Punainen pukee teitä & Aarre

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä (Le Rouge vous va si bien, 2007, 118s.)

Aarre (Trésor, 2008, 106s.)

Wsoy 2009 ja 2011

Suom. Saara Pääkkönen

Lucie Durbianon sarjakuvat Punainen pukee teitä ja Aarre lähtivät kirjastosta mukaani kansiensa perusteella. Piirustustyyli näytti kivalta ja se tuntui riittävältä syyltä lukea molemmat kirjat.

Aloitin Durbianon ensimmäisestä albumista, Punainen pukee teitä, joka sisältää seitsemän lyhyttä, omalaatuista rakkauskertomusta. Rakkaus ei katso ikää, aikaa eikä paikkaa, vaan näissä novellien tapaan toimivissa tarinoissa Punahilkka voi rakastua suteen, etana kaunista naista esittävään patsaaseen tai Ihmemaan Liisa kiireiseen kaniin (joka ilman omantunnontuskia antaa Liisan merirosvoille vastineeksi omasta mielitietystään). Durbiano kuvaa mainiosti myös renessanssiajan miesparia sekä villin lännen kipeää kolmiodraamaa. Latautuneita, rohkeita tarinoita.

Aarre taas on melko heppoinen aarteenetsintäseikkailu, jonka kunnianhimoinen juoni ei toimi näin lyhyessä tarinassa. Aarteessa olisi ollut aineksia tasokkaaseen tarinaan, mutta nyt sisältö on lähinnä pintaraapaisuja toisensa perään. Aarretta enemmän huomiota saa professori Alamaron nuori ja naiivi tyträ, Christine. Mutkikas juonikuvio olisi mielestäni vaatinut (ja ansainnutkin) hallitumman tarinoinnin ja tämän vuoksi huomattavasti enemmän sivuja.

Molemmat sarjakuvat olivat kepeää luettavaa, mutta Punainen pukee teitä jää varmasti mieleen paljon pitemmäksi aikaa kuin seuraajansa, Aarre.

Gigantosaurus

Jonny Duddle: Gigantosaurus

(Gigantosaurus, 2014)

Karisto 2014, 30s.

Suom. Sirja Kunelius

Jonny Duddlen aiempi kirja, Merirosvoja naapurissa, on yksi luetuimmista kuvakirjoista meillä. Ilahduinkin suuresti, kun huomasin Gigantosauruksen ilmestyvän tänä kesänä ja vielä enemmän ilahtuivat lapset, kun postimies kävi kirjan meille tuomassa.

Gigantosaurus on nimensä mukaisesti valtavan, valtavan suuri dinosaurus, josta muut dinosaurusvanhemmat varoittelevat lapsiaan. Neljä dinosauruslasta, Luupää, Mini, Heka ja Veka, lähtevät retkelle ja lupaavat pyhästi olla supervarovaisia. Luupää ilmoittautuu vapaaehtoiseksi tähystäjäksi ja kiipeää suuren kivenlohkareen päälle tarkkailemaan ympäristöä. Ei aikaakaan, kun Luupää huutaa "Se on Gigantosaurus! Äkkiä, juoskaa karkuun!" Ja kaverit juoksevat kauhuissaan piiloon. Mutta säikähdys on turhaa, sillä Luupää vain huijasi ja huijaa vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Käy kuten Aisopoksen sadussa pojasta ja sudesta: liian monta väärää hälytystä saa aikaan sen, ettei kukaan ota todesta oikeaa hätähuutoa.

Runomuotoinen teksti on oivallisesti suomennettu. Samojen rivien toistuminen toimii hyvin ja lapsetkin oppivat ne pian, tarttuvien kertosäkeistöjen tavoin. Kuvituksen ilmeikkyys on ihastuttavaa ja etenkin Luupäästä paistaa kauas hänen luupäisyytensä. Erityisen paljon lapsia viehätti aukeama, jolla viimein nähdään tuo pelätty Gigantosaurus. Sehän on tietenkin niin suuri, ettei se mahdu tavalliselle aukeamalle, vaan oikeanpuolimmainen sivu avautuu suuremmaksi pystysuunnassa. Tällaiset erikoissivut tuntuvat olevan aina lasten mieleen.

Gigantosaurus ei sulattanut sydäntäni aivan yhtä nopeasti kuin edeltäjänsä, mutta oikein hyvä tämäkin on. Luimme tämän iltasatuna eräänä lämpimänä iltana, kun vietimme yön leikkimökissä. Sopivan jännittävä ja pöhkö tarina ahtaissakin oloissa luettavaksi.

Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa

(The Land of Decoration, 2012)

Otava 2013, 330s.

Suom. Marianna Kurtto

Ihanan maan päähenkilö on 10-vuotias Judith. Hän asuu kahdestaan isänsä kanssa, sillä äiti on kuollut Judithin synnytyksessä. Isä ja Judith ovat Jehovan todistajia ja heidän tärkein tehtävänsä onkin elää tarkoin määriteltyjen ohjeiden mukaan ja levittää sanaa Harmageddonista niille, jotka eivät vielä ole löytäneet tätä ainoaa ja oikeaa tietä pelastukseen. Koulussa Judithilla ei ole yhtään oikeaa ystävää, mutta vihamiehiä kylläkin. Pahin on Neil, joka ei jätä käyttämättä yhtäkään mahdollisuutta pilkata, loukata tai halventaa Judithia. Miesopettaja tuntuu olevan sokea kaikelle sille, mitä luokkahuoneessa tapahtuu, eikä Judith osaa oikein kääntyä kenenkään aikuisen puoleen ongelmineen. Judith on rakentanut omaan huoneeseensa kierrätysmateriaaleista minimaailman, Ihanan maan. Eräänä iltana Judith askartelee Ihanaan maahan lunta ja seuraavana aamuna lunta onkin satanut ihan oikeasti. Se on ensimmäinen ihme. Judith kuulee Jumalan äänen ja alkaa tehdä mielestään harkittuja ja harmittomia ihmeitä, joiden seuraukset ovat arvaamattomat.

Ihana maa on ollut lukulistallani pitkään. Olen lukenut muiden blogitekstejä vain varoen, joten en ollut tietoinen edes siitä, että Ihana maa on (ainakin kirjan kansiliepeiden mukaan) omaelämäkerrallinen romaani. Judithin tavoin myös Grace McCleen on kasvanut vahvasti uskonnollisessa ympäristössä, mutta en tiedä kuinka paljon muita yhtymäkohtia kirjailijan ja Judithin välillä on. Judithin elämä tuntuu karulta ja yksinäiseltä. Isällä on omia murheitaan, eikä uskonnollinen yhteisö ole mitenkään erityisen laaja tai arjessa vahvasti läsnä, vaikka kokoukset ovatkin lämminhenkisiä. Raamattu ja maailmanlopun odottaminen sen sijaan kuuluvat erottamattomasti arkeen. Koulukiusaaminen ja aikuisten haluttomuus tai voimattomuus Judithin auttamisessa tuntuvat turhauttavilta, mutta ikävä kyllä realistisilta.

Luin Ihanan maan ehkä huonoon aikaan: helteet ovat verottaneet lukuintoani, sillä olen keskittynyt nauttimaan lämmöstä. McCleenin kirjoitustyyli on erikoista, välillä melkein pitkästyttävää. En missään vaiheessa tempautunut kunnolla mukaan kirjan tapahtumiin, eikä tunnelatauskaan päässyt kehittymään niin vahvaksi, kuin olin toivonut. Väärähköstä lukuhetkestä huolimatta pidin Ihanasta maasta kovasti. Tällaiset kurkistusmahdollisuudet itseltä tavallisesti suljettuihin yhteisöihin, ovat mielenkiintoisia.

Blacksad 1-5

Díaz Canales & Guarnido: Blacksad

Kissa varjoisilta kujilta (48s.)

Valkoinen valtakuna (56s.)

Punainen sielu (56s.)

Hiljainen helvetti (56s.)

Amarillo (56s.)

Arktinen Banaani 2000, 2003, 2005, 2010

Egmont Kustannus 2013

Suom: Kirsi Kinnunen

Blacksad-sarjakuvat valikoituivat luettavakseni surkean muistini ansiosta. Nuorin siskoni joskus kauan, kauan sitten esitteli innoissaan upeasti piirrettyä sarjakuvaa, jonka henkilöt olivat eläinhahmoja. Kirjastossa sitten kiinnitin huomiota Blacksadiin ja kuvittelin viimein löytäneeni tuon siskon hehkuttaman sarjan. Aika pian tajusin, että tämä taitaa olla joku ihan eri sarja, mutta sen verran Blacksad kiehtoi, että luin kaikki tähän asti ilmestyneet viisi albumia. (Siskon hehkuttama sarja oli Lackadaisy, joka on luettavissa netissä.)

John Blacksad on yksityisetsivä, 1940-luvun Amerikassa. Hänen työhuoneensa on sotkuinen, eikä Blacksad itsekään ole mitenkään siloinen hahmo. Heti ensimmäisessä albumissa tulee selväksi, ettei Blacksad pelkää käyttää voimaa tai rajuja otteita saadakseen syyllisen vastuuseen teoistaan.

Ensimmäinen albumi, Kissa varjoisilta kujilta, oli oma suosikkini. Poliisipäällikkö kutsuu Blacksadin erääseen huoneistoon, jonka sängyssä makaa ampumalla murhattu nainen. Naisella ja Blacksadilla on ollut aikoinaan suhde, mutta viime tapaamisesta on jo aikaa. Vaikka poliisipäällikkö pyytää Blacksadia pysymään erossa tapauksesta, tämä alkaa tietenkin selvittää murhaajaa. Vauhti ja tunnelma ovat kohdallaan, samoin Guarnidon kuvitus. Pidän siitä, kuinka kaikki hahmot eivät suinkaan ole kissoja, vaan eri rooleihin on löytynyt sopivia edustajia koirista, liskoista, sammakoista, näädistä ja niin edelleen.

Lyhyehköjen albumeiden tarinat olivat yllättävänkin mutkikkaita. Lukuiset käänteet ja kohtausten vaihtumiset olivat enimmäkseen onnistuneita, vaikka muutaman kerran olisinkin kaivannut selkeämpää "kappalejakoa". Ymmärrän kyllä, että sarjakuvissa tarinan rytmittäminen on haastavampaa kuin pelkässä tekstissä, mutta ehkä ruutujakoa hiukan muuttamalla lukeminen olisi ollut selkeämpää. Joko tekijät ovat kehittyneet tässä asiassa tai sitten aloin itse oppia Blacksadien tahdin, sillä Amarilloa lukiessa en enää eksyillyt tunnelmasta toiseen, vaikka sen tarina onkin aiempia albumeita sotkuisempi.

Vaikka Blacksad ei ollutkaan se sarja, joksi sitä luulin, vietin näiden albumien parissa oikein hyvän aamupäivän. Erityisesti suosittelen sarjakuvannälkäisille dekkareiden ystäville.

Lapset sodassa 1918

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

Tammi 2014, 414s. + liitteet

Suomen sisällissota on aihe, josta ei koulussa liiemmin puhuttu. Tuosta sodasta on pian sata vuotta ja arvet alkavat olla sen verran umpeutuneet, että noista tapahtumista on viimein alettu puhua ja kirjoittaa enemmän. Tuulikki Pekkalaisen teos Lapset sodassa 1918 ilmestyi jo tämän vuoden maaliskuussa. Aloitin kirjan lukemisen heti, mutta en ole vieläkään lukenut sitä kokonaan. Lasten asema sisällissodassa on ollut hirveä, eikä näistä kohtaloista ole lainkaan helppo lukea.

Lapset sodassa 1918 on tutkimus siitä, mitä lapsille tapahtui Suomen 1918 sisällissodassa, vankileireillä ja valtiorikosoikeudessa. Vuonna 1918 lapseksi katsottiin alle 15-vuotiaat ja Pekkalainen onkin keskittynyt tutkimuksessaan alle 15-vuotiaisiin sekä muutamiin "rajatapauksiin", joiden tarkka ikä ei ole ollut tiedossa. Sisällissota kesti vajaat neljä kuukautta, tammikuun lopusta toukokuun puoliväliin. Tuona aikana kuoli ainakin 300 lasta, osa taisteluissa, osa vankileireillä nälkään ja/tai tauteihin tai teloitettuina ja yli 30 lasta katosi. Arkistoissa on epäselvyyksiä, päällekkäisyyksiä ja puutteita, joten täysin todenmukaisia lukuja ei ole mahdollista selvittää.

Sodan aikana lapsetkin jaettiin punaisiin ja valkoisiin. Lapset leimattiin herkästi vanhempiensa tai muiden perheenjäsenten tekojen perusteella ja "[p]ahimmillaan lapsi esitettiiin perhetaustansa takia "poisperattavaksi" tai käytettiin muita kiertoilmaisuja tarkoittamaan lapsen surmaamista." Vasta sodan jälkeen kadonneita listattaessa punaisiin ja valkoisiin aiemmin luokitellut lapset mahtuivat saman otsakkeen alle. Käytännössä kuitenkin "punikkitausta" leimasi myös lasten elämää vielä pitkään sodan jälkeenkin. Pekkalainen toteaa kirjassaan, että "Käsite "lapsi" on osoittautunut olleen vielä lähes tuntematon vuonna 1918. Kohde eli lapsi on joutunut hyvinkin nuorena pelinappulaksi aikuisten maailmaan, koska hänellä ei ollut vaihtoehtoja. - - Lapset itse ovat olleet vailla turvaa". Tämä käykin lukiessa ilmi hyvin usein, sillä niin julmasti lapsia kohdeltiin.

Lapset sodassa 1918 on raskas paitsi aiheensa puolesta, myös rakenteeltaan. Vaikka teksti itsessään on selkeää, on sisältö ikävästi pirstaloitunut. Esimerkiksi 14-vuotiaana kenttäoikeuden päätöksellä teloitun Ester Rahkosen ja lopulta kadonneisiin merkityn Nikolai Gavriloffin kohtaloista kerrotaan lyhyesti useita kertoja. Jäin kaipaamaan perusteellisempaa ja yhtenäisempää käsittelytapaa, vaikka Pekkalaisen tekemä jaottelu onkin perusteltu ja tutkimuksen kannalta onnistunut.

Kirjassa on myös kaksi kuvaliitettä, joiden kuvat kylmäävät. Korkeintaan nelivuotiaatkin lapset poseeraavat tyytyväisinä lelupyssyjensä kanssa, valmiina taisteluihin. Minua järkytti eniten kuva tuntemattomaksi jääneestä äidistä ja hänen kahdesta lapsestaan, joiden päiden päälle ja rintaan on jälkikäteen piirretty ristit. Heidät kaikki teloitettiin.

Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Tammi 2011, 126s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Olemme edenneet iltasaduissamme neljänteen Maukka ja Väykkä -kirjaan. Tämä kirja osoittautuikin jännittäväksi kertomukseksi, minkä toki olisi voinut arvata jo kirjan nimestäkin.

Maukkaa turhauttaa, kun Väykkä istuu päivät pitkät askarrellen Lehmä Muukkoselle pienoismallia kylästä ja sen asukkaista. Maukka tahtoisi seikkailla ja tehdä jotakin jännittävää, sillä hänen elämänsä tuntuu juuri nyt olevan aivan "tasalaakatylppöä, arkitiistaimaisen harmaata". Väykkä ehdottaa Maukalle vaihtokauppaa: kaksikymmentä Maukan pehmeää poskikarvaa siitä hyvästä, että Väykkä lähtee Maukan mukaan pyörällä sateenkaarta pitkin aurinkoon. Kirvelevin poskin Maukka suostuu tähän, mutta sateenkaartapa ei näy mailla eikä halmeilla silloin kuin sellaista tarvitsisi. Itse tehty sateenkaari ei tietenkään toimi toivotulla tavalla. Lopulta Maukka suostuttelee Väykän kaivamaan kuopan keskelle pihatietä, sillä siitä voisi alkaa seikkailu. Ja niinhän siitä alkaa, mutta paljon hurjempi ja pelottavampi, kuin Maukka olisi toivonut.

Koska olimme jo aiemmin lukeneet Maukka, Väykkä ja Karhu Murhisen, tiesimme toki alusta asti, että seikkailulla on onnellinen loppu. Silti meno äityi sopivan jännittäväksi vaativallekin kuulijalle ja kirjan viimeiset viisi lukua piti lukea yhtenä iltana. Jälleen kerran osoittelematta opettava tarina ystävyydestä ja sen tärkeydestä.

Mummo 3

Anni Nykänen: Mummo 3

Sammakko 2014, 104s.

Anni Nykäsen luoma Mummo on hulvaton hahmo. Tämä mummo ei yritä siloitella ryppyjään (paitsi kerran kauan sitten) tai pukeutua nuorekkaasti vaan hän on antaumuksella ihan rehellinen mummo. Hän kulkee talvella potkukelkalla eikä anna oikukkaiden kesäsäiden sotke suunnitelmiaan. Mummo leipoo kerralla paljon, koska onhan pakastin keksitty ja talvella parvekkeellekin voi säilöä lämpimäisiä. Mummo ei kuitenkaan ole jämähtänyt tyystin entisaikoihin, vaan sukkuloi sulavasti internetin suuressa maailmassa: hänellä on blogi ja facebook-tili, joista jälkimmäinen aiheuttaa ajoittain kiusallisia tilanteita 16-vuotiaalle lapsenlapselle.

Mummo 3 on tuttua, taattua laatua ja tarjoaa veikeitä hetkiä ja hihityksiä. Nykäsen piirustustyyli on sulavaa ja miellyttää minun silmääni. Nykänen ei arkaile hyödyntää tilaa uusilla tavoilla, kuten stripeissä, joissa Mummo intoutuu tankotanssimaan ja tankona toimii ruutujen välinen tila.

Mummon touhuista lukisi helposti ja mielellään paljon enemmänkin kerralla, mutta kyllä yhdelläkin albumilla taas hetken pärjää.

1000 erilaista eläintä

Nikki Dyson: 1000 erilaista eläintä

(Usborne 1000 Animals, 2013)

Aurinko Kustannus 2014, 28s.

Suom. Maarit Varpu

Kun meillä leikitään laiva on lastattu -leikkiä, laivaan lastataan jollakin tietyllä kirjaimella alkavia eläimiä. Yksikään kirjain ei ole kantanut kovin kauas, sillä nähtävästi meillä tunnetaan aivan liian suppea määrä eläinlajeja.

1000 erilaista eläintä on mitä mainioin apu, jos haluaa oppia uusia eläinlajeja. Eläimet on jaoteltu erilaisten otsakkeiden alle muun muassa asuinpaikan ja lajin mukaan. On sademetsien, jokien ja järvien sekä vuoriston eläimiä, kaloja, lintuja, siivekkäitä, liskoja ja yöeläimiä. Ulkonäköseikkojenkin mukaan voi eläimiä ryhmitellä, kuten täplikkäät ja juovikkaat sekä mustat ja valkoiset. Erikseen esitellään myös maatilan eläimiä sekä lemmikkejä.

Nikki Dysonin kuvitus on juuri sopivaa lasten tietokirjaan. Eläimet ovat niin realistisia, että lajit kyllä tunnistaa helposti, mutta hassuilla silmillä ja veikeillä ilmeillä on kuviin saatu sopivasti huumoriakin. Kirjaan mahtuu luonnollisesti vain murto-osa kaikista maapallon eläinlajeista, mutta valikoima on ihastuttavan monipuolinen. Minäkin opin tästä monta uutta eläinlajia, kuten antennikrotti, tegu, bongo ja indri. Luultavasti en näihin koskaan tule törmäämään enkä tunnistaisi sittenkään, mutta ainakin olen tietoinen lajien olemassaolosta.

1000 erilaista eläintä on tehty loppuun asti lapsilukijoita ajatellen. Kuten mainitsin aiemmin, kuvitus on erittäin onnistunut, mutta niin on myös kirjan fyysinen olemus. Kirja on A4 kokoinen ja sivut ohutta pahvia, joka kestää myös pienimpien lukijoiden käsittelyä. Kirjan kulmatkin on pyöristetty, joten vaikka kolme lasta tunkisikin naamansa yhtä aikaa kirjan kuvia tutkimaan, kukaan ei saa otsaansa naarmua terävästä kulmasta. Koululaisesta näkyy olevan hauskaa lukea eläinten paikoin mitä erikoisimpia nimiä ja tuleva esikoululainen etsii mielellään kummallisen näköisiä eläimiä. Perheen pienimmälle (1v 8kk) riittävät hyvin värikkäät kuvat ja ison kirjan lukemisesta syntyvät "iso poika" -fiilikset.

Mainio kirja, josta riittää iloa pitkäksi aikaa.

Limpopon yksityisetsiväkoulu

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu

(The Limpopo Academy for Private Detection, 2012)

Otava 2014, 378s.

Suom. Outi Järvinen

Limpopon yksityisetsiväkoulu on jo kolmastoista suomennettu osa Mma Ramotswe tutkii-sarjaan. Olen aiemminkin todennut, ettei tätä sarjaa kannata yrittää lukea liian montaa osaa yhteen menoon vaan nauttia kirja silloin tällöin, kiireettä rentoutuen.

"[O]n tärkeää että maailmassa on vielä paikkoja, joissa ei tapahdu juuri mitään, koska sellaiset paikat muistuttavat meille, että elämä ei koostu pelkistä jännittävistä tai merkittävistä tapahtumista. Jokainen elämä tarvitsee suvantonsa, jokainen elämä tarvitsee aukeita hetkiä jolloin ei tapahdu juuri mitään, jolloin ihminen voi vain istua tuntikausia samassa paikassa ja tuijottaa paikallaan pysyviä asioita, kuten vahalehtistä aavikkokasvia tai kuivaa ruohotupasta."

Yllä oleva lainaus tiivistää hyvin Mma Ramotswe -kirjojen tunnelman ja elämänasenteen. Juuri tällaisen hötkyilemättömyyden vuoksi pidän näistä kirjoista, joissa rikoksia ei ratkota eikä rikollisia ilmianneta hirveällä tohotuksella ja suurella äänellä. Tässä osassa Naisten etsivätoimisto nro 1 saa odottamattoman vieraan, jonka tapaaminen on sekä Mma Ramotswelle että Mma Makutsille suuri ilo. Huolta aiheuttaa autokorjaamon tunnollisen apulaisen, Fanwellin pidätys ja uhkaava vankilatuomio. Mma Makutsi ja hänen miehensä Phuti Radiphuti rakennuttavat taloa ja orpokodin johtajatar joutuu ikävän juonittelun kohteeksi.

Limpopon yksityisetsiväkoulu oli erinomaista luettavaa paahtavassa auringonpaisteessa, kuopuksen nukkuessa päiväuniaan. Sivut kääntyilivät kuin itsestään ja miltei haistoin rooibosteen tuoksun. Jo nyt, pian lukemisen jälkeen, kirjan tapahtumat alkavat sekoittua aiempien osien tapahtumiin, mutta tämän miellyttävän raukean olotilan toivon kestävän pitkään.



Kirjabingo: "dekkari".

Tuukka-Omar ja minilapset

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar ja minilapset

Tammi 2013, 134s.

Kuvitus: Jukka Lemmetty

Liekö joku tuttavista linkittänyt facebookiin uutisen, jossa kerrottiin vuoden 2014 Lasten LukuVarkaus palkinnosta. Lapsiraati oli valinnut voittajaksi Niina Hakalahden kirjan Tuukka-Omar ja minilapset, jota  raatilaiset kehuivat kivana ja hauskasti kuvitettuna. Kun tämä sitten kirjastossa osui silmiini, niin päätin lainata ja lukea lapsille. No, meillä on kuitenkin iltasaturintamalla edelleen Maukkaa ja Väykkää sekä menossa että tulossa, joten luinkin Tuukka-Omarin ihan omaksi ilokseni.

Sen verran ihanat helteet vaativat huomiota, etten saanut luettua tätä ihan yhdeltä istumalta, vaan tämän parissa vierähti ihan pari päivää. Mutta ei se mitään, kirja oli mukava ja kuvat tosiaan hauskoja. Tuukka-Omarin äiti on suomalainen ja isä syyrialainen, ja kotona puhutaankin sekä suomea että arabiaa. Isän kanssa Tuukka-Omar käy toisinaan lentämässä lentävällä matolla. Paras ystävä on Paavo, mutta kun Tuukka-Omarin Kasper serkku tulee ruotsista vierailulle äitinsä ja uuden pikkusiskonsa kanssa, Paavo jotenkin muuttuu. Hän alkaa puhua ihan oudosti ja pukeutua Kasperin ohjeiden mukaan kummallisesti. Tuukka-Omaria harmittaa, että Paavo ja Kasper tulevat niin hyvin juttuun yhdessä. Hän ei myöskään pidä siitä, että äiti innostuu tekemään pintaremonttia, sillä Tuukka-Omar ei kerta kaikkiaan pidä muutoksista.

Näin aikuislukijalle Tuukka-Omar ja minilapset ei ole mitenkään jännittävä tai muutenkaan koukuttava kirja. Siinä kuitenkin käsitellään miellyttävän luontevasti monia lapselle kipeitä tai kiusallisia asioita yökastelusta vanhemman menetyksen aiheuttamaan suruun. Näitä aiheita, kuten Tuukka-Omarin halua välttää kaikkea muutosta, käsitellään todella kivasti. Mitään ei vähätellä, mutta ei myöskään paisutella ja korosteta millään tavalla. Yökastelu voi tietysti tuntua nololta, mutta ei siitä tarvitse meuhkata lasten eikä aikuistenkaan.

Tuukka-Omarista kertovat myös kirjat Tuukka-Omar sekä Ylämummoon, Tuukka-Omar!.

Perkeros

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

WSOY 2013, 185s.

Perkeros kuuluu niihin kirjoihin, jotka melkein jätin lukematta tyhmän syyn vuoksi. Kirjaston sarjakuvahyllyä selatessa muodostin - vastoin kaikkia hyviä tapoja - kirjasta negatiivisen mielikuvan edes vilkaisematta kantta, pelkän nimen perusteella. Perkeros kuulostaa uhoavalta, äänekkäältä ja luotaantyöntävältä, joten en vaivautunut ottamaan selvää, mitä nimen taakse kätkeytyy. Onneksi Linnea bloggasi Perkeroksesta ja tajusin, että tämähän taitaakin olla kovasti lukemisen arvoinen sarjakuva.

Perkeros on hevibändi, joka ei ole onnistunut lyömään itseään läpi edes kotipaikkakunnallaan Tampereella. Laulaja-kitaristi Akseli on kunnianhimoinen, mutta laulutaito ei ole kaksinen. Hän myös änkyttää ja oksentaa jännityksestä ennen jokaista esiintymistä. Rumpujen takana istuu ihan oikea karhu, jonka puhetta ymmärtää ainoastaan bassoa soittava Kervinen ja koskettimia soittaa Lilja, joka tekee suurimman työn yrittäessään järjestää bändille keikkoja. Bändin tulevaisuus alkaa näyttää rutkasti valoisammalta, kun Lilja sattuu löytämään uuden laulajan. Perkeros haaveilee samanlaisista yleisömääristä kuin kilpailevalla Diabolus-yhtyeellä on, mutta heidän suosionsa salaisuus osoittautuu kaikkea muuta kuin tavoittelemisen arvoiseksi.

Perkeros on mitä mainioin sarjakuva. Henkilöhahmot ovat piristävän persoonallisia, etenkin Karhu ja Kervinen. Bändihommiin saadaan myös sopivasti vastapainoa Akselin avovaimon ansiosta. Siinä missä Jatta on opiskelujensa loppusuoralla ja suunnittelee melko perinteistä tulevaisuutta, Akselin äärimmäinen musiikkikeskeisyys näyttäytyy kovin epäedullisessa valossa. Dialogi onkin toinen kirjan vahvuuksista. Sanailu on niin muikeaa, ettei tätä nauramatta voi lukea, vaikka Jatan tavoin minuakin alkuun turhautti Akselin asenne. Esimerkiksi kuvaillessaan erästä harvinaisen intensiivistä sävellyssessiota Jatalle ja tuttavapariskunnalle Akseli etsii tovin sopivia sanoja: "Raja minun ja soittimen välillä katosi. Olimme yhtä, kitarani ja minä! Niskavillat törröttivät pystyssä ja musiikki vain pulppusi minusta kuin… kuin… nuottiripuli!" Kaikkein upeinta Perkeroksessa on kuitenkin kuvitus. Visuaalinen ilme tavoittaa käsittämättömän upealla tavalla etenkin musiikin voiman, niin että lukija voi eläytyä keikkakohtauksiin täysin. Tarinaltaankin Perkeros on virkistävän erilainen. Ahonen ja Alare onnistuvat kääntämään kirjan tunnelman  varsin leppoisasta kaikkea muuta kuin kivaksi äkillisesti ja hallitusti.

Laadukasta ja viihdyttävää luettavaa, jota voin suositella lämpimästi.

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos 2014 (4. painos), 330s.

Teemestarin kirja on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Kerran sitä yritinkin lukea, mutta vaikka jo kirjan prologi ihastutti, päätin jättää lukemisen kesken ja palata asiaan paremmalla ajalla. Tämä päätös oli varmasti oikea. Luultavasti olisin pitänyt Teemestarin kirjasta joka tapauksessa, mutta sen aiheestaan huolimatta seesteinen tunnelma ansaitsee rauhallisen lukuhetken.

Teemestarin kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, aikaan jolloin juomakelpoisesta vedestä on tullut vallankäytön väline. Armeija säännöstelee vettä korkeampien tahojen määräysten mukaan, mutta juomaveden määrä on auttamatta liian pieni. Vesi on niin arvokasta, ettei sitä tuhlata liiemmin peseytymiseen tai siivoamiseen - hyvä jos sitä riittää ruoanlaittoon ja juomaksi. Norian isä on teemestari ja Noria hänen oppilaansa. Teemestarin ammatti on arvostettu ja perinteikäs ja yksi ammatin eduista on tavallista suurempi vesiannos. Tästä huolimatta komentaja Taro alkaa esittää pisteliäitä kysymyksiä Teemestarin puutarhan epäilyttävästä vehreydestä ja muutenkin pitää silmällä taloa ja sen asukkaita.

Tämän kirjan lukeminen oli silkkaa nautintoa. Itärannan käyttämä kieli on äärettömän herkkää ja kaunista, olematta silti teennäistä tai kylmää. Teemestarin kirja kuvaa tulevaisuutta, jolloin nykyaikaisesta elämästä ei enää tiedetä juuri mitään. Suuret sodat ovat tehneet tuhojaan, mutta suurimpien muutosten takana ovat ihmisten arkipäiväisten valintojen aiheuttamat muutokset: ilmasto on lämmennyt ja suuret jäätiköt sulaneet upottaen alleen suuria maa-alueita. Norian maailma on kiehtova sekoitus suomalaisuutta ja japanilaisuutta, arki yhtä aikaa kehittynyttä ja taantunutta.

"Uskon, että on mahdollista muuttaa asioiden pintakerrosta ja silti säilyttää niiden ydin koskemattomana, aivan kuten on mahdollista säilyttää pinta samankaltaisena ja kaivertaa ydin ontoksi."

Monet seikat suorastaan lumosivat minut niin, etten jälkikäteen oikeastaan edes ymmärrä, mikä tästä kirjasta teki niin upean. Kieli on ehdottomasti yksi näistä seikoista, mutta ihan varmasti tässä oli jotain muutakin. Vaikka kirjan viimeiset noin 30 sivua luin onnistuneiden sukujuhlien jälkeisessä huokailun ja myhäilyn täyteisessä olotilassa, enkä osannut keskittyä lukemiseen 100 prosenttisesti, Teemestarin kirja nousee varmasti yhdeksi parhaimmista tänä vuonna luetuista kirjoista.



Kirjabingo: "pokkari".

Kaukana poissa 1-5

Gary Larson: Kaukana poissa 1 ( 48s.)

Kaukana poissa 2 (48s.)

Kaukana poissa 3 (48s.)

Kaukana poissa 4 (48s.)

Kaukana poissa 5 (48s.)

Semic 1991-1993

Suom. Antti Marttinen

Gary Larsonin sarjakuvat, (tai pilakuvat, kuten tällaisia yksiruutuisia vitsejä ilmeisesti pitäisi kutsua), ovat ihanan hölmöjä. Ihmisten tavoin asuvat ja Marteiksi tai Raimoiksi nimetyt ötökät ja eläimet saavat aikaan sen, että väkisinkin ihmisten tavat alkavat tuntua hupaisilta ja eläimet aiempaa inhimillisemmiltä. Ei se varmasti ole hyttysellekään helppoa tai aina miellyttävää levittää malariaa kokopäivätoimisesti. Ihmislasten tavoin torakoidenkin jälkikasvu osaa arvostaa hotellien kaapeli-tv -tarjontaa.

Larsonin sarjakuvista löytyy todennäköisesti jotakin osuvaa useimmille lukijoille. Minä pidän eniten sanoilla ja sanonnoilla leikittelyistä, sekä inhimillistetyistä ötököistä. Sitten on näitä tällaisia yksinkertaisuudessaan nerokkaita hupailuja:

Tietysti Larsonin tuotannosta löytyy myös sellaisia juttuja, joita en tajua, mutta eivät tajua kaikki muutkaan. Esimerkiksi kuva lehmien varhaisista työkaluista on aikoinaan aiheuttanut niin paljon kohua, että Larson joutui lopulta selostamaan, missä kuvan hauskuus piili.

Voi että, huomaan että näistä viidestä Kaukana poissa -albumista on todella vaikea kirjoittaa mitään vähänkään mielekästä. Kaikkein helpointa olisi kertoa, mille kaikille vitseille nauroin eniten, mutta Larson pääsee paremmin oikeuksiinsa itse luettuna. Ai niin, sen halusin ainakin sanoa, että sanaleikkien vuoksi kaikki jutut eivät käänny kovin luontevasti. Esimerkiksi kun jättiläisvauvojen selässä istuvat lentäjät toteavat, että "eiköhän hoideta nämä pienokaiset ilmaan", niin ei se mielestäni toimi ollenkaan niin hyvin kuin alkukielellä.

Alkukielistäkin Larsonia on tulossa blogiini ihan lähiaikoina, sillä omasta hyllystä löytyy kuusi albumia (+yksi seinäkalenteri) ja kaksi albumia on tullut jo luettuakin.

Pikku veikko & Meren erakot

Arvid Lydecken: Pikku veikko, Meren erakot

Otava 1946, 217s.

Kuvitus Emil Cedercreutz

Mistäkähän lienen hankkinut hyllyyni tämän runsailla siluettikuvilla kuvitetun kirjan? En muista, mutta nyt halusin sen lukea satukirjanälkääni. Kirja sisältää kaksi tarinaa, joista ensimmäinen lienee suunnattu nuoremmille lukijoille ja jälkimmäinen koululaisille.

Pikku veikko kertoo Johanneksesta ja koostuu huomattavasti vanhemman isoveljen muistiin kirjaamista tapahtumista. Ikäeroa ei tarkalleen mainita, mutta Johanneksen ollessa noin 9 vuotias isoveli on jo lähes aikuinen. Tarinassa ei ole mitään selkeää juonta, kuten ei elämässä yleensäkään ole, vaan lukija saa seurata Johanneksen elämää välähdyksittäin. Kirjan on kuvittanut Emil Cedercreutz taidokkailla siluettikuvilla, joita on lähes jokaisella sivulla.

Pikku veikko on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1919 ja jotkut seikat tarinassa pistävätkin nykylukijan silmään. Esimerkiksi kun Johannesta harmittaa kesän päättyminen ja palaaminen mökiltä kaupunkiin, hän toteaa "On niin ikävää, että itkisin, jos olisin tyttö." Lapsen pelkoihin ei suhtauduta ymmärtävästi, vaan lasta pyritään karaisemaan: "Häntä [Johannesta] täytyy vähän karaista, sillä onhan naurettavaa, jos poika pelkää pimeässä. Mikä miehenalku se sellainen on!" Ääneen pyrskähdin ja silmiäni muljauttelin kuitenkin vasta seuraavaa keskustelua lukiessa. Johannesta ovat vieraat pojat haukkuneet herraskakaraksi ja lyöneet koko matkan kotiovelle asti ja Johannes kääntyy isoveljensä puoleen:

"Anna minulle rahaa, niin ostan nyrkkiraudan. Täytyyhän voida puolustautua.
Annoin pikku veikolle tarpeelliset rahat ja toivon, että nyrkkirauta häntä edes jonkin verran suojelisi, kun häntä syyttä suotta ahdistetaan."

Onneksi nykyisin ei nyrkkirautoja kovin kätevästi ole saatavilla, sillä olisipa kouluissa varmasti hurja meno jos kaikilla olisi "varmuuden vuoksi" oma nyrkkirauta aina mukana.



Meren erakot on eräänlainen Robinson Crusoe tarina suomalaisissa olosuhteissa. Kymmenen veneellistä väkeä on lähtenyt Hiekkaniemeen kesää viettämään. Seurueeseen kuuluu muun muassa neljätoista isoa ja kymmenen pientä poikaa sekä Tei-Tei, joka on jo tarpeeksi iso kelvatakseen isompien mukaan merirosvoleikkiin. Leikki aloitetaan läheisellä saarella, josta vangit kuljetetaan vielä erilliselle saarelle. Tei-Tei jää tietysti heti leikin alussa vangiksi ja pitkästyy vankisaarellaan. Tei-Tei kipuaa jollaan ja nukahtaa sinne, eikä huomaa jollan kulkeutuvan aaltojen mukana kauas rannasta. Tei-Tein sisko on ensimmäinen, joka huolestuu veljensä katoamisesta. Maija ottaa rannasta yhden veneen ja lähtee etsintäretkelle. Pitkään soudettuaan Maija saakin näkyviinsä kaukaisuudessa kelluvan jollan ja sinnikkyydellään saa viimein jollan kiinni. Ilo on suunnaton, kun pikkuveli löytyy vahingoittumattomana, mutta pian ollaankin taas hätää kärsimässä kun tiheä sumu kätkee rannan näkyvistä ja aallokkokin voimistuu. Lapset päätyvät lopulta pieneen Satula-saareen, jonka pikkuruinen mökki tarjoaa suojan luonnonvoimilta.

Odotin tältä tarinalta enemmän sitä Robinsonin henkeä. Yllättäen lasten ajasta saarella kerrotaan varsin vähän ja keskitytään enemmän vanhempien huoleen ja suruun, epätoivoon siitä kun lapsia ei etsinnöistä huolimatta löydy. Kun etsijät ovat löytäneet sekä veneen että jollan tyhjillään, lapset jopa siunataan lepoon kirkossa, koko kylän surressa vanhempien rinnalla.

Meren erakot oli siinä mielessä pettymys, että odotin siltä tosiaan seikkailullisempaa otetta. Toisaalta tarina oli tavallaan realistinen, sillä on helppo kuvitella lasten pärjäävän päineen saarella, jolla on mökki ja siellä valmiiksi polttopuita, ruokaa ja lämpimiä vilttejä.

Myös Meren erakoissa on Emil Cedercreuzin kuvitus, mutta tässä kuvia on ainoastaan yksi per luku.  Parasta tässä tarinassa oli seuraava lause: "Maija oli tosin vain tyttö, mutta hän kapinoi mielessään."

Tiitiäisen tarinoita

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tarinoita

WSOY 2000 (13. painos), 79s.

Kuvitus Maija Karma

Tiitiäisen tarinoita -kirjan kansikuva on iskostunut muistiini jo lapsuudessa. En kuitenkaan muista, onko sitä minulle koskaan luettu. Nyt aloitin kirjan lukemisen Lapsuuden sadut ja seikkailut -teoksen innoittamana ja pidin näistä tarinoista oikein paljon. Alkupäässä tarinat ovat perinteisempiä, kun taas loppua kohti hulluttelu ja sanaleikittely lisääntyvät.

Kirsi Kunnaksen saduissa on ihanan veikeä meno. Ensimmäinen satu kertoo harakasta, joka löytää aarteen. Voisi kuvitella, että aarre tekisi iloiseksi ja onnelliseksi, mutta kilisevä kulkunen tekeekin harakan vanhaksi, apeaksi ja yksinäiseksi. Onneksi kulkunen katoaa ja harakka voi jatkaa entisenlaista naureskelevaa eloaan. Kunnas kertoo myös pitkäkorvaisesta pojasta, korvattomasta kanista, herra Haitulan keskiviikosta (joka on neiti Hurpulan torstai) sekä Kissa Kirjavainen Kriikunasta ja Petteristä, jonka huoneen jokaiseen nurkkaan on yön aikana ilmestynyt kirahvi.

Oma suosikkini kirjan saduista taitaa olla Pallo Pyöriäinen. Eräällä kuninkaalla oli neljäkymmentä toinen toistaan kauniimpaa tytärtä, mutta tyttärillä ei ensimmäistäkään kosijaa. Kuninkaalle alkoi tulla hätä, sillä "hänen mielestään prinsessat ovat olemassa sen takia, että menevät lopulta naimisiin, kun ensin prinssit ovat heitä kosineet ja suorittaneet urotekoja." Yksi tyttäristä keksi oivallisen tuuman, söi itsensä palloksi ja alkoi pyöriskellä pitkin puutarhaa. Pallo Pyöriäinen oli edelleen sädehtivän kaunis ja hänen punainen tukkansa häikäisi niin että ihmiset pitivät häntä auringonlaskuna. Pallo pyöriäinen ehdotti isälleen, että tämä lupaisi hänen kosijalleen myötäjäisiksi koko valtakunnan. Kun prinssejä sitten alkoi tulla, Pallo Pyöriäinen vain pyöriskeli ympäriinsä ajaen kosijat hulluiksi niin että nämä kosivatkin Pallon sisaruksia. Näin kaikki sisarukset pääsivät naimisiin ja kuningas oli tyytyväinen. Mutta Pallo Pyöriäinenkin olisi halunnut oman prinssinsä. Kuningaspa keksi lopuille kosijoille kuitenkin toinen toistaan hullumpia tehtäviä ja Pallo Pyöriäinen tylsistyi sikiuneen sulhastaan odotellessaan. Viimein Kuningas huolestui alati nukkuvasta tyttärestään ja lupasi Pallon vaimoksi sille prinssille, joka tämän saa hereille. Toiset prinssit nipistelivät tai tönivät häntä, jotkut pyörittelivät ympäri pihoja, mutta Pallo vain nukkui. Nukkui siihen asti, että eräs prinssi hoksasi suukottaa toista suljettua silmää, joka aukenikin saman tien. Toista silmää prinssi ei huomannut suukottaa auki ja niinpä Pallo Pyöriäinen eli luultavasti lopun elämäänsä yksisilmäisenä - ja sai myötäjäisinäkin vain puoli valtakuntaa, vaikka piti saada kokonainen.
Ihanan erilainen ja hullunkurinen prinsessa satu!

Kirjan viimeiset sadut luin iltasatuna nuorimmaiselle lapselle, kun meidän piti viettää yö sairaalassa. (Poika päätti jostakin syystä syödä yhden pienen legon, joka aiheutti sen verran kakomista, että vietimme yön tarkkailussa. Mitään hengenhätää ei onneksi ollut missään vaiheessa, joten selvisimme säikähdyksellä.) Tämä pienimmäinen ei ole liiemmin ollut mukana iltasatuhetkissä, mutta siinä pienellä sängyllä vierekkäin pötkötellessä hän kuunteli kyllä todella rauhallisesti ja keskittyneesti. Ehkäpä aika alkaa olla kypsä sille, että kaikki lapset kuuntelevat iltasatua yhtä aikaa.

Tiitiäisen tarinoita on mainio satukirja, jonka lyhyet tarinat sopivat (todistetusti) hyvin myös pienille ja malttamattomille kuuntelijoille. Sanaleikkien kanssa kieli voi mennä välillä solmuun, mutta se ei haittaa ollenkaan.

Lapsuuden sadut ja seikkailut

Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut

Into 2014, 200s + liitteet

Lapsuuden sadut ja seikkailut on sellainen tietokirja, joka herättää vastustamattoman halun lukea satuja. Kansalliskirjaston Brummeriana-kokoelmaan pohjautuva tietokirja esittelee satukirjoja, -hahmoja, -kuvittajia ja -kirjailijoita ympäri maailman, varhaisimpien esimerkkien ollessa aina 1600-luvulta asti. Brummeriana on kansainvälisestikin merkittävä kokoelma, jonka on koonnut professori Markus Brummer-Korvenkontiola. Brummerianaan kuuluu satukirjojen lisäksi laulu- ja näytelmäkirjoja sekä erilaisia pelejä ja paperinukkeja.

"Me kaikki muistamme lapsuutemme rakkaat kirjat, joita lukemalla pääsimme seikkailuihin, toisiin taikamaailmoihin, kiinnostavan tiedon sekä mielikuvituksellisen sanankäytön ja kuvituksen pariin. Sanat, kuvat ja tarinat ovat piirtyneet mieliimme, jossa ne yhdistyvät muihin elämämme kuviin ja tarinoihin."

Lapsuuden sadut ja seikkailut on upeasti kuvitettu ja hyvin kirjoitettu teos. Sen lukee nopeasti, mutta kuvien tutkimiseen ja omien lempisatujen muistelemiseen kuluu yllättävän paljon aikaa. Koska Brummerianaan kuuluu yli 20 000 kirjaa, ei tässä teoksessa tietenkään päästä tutustumaan kuin murto-osaan kokoelman aarteista. Marjut Hjelt on kuitenkin valinnut teokseensa upeita esimerkkejä niin kirjoista kuin kuvituksistakin, joten kokoelman upeus ei jää huomaamatta.

Luonnollisesti monet tässä teoksessa mainituista kirjoista ovat jo sen verran harvinaisia, ettei niitä ihan helposti saa kirjastostakaan luettavaksi. Minua alkoi nimittäin kiinnostaa erityisesti L. Valakiven 1940-luvulla Tarzan-kirjojen innoittamana kirjoittama seikkailukertomus, joka kertoi karhujen kasvattamasta Tarsasta. Luulen, ettei nykypäivänä moista idean kierrättämistä katsottaisi kovin hyvällä. Tarsan lisäksi haluaisin lukea Uljas Mustan alkuperäisen suomennoksen, sillä Pulska Musta kuulostaa hurjan paljon sympaattisemmalta.

Hätkähdyttävintä oli lukea siitä, kuinka Hitler valtaan noustuaan hävitti aikansa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Näiden tuhottujen kirjojen tilalle tehtailtiin paremmin Hitlerin aatteeseen sopivia, sotaa ihannoivia ja juutalaisia halveksivia kirjoja. Siis myös kuvakirjoja pienille lapsille.

Kuten jo alussa totesin, Lapsuuden sadut ja seikkailut innostaa lukemaan satuja. Olenkin jo lukenut pari omasta hyllystä löytyvää satukirjaa ja kova hinku olisi jatkaa satujen parissa mahdollisimman pian. Kaikkein eniten haluaisin lukea uudestaan Vellamon lapset, joka on yksi oman kirjakokoelmani aarteista hauraine kansipapereineen kaikkineen.

Lapsuuden sadut ja seikkailut osoittautui vielä mielenkiintoisemmaksi kuin odotinkaan ja uskon lukevani sitä vielä moneen otteeseen.

Kaaoksen kesyttäjä

Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä: tavarat, paperit ja aika haltuun

Avain 2010, 141s.

Tiedättehän ne ihmiset, joiden koti on täynnä tavaraa ja jotka valittavat jatkuvasti epäjärjestyksestä ja kunnollisen siivoamisen mahdottomuudesta? (Esim. minä.) Samat ihmiset voivat huokailla ylitäyden romukaapin edessä puoli tuntia, siirtää paria tavaraa ja laittaa sitten lannistuneena kaapin oven jälleen kiinni. (Taas esim. minä.)

Minulla kävi kuitenkin tuuri. Ystävä oli lapsinensa kylässä ja sattui mainitsemaan lukeneensa kirjan, jonka inspiroimana sai karsittua kotinsa tavaramäärää merkittävästi. Tuo kirja oli Kaaoksen kesyttäjä ja koska olen edes yhdessä asiassa aikaansaava, varasin kirjan saman tien kirjastosta, jotta saisin tutustua Anne te Velde-Luoman käytännöllisiin neuvoihin.

Voin kertoa, että hypistelin kirjaa innoissani heti kirjastoreissulta kotiuduttuani, mutta sitten piti laittaa ruokaa ja kaikkea muuta arkista ja kirja alkoi salakavalasti sulautua arkisen sotkun sekaan. Otin todisteeksi kuvan:

Iltaan mennessä kirja oli täysin peittynyt satunnaisiin, käsistä "hetkeksi" laskettuihin tavaroihin. Kun sitten seuraavan kerran siivosin kyseisen välitason, löysin jälleen kirjankin (vahingoittumattomana). Istahdin alas ja luin muutamia sivuja. Ilmeisesti olin tälle kirjalle otollinen lukija: tavarantäyteinen, sotkuinen koti ahdistaa ja haluan tilanteen muuttuvan. Kävi kuten kirjaa suositelleelle ystävälle: jo johdannon jälkeen oli pakko tehdä jotakin konkreettista. Pistin kirjan sivuun, tällä kertaa nätisti elokuvahyllyyn, lompsin keittiöön ja siivosin yhden kaapin. Aloitin helpoimmasta kaapista, eli siitä joka oli vähiten sekaisin. Tyhjensin kaapin, putsasin sen ja pistin ruokatarvikkeet kauniisti takaisin paikoilleen. Muutosta ei huomannut edes mieheni, mutta minä tiesin tehneeni jotakin ja se riitti. Jatkoin samalla tavalla seuraavien päivien mittaan siivoten vähitellen koko keittiön. Melko ronskilla otteella pistin ylimääräisiä astioita ja muita keittiön kaappeihin eksynyttä tavaraa kirpputorille ja käyttökelvottomat armotta roskiin. Jäljelle jäi aivan riittävästi kaikkea ja kaappeihin tuli tilaa, mikä helpottaa järjestyksen ylläpitoa.

Kun siivouspuuskat harvenivat, maltoin jatkaa lukemistakin. Kaaoksen kesyttäjä koostuu yhdeksästä kappaleesta, joista kolmessa ensimmäisessä keskitytään pohtimaan sitä, mistä nykyiset kulutustottumukset ovat lähtöisin ja kuinka vanhoista, huonoista tavoista voi päästä eroon. Minulle oli tarpeen tunnistaa itsessäni niitä persoonallisuuden piirteitä, jotka altistavat kaaokselle. Osittain kotimme kaaos johtuu muun muassa siitä, että säästän paljon turhaa tavaraa vastaisuuden varalle. Otan talteen käytetyt postimerkit, koska lapset voivat joskus innostua postimerkkeilystä; kerään tunnollisesti purkkiin hakaneulat ja satiininauhan pätkät, joita tulee uusien vaatteiden mukana; survon valmiiksi täysiin kaappeihin aikakauslehtiä ja kirjakuvastoja, koska niiden värikkäistä kuvista voi joku ehkä joskus askarrella jotakin. Lisäksi olen säilyttänyt järjettömän määrän erilaisia rasioita: raejuustorasioista jäätelöastioihin, koska niitä voi käyttää uudelleen. Niin voi, mutta en tarvitse niitä kymmenittäin. Ja sitten on vielä napit. Siivosin oman romukaappini pari kuukautta sitten ja löysin pari _litraa_ nappeja. Nappeja litroittain. Varmuuden vuoksi.

Tässä vaiheessa taidan kuulostaa sairaalloiselta hamstraajalta, mutta ihan niin huonosti asiani eivät ole. Suurin syntini on kirjojen haaliminen. Varmasti yksi "talon kevennysprojektin" vaikeimmista kohdista onkin kirjamäärän vähentäminen. Kuinka ollakaan, satuin käymään kirjojani läpi jo jokin aika sitten ja onnistuin karsimaan hyllyistä (ja niiden sekä kaappien päältä) kolmisensataa kirjaa. Hyvä alku, mutta varmasti on aiheellista käydä kirjat läpi aiempaakin kriittisemmin silmin.

Kaaoksen kesyttäjässä annetaan selkeitä vinkkejä ja ohjeita tavaroiden raivaamiseen, asiapapereiden ja sähköpostien järjestelemiseen, muistin keventämiseen sekä siihen, kuinka vaihtoehtoja rajaamalla päätöksentekokin helpottuu. Lopussa vielä kannustetaan tekemään muutoksesta pysyvä. Uusien tapojen oppiminen ei ole välttämättä helppoa, enkä ainakaan vielä allekirjoita lausetta "on nautinnollista saada palauttaa tavara laatikkoon, hyllyyn tai naulaan, jossa sitä odottaa tyhjä tila", mutta kun tavarat vähenevät kotoa, on melkein fyysisestikin parempi olo.

Kirjassa kehotetaan aloittamaan raivaaminen yleiskuvan muodostamisella, eli inventoimalla kaiken omaisuuden varaston perukoita myöten. Onneksi aloitin siivousurakkani ennen kuin ehdin lukea näin pitkälle, sillä tällainen ajatus tuntuu minusta masentavalta. On ehkä helpompaa kohdata todellisuus kaappi tai korkeintaan huone kerrallaan. Kun siivousvaiheeseen lopulta päästään, kannattaa tavarat lajitella saman tien. Ole kriittinen ja päättäväinen, älä jää muistelemaan ja tunteilemaan, sillä sellainen vie yllättävän paljon aikaa.

Voisin kehua Anne te Velde-Luoman kirjaa vielä vaikka kuinka pitkään, mutta eiköhän tästä jo tullut selväksi, miten suuren vaikutuksen Kaaoksen kesyttäjä minuun teki. Meidän kodin järjestelyoperaatio on vielä alkutekijöissään, mutta kyllä tämä etenee vähitellen. (Vähän kyllä hirvittää, että miten käy kun joskus pääsen ullakoiden kimppuun. Onkohan parasta tilata roskalava valmiiksi?)

Suosittelen tätä inspiraatioksi niille, jotka tuskittelevat paisuvan tavaramäärän keskellä, mutta eivät tiedä mistä aloittaa.

Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki

(The UnlikelyPilgrimage of Harold Fry, 2012)

WSOY 2014, 324s.

Suom. Hilkka Pekkanen

Tästä kirjasta kiinnostuin jo pari vuotta sitten, kun luin ihastuneen arvion jostakin ulkomaisesta blogista. Pistin nimen muistiin ja ilahduin, kun huomasin Harold Fryn odottamattoman toivioretken WSOY:n kirjakatalogissa.

Harold Fry on jäänyt eläkkeelle, eikä elämä kiukkuisen vaimon kanssa ole mitenkään auvoista. Harold näyttää kuitenkin tyytyvän osaansa ja noudattavansa omia pieniä rutiinejaan päivästä toiseen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Harold saa kirjeen Queenieltä, vanhalta työkaveriltaan, jota ei ole tavannut 20 vuoteen. Harold kirjoittaa Queenille vastauksen ja lähtee postittamaan sitä. Postilaatikko tulee kuitenkin vastaan liian pian ja Harold kävelee seuraavalle, sitten taas seuraavalle jne. kunnes hän päättääkin toimittaa kirjeen perille henkilökohtaisesti. Haroldilla on edessään yli tuhannen kilometrin pituinen matka, josta muotoutuu eräänlainen nykypäivän pyhiinvaellus.

Minulla on tapana lukea pienissä pätkissä päivän mittaan, tovi aina silloin kun kotiäidinkiireiltäni ehdin. Huomasin kuitenkin heti Toivioretken alussa, että tämä kirja ei pääse oikeuksiinsa pienissä, nopeissa pätkissä, vaan Haroldin matkaa on parempi seurata ilman turhia keskeytyksiä ja taustahälyä. Tästä tulikin ikioma iltasatukirjani, jota luin iltaisin vasta lasten nukahdettua. Kirjan alkupuoliskosta nautinkin suuresti, sillä sen lukeminen oli paitsi viihdyttävää, myös rentouttavaa. Haroldin kävelyä kuvataan rauhallisesti, samoin Haroldin ja kotona odottavan Maureenin ajatuksia. Menneisyyttä paljastetaan pikku siivuja kerrallaan, sopivasti pitämään lukijan mielenkiinto yllä.

"Kaupungissa Haroldin ajatukset olivat pysähtyneet. Nyt kun hän oli taas avoimessa maastossa, taas kulkemassa paikasta toiseen, mielikuvat pääsivät virtaamaan vapaasti hänen mielessään."

Koska tarina sijoittuu nykyaikaan, Haroldin matka saa aikaan epätoivottuja lieveilmiöitä. Ärsyynnyin suuresti Haroldin seuraajista, vaikka (tai koska) juuri näin kai todellisuudessakin tapahtuisi: alkuperäinen asia peittyisi ylimääräiseen häsläämiseen ja markkinointiin. Vaikka se suurin hohto kirjasta karisikin alkuhuuman jälkeen, viihdyin kirjan parissa oikein hyvin. Teksti on harmillisen monista painovirheistä huolimatta miellyttävää luettavaa, tarina on sopivan omintakeinen ja tietyllä tavalla myös realistinen. Täytyykin ihan erikseen mainita, että oli piristävää, ettei Haroldin käveleminen suinkaan ollut vaivatonta, vaan kävelemisen fyysiset haasteet (ja tuskat) tehtiin hyvinkin selviksi.

Harold Fryn odottamaton toivioretki sopii erityisen hyvin rauhoittumista kaipaaville lukijoille.

Mikko Mallikkaan parhaat

Gunilla Bergström: Mikko Mallikkaan parhaat

(Alfons Åberg. De tre första berättelserna, 2013)

Tammi 2014, 80s.

Suom. Kaija Pakkanen

Mikko Mallikas on oiva esimerkki kirja(sarja)sta, joka on kestänyt aikaa hyvin. Minä luin lapsena mielelläni Mikko Mallikas -kirjoja ja myös omat lapseni pitivät kovasti tästä kolme ensimmäistä kirjaa sisältävästä Mikko Mallikkaan parhaat -kokoelmasta. Luimme tämän iltasatuna, yhtenä iltana. Se sopi  hyvin kaikille osapuolille, sillä tarinat ovat melko lyhyitä ja luettavaa tekstiä on vähän.

Mikko Mallikkaan parhaat sisältää kertomukset Mikko Mallikas on oikukas, Mikko Mallikas rakentaa helikopterin ja Mikko Mallikas panee töpinäksi. En muista, olenko lukenut lasten kanssa näitä aikaisemmin, mutta DVD:ltä olemme kyllä nähneet monet kerrat nämä tarinat. Lapsista olikin hauskaa seurata, miten kirjassa tapahtui juuri samoin kuin televisiossa.

Mikko Mallikas on oikukas kertoo eräästä illasta, jolloin Mikko ei tahdo mennä nukkumaan. Hän juoksuttaa isää edes takaisin tuomassa ja hakemassa milloin mitäkin, niin kauan että isä viimein nukahtaa olohuoneen lattialle.

Mikko Mallikas rakentaa helikopterin isän lukiessa lehteä. Mikko saa rakentaa mitä haluaa, kunhan ei vain käytä sahaa. Isä ei juuri hymähdyksiä enempää Mikon touhuja kommentoi, paitsi siinä vaiheessa, kun Mikko huutaa tarvitsevansa sahaa päästäkseen ulos helikopteristaan.

Aamuisin tulee helposti kiire, kun huomaamattaan ajautuu tekemään jotain muuta kuin aamupuuhia. Onneksi Mikko Mallikas panee töpinäksi, eikä lopulta tarvitse odottaa Mikkoa vaan isää.

Minuun Mikko Mallikkaassa vetoaa kaikki: kuvitus on hauska yhdistelmä piirustuksia ja kollaasitekniikkaa, teksti miellyttävää ja erityisen helppoa ääneen luettavaa. Tarinoistakin tietysti pidän, eniten siksi että ne ovat niin kovin arkisia. Mikko ja isä elävät tavallista, hyvää arkea ilman jatkuvaa laatuajan ajattelua ja extreme-elämyksiä. Kirjoissa ei myöskään korosteta isän yksinhuoltajuutta, Mikolla vain ei ole äitiä ja sillä hyvä.

Mukavia tarinoita ja kivaa katseltavaa, joita voin suositella erityisesti niille jotka muistavat Mikko Mallikkaan omasta lapsuudestaan. Nämä ovat minusta edelleen yhtä hauskoja kuin ennen.



Kirjabingo: "kirja ja elokuva".

Hääyöaie

Sophie Kinsella: Hääyöaie

(Wedding Night, 2013)

WSOY 2014, 388s.

Suom. Aila Herronen

Pidän kovasti (hyvistä) romanttisista komedioista. Olen kuitenkin laiska seuraamaan elokuvauutisia, enkä siis ole perillä siitä, mitä olisi ylipäätään tarjolla. Tästä syystä nautin romanttisen viihteen yleensä kirjan muodossa. Minulle sopivaa, ennalta-arvattavaa ja nauruhermoja kutkuttavaa höpsöttelyä osaa kirjoittaa Sophie Kinsella.

Hääyöaie alkaa hivenen kiusallisesta kohtauksesta. Väärinkäsitysten ja naisellisten oletusten vuoksi Lottie valmistautuu vastaamaan myöntävästi pitkäaikaisen poikaystävänsä kosintaan - jota ei tule. Suhde päättyy siihen ja kuinka ollakaan, teiniaikainen ensirakkaus, Ben, ottaa yllättäen yhteyttä. Lottie ja Ben huomaavat tuntevansa vetoa toisiinsa edelleen ja päättävät mennä naimisiin pikavauhtia ja pidättäytyä seksistä hääyöhön asti. Lottien katkeraa avioeroa läpikäyvä isosisko pitää Lottien avioliittoa hirveänä virheenä ja päättää estää hääyön keinoja kaihtamatta.

Kirja on vauhdikas ja täynnä koheltamista, kiusallisia ja absurdeja tilanteita. Viihdyin niin hyvin, että välillä nauroin ääneenkin, vaikka kieltämättä vitsi vähän väljähtyi tarinan venyessä hiukan liian pitkäksi. Hääyöaie ei ole järin uskottava, mutta mielestäni tällaisen kirjallisuuden ei tarvitse yrittääkään olla realistinen.

Hääyöaie (jonka nimi muuten tuntuu mukavalta lausua!) sopii erinomaisesti kevyen höpöhöpöviihteen kaipuuseen.


Kirjabingo: "Romantiikka".

Maukka ja Väykkä rakentavat talon

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon

Tammi 2010, 107s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Maukka ja Väykkä ovat parhaat ystävykset, jotka asuvat sinisessä talossa mäen päällä. Paitsi tässä kirjassa eivät asu, koska talo on edellisen kirjan tapahtumien jälkeen onnistuttu hinaamaan vain puoliväliin mäkeä ja pönkätty paksuilla tukeilla paikoilleen. Talo on vinossa, aivan kuten kaikki talon sisälläkin. Maukka on tosin köyttänyt huonekaluja ja muuta irtaimistoa omille paikoilleen parhaansa mukaan, mutta eihän se arkielämässä ole kovin kätevää. Pahinta on tietenkin talon asukkaiden ikävä mäen päälle, talon oikealle paikalle. Alkaa talon purku-urakka ja uudelleen rakentaminen.

Maukka ja Väykkä rakentavat talon on jälleen ihana kirja erilaisista ystävistä ja sinnikkyydestä. Asiat kyllä onnistuvat, jos niihin uskoo ja niiden eteen tekee ahkerasti töitä. Voitte arvata, kuka tässä tarinassa hoitaa uskomisen ja kuka taas tekemisen.

Kirjan hauskin kohta osui sopivasti juhannuksena luettuun juhannuskohtaukseen. Maukka nimittäin haluaa ehdottomasti kokeilla erilaisia juhannustaikoja ja kuten kaikki tiedämme, tunnetuimpiin tuntuu liittyvän aina alasti oleminen. Yleensä niin maltillinen ja tasainen Väykkä haluaa kerrankin repäistä ja niin sekä kissa että koira ajelevat karvansa ja juoksevat pitkin kylää ruispelloissa pyörimässä, hipsimässä saunan ympäri ja upottamassa päänsä vesiämpäriin sekä hyppimässä juhannuskokkojen yli. Viimeksi mainitusta kohtauksesta Virpi Talvitie on piirtänyt mainion  kuvankin:

Lukeminen oli hauskaa, eikä tämän lukemiseen montaa iltaa kulunutkaan. Lapsetkin tykkäsivät kovasti ja odottavat innolla seuraavaa osaa. Sitä ennen haluan kuitenkin tarttua Mikko Mallikkaaseen, omaan lapsuudensuosikkiini, jonka meidän lapset tuntevat lähinnä tv-sarjana.

Ole hyvä

Riikka Takala: Ole hyvä

Atena 2014, 152s.

Riikka Takalan romaania Ole hyvä kuvataan kustantamon sivuilla näin: "suorapuheinen ja humoristinen romaani näyttää tämän päivän Suomen, jossa elää sinnikäs usko, että kyllä hyvälle ja ahkeralle löytyy aina töitä. Ei löydy." Nämä lauseet saivat minut kiinnostumaan kirjasta, sillä oletin sen olevan hauska kertomus työpaikan löytämisen vaikeudesta. Tavallaan Ole hyvä sitä onkin, mutta ei lainkaan sillä tavalla kuin etukäteen kuvittelin.

Elli, Aava ja Viola ovat yli 40-vuotiaita, työelämästä syystä tai toisesta pois luisuneita, hyvin koulutettuja naisia. Elli on yksinhuoltaja, Aavan opiskelut ovat jämähtäneet vaiheeseen "gradua vaille valmis" ja Viola haaveilee lapsesta ja maailman pelastamisesta. Ystävykset käyvät afrotanssitunneilla, jonka anti on jokaiselle eri. Viola saa päähänsä keinon pelastaa kurssia vetävän, aina niin vakavailmeisen, afrikkalaissyntyisen Florencen elämän ja kerätä rahat voidakseen tarjota tälle sukupuolielimen korjausleikkauksen. Tiukkailmeinen Florence kun selvästi kärsii ympärileikkauksen takia. Vaikka naisten omakin toimeentulo on tiukkaa (paitsi Aavalla, jolla on rikas mies), tähän keräykseen on rahat löydettävä.

Ole hyvä jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Vaikka tarina olikin kirja olikin erilainen kuin odotin, pidin tarinasta ja etenkin kielestä. Sitten taas välähdyksenomaisen lyhyissä pätkissä etenevä kerronta oli väsyttävää ja joidenkin sanojen (kuten pahvikahvi) toistaminen ärsytti. Takala on koulutukseltaan dramaturgi ja mietinkin, onko tämä vaikuttanut kirjan räppivään rakenteeseen. Aion luetuttaa kirjan dramaturgiystävälläni ja kysyä asiaa häneltä. Ole hyvä käsittelee tärkeitä ja vaikeitakin asioita, mutta tuo mainittu työttömyys ei ollut ollenkaan se keskeisin aihe. Enemmänkin tämä tuntui kolmen naisen henkilökohtaisten kriisien solmukohdan kuvaukselta. Kirjan huumori ei ollut hirveän hyvin minun makuuni sopivaa. Enemmänkin koin kirjan huumorin vaivaannuttavaksi ja humoristiset tilanteet typeriksi. Löyhempi pipoiselle tämä on varmasti hauskakin lukukokemus.

"Työvoimatoimiston huoneen nurkkaan oli sijoitettu televisio, jossa eduskunta piti puheita siitä, mitä työttömille oli tehtävä, oliko heitä kannustettava vai rangaistava. Luultavasti työvoimatoimiston väki nauhoitti näitä ohjelmia, sillä täällä tuli aina eduskunnan täysistunto."

Kirjabingo: "alle 200 sivua".