. Janne Mökkönen

Alunperin animaatioelokuvana ilmestynyt your name. taipuu hienosti myös sarjakuvan muotoon.

Trilogian ensimmäinen osa, your name. 01, saa tarinan hyvään vauhtiin. Mitsuha on nuori maalaistyttö ja täysin kyllästynyt kotikyläänsä. Ystävilleen hän toteaa, että seuraavassa elämässään hän olisi mieluiten jossain suurkaupungissa elävä poika. Kuinka ollakaan, eräänä aamuna Mitsuha herää tokiolaispoikana ja Taki, samainen nuorukainen Tokiosta, herää Mitsuhana. Luonnollisesti tilanne on kummallekin hämmentävä ja outo, pelottavakin. Seuraavana aamuna kumpikin on jälleen oma itsensä. Mitsuha ja Taki vaihtavat kehojaan moneen kertaan ja vähitellen he löytävät keinon kommunikoida keskenään ja tavallaan sopeutuvat tilanteeseen.

En ole nähnyt your name. -elokuvaa, joten en vielä tiedä, mihin suuntaan tarina tästä etenee. Takakannen mukaan tarina on luokiteltu draamaksi, joten lienee parasta varautua siihen, ettei luvassa ole pumpulinpehmeää, onnellista loppua.

Piirrosjälki on selkeää ja sievää. Kuvituksessa on onnistuttu ilmaisemaan selkeästi se, milloin Mitsuhan kehossa on Mitsuha itse ja milloin Taki. (Ja Takin kohdalla tietysti sama.)

Tarina on oikein lupaava ja toteutus toimii mainiosti. Jatko-osat ovat ilman muuta lukulistalla.

Kepler62, Kirja kuusi: Salaisuus

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja kuusi: Salaisuus
WSOY 2017, 189s.
Suom. Outi Menna

Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62-sarja on tullut päätökseensä. Tätä viimeistä osaa odotettiin malttamattomina, mutta myös vähän harmistuneina, sillä onhan sarjan päättyminen aina tavallaan haikeaakin.

Kepler62-planeetalla vallitsee sekava tunnelma. Joni on karannut omille teilleen ja Olivia käyttäytyy hämmentävän kylmästi. Salaperäinen ylimääräinen kapseli on avattu ja sen matkustaja on takuulla vastuussa kaikista planeetan oudoista tapahtumista, ehkä jopa maapallon nykytilanteesta.

Esikoinen luki tämän kirjan hetkessä ja nautti silminnähden koko ajan. Selkeästi tarina oli sopivan jännittävä ja vauhdikas 11-vuotiaalle, sillä hän ei olisi malttanut laskea kirjaa käsistään. Mitä lähemmäksi kirjan loppu tuli, sitä useammin sohvannurkasta kuului spontaaneja "Voi ei!" ja "Kunpa nyt ei..." -huudahduksia. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lapsi oli kirjan loputtua täydellisen pöllämystynyt. Silmät suurina hän yritti välttää paljastamasta kirjan "maailman parasta" loppuratkaisua.

Kohderyhmään tarina siis upposi aivan täysin. Minä koin tarinan etenevän hieman nykivästi, mutta pääasia että lapsi piti tästä.

Siipirikon kuiskaus

Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus
Gummerus 2017, 368s.

Ennakko-odotukset voivat olla kirjalle hirveä taakka ja saada hyvänkin kirjan tuntumaan keskinkertaiselta. Päivi Alasalmen saamelaisromaanien  kolmas ja viimeinen osa on niitä kirjoja, jotka lunastavat kaikki odotukset monin verroin.

Tarina imaisee vastustamattomasti mukanaan heti ensisivuilla. Pirkkalaisten kanssa käydyn raa'an taistelun jälkeen kylä on hajonnut ja menetettyjä miehiä surraan joka perheessä. Soruia syyttää tapahtumista itseään, eikä pelko pirkkalaisten uudesta tulemisesta ota hellittääkseen. Vuodet vierivät ja elämä jatkuu, mutta Soruia on jatkuvasti varuillaan.

Rakastin kaikkea tässä kirjassa. Alasalmen kieli on kaunista ja kerronta niin vaivatonta, että henkilöt ja tapahtumat tuntuvat täysin tosilta. Soruian ahdistus hyvienkin vuosien aikana välittyy niin vahvana, että lukijankin on varauduttava jatkuvasti onnen kääntymiseen.

Alasalmi kuvaa elävästi saamelaiskylän arkea ja elämää. Henkilöhahmot ovat niin eläviä, että on vaikea uskoa heidän olevan keksittyjä. Näissä ihmisissä on persoonallisuutta ja särmää, eikä kukaan ole vain yhdenlainen.

Tämä on niitä tarinoita, joita ei niinkään lueta vaan koetaan.

Nokisen tomumajan arvoitus

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
(As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015)
Bazar 2017, 426s.
Suom. Maija Heikinheimo

Edellisen Flavia de Luce -kirjan jälkeen olin tolkuttoman pettynyt. Kirjan juoni loisti lähinnä poissaolollaan ja lukeminen oli väsyneen takkuista. Onneksi aika kultaa muistot ja ilahduin ihan aidosti, kun sain Alan Bradleyn tuoreimman suomennetun kirjan, Nokisen tomumajan arvoitus.

Flavia todellakin vaihtaa maisemaa, tosin täysin vasten tahtoaan. Hän aloittaa opinnot neiti Bodycoten tyttökoulussa Kanadassa. Matka on pitkä, mutta Flavia saa merkittävästi virtaa jo ennen ensimmäistä varsinaista koulupäiväänsä, kun hänen huoneensa takan savupiipusta tipahtaa muumioitunut ruumis. Luonnollisesti Flavia aloittaa murhatutkimukset ja yrittää keksiä sekä murhaajan että uhrin henkilöllisyyden.

Selvästi maisemanvaihdos teki hyvää kirjasarjallekin. Tällä kertaa tarina imaisee mukaansa ja kaikkea uutta jännittävää ilmaantuu sen verran nopeaan tahtiin, ettei tylsistymiselle ole edes tilaisuutta. Tyttökouluun sopeutuminen ei ole mikään helppo juttu, mutta sentään Flavia otetaan mukaan illanistujaisiin, joissa pelataan spiritismiä, puhutaan aaveista ja kadonneista tytöistä.

Tämän kirjan jälkeen olen virallisesti leppynyt ja jään odottamaan seuraavaa osaa iloisin mielin.

Kutsumattomat vieraat

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat
(The Uninvited Guests, 2012)
Otava 2017, 291s.
Suom. Marianna Kurtto

Sternen kartanossa valmistaudutaan viettämään perheen vanhimman tyttären, Emeraldin, syntymäpäiviä. Juna-asemalta saapuvilla vierailla on kuitenkin järkyttäviä uutisia: lähistöllä on sattunut vakava junaturma. Loukkaantuneet matkustajat tuodaan kartanoon odottamaan jatkokuljetusta. Kartanon emäntä ei ota onnettomuudesta selvinneitä kolmannen luokan matkustajia avosylin vastaan, vaan pyrkii pysymään mahdollisimman loitolla heistä. Muita matkustajia myöhemmin ovelle ilmaantuu vielä yksi junamatkustaja, huonosti käyttäytyvä mutta yläluokkaiselta näyttävä Travesham-Beecher, joka näyttää tuntevan kartanon emännän entuudestaan. Syntymäpäiviä yritetään juhlia kaikesta huolimatta, mutta levottomiksi käyvät matkustajat ja perheen nuorimman tyttären talon yläkertaan kuljettama poni aiheuttavat liikaa häiriöitä.

Sadie Jonesin uusin suomennettu teos on hyvin englantilainen kartanoineen kaikkineen. Pidin todella paljon tarinan miljööstä ja kauhuelementeistä. Sitä kirjan takakannessa ylistettyä mustaa komediaa en tästä kovin paljoa löytänyt, vaikka toki vastahakoisen ponin saaminen alakertaan oli tavallaan hassua. Enemmän kuitenkin pidän tätä sellaisena mietona kauhutarinana, joka ei liikoja pelota, mutta viihdyttää kyllä.

Henkilöt jäivät hieman etäisiksi, mutta en kokenut sitä mitenkään häiritseväksi. Tyyliltään Kutsumattomat vieraat on hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Kotiinpaluu, kevyempi. Ei tämä aivan vuoden huippukirjoihin nouse, mutta ei tämän lukeminen myöskään harmita ollenkaan.