Aavekauppiaan tytär

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

(Snake Agent, 2005)

Like 2012, 352s.

Suom. Marianna Leikomaa

Huh huh, nyt tuli kuitattua koko vuoden annos scifiä ja fantasiaa yhdellä kirjalla. Aavekauppiaan tytär on Liz Williamsin komisario Chen-sarjan avausosa ja ihan mainio kirja. Minun vanhat aivoni taisivat vain joutua liian kovalle koetukselle ja kirja nököttikin pari kuukautta puoliväliin luettuna hyllyssä odottamassa toista lukuyritystä.

Jossakin hamassa tulevaisuudessa, Singapore kolmessa, erään teollisuusjohtajan tyttären sielu päätyy taivaan sijasta helvettiin. Yliluonnollisiin rikoksiin erikoistunut komisario Chen saa tehtäväkseen selvittää, miksi sielu on helvettiin päätynyt. Vähitellen Chenille alkaa valjeta, että tyttöparan sielu onkin vielä pikkujuttu, sillä helvetissä näyttääkin olevan käynnissä jotakin pelottavan suurta ja tuhoisaa.

Williamsin luoma maailma on hyvin runsas ja itämaiseen mytologiaan ja historiaan perehtymättömälle varsin vieraskin. Sivuilla vilisee demoneja, jumalattaria, helvetin ministereitä ja helvetin eri tasoja, toinen toistaan omituisempia olioita aina mäyrä-teepannua myöten. Lukuisien erikoisuuksien mieleenpainaminen teki lukemisesta väsyttävää, mutta on pakko kehua Williamsin luoman maailman visuaalisuutta. Etenkin helvetin asukkaat kuvattiin melko lyhyesti, mutta erittäin mieleenpainuvasti. Parhaiten mieleeni jäi kummittelemaan taaksepäin osoittavat jalkaterät.

Kovin montaa seesteistä hetkeä kirjaan ei mahtunut, mikä ei periaatteessa haittaa, mutta toisaalta lukijana olisin halunnut välillä hengähtää. Kirjan loppukin oli sellaista rytinää, että pelkäsin tippuvani kyydistä. Ehkä muutaman kerran liian monesti pimeydestä ilmestyi käsi tai jokin muu uloke, joka vetäisi jonkun jonnekin, useimmiten vangiksi.

Joka tapauksessa Aavekauppiaan tytär on kokonaisuutena lukemisen arvoinen kirja, joka vain vaatii oikeanlaisen lukuvireen.

Peter Pan

J.M. Barrie: Peter Pan

Mukaillen kertonut Peter Oliver

(Peter Pan, tämä versio julkaistu alunperin 1990)

Kirjalito 1992, 108s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Kuvitus: Eric Kincaid

Myönnän heti tämän: en ole lukenut alkuperäistä Peter Pania millään kielellä, vaan Peter Panin tarina on tuttu lähinnä Disney-versioina. Luonnollisesti tiesin siis odottaa jotakin vähemmän siloiteltua, mutta enpä ollut varautunut siihen, että Peter Pan henkilönä olisi näin vastenmielinen. En nyt yritäkään olla tekemättä juonipaljastuksia, sillä sen verran tunnetusta tarinasta on kyse.

Peter Pan houkuttelee kolme lasta, Wendyn, Johnin ja Michaelin, mukaansa Mikä-Mikä-Maahan, joka on kaikille lapsille tuttu unen ja valveen rajamailta. Mikä-Mikä-Maassa ei ole järin seesteistä ja rauhallista, sillä petoeläimet jahtaavat punanahkoja, jotka jäljittävät merirosvoja, jotka puolestaan etsivät kadonneita poikia. Koko ajan täytyy siis olla varuillaan ja valmiina taisteluun.

John ja Michael sulautuvat vaivatta kadonneiden poikien joukkoon, Wendy taas ottaa hoitaakseen äidin roolin. Wendy laittaa ruokaa, siivoaa, pyykkää ja paikkaa sukkia, kertoo iltasatuja ja tuntuu olevan oikein tyytyväinen osaansa. Pikkuhiljaa pojat alkavat unohtaa menneisyytensä, mukaan lukien omat vanhempansa.

Peter Pan on ylimielinen ja itsekäs määräilijä, jota kaikki tuntuvat varauksetta ihailevan. Kapteeni koukku merirosvoineen on hurja ja raaka mies, kuten kunnon merirosvolle sopiikin. Hän haluaisi nitistää Peter Panin keinolla millä hyvänsä, mutta päätyykin itse krokotiilin vatsaan. Ruumiiden määrää en laskenut, mutta melkoinen joukko merirosvoja ja punanahkoja tässä heittää henkensä. Onneksi lapset osasivat sivuuttaa raaimmat jutut ja Mikä-Mikä-Maasta jäi heille taianomainen ja houkutteleva kuva.

Mutta vielä siitä Peter Panin ärsyttävyydestä. Peterin asenne Wendyä kohtaan on jonkinasteisesta ihailusta huolimatta alentuvaa. Ensinnäkin koko kirjaa vaivaa äärimmäisen stereotypinen sukupuoliroolitus. Toki kyseessä on vanha tarina ja sen jossain määrin ymmärtää, mutta voi ankeus Wendyn kohtaloa! Siinä vaiheessa kun Wendy, John ja Michael palaavat takaisin vanhempiensa luo muut kadonneet pojat mukanaan, lupaa Peter käydä noutamassa Wendyn luokseen viikoksi joka kevät - tekemään kevätsiivouksen. Peter tuntuu olevan kykenemätön empatiaan tai ylipäätään ajattelemaan muita ihmisiä. Ilmeisesti tässä pitäisi nähdä jotakin suurta symboliikkaa, mutta en siltikään ymmärrä! Äääh!

Kuvitus kirjassa on sentään ihan nättiä ja runsasta. Poikia miellytti erityisesti se, että merirosvot olivat myös kuvissa pelottavan näköisiä.

Maailmanlopun tyttö (Ota riski ja rakastu kirjaan)

Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö

(Apocalypse bébé, 2010)

Like 2012, 352s.

Suom. Einari Aaltonen

Virginie Despentesin Maailmanlopun tyttö määräytyi luettavakseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen myötä Tea with Anna Karenina -blogin Nooran määräyksestä. Despentesiltä olen aiemmin lukenut vain esikoisteoksen Pane mua, eikä siitä ole jäänyt muistiini käytännössä mitään muuta kuin nimi.

Maailmanlopun tyttö ehti kököttää hyllyssä pari kuukautta, ennen kuin tuntui oikealta hetkeltä tarttua siihen. Tavoistani poiketen luin takakannen etukäteen ja sen perusteella odotin edessä olevan jonkinlaisen raisun trillerin kadonneen teinitytön etsinnästä, vähän CSI:n tyyliin.

Kirja kuitenkin käynnistyy todella hitaasti. Tosin tuo teinityttö, Valentine, katoaa heti ensimmäisten sivujen aikana, mutta juttu ei oikein etene. Valentinea seuraamaan palkattu Lucie Toledo ei voisi vähempää välittää työstään, eikä kadonneen tytön kohtalo tunnu kiinnostavan senkään vertaa. Pitkällisen vatvonnan jälkeen Lucie päätyy etsimään tyttöä yhdessä Hyeenaksi nimetyn naisen kanssa ja vasta hän pistää asioihin vauhtia.

Mielestäni Despentes on parhaimmillaan kuvatessaan henkilöiden taustoja. Kerronta on noissa kohdissa taidokasta, sulavaa ja nautinnollista. Mutta se ei nyt aivan riittänyt. Tiedän, että Despentes on tunnettu ronskiudestaan ja tässäkin kirjassa on muutama roisi panokohtaus, mm. lesbo-orgiat. Silti olisin toivonut, että nämä kohtaukset olisivat uppoutuneet paremmin itse tarinaan, sillä nyt ne tuntuivat kovin teennäisiltä. Vähän kuin osa olisi lisätty vasta jälkikäteen. En myöskään tavoittanut kirjassa lainkaan tuota takakannessa mainittua "trilleriä". Ehkä Lucien välinpitämättömyys Valentinea kohtaan oli tarttuvaa, sillä minäkään en jaksanut olla tytöstä huolissani ja lähinnä ihmettelin lukiessani, että mikä ihme tässä on pointtina. Ja jos moitin panokohtauksia irrallisuudesta, niin loppu tuntui vielä teennäisemmältä. Se, mikä toimii 24:ssa, ei miellyttänyt minua tässä kirjassa.

Otin riskin, mutta en rakastunut vaikka välillä tykkäsinkin.

Kurt kuriirina

Erlend Loe: Kurt kuriirina

(Kurt kurér, 2010)

WSOY 2012, 286s.

Suom. Tuula Tuuva-Hietala

Kuvitus: Kim Hiorthøy

Viimeisimmällä kirjastoreissulla yhdestä hyllynpäädystä minua tuijotti tutun näköinen ukkeli, Kurt. Hymy nousi huulille välittömästi, sillä Erlend Loen Kurt-sarja on minusta hauska, eikä toki kovin perinteistä nuortenkirjallisuutta. (Suosikkiosani on ehdottomasti Kurttila, suosittelen!)

Kurt on lapsesta asti rakastanut trukkeja ja pitkään hän saikin työskennellä satamassa trukkikuskina. Tämän kirjan alkaessa tilanne on kuitenkin sellainen, että Kurt on huomannut olevansa enenevässä määrin laiturinomistaja Gunnarin henkilökohtainen avustaja, jolloin trukilla ajelulle on jäänyt koko ajan vähemmän aikaa. Kesken riemukkaiden juhlien Kurt välittää Gunnarille huolestuttavan viestin: Norja on sisällissodan partaalla. Pohjoisen kansat haluavat itsenäistyä ja kapinoivat minkä ehtivät, johtajanaan häijy Hektor Hellføkk. Kurt ilmoittautuu vapaaehtoiseksi kuriiriksi viemään viestiä Gunnarin veljelle pohjoiseen. Trukkimatka Pohjois-Norjaan on pitkä, haastava ja vaarallinenkin. Matkaseuraksi Kurtille änkeää (ilman lupaa) hänen poikansa Bud, sekä salaperäinen naishenkilö.

Kurt kuriirina ei ollut ihan yhtä hulvaton kuin Kurttila, mutta Loen kielenkäytöstä - ja onnistuneesta suomennoksesta - pidin silti. Todellisessa henkilössä Kurtin yksinkertaisuus olisi tuskastuttava piirre, mutta näin kirjan sivuilla yksinkertaisuus voi olla hyväksi. Kirjan luki hyvin nopeasti, sillä fontti on suurta ja kuviakin paljon.

"Kurtin sydän paisui, kun hän ohitti Eidsvollissa rakennuksen, jossa Norjan perustuslaki allekirjoitettiin 17. toukokuuta 1814. Hellføkk saisi hävetä, hän ajatteli. Aikoo tuhota sen hienon asian, mikä täällä tapahtui? Nyt kyllä!"

Pimeä yö, tähdetön taivas

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

(Full Dark, No Stars, 2010)

Tammi 2012, 355s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Stephen King on ehdottomasti yksi parhaista kertojista. Ainakin minun mittapuullani. Luin tämän neljän novellin kokoelman ensimmäisen kerran vuosi sitten englanniksi. Silloinkin pidin lukemastani, mutta ei-niin-täydellinen kielitaitoni hivenen söi lukunautintoa. Tällä kertaa sain heittäytyä karmeisiin kostotarinoihin ilman toistuvaa sanakirjaan turvautumista ja voi, miten minä nautin! Tai siis... hmmm... no, nautin kyllä, vaikka tarinat kauheita ovatkin. Vaikka joitakin juonenkäänteitä toki muistinkin, olin unohtanut vähintään tarpeeksi, jotta saatoin yllättyä ja järkyttyä uudestaan ja uudestaan.

Suosikikseni tällä toisella lukukerralla nousi kirjan päätösnovelli, Onnistunut avioliitto. Darcy Andersonille selviää vahingossa, yli 20 vuoden avioliiton jälkeen, ettei hän tunnekaan miestään niin hyvin kuin luuli tuntevansa.

"Tiesikö Darcy kaiken miehestään? Ei suinkaan. Eikä Bob tiennyt kaikkea hänestä - - Heillä oli onnistunut avioliitto, yksi niistä noin viidestäkymmenestä prosentista, jotka pelasivat pitemmän päälle. Hän uskoi sen samalla tavalla kyseenalaistamatta kuin uskoi painovoiman pitävän hänet maan pinnalla hänen kävellessään jalkakäytävällä.

Kunnes kävi eräänä iltana autotallissa."

Darcy joutuu kohtaamaan totuuden oman avioliittonsa kulissien takana, eikä se tietenkään ole helppoa.

Myös ne kolme muuta novellia ovat erittäin hyviä: 1922 on ehkä perinteisintä Kingiä, Iso kuski aiheutti minussa eniten halua sulkea silmät piinaavissa kohdissa ja Kahden kauppa herättää sellaisia "Mitä sinä tekisit?" -ajatuksia, joihin ei oikeastaan halua vastata rehellisesti.

Mitäpä tästä kirjasta muuta osaisi sanoa kuin sen, että tämä kannattaa lukea. Uskoisin, että tämä kirja sopii myös yleensä kauhu-genreä vältteleville lukijoille, sillä esimerkiksi yliluonnollisuuksia tässä esiintyy vain hitusen, jos ollenkaan.

Rubiininpuna

Kerstin Gier: Rubiininpuna

(Rubinrot, 2009)

Gummerus 2012, 342s.

Suom. Riitta Virkkunen

Juuri tätä olen kuulkaa kaivannut: hyvää nuortenkirjasarjaa, johon voisin hurahtaa kuten aikoinaan Stephenie Meyerin Houkutus- ja Maggie Stiefvaterin Väristys-sarjoihin. Virkistävää on muun muassa se, ettei Kerstin Gierin Rakkaus ei katso aikaa -trilogia sisällä vampyyreitä tai ihmissusia, keijuja tai maahisia vaan aikamatkailua. Ja vieläpä tällaisessa scifikammoisellekin sopivassa muodossa, ilman aikakoneita ja liikoja teknisiä yksityiskohtia. Kerrassaan verratonta!

16-vuotias Gwendolyn Shepherd perheineen elelee päällepäin aivan tavallista elämää. Heillä on kuitenkin varjeltavanaan uskomaton salaisuus. Gwendolynin suvussa kulkee erikoinen aikamatkustusgeeni, joka aktivoituu yleensä teini-iässä. Geenin periytymisen logiikka ei ole tiedossa, vain kantajien syntymäpäivät tiedetään etukäteen. Gwendolynin serkkua, Charlotte Montrosea, on koulutettu aikamatkustamista silmällä pitäen lapsesta asti, sillä tiettävästi hän on tuon geenin uusin kantaja. Yllätys - ja järkytys - on melkoinen, kun Gwendolyn huomaa huimauskohtauksen jälkeen siirtyneensä ajassa taaksepäin.

Aikamatkusteluun liittyy rutkasti salakähmäisyyttä, piilottelua ja peittelyä, vuosisataisia perinteitä ja jopa eräänlainen vartijoiden lahko. Vaikka Rubiininpuna onkin sarjan ensimmäinen osa ja sen vuoksi keskittyy paljolti tulevien tapahtumien pohjustamiseen, hurmaannuin täysin. Gwendolyn on maanläheinen tyttö, eikä tiedä aikamatkailusta juurikaan lukijaa enempää, joten häneen on helppo tykästyä. Niin, tietysti kirjaan mahtuu myös romantiikkaa, mutta mukavan luontevasti muiden tapahtumien lomassa eikä mitenkään korostetusti.

Sarjan jatko-osien julkaisuaikataulusta ei vielä löytynyt tietoa, mutta toivon pääseväni Gwendolynin seuraan jälleen mahdollisimman pian.

Poikamiestyttö

Hilja Valtonen: Poikamiestyttö

Otava 1966, 223s.

Poikamiestyttö on ensikosketukseni Hilja Valtosen kirjoihin. (Uskon nähneeni Vaimokkeen tai Varaventtiilin elokuvana, mutta sitä ei tässä tapauksessa lasketa.) Nimen perusteella odotin Poikamiestytöltä jotakin annipolvamaista kerrontaa itsenäisen, tuittupäisen nuoren naisen "taistelusta" innokkaita kosijoita vastaan. Mielestäni tämä oli kuitenkin hiukan totisempaa kirjallisuutta, vaikka kyllä kirjan päähenkilö Pia "Pii" Löytty onkin itsenäinen nuori nainen ja niitä liehittelijöitäkin löytyy.

Piin lapsuus on idyllinen, vaikka kaikki kyläläiset eivät katsokaan hyvällä sitä että poikamiehellä on kasvattitytär. Isi, oikealta nimeltään Isidol Stenman, on naimaton sotainvalidi, jonka toinen jalka on amputoitu puolireidestä. Yhdessä topakan karjalaistytön, Riikan, kanssa arki sujuu kuitenkin rutiinilla. Vasta aikuisena Piille selviää vähitellen, kenen lapsi hän oikeasti on.

Vaikka tietynlainen vakavuus ja apeus on läsnä koko ajan, Poikamiestyttöön mahtuu runsaasti myös ihmissuhdesotkuja ja nuorten naisten rentoa yhdessäoloa. Valtosen kieli yllätti, sillä se tuntui hyvin nykyaikaiselta. Yksi asia minua jäi tässä vaivaamaan. Jos Pii on löydetty hylättynä Stenmanin oven edestä ilman viestiä, mistä hänelle valikoitui sukunimeksi Löytty?

Valtosta on kehuttu todella paljon ja aion lukea häneltä jotakin muutakin. Ruskapäiviä löytyy omasta hyllystä, mutta ehdotuksia seuraavaksi Valtoseksi vastaanotetaan mielellään. :)

Annok Iplik

Roald Dahl: Annok Iplik

(Esiot Rot, 1990)

Art House 2002, 62s.

Suom. Sami Parkkinen

Annok Iplik on oikeastaan rakkauskertomus. Herra Hapuli on jo vuosia rakastanut kerrosta alempana asuvaa Rouva Hopiaa, mutta ei ole rohjennut kertoa tunteistaan. Herra Hapuli keskittyy parvekepuutarhaansa ja Rouva Hopia kasvattamaan Allu-kilpikonnastaan suurempaa. Herra Hapuli päättää avustaa Allua kasvamaan nopeammin ja punoo varsin harmittoman juonen, johon kuuluu kilpikonnankielinen loitsu, 140 erikokoista kilpikonnaa sekä kilpikonnankiikittäjä, jonka avulla voi siirrellä kilpikonnia parvekkeelta toiselle. Miehisellä logiikallaan Herra Hapuli päättelee, että kunhan Allu on saatu Rouva Hopiaa miellyttäviin mittoihin, tällä on aikaa rakastua Herra Hapuliin.

Yllättäen Herra Hapulin kosioyritykset eivät aiheuttaneet nuoremmassa pojassa samanlaista torjuvaa käytöstä kuin tytöt ja tykkääminen normaalisti saavat aikaan. Ehkäpä kilpikonnat olivat sen verran mielenkiintoisia ettei reppana hoksannut, mistä lopulta oli kyse. Verrattuna useimpiin Dahlin lastenkirjoihin Annok Iplik on hyvin kesy ja viaton, miltei vaisu. Ei tämä parasta Dahlia ole, mutta mukava satu joka tapauksessa.

Soita minulle, Helena!

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena!

Karisto 1947, 314s.

(Kuvassa uusin painos vuodelta 2010)

Jatketaan kevyehköllä kirjallisuudella. Soita minulle, Helena! on ollut minulle nimenä tuttu vuosikausia. Mutta kuten niin moni muukin (mm. Mainoskatkon Elegia), kuvittelin pitkään kirjan nimen viittaavan puhelimella soittamiseen. Äiti, joka on toki kaikki Helena-kirjat lukenut, meinasi tikahtua nauruun, kun mainitsin puhelimessa että nyt muuten tiedän että Helenaa pyydetään soittamaan viulua eikä puhelimella.

Soita minulle, Helena! on arkisen romanttinen ihmissuhdesoppa. Noin karkeasti lokeroituna. Helena aloittaa työt opettajana Junkkerin kylässä, tapaa pian Talastin Erkin ja seuraavassa hetkessä nuoret ovatkin jo kihloissa. Helena on eläväinen ja herttainen nainen, johon kaikki muut paitsi Erkin äiti tuntuvat ihastuvan välittömästi. Kosijoita Helenalla riittäisi, mutta hän ei moisista piittaa sillä puolisohan on jo valittuna.

Helenan elämää seurataan usean vuoden ajan. Välillä elämä on auvoista ja välillä myrskyää senkin edestä. Vanhahtava kieli antaa tarinalle herttaisen suomifilmisäväyksen, josta kyllä pidin, mutta johon piti vähän totutella. Dialogi on nykylukijan näkökulmasta huvittavan keikaroivaa, eikä juuri mitään haluta sanoa suoraan vaan kierrellen ja kaarrellen, kömpelösti vihjaillen. Muutamia outoja sanoja ja sanontojakin tuli vastaan, mm. "olla hupa maidolle". Tarkoittaako hupa samaa kuin olla perso?

Vaikka Soita minulle, Helena! ei kaikkien aikojen suosikkikirjojeni joukkoon nousekaan, luulen palaavani Helenan pariin myöhemmin. Ihan varmasti tulee taas niitä aikoja, kun varsin koruton ja kovin suomalainen romantiikka on juuri sitä, mitä kaipaan.

Nilviöt

Roald Dahl: Nilviöt

(The Twits, 1980)

WSOY 1991, 95s.

Suom. Sami Parkkinen

Meillä on pian edessä ongelma iltasatujen suhteen. Kohta on luettu kaikki pienille sopivat Dahlin kirjat, eikä meillä ole aavistustakaan, mitä sen jälkeen luetaan!

Tai no, tuosta "pienille sopivasta" voi varmaan olla myös toista mieltä. Nilviöt ei ole satu sieltä kilteimmästä päästä. Herra ja Rouva Nilviö ovat äärettömän rumia, haisevia ja ilkeitä ihmisiä. Eikä ilkeys rajoitu vain naapureihin ja muihin, vaan he ovat kauheita myös toisilleen. Ensin Rouva Nilviö pudotti lasisilmänsä miehensä oluttuoppiin, sitten Herra Nilviö piilotti sammakon Rouvan sänkyyn. Kostoksi Rouva Nilviö kokkasi miehelleen matospagettia ja niin edelleen. Herra Nilviöllä on rumassa puutarhassaan häkki ja siellä neljä lemmikkiapinaa, jotka myös saavat osansa julmuudesta. Apinat eivät ole lainkaan tyhmiä ja ne keksivätkin juonen, jonka avulla paha saa lopulta palkkansa.

Nilviöt oli ihan täydellinen kirja meidän pojille! Etenkin matospagetti kirvoitti sängyistä raikuvat ällötys-naurut ja isillekin piti yrittää aamuisin selittää, miten kauhean ällöttäviä Nilviöt ovatkaan. :) Ja kyllä minäkin tästä pidin, vaikka välillä jännitinkin sitä, meneekö ällöttävyydet liian pitkälle. Eivät menneet, minun mielestäni. Virkistävän kammottava kirja, jota suosittelen suuresti mikäli liian siloitellut sadut pitkästyttävät.

Salaisuuksia ilmassa

Sophie Kinsella: Salaisuuksia ilmassa

(Can You Keep A Secret?, 2003)

WSOY 2008, 336s.

Suom. Ulla Selkälä

Kaipasin lisää kevyttä, helppoa ja hauskaa luettavaa ja Kinsellan Salaisuuksia ilmassa täytti vaivatta kaikki nämä kriteerit.

25-vuotias Emma Corrigan on palaamassa työmatkalta Skotlannista, kun lentokone joutuu turbulenssiin. Emma on jo kentällä koettanut lievittää lentopelkoaan muutamalla drinkillä ja lentokoneen hurjat tärähdykset saavat hänet uskomaan, että maahansyöksy on väistämätön. Kauhuissaan Emma alkaa tunnustaa salaisuuksiaan bisnesluokan toiselle matkustajalle, amerikkalaismiehelle, joka saa kuulla mitä yksityisempiä paljastuksia. Kaikkien onneksi lentokone pääsee määränpäähänsä turvallisesti ja arkinen elämä voi jatkua. Ainakin siihen asti, kunnes Emman työpaikalle tulee yllätyskäynnille firman toinen omistaja, juuri tuo herra, joka sai lentokoneessa kuulla Emmasta kaiken...

Kinsellan huumori tuntuu uppoavan minuun mainiosti. Emma on varsin herttainen koheltaja, joka ajautuu väkisinkin kiusallisiin tilanteisiin, eikä myötähäpeältä voi välttyä. Hihittelin ja kihersin milloin millekin älyttömälle tilanteelle ja samalla pelkäsin sitä, kuinka ennalta-arvatta ja kliseinen loppu kirjalla mahtaa olla. No, eihän sitä loppuratkaisua voi kovin omaperäiseksi kehua, mutta sentään sinne päädytään vähän useampien mutkien mutkien kautta kuin aivan suoraviivaisimmassa hömpässä. Henkilöhahmoja täytyy vielä kehua erikseen, sillä sen verran monipuolisia, omituisia ja aidonoloisia tyyppejä tarinaan mahtuu.

Mitä huominen tuo tullessaan

Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

(The Book of Tomorrow, 2009)

Gummerus 2011 (pokkari), 415s.

Suom. Terhi Leskinen

16-vuotias Tamara Goodwin on tottunut yltäkylläiseen ökyelämään ja saamaan aina kaiken haluamansa. Kiittää hän ei osaa, eikä liiemmin ajatella muita kuin itseään. Tamaran ei ole tarvinnut murehtia tulevaisuudesta, mutta kun hänen isänsä tekee itsemurhan, kaikki muuttuu. Sen paremmin Tamara kuin hänen äitinsäkään ei ole ollut perillä perheen todellisesta taloudellisesta tilanteesta ja heidän on myytävä omaisuutensa kattaakseen velat. Tamara on katkera ja vihainen isälleen tämän tekemästä ratkaisusta ja äiti vajoaa syvälle omiin maailmoihinsa. He muuttavat maalle sukulaisten luokse hyvin vaatimattomiin oloihin Kilsaneyn linnan portinvartijan taloon ja tietysti Tamaralla on suuria sopeutumisvaikeuksia. Eno ja hänen vaimonsa tuntuvat omituisilta hyypiöiltä, eikä asuminen keskellä ei-mitään ole helppoa Dublinin vilinään tottuneelle. Kilsaneyn linnan rauniot ja läheinen luostari sekä sisar Ignatius tuovat kuitenkin edes hiukan sisältöä päiviin.

Vaikka Tamara löytää kirjastoautosta lukitun kirjan, jonka alunperin tyhjät sivut täyttyvät Tamaran omalla käsialalla kirjoitetuista mutta aina huomiselle päivätyistä päiväkirjamerkinnöistä, minusta tämän kirjan jännittävintä antia olivat perhesalaisuudet ja ihmissuhteet. Tamara on aluksi maailman rasittavin ja itsekeskeisin teini, johon olen pitkiin aikoihin törmännyt, mutta toki hän kasvaa ja kehittyy tarinan edetessä. (Kuka olisi arvannut... ;) )

Mitä huominen tuo tullessaan on periaatteessa melkoinen sillisalaatti, sillä niin monia eri aineksia siihen on ympätty. Mutta vaikka en silliä syökään, tämä kirja oli kyllä juuri sellaista viihdettä, mitä tähän väliin kaipasinkin. Ei ihan perus hömppää, mutta kuitenkin sopivasti sitäkin. Syksyllä ilmestyy suomeksi Ahernin kahdeksas kirja, Tapaaminen elämän kanssa, jota odotan jo innolla.

Jali ja Lasihissi

Roald Dahl: Jali ja lasihissi

(Charlie and the Great Glass Elevator, 1972)

Art House 2000, 190s.

Suom. Päivi Heininen

Jalin ja suklaatehtaan jälkeen oli tietysti äärimmäisen luontevaa ottaa seuraavaksi iltasatukirjaksi tämä jatko-osa, Jali ja lasihissi. Jalin tarina jatkuukin heti siitä mihin viimeksi jäätiin, eli Jalin perheen kotoa, missä koko perhe Villi Vonkka mukaan luettuna ahtautuu lasihissiin ja aloittaa matkan suklaatehtaaseen. Ikävä kyllä matka ei sujukaan ihan mutkattomasti, vaan vahingossa lasihissi nousee aivan liian korkealle, linnunradalle asti. Siellä leijailee myös upouusi avaruushotelli, jonne Jali ja muut käyvät kurkistamassa. Avaruushotellia ei ole vielä avattu, mutta tyhjä se ei ole, sillä sen ovat vallanneet varsin karmeat matosoturit.

Kun muutamien täpärien tilanteiden jälkeen saavutaan jälleen takaisin maanpinnalle ja suklaatehtaaseen, ajaudutaankin uuden ongelman eteen. Jalin sängyssä makaavat isovanhemmat, eli kaikki muut paitsi isoisä Julius, innostuvat nimittäin aivan liikaa Villi Vonkan nuorentavista tableteista. Kaksi heistä muuttuu pikkuvauvoiksi, mutta isoäiti Joriinalle käy vielä huonommin, sillä hänestä tulee miinus.

Vauhdikasta menoa siis, välillä aika hurjaakin. Ei tämä aivan Suklaatehtaan veroinen kertomus ollut, mutta varsin mainio tarina joka tapauksessa. Poikia vähän hirvitti ne matosoturit, mutta eivät ne (onneksi!) yöunia kuitenkaan vieneet.

Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Otava 2009, 358s.

No niin, nyt on tähän mennessä ilmestyneet Kuopio-sarjan kirjat luettu. Ikävä kyllä tämä ja edellinen osa, Lakanasiivet, eivät ole olleet minulle niitä onnistuneimpia lukuelämyksiä. Tämän lukeminen oli kovin hidasta ja turhauttavaa, kerron kohta miksi.

Neidonkengän tapahtumat sijoittuvat jatkosodan aikaan, kesäkuun 9. päivään vuonna 1942. Anna Tuomi työskentelee edelleen Tatrassa, pitää pystyssä kotia ja hoitaa lapsiaan, jotka ovat tulleet Pielavedeltä takaisin kotiin. Juho Tiihonen on saanut tiedon oppikouluun pääsystä ja siitähän riittää iloa koko pihapiirille. Pääasiassa kirjassa keskitytään kuitenkin Saaralottaan, joka uskoo törmänneensä isäänsä sekä Helvin tyttäreen Mariin, joka on saavuttanut sen haastavan iän, jolloin ollaan aikuisuuden kynnyksellä.

Vaikka sotaa käydään rintamalla "siellä jossakin", on se kuitenkin arjessa koko ajan läsnä. Kuopiossakin on runsaasti saksalaisia sotilaita, joihin kukin suhtautuu tavallaan - tai jättää suhtautumatta. Marieke Candrix, belgialainen toimittaja, tutustuu kaupunkiin Lehtivaaran ja Ensio Mertasen opastuksella, vaikka ulkomaalaista ei mielellään ihan kaikkialle päästetäkään.

Vaikka Marieke Candrixin näkökulma ja tausta ovat mielenkiintoisia, olisin mieluiten - jälleen kerran - keskittynyt Tuomen naisiin ja heidän arkeensa. Suurin tuskastumiseni tämän kirjan kanssa johtuikin juuri siitä, että Anna jäi auttamatta sivuhahmoksi. Olen enemmän arjen kuin suuren draaman ystävä: minua kiinnostaa paljon enemmän se, miten sota-aikana pärjättiin arjessa kuin elostelijoiden ihmissuhdekiemurat.

Neidonkenkä ei missään nimessä ole huono kirja. Kähkönen on taitava kertoja ja erilaiset murteet istuvat tekstiin harvinaisen luontevasti. Ja ihan varmasti tulen jossakin vaiheessa lukemaan sarjan seuraavan osan, joka ilmestyy syksyllä. Mutta ehkä en pidä sen kanssa mitään kiirettä, vaan annan tämän kohtuuttoman pettymyksen ensin laantua.