Rakkautta ja vasta-aineita

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita
Into 2016, 76s.

Anna Elina Isoaron toinen runoteos, Rakkautta ja vasta-aineita, tarjosi aivan loistavaa seuraa sellaisena iltana kun perheen kaikki miehet väsähtivät puoli yhdeksään mennessä. Makasin sohvalla, nautin hiljaisuudesta ja luin runokirjallisen verran mainioita ajatuksia ja huomioita raskaudesta, synnytyksestä ja äitiyden ensihetkistä.

Isoaron ote on ihailtavan ronski ja kuitenkin koskettava. Hän ei silottele mitään, vaan läväyttää sanoiksi aika lailla kaiken sen, mitä aiheesta voi sanoa. Ihastuin jo kirjan prologiin, joka kuvaa erittäin osuvasti ja  kiihtyvällä rytmillä synnytyksen etenemisen. Yksittäisiä sanoja, tuntemuksia, tekoja, käskyjä ja lopulta:

" - - Supistus. PON-NIS-TUS!
Helpotus. Liikutus.
Ihmetys. Hämmennys.
Lempeys.
Äitiys."

Kuten todellisuudessa, ei raskaus näissä runoissakaan ole aina helppo ja etene vaivattomasti synnytykseen ja tuhisevaan vauvaan.

" - - Vielä pari viikkoa sitten taimi taivutti aurinkoon,
pikkuruinen tiuku tykytti

             tietämättäni niin kauan 

olen ollut hauta."

Runojen muodot vaihtelevat rohkeasti tarpeen mukaan. Mukana on perinteisempien runojen lisäksi muun muassa kirje joulupukille; muutamia lääkärin lausuntoja; kaksi loistavaa laulua joista toinen kuvaa lapsiperheen arkea muskaribiisin muodossa ja toinen on Lörpötys-laulun säveleen sopiva "keskustelu" äitien ja päättäjien välillä sekä sellainen muotoon kirjoitettu runo. (Pahoittelen runosanastoni puutteellisuutta. Luultavasti niille runoille, joissa teksti on aseteltu jonkin asian muotoiseksi, on olemassa ihan päteväkin nimitys.) Omaksi suosikikseni nousi kuitenkin Prisman parkkihalli -larppi, jossa pelattavana hahmona on yli 30-vuotias Heidi (tms. tavallinen nimi ikäluokassa), parin-kolmen lapsen kotiäiti. Ihan mahtava ajatus!

Ainoa miinus tulee jo toisella lukukerralla pettäneestä liimauksesta. Toivottavasti painoksen muissa kirjoissa liima pitää sivut paikoillaan useamman lukukerran verran.

Rakkautta ja vasta-aineita sopii erikoisen hyvin kaikille niille, joita vanhemmuus tavalla tai toisella koskettaa tai kiinnostaa. Ihastuin Isoaron hersyvään tyyliin, joten ehdottomasti täytyy hankkia luettavaksi hänen esikoisteoksensakin.

Status Squaw

Achdé, Morrisia muikaillen: Status Squaw,
Lucky Luken uudet seikkailut
(Statue Squaw, 2015)
Egmont Kustannus 2016, 46s.
Suom. Annukka Kolehmainen

Lucky Luke on minulle hyvin tuttu jo lapsuudesta. Yksinäisen cowboyn seikkailuja tuli luettua uudestaan ja uudestaan ja vain vähän liioitellen totean, että kirjastoauton sarjakuvatarjonnasta lainattiin aina kaikki Lucky Luket (lausutaan tietenkin Lakki Luke, kuten silloin lapsuudessakin) ja Asterixit, mitä tarjolla oli. En ole Lucky Lukea (tai niitä Asterixejakaan) mihinkään unohtanut, vaan edelleen luen niitä aktiivisesti. Jostakin syystä en vain ole tullut bloganneeksi niistä.

Nyt on kuitenkin aika esitellä nuoren Lucky Luken uusia seikkailuja. Jopa varjoaan nopeammin ampuvalla cowboylla on takanaan lapsuus, johon tämän albumin avulla voi kurkistaa.

Kid Lucky on sellainen poika, joka ei juuri paikoillaan pysy. Hänellä on paljon ystäviä ja loputtomasti tekemistä. Topakan Martha-tätinsä tiukan valvonnan alaisenakin Kid ajautuu toisinaan kiperiin tilanteisiin, vaikka useimmiten pahimmat kolhut osuvat kavereille. Eniten haastetta tuottavat kylpypäivät ja suloinen Joannie, johon Kid haluaisi tehdä vaikutuksen, mutta ei yrityksistään ja onnekkuudestaan huolimatta oikein osaa.

Status Squaw koostuu pääasiassa yhden sivun mittaisista tarinoista, joissa ruutujen määrä vaihtelee tarinan tarpeiden mukaan. Minun silmiini Achdén kuvitus on aivan Morrisin tasoista. En usko, että osaisin erottaa heidän piirroksiaan toisistaan, jos jostain syystä niin pitäisi yrittää tehdä. Sarjakuvien huumori on kepeää ja koko perheelle sopivaa. Jokaisen sivun alalaidassa on lyhyt tietoisku jostakin kyseiseen sarjakuvaan liittyvästä aiheesta. Olen aina tykännyt niistä tietosivuista, joita joissakin Lucky Luke -albumeissa on ja vaikka nämä parin lauseen infot eivät aivan vedä vertoja suttuisille mustavalkovalokuville, tuovat ne kuitenkin mukavan lisän tähän albumiin.

Lapsi-Luken lisäksi tämän albumin sivuilla vilahtaa myös aikuinen Lucky Luke. Muutamassa yhden sivun tarinassa Kid Lucky näkee välähdyksiä joko todellisesta tai kuvitellusta aikuisuudestaan. Tämän lisäksi Status Squaw päättyy lyhyeen jouluspesiaaliin, jossa yhdistyvät kivasti sekä nuori että aikuinen Lucky Luke.

Status Squaw on sopiva sekoitus vanhaa tuttua villiä länttä ja ehtiväisen lapsen toilailuja.

Kahvia komeille miehille

Alexander McCall Smith: Kahvia komeille miehille
(The Handsome Man's Deluxe Café, 2016)
Otava 2016, 352s.
Suom. Outi Järvinen

"Kaikilla miehillä on heikkoutensa - vaikka he koettavat teeskennellä ettei niitä ole, aina on jotain. Mutta jos niistä tietää etukäteen, niiden kanssa pystyy elämään. Ongelmia aiheuttavat vain ne viat, jotka pysyvät piilossa."

Jos jokin kuuluu kesään, niin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -sarja. Kahvia komeille miehille on jo sarjan 15. osa, mutta ainakin minua sarjan perusidea jaksaa viehättää edelleen.

Mma Ramotswe ja Mma Makutsi saavat tutkittavakseen mielenkiintoisen tapauksen: erääseen taloon on ilmaantunut nainen, joka ei muista edes omaa nimeään, menneisyydestään puhumattakaan. Ensimmäistä kertaa Naisten etsivätoimisto nro. 1 etsii jotakin niin vaikeasti löydettävää, kuin henkilön historia.

Mma Ramotswen aviomies, J.L.B. Matekoni, joutuu tekemään raskaan ratkaisun kun hänen autokorjaamollaan on taloudellisia vaikeuksia. Mma Makutsi taas päättää pistää pystyyn kahvilan, mutta sellaisen perustaminen ei olekaan aivan mutkatonta, vaikka rahaa olisikin.

Tykkäsin jälleen Mma Ramotswen rauhallisuudesta ja tyyneydestä. Mma Makutsi on varsin räyhäkkä ja ilkeilee mielellään korjaamossa työskentelevälle Charlielle, joka tosin osaa pitää puolensa. Juoni on yksinkertainen ja oikeastaan aika hidas, mutta minuun tämä raukeus puree. En tiedä, miten McCall Smith tekee tämän, mutta hän on kyllä mestari kirjoittamaan viihdyttävää tekstiä, jossa ei suuria jännitteitä pääse syntymään.

Suosittelen erityisesti kiireettömiin hellelomapäiviin.

The One Plus One

Jojo Moyes: The One Plus One
Penguin Books 2015, 12h 19min.
Lukijat: Elizabeth Bower, Ben Elliot, Nicola Stanton & Steven France

The One Plus One on neljäs lukemani/kuuntelemani Jojo Moyesin kirja. Toisin kuin Kerro minulle jotain hyvää tai Jos olisit tässä, The One Plus One on hyvinkin perinteinen hömppäkirja ilman mitään isompia teemoja.

Jess Thomas on kahta työtä tekevä kahden lapsen äiti, jonka masentunut mies on muuttanut äitinsä luo kaksi vuotta sitten. Rahallisesti Jess on jatkuvasti tiukilla, mutta hän tekee parhaansa. Jessin poikapuoli, Nick, pukeutuu vähän massasta poikkeavasti ja käyttää maskaraa, minkä vuoksi hän on jatkuvasti paikallisten kovisten riepoteltavana. Tanzie-tytär taas on matemaattisesti hyvin lahjakas ja opettajat suosittelevatkin hänelle kallista yksityiskoulua, joka voisi tarjota hänelle laadukkaampaa ja monipuolisempaa opetusta.

Ed Nichols taas on hyvin menestyvä mies, joka on onnistunut sotkemaan asiansa pahasti. Lyhyessä ajassa hänen elämänsä menee täysin uusiksi, eikä lainkaan toivotulla tavalla.

Muutaman sattuman summana Jess, Ed, Tanzie, Nick ja Thomasin perheen koira, päätyvät ajamaan usean päivän matkan Skotlantiin (Tanzien pahoinvointitaipumuksen vuoksi on ajettava hitaasti), ja totta kai tarina taipuu romanttiseen suuntaan.

Kuuntelin tämän äänikirjana cd-levyiltä. Overdriveen tottuneena on kyllä todettava, että cd:t ovat vaivalloisia kuunneltavia. Cd:tä ei voi pysäyttää mihin tahansa kohtaan, ainakaan jos toivoo löytävänsä kohdan helposti myöhemmin. Välillä tuntuikin, että keskityin enemmän kyttäämään seuraavaa kappaleen vaihdosta, kuin itse tarinaa. Lisäksi ainakin tässä äänikirjassa useimmissa kappaleenvaihdoskohdissa (siis niissä kohdissa kun cd-soittimen näyttöön tuli uusi numero) levy jotenkin oudosti hyppäsi parin sanan yli. Onneksi minulla oli käytössäni myös kirjaversio, josta saatoin tarkistaa mitä jäi kuulematta.

Mitä itse tarinaan tulee, niin ihan oli leppoinen. Jonkin verran oli ennalta-arvattavuutta, mutta ei vaivaksi asti. Hahmot olivat mukavan monipuolisia ja tykkäsin siitä, kuinka jokaiselle päähenkilölle oli oma lukijansa, vaikka kerronta ei minä-muotoista ollutkaan.

Yksi asia minua kyllä häiritsi. Kirjassa on kohtaus, jossa Tanzie joutuu Nickin kiusaajien ahdistelemaksi. Hän kirkuu hädissään ja perheen koira syöksyy aidan läpi paikalle, mutta jää auton alle. Kun Tanzien huudon hälyttämät Jess ja Nick ehtivät ulos talosta, he menevät suoraan koiran luo. Samoin tekevät paikalle tulevat naapurit. Lapsi oli juuri vaarassa joutua ties millaisen käsittelyn kohteeksi, mutta kukaan ei välitä siitä, koska koira jäi auton alle?

No mutta. Epäolennaisuudet sikseen, The One Plus One tarjosi miellyttävää viihdykettä käsityön ohelle. En ollut muuten edes tajunnut, kuinka paljon Jojo Moyes on jo kirjoittanut. Näitähän riittää luettavaksi/kuunneltavaksi vielä pitkäksi aikaa, jos vain jostain osuu kohdalle.

Herra Gummi ja tanssiva karhu

Andy Stanton: Herra Gummi ja tanssiva karhu
(Mr Gum and the Dancing Bear, 2008)
 Kustantamo S&S 2016, 239s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: David Tazzyman

En osaa sanoa kuka meillä ilahtui eniten, kun postimies kävi tuomassa uusimman Herra Gummi -kirjan. Minua nauratti jo etukäteen, koska tiesin odottaa päätöntä hauskuuttamista ja juonta, jota ei voisi mitenkään väittää ennalta-arvattavaksi. Isommilla lapsilla oli jo ennen lukemisen aloittamista sellainen leveä, odottava virnistys, josta päätellen aiempien kirjojen iloinen pöhköys on jättänyt hilpeät muistot.

Herra Gummi ja tanssiva karhu on sarjan viides osa. Lamonen-Pulin kaupunkiin, puiston penkille ilmestyy kuin tyhjästä karhu. Se on vähän masentuneen näköinen ja vain ynähtelee laiskasti Pollylle, joka yrittää kovasti selvittää kuinka voisi olla sille avuksi. Ennen kuin Polly ehtii auttaa Riippulukoksi nimeämäänsä karhua, Herra Gummi ja Ville Viljami Kolmas kaappaavat sen ja pakottavat tanssimaan pikkukapakoissa maksua vastaan. Polly ei tietänkään jää seuraamaan touhua sivusta, vaan pelastaa Riippulukon kaksikon kynsistä. Luvassa on erikoinen seikkailu Nantucketin Kutkutus -nimisellä laivalla, jota pitää komennossaan vähän mielenvikainen kapteeni Brasilia.

Tässä vaiheessa toivoisin, että olisin malttanut lukemisen lomassa laittaa tavalla tai toisella muistiin ne kirjan maukkaimmat kohdat. Näin jälkikäteen en onnistunut löytämään niitä kikatuttavimpia sutkautuksia. Nauraa sai jälleen kerran monet monituiset kerrat. Minulle juoni oli toissijainen seikka, sillä nautin niin kovasti kerronnan persoonallisuudesta ja Kapari-Jatan loistavasta suomennoksesta. Kuvitus on sekin hauskan ilmeikästä ja tyyliin täydellisesti sopivaa.

Niin paljon kuin tämän kirjan parissa viihdyinkin ja Stantonin tyyliä rakastan, tällä kertaa on pakko antaa hiukan kritiikkiäkin. Jostakin syystä kirjassa kuvataan hyväksyttävänä ja täysin luontevana sitä, että pilkataan jonkun ylipainoa. Joonatan Kare -hahmo on hyvin isokokoinen mies, joka rakastaa syömistä. Tässä kirjassa on kohtaus, jossa Polly, Riippulukko ja Kare rysähtävät kuumailmapallolla viidakkoon ja siinä rytinän keskellä Kare käskee Pollya tarttumaan läskeihinsä. Jo tämä särähti pahasti. Ikävä kyllä Kareen painolle nauretaan vielä rumemmin kirjan lopussa.

No, jos nyt kuitenkin jätän tuon Kareen ruman kohtelun taka-alalle, niin kirja oli juuri sellainen kuin odotinkin. Tässä riitti vauhtia, yllätyksiä ja hauskoja juttuja. Tuli myös todistettua se, että lukemalla oppii uusia asioita: tämän kirjan myötä lapset oppivat, mitä tarkoittaa 'olla kännissä'.

Viimeinen sana

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014, 213s.

Viimeinen sana on nököttänyt hyllyssä lukemattomana hävettävän kauan. Alunperin minua hirvitti kirjan aihe, kouluammuskelu. Rankka aihe, jonka lukemiseen tunsin tarvitsevani sopivan mielialan (jota ei koskaan tuntunut tulevan). Sitten kuulin, että oikeastaan kirjassa on huomattavasti enemmän filosofointia, mikä taas uuvutti jo etukäteen.

Nyt kuitenkin päätin, että Viimeinen sana ansaitsee ainakin lukuyrityksen ja niin tulikin luettua koko kirja.

Franz on lukiota käyvä omalaatuinen nuori mies. Hänen suurin unelmansa on tulla (vähintään) Suomen suurimmaksi filosofiksi. Kavereita on noin yksi, aseita rakastava Kolehmainen. Koulussa Franzia kiusataan törkeästi, mutta ketään ei kiinnosta puuttua asiaan, jos nyt yksikään aikuinen on edes asiasta tietoinen. Kotona Franz käyttäytyy törkeästi ja suhtautuu alentavasti vanhempiinsa, jotka ovat poikansa kanssa aika hukassa. Hetken aikaa Franzin elämässä näyttää alkavan ihana ajanjakso, kun kuvioihin astuu Virpi. Siinä missä Franz jotenkin kieroutuneesti hullaantuu Virpiin, tämä käyttää Franzia törkeästi hyväkseen.

Tässäpä kirja, joka on täynnä vastenmielisiä ihmisiä. Ainoat sympatian häivähdykset tunsin Franzin vanhempia kohtaan, kaikki muut olivat aivan kauheita. Franz on täynnä omaa erinomaisuuttaan, joka ei kuitenkaan lukijalle välity - eikä varmaan ole tarkoituskaan välittyä. Hänen filosofiansa on puuduttavaa ja (oman tulkintani mukaan) tekoälykästä. Silti, vaikka Franz kuinka kuvittelee olevansa älykkäämpi kuin suurin piirtein kukaan, hän ei tunnu huomaavan lainkaan, kuinka vääristynyt hänen ja Virpin välinen "suhde" on.

Sitä pelkäämääni kouluammuskelua käsiteltiin hyvin ohimennen. Kirjan pääasiallinen tarkoitus onkin kai yrittää kuvata, millaiset syyt äärimmäiseen tekoon voivat johtaa. Franz on vain niin äärettömän vaikeasti ymmärrettävä hahmo, ettei mitään rajaa. En ymmärtänyt, miksi hän kokee tarpeelliseksi kuskata Virpille herkkuja keskellä yötä ja vielä vähemmän ymmärsin, mitä hän koki voittavansa ammuskelulla.

Viimeinen sana on ihan vetävästi kirjoitettu, mutta ne Franzin filosofoinnit olivat harvinaisen turruttavaa luettavaa. Tunnetasolla en kokenut mitään suuria, mutta tulipahan luettua.

Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016, 110s.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, pian täysi-ikäistyvästä transnuoresta. Peetulle on aina ollut selvää, että hän on poika, vaikka ympäristö ja yhteiskunta onkin alunperin luokitellut hänet tytöksi. Kesän jälkeen Peetu täyttää 18 ja pääsee rintojenpoistoleikkaukseen. Peetulle operaatio on selkeä vedenjakaja: siitä alkaa uusi ajanlasku.

Odotin tältä ohkaiselta kirjalta paljon. Aihe on tärkeä ja sellainen, josta en juuri mitään tiedä. Harmikseni kirja ei vastannut odotuksiani. Etenkin tunnetasolla tarina jätti ärsyttävän kylmäksi. Ehkä suurin ongelma minulle oli Peetu itse. Hän on ikänsäkin huomioiden hämmentävän itsekeskeinen. Totta kai sukupuolen vaihtaminen on iso asia ja pelottavakin, vaikka sitä olisi lapsesta asti toivonut. Mutta silti. Peetu odottaa jokaisen ymmärtävän häntä väsymättä, ilman että hän oikeastaan vaivautuisi ajatuksistaan, tunteistaan tai peloistaan edes liikoja puhumaan. (Ainakaan enää prosessin tässä vaiheessa, kenties hän on puhunut kaiken jo aiemmin. Vaikea sanoa.) Totta kai se suurin konkreettinen muutos on tapahtumassa Peetulle itselleen, mutta kuten kirjassakin mainitaan, myös muiden roolit muuttuvat.

Tykkäsin eniten Peetun ja hänen isänsä purjelentokuvauksista. Ilmassa kumpikin on vapaampi puhumaan jos siltä tuntuu, mutta hiljaakin voi olla. Isä on selvästi hyväksynyt jo ajat sitten ajatuksen siitä, että tytär onkin poika. Murheita ja mietittävää riittää silti isälläkin.

Olisin halunnut tykätä tästä huomattavasti enemmän. Peetu oli kuitenkin henkilönä niin väsyttävä ja asioiden käsittely liian pinnallista minun makuuni. Lisäksi korjaan asiavirheen, jonka kirjassa huomasin: Peetun soittoäänenä oleva Monty Pythonin biisi on nimeltään Every Sperm is Sacred, ei Seed.

Voro

Janne Kukkonen: Voro, Kolmen kuninkaan aarre
Like 2016, 280s.

Janne Kukkosen muhkea fantasiaseikkailu Voro on laadukas sarjakuvaromaani. Luin tämän yhdeltä istumalta heti samana päivänä, kun kirjan sain käsiini. Tarina käynnistyy varmasti ja vauhdikkaasti, eikä meno hyydy hetkeksikään.

Lilja on nuori tyttö, joka haaveilee urasta mestarivarkaana. Entinen huippuvaras Seamus on opettanut Liljaa parhaansa mukaan, mutta varkaiden killan mestari ei tytöstä liiemmin välitä. Toimeliaana tyttönä Lilja ottaa ohjat omiin käsiinsä ja tulee hankkiutuneeksi seikkailuun, joka hirvittäisi kokeneintakin rosvoa.

Takakannen teksti albumin sopivuudesta 'kaikenikäisille lukijoille' on harmillisen harhaanjohtava. Ehdin jo innostua ajatuksesta, että molemmat koululaisetkin lukisivat tämän ja voisimme yhdessä jutella tarinasta. Pojatkin innostuivat, mutta Liljan seikkailut ovat sen verran vaarallisia, verisiä ja pelottavia, että esimerkiksi minun 10-vuotiaani ei uskaltanut lukea tätä puoliväliä pitemmälle. Vaikka lasten puolesta harmittaakin, minä viihdyin Voron parissa erittäin hyvin.

Kukkosen piirrostyylistä minulle tulee mieleen Luke Pearsonin Hilda ja kivipeikko, vaikka toki tässä mennään huomattavasti hurjempaan suuntaan niin visuaalisesti kuin tarinallisestikin. Kukkonen hyödyntää tilan loistavasti eikä tyydy perinteiseen ruutujakoon. Alkuun hiukan petyin siihen, että albumi on mustavalkoinen, mutta nopeasti unohdin värien puuttumisen ja annoin tarinan viedä. Kielellisesti Vorossa on jonkin verran kömpelyyttä, kun esimerkiksi kirjakielinen puhe saattaa äkkiä lipsahtaa puhekieleksi ja murre vaihtua toiseen kesken lauseen.

Voro on hieno, melko perinteiseen fantasiamaailmaan sijoittuva seikkailu, joka vakuuttaa etenkin visuaalisuudellaan. Ilahtuisin isosti, mikäli Liljan seikkailuille tulisi myöhemmin jatkoa.




Lisäys 1: Oli pakko tulla vielä lisäämään, että tuo oma jälkikasvu on hyvin herkkää sorttia. Luulisin, että keskiverto 10v. ei mitenkään määrättömästi Liljan seikkailuista pelästyisi.

Lisäys 2: Sitä ihmettelen kyllä, että mistä tällainen Janne Kukkonen yhtäkkiä putkahti? Että miten joku voi muka debytoida näin laadukkaalla ja muhkealla sarjakuva-albumilla? Ihan mieletöntä.

Saako lähettää terveisiä?

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä?
Tammi 2011, 69s.

Vähän aikaa sitten luin hauskan runokirjan ja kyselin vinkkejä muista helposti lähestyttävistä, kepeistä runoista. Siina ystävällisesti vinkkasi Pilvi Pääkkösen Saako lähettää terveisiä? -kirjan olemassaolosta, joten ei muuta kuin varaus kirjastoon ja lukemaan.

Aloitin muuten tämän lukemisen lasten kevätjuhlissa. Tarkemmin sanoen varsinaisen ohjelman alkua odotellessa. Lasten mielestä oli muka vähän noloa, että äiti istui nenä kirjassa, mutta en kai minä nyt jaksanut seiniäkään toljotella.

Pilvi Pääkkösen esikoisteos sisältää enimmäkseen miellyttävän lyhkäisiä proosarunoja. Niissä sanaillaan veikeästi ja estoitta, annetaan sanojen juosta.

Toisinaan ihminen haluaa vain mönkiä auton alle, tuijottaa pölyistä pakoputkea ja jättää kaiken silleen. Toisinaan ihminen tahtoo paukkua ja kolista ja kuulla kaiun vastaavan kuumista seinistä, haistaa meren tuoksun, kun renkaat sutivat pehmeää hiekkaa. Toisinaan hän muistaa taakseen jäävät jäljet, poikki märän sannan, kohti ulappaa. Askelten välissä kiemurtaa hento jälki, leikkisä piirto, kuin kevyen pyrstön huitoma

Proosarunojen lisäksi kirjasta löytyy muun muassa runo, joka on rakenteeltaan ja pitkälti ilmaisultaankin kyselylomakkeen kaltainen. Se oli lempparini, koska kyseinen runo pyrki kartoittamaan lukuharrastusta.

Saako lähettää terveisiä? oli mukavaa luettavaa. Johtuneeko sitten lukuolosuhteista vai mistä, mutta minusta tämä oli kivan kesäinen.

Tulevaisuuden arabi 2

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2, Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985)
(L'arabe du futur 2. Une jeunesse au Moyen-Orient (1984-1985), 2015
WSOY 2016, 158s.
Suom. Saara Pääkkönen

Tulevaisuuden arabi 2 jatkaa saumattomasti edellisen osan muisteloita Riad Sattoufin lapsuudesta Lähi-idässä. Kirja jopa alkaa luvusta viisi, eli suosittelen lukemaan ensimmäisen osan ennen tätä.

Riadin perhe asuu Syyriassa, Tirma'lan kylässä lähellä Homsin kaupunkia. Kylä on hyvin vaatimaton, ankea oikeastaan. Riadin isä suunnittelee rakennuttavansa perheelle upean talon omistamalleen pellolle, mutta puheet ovat tekoja suurempia. Äiti pysyy enimmäkseen kotona hoitamassa Riadin pikkuveljeä. Riad aloittaa koulun muovisessa koulupuvussa, ylpeänä uudesta repustaan. Opettaja on lempeäkasvoinen nainen, joka hutkii kepillä käsille pienimmästäkin rikkeestä. 

Albumi on jollain ovelalla tavalla rankka, mutta humoristinen. En minä ääneen nauranut, mutta erittäin tervetullutta keveyttäkin kamalien tapahtumien vastapainoksi löytyi.

Tämän bloggauksen olisin voinut tehdä nopeimmin leikkaamalla ja liimaamalla ensimmäisestä Tulevaisuuden arabista kirjoittamani tekstin tähän. Lukukokemus oli hyvin samanlainen: Riadin isä sanelee perheen tekemiset, mutta ei vaikuta mitenkään erikoisen kiinnostuneelta varsinaisesta perhe-elämästä. Tärkeintä on asua lähellä omaa äitiä ja yrittää hankkia vaikutusvaltaisia ystäviä. Riadin äiti luovii jossain omituisessa välitilassa, yrittäen elää länsimaisesti hyvin vaatimattomissa (ja vaativissa) oloissa keskellä hyvin tiukkaa muslimiyhteisöä. Riad itse taas on muuttuviin olosuhteisiin joustavasti sopeutuva lapsi, jota tosin edelleen pelottaa ja itkettää herkästi. 

Sattoufin muistelmille on luvassa jatkoa ja edelleen jään mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan tarina kulkee. 

End of Watch

Stephen King: End of Watch
Hodder & Stoughton 2016, 351s.

End of Watch on Stephen Kingin Hodges-trilogian viimeinen osa. Itsenäisenä kirjana tämä tuskin on oikein mistään kotoisin, joten suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä.

Edellisen osan lopussa tehtiin selväksi, ettei Mr Mercedeksenä tunnettu Brady Hartsfield olekaan niin aivokuollut kuin kaikki luulivat. Tässä kirjassa alkaakin tapahtua nopeasti ja paljon, kun tavalla tai toisella Hartsfieldiin liittyviä ihmisiä alkaa kuolla oman käden kautta. Hodges ja Holly Gibney, etsivätoimisto Finders Keepersin toinen osakas, alkavat tietenkin tutkia asiaa ja tuota pikaa uidaankin jo syvissä vesissä.

End of Watch on hyvin vetävä kirja. Ikävä kyllä se on myös vähän kankeasti koottu. Aivan liian monta kertaa hyvä jännite katkeaa takaumaan, eikä noista takaumista aina edes selvinnyt mitään erityisen olennaista. Minun mielestäni tätä kirjaa olisi saanut editoida vielä kerran tai kaksikin.

Vaikka rakenteellisesti End of Watch ajoittain turhauttikin, on se kuitenkin ihan hyvää viihdykettä. King pääsee leikittelemään yliluonnollisilla elementeillä ja tekee sen hyvin. Hartsfield on todella pelottava hahmo, eikä tässä tarinassa juuri suvantovaiheita ole.

Mörkövahti

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti
Tammi 2015, 303s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Siina kehuskeli taannoin Mörkövahtia niin vakuuttavasti, että lainasin sen meille iltasatukirjaksi.

Hellemaan kolmilapsisen perheen äiti on voittanut kahden viikon rentoutusloman Lapissa. Perheen isä on - taas - työmatkalla ja äitiä vähän jännittää jättää lapset vieraan kodinhoitajan hoitoon. Hieman lisäjännitystä asiaan tuo kodinhoitajan paljastuminen möröksi, mutta äiti on kyllä niin kovasti loman tarpeessa, että lähtee kuitenkin reissulleen. Hilla (11 v.), Kaapo (9 v.) ja Maikki (6 v.) suhtautuvat mörköön vain pienellä varauksella ja suurella mielenkiinnolla. Tietysti mörön tuloa seuraa jännittävä seikkailu, johon liittyy myös riesakeijuja, kolme noitaa ja kelpo joukko naapuruston lapsia.

Mörkövahti alkaa kutkuttavan vauhdikkaasti. Mörköjen olemassaoloa ei pysähdytä ihmettelemään muutamaa hetkeä pitemmäksi aikaa ja kukin pyrkii sopeutumaan uusiin juttuihin mahdollisimman nopeasti. Hilla on vähän varautunut ja pienempiinsä helposti ärtyvä, Kaapo luottaa kirjoista löytyvään tietoon ja luovii vähän kuin sovittelijana muiden lasten välissä. Maikki taas on suloisen ennakkoluuloton, empaattinen pikkutyttö, jolla on bonuskaverina puhuva kylpytakki.

Meillä Mörkövahdin lukeminen venähti turhan pitkäksi projektiksi: tarinan lukemiseen meni kuukausi. Tässä ajassa tarina ehti tuntua vähän junnaavalta, eikä se siksi säilyttänyt alun kiehtovuuttaan loppuun asti. Korostan kuitenkin, että uskon todella kirjan toimivan ensiluokkaisen hyvin vähän intensiivisemmin luettuna. Tolosen tapa humpsauttaa satuhahmot keskelle lapsiperheen arkea on virkistävä. Ihanaa, ettei tarvinnut lukea sivutolkulla eipäs-juupas -väittelyä mörköjen olemassaolosta, vaan kaikki uusi otettiin vastaan kiitettävän luontevasti. Pasi Pitkäsen kuvitus viehätti meitä kaikkia ja sitä olisi mielellään ihastellut enemmänkin.

Ilahduttavaa on muuten sekin, että loppuvuodesta seikkailu jatkuu Mörköreitti-kirjassa. Se on ilman muuta iltasatulistalla.

Sehän toimii!

John Farndon & Rob Beattie: Sehän toimii!
(Stuff You Should Know!, 2014)
Lasten Keskus 2015, 79s.
Suom. Susanna Hirvikorpi

Lapsilla on lähes kyltymätön tiedonjano. Kysymyksiä satelee välillä sellaisena kuurona, että siinä häkeltyisi jo fiksumpikin aikuinen. John Farndonin ja Rob Beattien Sehän toimii! selostaa hyvinkin seikkaperäisesti erilaisten arkisten asioiden ja koneiden toimintaa.

Sehän toimii! on otettu meillä lukuun monen monta kertaa. Sisällysluettelo melkein hykerryttää, koska en minä tiedä itsekään, mikä on vaikkapa pyykinpesukoneen tai leivänpaahtimen toimintaperiaate, mitä kaikkea tehdään jätevedelle ja montako vaihetta postikortti käy läpi matkalla lähettäjältä toiselle. Mutta tämä toteutus. Kirjan kuvitus on ensinnäkin vähän vanhanaikaista siellä täällä hääräilevine pikku-ukkoineen ja yksityiskohdillaan väsyttävää. Tekstipuoli on varmasti ihan asiallista ja paikkansapitävää, mutta ei mitenkään helposti sisäistettävää. Tunnustan, että en itsekään tullut oikein hullua hurskaammaksi minkään esitellyn jutun kohdalla, sen verran nippelitiedoksi ja vaikeasti hahmotettaviksi käsitteiksi meni.

Myöskään lapset eivät - vastoin kuvitelmiani - kiinnostuneet tästä kirjasta. Kuulemma tekstiä on liikaa. Kuvitus ei viehättänyt lapsiakaan. Minua vähän häiritsi se, kuinka laitteita ei ole piirretty realistisesti, vaan esimerkiksi monitoimikoneen terä on kuvattu pyörivinä miekkoina ja kirveinä. Toki ymmärrän, ettei mikään realististen kaaviokuvien katseleminen olisi välttämättä mielenkiintoista sekään, mutta jos edes johonkin sivun nurkkaan olisi mahdutettu oikean laitteen kuva, niin sekin olisi ollut parempi. Lisäksi nipotan noista pikku-ukkeleista. Heti alussa, sähköä käsittelevällä aukeamalla, on piirretty ukkeli tasapainoilemaan yksipyöräisellä voimalinjaa pitkin. Kuvateksti on vieläpä otsikoitu näyttävästi "Turvallisuus ennen kaikkea".

Sehän toimii! ei sopinut meidän perheemme tarpeisiin. Luultavasti joku tekniikasta erityisen kiinnostunut ja ainakin useimmat peruskäsitteet entuudestaan tunteva voisi kuitenkin innostua tästä kovastikin.

Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 230s.

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi ilmestyi postilaatikkooni iloisena yllätyksenä vähän aikaa sitten. Minulla oli juuri kesken parikin kirjaa, mutta halusin vähän vilkaista, millainen tarina näiden kansien välistä löytyy. Vahingossa luin melkein 40 sivua ja olisin mielelläni lukenut loputkin, mutta iski sellainen ihan tyhmä "yksi asia kerrallaan!" -kohtaus.

No mutta. Sitten tuli sellainen päivä, että anoppi halusi meidän lapset seurakseen koko päiväksi. Minun oli tarkoitus pyykätä ja siivoilla, ahkeroida kotihommien parissa oikein urakalla. Aloitin nostamalla sohvan viereen jääneen Lempin kirjahyllyyn, mutta päätinkin lukea ensin ihan vähän. Ihan huomaamatta olinkin asettunut sängylle, nykinyt päiväpeittoa jalkoja lämmittämään ja lukenut koko kirjan.

Hiukan ennen Lapin sotaa Viljamin ja Lempin tiet kohtaavat ja muuttuvat yhdeksi. Viljamin vaatimaton kotitalo saa nuoren emännän, jonka avuksi palkataan piikatyttö, Elli. Idylli särkyy pian, kun Viljami kutsutaan rintamalle. Sodan päätyttyä asiat ovat muuttuneet, mutta elämän on jatkuttava.

Olen tätä kirjoittaessani edelleen aivan pöllämystynyt Lempistä. Päätä särkee, kuin olisin itkenyt tuntikausia. Koko keho tuntuu raskaalta ja väsyneeltä. Kirjassa on niin huikea tunnelataus alusta loppuun, ettei sitä melkein kestä.

Rytisalo kertoo tarinan kolmesta näkökulmasta. Ensin ääneen pääsee Viljami, sitten Elli, viimeiseksi Lempin kaksoissisko Sisko. Kaikki näkökulmat eroavat toisistaan, vaikka ovat jokainen yhtä tosia.

Kirjan kieli on kaunista. Aluksi koin sen melkein liian hempeäksi, mutta kun tunteet pääsivät valloilleen, nautin luontevan hiotusta kielestä täysillä.

Minulle Lempi oli täydellinen kirja. Se tuntui ujuttautuvan ihon alle, suoraan sieluun. Koska en kerta kaikkiaan löydä enempää sanoja, lopettelen tämän bloggausyritelmän tähän.

Kirja ilmestyy viikolla 30 ja kehotan lukemaan sen mitä pikimmin. Oma lukukokemukseni oli niin järisyttävä, että suosittelen samaa taktiikkaa muillekin: kerralla tai kolmessa osassa, ilman ulkopuolisia ärsykkeitä nautittuna.

Mätä

Siri Pettersen: Mätä
(Råta, 2014)
Jalava 2016, 495s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Tiedättehän, miten joissakin trilogioissa keskimmäinen osa kärsii sellaisesta lievästä ponnettomuudesta ja leimautuu helposti kenties jonkinlaiseksi turhaksi täytepalaksi? Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan toinen osa, Mätä, ei todellakaan kuulu niihin kirjoihin!

Odininlapsen lopussa Hirka lähtee korpinkehän kautta omiensa luokse, pelastaakseen Yminmaan ja ennen kaikkea Rimen. Se maailma, jossa Hirka kuvitteli olevansa samanlainen kuin kaikki muut, on kuitenkin aivan toisenlainen kuin kukaan osasi kuvitella. Ulkoisesti Hirka sopii joukkoon, mutta kaikki muu on aivan uutta: kieli, tavat, arkipäiväiset esineet, historia. Samalla, kun Hirka opettelee uuden maailman kieltä ja tapoja, hänelle alkaa valjeta monia suuria asioita Yminmaasta ja ennen kaikkea itsestään.

Mätä on edeltäjänsä tavoin ihailtavan eheä, vauhdikas ja koukuttava. Pettersen osaa kuljettaa tarinaa taitavasti, yllättää lukijan kerran toisensa jälkeen. Nautin lukemisesta niin paljon, että yritin väkisin hidastella sen kanssa, mutta eihän sellainen oikein onnistunut. Tarina vie tosiaan mukanaan niin tehokkaasti, että sivut kääntyvät lähes vahingossa ja aivan liian pian kirja on luettu.

Jälleen lumouduin Pettersenin fantasiamaailman luontevuudesta sekä selittelemättömyydestä. Sarjan päättävän Mahdin on määrä ilmestyä suomeksi marraskuussa ja luonnollisesti haluan lukea sen mitä pikimmin. Tosin samaan aikaan jo melkein harmittaa, että Korpinkehät-sarja on sitten siinä.

Kielletty hedelmä

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
(Kunskapens frukt, 2014)
Sammakko 2016, 143s.
Suom. Helena Kulmala

Kiitos sille ystävälle, joka jakoi Facebookissa nyt.fi:n Jutta Sahrimaan tekstin Liv Strömquistin Kielletty hedelmä -sarjakuvasta. Ilman sitä olisi mennyt ohi sellainen albumi, johon ei mikään adjektiivi tunnu aivan täysin sopivan. Tai riittävän. Kielletty hedelmä on kiinnostava, tarpeellinen, ajatuksia herättävä, hieno ja ravisteleva teos, jonka toivoisin löytävän tiensä nuortenkin lukijoiden käsiin.

Kielletty hedelmä kertoo naisten sukuelimistä, tuosta nykyään(kin tai taas) varsin vaietusta osasta naisen kehoa. Yksi keskeinen haastehan on jo se, ettei naisen sukuelimestä ole totuttu käyttämään oikeaa nimeä. Puhutaan epämääräisesti alapäästä tai kankeasti vaginasta tai emättimestä silloinkin, kun oikeastaan tarkoitetaan vulvaa, eli naisen sukuelimen ulkoisia, näkyviä osia.

Strömquist aloittaa teoksensa kertomalla seitsemästä miehestä tai miesryhmästä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita naisten sukuelimestä. Luultavasti listasta olisi helposti saanut pitemmänkin, mutta kyllä näissä seitsemässä tapauksessa on jo ihan riittävästi sulateltavaa. Esimerkiksi listalle on päässyt tohtori Isaac Baker-Brown (1811-1873), joka tehtaili naisille klitoriksen poistoja. Paitsi että klitorikson poisto oli tohtorin näkökulmasta näpsäkkä ratkaisu itsetyydytyksen lopettamiseksi (koska mikäs sen kauheampaa puuhaa!), Baker-Brown hoiti samalla menetelmällä myös muun muassa päänrsärkyä, masennusta, ruokahalun katoamista ja niskoittelua (s. 10).

Itsetyydytyksen ehkäiseminen olis myös John Harvey Kelloggin (1852-1943) tärkeimpiä tavoitteita. Kellogg oletti, että itsetyydytys aiheutti muun muassa kohdun syöpää, epilepsiaa, hulluutta sekä yleistä henkistä ja fyysistä debiiliyttä (s. 8). Oppineena miehenä Kellogg keksi toki ratkaisun naisten jatkuvaan pimpsan räpläämiseen: klitoriksen päälle valutettu karbolihappo poltti tuon ongelman ytimen niin tehokkaasti, ettei naisten enää tehnyt mieli kosketella itseään. Tarkistin muuten yhden oman muistikuvani Kelloggista ja oikein muistin: hän keksi aamiaismurotkin ehkäistäkseen masturbointia, myös poikien. Kelloggin suhtautuminen seksuaalisuuteen on ollut äärimmäistä: hän ei koskaan harrastanut minkäänlaista seksiä, edes vaimonsa kanssa (tai näin hän ainakin väitti). Lapset pariskunta adoptoi. Täältä voi lukea hiukan laveammin tästä omituisesta miehestä.

Naisen sukuelimiin ei suinkaan ole suhtauduttu kautta aikain samalla tavalla kuin nykyään. Siinä missä nykyään pääsääntöisesti pyritään pitämään pimpit piilossa, historiasta löytyy täysin päinvastaisiakin käytäntöjä. Esimerkiksi erilaisia vulvaansa ylpeinä esitteleviä sheela-na-gig -hahmoja on ikuistettu Euroopassa muun muassa luostareihin ja kirkkoihin vielä keskiajalla. Mikronesiassa käytettiin dilukai-puuhahmoja ovien päällä, suojelemassa asukkaita pahoilta hengiltä.

Strömquist käsittelee myös seksiä ja naisen orgasmia. Miksi ihmeessä nykymaailmassa on ajauduttu ajattelemaan, että seksi on naisille ja miehille aivan eri asia? Että naisille seksistä nauttiminen ei ole sama kuin orgasmi, mutta miehille on. Ja miksi keskeytetyn yhdynnän "mittarina" pidetään miehen orgasmia?

Tietenkään Strömquist ei unohda myöskään kuukautisia. On ollut aikoja, jolloin kuukautisiin on osattu suhtautua luontevasti eikä niiden olemassaoloa ole tarvinnut peitellä keinolla millä hyvänsä. Nykyään kuukautissuojista pyritään tekemään mahdollisimman huomaamattomia, ettei kukaan huomaa, jos menet vessaan tamponi kourassa. (Ja ne hajustetut suojat! Jestas! Ihan kuin kuukautiset tekisivät ihmisen vastenmielisen löyhkääväksi! Tai että se teollinen "kukkaistuoksu" raikastaisi yhtään ketään missään olosuhteissa…) Suhtautumisen kuukautisiin pitäisi olla huomattavasti armollisempi. Tuntuu melkein surulliselta, kun nyt 35+ vuotiaana muistelee niitä kouluaikaisia vessareissuja, kun yritin epätoivoisesti peittää terveyssiteen vaihtamisesta kuuluvia rapinoita ja kahinoita yskimällä ja tekemällä koko homman mahdollisimman hitaasti. On se mahtanut vaikuttaa jonottajista kummalliselta, kun yksi köhii vessassa vartin tai kauemmin.

Niin. Kielletty hedelmä on mielettömän tietorikas sarjakuva, joka ei voi jättää mitäänsanomatonta mielikuvaa. Ei sitä tarvitse väkisin lukea, mutta jos aihe yhtään kiinnostaa - ja kyllähän sen pitäisi kiinnostaa - suosittelen lämpimästi.

(Ai niin, olisiko minun pitänyt sanoa jotain piirrosjäljestä ja muista vastaavista ominaisuuksista? Visuaalisesti tämä albumi ei ole minua miellyttävintä tyyliä, mutta asia on niin tärkeä ja sitä on niin paljon, ettei vähän ankeaa piirrostyyliä oikeastaan edes huomaa.)

Hate Mail

Mr Bingo: Hate Mail
Penguin Books 2012, 208s.

Hate Mail löytyi kirpputorilta eurolla. En ollut kirjasta koskaan aiemmin kuullut, mutta kansikuva houkutteli tutkimaan pientä kirjasta vähän lähemmin.

Jo nopealla plarauksella kävi ilmi kirjan idea: harmittomilta (vaikkakin vähän kulahtaneilta) näyttävien matkailupostikorttien iloiset terveiset on korvattu loukkaavilla törkyviesteillä. Mr Bingo kertoo kirjan alkusanoissa, kuinka idea vihapostista syntyi luonnollisesti humalassa. Hän pisti pystyyn palvelun, josta sai tilata vihapostikortin 10 punnan hintaan, mutta suursuosio yllätti täysin ja palvelu piti sulkea jo kuuden päivän jälkeen, kun tilauksia tuli liikaa.

Tähän kirjaan tekijä on koonnut lähettämistään korteista sata suosikkiaan.

Hate Mail tarjosi mielestäni vallan mainiosti viihdykettä koko euron edestä. Ensinnäkin kontrasti korttien viattomien kuvien ja Mr Bingon röyhkeiden viestien välillä on niin huima, että jo se huvitti. Itse viesteissä on paitsi alatyylisiä haistatteluita, myös vähän lakonisia pettymyksen ilmauksia.

"Dear Stephen, You disappoint me on every level."

"Dear Gavin, If you were a supermarket, you'd be a Lidl."

"Dear Miranda, I used to like you."

Eikä Mr Bingo ole tyytynyt vain kirjoittamaan törkeyksiään, vaan kaikkien korttien kohdalla on nähty enemmän vaivaa. Joko teksti on tyylitelty näyttäväksi tai sen seuraksi on taiteiltu viestiä selventävä kuva tai muuta grafiikkaa.

Tämä kirja oli vallan mainio löytö, jota tulen varmasti selailemaan vielä monesti. Olen aina ollut sitä mieltä, että britit osaavat kiroilla, manata ja haukkua toisia erikoisen monipuolisesti ja Hate Mail vain vahvisti tätä mielikuvaa.

Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016, 364s.

Tommi Kinnusen Lopotti on ollut niin paljon esillä blogeissa ja mediassa, että harva kirja sellaiseen näkyvyyteen yltää. Kärsin tuossa lopputalvesta ja alkukeväästä tuskaisista lukuankeuskohtauksista, enkä edes yrittänyt lukea Lopottia tuoreeltaan. Ajattelin, että tälle kirjalle haluan antaa mahdollisimman hyvät lähtökohdat.

Nyt kun kirja on luettu, voisin todeta että onneksi odotin parempia lukufiiliksiä. Toisaalta olen yhtä vakuuttunut siitä, että tämä kirja olisi varmasti parantanut ne lukujumit kertaheitolla.

Lopotti on itsenäinen jatko-osa Neljäntienristeykselle. Tässä kirjassa keskitytään seuraamaan lapsena sokeutunutta Helenaa ja hänen veljensä Johanneksen nuorinta poikaa, Tuomasta. Helena lähetetään yhdeksän vuotiaana Kuusamosta sokeain kouluun Helsinkiin, missä sokeimpia tuntuvat olevan ne jotka näkevät. Helena opettelee pärjäämään, eikä palaa koulun päätyttyä kotiseudulle vaan hankkii Helsingistä työn ja puolisonkin. Tuomas taas jättää kotiseudun omasta tahdostaan, muuttaa Turkuun ja yrittää täyttää niin ulkopuolisten odotukset kuin omat unelmatkin.

Kyllä pohjoisen kotikin kasvoi tarinoita, mutta ne olivat kitukasvuisia ja harmaita. Ne kertoivat, kuinka joku melkein teki jotakin tai kuinka joku ei ihan ehtinyt.

Lopotti on monella tapaa tunteisiin käyvä teos. Olen älytön tunteilija ja tätä lukiessa ensimmäinen itku tuli heti sivulla seitsemän. Kinnusen käyttämää kieltä ihastelin jo Neljäntienristeyksen kohdalla, eikä Lopotti jää yhtään huonommaksi. Teksti on äärimmäisen kaunista ja vahvaa luettavaa, sellaista jota lukee huomaamattaan vähän kuin sahaamalla: kaksi virkettä eteenpäin, samat uudestaan, taas vähän eteenpäin ja pieni peruutus.

Jos haluat lukea kirjan, jonka jälkeen pää on turvoksiin asti täynnä ylisanoja, Lopotti on mielestäni oikea valinta.