Toisinajattelija - Näin lausui Leskinen

(Toim.) Linda Huhtinen: Toisinajattelija - Näin lausui Leskinen
Docendo 2020, 336s.

Juice Leskisen sanailu oli ja on edelleen omaa luokkaansa. Hänellä jos kenellä oli sana hallussa, ihan kirjaimellisesti. Linda Huhtinen on käynyt läpi Leskisen tekstejä (sanoituksia, kirjoja, runoja, haastatteluja jne.) yli viisitoista vuotta ja koonnut niistä lausahduksia, sutkautuksia ja tarinoita tähän kirjaan. Kirjasta löytyy myös jonkin verran muiden kertomia Leskiseen liittyviä muistoja, mikä tuo mukavasti vaihtelua näkökulmaan.

Huhtinen on järjestänyt tekstinpätkät erilaisten otsikoiden alle, mikä toimii hyvin. Aiheina ovat muun muassa ihminen & toinen ihminen, ihminen & yhteiskunta, ihminen & uskonto, äidinkieli ja isänmaa. Mielipiteitä Leskisellä oli paljon ja nekin ovat saaneet oman osionsa. Tosin tässä tapauksessa mielipiteitä-otsikon alla käsitellään vain kanssamuusikoita. Muissa kategorioissakin luonnollisesti esiintyy mielipiteitä, mutta etenkin politiikan suuntaan osoitetut piikit vaativat sen verran pohjatietoutta, että niistä en hirveästi päässyt nauttimaan. (Olen hyvin heikosti perillä 80-luvun poliittisista kuvioista, koska olin silloin lapsi, enkä ole myöhemminkään näitä asioita liiemmin opiskellut.)

Erityisesti pidin siitä, että kirjassa on pitkä osuus, jossa Leskinen kertoo levyjensä ja kappaleidensa taustoja tai omia ajatuksiaan niistä. Vielä kun joku kokoaisi yksiin kansiin kaikki Leskisen sanoitukset! Tai no, kaksiin kansiin: yhteen hänen itsensä levyttämät kappaleet, toiseen muille kirjoitetut.

Kaikki mitä tiedän rakkaudesta

Dolly Alderton: Kaikki mitä tiedän rakkaudesta
WSOY 2020, 320s.
Suom. Viia Viitanen

Dolly Aldertonilla ja minulla ei ole juuri mitään yhteistä. Olemme molemmat naisia, jotka ovat käyneet terapiassa, mutta siinäpä ne yhteneväisyydet aika lailla olivatkin. Olen häntä kymmenisen vuotta vanhempi, en ole koskaan asunut kimppakämpässä tai juhlinut sellaisella intensiteetillä kuin hän. Ja silti, silti Aldertonin Kaikki mitä tiedän rakkaudesta sisälsi paljon sellaisia kokemuksia ja huomioita, joihin samaistuin.

Alderton kirjoittaa räiskyvän suorasanaisesti, itseään säästelemättä. Hän kuvailee osuvasti parinkymmenen vuoden takaista nettielämää ja oletan, että samanlaista tarkkuutta on myös nykypäivän seurustelukuvauksissa. Aldertonin nuoruus oli menevää ja kosteaa aikaa, sellaista, josta todellakin riittää anekdootteja toisensa perään esimerkiksi yhden kirjan verran. Viihdyttävää kirjasta luettuna, mutta takuulla myös raskasta ja kuluttavaa itse elettynä.

Vaikka kirjan nimeksi on valikoitunut Kaikki mitä tiedän rakkaudesta, siinä käsitellään muitakin kannessa mainittuja asioita: bileitä, treffejä, ystävyyttä ja elämää sekä luonnollisesti monia muitakin juttuja, kuten vaikka työelämää. Erityisesti ystävyydestä Alderton kirjoittaa niin lämpimästi, että heti tekisi mieli halata omia ystäviään kiitokseksi kaikesta.

Aldertonin kirjoitustyyli on tasaisen jouhevaa ja lukeminen oli nautinto. Siinä määrin, että kun piti välillä käydä kävelyllä, kuuntelin osan kirjasta äänikirjana. Onnekseni satuin olemaan menossa sellaisessa kohdassa, jossa oli nautittu runsaasti alkoholia ja pääsin nauttimaan lukijan, eli Leena Pöystin, upeasta humalaisen puheesta!

Kaikki mitä tiedän rakkaudesta oli aivan täydellistä lämpimien kesäpäivien luettavaa.

Speak

Laurie Halse Anderson: Speak
Macmillan Publishing 2018, 372s.
Piirrokset: Emily Carroll

Laurie Halse Andersonin samannimiseen kirjaan perustuva sarjakuva päätyi luettavien listalle vähän sattumalta. Klikkailin jälleen kerran Goodreadsin ja Amazonin sarjakuvavinkkejä ja tämä Speak oli ainoa, joka vaikutti edes vähän kiinnostavalta.

Melindan kouluvuosi alkaa synkissä tunnelmissa. Välit vanhoihin ystäviin ovat katkenneet, eikä Melindalla ole kiinnostusta hankkia uusia ystäviä. Muut pitävät Melindaa ilonpilaajana, sillä tämä on soittanut poliisit eräisiin kotibileisiin. He luulevat Melindan tehneen sen ilkeyttään, vaikka oikeasti hän joutui rikoksen uhriksi ja yritti pyytää apua. Melinda ei ole kuitenkaan saanut kerrottua tapahtuneesta kenellekään. Hän ei oikeastaan puhu lainkaan, ellei ole aivan pakko.

Kirjan alkusanoissa Laurie Halse Anderson kertoo kirjoittaneensa alkuperäisteoksen käsitelläkseen omaa masennustaan ja ahdistustaan, jotka alkoivat kun hänet raiskattiin 13-vuotiaana. En tiedä, ovatko Speakin tapahtumat yhteneväisiä Andersonin omien kokemusten kanssa, mutta joka tapauksessa Melindan tarina on karu ja koskettava.

Emily Carrollin kuvitus on miellyttävää ja tiukan ruutujaon puuttuminen tarinan etu.

Keskiyön jengi

David Walliams: Keskiyön jengi
Tammi 2020, 468s.
Suom. Kaisa Kattelus

Lordi Funtin sairaala on valtavan suuri ja vanha. Sen lastenosasto on 44. kerroksessa ja sinne päätyy myös 12-vuotias Tom epäonnisen krikettiottelun päätteeksi. Heti ensimmäisenä yönään lastenosastolla Tom huomaa, että jotakin outoa on meneillään. Ylihoitaja nukahtaa ja muut osaston potilaat, haurasta Sallya lukuunottamatta, hiipivät keskiyöllä omille teilleen!

Keskiyön jengi on hauska ja pienesti jännittävä tarina lasten salaisesta porukasta, joka toteuttaa toiveita. Jättimäinen sairaala on oivallinen paikka salaisille yöllisille retkille, mutta kiinnijäämisen riski on silti aina olemassa.

Walliamsilla on ankea tapa repiä huumoria lihavuudesta ja niin hän tekee tässäkin kirjassa. On kiva, että kirjoissa esiintyy kaiken kokoisia hahmoja, mutta jatkuva huomauttelu jonkun painosta on vain typerää.

Noin muuten Keskiyön jengi on viihdyttävä seikkailutarina. Keskimmäinen lapsi luki sen nopeasti (jo ennen minua) ja ilmoitti hyvin selkeästi, että "tämä oli HYVÄ!"

Järki ja tunteet

Jane Austen: Järki ja tunteet
Teos 2020, 477s.
Suom. Kersti Juva

Suhteeni Jane Austeniin on sellainen, että olen lukenut häneltä kolme tai neljä teosta. Kaikista pidin, vaikka Emmaa lukiessa päätä särki koko ajan, kun kirppikseltä ostettu kirja haisi niin pahalle. Teos julkaisi äskettäin Järki ja tunteet Kersti Juvan uudella suomennoksella ja harvinaisen kauniilla kansikuvalla, joten päätin että on korkea aika virkistää suhdettani Austeniin.

Isänsä kuoltua Dashwoodin sisarukset joutuvat muuttamaan äitinsä kanssa vaatimattomampaan taloon, kun isän omaisuuden perii heidän velipuolensa isän aiemmasta avioliitosta. Elo muuttuu aavistuksen niukemmaksi, mutta tämä ei ole heidän elämänsä suurin haaste. Hankalinta on nimittäin löytää sopivia naimakelpoisia ja -halukkaita miehiä. Sulhasehdokkaita tuntuu kyllä löytyvän, mutta kihloja ei näy eikä kuulu.

Minulla meni varmaan viitisenkymmentä sivua, ennen kuin totuin Austenin kerrontaan. Siitä eteenpäin lukeminen sujuikin sitten ensiluokkaisen hyvin, kiitos laadukkaan suomennoksen. Austen käsittelee rakkausjuttujen lisäksi muun muassa luokkaeroja, tapakulttuuria ja sen pinnallisuutta sekä naisen asemaa, huumoria unohtamatta.

En voi väittää sanottavasti kiintyneeni yhteenkään kirjan hahmoista, mutta inhokkeja kertyi kyllä sitäkin enemmän. Varsinkin sieltä miesten puolelta, mutta olihan näissä rouvissa ja neideissäkin välillä kestämistä. Minua huvittaa se, kuinka nämä ihmiset eivät tunnu tekevän mitään työntapaistakaan! Päivät kuluvat seurustellessa naapureiden ja näiden tuttavien kanssa, teetä juodessa, pianoa soitellessa ja korttipelejen parissa. Kyläilemään Dashwoodin neidit lähtevät ihan vain kuudeksi viikoksi! (Vai oliko se kahdeksaksi? Unohdin kirjoittaa muistiin...) Tietysti ymmärrän, että tuohon aikaan matkanteko ei ollut järin kätevää tai nopeaa ja muutenkin yhteydenpito oli hidasta, mutta silti. Onneksi nykyään voi kyläillä lyhyempiäkin aikoja...

Comedy Queen

Jenny Jägerfeld: Comedy queen
Otava 2019, 4h 56min
Suom. Katriina Kauppila
Lukija: Heljä Heikkinen

Kuuntelin Jenny Jägerfeldin Comedy queeniä ihan tolkuttoman kauan, kuukauden. Se kyllä kiinnosti ja vaikutti hyvältä, mutta kuuntelemiselle ei oikein tuntunut löytyvän aikaa.

12-vuotiaan Sashan äiti on tehnyt itsemurhan noin vuosi sitten.
Sasha on päättänyt, ettei hänestä tule äitinsä kaltaista. Hän on listannut asioita, joista äiti piti ja aikoo itse toimia juuri päin vastoin. Sasha ei esimerkiksi aio enää lukea kirjoja tai liikkua metsässä. Äiti oli masentunut ja itkuinen, mutta Sashan tavoitteena on ryhtyä lavakoomikoksi, nuoresta iästään huolimatta.

Jägerfeld kirjoittaa ihailtavan kevyesti todella kipeästä ja raskaasta aiheesta. En ainakaan muista lukeneeni tai edes kuulleeni toisesta itsemurhaa käsittelevästä, alakouluikäisille suunatusta kirjasta. Läheisen itsemurhaa enemmän kirjassa on kyse surusta ja sen käsittelemisestä. Siitä, kuinka jokainen käsittelee surua eri tavalla ja eri tahtiin.

Comedy queeniä kuvataan hauskimmaksi surulliseksi kirjaksi, jonka olet koskaan lukenut ja tämä kuvaakin kirjaa harvinaisen osuvasti.

Niin käy vain elokuvissa

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa
Gummerus 2019, 382s.
Suom. Kristiina Vaara

Holly Bournen nuortenkirjat ovat minusta loistavia. Niissä tuntuu olevan näennäisen selkeä juoni, mutta sisältöä on paljon enemmän kuin äkkiseltään luulisi.

Niin käy vain elokuvissa kertoo Audreysta, joka ei todellakaan etsi uutta poikaystävää. Edellinen oli tosi ihana, kunnes tämä jätti Audreyn heti päästyään tämän kanssa sänkyyn. Kotona on arvaamatonta, sillä äiti ei todellakaan ole sinut sen kanssa, että isä löysi uuden naisen ja perusti tämän kanssa uuden perheen. Isoveli opiskelee toisella paikkakunnalla ja Audrey tuntee olevansa yksin vastuussa äidistä. Onneksi on uusi työ elokuvateatterissa ja siellä Harry. Flirttaileva, hurmaava Harry, jonka kyseenalaisesta maineesta seurustelumarkkinoilla Audreytakin varoitetaan heti kättelyssä. Niin ja koulussa mediakurssi, jonne Audrey alkaa tehdä tutkielmaa romanttisten elokuvien problemaattisuudesta.

Viihdyin tämän kirjan parissa erinomaisesti. Audreyn ja Harryn tarina on sinänsä ennalta-arvattava, mutta loppuratkaisu on onneksi jotain muuta kuin esimerkiksi juuri niissä romanttisissa leffoissa. Bourne kuvaa Audreyn ihastumista realistisesti: Audrey tietää Harryn tavat, mutta tunteita on vaikea estää. Joskus joku nilkki voi olla niin ihana, ettei halua välittää varoitusmerkeistä.

Vaakakapina

Jenny Lehtinen: Vaakakapina
Lopeta laihdutus, aloita elämä
Minerva 2020, 235s.

Jenny Lehtinen on Suomen tunnetuin kehopositiivisuuden puolestapuhuja. En ole seurannut mitään hänen ohjelmistaan tai edes blogia, mutta silti hänen nimensä ja työnsä on tullut tutuksi. Tämä kirja koostuu Lehtisen Vaakakapina-vuoden ajan päiväkirjamerkinnöistä sekä laajemmista pohdinnoista esiin nousevista aiheista, kuten liikunnasta, kasvurauhasta ja terveydenhuollon suhtautumisesta lihavuuteen. 

Vaakakapina-kirja on nopealukuinen, vaikka välillä pitikin pysähdellä vähän ajattelemaan asioita. Ehkä pitää avautua hieman omasta kehosta. Lapsena ja nuorena olin tosi hoikka ja painoindeksi vaihteli 17-18 välillä, eli olin alipainoinen. Lukiossa paino alkoi nousta ja pikkuhiljaa sitä kertyi merkittävään ylipainoon asti. Olen laihduttanut monesti ja painoa on lähtenytkin, mutta melkein kaikki kilot ovat aina hiipineet takaisin. Suhteeni omaan kehoon on vaihdellut rajustikin, mutta nykyisin koen tämän (enää) ylipainoisen kroppani enimmän aikaa oikein hyvänä. Olen muodokas ja pehmoinen, mutta kehoni pystyy nykyisin moniin sellaisiin asioihin, joihin en hoikkana kyennyt. Opin viime vuonna juoksemaan (tai no, hölkkääminen lienee oikeampi termi) ja se on ollut aivan mahtavaa! Olkoonkin, että kestävyyteni riittää vain lyhyehköihin lenkkeihin, tunnen silti olevani hyvässä kunnossa. Bloggasinkin aiemmin Yksinkertaisesti joogaa -kirjasta, jonka ansiosta kehoni liikkuvuus on hieman kohentunut. Pidän itseäni ihan kivan näköisenä, enimmäkseen. Välillä nimittäin todellakin on niitä päiviä tai kausia, kun oma maha ja reidet on ällöintä maailmassa; kaksoisleuka tuntuu hyppivän silmille ja tissit roikkuvan lattialla. Silloin iskee joko virtapiikki ja alan suunnitella taas yhtä laihdutusjaksoa ihanteellisine ruokavalioineen ja tehotreeneineen, tai lamaannun ja hautaudun sohvan nurkkaan syömään herkkuja, koska olen tämmöinen itsekuriton ihrakasa.

Tiivistetysti koen siis oman kehosuhteeni enimmäkseen terveeksi, mutta aivan vakaalla pohjalla tämä suhde ei ole.

Vaakakapina tarjoaa paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Se avaa silmiä huomaamaan, missä kaikissa tilanteissa painoon suhtaudutaan negatiivisesti, vaikka painolla ei olisi tilanteen kannalta mitään merkitystä. Erityisesti toivoisin kasvurauhalle enemmän huomiota. Painosta huomauttelu ei tee hyvää kenellekään, mutta ei varsinkaan kasvavalle lapselle.

Kirjassa käsitellään myös sitä, miten terveydenhuollossa suhtaudutaan lihavuuteen. On ihan totta, että lihavuus voi altistaa terveysongelmille, mutta ylipaino ei tarkoita automaattisesti pitkää sairauslistaa. En nyt lähde referoimaan tuota lukua, koska se kannattaa lukea itse, mutta siinä oli hirvittävän hyviä huomioita esimerkiksi siitä, että laihdutuskehotuksen tueksi pitäisi saada muutakin kuin kuva lautasmallista ja kehotus harrastaa enemmän liikuntaa.

Minulle Vaakakapina osoittautui erittäin positiiviseksi kirjaksi. Ehkä taas hetken kauemmin muistan sen, että minä olen muutakin kuin painoni, eikä minua (eikä tietenkään muitakaan!) pidä määritellä kilojeni mukaan.

Keveys

Stephen King: Keveys
Tammi 2020, 135s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Castle Rockissa on tapahtunut outoja juttuja aiemminkin, mutta Scott Careyn erikoinen vaiva ei näy päälle päin. Hänen painonsa nimittäin tippuu tasaisesti, kiihtyvällä tahdilla. Mutta vaikka paino putoaa, Scottin ulkomuoto ei muutu, vaan hän näyttää kaiken aikaa rotevalta. Painon lisäksi Scottilla on haasteita uusien naapureiden kanssa. He lenkkeilevät ahkerasti, eivätkä siivoa koiriensa jätöksiä Scottin pihalta. Samojen naapureiden tuore ravintola on ongelmissa, sillä pikkukaupungissa ei tahdota hyväksyä ravintoloitsijoiden avioliittoa, he kun ovat molemmat naisia.

Keveys on Castle Rock -tarinaksi kesy ja aika jännityksetön, mutta toimii oikein hyvin pienenä aikuisten satuna. Tarinassa on aika vahvasti "opetuksellinen" sävy, jolle ei pitäisi olla tarvetta, mutta harmi kyllä on paikoin kovastikin. King ei arkaile arvostella istuvaa presidenttiä ja toivonkin, että hän saa näillä kirjojensa pikkuviittauksilla edes jonkun hänen kannattajistaan vaihtamaan mielipidettään.

Jostakin syystä tähän suomennokseen ei ole otettu mukaan alkuperäisen teoksen kuvituksia. Tietysti kirja toimii hyvin ilman niitäkin, mutta olisivat ne tuoneet ihan kivan lisän kuitenkin. Suomennos on toimiva ja kirjan taitto ilmava. Keveys sopiikin hyvin, noh, kevyehkön lukemisen kaipuuseen.

Giant Days 13 + Department of Mind-Blowing Theories

John Allison: Giant Days vol. 13
Boom! Box 2020, 120s.
Kuvitus: Max Sarin & John Allison

Olen odottanut Giant Daysin jatkoa kärsimättömänä, sillä minun on koko ajan vaikeampi löytää kiinnostavia sarjakuvia. Giant Days vol. 13 oli juuri sitä mitä tarvitsinkin: kaunista kynänjälkeä, tuttuja hahmoja ja sopivan höpsöä menoa.

Esther saa tässä albumissa paljon tilaa, mutta se ei minua haittaa. Tällä kertaa albumissa on muuten ihan paras Suomi-viittaus, sillä Estherillä on seitsemän sivun ajan päällään Belzebubs-paita! Minulle haastavinta oli lukea krikettiotteluosuutta, sillä en tunne peliä yhtään. Jotakin palloa piti heittää ja toisen lyödä ja sitten oli keppejä, joita ehkä yritettiin sillä pallolla kaataa. No, onneksi pelin säännöt eivät ehkä olleet se oleellisin osuus.

Ystävysten opinnot alkavat olla aivan lopuillaan, mutta onneksi sarja jatkuu vielä ainakin hetken.

-----------------------------------------------------------------------

Tom Gauld: Department of Mind-Blowing Theories
Canongate 2020, 160s.

Minä sitten rakastan Tom Gauldin minimalistista piirrostyyliä ja vähäeleistä huumoria. En ymmärrä tieteestä juuri mitään, mutta nämä yhden sivun sarjakuvat naurattivat joka tapauksessa todella paljon.

Mainio pieni sarjakuva-albumi, aivan kuten odotinkin.