Manga-kooste

Mangaakin olen jonkin verran lueskellut, joten tässä nopea kooste viimeksi luetuista.

Alkuteos: Makoto Shinkai
Sarjakuva: Ranmaru Kotone:
your name. 03
Sangatsu Manga 2018, 164s.
Suom. Janne Mökkönen

Tykkäsin tästä your name. -sarjan päätösosasta tosi paljon. Tarina etenee kauniisti, vauhdikkaasti ja tunnelmallisesti. Pidän piirrosjäljestäkin kovasti.

Taki yrittää parhaansa mukaan pelastaa Mitsuhan ja mahdollisimman monta muuta ihmistä lähestyvän komeetan alta. Tehtävä ei ole helppo, eikä hupeneva aika helpota asioita lainkaan.

En keksi sarjasta mitään moitittavaa. Juoni on hyvä ja toteutus kaikin puolin onnistunut.

Elokuvakin minulla oli kirjastosta lainassa, mutta en sitten halunnutkaan katsoa sitä näin pian kirjojen lukemisen jälkeen. Joskus myöhemmin sitten.

Alkuteos: Mamoru Hosoda
Sarjakuva: Renji Asai
Poika ja peto 2-4
Sangatsu Manga 2017
Suom. Janne Mökkönen

Poika ja peto on vauhdikas neliosainen sarja, joka perustuu samannimiseen animaatioelokuvaan. Puoliorvoksi jäänyt Kyuta päätyy rinnakkaismaailmassa asuvan Kumatetsu-pedon oppilaaksi. Kumpikaan ei ole kommunikoinnin mestari ja molemmat tuiskahtelevat milloin mistäkin. Varttuessaan Kyuta alkaa kiinnostua enenevässä määrin myös ihmisten maailmasta, mutta petojen puolella on ehkä sittenkin jotakin sellaista, mitä ilman hän ei halua olla.

Pidin tästä sarjasta tosi paljon. Tarina etenee melko vähillä vuorosanoilla, jolloin piirrokset pääsevät suurempaan rooliin. Kyutan ja Kumatetsun välit ovat huvittavan kiemuraiset, kun kumpikaan ei halua myöntää ajattelevansa toisesta oikein mitään hyvää. Silti heidän välilleen muodostuu vahva side. Sarjassa riittää huumoria ja toimintakohtaukset on kuvattu hyvin onnistuneesti.

Kore Yamazaki: Velhon morsian 7
Punainen jättiläinen 2018, 177s.
Suom. Antti Valkama

Velhon morsiamen seitsemännen osan kohdalla on pakko myöntää, että tässä huidellaan sen verran vauhdilla paikasta ja henkilöstä toiseen, että en hirveän hyvin pysy kyydissä mukana. Chise on jälleen kerran ongelmissa oman jaksamisensa kanssa ja Eliaskin kiukuttelee ihan kummia. Joku ryöstää kaksi lohikäärmettä ja sitten kootaankin yhteen hirveä määrä väkeä huutokauppaan ostamaan lohikäärme turvaan ilkeämmiltä otuksilta.

Minua ärsyttää se, että Chise on vähän väliä ihan avuton ja uupunut ja voih ja blääh. Elias on aivan hämy haahuilija, josta ei tiedä onko se ihan eksyksissä vai ehkä sittenkin kunnioitusta herättävän viisas.

Mieshahmojen neitokasvot turhauttavat, koska en tunnista heitä ellei nimiä mainita.

Sinä vuonna 1918

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
Gummerus 2018, 517s.

Useimmiten lukiessa sitä eläytyy johonkin hahmoon niin, että kokee olevansa tapahtumien keskiössä. Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 -kirjassa lukija todellakin on se päähenkilö, jonka tarinaa seurataan. Tarinan alussa kirjan päähenkilö, eli lukija itse, on kaupattavana huutolaislapseksi. Lukijan on valittava viidestä vaihtoehdosta ja tarina voi siis jatkua viidellä eri tavalla.

Rakastin lapsena Taistelupeli-kirjoja, joissa sai itse vaikuttaa tarinan kulkuun. Tämä rakenne on kuulemma immersiivistä kirjallisuutta, jota Pohjolan kirjakin siis edustaa.

Luin tämän neljä kertaa ja täytyy sanoa, että minun valintani eivät olleet parhaita mahdollisia, eikä kyllä arpaonnikaan suosinut. Kahdesti kuolin jo lapsena, kerran vankileirillä espanjantautiin ja kerran minut teloitettiin sisällissodan alkumetreillä.

Kirjan idea on loistava! Tarinavaihtoehtoja on ties kuinka suuri valikoima, joten kirjan lukee mielellään useamman kerran. Aion itsekin yrittää vielä kerran, jos vaikka säilyisin hengissä... Hieman lukukokemusta häiritsi muutama epäjohdonmukaisuus, kun tarina ei aina tuntunut jatkuvan saumattomasti. Kerran törmäsin väärin numeroituun vaihtoehtoon (mutta onnistuin plaraamalla löytämään oikean kohdan) ja yhdessä valintatilanteessa olivat uusien "kappaleiden" numerot jääneet kokonaan pois. Harmillisia tällaiset virheet, mutta hyvin niiden kanssa lopulta selvisi.

Mirror, Mirror

Cara Delevingne & Rowan Coleman:
Mirror, Mirror
WSOY 2018, 379s.
Suom. Ulla Selkälä

Toisinaan lukupäätökseen riittää kirjan ulkonäkö.
Joskus houkuttelevien kansien välistä löytyy mitäänsanomaton tarina, toisinaan taas kansiensa veroinen herkkupala.

Cara Delevingne on tullut tunnetuksi näyttelijänä ja huippumallina, mutta näköjään häneltä löytyy myös kertojanlahjoja. Tosin Mirror, Mirror on kirjoitettu yhteistyössä kirjailija Rowan Colemanin kanssa, enkä tietenkään tiedä missä määrin lopputulos on Colemanin aikaansannosta. Oli miten oli, lopputulos on todella vetävä romaani nuorille aikuisille.

Red, Leo, Rose ja Naomi muodostavat bändin, jolla menee todella hyvin. Koulubändeistä harvoin tulee mitään kovin suurta, mutta Mirror, Mirror on aivan omaa luokkaansa. Musiikki yhdistää ja nelikosta on erilaisista taustoistaan huolimatta muodostunut tiivis kaveriporukka, jossa kaikki tuntevat toisensa läpikotaisin. Tai ainakin luulevat tuntevansa. Yhtäkkiä nimittäin Naomi katoaa jäljettömiin ja jättää jälkeensä lukemattomia kysymyksiä vailla vastauksia. Puoli vuotta myöhemmin Naomi löydetään Thamesista, nipin napin hengissä. Mitä hänelle on tapahtunut? Miksi?

Mirror, Mirror on erittäin koukuttava ja hyvin kirjoitettu. Teksti tuntuu hyvin visuaaliselta, lähes elokuvamaiselta. Naomin katoaminen vaikuttaa tietysti Rediin, Leoon ja Roseen hyvin vahvasti, samoin hänen löytymisensä. Ehkä ystäviään ei voi koskaan tuntea läpikotaisin. Voikohan edes itseään tuntea aivan täysin?

Varsinkin Red haluaa saada selville, missä Naomi on ollut viimeiset kuusi kuukautta. Yhdessä Naomin siskopuolen, tietokoneet (ja hakkeroinnin) hallitsevan Ashin kanssa totuus alkaa vähitellen valjeta.

Mainio, moniulotteinen kirja!
Toivottavasti tämä kaksikko heittäytyy yhteistyöhön toistekin.

Tärkeitä tietoja eläimistä

Maja Säfström: Tärkeitä tietoja eläimistä
Nemo 2018, 119s.

Luonto tarjoaa monenlaista mielenkiintoista ja vähän ällöttävääkin tietoutta. Maja Säfström on koonnut Tärkeitä tietoja eläimistä -kirjaansa lukuisia pieniä faktoja 31 eri eläinlajista. Tekstiä on hyvin vähän, vain jokunen virke kullakin aukeamalla, mutta kyllä kuulkaa mahtuu paljon tietoa jo näin pieneen tekstimäärään!

Minä en esimerkiksi tiennyt, että kärpänen kakkaa viiden minuutin välein tai että lehmä näkee unia vain nukkuessaan makuullaan. Enkä tiennyt sitäkään, että laiskiainen kakkaa kerran viikossa ja eräs kilpikonnalaji pissaa suun kautta. Yäk! On tässä söpöäkin tietoutta, kuten se että pingviinit nauravat jos niitä kutittaa ja saukot nukkuvat käsikkäin, että eivät ajautuisi toisistaan erilleen nukkuessaan.

Säfströmin selkeä ja persoonallinen kuvitus on hauskaa ja tyylitellytkin eläimet ovat helposti tunnistettavissa.

Tämä kirja oli muuten ihan täydellinen laiskasti lukevalle kolmasluokkalaiselle, jonka piti lukea lukudiplomia varten vähintään yksi tietokirja!

Ei sinne yllä myrskysää

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää
Karisto 2018, 231s.

Ensin kaikki on aivan tavallista ja hyvää, mutta hetkessä hyväkuntoisesta ja toimeliaasta äidistä tulee täysin vahdittava dementikko. Hannelen ilo uudesta asunnosta hiipuu huolen alla. Hän yrittää parhaansa mukaan tukea isäänsä äidin hoitamisessa, mutta tilanne on todella uuvuttava heille molemmille. Vuodet vierivät, eikä Hannelen elämään mahdu oikein muuta kuin työ ja äidin hoitaminen sekä isän tukeminen.

Reilun kymmenen vuoden ajanjakso Hannelen elämässä on todella raskas. Ikääntyvät vanhemmat tarvitsevat koko ajan enemmän apua, äiti tietenkin erityisesti. Miten käy oman (etä)parisuhteen ja harrastusten? Kuinka suhtautua ristiriitaisiin tunteisiin?

Ei sinne yllä myrskysää on Anneli Suusaaren esikoisromaani. Ihastuin jo Kariston kuvastossa tähän kansikuvaan, sillä pidän sen tunnelmasta. Käsillä tekeminen tuntuu minusta rauhoittavalta ja kotoisalta. Jouhevasti kirjoitettu tarina on teknisesti miellyttävää luettavaa, mutta aiheeltaan todella raskas. Olen seurannut läheltä, millaista tasapainottelua muistisairaan kanssa eläminen on ja tiesin, että omaishoitajalle tilanne on todella raskas. Helpotukseksi tarkoitettujen virikepäivien jälkeen muistisairaan kanssa voi olla monta päivää tavallista raskaampaa, jolloin lyhyen levon hyödyt jäävät olemattomiksi.

Hannelen ja hänen isänsä tilannetta oli raskas seurata. Olisin niin kovasti toivonut heille - ja äidillekin - helpompaa elämää ja iloisempia aikoja. Onneksi ajoittain palataan Marjatta-äidin nuoruusmuistoihin, joissa kuvataan muun muassa erilaisia mekkoja ja tanssi-iltoja, joissa niitä on päästy käyttämään. Pisimpään äidin muistissä säilyvätkin tanssiaskeleet ja musiikin rytmi.

Lempeä ja kaunis kirja vaikeasta aiheesta.

Lumberjanes - Band Together

Stevenson, Watters, Leyh, Allen, Nowak & Laiho:
Lumberjanes - Band Together
Boom! Box 2016, 112s.

Tämä Lumberjanes oli ihan hirvittävä pettymys.
Ensimmäinen luku on vielä kiva ja hauska kuvaus siitä, kuinka viisi ystävystä päätyvät samalle leirille ja saman mökin asukkaiksi. Sitten vaihtuu kuvittaja ja jostain syystä myös tarina muuttuu ärsyttävän leperteleväksi opetuksineen kaikkineen.

Laitoin kansikuvan mahdollisimman suureksi, jotta näkisitte millaiseen piirrostyyliin olen tämän sarjan kanssa tottunut. Alla on yksityiskohta yhdestä koko sivun ruudusta, jotta voitte itse todeta tyylimuutoksen olleen melkoinen.

En oikeastaan edes yrittänyt tottua tähän Nowakin piirrostyyliin ja toivon todella, ettei hän ole jatkanut kuvittajana pidempään. Näistä hänen hahmoistaan on pudonnut yli puolet persoonallisuudesta ja vielä enemmän ilmeikkyydestä.

Merenneitojen bändiriidat olisivat olleet ihan hillitön pohja vauhdikkaalle tarinalle, mutta tämä supistui opettavaiseksi tarinaksi siitä, kuinka omia mielihaluja ei tulisi aina asettaa ystävien tarpeiden edelle. Blagh.

Eino ja suuri possukysymys

Antti Nylén: Eino ja suuri possukysymys
Otava 2018, 95s.
Kuvitus: Ilja Karsikas

Halusin lukea lapsille iltasatuna Antti Nylénin lastenkirjan Eino ja suuri possukysymys, sillä arvelin sen kirvoittavan mielenkiintoisia keskusteluja. Tiesin, että tämä kirja on eräänlainen vegaaniuden... ylistys? puheenvuoro? tietoisku? ja halusin nähdä, miten sellainen lastenkirjassa toimii.

Eino täyttää seitsemän vuotta ja saa enoltaan lahjaksi possun. Pulla ei ole mikään tavallinen possu, vaan jonkin sortin lelu, joka kasvaa ja jonka voi lopulta syödä. Mutta aikansa Pullan puheita sikaloiden olosuhteista ja parhaan kaverin vegaani-isosiskon tietoiskuja kuunneltuaan Eino ei enää halua syödä mitään lihaa.

Ehkä tässä välissä on aiheellista kertoa meidän perheen ruokatottumuksista. Meillä syödään sekä lihaa että kasviksia, mutta varsinaisia kasvisruokapäiviä on todella harvoin. Suurin syy tähän on se, että inhoan ruoanlaittoa, enkä ole saanut aikaiseksi opetella uusia ruokia. Lisäksi lapset ovat aika nirsoja ja teen mieluummin ruokaa joka kelpaa, kuin ruokaa, joka menee lopulta roskiin. Yritin silti lukea tätä kirjaa avoimin mielin, ilman että rakentaisin mitään lihaisaa suojakilpeä mihinkään väliin.

Siltikään en kirjasta vakuuttunut. Vegaaniuden puolesta puhuminen meni monessa kohtaa melkein saarnahenkiseksi ja lihaa syövistä puhutaan hyvin alentuvasti. Yhdessä vaiheessa Einon ystävän sisko toteaa näin:

"-- Kuitenkin monet lapset ovat eläinrakkaita. Varmaan sen takia heille ei kerrota, mitä liha on. Aikuiset pelkäävät joutuvansa hankaluuksiin, jos lapset äkkiä saavatkin tietää mitä kauheuksia maailmassa tapahtuu..."

Miten niin lapsille ei kerrota, mitä vaikkapa se jauheliha on? Meidän perhe ei varmasti ole mitenkään ainutlaatuinen tapaus, eivätkä meidän lapset ainoita, jotka tietävät syövänsä possua, kanaa, kalaa ja joskus nautaa tai riistaeläimiä. Lisäksi ärsyynnyin siitä olettamasta, että lihansyöjä ei voisi olla eläinrakas.

Kirjan idea sinänsä on oivallinen. On hyvä herätellä ihmisiä, myös lapsia, miettimään ruokatottumuksiaan ja kenties muokkaamaan niitä edes kasvispainotteisempaan suuntaan jos ei vegaaniksi heti ryhtyisikään.

Lasilapset

Kristina Ohlsson: Lasilapset
(Glasbarnen, 2013)
WSOY 2018, 3h 55min.
Lukija: Anni Kajos
Suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin alakouluikäisille suunnattu Lasilapset on vetävää ja jännittävää luettavaa. Billien isä on kuollut ja äiti haluaa aloittaa uuden elämän toisella paikkakunnalla. Jo asuntoesittelyssä Billie inhoaa uutta kotiaan, mutta äidin päätä ei saa käännettyä. Valmiiksi kalustetussa talossa tuntuu tapahtuvan todella outoja juttuja. Yksi kattolamppu heilahtelee aivan itsekseen, vierashuoneen pöytään ilmestyy pienen lapsen kädenjälki ja yöllä joku koputtaa Billien toisessa kerroksessa sijaitsevan makuuhuoneen ikkunaan. Ystäviensä Aladdinin ja Simonan kanssa Billie yrittää selvittää talon historiaa ja kammottavia tapauksia sieltä paljastuukin.

Kuuntelin Lasilapset äänikirjana, enkä malttanut pitää montaa taukoa. Juoni on todella koukuttava ja aavemaiset tapahtumat niin hyvin kuvattuja, että kaltaiseni jänishousu pelkäsi ihan oikeasti. Jonkin aikaa epäilin suuresti, että yksikään alakoululainen uskaltaisi tätä ikipäivänä lukea, mutta jälkikäteen tulin siihen tulokseen, että tämä olisi varmasti tosi monen mieleen.

Ohlsson kirjoittaa juonivetoisesti ja rytmittää tekstin oivallisesti. Suomennoskin on erittäin onnistunut. Lasilapset aloittaa trilogian ja ainakin tämän ensimmäisen osan perusteella väittäisin, että kyllä tämä pesee vaikkapa Viisikot mennen tullen.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Syrjästäkatsojan tarinoita, osat 2-5

 

Enni Mustonen:
Lapsenpiika, 2014

Emännöitsijä, 2015

Ruokarouva, 2016

Ruokarouvan tytär, 2017

Otava
Lukija: Erja Manto

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on valloittanut suuren lukijajoukon puolelleen. Äitikin on näistä ihan haltioissaan ja itsekin tykkäsin ensimmäisestä osasta aikoinaan oikein kovasti. Silti näiden muiden osien lukeminen on lykkääntynyt milloin mistäkin syystä. Nyt kuitenkin päätin skarpata ja kuunnella äänikirjana väliin jääneet osat ennen kuudennen osan ilmestymistä.

Täytyy sanoa, että olipas melkoinen kuuntelukokemus! Ida siirtyy Topeliuksen paimentytöstä Sibeliuksen perheeseen lapsenpiiaksi ja sieltä Albert Edelfeltin emännöitsijäksi. Äidiksi tultuaan Ida asuu joitakin vuosia Ruotsissa, mutta muuttaa sitten takaisin kuohuvaan Suomeen ja perustaa täysihoitolan. Viidennessä osassa pääroolissa onkin Idan tytär Kirsti, joka lähtee kokeilemaan onneaan Pariisissa.

Olen aiemminkin todennut, että suhtaudun hieman nihkeästi historiallisista henkilöistä kirjoitettuihin fiktiivisiin romaaneihin. Mustonen on kuitenkin kirjoittanut niinkin nimekkäät herrat kuin Sibeliuksen ja Edelfeltin erittäin inhimillisiksi, vikoineen kaikkineen. Ainoastaan Ruokarouvan tyttäressä alkoi välillä tuntua siltä, että näitä kohtaamisia nimekkäiden henkilöiden, kuten Hemingwayn ja Coco Chanellin, kanssa olisi voinut vähän karsiakin, ettei kaikki uskottavuus häviäisi.

Idan ja hänen tyttärensä elämää seuratessa maailmalla ja Suomessa ehtii tietenkin tapahtua kaikenlaista. Kaikki tapahtumat eivät toki Idan tai Kirstin elämään suoranaisesti vaikuta, mutta esimerkiksi toinen maailmansota on haastavaa aikaa heillekin. Orvosta piikatytöstä täysihoitolan pitäjäksi ei muututa noin vain ja luokkayhteiskunta tekee sopeutumisesta - ja muiden suhtautumisesta - ajoittain haastavaa.

Kuuntelin nämä neljä kirjaa aika tiiviissä tahdissa ja vaikka jossain vaiheessa hetken tuntuikin siltä, että vähän kuin kyllästyttäisi nämä samat ihmiset, niin viidennen osan loputtua tuli heti ikävä. Onneksi sarjan kuudes osa, Taiteilijan rouva, ilmestyy jo tämän kuun lopulla. Aivan loistokasta historiallista viihdettä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan (Ruokarouva)

Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
(Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, 2017)
Bazar 2018, 363s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavian kotiinpaluu ei ole ollenkaan niin hohdokas ja täynnä onnentunteita kuin hän olisi toivonut. Isä on sairastunut keuhkokuumeeseen ja viruu sairaalassa niin huonossa kunnossa, ettei häntä saa mennä edes katsomaan. Tekemistä Flavialta ei kuitenkaan puutu, sillä hän sattuu - jälleen kerran - löytämään ruumiin ja ryhtyy omatoimisesti ratkaisemaan rikosta.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan kahdeksas osa on mielestäni sarjan parhaimmistoa. Tarina porhaltaa eteen päin päättäväisesti eikä vauhdista voi oikein hypätä välillä pois, vaan on pysyttävä kiltisti mukana päätepysäkille asti. Flavia pääsee hyödyntämään kemiantaitojaan ja harjoittamaan päättelykykyään siinä määrin, ettei hän ehdi hirveästi edes huolehtia isänsä voinnista. Toki Flavia on monella tapaa epäuskottava hahmo, mutta silti myös ihastuttava. Ikäisekseen hän on harvinaisen tarkkasilmäinen, mutta tällä kertaa minä hoksasin muutaman seikan ennen häntä.

Lukeminen on ollut jo jonkin aikaa takkuista, mutta näköjään Bradleyn kirjoilla ja Maija Heikinheimon suomennoksilla on lukuiloa elvyttävä vaikutus. Oli ihanaa lukea kirjaa, joka vei mukanaan näin tehokkaasti!

Tähänkin kirjaan Bradley viskasi loppuun sellaisen koukun, että seuraavan osan toivoisi ilmestyvän mieluiten heti huomenna.

Kupla

Siri Pettersen: Kupla
(Bobla, 2017)
Jalava 2018, 287s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

12-vuotias Kine ei voi sietää koulun uintitunteja eikä Kupla-lempinimeään. Ei sillä, että koulu nyt muutenkaan olisi mikään ihana paikka ja onhan kotonakin oikeastaan tosi ankeaa. Uinnista Kine yrittää lintsata kaikin mahdollisin keinoin, mutta aina se ei onnistu. Kun yksi uintikerta menee harvinaisen pahasti pieleen, Kine ryntää ulos uimahallista ja vetäytyy omaan salaiseen paikkaansa, hautausmaalle. Sieltä hän löytää pienen likaisen pallon, joka seuraavana yönä kasvaa niin suureksi, että Kine mahtuu sen sisälle. Kukaan muu ei kuitenkaan voi läpäistä kuplan pintaa ja jonkin aikaa Kine nauttii valtavasti toiveita täyttävästä ihmepallostaan.

Kupla sopii hyvin jo 5-6 -luokkalaisten luettavaksi, mutta on pakko sanoa, että hyvin tämä sopi myös tämmöiselle liki 40-vuotiaallekin. On helppo ymmärtää Kinen ahdistus, tuskastuminen ja epämääräinen ulkopuolisuuden tunne sekä kaipuu johonkin ihan omaan paikkaan. Kupla tarjoaa turvallisen oloisen pakopaikan, jossa on aikaa rauhoittua, keskittyä itseensä ja ennen kaikkea ajatella. Kuplaa asuttaa Kinen lisäksi omituinen räsyukko, omituisesti kasvava voodoo-nukke. Aluksi harmittomalta tuntuva hahmo muuttuu tarinan edetessä ahdistavaksi ja lopulta pelottavaksi.

Kupla on vauhdikas ja eloisa, tavallaan hyvin realistinen mutta toisaalta ihan utopistinen. Tykkäsin tarinasta ja erityisesti tekstin vetävyydestä.


---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Lumberjanes: Out of Time

Stevenson, Watters, Allen & Laiho:
Lumberjanes - Out of Time
Boom! Box 2017, 112s.

Lumberjanesien kesäleirillä ei voi oikein mitään pitää itsestäänselvänä. Teltan pystyttäminen on toki haastavaa jo itsessään, mutta mitä tehdä jos kesken kauneimman kesän leiriläiset yllättää hirveä lumimyrsky? Ryhmän johtaja Jen katoaa myrskyssä ja Mal, Molly, April, Ripley ja Jo lähtevät tietenkin pelastusretkelle.

Metsässä piilee vaikka mitä yllätyksiä sarvipäisistä susista sekopäiseen ex-partiolaiseen, mutta vuori se vasta kauheuksia kätkeekin sisälleen. Jos kesä ja leiri tuntuvatkin lukijasta oudon pitkiltä, samaa alkaa ihmetellä myös Jo, jonka vanhemmat ovat siinä luulossa, että leiri on kestänyt vasta päivän tai pari.

Meno on vauhdikasta ja päätöntä, yllätyksiä täynnä.
Edelleen piirrosjälki ja selkeät värit miellyttävät silmää ja odotan mielenkiinnolla jatkoa. Jotain tämän tyyppistä sarjakuvaa lukisin mielelläni enemmänkin, joten vinkkejä saa antaa mielellään!

Nukkumatin vastaisku

Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku
Otava 2018, 93s.
Kuvitus: Pentti Otsamo

Nukkumatilla on kriisi, sillä hän on tipahtanut kokonaan pois Huippuhahmojen listalta. Joulupukki ja Hammaskeiju ovat pitäneet kärkipaikkoja hallussaan jo iät ja ajat, mutta tähän asti listalla on ollut tilaa Nukkumatillekin. Nukkumatti päättää pistää pystyyn blogin ja hankkia näkyvyyttä muillakin keinoilla, sillä täytyyhän ihmisten ymmärtää arvostaa Nukkumatin mukanaan tuomia unia ja tärkeää lepoa. Apuna tunnettuuden lisäämisessä Nukkumatilla on Pahkura, tuo keittiöitä työkseen sotkeva pötkylä.

Leila Saarivirran kirjoittama Nukkumatin vastaisku on hauska ja oivaltava lastenkirja, joka tarjoaa laadukasta viihdykettä myös aikuiselle. Minä luin tämän lapsille iltasatuna ja menestys oli vallan huikea. Lapsista oli hirveän hauskaa, ettei Nukkumatti ollutkaan mikään vanha ukonkäppänä, vaan noin 15 senttinen sinitukkainen nuorukainen. Saarivirta luovii taidokkaasti fantasiahahmojen maailmassa siten, ettei lapsen tarvitse alkaa epäillä vaikkapa joulupukin olemassaoloa, jos siis joulupukkiin edelleen uskoo.

Kivan tarinan sekaan on luontevasti ujutettu ihan oikeaa tietoa liikunnasta ja unen tarpeellisuudesta, mutta mitenkään valistavaksi tai paasaavaksi en tekstiä kokenut. Lapsia huvitti suuresti Nukkumatin kertomukset aikuisten epäloogisuuksista, esimerkiksi karkkipäivän suhteen. Että lapsille toitotetaan karkkipäivän tärkeydestä, mutta itse syödään kyllä herkkuja heti lasten nukahdettua. Joulupukki taas kertoo hivenen tuohtuneena siitä, että useiden aikuisten on nähty paketoivan itse ostettuja lahjoja, vaikka sehän on tietenkin Joulupukin ja tonttujen hommaa se! Nukkumatti taas on työterveyden suosituksen takia luopunut aikuisten nukuttamisesta kokonaan, sillä jo pelkkä aikuisten raahaaminen ajoissa sänkyyn asti vei aivan hirvittävän paljon aikaa.

Teksti on sujuvaa, vaikka Pahkuran lapinmurteella kirjoitetut repliikit olivatkin ääneen luettaessa aika haastavia. :) Pentti Otsamon kuvitus tukee hyvin tarinaa. Erityisen paljon ihastuimme erääseen ryhmäkuvaan, jossa joulupukki näyttää asettuneen belfie-, eli pyllyselfie-, asentoon.

Dekkareita pikkulapsille

Lars Mæhle & Odd Henning Skyllingstad:

Kuka vei silmälasit?
Kuka tuli sisälle ulkokengät jalassa?
Tactic 2018

Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Olen aina ollut kehno dekkareiden lukija, mutta lapset ovat alkaneet toivoa jotain salapoliisityyppistä luettavaa. Kuinka ollakaan, äskettäin on ilmestynyt kaksi alle kouluikäisille suunnattua kuvakirjamuotoista dekkaria, joissa päiväkodissa sattuu outoja juttuja ja kaksi lasta alkaa tutkia asioita.

Luin nämä iltasatuna kahdelle nuorimmalle lapselle, kun vanhimmalla oli kaveri yökylässä eikä hän malttanut osallistua iltasatuhetkeen. Ensin luimme Kuka tuli sisälle ulkokengät jalassa?, jossa päiväkodissa valmistaudutaan juhliin. Kaikki paikat on puunattu puhtaiksi ja vieraat alkavat saapua paikalle, kun yhtäkkiä lattia onkin täynnä kuraisia kengänjälkiä! Kuka kumma on sotkenut puhtaat lattiat?

Kuka vei silmälasit? taas sijoittuu ihan tavalliseen päiväkotipäivään. Ruoanlaiton lomassa yksi lapsista saa haavan sormeensa ja kohta Elinan silmälasit ovat kadonneet? Mitä seuraavaksi?

Näitä kiperiä mysteerejä ratkovat Leo ja Liisa, jotka tarttuvat toimeen innolla ja täynnä energiaa.

Mainiosti kuvitetut kirjat olivat menestys. Ketään ei hirveästi jännittänyt, mutta oli hauskaa seurata lasten tutkimuksia. Kirjojen loputtua kuopus tiedusteli, oisko näitä vielä lisää. No vielä ei ole, mutta toivon että sarjan suomentamista jatketaan. Ainakin kolme muuta näyttäisi olevan jo olemassa.

Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus 2018, 363s.

Siinä missä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu vei kerralla mennessään, Synninkantajat vaati minulta huomattavasti enemmän keskittymistä. Taivaslaulun kuvaamat olosuhteet ja tapahtumat, suurperheet ja ehkäisykielto, ovat Pohjois-Pohjanmaalla kasvaneelle arkisia sioita, vaikka ei itse lestadiolaisliikkeeseen kuulukaan.

Synninkantajissa eletään kuitenkin 1970-luvun loppua, hoitokokousten nousuaikaa. Uskovat halutaan lokeroida selkeisiin, korkeaseinäisiin karsinoihin, joista ei vääräuskoisten maailmaan saisi edes kurkistaa. Kiellettyjä ovat yhtä lailla E-liikkeessä asiointi, television katselu kuin seurakunnan kuorossa laulaminenkin, vääräuskoiseen rakastumisesta nyt puhumattakaan. Varsinaisia hoitokokouksia Rauhala ei kirjassaan juurikaan kuvaa, mutta niiden vaikutuksia ihmisiin sitäkin enemmän.

"   Nuo ovat vaikuttavia tarinoita, Taisto. Mutta en minä kyllä näe tämän päivän tapahtumilla yhteyttä niihin, se on mielikuvitusta. Sinä et ole Aabraham, Jeesus etkä Adlercreutz. Nyt ei uhkaa sota eikä vedenpaisumus.
   Minä puhun historiallisista tosiasioista, Aliisa, en itsestäni. Sinä se olet tuollainen viisastelija, josta ei saa koskaan otetta.
   Taisto, minä en halua olla otteessasi.
   Tuo menee liian pitkälle, miten sinä ilkeät! Vihjatakin, noin, niin kuin, epähenkisesti!"

Aaronin Taisto-pappa on luontoa lempeästi tutkiva ja hyvin ymmärtävä mies, joka puhuu seurakansalle jyrkin, tuomitsevin sanoin. Hoitokokouksissa tunnustetaan syntejä ja pyydetään niitä anteeksi, mutta miten käy niiden, jotka haluavat säilyttää uskon lempeyden? Aliisa-mummi haluaa tukea sydänsuruista tytärtään eikä hän tahdo katkoa välejään herätysliikeeseen kuulumattomiin kyläläisiin. Aaron rakastaa sekä pappaa että mummia ja toivoo kaikkien pääsevän aikanaan taivaaseen Jeesuksen luo.

"Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen."

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain tarinasta kiinni. Itselle hyvin vieraaksi jääneet tavat oli vaikea ottaa vastaan, vaikka samanlaisia ylilyöntejä tapahtuu herätysliikkeissä (ja muuallakin) edelleen. Aroonin, Taiston, Aliisan ja Auroora-tädin tarinoiden väleissä kulkee matkakertomus, jonka kirjoittajan henkilöllisyys selviää vasta kirjan loppupuolella. Viimeisten lukujen ajan itkin, kun ymmärsin mitä tulee tapahtumaan ja hoksasin kunnolla henkilöiden väliset suhteet.

Kieleltään Synninkantajat on todella kaunis. Rauhalan teksti on hiottua ja niin upeaa, että minun piti lukea ensimmäiset 30 sivua uudestaan, koska ensimmäisellä lukukerralla vain ihastelin kieltä, enkä pystynyt samaan aikaan kiinnittämään huomiota tapahtumiin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Poika joka katosi

Marja-Leena Tiainen: Poika joka katosi
Avain 2015, 88s.

Lukemiseen nihkeästi suhtautuville nuorille on vaikea keksiä sopivaa luettavaa suositeltavaksi. Useimmiten omatkin kouluikäiseni toivovat, että kirjat olisivat tosi hauskoja tai jänniä ja mahdollisimman ohuita. Onneksi on olemassa myös selkokielisiä nuortenkirjoja.

Poika joka katosi on selkokielinen versio Marja-Leena Tiaisen nuortenkirjasta Poistui kotoaan. 17-vuotiaan Hannan pikkuveli Mikko katoaa. Hän on tunnollinen ja luotettava poika, joka on jostakin syystä valehdellut äidilleen illanviettosuunnitelmistaan. Mikkoa ei saada kiinni puhelimella, eikä hänestä löydy merkkiäkään. Perhe joutuu elämään pitkään epätietoisuudessa.

Lyhyet virkkeet kertovat tarinaa vain niillä sanoilla, jotka ovat välttämättömiä. Kuvailevia adjektiiveja ei turhaan viljellä, ei epätietoisten perheenjäsenten tuskaisia ajatuskulkuja tai pitkiä dialogeja. Silti tarina on kokonainen ja koskettava. Tätä ei olisi kannattanut lukea illalla ennen nukkumaanmenoa, koska surullista tarinaa seuraavat levottomat unet.


---


Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Helmenkalastaja

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
(Pärlfiskaren, 2017)
S&S 2017, 247s.
Suom. Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola

Karin Erlandssonin Helmenkalastaja voitti Schildts & Söderströmin Berättelsen är bäst! -lastenromaanikilpailun vuonna 2016. Se on palkittu myös Runeberg Junior -palkinnolla tänä vuonna.

Miranda on orpo helmenkalastaja, jota pidetään helmenkalastajista parhaana. Miranda vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen melko yksinäiseen elämäänsä, vaikka se aika niukkaa onkin. Ainakaan hän ei ilahdu tippaakaan kun Mirandan veneenkuljettajana toimiva Marko ottaa kerran mukaansa jatkuvasti puhua pälpättävän Sirkan, jonka jättää päivän päätteeksi Mirandan hoteisiin. Olosuhteiden pakosta Miranda ottaa Sirkan mukaansa kun hän lähtee etsimään Silmäterää, tarunhohtoista helmeä, joka on suurin kaikista. Kerrotaan, että Silmäterän löytäjä saa kaiken toivomansa, eikä kaipaa enää koskaan mitään. Silmäterän etsiminen ei kuitenkaan ole vaaratonta, sillä lukuisat ihmiset, mukaanlukien sekä Mirandan että Sirkan vanhemmat, ovat lähteneet etsimään Silmäterää ja jääneet sille tielleen.

Helmenkalastaja on viehättävä satu ikävästä ja ystävyydestä. Ääneenluettavaksi se oli kuitenkin hieman haastava. Lauseet ovat lyhyitä ja virkkeiden rytmi sellainen, joka vaati totuttelua. Esimerkiksi virke "Sukellamme luolassa koko päivän, meidän ei tarvitse etsiä uusia paikkoja." vaatii pilkun kohdalla pidettäväksi huomattavasti pidemmän tauon kuin "tavallisesti" tarvitsisi. Minusta teksti on haaveksivaa ja utuista, mikä kyllä sopii tarinan tunnelmaan loistavasti, mutta on tosiaan omaan suuhuni jotenkin töksähtelevää.

Tarinasta pidimme kaikki. Ajoittain se tuntui etenevän vähän hitaasti, mutta todella jännittäviäkin kohtauksia kirjaan mahtui. Ainoastaan se jäi harmittamaan lapsia, etteivät aivan kaikki avoimet kysymykset saaneetkaan lopussa vastauksia.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta