Stephen King: Blockade Billy/Morality

Stephen King: Blockade Billy/Morality

Scribner 2010, 132s.

Postimies toi viimein pari syntymäpäivälahjakirjaa, joista toiseen, Stephen Kingin Blockade Billyyn, tartuin saman tien. Nyt en tiedä syyttäisinkö väärää lukuhetkeä (heti järjettömän vaikutuksen tehneen Roomin jälkeen) vai harhaanjohtavia adjektiiveja kirjan kansissa, mutta tämä ei aivan vastannut odotuksia. Kirjan ensimmäistä tarinaa kuvataan sanoilla "haunting story of Blockade Billy", mutta ainakaan minä en allekirjoita tätä. Paitsi sen osan, että tarina kertoo Blockade Billysta. Morality taas oli ei-lainkaan-"chilling" vaikka kannessa ihan vastakkaista väitettiin.

Blockade Billy kertoo, kuten kannen kuvankin perusteella voi päätellä, eräästä baseball-pelaajasta. Billy tulee Titans-joukkueeseen paikkaamaan loukkaantunutta pelaajaa. Billy on taitava, mutta hänessä on jotakin poikkeavaa.

Pidin Billyn tarinassa kerronnasta. Stephen King voisi kertoa vaikka kaalimadoista ja minä varmaankin hurmaantuisin. Blockade Billy ei lukeudu Kingin parhaisiin, mutta ei se huonokaan ollut. Odotin vain jotakin järkyttävää ja pelottavaa, eikä tämä ollut kumpaakaan.

Moralityssa avioparilla on jonkin verran rahahuolia. Chad tekee satunnaisia opettajansijaisuuksia ja yrittää kirjoittaa kirjaa. Nora työskentelee kotisairaanhoitajana toispuoleisesta halvauksesta toipuvalle pastori George Winstonille. Yllättäen Winston tekee Noralle kyseenalaisen tarjouksen. Nora ja Chad joutuvat miettimään, mihin kaikkeen he ovat valmiita ryhtymään rahan takia.

Moralitysta voisin sanoa oikeastaan samaa kuin Blockade Billystakin: tasokasta kerrontaa mutta tarina jätti vähän kylmäksi. Kyllä minä tätä kirjaa silti suosittelen Kingin kerronnasta pitäville, vaikka odotan että pian ilmestyvä Kuvun alla olisi vähän enemmän pelottava.

PS: Arvatkaa miten kovasti innostuin tästä eilisestä pikku-uutisesta Iltalehdessä! Että jatkoa Hohdolle, hui!

Yksi vuoden parhaista

Emma Donoghue: Room

Picador 2011, 401s.

Tässäpä kirja, joka veti hiljaiseksi.

Etukäteen olin lukenut kirjasta sen verran, että tiesin sen kertovan 5-vuotiaasta Jackista, joka asuu (ja on aina asunut) Huoneessa äitinsä kanssa. Enempää ei ehkä kannata tietääkään, jos haluaa kokea kirjan kanssa tunnemyrskyn toisensa jälkeen.

Kiinnostuin Roomista muiden blogikirjoitusten perusteella, vaikka en tosiaan yhtään arviota halunnut kokonaan lukea, etten saa tietää vahingossa liikaa. Enkä nyt halua itse kertoa itse kirjasta enempää, että joku toinen voisi yllättyä yhtä monesti kuin minä.

Jackin tarinaa lukiessa minua nauratti, välillä itkin ja yhdessä kohtaa tärisin jännityksestä niin että mies jo kyseenalaisti koko lukemisen järkevyyden. Tunneskaala oli valtavan laaja ja voimakas. Tänä vuonna luetuista kirjoista tämä herätti suurimmat tuntemukset heti Täällä pohjantähden alla -trilogian jälkeen. (Toki aivan erilaiset ja eri syistä, mutta kuitenkin.)

En osaa oikein muuta kuin henkäillä ja pohtia kirjan herättämiä ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Tästä aiheesta olisi hyvinkin voinut kirjoittaa aivan toisenlaisen kirjan, joka ei olisi koskettanut lainkaan. Onko kenelläkään kokemuksia Donoghuen muista romaaneista? Pitäisiköhän kirjoittaa joulupukille ja toivoa jotakin niistä?

Roomista muualla, selkeämmin ja enemmän: Kirjanurkkaus, Humisevalla harjulla, Kolmas linja, Insinöörin kirjahylly,  Booking it some more.

Iltasatu aikuisille

Kuukausi tai pari sitten löysin ihan sattumalta uutisen närkästystä herättäneestä kuvakirjasta. Uteliaisuus heräsi heti ja muutaman googlehaun jälkeen olinkin jo vähän enemmän kärryillä siitä, mistä oikein kohistaan. Kyseessä on Adam Mansbachin kirja "Go the F**k to Sleep", jossa tavoitetaan vallan mainiosti se tuskastumisen tunne, kun lasta ei kerta kaikkiaan saa suosiolla nukkumaan. Kovasti lastenkirjan näköinen kuvitettu ja runomuotoinenteos on suunnattu aikuisille, ei missään nimessä iltasaduksi lapselle.

Go the F**k to Sleep löytyy myös youtubesta Samuel L. Jacksonin lukemana. Parempaa lukijaa en kyllä osaa kuvitellakaan, kuunnelkaa vaikka itse:

Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Otava 2011, 287s.

"Muistan äkkiä mummon kertoneen, että viimeisenä iltanaan ukki oli katsonut "Levyraatia".
- Huono ohjelma, ukki oli sanonut, vetäytynyt makuukamariin ja kuollut."

Onnen tunti oli yksi niistä syksyn uutuuskirjoista, joita odotin eniten. Pidän kovasti Härkösen selvästi omanlaisesta äänestä ja tyylistä sekä ronskista huumorista. Hänellä on myös kyky kirjoittaa vakavista asioista osuvasti mutta ilman turhaa paatosta ja säälittelyä.

Onnen tunti kertoo Tuulan ja Harrin uusioperheestä, johon kuuluu vanhempien lisäksi Tuulan 10-vuotias poika, Roope. Koska Tuula ja Harri eivät voi saada omia lapsia, Tuula alkaa miettiä sijaisperheeksi ryhtymistä. Aika nopealla tahdilla alkaakin tapahtua ja hyvin pian tarvittava PRIDE-koulutus on käyty ja heille sijoitetaan 5- ja 8-vuotiaat sisarukset, Venni ja Luke.

Kirjassa ehditään käsitellä monia vaikeita asioita lapsuuden traumoista siihen, miten kohtuuttoman pitkiä odotusajat erilaisiin terapioihin on. Sijaisvanhemmuus tuo mukanaan ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, eikä lastensuojelukaan lopulta tunnu olevan aina lapsen asialla. Tarina kaikessa kamaluudessaan on ikävä kyllä uskottava. Uskon, että Anna-Leena Härkönen on tehnyt runsaasti taustatyötä tätä kirjaa varten.

Luin Onnen tunnin vauhdilla, aloitin illalla ja lopetin aamulla. Nukuin sentään välissä. Tämä oli hyvä. Oikein hyvä. Minusta tässä ei ollut mitään liikaa, mutta mielelläni olisin seurannut sijaiskoti-elämää hiukan pidemmällekin.

Onnen tuntia on luettu ahkerasti muuallakin. Nopean googlailun tuloksena löysin kirjan ainakin näistä blogeista, saa huomauttaa, jos joku on jäänyt pois: Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Luettua ja P.S. Rakastan kirjoja.

Kummitusjuttu

Susan Hill: The Woman in Black - A Ghost Story

Penguin Books 1984, 139s.

Tämän kirjan lukemisesta minun on kiittäminen P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saraa. Laadukkaita, perinteisiä kummitusjuttuja tulee vastaan harvoin, enkä kyllä näin rumaa kirjaa olisi summassa tullut lainanneeksi. Saran kirja on uudempaa painosta ja paljon houkuttelevamman näköinen kuin tämä vanha kammotus, joka meidän kirjastosta löytyi. Tarina on joka tapauksessa hyvä. Tai kamala, koska minua pelotti monta kertaa. Enemmänkin olisin pelännyt, jos olisin uskaltanut lukea tätä ilman ylimääräisiä taukoja.

Arthur Kipps viettää rauhallista joulua perheensä kanssa. Takkatulen loimussa perheen aikuiset lapset alkavat kertoa kummitustarinoita ja haluaisivat isänsäkin kertovan sellaisen. Arthur kieltäytyy jyrkästi, sillä vuosia sitten hän on nähnyt sellaisia asioita, joita ei haluaisi muistella lainkaan. Menneet vaivaavat kuitenkin mieltä niin paljon, että Arthur päättää kirjoittaa kokemuksensa muistiin jälkipolville.

Ja miten piinaava tarina Arthurilla onkaan kerrottavanaan! On itäisen Englannin rannikolla sijaitseva pieni ja syrjäinen kylä ja vielä syrjäisempi Eel Marsh House, jonne pääsee kulkemaan ainoastaan laskuveden aikaan. Sinne nuori asianajaja Arthur lähetetään suorittamaan työtehtävää. Kyläläiset eivät halua puhua mistään Eel Marsh Houseen liittyvästä, nykyisestä tai menneestä. Syy tähän selviää Arthurille pala palalta.

Juonta en taaskaan halua liikoja selvitellä, sen sijaan kehun kirjan tunnelmaa. Kerronta on vähäeleistä mutta ainakin minä koin tunnelman sitäkin tiiviimmäksi. Parhaimmillaan The Woman in Black pääsisi oikeuksiinsa silloin, kun sen voisi (tai uskaltaisi) lukea yhteen menoon, mieluiten sumuisena iltana. Jossain syrjäisessä paikassa. Yksin.

Kiitos vielä Saralle tästä lukuvinkistä! :)

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part)

Johnny Kniga 2011, 203s.

Suom. Outi Menna

Meillä vietetään synttäriviikkoa ja kaiken juhlavalmistelun keskellä Erlend Loen uusimmainen oli oikein sopivaa pääntyhjennyslukemista. Olen lukenut Loelta aiemmin muutamia kirjoja. Supernaiivista pidin valtavasti, Kurttilasta myös, mutta L oli lupaavan alun jälkeen kovin tuskainen luettava.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on huvittava, mutta ei kovin mieleenpainuva kirja. Telemannit, 5-henkinen norjalaisperhe, vuokraa Saksasta, Baijerilaisesta pikkukylästä, loma-asunnon kesäksi. Siinä missä perheen äiti tutustuu innokkaasti sekä paikallisiin maisemiin että ihmisiin (mm. vuokranantaja Baderiin), dramaturgi-isä lähinnä haaveilee TV-kokki Nigella Lawsonista ja yrittää epätoivoisesti kirjoittaa näytelmää. Telemann on omituinen, rasittava ja itsekeskeinen eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista käsitystä tahdikkuudesta. 

Takakannessa kirjan sisältö kuvataan osuvasti: "Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on sekä taitavaa parodiaa taiteentekemisen vaikeudesta että lakoninen analyysi mielikuvitukseensa hukuttautuvan miehen sielunelämästä."

Tämän kirjan jälkeen minulle tuli sellainen olo, että en varmaan uskalla lukea Supernaiivia uudestaan. Muistot ovat tosiaan positiivisia, mutta mitä jos kirja onkin menettänyt tehonsa? Kumpi on muuttunut enemmän, minä lukijana vai Loe kirjailijana?

Myös Kirjavan kammarin Karoliina on lukenut tämän kirjan.

Rautasydän

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Helsinki-kirjat 2011, 221s.

Rautasydän on ollut näkyvästi esillä kirjablogeissa elokuusta lähtien. Arvioita tulvi parhaimmillaan useampia saman päivän aikana, joten kirjan nimi ja kansikuva painuivat hyvin mieleen. Anne Leinoselta en ole lukenut aiemmin mitään, Miina Supiselta sekä Liha tottelee kuria, että Apatosauruksen maan. (Ensin mainitusta tykkäsin kovasti, Apatosaurus ei ollut ihan mun juttu.)

Rautasydän on takakannen mukaan "viihdyttävä ja romanttinen romaani rikoksesta, rakkaudesta ja tunteiden sokeudesta." Ja kylläpä kirja oli kaikkea tätä, mutta jotenkin höttöisellä tavalla. Leinonen ja Supinen ovat aiemmin kirjoittaneet yhteistyönä jatkokertomuksen naistenlehteen ja mielestäni Rautasydänkin muistuttaa sellaista. Henkilöhahmot jäivät jotenkin ohuiksi ja tapahtumat ryöppysivät hirveällä vauhdilla. Liikaa kaikkea liian pienessä tilassa minun makuuni.

Tämä kirja herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Enimmäkseen en tykännyt siitä, koska oikeastaan mikään ei tuntunut uskottavalta (pieni, mutta oleellinen seikka: muutaman tuhannen asukkaan paikkakunnalla tuskin on Alkoa, sairaalasta puhumattakaan) ja varsinkin ah, niin komea-Janne oli vastenmielinen lemmenpuheineen, jotka olivat suoraan härskeistä harlekiineista. Mutta. Oli Rautasydämessä silti jotakin imua, koska sitä ei olisi malttanut jättää kesken millään. Tavallaan odotin koko ajan, että mitähän hullua seuraavaksi tapahtuu. Ennakkoon odotin jotakin vieläkin irrottelevampaa, se kun olisi sopinut Supisen tyyliin.

Kuoleman jälkeisiä todellisuuksia

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista (Sum - Forty Tales from the Afterlives)

Avain 2011, 127s.

Suom. Itä-Suomen yliopiston opiskelijat keväällä 2011 Kaunokirjallisuuden kääntäminen -kurssilla

Tarinoita tuonpuoleisesta kiinnitti huomioni jo syksyn uutuuskuvastoja selaillessa. Kuinka hauska idea kirjoittaa vaihtoehtoisia näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen! Tarinat ovat hyvin lyhyitä ja jossain määrin se oli minulle ongelma, sillä näin lyhyissä tarinoissa ei keskittyminen saisi herpaantua hetkeksikään. Pari juttua pitikin lukea kokonaan uudestaan, kun joku pikkuhäiriö sai ajatukset muualle.

Eagleman on keksinyt muutamia oikein mainioita tuonpuoleisia, mutta muutaman tarinan kohdalla tuli sellainen olo, että eikös tämä juttu tullut jo aiemmin. Tykkäsin kovasti heti ensimmäisestä tekstistä, Summasta. Siinä kerrotaan, kuinka "Tuonpuoleisessa elät uudelleen kaikki kokemuksesi, mutta tällä kertaa tapahtumat on sekoitettu uuteen järjestykseen: samankaltaiset hetket on ryhmitelty yhteen." Nukut kaikki elämäsi unet yhteen menoon, istut vessassa viitisen kuukautta, kynsien leikkuu kestää kuusi päivää. Mutta riittäisiköhän Eaglemanin veikkaama vuosi kattamaan kovinkaan monen kirjabloggarin koko elämänsä aikana lukemiseen käyttämänsä ajan? En oikein usko. :)

Jollakin tavalla tykkäsin myös Näyttelijät-tekstin visiosta, että kuoleman jälkeen ihmiset siirtyvät esiintymään elävien ihmisten uniin.

Atomit ja kvarkit eivät tehneet minuun kovin suurta vaikutusta. Niistä tarinoista tuli lähinnä sellainen olo,  kuin istuisin iltaa pimeässä pubissa erään tietyn (humalaisen) henkilön seurassa ja kuuntelisin kyllästyneenä hänen jorinoitaan.

Ihan kelpo kirja tämä oli, vaikka enemmänkin olisin toivonut monimuotoisuutta ja revittelyä. Ehkä myös luin tämän liian nopeasti, vaikka yritinkin pitää taukoja tekstien välillä. Luulen, että hitaammalla tahdilla ei olisi tullut ainakaan niin vahvaa toiston tunnetta.

Lisää Tarinoita tuonpuoleisista -kirjasta voit lukea Morren, Tessan ja Amman blogeista.

Anna Liisa

Vanhan koulukaverin kanssa muisteltiin jokin aika sitten lukioaikojen äidinkielentunteja. Meillä oli pätevä mutta vähän pelottava opettaja, joka piti yllä tiukkaa kuria meidän tyttöluokallemme. Yhdellä äikänkurssilla meidän piti ryhmissä valita luettavaksi kirja ja katsoa sitten siitä tehty elokuva. En muista, miten päädyimme Anna Liisaan, mutta luulen sen olleen opettajan ehdotus. Lukioikäisen minun mielestä Anna Liisa oli loppua lukuunottamatta hyvä, niin kirjana kuin elokuvanakin. (Katsoimme vuoden -88 version, jossa pääosaa esitti Anna-Leena Härkönen.) Nyt halusin kokeilla, millaisen vaikutuksen Anna Liisa tekee melkein 15 vuotta vanhempaan minuun.

Hämmästyin Anna Liisan tarinan tuoreudesta. Vaikka näytelmä on julkaistu 1895, ei edes käytetty kieli tuottanut hankaluuksia. Tarina on pääpiirteissään varmasti tuttu: häitään odottava Anna Liisa joutuu kohtaamaan nuoruutensa erheen ja synkän salaisuuden kun talon entinen renki ja Anna Liisan silloinen ihastuksenkohde, Mikko, saapuu vaatimaan Anna Liisaa itselleen. Sen sijaan, että suostuisi Mikolle vaimoksi pitääkseen salaisuutensa, Anna Liisa tunnustaa synnyttäneensä ja surmanneensa aviottoman lapsen neljä vuotta aiemmin. Järkytys on suuri niin Anna Liisan vanhemmille kuin sulhasellekin, sillä Anna Liisa tunnetaan koko pitäjässä rauhallisena ja ihanteellisena tyttönä.

Oikeastaan yllätyin siitä, miten lukukokemus pysyi aika lailla samanlaisena kuin nuorempana. Anna Liisan ahdistus tuntui vahvasti, pelot ja syyllisyys, lapsen vahingossa aiheutettu kuolema: kaikki tunteet tulevat hyvin lähelle. Mutta se loppu. Juuri ennen kuuliaisjuhlia Anna Liisa tulee uskoon "Äiti, nyt lankesi taivaan valo sieluuni! Nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja anteeksiantamusta." Ja tämä pilasi minulta paljon. En lähde selvittelemään omia suhteitani uskontoon tarkemmin, mutta lyhyesti voisi todeta, että tietynlainen uskonnollisuus nostaa niskavillani jykevästi pystyyn. Mielestäni Anna Liisa teki oikein tunnustaessaan rikoksensa ja kantaessaan vastuunsa, eikä tehnyt itsemurhaa tai suostunut Mikon vaimoksi vasten tahtoaan. Mutta edelleen pyhät henget ja kirkkaat valot vievät pisteitä hyvin paljon.

Nyt on pienemmällä lapsella niin kova nälkä, että en ehdi keksiä sopivaa aasinsiltaa kirjan ja tämän Maija Vilkkumaan Anna-Liisa-biisin välille, mutta minusta siinä on tavoitettu juuri oikea tunnelma.

Mma Ramotswe

Alexander McCall Smith: The Miracle at Speedy Motors

Little, Brown 2008, 249s.

Mma Ramotswe saa nimettömän uhkauskirjeen, Mma Makutsi hankkii uuden sängyn, eräs asiakas haluaa löytää sukulaisiaan ja Mr. J. L. B. Matekoni havittelee ihmettä. Siinäpä kirjan sisältö lyhyesti. Viihdyttävä ja rauhoittava oli tämäkin tarina. Botswanassa alkoi juuri sadekausi, mihin oli oikein helppo eläytyä, kun vettä tulee kaatamalla täälläkin.

Kirjan kannesta täytyy todeta, että pidän enemmän suomennettujen kirjojen kansista niiden värikkyyden vuoksi.

Totally British-haasteen Maybe British, Never English -osiota kasvatan tällä kirjalla.

Paddy Clarke

Roddy Doyle: Paddy Clarke Hähhähhää (Paddy Clarke Ha Ha Ha)

WSOY 1994, 276s.

Suom. Leena Tamminen

Paddy Clarke on 10-vuotias irlantilaispoika, joka elää vauhdikasta ja jännittävää elämää ystävien kanssa. Välillä tehdään luvattomia tutkimusmatkoja läheiseen latoon, juostaan keskeneräistä viemäriputkea päästä päähän, rakennetaan maja ja varustetaan sen ympäristö ansoilla vihollisten varalle, pelataan jalkapalloa ja kiusataan pikkuveljeä.

Kerronta on vauhdikasta ja minä-muotoista. Lapsen näkökulma on toimiva ja hyvin aidon kuuloinen.

Joidenkin meidän koulun poikien äiti oli Cadburylla töissä. Meidän äiti ei ollut eikä Kevinin, ja Aidanin ja Liamin äiti oli kuollut. McEvoyn Ianin äiti oli, ei tosin koko vuotta, pääsiäisen ja joulun alla vain. --- Äiti sanoi että McEvoyn täti oli Cadburylla töissä vain koska sen oli pakko.
Minä en ymmärtänyt.
"Sinun isälläsi on parempi työpaikka kuin Ianin isällä", äiti sanoi. Sitten se sanoi: "Ethän varmasti sano Ianille mitään."
McEvoyt asuivat meidän kadulla.
"Meidän isällä on parempi työpaikka kuin teidän isällä!"

Koulussa on ehkä hiukan rauhallisempaa, mutta kyllä sielläkin tapahtuu vaikka mitä: käydään terveystarkastuksessa ja yritetään syödä iso pallokarkki tunnilla niin ettei opettaja huomaa. Kotona on kivaa, mutta yhtäkkiä isä ja äiti alkavat riidellä. Ensin melkein huomaamatta, kuiskien, mutta pian äänet kohoavat.

Luin tämän nyt kolmannen kerran ja pidin edelleen. Jostain syystä muistikuvissani tarina oli hilpeämpi, nyt Paddyn vanhempien välien huononeminen tuntui vahvemmin kuin aiemmin. Omalla listallani tämä on Roddy Doylen paras kirja (niistä, jotka olen lukenut), mutta onhan tämä voittanut myös Booker-palkinnon, eli laadukkaasta tarinasta on kyse.

Jos jotakin negatiivista haluaa kuulla, niin minusta Irlantilaiset nimet eivät taivu luontevasti "Jokisen Ellu" -muotoon. "Ian McEvoyn äiti" kuulostaa minun korvaani paremmalta kuin "McEvoyn Ianin äiti". Mutta tosiaan, ihan makuasiastahan tässä(kin) on kyse. :)

Tällä kirjalla osallistun Satun minihaasteeseen 5/11, Lapsen silmin,
Totally British-haasteeseen, Éirinn go Bràch! sekä
valtaan kartalta Irlannin.

Oivallinen aviomies

Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies (The Good Husband of Zebra Drive)

Otava 2009, 303s.

Suom. Jaakko Kankaanpää

Lainasin kirjastosta uusimman Mma Ramotswen (Teetä ja sympatiaa), mutta kotona huomasin, että mullahan onkin pari edellistä kirjaa vielä lukematta. No, seuraavana päivänä uusi reissu kirjastoon hakemaan puuttuvat osat. Pidän kovasti tämän kirjasarjan tunnelmasta. Paljon tapahtuu, mutta verkkaiseen tahtiin. Minuun tämä ja aiemmat osat ovat vaikuttaneet rentouttavasti.

Tässä osassa Mma Ramotswen apua tarvitaan eräässä sairaalassa, Mma Makutsi ottaa lopputilin ja apupoika Charlie perustaa oman yrityksen - jonka nimelle nauroin ääneen.

Lukukokemus oli oikein miellyttävä, vaikka viimeiset parikymmentä sivua olivat ulkopuolisten häiriötekijöiden vuoksi melkoista takkuamista. Suomennos on minusta oikein onnistunut, mutta oikolukija(t) olisivat saaneet olla tarkempia. Ihan liikaa taivutusvirheitä tähän tyyliin: "Uutiset olivat sekä hyvä että huonoja".

Lukukartalta valloitan tällä Botswanan.

Ja näköjään tämä sopii myös Totally Britishin alakategoriaan Maybe British, Never English.

Syksyn kunniaksi olen ilmoittautunut mukaan pariin Anna Kareninan ja Ruusun nimen Read-alongeihin. Tähänastiset kokemukset ovat hyviä ja huonoja. Ruusun nimestä olen lukenut hitusen päälle 30 sivua, enkä ole toistaiseksi ymmärtänyt lukemastani liikaa. Pelkään, että tämä homma jää kesken heti alkuunsa. Anna Karenina sen sijaan on ollut iloinen yllätys! Odotin vaikeaselkoista ja raskassoutuista synkistelyä, mutta tähän mennessä tarina onkin ollut yllättävän jouheva ja kepeä. Ainoastaan nimet tuottavat ongelmia: en tahdo muistaa kuka on kuka.

Melkoiset juhlat

Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon (Che la festa cominci)

Otava 2011, 424s.

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Tämä kirja olisi varmasti mennyt minulta tyystin ohi, ellen olisi löytänyt sitä Valkoisen kirahvin blogista. Olen aiemmin lukenut Ammanitin kirjat Minä en pelkää, joka on yksi suosikeistani, sekä Taivaan ja maan välillä, joka oli hyvällä tavalla kauhea ja vastenmielinen.

Juhla alkakoon on täysin erilainen kuin kumpikaan aiemmin suomennetuista teoksista. Se on satiiri, joka pursuaa vinksahtanutta huumoria ja saavuttaa loppupuolella katastrofi/komediaelokuville tyypillisen kaaoksen. Tapahtumia seurataan pääasiassa kahden kertojan silmin.

Mantos on pikkuruiseksi kutistuneen Abaddonin pedot -satanistilahkon johtaja, joka haaveilee näyttävästä ja lahkon imagoa nostavasta ihmisuhrista. Vaimoltaan Mantos piilottelee lahkoharrastustaan väittämällä viettävänsä aikaa Dungeons and Dragons roolipelin parissa. Eikä se työ appiukon huonekaluliikkeessäkään aivan istu mahtavan lahkojohtajan rooliin. Toisena kertojana on itsekeskeinen kirjailija, Fabrizio Ciba, joka ei millään saa aikaan seuraavaa kirjaansa.

Molemmat kertojat päätyvät Villa Adassa järjestettäviin mittaviin juhliin, jotka eivät sujukaan aivan suunnitelmien mukaan. Oikeastaan mikään ei suju.

Jos en olisi etukäteen lukenut kirjasta mitään, olisin varmaankin pettynyt. Nyt kuitenkin osasin odottaa aiemmista tyystin poikkeavaa kirjaa ja täytyy sanoa että tämä oli hauska! Etenkin alkupuolella nauratti Mantosin kömpelöt yritykset olla uskottava satanisti, kun kotona kaapin paikan määrää kuitenkin äkäinen vaimo. Hulvaton ja röyhkeä kirja, jota voi suositella nopeaksi aivojennollaustarinaksi. Ei tosikoille.

Lukukartalta valloitan Italian.

Tästä pääset Karoliinan arvioon.

Mary Shelleyn Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein (Frankenstein, or The Modern Prometeus)

Otava 2008, 332s.

Suom. Paavo Lehtonen

Tarina lienee pääpiirteissään tuttu: Tohtori Frankenstein luo vainajien ruumiinosia hyväkseen käyttäen olion, jonka herättää henkiin. Sillä siunaamanhetkellä kun olio herää henkiin, tohtori tulee katumapäälle ja pakenee. Hirviö lähtee omille teilleen, oppii hämmästyttävän nopeasti sekä lukemaan että puhumaan sivistyneesti. Mutta hirviö on kovin yksinäinen, koska hänen rumuutensa pelästyttää kaikki ihmiset pois, joten hirviö vaatii Frankensteinia kokoamaan itselleen naispuolisen olennon elinkumppanikseen. Tohtori Frankenstein suosuu vaatimukseen, mutta tuleekin katumapäälle, minkä hirviö luonnollisesti kostaa.

Voi huokaus.

Frankenstein on kököttänyt monen muun kirjan tavoin hyllyssäni vaikka kuinka kauan odottamassa luetuksi tulemistaan. Totally British-haasteen ansiosta tämän kirjan vuoro viimein tuli. Mutta voi jestas millaista taistelua oli lukea tämä pikkuruinen kirja! Toki kyseessä on vanha kertomus (vuodelta 1818) ja osasin odottaa vanhaa kieltä, mutta kyllä tässä tökki vähän kaikki muukin.

Ensinnäkin kaikki kirjan henkilöt olivat rasittavia. Erityisen paljon tunsin vastenmielisyyttä tohtori Frankensteinia kohtaan, joka oli kuin mikäkin hermoheikko diiva! Vastuuta herra ei kyllä kantanut mistään, synkisteli ja angstaili (?) menemään minkä ehti ja jos oikein muistan, järkyttyi kirjan mittaan kolmesti niin pahasti, että sairastui "kuolemantautiin" moneksi kuukaudeksi.

En tiedä, onko syynä kirjailijan sukupuoli vai minkä ihmeen takia kaikki miehet ovat niin kovin nyhveröitä. Missään vaiheessa ei pelottanut, tarina ei vienyt mennessään kuin korkeintaan muutaman sivun kerrallaan. Lukemiseen tuhrautui ihan liian pitkä aika. Mutta tulipahan luettua.

-----

Totally British: Gothic Fiction

Runohaaste ja kesäkirjojen kohtalo

Jennin runohaaste on kerännyt paljon osallistujia. Itse en nykyään runoja lue, paitsi joskus lapsille, mutta halusin kertaluontoisesti ottaa osaa haasteeseen.

Roald Dahl: Riimihärkää muusilla (Rhyme Stew)

Art House 2001, 79s.

Suom. Tuomas Nevanlinna

Seuraava runo on Roald Dahlin kirjasta Riimihärkää muusilla, jossa on hulvattomia eikä tosiaankaan aivan lapsille suunnattuja runoja. Kannen huomautus "Varoitus - sopimaton liian pienille ihmisille" jäi minulta ensin huomaamatta, mutta tajusin sen kyllä varsin tarpeelliseksi. Pitemmittä puheitta, runo tulee tässä:

Mies Ämmänsaaresta

Ämmänsaaressa, en huijaa,

ukko piti kuutta muijaa.

Miksi niin? No, ei sen mukaan

yhtä samaa kestä kukaan.

Sitten niihin kesäkirjoihin. Muutaman muun tapaan listasin kesän alussa muutamia kirjoja, jotka suunnittelin lukevani kesän alussa. Omalle lukulistalleni nostin viisi kirjaa, koska ajattelin että niin vaatimattoman määrän "pakollisia kirjoja" luen helposti. Mutta eihän sitä aina suunnitelmissa pysy. Viidestä kirjasta sain luettua kolme. Puolustukseksi voin vain todeta lukeneeni aika paljon muita.

John Irving - Viimeinen yö Twisted Riverillä

Tämän luin kesän alussa ja pidin todella paljon. Itse asiassa niin paljon, että kesän aikana olen kartuttanut omaa Irving-kokoelmaa kiitettävästi. Hyvää lukemista on siis odottamassa.

Hilja Valtonen - Poikamiestyttö

Hups, tätä kirjaa en enää edes muistanut! Ehkä ensi kesänä sitten. :)

David Ebershoff - Tanskalainen tyttö
Tanskalainen tyttö ei ollut kirjallisesti parhaimmistoa, mutta tarina oli todella puhutteleva.

Majgull Axelsson - Huhtikuun noita
Huhtikuun noita koki Poikamiestytön kohtalon. Tosin muutaman kerran sentään vilkuilin tätä kirjaa, mutta ei vain tullut sopivaa hetkeä tämän lukemiselle vieläkään.

Andre Agassi

Täysin blogiarvioiden perusteella lukulistalle päätynyt Agassi oli yllättävän hyvä. Tennis ei kiinnosta edelleenkään, mutta Agassi kyllä.