Kulkurit

Yiyun Li: Kulkurit

(The Vagrants, 2009)

Tammi 2013, 431s.

Suom. Seppo Loponen
Kirjastosta

Jotkut kirjat ovat yhtä aikaa ihania ja kamalia. Ne haluaisi ahmia äkkiä, mutta ei oikeastaan ilkeä, kun joku kirjassa on niin inhottavaa. Yiyun Lin Kulkurit oli minulle tällainen ristiriitojen kirja. Taidokas kerronta ja sujuva suomennos houkuttelivat lukemaan pitkiä pätkiä, mutta tapahtumien ja ihmiskohtaloiden karuus sekä muutaman hahmon herättämä vastenmielisyys pakottivat hidastelemaan.

Eletään vuotta 1979 kiinalaisessa Kurajoen kylässä. Opettaja Gu herää aamulla vaimonsa nyyhkytykseen, mutta ei käänny lohduttamaan häntä. Tänään heidän  jo 10 vuotta vankilassa istunut tyttärensä, vastavallankumouksellinen Gu Shan, teloitetaan. Tyttären rikoksia pidetään niin vakavia, ettei häntä saisi julkisesti surrakaan. Teloituspatruunankin joutuvat maksamaan vanhemmat itse.

Li marssittaa lukijan eteen joukon Kurajoen asukkaita, joiden elämät risteävät kirjan mittaan. Keskeisimmiksi hahmoiksi minä koin 12-vuotiaan Ninin, perheensä esikoistytön, jota epämuodostumiensa takia kohdellaan piikana, sekä iljettävän Bashin, mumminsa kasvattaman nuoren miehen, joka on kiinnostunut ottamaan selvää siitä, mitä naisilla on jalkojensa välissä. Vaikka Bashi on periaatteessa vain utelias, koin hänet vastenmielisen lipeväksi mieheksi.

Poliittinen tilanne on äärimmäisen kireä ja jokaisen täytyy varoa sanojaan ja tekojaan. Puna-armeija ei ole turhan tarkka ilmiantojen luotettavuudesta, vaan rankaisee pienimmästäkin rikkeestä - melkeinpä jo sen mahdollisuudesta. Kirja tuo hyvin ilmi sen, miten saman asian voi nähdä ja kokea eri tavoin, ihmisestä riippuen.

Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, Li pitää ohjat käsissään taitavasti. Lopputulos on ehjä, hieno ja vahva, kirjan ajoittaisesta ahdistavuudestaan huolimatta. Suosittelen.

Keinuhevosen kengittäjä

Jukka Itkonen: Keinuhevosen kengittäjä, runoja vauvakotiin

Kirjapaja 2013, 47s.

Kuvittanut Matti Pikkujämsä
Arvostelukappale

Jokainen meistä varmasti muistaa erilaisia runoja ja lörpötyksiä omasta lapsuudesta: harakka huttua keittää, lennä lennä leppäkerttu, ehkä joitakin Uppo-Nallen runoja sekä perinteisiä lasten lauluja. Mutta kun vauvalle on kuukausitolkulla höpöttänyt niitä yksiä ja samoja runoja uudestaan ja uudestaan, sitä kaipaa jo vähän vaihtelua.

Keinuhevosen kengittäjässä  on runoja sekä riimeillä että ilman. Minä pidän enemmän riimeistä, sillä ne jäävät hitusen paremmin mieleen. Useimmat runoista ovat sen verran pitkiä, ettei niitä kokonaisuudessaan opi ulkoa - ainakaan siinä ajassa, joka itsellä on käytettävissä. Mutta onhan se kiva, että saa vauvanviihdytysrepertuaariinsa edes pätkiä kivoista runoista. Esimerkiksi runossa Hiljaiseloa kuvataan vauvaperheen aamua: isä lukee lehteä ja äiti keittää teetä ja vauva on vauva:

"Lapsi jokeltelee
ja nauraa varpailleen.

Se katsoo kattolamppua
ja äidin äänen kuuli.

Hymyillen se tuhisee
niin kuin pieni tuuli."

Erityisesti pidin kuitenkin Onnea-runosta, jossa kuvataan sitä, miltä tuntuu tulla isoisäksi:

"Ei sitä tunnetta
voi kuvata,
ei edes kuvata luvata,
kun tulee ukiksi.

Silmät muuttuu valoksi,
sormet kukiksi.

Joku sanoo isoisä,
joku toinen vaari.

Onko sillä väliä,
kun onnellinen ihminen
loistaa niin kuin sateenkaari."

Matti Pikkujämsän kuvitus on minulle mieluinen. Pidänä kovasti selkeistä väreistä ja naivistisesta tyylistä. Vauva sylissä on runojenkin lukeminen haastavaa, mutta onneksi näistä on iloa ihan itsekseenkin luettuina.

Rivien välissä - Kirjablogikirja

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Avain 2013, 160s.
Kirjastosta

Kas tässäpä kirja, joka on jo näkynyt ja tulee näkymään paljon kirjablogeissa! Lumiomenan Katja ja Hanna Kirjainten virrasta ovat kirjoittaneet kirjabloggaamisesta kirjan, jossa tätä harrastusta pohditaan ja kartoitetaan monipuolisesti. Kirjaa varten on haastateltu sähköpostitse iso kasa kirjabloggaajia, kirjoittamisblogeja pitäviä kirjailijoita sekä muutamia kustantamojen edustajia. Pikkuruiseen kirjaan onkin saatu mahtumaan monipuolisesti asiaa blogien historiasta blogiyhteisöön, bloggaajien taustoista yhteisiin tempauksiin ja moniin muihin aiheisiin.

En edes yritä teeskennellä, että tämä blogitekstini olisi puolueeton ja asiantunteva. Onneksi kaikki blogitekstini ovat yhtä omanapaisia ja amatöörimäisiä, joten vakituiset lukijani tuskin kuvittelivatkaan mitään muuta.

Tämän kirjan lukeminen oli ihanaa! Vähän kuin olisin lukenut vanhaa päiväkirjaa, sillä erotuksella, että nämä jutut ovat vielä tuoree(hko)ssa muistissa. Oli hauskaa lukea bloggaajien sanomisia ja yrittää tunnistaa, kuka on mahtanut sanoa noin ja näin. Ja luonnollisesti oli ihanaa löytää oman blogin nimi ihan oikean kirjan sivuilta! :)

Jonkin verran kirjassa on toisteisuutta, mutta mikäli kirjaa ei ihan yhdeltä istumalta lue, on pieni kertaaminen ihan tarpeellista. Kirjailijoiden ajatuksia kirjabloggaamisesta olisin halunnut lukea enemmän - onhan tällainen "mitähän ne meistä aattelee?" -ajatusmalli melko yleinen. En tunne painoalaa ja sen kustannuksia, mutta olisi ollut ihanaa, jos kirjassa olisi ollut värikuvitus.

Odotan mielenkiinnollaa ei-kirjabloggaajien ajatuksia tästä kirjasta.

PS: Ai niin!
Kirjassa käsiteltiin myös erilaisia blogeissa kiertäviä haasteita ja ajattelin osallistua näin pienellä viiveellä siihen Hannan "Mitä puolison yöpöydältä löytyy?" -haasteeseen. Hoksasin nimittäin tässä yhtenä päivänä, että kerrankin miehen yöpöydältä löytyy kirjoja: 23 Anni Polvan rakkaushömppää (ne toimivat kätevänä korokkeena kellolle, että minä näkisin yöllä, mihin aikaan vauva herää. Paitsi että en ilman silmälaseja erota niitä numeroita kuitenkaan.) sekä Kirja joka muutti elämäni (joka on kesken minulta, mutta epähuomiossa tallessa miehen yöpöydällä). Laatulukemiston ohella yöpöydällä säilytetään nuorimmaisen vaippoja.
Kuvan ulkopuolelta kerrottakoon, että mies lukee parhaillaan Seppo Jokisen uusinta kirjaa, jota hän säilyttää vierashuoneen lattialla.

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

(Jag är din flickvän nu, 2006)

WSOY 2011, 126s.

Suom. Saara Pääkkönen

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt on sekä nimeltään että kansikuvaltaan sellainen, etten kerta kaikkiaan voinut olla kiinnostumatta siitä. Blogijuttuja olen kyllä lukenut, mutta näköjään autuaasti jättänyt ymmärtämättä sen, että kyseessä ei olekaan sarjakuvaromaani, jossa olisi yksi pitkä tarina vaan yhden ruudun tai parin sivun mittaisia nasevia hoksauksia tai ahdistavia, masentavia muistoja.

Hemmingssonin tyyli on omintakeinen. Yhtä aikaa ruma ja kiehtova. Hahmojen tyhjät silmät herättävät kutkuttavasti pelkoa ja uteliaisuutta: mitä ihmettä noiden "aukkojen" takana ajatellaan? Hemmingssonin jutut ovat kuitenkin sen verran ronskeja, ettei siloiteltu piirustustyyli niihin sopisikaan. Tämän toteaa myös Booksy, jonka blogista löytyy muuten se mielestäni kirjan hauskin möläytys. :)

Sen lisäksi, että kirjassa käsitellään parisuhdetta ja kumppanin etsimistä, Hemmingsson kuvailee rankalla tavalla myös masennusta. Tuleepa käsitellyksi myös se, miltä fanitytöstä tuntui, kun Vinnie Vincent lähti Kissistä.

Ei Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt minulta jalkoja alta vienyt, mutta korskahtelin kyllä naurusta kerran jos toisenkin. Mikäli Hemmingssonilta tulee vastaan jotakin muuta luettavaa, enköhän siihenkin tartu.

Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

(Gone Girl, 2012)

WSOY 2013, 447s.

Suom. Terhi Kuusisto

Arvostelukappale

Gillian Flynnin Kiltti tyttö herätti kiinnostuksen jo uutuusluettelossa. Mitä lähemmäksi kirjan julkaisupäivä tuli, sitä enemmän ympärillä tuntui olevan malttamatonta kohinaa ja pulputusta: "Enää vähän aikaa! En malta odottaa!" Kun blogitekstejä alkoi ilmestyä, välttelin niiden lukemista, mutta väkisinkin huomasin kirjan keränneen rutkasti ylisanoja ja kehuja. Yritin kyllä pitää odotukseni matalalla, mutta kieltämättä silti odotin aika paljon järisyttäviä yllätyksiä ja sitä ihanaa lukufiilistä, kun haluaa lukea vielä luvun tai kaksi.

Kirja alkaa ja etenee periaatteessa vauhdikkaasti: on Nick ja Amy Dunnen viidennen hääpäivän aamu. Nick saa työpaikalleen, siskonsa kanssa omistamaansa baariin, puhelun naapuriltaan, joka ilmoittaa Nickin ja Amyn talon ulko-oven olevan apposen auki. Kotona Nickiä odottaa pelottava näky: yläkerrassa on päälle jäänyt silitysrauta ja olohuoneessa on selvästi tapeltu, eikä Amysta näy jälkeäkään. Poliisit tarttuvat toimeen, kuin myös Nick, jonka käytös on kuitenkin jotenkin omituista. Hyvin pian käy selväksi, että Amyn katoamisesta epäillään Nickiä, vaikka näyttöä onkin vaikea saada kasaan.

Noh.
Yllättäviä käänteitä kyllä tuli vastaan. Mutta minulle olisi riittänyt yksi tai kaksi käännettä, sillä huimatkin käänteet alkavat puuduttaa, jos niitä on liikaa. Kerronta ei ollut niin sujuvaa, että olisin lompsahtanut tarinaan mukaan, vaan lukeminen eteni tahmaisen nihkeästi. Villasukka kirjahyllyssä muotoilee osuvasti tarinan etenevän kuin jarru olisi jäänyt vähän jumiin. Välillä tuntui kuin olisi lukenut Ilman johtolankaa -sarjan jaksoa kirjana, joskin TV-sarjaa monisyisempänä ja vinksahtaneempana versiona. Vaikka Amyn ja Nickin kohtalot kiinnostivat, ei kirja vienyt mukanaan. Ehkä asiaa olisi auttanut, jos kirjasta olisi löytynyt edes yksi pidettävä henkilö. Nyt kaikki olivat enemmän tai vähemmän luotaantyöntäviä, lipeviä, tyhmiä tai muuten vain ahdistavia. Petyin kirjaan, mitä sitä enempää kiertelemään. Blääh.

Ella lapissa

Timo Parvela: Ella lapissa

Tammi 2007 (4. painos), 125s.

Hiukan vastahakoisesti aloin lukea lapsille tätä Ella lapissa kirjaa. Hyvin pian kuitenkin huomasin, että nyt ollaan jo enemmän samoissa tunnelmissa kuin siinä Ella ja kaverit juhlatuulella -kokoelmassa. Ensinnäkin kirja on huomattavasti jonkin verran pitempi kuin sarjan alkupään kirjat, joten tarinaan mahtuu paljon enemmän taustaa ja höpsötyksiä. Kuvia ei ole ainakaan tässä painoksessa yhtään, joten kuvitus ei päässyt häiritsemään. Tosin täytyy mainita, että pidän Mervi Lindmanin  tyylistä ja se onkin tuttua monista kuvakirjoista.

Ellan luokka (edelleen toinen luokka, kuinkas muuten) on voittanut jostakin kisasta ihanan ulkomaanmatkan. Lentokentälle asti on päästy melkein kunnialla, mutta ikävä kyllä Pate järjestää kentällä ylimääräistä tekemistä sen verran paljon, että koko porukka päätyy väärään lentokoneeseen. Sen sijaan, että opettaja pääsisi lasten kanssa nauttimaan lämmöstä ja kauniista hiekka-aavikkomaisemista, lentokone kuljettaakin heidät Lappiin. Paluulentoa ei ole ihan heti tarjolla, joten Ella luokkatovereineen majoitetaan joulupukin lomakylään. Kumma kyllä opettaja kutsuu joulupukkia isäksi, eli opettajan täytyykin olla oikeasti tonttu!

Monenlaista ehtii viikon aikana tapahtua hiihtoharjoituksista panikointiin. Jossain vaiheessa lapset nimittäin päättelevät, että heidät on kuskattu Lappiin, jotta heistä saadaan joulupukille uusia tonttuja ja sehän ei käy päinsä! Tyttöjä kammottaa mahdollinen parrankasvu ja poikia piirileikit tyttöjen kanssa. Opettaja on tässäkin kirjassa aika päätön, mutta onneksi häntä tasapainottaa lempeä vaimo.

Ella lapissa oli oikein hauskaa luettavaa. Muutaman kerran pyrskähdin nauruun, kun lapset lohkaisivat jotakin hassua ja kyllä noita omiakin lapsia huvitti. Ehkä en niitä vanhimpia Ella-kirjoja etsi käsiini, mutta uudemmat taitavat kuitenkin päästä iltasatukirjojen jonoon.

Mifongin aika

J. S. Meresmaa: Mifongin aika

Karisto 2013, 494s.

Arvostelukappale

Luin alkuvuodesta Mifongin perinnön, vakuutuin ja pistin jatko-osan välittömästi lukulistalle. Mifongin aika vastasikin melko hyvin odotuksiani: vauhti on kova ja kokonaisuus hallittu. Henkilöistä etenkin Ardis on kirjojen tapahtumien väliin jääneen neljän vuoden aikana kasvanut ja kypsynyt, mikä oli pelkästään positiivista. Kuluneita vuosia ei jäädä vatvomaan pitkäksi aikaa, vaan oleellinen kerrotaan lukijaystävällisen tiiviisti.

Pienessä kylässä länsimantereella Ardis elää tyttärensä Fewrynnin kanssa vaatimatonta, mutta ihan hyvää elämää. Ikävä ja huoli pojasta, Ciaranista, on tietysti kaiken aikaa läsnä, mutta Ardis on sopeutunut osaansa. Mutta kuten elämällä on tapana, yht'äkkiä kaikki muuttuu: Ardis repäistään irti tasaisesta arjesta kohtaamaan ihmisiä menneisyydestään. Osaa hän on kaivannut kipeästi tai pelännyt menettäneensä, jotakuta hän ei olisi halunnut nähdä enää koskaan.

Danten veli Roan saa hiukan "jalkaansa oven väliin" ja oletankin, että hänellä voisi jatkossa olla yhä suurempi rooli tarinassa. Onneksi tilaa on myös Dantelle sekä Linnille, joka huitelee ronskisti omia polkujaan. Niin, toki kirjassa on rutkasti muitakin henkilöitä eikä mifonkejakaan sovi unohtaa.

Pidin Mifongin ajasta, vaikka lukuolosuhteet eivät olleetkaan ihanteelliset ja lukukokemus siitä hiukan kärsi. Suurin odotuksin pakkasin tämän nimittäin mukaan mummulalomalle sillä ajatuksella, että aina nuorimmaisen päiväunien aikaan löhöän auringossa ja luen. Yllättäen huomasinkin viihtyväni löhötuolia paremmin puita pinoamassa, mattoja pesemässä tai kukkapenkkiä kitkemässä ja lukeminen jäi hyvin vähälle. Yhtenäisempi lukeminen olisi varmasti ollut kirjan etu, sillä nyt tapahtumat tuntuivat jäävän vähän liian etäisiksi.

Jatko-osilla on usein taipumusta tietynlaiseen väliinputoajuuteen ja näin jälkikäteen tuntuukin, kuin tässä osassa olisi hiukan vastailtu edellisen osan kysymyksiin ja herätelty uusia, mutta se itsenäinen osuus jäi pikkuisen liian ohueksi. Tästä huolimatta odotan innostuneena seuraavaa kirjaa ja sitä, mihin suuntaan kukin seuraavaksi ajautuu.

Ihan hukassa ja Voi sinua, Sulo!

Chris Haughton: Ihan hukassa

(A Bit Lost, 2009)

Lasten Keskus 2010

Suom. Tuula Korolainen

 
Pitkästä aikaa esittelen teille pari meidän lasten kuvakirjasuosikkia. Chris Haughtonin Ihan hukassa on luettu moneen, moneen kertaan. Ensin siihen ihastuin minä, sitten pojat.

Ihan hukassa kertoo pikkuisesta pöllöstä, joka epäonnekseen tipahtaa nukkuessaan kotipesästään. Hän haluaa löytää takaisin kotiin äidin luo mahdollisimman pian, mutta yksin se on vaikeaa. Onneksi avuksi saapuu vinkeä orava, joka lupaa löytää äidin ihan hetkessä.

Orava tiedustelee äidin tuntomerkkejä ja juoksuttaa pientä pöllöä pitkin metsää. Kun pikku pöllö kertoo äidin olevan "Näin suuri!", vastaa orava "Jep jep! Tiedän jo! Seuraa minua..." ja vie tämän karhun luo. Mutta:

Hauhgtonin kuvitus on hurmaava. (Nämä itse skannatut kuvat eivät tee kirjalle oikeutta.) Eläimet ovat harvinaisen ilmeikkäitä ja selvästi omia persooniaan kaikki. Jopa se äidiksi luultu karhu, joka vain nököttää paikallaan. Ihan hukassa on minulle sellainen kirja, jonka näkeminenkin saa hyvälle mielelle.

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!

(Oh no, George!, 2011)

Lasten Keskus 2012

Suom. Tuula Korolainen

Haughtonin toinen kirja, Voi sinua, Sulo! on myös ilmeikkyydessään veikeä ja hauska. Sulon isäntä lähtee käymään ulkona ja vannottaa Suloa olemaan kiltisti sillä välin. Tietysti Sulo lupaa, osaahan hän olla kiltti! Tai ainakin Sulo yrittää kovasti. Mutta miten käy, kun keittiössä onkin kakku?

Tämä on ihan täydellinen koirailme, eikö! :)

Ja vaikka Sulo tietää, ettei kissaa saisi jahdata, niin joskus on vain mahdotonta olla seuraamatta vaistojaan.

Voi sinua, Sulo! ei ole minusta ihan yhtä hauska kuin Ihan hukassa, mutta mainio joka tapauksessa. Minun on helppo samaistua Suloon, joka ei osaa hillitä itseään aivan niin hyvin kuin pitäisi. Kärsimättömästi odotan, Haughtonilta uusia lastenkirjoja, joihin ihastua.

Paimentyttö

Enni Mustonen: Paimentyttö

Otava 2013, 360s.
Arvostelukappale

Melko vanhaksi piti elää, ennen kuin luin ensimmäisen Enni Mustosen kirjan! Paitsi että olen kyllä lukenut monta Kirsti Mannisen kirjaa, mutta eihän niitä lasketa, vaikka samasta ihmisestä onkin kyse... Syy Enni Mustosen kirjojen välttelyyn on vähintäänkin kyseenalainen. Lapsena meidän piti monesti tuoda kirjastoautolta lukemista myös äidille ja kuskisedälle esitettiinkin aina sama kysymys: "oisko äitille jotakin lällyä?". Useimmiten se kotiin kannettu "lälly" oli Enni Mustosta. Näin siis Mustonen leimautui lällykirjailijaksi ja ajattelin että minähän en mitään rakkaushömppähöttöä lue.

Mustosen uusin romaani, Paimentyttö, herätti kuitenkin mielenkiintoni heti kun sen kustantajan uutuuskuvastossa näin. Tämä kirja avaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan, jossa päästään seuraamaan orvon Ida-tytön silmin tunnettujen kulttuurisukujen elämää. Ensimmäisessä osassa tutustutaan nuoreen Idaan, joka päätyy paimentytöstä navettapiikapestin kautta sisäpiiaksi Topeliuksen taloon. Yleensä suhtaudun nihkeästi todellisista henkilöistä kirjoitettuihin fiktiivisiin tarinoihin, mutta Mustonen onnistuu hivuttamaan Topeliusten elämän tarinaan sen verran vaivihkaa, ettei asia häirinnyt minua.

Rakastan arkisia kuvauksia entisaikojen maatalojen elämästä ja sellaista Paimentytössä kyllä riittää. Askareita riittää tekeville käsille niin, ettei unellekaan aina jää kovin paljon tilaa. Ja vaikka Idaa elämä tuntuu potkivan molemmilla jaloilla ja lyövän vielä halolla päähän, ei Ida jää surkeuteensa muhimaan, vaan jatkaa sinnikkäästi elämistä kykyjensä mukaan.

"- Ida tycker väl om att läsa? hän kysyi hymähtäen minut nähdessään.
Pidinkö lukemisesta? Eihän mikään ollut hauskempaa kuin sukeltaa tarinoihin, joissa sai matkustaa mihin tahansa, kulkea linnoissa ja erämaissa, kohdata vaaroja ja seikkailuja ja selviytyä niistä voittajana."

Jos jotakin jäin kaipaamaan, niin pohjanmaan ruotsia. Etenkin, kun Topeliusten taloon tulee hetkeksi Pohjanmaalta ruotsinkielinen piika, jolla on perheessä kielivaikeuksia, olisi ollut oiva paikka antaa pieni näyte murteen omalaatuisuudesta. Minä en osaa hyvin edes kouluruotsia, mutta tämä Kokkolan ruotsi on jotakin ihan käsittämätöntä! Oletan, ettei Uusikaarlepyyn ruotsi hirveästi tästä eroa. (Paikallisesta murteesta on olemassa kirjakin, Grundsprååtji, jota en kylläkään ole lukenut.) Jos osaisin, pistäisin tähän väliin jonkun näytteen, mutta kun en osaa.

Topeliuskin alkoi kirjan myötä kiinnostaa aiempaa enemmän. Topeliuksen lapsuudenkotiin, Kuddnäsiin, on meiltä matkaa noin 50km, mutta en ole siellä koskaan käynyt. Ehkä tänä kesänä olisi jo korkea aika!

3 x Ella

Timo Parvela: Ella ja Pate (Tammi 1999, 63s.)

Ella ja Pukari (Tammi 2000, 67s.)

Ella yökoulussa (Tammi 2001, 65s.)

Kuvittanut Markus Majaluoma

Iltasatuina meillä on viime ajat luettu Timo Parvelan Ella-kirjoja. Ella ja kaverit juhlatuulella herätti mielenkiinnon, jota kerrankin tuli seurattua saman tien.

Nämä kolme kirjaa (Ella ja Pate, Ella ja Pukari sekä Ella yökoulussa) ovat ilmestyneet Tammen Kirjava Kukko -sarjassa, joka on tarkoitettu vastikään lukemaan oppineille. Teksti on isokokoista, kuvia on melko paljon ja sivuja vähän. Sisältökään ei ole turhan dramaattista, vaan sopivan vauhdikasta ja höpsöä lapsilukijalle. No, tuossa yökoulu-osassa kerrottiin kyllä kummitusjuttuja verisistä rehtoreista ja poliiseista, jotka tuntuivat uppoavan aika hyvin lapsiin. (Minua hirvitti paljon enemmän opettaja, joka tuntuu olevan ihan väärällä alalla...)

Ellan ja ystävien väliset keskustelut ovat herttaisen lapsekkaita. Logiikka on juuri niin epämääräistä, kuin vain lapsilta voi odottaa. Tai useimmitenhan se ajatuskulku on nimenomaan loogista, mutta koska asiat eivät oikeasti ole niin suoraviivaisia, lopputulos on huvittava.

Lapsista oli hauskaa kuunnella Ellan ja muiden toilailuja, mutta minä en nyt oikein osannut nauttia. Yksi syy on kirjojen kuvitus, johon en voi väittää ihastuneeni.

Pahoittelen tämän kuvan huonoa laatua, mutta kaksi esimerkkiä kuvituksen ärsyttävyydestä:

1) Jos joku kaatuu, hän lentää tönkkönä päälleen ja sukat ja kengät lennähtävät jaloista. En odota lastenkirjojen kuvitukselta realistisuutta, mutta minusta tämä näyttää vain tönköltä ja typerältä. (Onkohan jossakin Jaska Jokusessa tai vastaavassa sama ilmiö? Minusta nimittäin tuntuu, että olen inhonnut tällaisia "tappelukuvia" jo pienenä...)

2) Ihmiset (varsinkin opettaja) hikoilevat järjettömästi. Runsas hikoilu näyttää kuitenkin mätää pursuavilta finneiltä. Tässä esimerkkikuvassa opettajaa ympäröivät lisäksi tyhjät pullot ja opettaja vaikuttaa vieroitusoireista kärsivältä alkoholistilta.

No, vielä on pari Ellaa lukupinossa, katsotaan niiden jälkeen, haluanko jatkaa sarjan parissa vai etsitäänkö jotain muuta luettavaa. Voihan olla, että nämä sarjan alkupään kirjat eivät vain ole kestäneet aikaa kovin hyvin. Tai sitten ongelmana on oma asenteeni, jonka toivon muuttuvan.

Soitellaan, soitellaan!

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan!

(I've Got Your Number, 2012)

WSOY 2012, 372s.

Suom. Irmeli Ruuska

Tähän väliin kaipasin kunnollista hömppää. Kunnollisen hömpän määritelmästä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta minulle sopivat mainiosti nämä Kinsellan ei-himoshoppaaja-kirjat: vaivatonta, vauhdikasta, hauskaa ja ennalta-arvattavaa viihdettä.

Poppy Wyatt valmistautuu tuleviin häihinsä kovalla tohinalla. Tuleva aviomies on tietysti aivan ihana, vaikka kovin pitkään he eivät vielä ole tunteneetkaan. Mutta jos mies kosii yllättäen vain kuukauden seurustelun jälkeen, perintösormuksella varustautuneena, niin täytyyhän kaiken olla hyvin. Väistämätön alamäki on kuitenkin edessä: Poppy hukkaa sormuksensa. Ja heti seuraavassa hetkessä varastetaan kännykkä. Onneksi hotellin aulan roskiksesta löytyy hylätty puhelin, jonka Poppy ottaa käyttöönsä - kyseessähän on hätätilanne. Lyhyehkön neuvottelun päätteeksi puhelimen oikea omistaja, Sam, suostuu lainaamaan puhelinta Poppylle vähäksi aikaa, kunhan tämä välittää kaikki hänelle tarkoitetut viestit ja sähköpostit oikeaan osoitteeseen. Luonnollisesti Poppy tulee lukeneeksi Samin viestit ja sähköpostit, eikä voi vastustaa kiusausta vastata muutamiin. Sam tuntuu tulevan tutuksi, vaikka suhteen määritteleminen onkin vaikeaa.

Soitellaan, soitellaan! oli juuri sitä, mitä odotinkin. Turhia ei tarvinnut pysähtyä pohtimaan kirjan teemoja tai opetuksia, vaan lukeminen oli ihanan kevyttä. Tuntui, kuin olisin katsonut herttaisen höpsöä tyttöjen leffaa, romanttista komediaa juuri oikeanlaisilla näyttelijöillä. Liialla uskottavuudella kirjaa ei ole pilattu, mutta kukapa sellaista tällaiselta odottaisikaan.

Mainio kirja helteillä luettavaksi!

Tyhjien sielujen saari

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Like 2005, 112s.

Kyllä on todettava, että kirjablogit ovat ihania! Ilman niitä en olisi varmasti tullut tarttuneeksi Sirpa Kähkösen kirjoihin, jotka luin viime vuonna kaikki. Ihania, ihania kirjoja, jotka tuntuvat vain paranevan muistoissa. Tänä keväänä kiinnostuin Hanna Haurun Paperinarujumalasta blogikirjoitusten perusteella, lainasin, luin ja ihastuin. Niukkaa kerrontaa, mutta ehjä tarina vahvoilla tunteilla varustettuna.

Nyt olen lukenut jälleen yhden Haurun kirjoista, Tyhjien sielujen saaren, enkä voi muuta kuin hämmästellä! Pikkuinen, vähätekstinen kirja, mutta voi millainen tarina! Miten vahva tunnelma! (Tähän väliin voitte lisätä rutkasti ihastunutta, hämmästelevää huokailua ja hihkumista.)

Spitaaliin sairastunut nainen viedään saareen muiden sairastuneiden luo. Taakse jäävät mies ja vastasyntynyt poika sekä muut läheiset. Saaressa on sairaiden lisäksi vain pappi ja sisaria, jotka tekevät parhaansa sairaita hoitaessaan. Aika tuntuu pysähtyneen.

Hauru kuvaa kuolemaansa odottavan naisen ajatuksia sellaisella minimalistisella tarkkuudella, ettei naisen kohtalo voi olla koskettamatta. Jälleen kerran tihrustin itkua ja nieleskelin palaa kurkusta lukiessani.

Vieläkään en osaa nimetä sitä jotakin, mikä Haurun kerronnassa eniten kiehtoo. Vähäeleinen täyteläisyys? Vaivattomuus? Karuus? En tiedä, löydänkö oikeita sanoja myöhemminkään, mutta lisää luen ehdottomasti. Varmasti jo tänä kesänä.