Ylipainolisämaksu

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga 2016, 158s.

Ihastuin viime vuonna Kaisa Haataseen ja hänen Meikkipussin pohjalta -kirjaansa. Vastoin ennakkoluulojani viisikymppisen Tytti Karakosken ajatukset elämästä, naiseudesta ja kaikesta muusta mahdollisesta sekä viihdyttivät että tarjosivat tarpeellisiä muistutuksia siitä, mitä vuodet kenties tuovat tullessaan.

Tämä toinen Tytti-kirja jatkaa samalla, toimivalla linjalla, mutta tällä kertaa inspiraationa ei toimi meikkipussin sisältö vaan matkat. Tytti rakastaa matkustelua ja totta kai (sopivan, ei yli-) kypsäksi ehtinyt nainen on ehtinyt kokea matkoillaan vaikka mitä. On ollut kielimatka, työmatkoja, ryhmämatkoja; matkustelua yksin, seurustelukumppanin, äidin, veljen tai ystävän kanssa; matkoja lähelle ja kauas. Pääasiassa kauas, sillä Tytti ei ole kauhean innostunut kotimaanmatkailusta. Eikä toisaalta aivan kaukomaistakaan.

Jos meikkipussi on minulle hieman vieras käsite, vielä vieraampaa on matkustelu. Viimeisten viiden vuoden aikana olen matkustanut Helsinkiin (kirjamessuille viime vuonna), Seinäjoelle (kirjamessut vuonna 2013) sekä Haaparannan Ikeaan (tästä kyllä saattaa olla enemmän kuin viisi vuotta). Tästä huolimatta nautin Ylipainolisämaksusta paljon. Haatanen kirjoittaa niin elävästi, ettei lukijalta vaadita kummoistakaan mielikuvitusta, jotta Tytin matkakuvaukset alkavat tuntua melkeinpä itse koetuilta.

Ylipainolisämaksu tarjosi rentouttavaa viihdykettä myrskyn jälkeiselle sunnuntaille. Tästä tuli hyvä mieli.

Tytöt

Emma Cline: Tytöt
(The Girls, 2016)
Otava 2016, 297s.
Suom. Kaijamari Sivill

"Moni nuori karkasi kotoa: siihen aikaan karkaamisen syyksi saattoi riittää ihan vain pitkästyminen. Ei siihen mitään tragediaa tarvittu."

Kesällä 1969 14-vuotiaan Evien vanhemmat eroavat ja paras ystävä pistää välit poikki. Kesästä näyttäisi siis tulevan tavallistakin tylsempi. Jälkikäteen ajatellen tylsä olisi ehkä siteenkin ollut parempi. Evie kohtaa Suzannen, tummatukkaisen hippitytön, joka asuu läheisellä ranchilla arvoituksellisen Russellin johtamassa kommuunissa. Pian Eviekin viettää enemmän aikaa ranchilla kuin kotonaan. Rauhaa ja rakkautta sykkivän pinnan alla kytevät aivan toisenlaiset tunteet ja teot, mutta Evie sulkee mieluummin silmänsä kuin myöntää totuuden.

Emma Clinen esikoisteos Tytöt on erikoinen kirja. Pidin todella paljon sen vahvasta tunnelmasta, joka tuntui imaisevan minutkin mukaan Russellin ranchille. Tarina kulkee kahdessa ajassa, kun nykypäivän Evie muistelee tuota loputonta ja muodotonta kesää. Kaikki tapahtuu nopeasti, muutamassa viikossa, vaikka toisaalta etenkin kommuunissa vietetty idyllinen aika tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Samalla tavalla tämän kirjan lukeminen tuntui hämmentävän hitaalta: tuntui kuin olisin lukenut sitä hirvittävän pitkiä aikoja, mutta silti etenin hyvin, hyvin hitaasti.

Heti kirjan alusta asti lukija tietää, millaiseen tekoon Russell seuraajansa yllyttää. Jos olisin lukenut Tyttöjen takakansitekstin (tai tämän kirjan tapauksessa sivulievetekstin), olisin ollut tietoinen siitä, että kirjan taustalla on Mansonin perheen teot. Toisaalta oli hyväkin etten tiennyt, sillä nyt pystyin nauttimaan kirjasta omana itsenään. Myönnän nimittäin, että Manson-kytkös vei kirjasta paljon hohtoa pois. Toki uumoilin asiaa jo lukiessa, mutta sen varmistuminen latisti kuitenkin tunnelmaa ärsyttävän paljon.

Tätä kirjoittaessa oloni on nihkeän ristiriitainen. Pidin kerronnan tyylistä, tarinan miljööstä ja tunnelmasta hyvin paljon. Jotenkin olo on kuitenkin vähän petetty. Vähän kuin olisin lukenut fiktiivisen kertomuksen teinitytöstä, joka asuu perheineen ullakolla, piilossa natseilta.

Kalamiehet

Chigozie Obioma: Kalamiehet
(The Fishermen, 2015)
Atena 2016, 329s.
Suom. Heli Naski

Ikenna, Boja, Obembe ja Ben ovat kuusilapsisen perheen neljä vanhinta lasta. Pojat ovat aina olleet läheisiä toisilleen ja yhdessä he päättävät lähteä kalastamaankin läheiselle joelle, vaikka joki onkin kiellettyä aluetta. Onget ja saalis pidetään visusti piilossa äidiltä, sillä kiinnijääminen tietäisi varmasti vähintään kovaa läksytystä. Eräänä päivänä pojat törmäävät kotimatkalla Abuluun, paikalliseen kylähulluun, joka ennustaa yhden veljistä surmaavan toisen. Tämä ennustus iskee kiilan veljesten väliin ja aiheuttaa piinaavan hitaasti mutta vääjäämättömästi käynnistyvän kauheiden tapahtumien vyöryn.

Kalamiehet on niitä kirjoja, jotka iskevät lukijalta ilmat pihalle. En osannut varautua tarinan hirvittäviin käänteisiin, sietämättömään voimattomuuden tunteeseen, epätoivoon ja ahdistukseen. Tämä tarina ei varmasti unohdu, enkä ihmettele teoksen Booker-ehdokkuutta tippaakaan.

Chigozie Obioman kerronta Heli Naskin upeana käännöksenä on hillittyä ja tunnelmaltaan latautunutta. Luin tätä aluksi verkkaiseen tahtiin, nautiskellen tekstin omintakeisesta tyylistä. Mitä lähemmäksi loppua pääsin, sitä kiivaammin piti lukea: tunnelma muuttuu kuin huomaamatta, eikä jätä rauhaan.

Suosittelen Kalamiehiä etenkin niille, jotka haluavat nauttia kauniista kielestä eivätkä kavahda rankkoja tarinoita.

Dororo x 3

Osamu Tezuka: Dororo 1-3
(Dororo, 1967-1968)
Vertical, 2008
Käännös: Dawn T. Laabs

Pikkusiskon kirjahyllyssä nököttää yhteisniteenä Osamu Tezukan Ayako-trilogia. En saanut sitä lainaan, eikä sitä ole meidän kirjastossakaan, joten lainasin Dororo-sarjan. Pikkuveli luki nämä ennen minua ja kuvasi tarinaa "jotenkin häiriintyneeksi".

Minusta tämä oli yllättävän letkeä sarja! Melkoisen vinkeä ja ehkä jopa jossain määrin häiriintynytkin.

Lord (isäntä? herra?) Daigo tekee sopimuksen demonien kanssa: kukin 48 demonista saa palan Daigon syntymättömästä lapsesta ja Daigosta itsestään tulee koko Japanin hallitsija. Kun lapsi sitten syntyy, se muistuttaa enemmän toukkaa kuin ihmistä. Lapsella ei ole raajoja, silmiä, korvia tai nenää, noin muutaman puutteen mainitakseni. Daigo pakottaa vaimonsa hylkäämään lapsen, Hyakkimarun, joka lasketaan korissa ajelehtimaan pitkin jokea kuin Mooses ikään. Hyakkimarun onneksi hänet löytää lääkäri, joka ottaa pojan omakseen. Hyakkimaru saa paitsi uuden, rakastavan isän, myös koko joukon huikeita proteeseja, joiden ansiosta hän on melkein kuin kuka tahansa poika.

Kauan ei elämä pysy seesteisenä, sillä jokin Hyakkimarussa houkuttelee ghouleja. Jos koti pursuaa paholaisia, vaikka harmittomiakin, ei arjesta tahdo tulla mitään. Hyakkimarun on aika lähteä omille teilleen. Matkallaan Hyakkimaru tutustuu kipakkaan Dororoon, joka on nuoresta iästään huolimatta lahjakas varas. Lisäksi Hyakkimaru kohtaa lukuisia demoneja, jotka hän onnistuu surmaamaan ja risteävätpä tiet biologisten vanhempienkin kanssa.

Tezukan piirrostyyli osoittautui yllättävän söpöksi. Demonit eivät kyllä ole kauneudella pilattuja, mutta kansien perusteella odotin sotkuisempaa jälkeä. Jotenkin tuo sympaattinen piirrostyyli teki raa'asta tarinasta helpomman kestää. Tarinan maailma on julma ja sotaisa, ruumiita kertyi ehkä jopa satoja. Hyakkimarun ja Dororon välinen suhde on herttainen ja kiukkuinen, semmoinen melko normaali sisarussuhde.

Tykkäsin Dororosta, sekä ideasta että toteutuksesta. Jäin miettimään ainoastaan sitä, miksi sarja on nimetty Dororon eikä Hyakkimarun mukaan.

Musta aukko

Charles Burns: Musta aukko
(Black Hole, 2005)
Like 2006, 364s.
Suom. Juha Ahokas

70-luvun Seattle ja nuorison keskuudessa sukupuoliteitse tarttuva tauti, joka muuttaa kantajansa tavalla tai toisella luonnonoikuksi, friikiksi. Siinäpä tämän sarjakuvan idea noin tiivistetyssä muodossa.

Lainasin tämän albumin sivistymismielessä, sillä takakannessa lainataan Sarjainfon Harri Römpöttiä, joka toteaa, että Musta albumi on "[y]ksi amerikkalaisen nykysarjakuvan perusteoksista." Tietysti siis oletin huikeaa tarinaa ja laadukasta piirrosjälkeä. Tosin jo kansikuvasta käy selväksi, millainen Burnsin piirrostyyli on, eikä se miellyttänyt omaa silmääni vielä viimeiselläkään sivulla. Mutta tarina. Pitihän sille edes antaa mahdollisuus.

Ikävä kyllä en välittänyt tarinastakaan. Ensinnäkin sitä jotenkin kuvittelisi, että jos kaikki tietävät mutatoivasta seksitaudista eikä kukaan halua tartuntaa, niin ehkäisystä pidettäisiin huoli. Ylläri: ei pidetä. Osa tartunnan saaneista pystyy kätkemään taudin tekemät muutokset, kuten rintalastan yläpuolelle ilmaantuneen suun tai kylkeen kasvavat lonkerot, ja jatkamaan normaalia arkea. Toisilla taas muutokset ovat niin silmiinpistäviä, että heidän ainoa vaihtoehtonsa on muuttaa metsään asumaan. (Oletan siis, ettei tautiin ollut lääkettä, koska kukaan ei kääntynyt lääkärin puoleen. Ehkä tästä mainittiin kirjassakin, mutta en muista sellaista.) Noin muuten nuoriso tekee normaaleja nuorten juttuja: käy koulua, bilettää, ryyppää ja ihastuu. Ai niin, lisäksi tapahtuu muutama murha.

Musta aukko ei ihastuttanut millään tasolla. Tarina on melkoista säheltämistä ja teinien holtittomuus raivostuttavaa. Muutama hahmo oli keskenään niin samannäköisiä, etten aina erottanut heitä toisistaan. Minusta tämä oli aika ällöttävä sarjakuva.

Amulett-sarja

Kazu Kibuishi: Amulett
1. Stenväktaren
2.Stenväktarens förbannelse
3. Molnsökarna
4. Det sista rådet
5. Älvprinsen
6. Flykten från Lucien
7. Eldfågeln
Hegas, 2011-2016
Översättning: Lottie Eriksson

Vieraalla kielellä lukeminen on hyvä tapa pitää yllä kielitaitoa. Jos kielitaito ei ole vielä kovin sujuvaa, voi kokeilla selkokielisiä kirjoja. Ja jos taidot eivät riitä niihinkään, kannattaa valita luettavakseen helppolukuisia (lanu-)sarjakuvia.

Olen asunut tässä kaksikielisessä kaupungissa jo kuusitoista vuotta, mutta en edelleenkään puhu tai edes ymmärrä ruotsia kovin hyvin. Haluaisin kyllä oppia, mutta olen aina ollut vähän laiska opettelemaan. Kazu Kibuishin Amulett-sarjakuva kiinnitti kuitenkin huomioni sympaattisella piirrostyylillään ja päätin, että jos nyt edes tämän verran treenaisin sitä ruotsia. Arjessa ei ehkä ole hirveän paljon käyttöä fantasiamaailman nimistölle tai robottisanastolle, mutta ei takerruta sivuseikkoihin.

Emily ja Navin muuttavat äitinsä kanssa isoenonsa taloon, kun isän menehdyttyä perheen talous on mennyt tiukoille. Isoeno on hävinnyt teille tietämättömille jo vuosia aiemmin ja suuri, sokkeloinen talo on ollut tyhjillään pitkään. Kolmikko siivoaa taloa päättäväisesti, mutta jo ensimmäisenä yönä alkaa tapahtua outoja. Kellarista kantautuu kummallista koliinaa, jonka alkuperää kaikki lähtevät tutkimaan. Ääni ei kuitenkaan lähde vanhoista putkista tai pienistä tuholaisista, vaan kellarissa mekastavat outo usvaolio ja valtava lonkerohirviö. Lonkerohirviö syö äidin ja häipyy yhä syvämmälle maan uumeniin. Emily ja Navin lähtevät seuraamaan sitä ja edessä on hurja seikkailu aivan vieraassa ympäristössä.

Tarina käynnistyy tosiaan vauhdikkaasti ja jännittävästi. Alku muistuttaa jossain määrin Spiderwickin kronikoita, mutta fantasiamaailmaan siirryttyä tunnelma ja miljöö on selvästi hyvin japanilaista. Emily ja Navin löytävät uusia ystäviä ja jopa isoenonsa Silasin, mutta myös joukon vihollisia ja valtavia haasteita. Emilystä on tullut tietämättään stenväktare, eikä se rooli oli helppo tai edes kovin selkeä.

Jännite pysyy yllä hyvin ensimmäisten viiden osan ajan, mutta kuudes oli ainakin minulle sellainen laahaava täytekirja. Seitsemäs osa veti kuitenkin jälleen paremmin. Jatkoa on edelleen tulossa, mutta en tiedä monenko kirjan verran ja millä aikataululla. Toivottavasti muistan lukea jatko-osatkin.

Piirrostyyli on minusta oikein mukava. Hahmot ovat persoonallisia ja yleensä ottaen helposti tunnistettavia. Laadukasta sarjakuvaa, joka viihdyttää hyvin myös aikuista lukijaa.

112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja

Milla Paloniemi:
112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja
Arktinen Banaani 2016, 330s.

Tästä kirjasta on todella haastavaa kirjoittaa yhtään mitään. Milla Paloniemen tuorein albumi on nimittäin ihan oikea päiväkirja, eikä mikään kuviteltu. Onneksi minulla ei ole tapana kirjaa niinkään kirja-arvioita kuin musta tuntuu -selvityksiä lukukokemuksista.

112 osumaa alkaa maaliskuusta 2015. Parisuhde on päättynyt eroon ja edessä on melkoinen tunteiden vuoristorata: aluksi lähes sietämätöntä ikävää, tuskaa ja epäonnistumisen tunteita, seuraavaksi huumaavan energistä sinkkuelämän ihanuutta, häivähdys seesteisyyttä. Sitten taas käydään läpi eroa, ihmissuhteita, ihastumisia, rakastumisia, tunteita itseä ja muita kohtaan, minuutta, toiveita, haaveita, tavoitteita jne. Bilettämistä, kaljaa, karaokea, satunnaisia kohtaamisia, säätöjä. Lopulta Tinder ja lisää säätöä. Hetkittäin itsenäinen nainen, joka ei tarvitse miestä -kohtauksia. Ja niitä tunteita. Äärimmäisiä, pakahduttavia, väsyttäviäkin. Päiväkirjassa käydään läpi myös humalassa sattunut onnettomuus, jossa sattui pahasti, mutta ei onneksi niin pahasti kuin pahimmassa tapauksessa olisi voinut käydä.

No niin.
Paloniemi osaa ja uskaltaa ilmaista itseään suorasukaisesti ja rehellisesti. Piirrostyylit ja -tekniikat vaihtelevat tunnelman ja/tai tarpeen mukaan.

Lukukokemus oli outo. Oikeastaan epäuskoinen. Kun on ollut parisuhteessa noin viisitoista vuotta (en ikinä muista tarkkaa aikaa), sinkkuelämän kiemurat ja kumppanin etsiminen ovat hyvin etäisiä asioita. Silti tässä oli jotain tuttua: olin nimittäin teini-ikäisenä sitä tyyppiä, joka ihastui jatkuvasti ja luuli olevansa rakastunut. Kävin pitkiä päänisisäisiä keskusteluja kulloisenkin ihastuksen kohteen kanssa, haaveilin seurustelusta ja pussailusta. Mietin, mitähän se ihastuksen kohde minusta ajattelee - vai onko huomannut olemassaoloani ollenkaan. Välillä tein muka-toimivia iskusuunnitelmia (eivät muuten toimineet), välillä podin hirveää tuskaa siitä, kuinka kukaan koskaan missään ei voi ihastua minuun ja blaa blaa blaa. Toisinaan taas toivotin kaikki miehet jonnekin hyvin kaukaiseen maailmankolkkaan, koska elämä olisi helpompaa ilman niitä. Ja sama uudestaan. Ja uudestaan.

112 osumaa oli ahdistavan paljon täynnä samanlaista epävarmuutta itsestään, haaveilua ja toisen sanojen ja tekojen tulkitsemista uudestaan ja uudestaan. Muistan vielä hämärästi, kuinka väsyttävää se jatkuva tunnemyrsky oli silloin teininä, joten ihan hirvittää ajatella, että joku käy/on käynyt läpi samaa aikuisena. Teinin ei sentään tarvitse huolehtia kuin suurin piirtein koulusta, aikuisella on vastuullaan jo koko arki...

Kepler 62, Kirja kolme: Matka

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler 62, Kirja kolme: Matka
WSOY 2016, 159s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler 62 -sarjan hartaasti odotettu kolmas osa ilmestyi jo jokin aika sitten. Saimme sen kirjastosta heti tuoreeltaan ja lukeminenkin aloitettiin heti, mutta lopulta lukemiseen kului yli kuukausi. Aikaa on mennyt paljon Pokémoneja metsästäessä ja muutkin pelit ovat vieneet mukanaan.

Mutta selittelyt sikseen ja takaisin kirjaan.
Valittu joukko lapsia ja nuoria aloittaa viimein matkansa kohti Kepler 62:ta. Ari alkaa olla hieman levoton, sillä kukaan ei tunnu kertovan matkaan lähteville kaikkea edessä olevasta matkasta tai määränpäästäkään. On kuitenkin liian myöhäistä perua osallistumisensa, mikäli se olisi edes mahdollista, ja Arin täytyy vain toimia suunnitelmien mukaan.

Jälleen kerran Pasi Pitkäsen kuvitus tukee tarinaa loistavasti ja vie sitä myös eteenpäin. Tekstissäkään ei ole juuri moitteen sijaa, mutta jotenkin nahkealta tuntui. Ehkä eniten sekä minua että lapsia harmitti se, kuinka hitaasti asiat tuntuivat etenevän. Oli lähtöjuhlallisuuksia maan päällä ja pitkältä tuntuva (ja vähän tylsä) välipysähdys avaruusasemalla, ennen kuin varsinainen matka pääsi alkamaan. Toimintaa oli lopulta vähän ja valtaosa hahmoista jäi aivan tyystin sivuosaan.

Vaikka tämä kolmas osa ei tarjonnutkaan niin paljon vauhtia ja jännitystä kuin odotimme, seuraava osa on jo varattu.

Kannas

Hanneriina Moisseinen: Kannas
Kreegah Bundolo 2016, 237s.
Englanninkielinen käännös: Pauliina Haasjoki

Hanneriina Moisseisen Kannas on sarjakuvaa ja arkistovalokuvia saumattomasti yhdistelevä kertomus Karjalan kannaksen evakuoinnista kesällä 1944.

Kirjan toinen päähenkilö on Auvo Oksala, nuori sotamies, joka yksikkönsä ainoana miehenä selviää hengissä rajusta taistelusta. Auvon mieli kuitenkin järkkyy pahasti ja hän pakenee sidontapaikalta metsään uskomatta olevansa edelleen elossa. Toinen päähenkilöistä on nuori Maria Shemeikka, joka hoitaa lehmiä ja odottaa isäänsä palaavaksi. Odotellessa Maria kirjoittaa Tuntemattomalle sotilaalle ja yrittää pysyä rauhallisena.

Moisseisen edellinen sarjakuvaromaani, Isä, oli valtavan koskettava ja tunteikas lukukokemus. Toki sen aihekin, tekijän isän selittämättömäksi jäänyt katoaminen, on hyvin erilainen kuin Kannaksessa.
Niin paljon kuin pidinkin valokuvien ja piirretyn sarjakuvan yhdistelmästä, itse tarina jätti minut kylmäksi. En voi edes syyttää lukuolosuhteita, sillä sain lukea albumin ihan rauhassa ja ilman keskeytyksiä.

Anni Isotalo -sarja

Mikko Ketola & Anssi Rauhala:
Marian koodi, 2006
Valkoisen meren timantit, 2006
Bosporin helmi, 2007
Vatikaanin vanki, 2009
Minerva Kustannus

Anni Isotalo on kirkkohistorian professori, jonka elämä on kaikkea muuta kuin tapahtumaköyhää. Meno on etenkin ensimmäisessä osassa yhtä vauhdikasta kuin Da Vinci -koodissa, johon albumissa useaan kertaan viitataankin. Ei muistakaan osista dramatiikkaa puutu, vaan Isotalon henki on vaarassa melkeinpä jatkuvasti.

Neljän albumin kokonaisuus (lisääkin on ilmeisesti suunnitteilla, mutta aikataulu on avoin) on ihan mukavaa viihdykettä. Piirrostyyli ja -jälki on miellyttävää ja taidokasta. Itse tarinaan olisin kuitenkin kaivannut vähän enemmän lihaa luiden ympärille, sillä tunnetasolla tarina ei pääse koskettamaan juuri lainkaan.

Kuvituksesta täytyy vielä mainita erikseen ilmeisen realistiset maisema- ja kaupunkikuvaukset. Hauskan lisän toi myös Marian lennolla työskennellyt lentoemäntä Natasha, jonka tunnistin vaikeuksitta.

Mersumies

Stephen King: Mersumies
(Mr Mercedes, 2014)
Tammi 2016, 462s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Kun lukeminen syystä tai toisesta onnistuu vain pienissä pätkissä, kannattaa valita luettavakseen jo entuudestaan tuttu kirja. Minä olen viime viikot juossut innokkaasti Pokemonien perässä, eikä lukemiselle ole sen tähden jäänyt juurikaan aikaa. Stephen Kingin Mersumiehen luin alun perin kaksi vuotta sitten ja nyt nautin tuoreesta suomennoksesta aina kun maltoin pysyä aloillani.

Bill Hodges on eläkkeelle jäänyt rikostutkija, jonka päivät kuluvat lähinnä televisiota tuijotellen ja isävainaan revolveria hipelöiden. Hodges on ollut työssään taitava, mutta muutama tapaus häneltäkin jäi selvittämättä. Yhden selvittämättömän rikoksen teki Brady Hartsfield, joka ei halua tyytyä asioiden nykytilaan, vaan alkaa härnätä Hodgesia lähestymällä tätä kirjeitse.

Mersumies on toisellakin lukukerralla koukuttava ja jännittävä. Kingin kerronta on nautinnollista, mitä nyt käännös välillä hiukan nikottelee. (Esimerkiksi tytöillä on päällään välkepaidat ja pöydällä on kaksi katealusta.) Pidän ihan valtavasti siitä, kuinka lukija tietää alusta alkaen, kuka on niin kutsutun mersumurhan takana. Tätä lukiessa jännitys ei siis synny varsinaisesti syyllistä arvuutellessa, vaan siitä missä, miten ja kenen ehdoilla Hodges ja Hartfield lopulta kohtaavat. Jos kohtaavat.

Pätkäisestä lukemisesta huolimatta Mersumies kulki tasaisesti ja miellyttävästi. Oikeastaan oli ihanaa, kun osasin varautua pahimpiin kohtiin ja pystyin tarvittaessa keskeyttämään lukemisen juuri ennen seuraavaa toimintajaksoa. Stephen King on parhaimmillaan kuvatessaan ihmismielen synkimpiä puolia, luodessaan jännityksen ja kauhun realistisista (tai lähes realistista) aineksista.

Mersumies on hieno taidonnäyte Kingin monipuolisuudesta ja se sopiikin vallan mainiosti myös kauhua karttaville lukijoille.

Minullakin on Unpopular Bookish Opinionseja!

Kesä on jo kääntänyt kulkunsa syksyä kohti ja blogi pitäisi saada jotenkin ruotuun ennen uuden kouluvuoden alkua. Ei sillä, että minä mitään opiskelisin, mutta edelleen jokin sisäinen kello elää kouluvuoden tahdissa. 

Tähän Elegialta saatuun haasteeseen vastaaminen oli unohtunut luonnoksiin jo alkukesästä, joten lienee korkea aika hoitaa homma loppuun asti. (En ole Pokemon-jahdilta ehtinyt oikein lukea, joten uutta blogattavaakaan ei ole haasteen edelle kirimässä.) Mutta tässäpä näitä hyvin marinoituneita mielipiteitä nyt olisi. Vastasin haasteeseen tinkimättömällä "aina mää/muut ei koskaan" -asenteella.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et. 
Taru sormusten herrasta. Olen lukenut ekan osan, eikä siitä jäänyt lämpimiä muistoja. Myyntitilastollisesti katsoen 'kaikkien pitämä' Fifty Shades of Grey -sarjan ensimmäinen osa oli myös ihan järkyttävää soopaa. (Luultavasti loputkin olivat samaa laatua. En lukenut.)

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Tämäpäs on vaikea kysymys…
En kerta kaikkiaan keksi yhtäkään.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.
Näitä on varmasti tullut vastaan tosi monta, mutta ensimmäisenä tulee mieleen Sookie Stackhousen monikulmiodraama. Sookiellahan ehti olla heila jos toinenkin, joista kukaan ei tuntunut pääsevän yli Sookiesta, joten käytännössä neiti sai ihan vapaasti valita ainakin neljästä vaihtoehdosta mieluisimman. Rehellisesti sanoen sarjan loppupuolella en kyllä jaksanut enää olla kiinnostunut siitä, kuka tekee mitäkin vaan lähinnä toivoin Harrisin viimeinkin lopettavan ko. sarjan. Mutta jos olisin saanut vaikuttaa asiaan, Sookie olisi päätynyt yhteen Ericin kanssa. Sen noin neljännen kirjan Ericin, ei sen laimean lapatossun, joka sarjan loppupuolella kantoi samaa nimeä.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.
Haluaisin, mutta en pysty? Miten niin en pysty?
Haluaisin lukea enemmän kauhua, fantasiaa, dekkareita, hömppää, lasten- ja nuortenkirjallisuutta sekä historiallisia romaaneja, mutta en saa aikaiseksi. Kai se on vähän pystymättömyyttä. :)

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.
Bilbo. Hän oli lukemani kirjan perusteella aika väsyttävä.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.
Lähdetään vaikka siitä, että kirjailijalla tarkoitan tässä tapauksessa hänen kirjojaan, en kirjailijaa henkilönä. Pitkällisen harkinnan jälkeen vastaan että Nora Roberts, jolta en kyllä muista lukeneeni yhtään kirjaa, koska ne eivät ollenkaan kiinnosta.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.
Stieg Larssonin Millennium-trilogia. Katsoin ekan osan elokuvana ja se oli ihan hyvä, mutta jostain syystä kirjat eivät houkuttele tippaakaan.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.
Forrest Gump.
Elokuvana loistava, kirjana melkein kamala. Etenkin Gumpin persoonallisuus oli kirjassa epämiellyttävä eikä lainkaan sympaattinen.


 
Noin. Siinäpä niitä nyt oli, mielipiteitä. Haasteen säännöissä kehotetaan lähettämään haaste eteenpäin vähintään kolmelle bloggaajalle, mutta koska olen tosiaan vitkutellut tämän kanssa pienen ikuisuuden, jätän haastamisen väliin. Toki kuka tahansa halukas saa napata tästä säännöt ja kysymykset mukaansa.


Haasteen säännöt ovat nämä:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
(The Midnight Rose, 2013)
Bazar 2016, 667s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kesällä iskee aina tiiliskivikirjan kaipuu. Tänä vuonna luettavaksi valikoitui Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu, joka vaikutti sekä laadukkaalta että sopivan kevyeltä. Lukeminen olikin helppoa ja melko lailla ihanteellista helteellä nautittavaksi.

Kirja alkaa intialaisen Anahita Chavalin 100v.-syntymäpäiväjuhlilla. Lähimmät sukulaiset ovat kokoontuneet juhlimaan pyöreitä ikävuosia, mutta päivänsankarin ajatukset ovat enimmäkseen muualla. Hän ajattelee ensimmäistä lastaan, poikaa, jonka kuolintodistuksen aitouteen hän ei ole koskaan uskonut. Kaikessa hiljaisuudessa Anahita antaa lapsenlapsenlapselleen Arille muistelmansa ja pyytää tätä selvittämään esikoispoikansa oikean kohtalon. Noin kymmenen vuotta juhlien jälkeen Ari viimein tarttuu isoisoäitinsä muistelmiin ja matkustaa Englantiin selvittämään vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Samaan aikaan yhdysvaltalainen näyttelijä, Rebecca Bradley, on Englannissa elokuvan kuvauksissa. Kuvauspaikkana toimii upea, joskin hiukan rapistunut Astburyn kartano, jonne myös Ari päätyy isoisoäitinsä jalanjälkiä seuratessaan.

Keskiyön ruusu on varsin hyvä lukuromaani. Kaksi, tai kolme, toisiinsa kietoutuvaa tarinaa kulkee kahdessa aikatasossa ja kahdessa hyvin erilaisessa ympäristössä vaivattomasti ja toimivasti. Erityisen nautinnollista oli lukea Anahitan elämästä Intiassa, prinsessa Indiran ystävänä ja seuralaisena. Pidän sukutarinoista, jollainen Keskiyön ruusukin tavallaan on. Rebecca Bradleyn elämän koukerot eivät kiinnostaneet läheskään yhtä paljon kuin Anahitan, mutta ne toivat kuitenkin ripauksen lisäjännitettä ja kontrastia.

Luin tämän kirjan enimmäkseen ulkona, kesän näyttäessä parhaimpia puoliaan: aurinko kuumotti niin tehokkaasti, etteivät ötökätkään jaksaneet kiusata. Nautin lukemisesta ja enimmäkseen pidin todella paljon lukemastani. Kirjan viimeiset tapahtumat olivat muuhun sisältöön nähden vähän turhan saippuasarjamaisia, mikä hiukan latisti kokonaisuutta. Jatkossakin aion kuitenkin Rileyta lukea, mikäli lisää suomennoksia on luvassa.

Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon

Sini Visa: Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon
Tammi 2016, 192s.
Kuvat: Sini Visa

Minä en ole mikään taitava kokkaaja tai leipuri. Ruoan kanssa tilanne on sama kuin monissa muissa lapsiperheissä: ruokalista on hyvin vakiintunut, eikä uusia juttuja jaksa kauheasti kokeilla kun aina joku (tai useimmat) nirsoilevat. Makeiden syömisten suhteen ollaan edes vähän avarakatseisempia ja siksipä Kinuskikissan eli Sini Visan uusin kirja kiinnosti minun lisäkseni myös lapsia. Kuopus istui yhden illan nojatuolissa, käänteli sivuja ja hoki "Uuu nais! Ooo, nami! Uuuu, tätä me tehään!".

Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon tarjoaa juuri sitä mitä lupaakin. Monet ovat ehkä syöneet kyllästymiseen asti mokkapaloja ja korvapuusteja, eikä niitä Marianne-karkkeja tai suklaasuukkojakaan tule kahvipöydässä tarjottua, vaikka hyviä nekin ovat. Sen sijaan Suklaasuukko-kakku alkoi kiehtoa ihan valtavasti, Marianne-kakkua maistaisin mielelläni, Mokkapalatikkareita ja -kakkuakin voisin syödä ja Korvapuustimuffineita leivottiin mummulassa. Samoin leivottiin Suklaamunapiirakkaa ja vaikka jotain möhlinkin vaniljakreemin kanssa, maku oli oikein hyvä.

Reseptit ovat melko selkeitä, vaikka useimpiin tarvitseekin jotain vähän erikoisempia aineksia, joita ei kaltaiseni tylsimyksen kaapeista valmiiksi löydykään. Suklaamunapiirakkaa tehdessä huomattiin sekin, että esimerkiksi käytetyt vuoat eivät ole noita ihan yleisimmin käytettyjä ja taikinamäärää pitikin suurentaa aika tavalla.

Kiehtovien reseptien ja kauniiden kuvien kokonaisuus on harvinaisen inspiroivaa (tai makeanhimon herättävää) selattavaa. Reseptien vaikeusasteita on kolme: helppo, keskitaso ja vaativampi ja vaikeusasteen näkee nopeasti reseptin yläpuolella olevien värillisten tassujen määrästä. Esineenäkin tämä kirja on todella laadukas ja kaunis.

Mikäli olet jumittunut tarjoamaan aina samoja leipomuksia, suosittelen kurkistamaan löytyisikö tästä kirjasta jokin uusi näkökulma niihin vanhoihin herkkuihin!