Kuluvan vuoden loppurutistus ja suunnitelmia vuodelle 2019

Tänä vuonna olen lukenut enemmän kuin ennen. Lähes läpi vuoden kestänyt lukuflow oli totta kai aivan mahtava juttu, mutta bloggaamisen se teki aika työlääksi. Vaikka osasta lukemistani kirjoista tein vain hyvin lyhyitä yhteispostauksia, välillä tuntui, että bloggaamiseen menee liikaa aikaa. (Ja puolisoltakin on tullut nihkeää palautetta tietokonepöydällä keikkuvista bloggaamattomien kirjojen pinoista.)

Muutamasta tämän vuoden puolella lukemastani kirjasta bloggaan ensi vuoden puolella, mutta kerrottakoon superlyhyesti tässä että joululomalla luin muun muassa nämä kirjat:

- Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Aloitin tämän hienon novellikokoelman jo kesälomalla. Silloin nautin mahtavista helteistä, toisin kuin nyt viimeisiä novelleja lukiessa, kun pakkaslukemat kävivät ohimennen jossain -15 tietämillä.

- David Petersen: Mouse Guard, Autumn 1152
Jännittävä sarjakuvaseikkailu hiirien maailmasta.

- Richard Thompson: Pellonreuna, Umpitien päässä
Näitä sarjakuvastrippejä on joskus julkaistu Ilta-Sanomissa, mutta enpä muistanut entuudestaan. Hauskoja juttuja, pääosissa lapset.

- Mervi Heikkilä: Tuulenkala (Aijalin saaren tarut 2)
Tämän luin lapsille iltasatuna. Pöllö ajautuu keskelle hurjaa seikkailua Tuulenkalan kaupungissa ja seuraavassa osassa on selvästi luvassa jotain vielä kiivaampaa toimintaa. Niin hyvä kirja!


- Josie Silver: Ole minun
Iski romantiikannälkä ja halusin kuunnella jotain oikein siirappista. Tämä oli juuri sellaista: ennalta-arvattavaan loppuratkaisuun päädytään monien mutkien kautta.

------------------------------------------------

Osallistuin vuoden aikana joihinkin lukuhaasteisiin. Enimmäkseen taisi käydä perinteisesti: suuren alkuinnostuksen jälkeen lopputulos jäi aika kehnoksi.

Lähdin ensimmäistä kertaa mukaan Helmet-lukuhaasteeseen ja vaikka tosiaan luin paljon enemmän kuin 50 kirjaa, neljä haastekohtaa jäi täyttämättä. Sattumanvaraisesti valittu kirja minulla kyllä oli hankittuna (ostin kirjakaupasta sellaisen pakettiin käärityn yllärikirjan), mutta alkua pitemmälle en tuossa Anna Janssonin dekkarissa päässyt. Vähän harmittaa, että haaste jäi vähän vajaaksi, vaikka toisaalta olen kyllä iloinen että haasteen ansiosta tuli luettua myös niitä vähemmän mukavuusalueella olevia kirjoja.

Sarjakuvahaasteessa sentään onnistuin, sillä luin haasteen aikana 74 sarjakuva-albumia.

Kirsin kirjanurkassa oli koko vuoden käynnissä #nuortenkirjatorstai-projekti, josta innostuin niin että otin nuortenkirjat isompaan rooliin omassakin lukemisessa. Lopulta nuortenkirjoja tuli luettua ja blogattua vähän enemmänkin kuin kerran viikossa ja itse asiassa viihdyin niiden parissa niin hyvin, että ensi vuonna ajattelin keskittyä enemmänkin lasten- ja nuortenkirjoihin.



Ensi vuonna haluan tosiaan lukea enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja blogata niistä.

Jätän todennäköisesti osan lukemistani kirjoista kokonaan bloggaamatta, ettei bloggaaminen ala tuntua liian työläältä ja aikaavievältä. Mutta eiköhän tänne kuitenkin ihan riittävästi postauksia ropise.

Niin kovasti kuin kirjoja ja lukemista rakastankin, haluaisin löytää jälleen aikaa elokuville ja tv-sarjoille. Ja jos edes kerran menisin teatteriin, enkä vain suunnittelisi!

Sukkapuikot sauhuamaan!

Lumi Karmitsa: Muhkeat sukat
Moreeni 2018, 143s.

Tänä vuonna en ole liiemmin sukkapuikkoja kilkutellut, mutta Lumi Karmitsan Muhkeat sukat -kirjat oli kyllä sellainen inspiraatiopakkaus, että heti piti päästä lankakaupoille.

Kaikki kirjan sukkaohjeet on tehty paksulle, eli vähintään 7 veljeksen vahvuiselle langalle. Kun paksulla langalla kilistelee menemään, niin valmistahan syntyy todella nopeasti! Se on ihan mieletön etu, varsinkin kun tekeillä on sukat, joita täytyy aina tehdä toinen samanlainen.

Mallit ovat kauniita ja monipuolisia. Näissä sukissa on sekä vähäeleisiä malleja että sellaisia, jotka suorastaan pursuavat kaikenlaista. Ja käytän tässä pursuamista pelkästään positiivisessa merkityksessä. Ohjeet ovat myös todella selkeät, vaikka äkkiseltään kaavioiden määrä per sukka voikin näyttää vähän lannistavalta.

Tein kirjan sukista kahdet pukinkonttiin. Joku saa nuo kannessakin näkyvät Hiekka-sukat ja joku toinen ihanasti kiertävät Korkkiruuvit, joiden teräosan tein tosin mallista poiketen sileänä neuleena, koska en ollut varma langan riittävyydestä. (Olisi mennyt tosi tiukille, joten sileä neule oli ihan hyvä valinta.)

Todella mahtava kirja, josta löytyy taatusti valikoimaa niille, joiden jalat kaipaavat paksuja sukkia.

-----------------------------------------------------

Janina Kallio: Lumoavat neulehuivit
Moreeni 2018, 137s.

Toinen houkutteleva käsityökirjauutuus on tämä Janina Kallion Lumoavat neulehuivit. Kirjassa on viisitoista ohjetta, jotka näyttävät yhtä aikaa lämpimiltä ja houkuttelevan kevyiltä. Ohjeet ovat sanallisessa muodossa, mikä on minulle hieman haastavaa kun jostain syystä minun on helpompi seurata kaavioita kuin sanoja ja numeroita.

Vielä en ehtinyt neuloa yhtään huivia, mutta mallin olen jo valinnut. Ihan ensimmäiseksi haluaisin tehdä hieman epäsymmetrisen kolmion muotoisen Lempi-huivin. Tai kauniin puoliovaalin (onko se muoto?) Malvan, jossa on ulkoreunassa tyylikkään näköinen leveähkö pitsikuvio ja muualla kaunis pintaneule.

Zoo! Viraalit nerot & Sydänkohtauksia

Kaj Korkea-Aho & Ted Forsström:
Zoo! Viraalit nerot

Zoo! Sydänkohtauksia
Suom. Laura Beck
Kuvitus: Pentti Otsamo

Otava 2017 & 2018, 207 & 223s.

Perheen koululaiset ovat valitelleet kiinnostavan luettavan vähyyttä. Molemmilla on omat suosikkinsa (toisella Neropatit, toisella Aku Ankan taskukirjat), jotka ilmeisesti riittäisivät täyttämään heidän lukutarpeensa. Koulun lukudiplomiin vaaditaan kuitenkin myös muita kirjoja, joten olen kantanut kirjastosta kotiin vaikka mitä luettavaa. Ja ostanut omaksikin, kuten tämän Zoo!-sarjan ensimmäisen osan.

Zoo!-kirjat muodostuvat kasiluokkalaisen Atlaksen sähköposteista parhaalle ystävälleen Elliotille, joka on perheensä kanssa muuttanut toiselle puolelle maapalloa. Atlas kirjoittaa usein ja antaumuksella, lisäksi hän piirtää viesteihinsä havainnollistavia kuvia. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Atlas valitaan 8-luokkalaisten ehdokkaaksi koulun johtokuntaan. Ensimmäisessä osassa käydään kiivasta vaalikamppailua, toisessa osassa valituksi tullut Atlas yrittää saada hommansa hoidettua samalla kun tyttörintamalla alkaa tapahtua monenlaista.

Molemmat kirjat ovat vauhdikkaita ja nopealukuisia. Niissä on runsaasti huumoria ja kiusallisiakin tilanteita. Pojat lukivat nämä ennen minua, mikä oli varmaan hyvä, koska en olisi ehkä arvannut suositella näitä heille jos olisin tuntenut sisältöä tarkemmin. :D Pojat kyllä ystävällisesti varoittivat minua tissijutuista.

Jos siis perheen nuori kaipaa jotakin vauhdikasta ja hauskaa luettavaa, suosittelen Zoo!-kirjoja kahden tyytyväisen nuoren miehen lukukokemuksen (sekä omani) perusteella.

Muutama äänikirja

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018, 6h 16min
Lukija: Pirjo Heikkilä

Sain Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjan ennakkokappaleena, mutta kuuntelin sen kuitenkin äänikirjana kepeän kuunneltavan toivossa.

Kirjan minäkertoja on noin 30-vuotias nainen, joka on eronnut viimeisimmästä miesystävästään kahdeksan kuukautta aiemmin. Ero tekee edelleen kipeää, eivätkä talousvaikeudet helpota oloa ollenkaan. Arki on vähän päämäärätöntä, vaikka työllistyminen olisikin kiva juttu. Rahat ovat koko ajan loppu, mutta onneksi voi nostaa opintolainaa ja lähteä New Yorkiin.

Alkuun pidin kirjasta, mutta jo ennen puolta väliä väsähdin päähenkilöön ja hänen ongelmiinsakin. Olisi tehnyt mieli ravistella tätä naista, että ryhdistäydy nyt jo! Ärsytti se kannabiksen käytön viihdekäytön arkipäiväisyyskin ihan sikana.

Teksti on kyllä vetävää, mutta tarina ei sopinut minulle.

----------------------------------------------------------

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava 2018, 8h 27min.
Lukija: Jussi Puhakka

Ihmettä kaikki on autofiktiivinen kertomus perheestä, johon odotetaan kolmatta lasta. Raskaus ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan ja vanhempien on tehtävä hyvin vaikea päätös siitä, jatketaanko raskautta vai ei. Vain hieman myöhemmin perheeseen odotetaan kahta lasta ja kuten kaikki tietävät, kaksosraskaus on aina riskiraskaus.

Lainasin tämän Juha Itkosen uusimman kirjan alunperin kirjastosta perinteisenä paperikirjana. Luin ensimmäisen kappaleen, mutta totesin lukuhetken olevan ihan väärä. Sopivamman hetken koittaessa paperikirjaa ei ollut saatavilla, mutta onneksi Storytelistä löytyi äänikirja.

Kuuntelin kirjan tiiviiseen tahtiin ja kylläpä saivat kuunnellessa tunteet myllätä. Itketti sekä surusta että ilosta. Jos ei omat raskaudet olekaan kaikki sujuneet aivan toiveiden mukaan, niin helpolla olen kuitenkin päässyt.

----------------------------------------------------------

Katja Lahti: Lasitehdas
S&S 2018, 10h 16min
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Lasitehtaasta kiinnostuin S&S-kustantamon järjestämässä bloggaritilaisuudessa, jossa yksi kirjailijavieraista oli Katja Lahti. Olen hirveän hyvä saamaan kirjoista vääriä käsityksiä ja sellaisen onnistuin muodostamaan tästäkin kirjasta.

Jostain syystä kuvittelin, että Lasitehdas on sellainen hupainen pikkutarina joulusta, jota kokoonnutaan viettämään uudella kokoonpanolla. Että osa on tottunut rentoon kalsarijouluun ja osa taas viihtyy ykköset päällä ja kaikkea muuta hauskaa vastakkainasettelua. Ajattelin, että tämäpäs kuulostaa osuvalta!

Kyllä Lasitehtaassa vietetään myös sellaisia yhteentörmäyksien jouluja, mutta tämä on kyllä paljon enemmän kuin viihdyttävä kertomus parista suvusta. Lahti taustoittaa hahmojaan upeasti ja lukijakin kasvaa osaksi tämän kirjan sekalaista perhekuntaa. Tykkäsin ihan tosi paljon!

----------------------------------------------------------

Fredrik Backman: The Deal of a Lifetime
Simon & Schuster Audio 2017, 48min
Lukija: Santino Fontana

Töihin kävellessä halusin kuunnella jotain kivan jouluista ja haksahdin - taas! - tekemään kirjan sisällöstä omia olettamuksia. Tämä Fredrik Backmanin The Deal of a Lifetimehan näyttää ihan selvästi sympaattiselta joulutarinalta. No ei ole!

Tarinan kertoja on syöpäsairas (ex-)julkkis, joka haluaa kertoa pojalleen tarinan rohkeasta pienestä tytöstä. Alkuun kertomus vaikuttaa varsin perinteiseltä, mutta pian mukaan putkahtaa harmaapaitainen nainen, joka on töissä kuoleman palkkalistoilla. Kertoja on nähnyt naisen ennenkin ja lopulta nämä kaksi alkavat hieroa erikoista sopimusta.

Sisältö oli ihan toisenlainen kuin odotin, mutta oikeastaan vain hyvällä tavalla. Tässä oli jotain stephenkingmäistä, etenkin juonen osalta, mutta myös kerronnassa. Hyvin käytetty työmatka!

Benjamin Hawk ja merten aave

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk ja merten aave
Karisto 2018, 211s.

Banjamin Hawk seikkailee jo kolmannessa kirjassa. Tällä kertaa Benjamin notkuu vähän tylsistyneenäkin Port Royalissa odottaen äitiään ja siskoaan saapuviksi. Heidän sijastaan kaupunkiin ilmestyykin epämääräinen Travis Green -niminen heppu, jolla on sellaisia uutisia että Benjaminin on pakko lähteä Greenin matkaan. Merellä kohdataan jättimäinen tursas, lähempänä rantaa erinäisiä laivoja ja eräällä saarella pelottavan näköinen merirosvo, joka haluaa lähteä Greenin porukan mukaan.

Sanon samaa, kuin edellisistäkin osista: Koskinen osaa kertoa tarinaa sopivan röyhkeästi, niin että tunnelma on mainion merirosvoinen. Merirosvot eivät ole hyväsydämisiä siloposkia, vaan kolhiintuneita lurjuksia, jotka ajattelevat aina ensin itseään. Eivätkä välttele rumia sanoja.

Tarina on jännittävä ja vauhdikas, esimerkillinen seikkailukertomus siis.

Kaikkien toiveiden kylä

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä
WSOY 2018, 356s.

Kaikkien toiveiden kylä vie Kreetan saarelle, syrjäiseen Pneuman kylään, jonka asukkaista kaikki paitsi yksi ovat lähteneet pois tai kuolleet. Vain yli 90-vuotias Agave on jäänyt, eikä hänellä ole aikomustakaan muuttaa muualle. Eräänä päivänä Agave löytää vuoripolulta tajuttoman, loukkaantuneen nuoren naisen. Aasin ja sinnikkyytensä avulla Agave siirtää naisen kotiinsa ja alkaa hoitaa tämän haavoja. Tajuihinsa tultuaan nainen ei muista paljoakaan. Kesän aikana nuori nainen, Monika, toipuu ja hänen ja Agaven välille kehittyy omalaatuinen ystävyys.

Snellmanin kerronta on upeaa. Tarina kulkee sekä nykyhetkessä, että Agaven nuoruudessa ja Monikan lähimenneisyydessä. Vaikka aikatasolta toiselle siirrytään paikoin nopeatempoisestikin, vaihdot on toteutettu niin taitavasti, ettei lukija mene sekaisin. Ihastuksesta korkeintaan. Lauseet ovat enimmäkseen lyhyitä, mutta ehkä juuri siinä piilee niiden teho. Teksti on kevyttä, mutta sisällöltään jykevää kuin ne Pneuman vuoristot.

Monikan ja Agaven epätodennäköinen ja epätavanomainen ystävyys lämmitti mieltä niin, että vitkuttelin kirjan viimeisten sivujen kanssa pienen ikuisuuden. Ihana kirja.

Ruusun salaisuus

Martin Widmark: Ruusun salaisuus
(I rosens mitt, 2017)
Tammi 2018, 130s.
Suom. Outi Menna
Kuvitus: Ola Skogäng

Ruusun salaisuuden lainasin alunperin 12-vuotiaalle esikoiselle. Hänen mielestään kirja oli niin mahtava, etten saanut palauttaa sitä kirjastoon, ennen kuin olisin itsekin sen lukenut. Vitkuttelin aikani, mutta kun lopulta aloitin lukemisen, tämä pitikin lukea kerralla loppuun asti.

On joulu 1918. Stefan ja hänen isänsä viettävät joulua murheellisissa tunnelmissa, sillä Stefanin äiti on äskettäin hirttäytynyt. Kummallakaan ei ole aavistustakaan siitä, mikä äidin on ajanut niin äärimmäiseen ratkaisuun. Yllätyksekseen Stefan löytää joulukuusen alta hänelle osoitetun ylimääräisen lahjapaketin, josta löytyy suurennuslasi. Tutkiessaan suurennuslasilla viimeistä äitinsä puolisolleen kirjoittamaa kirjettä, hän huomaa äidin piirtämään ruusuun kätketyt sanat. Stefan alkaa seurata äitinsä kätkemiä vihjeitä ja ajautuu pian hengenvaaraan.

Ruusun salaisuus on todella vetävä kirja. Kirja alkaa niin rajusti, että alkuasetelma hätkähdyttää ihan varmasti jokaista. Juoni kulkee sulavasti ja vauhdikkaasti, runsaan kuvituksen ansiosta ajoittain jopa sarjakuvamaisesti. Luettavuudeltaan kirja sopisi helposti jo 4-luokkalaisille, mutta tarina on sen verran synkkä, ettei se taida sopia aivan herkimmille lukijoille. Vaikka tarina sijoittuu 1900-luvun alkuun, sama seikkailu voisi hyvin sijoittua nykypäivään - pienin päivityksin tosin.

Viidakosta kuuluu juhuu...

Sylvie Misslin & Amandine Piu:
Viidakosta kuuluu juhuu...
(Quel est ce cri bizarre?, 2018)
Lasten Keskus 2018, 36s.
Suom. Rauna Sirola

Viidakosta kuuluu juhuu... on ihastuttava kuvakirja, jossa lapsi (tai aikuinen, ei tässä mitään ikärajaa ole) saa itse valita tarinan seuraavan käänteen.

Viidakosta kantautuu kummallista huutoa, jonka alkuperää Mirella ja Petja lähtevät selvittämään. Onko parempi lähteä matkaan jokea pitkin vai kävellen? Uskaltaako joen ylittää huteraa siltaa pitkin vai olisiko parempi käyttää liaaneja? Pitäisikö ottaa vastaan savua vanhan miehen rauhanpiipusta vai kieltäytyä moisesta touhusta? Ja selviääkö se huudon aiheuttaja?

Sievästi ja värikkäästi kuvitettu kirja on aivan yhtä hurmaava kuin samojen tekijöiden edellinen suomennettu teos, Missä olet, prinssi Hurmelo?. Tarina on mainio ja pidimme siitä, kuinka monella tavalla sen sai etenemään.

Mainio kirja niin itsekseen kuin yhdessä luettavaksi!

Joulukuun pika-arvioita lastenkirjoista

John Dougherty: Hajupommi ja Ketsuppinaama
ja maagisen piikkisian etsintä
Aurinko Kustannus 2018, 183s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: David Tazzyman

Hajupommi ja Ketsuppinaama -sarjan toisessa osassa mälsät mäyrät pakenevat vankilasta. Hajupommi ja Ketsuppinaama ryhtyvät toimiin mäyrien uudelleenvangitsemiseksi, mutta tietenkään homma ei ole lainkaan helppo. Ei edes silloin, kun apuna on on ninjakirjastonhoitaja, jolla on hallussaan parhaillaan tapahtuvasta seikkailusta kertova kirja ja siten hallussa kaikki tarvittava tieto ongelman ratkaisemiseksi.

Tarina on ihan yhtä höperö ja kieli poskessa kirjoitettu kuin edellinenkin osa. Kaikki hahmot ovat höpsöjä ja kerronta etenee sanojen ja kuvien saumattomalla yhteistyöllä. Edelleen yhtymäkohdat Herra Gummi -kirjojen kanssa vähän häiritsevät, mutta jos jättää ne huomiotta, sarja on kyllä oikein mainio.

----------------------------------------------------------------

Ninka Reittu: Oma rakas supernapa
Otava 2018, 32s.

Ninka Reitun Oma rakas supernapa -kirja on läpeensä ihana. Iso ja pieni (kirjan nimetön minä-kertoja) ovat lähdössä uimaan ja Iso on vähän sitä mieltä, että hänen mahansa on pikkuisen liian pullea. Pieni on toista mieltä ja niin sitä mennään rannalle nautiskelemaan ihanasta päivästä. Matkalla ehditään kiivetä puuhun ja tutkia juttuja kaikilla aisteilla.

Reitun piirrostyyli on todella hurmaava ja iloiset värit tekevät kokonaisuudesta oikein aurinkoisen.

 ----------------------------------------------------------------

Jon Klassen: Vi hittade en hatt
Hippo Bokförlag 2016, 56s.
Käännös: Marianne Lindfors

Melkein kuusi vuotta sitten ihastuttiin lasten kanssa Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin -kirjaan. Joululahjoja etsiessä törmäsin sattumalta tähän Klassenin toiseen hattu-kirjaan, Vi hittade en hatt. Suomeksi sitä ei ole olemassakaan, mutta onneksi tämä ruotsinkielinen löytyi kirjastosta ja oma kielitaitoni riitti sen lukemiseen mainiosti.

Kilpikonnakaverukset löytävät ihanan hatun, joka sopii kummankin päähän täydellisesti. Mutta hattuja on vain yksi ja kilpikonnia kaksi.

Ja siinäpä se tarina oikeastaan onkin, mutta voi miten herttaisen tarinan näinkin vähistä aineksista voi saada kasaan. Kuvitus on kivaa ja kokonaisuus tosi herttainen.

Lienee turhaa odottaa tämän kirjan suomennosta, mutta toivon sitä silti kovasti. Hattu-sarjaan kuuluu myös kolmas kirja, This Is Not My Hat, jonka haluaisin myös lukea. Kirjoja yhdistää vain hatut, muuten ne ovat ihan itsenäisiä teoksia.

Kaverin puolesta kyselen & Aihe vapaa

Anna Karhunen & Tiia Rantanen:
Kaverin puolesta kyselen
Kosmos 2018, 135s.

Kaverin puolesta kyselen perustuu Anna Karhusen ja Tiia Rantasen saman nimiseen podcastiin, jota en ole koskaan kuunnellut.

Tämän kirjan luettuani on selvää, että Karhusen ja Rantasen kaveripiirissä ja sen laitamilla sattuu aika paljon erikoisia kommelluksia. Erityisen paljon hauskoja tai äärimmäisen noloja juttuja liittyi tavalla tai toisella treffailuun tai kertaluontoiseen pariutumiseen. Ihan hauskoja, mutta omasta näkökulmasta kovin kaukaisia asioita

Jutut ovat lyhyitä ja nasevasti kerrottuja, joten kyllä minua nauratti ajoittain kovastikin. Ilmava ja nopealukuinen välipalakirja, johon tuskin palaan toiste.

Paula Mononen (toim.): Aihe vapaa
Vauva.fi -keskustelujen parhaat
S&S 2018, 277s.

Paula Monosen toimittama kokoelma vauva.fi-sivuston Aihe vapaa -palstan parhaita keskusteluja on sellainen kirja, jota ei kannata lukea silloin kun muu perhe nukkuu, eikä halua heidän heräävän.

Vaikka et olisi koskaan osallistunut vauva.fi-sivuston  keskusteluihin, todennäköisesti olet sinne joskus jotakin tietoa hakiessa kuitenkin päätynyt. Itse en ole kuulunut av-palstan keskustelijoihin, mutta sinne Google on minut ohjannut monet kerrat kun olen etsinyt tietoa *ja tähän voi lisätä melkeinpä minkä tahansa aiheen, mitä olen googlannut*.

Aivan sellaisenaan ei keskusteluja ole kirjaan painettu, vaan niitä on hieman karsittu ja selkeytetty lukijaystävällisemmiksi. Kirjaan on päätynyt muun muassa keskusteluja miesten älyttömimmistä synnytykseen liittyvistä tekemisistä/sanomisista, perseen hajuisesta sohvasta, riisin ja keitinveden oikeasta suhteesta sekä Seinäjoen halpiksen alushousujen laadusta. Luonnollisesti palstalla on myös päästä temmattuja keskusteluja, niin kutsuttuja provoja, joissa lyödään yli heti antaumuksella.

Niin, Aihe vapaa -kirja on ihan älytön ja paikoin tolkuttoman hauska.

Pojille, joita joskus rakastin

Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin
(To All the Boys I've Loved Before, 2014)
Sanoma Media Finland 2018, 371s.
Suom. Antti Hulkkonen

Olipa kerran pikkujoulujen jälkeinen päivä, jonka halusin viettää rötväten. Halusin lukea jotakin kevyttä ja hömppäistä, joten otin lukuun (teini)rakkausromaanin.

Pojille, joita joskus rakastin on hyvin kiltti ja herttainen tarina Lara Jeanista, joka ei ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Hän on ollut rakastunut viiteen poikaan ja on kirjoittanut heistä jokaiselle rakkauskirjeen siinä vaiheessa, kun lämpimät tunteet ovat menneet ohi. Nämä kirjeet Lara Jean on piilottanut hatturasiaan, eikä kirjeiden ollut tarkoitus koskaan päätyä noille viidelle pojalle. Näin kuitenkin pääsee käymään ja tietysti asiat menevät vähän haastaviksi.

Tarina on sinänsä hyvin perinteinen ja yllätyksetönkin, mutta kuitenkin tämä onnistui viihdyttämään ja koukuttamaan niin paljon, että luin koko kirjan kerralla. Oli varsin virkistävää lukea pitkästä aikaa teiniromantiikkaa, johon ei liittynyt vampyyreitä tai ihmissusia. Lara Jeanin kiltteys ja viattomuus oli kyllä vähän yliampuvaa (hän on muun muassa tehnyt siskonsa kanssa keskinäisen lupauksen, ettei kumpikaan harrasta seksiä ennen kuin on täyttänyt 21-vuotta ja/tai on naimisissa. En itse asiassa ole varma, oliko tässä edes "tai" vaihtoehtoa...), mutta tarinan edetessä hän kuitenkin laskeutuu hattaraisesta mielikuvitusromantiikkamaailmastaan vähän enemmän oikeaan maailmaan. Tällä tarkoitan sitä, että aiemmin vain mielikuvituksessa tapahtuneista romansseista Lara Jean siirtyy reaalimaailman tapahtumiin.

Selostukseni taitaa kuulostaa aika oudolta, mutta älkää antako sen häiritä. Pidin tästä niin paljon, että tilasin sarjan kaksi muuta osaa omaksi ja niitä odotellessa yritän tavata tarinaa eteenpäin ruotsiksi.

Jos kaipaat herttaista rakkaushömppää, Pojille, joita joskus rakastin tarjoaa juuri sitä.

Me vastaan te

Fredrik Backman: Me vastaan te
(Vi mot er, 2017)
Otava 2018, 509s.
Suom. Riie Heikkilä

Aika tarkalleen vuosi sitten kuuntelin äänikirjana Fredrik Backmanin kirjan Kiekkokaupunki. Se oli niin syvälle tunteisiin menevä kirja, että en kirjan loppupuolella voinut tehdä mitään muuta kuin kuunnella ja tuijottaa ulos ikkunasta.

Me vastaan te on jatkoa Kiekkokaupungille. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut jonkin aikaa, mutta tunnelma pikkukaupungissa ei ole juurikaan lientynyt. Edelleen kyräillään, syytellään, jupistaan ja vihjaillaan, mutta ihan pieni hippunen toipumistakin on sentään tapahtunut. Kun Björnstadin ja naapurikaupunki Hedin välinen jääkiekko-ottelu lähestyy, alkavat kaupunkilaisten välit kiristyä kuin viulunkieli. Yksi paikallispoliitikko tunkee lusikkansa jokaiseen mahdolliseen soppaan ja aika monen näistä keitoksista hän laittaa alulle aivan itse. Björnstadin joukkueella on uusi valmentaja, mikä aiheuttaa kohun. Vielä isomman kuohun saa aikaan Benjin salaisuuden paljastuminen.

Jostakin syystä kuvittelin Me vastaan te:n olevan Kiekkokaupunkia valoisampi kirja. No ei kuulkaa ollut! Ihan hirvittävän painostava ja ahdistava oli tämäkin, vaikka onneksi tässä ei aivan niin kamalia juttuja tapahtunut kuin edeltäjässään.

Backman on tarinankertojana huikean hyvä. Harvoin kirjat menevät näin vahvasti tunteisiin, etenkin jos aihe (tässä tapauksessa jääkiekko) on hyvin kaukana omista mielenkiinnonkohteista.

Tuhat ja yksi otusta

Laura Merz: Tuhat ja yksi otusta
Teksti: Aino Järvinen
Etana Editions 2016, 59s.

Laura Merzin kuvittama Tuhat ja yksi otusta on viehättänyt minua ilmestymisestään asti. Pidän hirveän paljon väreistä, mutta jokin tässä Merzin vähävärisessä ja mustavoittoisessa tyylissä vetoaa minuun kovasti.

Kirjan sisäkannessa Merz kertoo toteuttaneensa kirjan kuvituksen ilman kyniä tai siveltimiä, hyödyntämällä niiden sijaan muun muassa tikkuja, sieniä ja lastoja. Onkin hauskaa tutkia kuvia sillä silmällä, että millähän tällainen muoto tai viiva on saatu syntymään. Selvästi yllättävilläkin tekniikoilla on mahdollista saada aikaan tunnistettavia ja ilmeikkäitä eläimiä.

Kirjassa esitellään noin 26 eläintä. Tekstiä ei ole paljoa ja se on mukavan selkeää niin että se sopii hyvin myös lukemista harjoittelevan lapsen itsekseen luettavaksi.

Tykkäsimme tästä tosi paljon ja jokaiselle löytyi oma suosikkieläin. Minun lempparini on kameli.

Sumussa

Camilla & Viveca Sten: Synkät vedet 2, Sumussa
(Sjörök, 2017)
Otava 2018, 7h 46min.
Suom. Tuula Kojo
Lukija: Heljä Heikkinen

Synkät vedet -sarjan toisen osan kanssa saa jännittää ainakin yhtä paljon kuin ensimmäisenkin. Ensimmäisessä osassa Tuva oppi itsestään jotakin merkittävää ja onnistui tekemään merestä entisensä. Nyt kotisaaristoa piinaa sankka sumu, joka tuntuu sekoittavan paitsi arjen, myös navigaattorit ja tutkat. Jotain on pahasti vialla ja Tuva arvelee, että hänen on hoidettava asiat kuntoon tälläkin kertaa. Ja aivan kuin sumussa ei olisi tarpeeksi haastetta, myös Rasmus heittäytyy oudon etäiseksi.

Olipa kuulkaa taas jännittävä tarina! Stenit onnistuvat sekoittamaan realismia ja myyttisiä juttuja todella toimivassa suhteessa. Mainitsin jo Syvyyksissä-kirjasta blogatessani, etten ole ollenkaan meri-ihmisiä ja jo pelkkä meren keskeinen rooli tässä sarjassa on omiaan pitämään minut jatkuvasti epämiellyttävästi varuillani. Jännitystä riittää reippaasti, eikä tätä lukiessa olisi tehnyt mieli pitää taukoja ollenkaan.

Jos oikein haluaa maksimoida kirjan jännityksen, suosittelen lukupaikaksi syrjäistä rantamökkiä, mieluiten sumuisena iltana.

Joulupukki ja minä

Matt Haig: Joulupukki ja minä
(Father Christmas and Me, 2017)
Aula & Co 2018, 309s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Chris Mould

Kahtena edellisenä vuonna olen lukenut joulun alla lapsille iltasatuna Matt Haigin Joulupukki-kirjoja. Ensin ihastuimme Poika nimeltä Joulu -kirjaan ja sitten viehätti Tyttö joka pelasti joulun. Olisin halunnut säästää Joulupukki ja minä -kirjan lähemmäksi joulua, mutta lapset eivät moisia vitkutteluja halunneet, vaan tätä piti alkaa lukea heti kun kirjan saimme.

Ja mikäs siinä, onhan joulusuklaatkin ilmestyneet kauppoihin jo hyvän aikaa sitten, luultavasti joulukadut avattu ja radioiden soittolistat vaihtumassa parin joulubiisin mittaisiksi.

Amelia on asettunut Tonttulaaksoon asumaan, saman katon alle Joulupukin ja Mary-muorin kanssa. Sopeutuminen tonttujen joukkoon ei kuitenkaan ole helppoa ihmistytölle. Tonttukoulun aineet ovat hyvin erilaisia kuin ihmisten kouluissa, eikä Amelialla ole luontaisia taipumuksia edes spikkelitanssiin tai lelujen huimaavan nopeaan sarjavalmistukseen. Rekeä hän haluaisi ajaa, mutta kun hän viimein pääsee rekiajelulle, matka päätyy rytinällä. Lisäksi Tonttulaakson rauhaa häiritsee ilkeä Vodol-ukki, jonka uusi sanomalehti tekee Amelian elämästä entistä vaikeampaa. Ja jotain juonittelee myös Pääsiäispupu kaniarmeijoineen.

Lopulta joulu on jälleen vaarassa ja aika uhkaa loppua auttamatta kesken, lopullisesti.

Joulupukki ja minä oli edeltäjiensä kaltainen menestys. Tarina on veikeä ja vetävä, kerronta ilmeikästä ja vaivattomasti soljuvaa. Lukujen pituudet vaihtelevat suuresti, joten lukuhetkien pituudet venähtivät välillä melkoisesti, kun ei maltettu lopettaa lukemista kesken luvun.

Sarja taitaa loppua tähän kolmanteen osaan, ainakaan en löytänyt mistään lupauksia neljännestä kirjasta. Onneksi sarjan voi lukea uudestaan vaikka joka joulu.

Hunan

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018, 552s.

Hunan oli lukulistallani jo ennen sen Finlandia-ehdokkuutta, mutta aivan en ehtinyt sitä ennen voittajan julkistamista lukea. (Palkinnon voittanutta Taivaanpalloa en ole lukenut, mutta huono valinta ei olisi ollut Hunankaan.) Kirjan tapahtumat perustuvat kirjailijan Kiinassa lähetystyötä tehneen kummitädin päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1935-1946.

Kirjassa riittää kertojia, samoin ihmiskohtaloita. Lähetystyöntekijöiden elämä on kokonaisuuden kannalta pienessä roolissa, vaikka luonnollisesti suomalaisten kokemukset keskellä myllertävää Kiinaa ovat mielenkiintoisia. Sveitsiläinen Johann Caspar Wolff saapuu Kiinaan samalla laivalla kuin Helvi Söderman. Wolff haluaa nähdä aitoa Kiinaa, mutta myös kirjata muistiin ulkomaalaisten kokemuksia Kiinasta.

Hunanissa aika kuluu kuin itse elämä, huomaamatta ja vaihtelevaan tahtiin. Ensin saattaa olla pitkään yhdenlaista, mutta seuraavassa hetkessä onkin kulunut vuosi ja asiat ovatkin jo uudella tavalla. Solmitaan avioliitto, lähdetään matkoille, levitetään Jumalan sanaa ja odotetaan kuulumisia Suomesta. Syttyy toinen maailmansota ja Kiinassa riittää myös maan sisäisiä levottomuuksia. Samalla kun arki muuttuu haastavammaksi ja jopa vaaralliseksi, huoli läheisistä kaukaisessa kotimaassa kasvaa.

Hunan on tuhti kirja, jota ei ihan noin vain lukaista, sillä henkilöhahmojen runsaus vaatii aika paljon keskittymistä. Kertojien runsaus oli kuitenkin ehdottomasti rikkaus ja kirjalle hyväksi, sillä olisi todennäköisesti ollut aika puuduttavaa lukea vain lähetysaseman asioista. Hieno kirja, jota suosittelen erityisesti monipuolista tarinaa kaipaaville.

Mestarietsivä Peppunen

Yoko Tanaka: Mestarietsivä Peppunen
Nemo 2018, 88s.
Suom. Mayu Saaritsa
Kuvitus: Masahide Fukasawa

Pidän itseäni huumorintajuisena ihmisenä, mutta ensireaktioni Mestarietsivä Peppuseen oli silkka ällötys. Että pyllypäinen etsivä, miksi ihmeessä?! Jossain vaiheessa oli kuitenkin myönnettävä, että tämä saattaisi vedota perheen lapsiin, joista etenkin kolmasluokkalainen lukee oma-aloitteisesti hyvin vähän. Tämä kirja ei vaatinut mitään suosittelupuheita, vaan sen lukuvuoroista tuli pientä kinaa.

Pissa-kakka-huumori on selvästi universaalia ja ajatonta. Lapset lukivat tämän kukin vuorollaan ja koska he olivat kirjasta kovasti innoissan niin pakkohan tämä oli sitten lukea itsekin.

Peppusella on Brown-niminen apuri, joka on avulias, mutta ei tietenkään yhtä välkky kuin itse Peppunen. Kirjassa ratkaistaan kaksi mysteeriä: Rouva Purppuran tapaus sekä kadonneen vanukkaan kohtalo. Molemmissa tarinoissa on lukijalle muutamia tarkkaavaisuutta testaavia etsi-ja-löydä-tyyppisiä kuvia tai muita tarinaan liittyviä pähkinöitä.

Eniten meitä kuitenkin pohditutti Peppusen fysiikka. Pyllypäinen Peppunen syö ja juo käyttäen yläpäätään, samaten yläpäästä tulee pieruja. Millä hän haistaa? Onko nenä perinteisellä pyllyn paikalla vai onko siellä toinenkin pylly?

Edelleen mestarietsivä Peppusen pulleat posket ovat minusta vähän ällöttävä juttu, mutta mikäli sarjaa suomennetaan lisää niin luemme kyllä nekin.

Saapasnahkatorni

Teemu Keskisarja: Saapasnahkatorni
Aleksis Kiven elämä ja kuolema
Siltala 2018, 272s.

Harmitti, kun en kirjamessuilla päässyt kuuntelemaan Teemu Keskisarjaa, jota olen kuullut kehuttavan kiinnostavaksi puhujaksi. Nyt sain todeta, että kirjoittajana hän ainakin on persoonallinen. Aleksis Kiven elämästä kertova Saapasnahkatorni on täynnä tietoa, joka tarjoillaan lukijalle ilmeikkäästi ja ilmavasti.

Keskisarjan kuvaama Kivi on monipuolisempi ja inhimillisempi, kuin millaisena hänestä äidinkielentunneilla (joskus 1980 ja 1990 -lukujen vaihteessa) kerrottiin. Ei hän ollut muiden hylkimä rassukka, vaan aika lailla päämäärätietoinen mies, joka onnistui olemaan käymättä palkkatöissä koko elämänsä aikana. Ystäviä ja tuttavia riitti ja heillä sen verran rahaa, että sitä pystyi lainaamaan Kivelle, vaikka takaisinmaksu olikin ilmeisesti varsin epätodennäköistä.

Kiinnostava aihe ja oivallinen toteutus!
Omasta hyllystä löytyy jo ennestään muutama Keskisarjan kirja, joihin tarttuminen alkoi Saapasnahkatornin jälkeen kiinnostaa entistä enemmän.

Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018, 8h 26min
Lukija: Eija Ahvo

Suomalaisen miehen ja ojibwa-intiaanin lapsi, nyt jo aikuinen Lempi, palaa reservaattiin oltuaan vuosia muualla. Lempin Rose-äiti on kadonnut jäljettömiin 25 vuotta aiemmin. Ettu-isän muisti ei ole kunnossa ja hänelle Rosen katoaminen on joka päivä uusi ja ahdistava uutinen.

Kuuntelin Rose on poissa -kirjan äänikirjana, Eija Ahvon lukemana. Tarina on upea ja Ahvon ääni antaa sille vielä oman syvyytensä. Lempi kokee olevansa liian valkoinen reservaattiin ja sen ulkopuolella liiaksi intiaani. Hän ei ole oikein vieläkään löytänyt omaa paikkaansa maailmassa. Samalla kun kirjassa yritetään selvittää Rosen kohtaloa, siinä kuvataan elävästi ja kipeästikin sitä, millaista kulttuurien kohtaaminen - tai suoranainen törmääminen - on ollut ennen ja on osittain edelleen.

Ketun käyttämä kieli on ilmaisuvoimasta ja hurjan kaunista. Manuela Boscon maalaama kansikuva kuvastaakin todella osuvasti sekä kirjan tunnelmaa, että tekstin sulavuutta ja värikkyyttä.

Meren rukous

Khaled Hosseini: Meren rukous
(Sea Prayer, 2018)
Otava 2018, 48s.
Suom. Lotta Sonninen
Kuvitus: Dan Williams

Khaled Hosseinilta en ole tätä ennen lukenut mitään, mutta Meren rukous oli ehkä erinomainen ensikosketus hänen tuotantoonsa. Ensinnäkin on mainittava, että kirjailija lahjoittaa tästä kirjasta saamansa tuotot YK:n pakolaisjärjestölle sekä Khaled Hosseini Foundation -säätiölle pakolaisten hyväksi tehtävän työn tueksi.

Meren rukous on kuin aikuisille suunnattu kuvakirja, mutta sen voi aivan hyvin luetuttaa jo yläkoululaisilla. Tarina on vähäsanainen, mutta ne riittävät hyvin, sillä kuvitus puhuu selkeästi tuhansien sanojen edestä. Äänessä on isä, joka toivoo lapselleen turvallista matkaa meren yli, turvaan kotimaata pieksevältä sodalta.

Kaunis, koskettava ja surullinen. Kaikkea sitä on Meren rukous.

Kepler62 Uusi maailma: Kaksi heimoa

Timo Parvela: Kepler 62 Uusi maailma: Kaksi heimoa
WSOY 2018, 251s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62-sarja sai jatkoa tänä syksynä. Näyttää siltä, että tämä "toinen tuotantokausi" kirjoitetaan niin sanotusti vuorovedoin, eli nyt ilmestyneen kirjan on kirjoittanut Parvela ja seuraavan osan taas kirjoittaa Sortland.

Elämä uudella planeetalla ei ole lähtenyt käyntiin aivan niin ihanasti, kuin aluksi näytti. Keplerin arvaamaton vuodenkierto tekee maanviljelystä hankalaa ja jos jotakin saadaan kasvatetuksi, panssariselkäiset gangstakanit syövät kaiken. Asukkaat ovat jakautuneet kahtia. Marien johdolla osa lapsista on lähtenyt etsimään toista asuinpaikkaa, jotta vähiin käyvää ruokaa ei tarvitsisi jakaa entistä pienempiin annoksiin.

Pääroolissa tässä osassa on Joni, jonka Ari-veli on jossakin muualla. Arin kohtalo selviää lukijalle vasta kirjan loppupuolella. Jonia huolestuttaa ruokatilanne ja yhä levottomammiksi käyvät nuoret. Hän tutustuu X-nimiseen tyttöön, joka asuu itsekseen jossain syrjäisessä paikassa. Ajat ovat kaikin puolin vaikeita ja levottomia, eikä Jonilla ole oikein ketään kenen puoleen kääntyä.

Esikoinen lukaisi Uuden maailman kertaistumalta ja jälleen kerran piti lukemastaan. Minulla lukeminen kesti huomattavasti pitempään, sillä jostain syystä en meinannut millään päästä tarinan imuun. Kirja ei suoranaisesti ole pituudella pilattu, mutta jotain toimintaa olisin kaivannut jo alkusivuille. Tunnelma on aika synkkä ja painostava, joten suosittelisin tätä uutta kautta vasta 5-6 -luokkalaisille.

Pasi Pitkäsen kuvitus on jälleen kerran upeaa ja lukijaa ilahduttavan runsasta.

You Have to F**king Eat

Adam Mansback: You Have to F**king Eat
Canongate Books 2018, 4min
Kuvitus: Owen Brozman
Lukija: Stephen Fry

Kerran kaipasin kipeästi Stephen Fryn ääntä ja löysin onnekseni tämän neljän minuutin mittaisen, runomuotoisen teoksen. Olen lukenut myös Adam Mansbackilta aiemmin ilmestyneen kirjan Nyt vi**u nukkumaan, joka muuten löytyy englanniksi esimerkiksi Youtubesta Samuel L. Jacksonin lukemana nimellä Go the F**k to Sleep.

Tosiaan, tässä kirjassa Mansback tuskittelee sen ikuisuusongelman kanssa, kun lapsi ei syö. Tai ei syö ainakaan sitä mitä tarjotaan, silloin kun tarjotaan, vaan mieluiten jotain ihan muuta ja väärään aikaan.

Sisältö ei jättänyt pitkäkestoista muistijälkeä, mutta Stephen Fryn ääni lämmitti mieltä ja laski verenpainetta aivan kuten toivoinkin.

Lumberjanes 6 & 7

Watters, Leyh, Pietsch & Laiho:
Lumberjanes vol. 6, Sink or swim
Boom! Box 2017, 112s.

Huhtikuussa lukemani Lumberjanes-albumi oli ensimmäistä lukua lukuunottamatta ihan älytön pettymys. Kuvittajan vaihtuminen teki hahmoista mössöisiä ja juonikuviotkin menettivät lumberjanemaisuutensa.

Aioin jo jättää koko sarjan omaan rauhaansa, mutta sitten Todella vaiheessa-blogin Reta Anna Maria kirjoitti sarjan seitsemännestä kirjasta ja kuvitus näytti palautuneen ennalleen.

No ihan ennallaan eivät näidenkään albumien hahmot ole, mutta sentään Carey Pietschin piirtäminä tunnistettavampia kuin viidennessä kirjassa. Seitsemännen albumin ensimmäisen osan jälkeen kuvittaja vaihtuu taas, eikä Ayme Sotuyon kynän jälki miellyttänyyt juuri lainkaan. Ihan kummallisia ilmeitä ja naamojen muotoja...

Watters, Leyh, Pietsch, Sotuyo & Laiho:
Lumberjanes vol. 7, A Bird's-Eye View
Boom! Box 2017, 112s

Juonissa kuitenkin oli jo vähän enemmän sarjan alkupään henkeä. Sink or Swimissa erikoiset hylje-ihmiset ovat varastaneet ihmissusi-leiriohjaajan veneen, mutta järven omituiset pyörteet tekevät veneen takaisin hankkimisesta haastavaa.

A Bird's-Eye View taas on hilpeän jännittävä pelastusseikkailu, kun roc-lintu kaappaa bussilastillisen vanhoja leiriläisiä (joita pieneen bussiin tosin mahtuu vain kolme) ja Roanoke-mökin tyttöjen apuna toimii vastentahtoisesti toisen mökin Hes sekä partiolaispoika-Barney. Niin ja iso määrä taikavoimaisia kissoja.

Ehkä hankin vielä seuraavan osan käsiini, mutta jos senkään kuvitus ei ole tasokkaampaa, etsin mieluummin uusia sarjakuvatuttavuuksia.

Ennen kaikki oli paremmin

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja
WSOY 2018, 4h 11min.
Lukija: Heikki Kinnunen

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä siitä, että paikallislehti lakkautetaan. Kun ajatuksiaan ei pääse purkamaan yleisönosastolle, alkaa verenpaine nousta ja muutenkin tympiä. Lapsenlapsi kehottaa Mielensäpahoittajaa perustamaan blogin, sinne kun saa kirjoittaa niin lyhyesti tai pitkästi kuin haluaa ja yleisöä on rutkasti enemmän kuin sillä edesmenneellä paikallislehdellä.

Blogi herättää kiinnostusta lähellä ja kaukana, aina Kiinassa asti. Blogi-tekstien aiheet vaihtelevat erilaisista listoista rakkennusmateriaaleihin. Kylään pyrkii niin koululuokka, turistilauma kuin toimittajakin.

Kovasti on Mielensäpahoittajalla asiaa edelleen ja enimmäkseen järkeähän tuo puhui. Mutta väitettä siitä, että nykyihmiset eivät haluaisi tehdä töitä (tai jotain sinne päin, tarkkaa sanamuotoa en muista) en kyllä olisi halunnut kuulla. Vaikka keltaisessa lehdistössä kuinka huudellaan työtä pakoilevista velttoilijoista, valtaosa Suomen työttömistä lienee kuitenkin niitä, jotka todellakin mieluummin kävisivät töissä kuin tuskailisivat toimeentulonsa kanssa.

Kotoisaa tätä oli kuunnella ja mukava Mielensäpahoittajan tekemisiä seurailla.

Late Bloomers

Eveliina Nieminen: Late Bloomers
Kosmos 2018, 87s.

Toisinaan kirjan lukemisperusteeksi riittää sen kansi. Late Bloomersin tapauksessa kannen lisäksi mielenkiintoni herätti se, että jostain luin Niemisen novellien - tai mini-tarinoiden - kuvaavan osuvasti nykymaailmalle niin ominaista ylisuorittamista, kaiken maksimointia ja itsensä jatkuvaa kehittämistä. Jos kaiken aikaa täytyy vain kehittyä ja olla entistä parempi, ei liene mikään ihme, jos ihmiset ovat enemmän ja enemmän late bloomerseja.

Kirja on englanninkielinen ja olisi mielenkiintoista kuulla, miksi näitä ei ole haluttu kääntää suomeksi. Pidän englannin kielen taitoani ihan hyvänä, mutta Niemisen käyttämä sanasto ja ylipäätään kirjoitustyyli tuntui minusta hankalalta. Sanasto sinänsä oli ihan tuttua (en ainakaan muista jääneeni miettimään yhtään yksittäistä sanaa), mutta kokonaisuus oli työlästä luettavaa. Ehkä kielitaitoni ei siis sittenkään ollut ihan riittävä tätä kirjaa ajatellen.

Tarinat ovat keskenään varsin erilaisia ja eniten pidin kertomuksesta naisesta, joka tekee kaikkensa näyttääkseen ulospäin hyvinvoivalta ja onnelliselta. Tärkeintä on elää niin, ettei kukaan voisi arvata hänen olevan yksinäinen.

Minulle Late Bloomers jäi harmillisen hankalaksi lukukokemukseksi, mutta joku sulavammin englantia lukeva saa tästä varmasti enemmän irti.

Sarjakuvahaasteen yhteenveto

Minä ja kaikenlaiset lukuhaasteet olemme yleensä vähän huono yhdistelmä.
Innostun lukuhaasteista ja kailottelen kaikille, että nytpä minä muuten osallistun tähän inspiroivaan haasteeseen ja _tällä kertaa_ ihan totta panostan siihen, enkä varmaan lue yhtään mitään muuta ja blaa blaa blaa.

Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu pisti  kuitenkin pystyyn sarjakuvahaasteen, joka ihan totta tuli suoritettua hyvin kivuttomasti ja innostuksen tippaakaan hiipumatta. Sarjakuvat ovat niin luontainen osa lukemisiani, että tämä haasteen päättyminen vain pääsi yllättämään. Mutta toki sarjakuvien lukeminen ja niistä bloggaaminen jatkuu edelleen.

Ensin vielä pikabloggaukset parista sarjakuva-albumista.

---------------------------------------------------

Timo Mäkelä: Neiti Brander
Arktinen Banaani 2018, 48s.

Neiti Brander kertoo Signe Branderista (1869-1942), joka kuvasi kahdeksan vuoden ajan Helsingin puutalokortteleita ja ikuisti myöhemmin valokuviinsa Suomen kartanoita kahden vuosikymmenen ajan.

Mäkelän piirrosjälki on varmaa ja tunnistettavaa, samoin tekstaus rutinoituneen selkeää ja miellyttävää lukea. Branderin tarina on tietenkin mielenkiintoinen ja tämän sarjakuvan jälkeen lukisinkin mielelläni hieman enemmän hänen vaiheistaan. Kuviakin olisi kiva tutkia!

Albumi on tiivis, mutta kerronnaltaan rauhallinen ja ehjä.

----------------------------------------------------

Dick Matena: Iso Knut
Ei omena kauas puusta putoa! 

Valkoisen karhun klaani 

Semic 1987-1988, 46s. + 46s.
Suom. Ari Nevalainen

Nämä Iso Knut -albumit löysin kirjamessuilta. Tuntui hassulta nähdä isot pinot sarjakuvia, joiden olemassaolon olin ihan kokonaan unohtanut, mutta joita olen lapsena lukenut paljon. Sarjaan kuuluu myös kolmas osa (tai mistä minä tiedän kuuluuko useampikin, mutta suomennettuja on kolme), mutta Auringon poikaa en messuilta löytänyt.

Iso Knut on viikinkipäällikkö, jonka Thor-poika on kaukana karskista taistelijasta. Thor rakastaa runoja ja luonnon kauneutta ja vaikka onkin taitava jousiampuja ja tappelija, viihtyy parhaiten juuri siellä luonnonhelmassa laulelemassa.

Juoniltaan tarinat ovat perinteisehköjä seikkailuja. Ensimmäisessä osassa otetaan yhteen naapuriheimon kanssa, toisessa Iso Knut ja Thor ajautuvat jäälautalla jonnekin Grönlannin suunnalle ja joutuvat  valkoisen karhun klaanin vangeiksi.

Piirrostyyli on hyvin asterixmainen ja ihan hämmästyin, kun tajusin että piirtäjä on kyllä joku aivan muu. Ihan mukavat tarinat, mutta enemmän näillä on nostalgia-arvoa.

---------------------------------------------------

No niin, nyt on tähän mennessä luetut sarjakuvat blogattu.
Paitsi että ei ole, sillä luen tosi paljon Aku Ankkoja päivittäin, enkä ole blogannut niistä ollenkaan. Mutta blogiin asti ja oikean tunnisteen alle olen tuonut 74 sarjakuvaa, jolla saavutin Asterixin arvon. Kautta Teutateksen! Ei muuta kuin katetaan juhlapöytä koko kylälle, syödään villisikaa ja kippistellään juomasarvia Trubadurixin maatessa sidottuna ja suukapuloituna jonkun lähipuun juurella!

Parhaita sarjakuvahetkiä ovat tarjonneet Giant Days, Saga, Belzebubs, The Prince and the Dressmaker sekä Baking With Kafka. Samoin olen viihtynyt todella hyvin muutaman manga-sarjan parissa ja suosittelenkin tutustumaan sarjoihin Fullmetal Alchemist, Aron morsiamet ja Poissa.

Sarjakuvavuosi on siis ollut antoisa. Toivon ensi vuoden jatkavan samalla linjalla.

Kiitos Jassulle mainiosta haasteesta!

Heda

Minna Roininen: Heda
Myllylahti 2018, 284s.

Noel Pihlajan syöpä on uusiutunut ja laadultaan sellainen, että lääkäri kehottaa Noelia käyttämään loppuelämänsä unelmiensa täyttämiseen. Noel on ihaillut Heda-nimistä artistia pitkään, mutta sekä artisti että hänen bändinsä katosivat julkisuudesta täysin yllättäen joitakin vuosia aiemmin. Noel ei koskaan kuullut Hedan viimeiseksi jäänyttä biisiä, mutta ennen kuolemaansa hän haluaisi sen kuitenkin kuulla. Kirje levy-yhtiöön on ainoa keino yrittää tavoittaa Heda, mutta kovin epätoivoistahan se on.

Heda on siis täysin kuviteltu artisti, samoin hänen bändinsä jäsenet. Etenkin siihen nähden kirjassa oli etenkin alussa tuskallisen paljon kaiken maailman nippelitietoja levytyksistä, biiseistä, listasijoituksista ja palkinnoista. Nämä nippelitiedot kun onnistui sivuuttamaan, itse tarina kulkee aika vetävästi ja lukeminen oli nopeaa.

En tiedä mihin kategoriaan Heda pitäisi sijoittaa (jos nyt mitään kirjaa pitäää ylipäätään lokeroida), sillä tässä oli hippusia monesta genrestä. Tämä lukemani kirjaston kappale on laitettu nuorten aikuisten hyllyyn, mikä on kyllä sopiva kirjan henkilöiden ikä huomioiden. Kokonaisuus on kuitenkin minusta aika kesy. Kirjassa on rippusia maagista realismia, jännitystä ja jotain rakkauden tapaistakin. Jännitystä ei kuitenkaan ole tarpeeksi kirjan jännäriksi luokittelemiseen, eikä maagista realismia riitä fantasiakirjaksi asti. Myöskään rakkaustarina tämä ei ole. Eikä sairaskertomuskaan.

Minulle Heda jäi etäiseksi lukukokemukseksi. Noelin syöpä jää hyvin pieneen sivuosaan ja hänen isänsä taannoisen naisystävän tekoset juonen kannalta varsin epäoleellisiksi. Noelin suhde Tamaraan on kiinnostava, mutta jää sivurooliin sekin. Pääosassa lienee Noelin suhde Hedaan (sekä bändiin että laulajaan) ja hänen epätodennäköinen etsintäretkensä jonnekin Kuusamon tuntumaan. Mitä kadonneeseen bändiin tulee, niin olipas epäuskottava selitys vuosien hiljaiselolle! Siksi hetken aikaa luulinkin lukevani maagista realismia, mutta ilmeisesti siitä ei kuitenkaan ollut kyse. Kaiken kaikkiaan tarinaa vaivasi epäuskottavuus. Realistista ei tarviste olla, mutta tämä ei ollut oikein kunnolla mitään muutakaan.

Tässä prinsessa pelastaa itsensä

Amanda Lovelace: Tässä prinsessa pelastaa itsensä
(the princess saves herself in this one, 2017)
Sammakko 2018, 205s.
Suom. Einari Aaltonen

Ennakko-odotukset ovat pahasta.
Kustantamon sivuilla kirjaa kuvataan muun muassa sanoilla [t]ämän satumaailmaa, feminismiä ja raakaa arkea yhdistelevän esikoisrunokokoelman pääteema on lannistumattomuus. Odotin siis jotakin jotakin omaperäistä, napakkaa ja ehkä jopa voimauttavaa runoutta.

Käytännössä Lovelacen kirja muistutti melkoisesti taannoin lukemaani Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa -runokirjaa. Lovelace ei käytä isoja alkukirjaimia ja välimerkkejäkin säästeliäästi. Kaurin tavoin Lovelacekin on usean runonsa loppuun lisännyt kursivoidun lauseen, joka tuntuu välillä jatkavan runoa, välillä selittävän runon sisältöä.

Ja ne itse runot sitten. Luulin keksineeni omaperäisen tavan demonstroida Lovalacen runoilua

mutta
aika
moni
goodreadsissa
    oli
      jo
         keksinyt
             saman.

Että ilmeisesti runoutta on kaikki sellainen teksti, jossa tajunta virtaa niin vuolaasti (vaikkakin pinnallisesti) ettei ole aikaa isoille alkukirjaimille ja kaikki ja-sanat korvataan &-merkillä.

Tässä prinsessa pelastaa itsensä ei siis ollut tippaakaan minun kirjani, ainakaan nyt. Mutta kuten Kaurin kirja, myös tämä olisi luultavasti ollut nuorelle minulle ihan täydellistä luettavaa.

Kehveli

Antti Heikkinen: Kehveli
WSOY 2018, 6h 14min
Lukija: Antti Heikkinen

Veijariromaanit ovat sellainen kirjallisuuden laji, jolle en normaalisti suo montaa ajatusta. Eikä kyllä tarvinnut tälläkään kertaa ajatella kuin sen verran, että tämä Kehvelinpä haluan äänikirjana kuunnella. Sitten kuuntelin ja kyllä kannatti.

Kehveli on perheensä kuopus, pappisperheen neljäs lapsi. Elämä on hänelle melkoinen seikkailu, välillä mukava ja välillä ei ollenkaan. Yhden miehen elämä vaikuttaa yllättävän monien muiden elämään, yksityisiin asioihin ja kansallisiin myös. Jos nyt Kehveli ajautuukin erikoisesta tilanteesta toiseen, niin sukkelasti hän keksii tavan toimia. Joskus lopputulos on loistava, aina ei.

Kehvelin tarina on tosiaan tapahtumarikas ja yllättävä. Parasta oli Heikkisen äänityöskentely, joka on tasalaatuista, ilmeikästä ja monipuolista. Äänikirjallisuuden huippua!

Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
(Lethal White, 2018)
Otava 2018, 683s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Jalkapuoli yksityisetsivä, Cormoran Strike, on yksi mun suurimmista kaunorakkauksista. Edellisen kerran pääsin nauttimaan Cormoranin seikkailuista tammikuussa 2016, eli melkein kolme vuotta sitten. Siinä ajassa ehti todella tulla jo ikävä.

Edellinen kirjahan päättyi siihen, kun Cormoran kolisteli kirkkoon kesken Robinin ja Matthew'n vihkitilaisuuden. Valkoinen kuolema alkaa hetkestä noin puoli tuntia tämän tapauksen jälkeen, eli lähtötilanne on varsin kutkuttava.

Tietysti tässäkin kirjassa ratkaistaan rikoksia, joista kaksi tuntuu kietoutuvan oudolla tavalla toisiinsa. Striken toimistoon ilmaantuva rauhaton ja sekava nuorukainen kertoo nähneensä lapsena jotain hyvin rikollista. Poliittisella puolella on tutkittavana kiristysjuttu, jota tutkiakseen Robin lähtee suorittamaan peitetehtävää. Tutkittavaa siis riittää vaikka minkälaista, mutta parasta tässäkin osassa on jälleen kerran Cormoranin ja Robinin välinen suhde. Rakastan tätä jännitettä! Tuntuu kuin koko kirja olisi latautunut puhumattomista tunteista ja pidätellyistä haluista.

Toivon, ettei seuraavaa osaa tarvitsisi odottaa yhtä pitkään kuin tätä. Tosin on annettava raikuvat aplodit Ilkka Rekiarolle, joka käänsi tämän kirjan käsittämättömän nopeasti. Alkuperäinen kirja ilmestyi nimittäin syyskuun puolivälin jälkeen ja tämä suomennos löytyi postilaatikosta heti marraskuun ensimmäisenä päivänä.

Valkoinen kuolema piti huolen siitä, että eräänä viikonloppuna en stressannut pyykeistä tai muista kotitöistä, vaan vain nautin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Tämä haastekohta  on ollut ihan hirveä! Enkä nyt ihan maailman eniten haluaisi olla Robinkaan (koska sillä on ihan älyttömän kamala mies), mutta kyllä mielelläni työskentelisin Striken kanssa...

Hajupommi ja Ketsuppinaama ja mälsät mäyrät

John Dougherty: Hajupommi & Ketsuppinaama ja mälsät mäyrät
(Stinkbomb and Ketchup-Face and the Badness of Badgers, 2014)
Aurinko Kustannus 2018, 183s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: David Tazzyman

Kun näin ensimmäisen kerran John Doughertyn Hajupommi & Ketsuppinaama -kirjan kannen, ajattelin heti Andy Stantonin Herra Gummi -kirjoja. Samankaltaisuus selittyy helposti ja nopeasti sillä, että molemmilla sarjoilla on sama kuvittaja, David Tazzyman.

Hajupommi ja Ketsuppinaama ovat toimeliaat sisarukset, jotka lähtevät kuninkaan puheille saadakseen Hajupommilta rahoja varastelleet mäyrät kuriin. Kuningas antaa lapsille tehtävän, jota suorittaessaan he joutuvat mainittujen mäyrien kanssa.

Vähän hätkähdin, kun kuvituksen lisäksi myös tarina oli hyvin herragummimainen. Vauhtia riittää, samaten höpsöjä hahmoja ja arvaamattomia tapahtumia. En tiedä, onko samankaltaisuus tahallista vai tahatonta, mutta jos sen ei anna häiritä, Mälsät mäyrät tarjoaa kyllä mainion satuhetken. Pidin kovasti kuninkaasta, joka toimii myös pätevänä hovimestarina. Samoin tykkäsin Ericistä, jonka lapset pelastavat purosta. (Eric on ostoskärry ja hänen täytyy siivota oma huoneensa.)

Koululaiset lukaisivat tämän nopeasti ja molemmat pitivät Hajupommin ja Ketsuppinaaman seikkailusta. Minäkin viihdyin, joskin mainitsemani yhtymäkohdat Herra Gummi -kirjoihin hieman alkuun häiritsikin.

Hajupommi & Ketsuppinaama ja mälsät mäyrät on väljästi taitettu, runsaasti kuvitettu ja vauhdikkaasti kirjoitettu kirja, jota on helppo suositella alakoululaisille.

Teit meistä kauniin

Tuukka & Olga Temonen: Teit meistä kauniin
Toimitus: Jenni Salminen
WSOY 2016, 161s.
Kuvat: Lars Johnson sekä liuta yksityisalbumien kuvia

Helmet-lukuhaaste on junnannut paikoillaan jo pienen ikuisuuden, sillä jäljellä on enää vain minulle hankalia haastekohtia. Nyt viimein pääsen ruksimaan yhden kohdan tällä elokuvan tekemisestä kertovalla kirjalla.

Teit meistä kauniin -elokuva kertoo enimmäkseen totuudenmukaisesti Apulannan alkutaipaleesta. Omat teinivuoteni osuivat nimenomaan 90-luvun puolivälin paikkeille ja vaikka en Apulantaa suoranaisesti fanittanut, monilla biiseillä on välitön nostalgiavaikutus.

Tässä elokuvan tekemisestä kertovassa kirjassa pääpaino on kuvilla, sekä vanhoilla valokuvilla, että elokuvan still-kuvilla. Ääneen pääsevät lyhyesti näyttelijät sekä Apulannan entiset ja nykyiset jäsenet, sekä tietysti elokuvan ohjaajat.

Kirjan innostamana varasin elokuvan kirjastosta ja jopa katsoin sen. (En muista, milloin olen viimeksi katsonut kokonaisen elokuvan! Ehkä kesällä?) Parasta tässä oli ajankuva ja se nuoruus, joka puski läpi ihan kaikesta. Pituutta ja maisemakuvia oli vähän liikaa.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä