Kirjamessu(puoli)maraton

Tämän vuoden kohokohta, Helsingin Kirjamessut, on nyt onnellisesti koettu. Osallistuin messuille vasta toista kertaa, tälläkin kertaa bloggarin ominaisuudessa, Messukeskuksen tarjoamalla bloggaripassilla. Viikonloppu oli ihan huikea! Yritän parhaani mukaan koota tähän postaukseen edes osan messujen huippukohdista.

Matkaan!

Matkalle lähdin perjantaina. Nelituntinen junamatka sujui mukavasti hyvän kirjan parissa ja pikaisesti hoideltujen tuliaisostosten jälkeen lompsin malttamattomana kohti Messukeskusta. Heti ensimmäisenä tapasin Siinan, jonka kanssa vietettiin mieluisa juttutuokio. Hetken ehdin kierrellä eri osastoilla ennen minun ja Hannan päivystysvuoroa bloggaajanurkkauksessa Boknäsin osastolla. Illaksi olin sopinut treffit ystävien kanssa, joten päivystämisen jälkeen olikin jo aika suunnata toisaalle.

 

Kaikeksi onneksi hoksasin poistuessani tiirailla sen verran ympärilleni, että bongasin Don Rosan omalta osastoltaan. Jonoa oli tasan kahden ihmisen verran, joten ei muuta kuin äkkiä jonon jatkoksi. Olin toivonut tapaavani Don Rosan ja pakannut reppuun suosikkitarinani* sisältävän Aku Ankka -lehden. (Kirjojakin minulla kyllä olisi ollut, mutta en halunnut kantaa painavia kirjoja edes takaisin.) Don Rosa oli ystävällinen vielä varmasti kiireisen messupäivän lopulla ja suostui yhteiskuvaankin. Tämä lyhyt kohtaaminen oli yksi messujen kohokohdista, ehdottomasti.

*Unohda koko juttu! (AA 11/2002)
Siinä Milla Magialla on uusi taikasauva, joka aiheuttaa valikoivaa muistinmenetystä: kun taikasauvan mahdin vallassa oleva kuulee oman nimensä, hän unohtaa välittömästi seuraavaksi mainitun asian. Roope ja Aku joutuvat tietysti taian kohteiksi ja unohtavat muun muassa portaat, oven, puhumisen, kävelemisen ja muutaman muun asian/taidon. En vieläkään voi lukea tätä nauramatta ääneen.

 

Lauantai alkoi heti yhdeksältä Bonnierin bloggariaamiaisella. Tarjolla oli maittavan syötävän lisäksi viisi kiinnostavaa kirjailijaa: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. Tilaisuutta luotsasivat lämmöllä ja ammattitaidolla WSOY:n ja Tammen edustajat Anna-Riikka Carlson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Ensin kutakin kirjailijaa haastateltiin yksittäin ja lopuksi esitettiin muutamia kysymyksiä puolin ja toisin.

Tunnelma oli oikein mukava ja tilaisuus onnistunut. Tein muistiinpanojakin, mutta ei niistä kuulkaa ole blogitekstin suhteen mitään apua. Onneksi paikalla oli runsaasti muitakin bloggaajia, joten niitä yksityiskohtaisempiakin raportteja on luettavissa. Esimerkiksi täältä Ompun blogista löytyy yksi ja Marian Sinisestä linnasta toinen.

Erityisesti viehätyin Claes Anderssonin rauhallisesta, vahvasti läsnä olevasta olemuksesta.

Seuraavaksi hipsin Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen haastatteli kahta syksyn esikoiskirjailijaa, Soili Pohjalaista ja Tiina Lifländeriä. Oli mielenkiintoista kuulla erilaisista kirjoittamisprosesseista ja kirjoittajan erilaisista rooleista. Mukavaa keskusteluakin syntyi muun muassa siitä, saako kirjailija kommentoida oman kirjansa blogitekstejä. (Tiedoksi kaikille: kyllä saa. Tai jos ei halua tai kehtaa kommentoida suoraan blogiin, aina voi laittaa sähköpostia.)

Alkuiltapäivällä oli vuorossa Teoksen järjestämä tilaisuus. Raikasta välipalaa nauttiessa oli innostavaa kuunnella, kuinka Teoksen toimitusjohtajan Nina Paavolainen haastatteli Kari Hukkilaa, Katarina Baeria ja Leena Parkkista. Hukkilan, Baerin ja Parkkisen teokset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta kaikkia yhdistää tarkka historian taju. Parkkinen, joka myös opettaa historiallisen fiktion kirjoittamista, kertoi kiinnostavasti miten uskottava ajankuva syntyy.

Loppupäivän kiertelin ympäri messuja, tein ostoksia ja tapasin valtavan määrän vanhoja ja uusia blogituttuja - tietenkin. Voin todeta, että vaikka olin reissulla yksin, hetkeäkään en tuntenut itseäni yksinäiseksi. <3 Julkinen kollektiivinen kiitos siis kaikille tapaamilleni bloggarikollegoille!

Uskoakseni on vähän hölmöä kantaa kirjamessuille omia kirjojaan, mutta niin minä kuitenkin omistuskirjoitusten toivossa tein. Ilokseni voin kertoa, että kaikkiin kotoa roudaamiini kirjoihin sellaisen myös sain. Kirjailijat tuntuvat olevan ihastuttavan pitkäpinnaista ja ymmärtäväistä porukkaa: esimerkiksi Lempiin sain omistuskirjoituksen vessajonossa (ei varmasti lainkaan korrekti paikka lähestyä yhtään ketään, enkä silti usko joutuneeni millekään mustalle listalle).

Pari haastatteluakin maltoin kaiken hälinän keskellä kuunnella. Jukka Petäjä haastatteli Tommi Kinnusta Lopotti-kirjasta ja jos en olisi kirjaa jo lukenut, olisi se varmasti seuraavana lukupinossa. Tämän haastattelun jälkeen hyvin kiireinen Kinnunen suostui ystävällisesti kanssani yhteiskuvaan, jota en kuitenkaan täällä julkaise, koska se ei ole lainkaan edustava.

Hugleikur Dagssonin haastattelu Suomalaisen kirjakaupan osastolla oli sitten taas (luonnollisesti) aivan erilainen kuin Kinnusen. Dagssonin huumori on räävitöntä, estotonta, karua ja toisinaan niin kamalaa, ettei edes hymyilytä. Hänen haastattelunsa oli ehkä hauskinta ja kiusallisinta kuunneltavaa ikinä! Ai taivas!

Tietenkin paljon mielenkiintoista ohjelmaa jäi näkemättä jo siksikin, että on vähän haastavaa olla useammassa paikassa yhtä aikaa. Olisin myös kovasti halunnut vaihtaa muutaman sanan Tuomas Kyrön kanssa, mutta ehkä otan sen seuraavien messujen tavoitteeksi.

Sunnuntaiaamuna messuilla oli jo huomattavasti väljempää.

Sunnuntaina ehdin tehdä vielä pienen pyörähdyksen messualueella ja tulipa siinä ostettua vielä muutama kirja ennestään raskaiden kantamusten seuraksi. Silti onnistuin pysymään budjetissa vallan mainiosti.

Osa kirjahyllyn uusista asukkaista.

Kotimatkalla voin pahoin ja korvissa humisi messuhallin hälyn jäljiltä vielä pitkälle iltaan. Kokonaisuutena reissu oli kuitenkin niin onnistunut, ettei pieni messukrapulakaan kauheasti riemua himmennä.

Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja
(The Secret Keeper, 2012)
Bazar 2016, 666s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kate Morton herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Olen lukenut kaikki häneltä suomennetut teokset, joista Salaisuuden kantaja on neljäs, enkä edelleenkään osaa päättää, mitä mieltä näistä kirjoista olen.

Salaisuuden kantaja käynnistyy koukuttavasti eräänä kesäisenä päivänä vuonna 1961. Onnellinen perhe viettää kuopuksen syntymäpäivää keskellä maalaisidylliä ja kaikki on täydellistä. Lapsista vanhin, teini-ikäinen Laurel, pujahtaa puumajaan haaveilemaan eräästä tietystä pojasta ja äiti lähtee nuorimmaisensa kanssa hakemaan kotiin unohtunutta kakkulapiota, kun pihaan ilmestyy vieras mies. Laurel näkee, kuinka äiti surmaa miehen, mutta vasta äitinsä kuolinvuoteen ääressä hän alkaa selvittää, mitä tuona päivänä oikeastaan tapahtui ja miksi.

Luin reilut sata sivua hetkessä, mutta sitten iski flunssainen uupumus, enkä jaksanut kannatella painavaa kirjaa. (Kuulostaa dramaattiselta, eikö totta!) Kun viimein pystyin jatkamaan lukemista, ei siitä meinannut tulla enää yhtään mitään. Sinnikkäästi kuitenkin luin ja pääsin lopulta tarpeeksi hyvin kirjaan mukaan. Aivan kirjan lopussa kirjailija onnistui jopa kääntämään tarinan yllättävään suuntaan!

Jälleen kerran Morton kuvaa hyvin tarkasti aivan kaiken, lähes kaikkien näkökulmasta. Lukijan ei tarvitse arvuutella motiiveja tai kohtaloita, kun kaikki kyllä selitetään auki. Tiivistäminen olisi tehnyt tarinalle hyvää ja minusta kirjailija olisi voinut pitää osan salaisuuksista salaisuuksina. Morton kirjoittaa melko vetävästi ja tarinoissa on kiinnostavia ihmiskohtaloita. Hänellä tahtoo vain olla harmittava tapa rönsyillä sinne tänne tarinan jännitteen kustannuksella. Ja silti, vaikka lukeminen oli hetkellisesti hyvin työlästä, pidin tästäkin kirjasta sen verran paljon, että jään mielenkiinnolla odottamaan Mortonin seuraavaa kirjaa.

Kepler62, Kirja neljä: Pioneerit

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja neljä: Pioneerit
WSOY 2016, 129s.
Suom. Outi Menna
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler62 -sarjaa on luettu meillä iltasatuna. Kolmannen kirjan jälkeen keskimmäinen lapsi kuitenkin ilmoitti, että hän ei oikeastaan uskalla kuunnella näitä enää, joten luin Pioneerit ihan itsekseni.

Tähtipurjehtijat saapuvat Kepler62-planeetalle ja tutustuminen uuteen ympäristöön alkaa.

"Täällä on yhtä upeaa kuin maapallollakin joskus oli." 

Mutta tietenkään kaikki ei ole vain kaunista ja hienoa. Kaksi lapsista sairastuu vieraaseen tautiin ja edessä on hautajaiset. Ainoa matkassa oleva aikuinen suhtautuu kaikkeen viileän eleettömästi. Planeetta ei myöskään ole asumaton. Karhuntapaisilla olioilla on jopa käytössään laitteita, jotka kääntävät niiden puheen ymmärrettävään muotoon. Muitakin älyllisiä lajeja planeetalta löytyy, mutta voiko heihin kaikkiin luottaa?

Tämä sarjan neljäs osa oli todella vauhdikas ja jännittävä. Lukutavallakin saattoi olla merkitystä, sillä kun ei tarvinnut lukea ääneen, pystyin lukemaan koko tarinan ilman jatkuvia keskeytyksiä ja pitkiä taukoja. Esikoinen luki tämän ennen minua ja useamman kerran kesken lukemisen hänen piti käydä hieman kauhistelemassa kirjan hurjia tapahtumia. Olenkin ihan tyytyväinen siihen, etten lukenut tätä kaikille lapsille, sillä meno olisi ollut kyllä liian pelottavaa pienimmille.

Juoni on koukuttava ja tässä vaiheessa vähän jännittääkin, miten tarina ehditään viedä siististi loppuun kahdessa kirjassa. No, luotan siihen että kokonaisuus on suunniteltu alusta alkaen niin, ettei mitään hätäistä loppua tarvitse pelätä.

Pari lyhytarviota

Vuorossa lyhytarvioita lastenkirjoista.

Kalle Hakkola & Mari Ahokoivu:
Sanni & Joonas, Talviyö
Kumiorava 2014, 66s.

Luin äskettäin Kalle Hakkolan ja Mari Ahokoivun Sanni & Joonas ja Hugo-serkku -sarjakuvan, jonka kuvituksesta tykkäsin, mutta jonka tarina jäi laimeaksi. Kirjastosta löytyi myös tämä sarjan aiempi osa, josta tykkäsin enemmän. Piirrostyyli on Hugo-serkkuun verrattuna pelkistetympi ja värimaailma rajoitettua, mutta tarina - ja tarinat tarinan sisällä - toimivat paremmin.

Talviyössä kuvataan yhtä lumista päivää ja sitä seuraavaa, unien täyteistä yötä Sannin ja Joonaksen seurassa.

Eoin Colfer:
Legenda kapteeni Korpin hampaista
WSOY 2006, 105s.
Suom. Jaakko Kankaanpää
Kuvitus: Tony Ross

Legenda kapteeni Korpin hampaista on samaa sarjaa kuin kaksi vähän aikaa sitten lukemaani "legenda-kirjaa". Tässäkin päähenkilönä on 9-vuotias Koivulan Valtsu, jonka perhe viettää kesälomaa meren rannalla. Asuntovaunu on kuusihenkiselle perheelle hieman ahdas, mutta siellä on oivalliset olosuhteet kauhutarinoiden kertomiselle. Vanhin veli, Make, pelottelee pikkuveljiään kertomuksella kapteeni Korpista, joka etsii edelleen sitä yhdeksänvuotiasta laivapoikaa, joka iski häntä kirveellä päähän.

Tykkäsin tästä, kuten sarjan kahdesta muustakin kirjasta. Kerronta on vauhdikasta ja ainakin 8- ja 10-vuotiaiden lukijoiden makuun sopivasti ällöttävän pelottavaa. Kuvitus on sekin jälleen oivallisen toimiva.

Puolen mantereen kerhossa

Anna Elina Isoaro: Puolen mantereen kerhossa
Kaarinan kaupungin runokirjat 2011, 71s.

Alkukesästä ihastuin Anna Elina Isoaron tuoreeseen runokirjaan, Rakkautta ja vasta-aineita. Lainasinkin heti perään tämän Isoaron esikoisrunoteoksen, Puolen mantereen kerhossa, mutta jotenkin ei ole ollut sopivaa hetkeä sen lukemiselle. Ehkä ei ollut vieläkään, mutta kirjasta on varaus, joten piti joko lukea tai palauttaa lukematta.

Olisi ehkä voinut arvata jo tuosta kansikuvasta, että tämä runokirja ei ole minua varten. Sisältö muodosti yhtenäisen, haalean maiseman, jota en halunnut jäädä fiilistelemään. En edelleenkään tunne runomaailmaa erityisen hyvin, mutta minä pidän tätä tyyliä perinteisenä ja vähän puuduttavana. Runot ovat riimittömiä, noin puolen sivun mittaisia - ja sellaisia, etten saanut yhdestäkään otetta. Ehkä aiheet ovat itselle liian vieraita tai sitten olisi pitänyt suosiolla lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen ja aikatauluttamattomaan lukuhetkeen.

Näkymättömät - Tositarinoita mielikuvitusystävistä

Verna Kovanen: Näkymättömät
Vernace Production 2016, 139s.
Englannin kielinen käännös: Kasper Salonen

Noin kuusi vuotta sitten meillä puhuttiin kovasti lapsen uudesta ystävästä, Aista. Ai oli noin nelivuotias tyttö ja kuulemma tosi kiva. Hän ei koskaan käynyt meillä, mutta hänelle lähetettiin usein postia. (Yksi kirje on säilynyt kaikki nämä vuodet!) Enimmäkseen Ai oli ihan harmiton tapaus, mutta vanhempana oli välillä hankalaa suhtautua koko asiaan. Etenkin silloin, kun lapsi oli saanut kutsun Ain luokse yökylään, eikä hän voinut ymmärtää miksi ei saa mennä. Jonkin aikaa, ehkä muutaman kuukauden, Ai oli niin paljon esillä puheissa, että pikkuveli ilmoitti hänenkin saaneen uuden ystävän, jonka nimi oli Ai Kakkonen. Yhtä huomaamatta kuin Ai saapui, hän myös katosi jonnekin. Verna Kovasen kaunis ja koskettava valokuvakirja Näkymättömät innosti muistelemaan Aita ja Ai Kakkosta yhdessä lasten kanssa.

Näkymättömät esittelee kuvin ja lasten omin sanoin kolmentoista lapsen mielikuvitusystävät. Kovanen on saanut kuvattavakseen kolmetoista ihanan persoonallista lasta, joiden mielikuvitusystävätkin ovat kukin omanlaisiaan. Lealla on ihanan pörröinen kissa, Vernerillä pikkuinen toukka, Caishalla lauma pokémoneja, Ullalla Ii-pappa ja Jenivellä teini-ikäinen rokkari Zezzee. Kovanen on selvästi voittanut lasten luottamuksen puolelleen, sillä tuskinpa mielikuvitusystäviä kenelle tahansa esiteltäisiin saati sitten heittäydyttäisiin kuvattavaksi. Lasten omat kertomukset ystävistään ovat nekin välittömiä ja suloisia.

Kirjan lopussa on lastenpsykiatri Janna Rantalan essee mielikuvitusystävistä. Tästä esseestä olisi silloin vuosia sitten ollut paljon apua! Olisi ollut helpottavaa kuulla, että mielikuvitusystäviä on hyvin monilla muillakin, eikä sellaisen ilmestyminen tarkoita että lapsen mielikuvitus olisi jotenkin liian aktiivinen tai todellisuudentaju hämärtynyt. Rantala antaa myös muutamia vinkkejä siihen, kuinka suhtautua mielikuvitusystäviin:

"Aikuinen voi puhua ystävästä ja ottaa hänet lapsen toivomalla tavalla huomioon, mutta ei lähteä johtamaan leikkiä. Emmehän nappaisi sutia taidemaalarin kädestä, vaikka teos ei ihan vastaisi omaa näkemystämme. Vanhemman tehtävä ei ole kuvitella lapsen puolesta, kaapata Näkymätöntä itselleen, vaan malttaa olla leikissä mukana vähän, ihan kuin."

Hauskana loppusilauksena kirjaan on liitetty eräänlainen mielikuvitysystävälle tarkoitettu ystäväkirja, jota lapsi voi yhdessä aikuisen kanssa täyttää.

Näkymättömät on laadukas ja taidolla tehty dokumentti aiheesta, josta ei ehkä suoranaisesti vaieta, mutta ei paljoa puhutakaan.

Red Snow

Susumu Katsumata: Red Snow
Drawn & Quarterly 2009, 236s.

Tämänkin sarjakuvan luin sairasvuoteellani rykien. Jos olisin lukenut takakansitekstin, olisin tiennyt Red Snown sisältävän novelleja. Mutta en lukenut enkä näin ollen tiennyt ja vasta kolmannen tarinan alussa aloin ihmetellä, miten nämä henkilöt ja tapahtumat muka liittyvät toisiinsa.

Red Snown lyhyet tarinat sijoittuvat esiteolliseen Japaniin. Useimmissa tarinoissa mukana on myyttisiä hahmoja tai muita yliluonnollisia piirteitä luonnollisena osana ihmisten arkea, vähän kuin Dororossa, joka tosin oli tyyliltään hyvin erilainen kirja kuin tämä.

Katsumatan piirrostyyli on selkeä ja ilmaisuvoimainen, mutta itse tarinoihin en erityisemmin ihastunut. Näissä tuntui olevan paljon epämiellyttävää seksiä: aikuiset miehet vikittelemässä nuorta, vastentahtoista tyttöä; kertaalleen kuollut mies panemassa öisin kutakuinkin ketä tahansa kylän naista; säkkiin sullottu munkki, jota kylän naiset vuorollaan lainaavat viihdykkeekseen sekä kiimainen lumikeiju (snow fairy).

Red Snow ei ollut minun juttuni, mutta ehkä se viehättäisi enemmän esimerkiksi japanilaiseen mytologiaan perehtyneitä (tai sitä edes jonkin verran) tuntevia lukijoita.

Celeste

I. N. J. Culbard: Celeste
Self Made Hero 2014, 192s.

Lasten syysloman kunniaksi meille saapui vieraaksi flunssa. Kuten tavallista, lasten menoon jatkuva yskä ja räkäisyys ei vaikuta ainakaan hidastavasti, mutta minä olen ihan naatti. Pelkkä hengittäminen tuntuu hetkittäin vaativan kaiken keskittymiskyvyn. En jaksanut lukea keskeneräisiä kirjoja, koska ne ovat hirvittävän raskaita, joten luin Celesten, varsin hämmentävän sarjakuvan.

Celesten tarina kulkee kolmella taholla. Ray on jumissa Los Angelesin ruuhkassa, kun hän saa puhelun LAPD:lta. Kesken puhelun kaikki äänet katoavat ja Ray huomaa olevansa yksin.
Lontoon metro kuhisee väkeä, kunnes yht'äkkiä jäljellä ovatkin vain Lilly ja Aaron, kaksi toisilleen entuudestaan tuntematonta naista.
Yoshi, japanilainen sarjakuvataiteilija, menee metsään hirttäytyäkseen, mutta yritys epäonnistuu. Hetkessä syrjäinen metsä kuhisee toinen toistaan omituisempia kulkijoita.

Tarinan alku katoavine ihmisineen oli kiinnostava. Olen aina tykännyt niistä Aku Ankka -tarinoista, joissa Aku kanssaihmisiinsä tympääntyneenä toivoo, ettei tarvitsisi nähdä enää ketään ja *humps* kohta Aku jo keikaroikin laatuvaatteissa huippuravintolan pöydässä, syömässä itse laittamaansa ökyateriaa. Viimeistään illalla Aku kuitenkin tajuaa, että olisipa ankeaa ja pelottavaakin olla aivan ypöyksin ja *puff* kohta on elämä taas entisellään. Siinä missä Ankka-tarinoissa on selkeä alku, keskikohta ja loppu, Celeste on lähinnä kokoelma kummallisia kohtauksia sieltä täältä. Celestessä on selkeä ja koukuttava alku, mutta se loppu ei kyllä vakuuttanut ollenkaan. Piirrosjälki on hyvää ja tyylikästä, samoin värit toimivat. Kansikuvan yhteyttä itse tarinaan en lähde edes arvailemaan.

Haluaisin vedota flunssahömelöön olotilaan ja sanoa, että ehkä tämä selkeillä aivoilla olisi jotenkin merkittävästi ymmärrettävämpi kokonaisuus, mutta epäilen että se ei olisi totta.

Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää
Sanasato 2016, 76s.

Pekka Kytömäen toinen runokokoelma, Valo pilkkoo pimeää, on ihastuttavalla tavalla sekä omanlaisensa, että samanlainen kuin edeltäjänsä, Ei talvikunnossapitoa. Jälleen kansien välistä löytyy sekä haikuja että hieman pidempiä runoja, aiheet vaihtelevat kissoista kirjoihin ja rakkauteen. Ja muihinkin asioihin.

Jotkut huijaavat
tiensä läpi elämän
saamatta tietää,
ovatko petkuttaneet
itseään vai muita.

Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla, eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Kytömäki käyttää edelleen sanojaan harkiten ja oivaltaen. Tunnustan, että ensimmäisellä lukukerralla olin niin innoissani, että "oikoluin" pari runoa ihan väärin. Onneksi toisella lukukerralla maltoin jo antaa sanojen puhua itse, sillä onhan tämä seuraavakin oikein luettuna aivan ihana:

Aurinko vetää
pilven eteen
sädekaihtimen.

Jos siis kaipaat helppoa mutta sisällöltään antoisaa runolukemista, suosittelen tarttumaan kumpaan tahansa Kytömäen kirjoista. Toki mieluiten molempiin.

Linnut näkevät 
muovisen perintömme.
Ihme että ne
vielä laulavat meille.

Tuonen tahto

Hanna Morre: Tuonen tahto
Osuuskumma 2016, 131s.

Hanna Morren esikoiskirja Tuonen tahto on tunnelmaltaan vahva, kiivaasti etenevä kertomus lapsen menettämisestä. Tämän lukeminen olikin aiheensa puolesta äärimmäisen ahdistavaa luettavaa, enkä siksi halunnut heittäytyä täysin tarinan vietäväksi.

Tytti ja Timo joutuvat tilanteeseen, johon kukaan ei haluaisi: heidän tyttärensä menehtyy jäädessään rattijuopon yliajamaksi keskellä suojatietä. Pariskunnan avioliitto on aina ollut täydellinen, ainakin sivusta seurattuna. On hyvät tulot, kaunis koti ja se lapsikin kruunaamassa koko komeuden. Ainon kuolema saa kuitenkin kulissit heilumaan kiivaasti.

Osasin odottaa kauhua ja yliluonnollisia juttuja, joten niihin olin varautunut. Tunnetasolla tämä taas yllätti, sillä jostain käsittämättömästä syystä kuvittelin, että tätä lukiessa korkeintaan pelottaisi. Mutta pelon lisäksi ahdisti sietämättömän paljon, kammotti ja hirvitti.

Teksti on sulavalukuista, vaikka preesensiin tottuminen viekin minulta aina jonkin aikaa. Lisäksi etenkin kirjan alussa minua häiritsi asioiden ja paikkojen liian tarkka nimeäminen. Hetken tuntui, kuin kirjassa olisi tuotesijoittelua kun muun muassa Tytin käyttämä muki, kaulakoru, työpaikka ja auton huoltamo oli nimetty tarkalleen.

Kokonaisuutena Tuonen tahto on kuitenkin ehjä ja toimiva. Erityisesti pidin siitä, kuinka ne yliluonnolliset elementit hiipivät mukaan vähän kuin varkain. Kansikin on harvinaisen osuva - ja ahdistava.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
(Speaking from Among the Bones, 2013)
Bazar 2016, 407s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavia de Luce -sarjan viides osa ilmestyi hiljattain suomeksi. Olen pääosin pitänyt aiemmista osista (ainoastaan kolmas kirja jostain syystä takkusi), joten tämä tuntui oikein hyvältä kirjalta lääkkeeksi viime aikoina vaivanneeseen lukujumiin. Ja kyllä kuulkaa toimi hyvin!

Bishop's Laceyn suojelupyhimyksen kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi päätetään Pyhän Tancredin hauta avata. Melkein sattumalta haudan avaamista kirkon kellarissa on todistamassa myös Flavia, joka saa pienen päänsä ansiosta luoda ensimmäisen silmäyksen hautapaaden taakse. Yllättävää kyllä pyhimyksen sijaan Flavia kohtaakin kylän urkurin kuolleen katseen. Seuraa tonkimista niin hautausmaalla kuin urkuparvellakin, eikä jännityksestä ole pulaa.

Hyvin pitkästä aikaa lukeminen tuntui äärimmäisen koukuttavalta ja sulavalta. Maija Heikinheimon suomennos on erittäin miellyttävää luettavaa ja tarina itsessään kulkee vauhdikkaasti. Pidän ihan hirveästi Bishop's Laceyn kylästä ja sen persoonallisista asukkaista, erityisesti toki Flavian väsymättömästä tavasta tunkea nokkansa ihan joka paikkaan. Ihastuttavaa on myös se, kuinka Flavian on onnistunut vähitellen ansaita oma paikkansa kylän rikostutkinnassa: ei hän toki vielä ole aivan samalla tasolla kuin poliisit, mutta selvästikään häntä ei enää yritetä hiljentää ja väheksyä, kuten aiemmin.

Vaikka jokainen sarjan kirjoista toiminee uskoakseni ihan hyvin myös itsenäisenä teoksena, pidän myös taustalla kulkevasta pitempiaikaisesta tarinasta. Flavian kadonnut äiti on vahvasti läsnä, vaikka hän onkin ollut poissa jo vuosia. Buckshaw'n kartanon talousvaikeudet ja hieman vetäytyvän isän tuskailu toimeentulon ja tytärten kanssa ovat nekin mielenkiintoista luettavaa, vaikka kieltämättä myös varsin riipivää.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa loppuu niin kutkuttavasti, että ensimmäistä kertaa tekisi mieleni lukea seuraava osa heti perään englanniksi sen sijaan, että kärsivällisesti odottaisin uutta suomennosta. Mutta ehkä silti odotan, sillä laadukasta käännöstä on aina ilo lukea.

Tuulen suku

Satu Grönroos: Tuulen suku
Atena 2016, 216s.

Kevättalvella 2012 lumouduin Satu Grönroosin esikoiskirjasta Lumen syli. Silloin toivoin Grönroosilta kovasti lisää luettavaa ja kylläpä olikin hieno yllätys törmätä hänen uutuuteensa kustantamon syyskatalogissa.

Tuulen suku on jatkoa esikoisteokselle. Helmi on kolmetoistavuotias ja muuttanut äskettäin äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa uuteen kerrostaloon. Naapurin tytön kanssa kuunnellaan Abbaa ja harjoitellaan tanssikuvioita, mutta alkavasta kesästä ei tule ollenkaan sellaista kuin Helmi kenties suunnitteli. Äiti on sairastunut ja lähtee sairaalaan kieltäen tyttöjä soittamasta. Helmi ei ole oikein perillä sen paremmin äidin sairaudesta kuin siitäkään, miten heidän tulisi pärjätä ilman äitiä. Pian asuntoon ilmestyy tummiin pukeutunut nainen, joka esittäytyy kunnan kodinhoitajaksi. Ei hänestä silti oikein ole apua ruoanlaitossa tai siivoamisessakaan, vaan nainen keskittyy enemmän omituisten kasvien kasvattamiseen parvekkeella.

Kirja on lyhyt ja kuvittelin ahmaisevani sen yhdeltä istumalta. En kuitenkaan meinannut millään saada otetta kerronnasta tai tarinastakaan ja lopulta lukemiseen tuhraantui paljon aikaa. Muistaakseni Lumen sylissä ei todellisuutta ja mielikuvitelmaa sekoitettu näin reilulla kädellä, vaan huomattavasti maltillisemmin. Olisin kaivannut tähänkin tarinaan enemmän realistisuutta. Helmi on hyvin epätasainen hahmo, jonka ajatukset ja persoonallisuuskin jäivät minulle sekaviksi. Yksikään kirjan hahmoista ei ollut oikein kiva, paitsi ehkä Helmin pikkusisko Sofia sekä alakerran mummu.

Kielellisesti Tuulen suku on kyllä vahva teos. Teksti on hiottua ja selvästi harkittua.

Vaikka Tuulen suku olikin minulle vähän pettymys, jään mielenkiinnolla odottamaan Grönroosin seuraavaa kirjaa.

Kaksi legendaa

Eoin Colfer: Legenda maailman tuhmimmasta pojasta
Legenda Pottu-Mäkisestä
WSOY 2005 & 2007, 96 & 101s.
Suom. Jaakko Kankaanpää
Kuvitus: Tony Ross

Nämä kaksi kirjaa ovat olleet meillä lainassa melkein koko kesän. Isot pojat ovat lukeneet kummankin useamman kerran ja luultavasti lukevat vielä myöhemmin uudestaankin. Koska lapset näitä kilpaa kehuivat, minäkin halusin kurkistaa, millaisista kirjoista on kyse.

Legenda Maailman tuhmimmasta pojasta kertoo Valtsusta, joka kaipaa sellaista aikuista, jolle voisi kertoa omista huolistaan. Isällä ja äidillä on tarpeeksi tekemistä veljien kanssa, mutta onneksi on ukki. Valtsu ja ukki sopivat kertovansa toisilleen kamalista kokemuksistaan kerran viikossa ja voi millaisia sattumuksia heille onkaan tapahtunut.

Legenda Pottu-Mäkisestä taas on hykerryttävä kertomus Valtsun ja tämän isoveljen Maken alkutaipaleesta kirjastonkäyttäjinä. Pottu-Mäkinen on kookas ja tiukka kirjastontäti, josta kerrotaan hirvittäviä tarinoita ja jota kaikki pelkäävät ainakin vähän.

Tykkäsin molemmista kirjoista kovasti. Pottu-Mäkisessä ihastutti se, kuinka Valtsu ja Make alun vastahakoisuudesta selvittyään vahingossa löytävät lukemisen mahtavuuden. Maailman tuhmimmassa pojassa taas pidin valtavasti viisaasta ukista ja etenkin tämän kertomasta tarinasta jalkapuolen majakanvartijan portaista.

Kerronnassa oli samaa henkeä kuin Roald Dahlin tarinoissa, vaikka tavallaan Colferin kertomukset ovatkin melko kilttejä. Tony Rossin kuvitus toimii mainiosti ja yleensä kuviin värejä kaipaavat lapset eivät moittineet mustavalkosita kuvitusta sanallakaan.

Näitä Legenda-kirjoja on vielä kolmaskin ja sen varasin juuri kirjastosta. Olen melko varma, että sekin luetaan moneen kertaan.

Sanni & Joonas, Hugo-serkku

Kalle Hakkola & Mari Ahokoivu:
Sanni & Joonas, Hugo-serkku
Kumiorava 2016, 72s.

Kalle Hakkolan ja Mari Ahokoivun Sanni & Joonas -sarjan toinen osa sattui näköpiiriini kirjastoautolla sarjakuvia selatessa. Lasten sarjakuvia, varsinkin kotimaisia, on harmillisen vähän, joten tämä tuore teos oli ilahduttava löytö.

Sanni ja Joonas asuvat Barcelonassa, missä riittää jännittäviä ja näyttäviä paikkoja seikkailuille. Joonasta ärsyttää se, ettei hän mielestään saa koskaan päättää mitä tehdään. Hetken hän mököttää itsekseen ja kohtaa Gaudin, vanhan miehen, jolla on jaettavanaan elämänkokemuksen tuomia viisauksia.

Hakkolan käsikirjoittama ja Ahokoivun kuvittama albumi on houkuttelevan näköinen. Ruutujako vaihtelee tarpeen vaatiessa ja pienimmilläänkin yksi ruutu on reilunkokoinen. Kauttaaltaan väritettyä ja enimmäkseen kuvien voimalla eteenpäin kulkevaa tarinaa on myös miellyttävä ja joutuisa lukea.

Niin hurjasti kuin pidinkin tämän albumin kuvituksesta, itse juoni on harmittavan mitäänsanomaton. En tiedä kuinka tarina uppoaa kohderyhmään, mutta minusta homma jää ylimalkaiseksi ja melkeinpä juonettomaksi. Siitä kyllä pidin kovasti, kuinka Sannin ja Joonaksen äidin raskaana olevaa puolisoa ei erikseen selitelty missään vaiheessa, vaan hän oli täysin luonteva osa perhettä.