Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

(The Storied Life of A.J. Fikry, 2014)

Gummerus 2014, 239s.

Suom. Tero Valkonen

Kirja ilmestyy viikolla 24!

Tuulisen saaren kirjakauppias kopsahti postilaatikkoon sopivalla hetkellä. Sellaisella, kun edellinen kirja oli luettu, enkä vielä ollut osannut päättää, mitä seuraavaksi lukisin. Tämä tuntui täydelliseltä ja melkein sellainen olikin. Ainakin tähän hetkeen.

A.J. Fikry on nelikymppinen leskimies, jonka huonosti menestyvä kirjakauppa on tuulisen ja syrjäisen Alice Islandin ainoa. A.J. on aika äreä ja epäsosiaalinen, mikä ei ole tietenkään eduksi kirjakaupan myyntiä ajatellen. Amelia Loman on pienehkön kustantamon myyntiedustaja, jonka ensitapaaminen A.J:n kanssa on kaikkea muuta kuin menestyksekäs. Mies käyttäytyy huonosti ja on tyly, eikä Amelian kirjasuositukset tunnu kiinnostavan tätä ollenkaan. A.J. on vaimonsa kuoleman jälkeen ryypännyt runsaasti ja usein ja erään tällaisen illan jälkeen tapahtuu ensin yksi asia, joka johtaa välillisesti toiseen, vielä mullistavampaan tapahtumaan. A.J:n elämä kiepsahtaa uusille, paremmille raiteille.

Tuulisen saaren kirjakauppias on kirja rakkaudesta kirjoihin, uusista mahdollisuuksista sekä rakkauden eheyttävästä voimasta. Kuulostaako vähän imelältä? Ei kannata säikähtää, sillä kirja ei ole ällömakea ollenkaan. Pidin tästä kirjasta todella paljon. Ei se täydellinen ole, vaan paikoin hyvinkin ennalta-arvattava. Erityisen ihastuttavana pidin sitä, kuinka tarina ikään kuin selitti joitakin rakenteellisia seikkoja. Minä en juurikaan pidä preesenssissä kerrotuista tarinoista, mutta tässä tarinassa sekin valinta ohimennen perusteltiin. Juuri kun aloin ihmetellä, miksi kauan sitten mainittua asiaa X ei oltu käsitelty enempää, kirjassa alettiin pohtia sitä että kerran mainittu asia useimmiten kyllä käsitellään myöhemmin - toisaalta taas aina ole tärkeintä tietää ihan kaikkea.

Teksti on mukavan sujuvaa sekä kielellisesti että kerronnallisesti ja kirja tulikin luettua kuin huomaamatta. Tarina vei mennessään siten kuin parhaat tarinat tekevät ja hupeneva sivumäärä harmitti. Kirja ei ole täydellinen, mutta silti hurmaava ja ihastuttava. Toivottavasti Zeviniä suomennetaan lisää, sillä jo tämän yhden kirjan perusteella haluaisin lukea hänen kirjojaan jatkossakin!

Isäasentoja

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Otava 2014, 159s.

Petri Vartiaisen Isäasentoja löytyi postilaatikosta ihan yllättäen. Ihastuin kirjan kanteen, joka on muodostettu lapsuudesta tutuista palikoista, ja pistin kirjan hyllyyn odottamaan mahdollista lukemista. Nappasinkin kirjan laukkuuni hammaslääkärin odotushuoneessa luettavaksi ja koska lapsi luki sitä hammashoitolan ainutta Roope-Setää, jatkoin sinnikkäästi lukemista vaikka jo alussa kävi selväksi, ettei tämä kirja ollut minua varten.

Kirjan takakannessa kirjoitetaan muun muassa näin: "Lapset ovat isän elämän valo, heidän vuokseenmies venyy mihin asentoon tahansa. Näitä vaihtuvia asentoja Petri Vartiainen kuvaa hauskasti ja suurella sydämellä." Asennoiduinkin siis niin, että luettavanani olisi jotakin hykerryttävän hassua ja humoristista tekstiä vanhemmuudesta isän näkökulmasta. Hyvin pian tajusin, ettei kirjassa ole kuin pikku hippunen huumoria tai sitten oma huumorintajuni on tyystin toisenlainen kuin Vartiaisella.

Siinä missä viime vuosina on julkaistu useampi sarkastis-realistis-humoristinen äitiyskirja, Isäasentoja tuntui lähinnä pakahduttavan painostavalta pettymysten ja riittämättömyyden kuvaukselta, jossa isähenkilö on naimisissa maailman julmimman ja typerimmän naisen kanssa. Minkälainen nainen painostaa pilkaten ja syyllistäen miehensä hankkimaan lisää lapsia, vaikka mies on tehnyt selväksi, ettei enempää haluaisi? Ja minkälainen mies siihen suostuu? (Ei, raskaus ei useimmiten ole hehkeä ja upea olotila. Mieluummin synnyttäisin kerran viikossa kuin olisin raskaana.) Eikä sitä miehen mahdollisesti pyöristyvää vatsanseutua ole todellakaan oikeutta pilkata sen enempää kuin naistenkaan löllöttäviä mahoja!

Kirjan päähenkilö löytää isyydestään hyviäkin puolia, lapset. Hän muistelee myös omaa isäänsä sekä muutamia suvun miehiä, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneita isinä. Olisinkin kipeästi kaivannut mukaan edes yhden isyydestään ja elämästään nauttineen miehen tarinaa.

Isäasentoja on kielellisesti hyvin hiottua ja harkittua, välillä turhankin punnittua. Kirjalliset viitteet ovat osuvia, mutta tuntuivat minusta harmillisen irrallisilta. Jos minulla olisi ollut muistilappuja mukana siellä hammaslääkärissä, voisin jakaa tähän jonkun kirjan monista, hienoista ajatuksista, jotka parhaimmillaan olivat kuin aforismeja. Mutta koska lappuja ei ollut, kerron vain, että niitä oli. Paljon.

Isäasentoja ei ollut ns. minun kirjani, mutta varmasti tällaiselle hiotulle ja tiiviille kirjalle on otollisempaakin lukijakuntaa olemassa. Uskoisin, että etenkin sopivan ikäiset isät voisivat pitää tästä.

Mauri Kunnas: Suuret tarinat

Mauri Kunnas: Suuret tarinat 

(Kuningas Artturin ritarit, Viikingit tulevat!, Robin Hood)

Otava 2014, 192s.

Mauri Kunnas on varmasti Tove Janssonin ohella tunnetuin suomalainen lastenkirjailija. Kunnaksen helposti tunnistettava ja hauska piirustustyyli miellyttää useimpia aikuisia ja lapsia ja tarinatkin ovat hauskoja. Meidän perheessä on selailtu Kunnaksen kirjoja paljonkin, mutta lapset eivät ole jaksaneet keskittyä kuuntelemaan tarinoita. Enemmän onkin tutkittu kuvia ja etsitty niistä Herra Hakkaraisia ja mustapalleroita. (Mustapallerot lienevät hämähäkkejä, mutta meille ne ovat "aina" olleet mustapalleroita.)

Äskettäin ilmestynyt yhteisnide, Suuret tarinat, sisältää seuraavat aiemmin ilmestyneet kirjat: Kuningas Artturin ritarit, Viikingit tulevat! ja Robin Hood. Kaikki nämä ovat sopivan vauhdikkaita ja hurjia isommillekin lapsille ja ainakin meillä iltasatutuokiot meinasivat venähtää tuplasti pitemmiksi kuin tavallisesti. Siinä missä Kuningas Artturin ritarit ja Robin Hood ovat melko vapaasti mukailtuja versioita vanhoista tarinoista, Viikingit tulevat! pysyy historiallisille faktoille uskollisempana. Esimerkiksi Kuningas Artturissa linnat ovat kivisiä, eivätkä puisia kuten kuuluisi, koska Kunnaksen mukaan kivilinnoja on hauskempi piirtää. Kaikki kolme kirjaa on jaoteltu lyhyehköihin kappaleisiin - tai viikinkikirjan tapauksessa saagoihin. Viikingeistä on myös muutamia tietosivuja, joita tutkimalla saa paremman käsityksen vaikkapa viikinkien asumisratkaisuista, kaupungeista ja laivoista.

Suuret tarinat on jykevä ja juhlava kirja, jonka lukeminen oli hauskaa ja hivenen opettavaistakin, paitsi lapsille myös äidille. Pidin kaikista tarinoista, mutta suosikkini on Kuningas Artturin ritarit. Viikingeistä lukiessa takkusin joka kerta saaganpätkiä lausuessani, kun en yhtään hoksaa, millaisella poljennolla niiden kuuluisi mennä.

Toivottavasti näitä yhteisniteitä tulee myös muista Kunnaksen kirjoista (etenkin niistä vaikeammin saatavilla olevista), jolloin voisi näppärästi kartuttaa omaa kokoelmaansa.

Sadan nimen mittainen matka

Cecelia Ahern: Sadan nimen mittainen matka

(One Hundred Names, 2012)

Gummerus 2014, 475s.

Suom. Terhi Leskinen

Mike Tysonin elämäkerta jätti sen verran karhean jälkimaun, että halusin lääkitä itseäni kevyellä viihteellä. Cecelia Ahern toimi hyvin myös Fifty Shadesin jälkeen, joten Sadan nimen mittainen matka oli helppo valita rohdoksi näihinkin lukuruhjeisiin.

Toimittaja Kitty Logan on hairahtunut tekemään ala-arvoisen ja huonosti pohjustetun, skandaalinkäryisen tv-jutun, joka osoittautuu valheelliseksi. Kitty erotetaan määräajaksi televisiosta ja työ rakkaan ystävän aikakauslehdessäkin on vaakalaudalla. Vanha ystävä Constance on sairastunut rintasyöpään ja vain vähän ennen kuolemaansa hän antaa Kittylle erään oman juttuaiheensa. Kitty ei ehdi saada tarkempia taustatietoja tästä juttuaiheesta ja onkin melkoisen haasteen edessä, kun hänen pitäisi saada kasaan juttu sadan nimen listan perusteella. Nimet eivät ole Kittylle entuudestaan tuttuja, eikä ole lainkaan helppo homma selvittää, mitä Constance on halunnut näistä ihmisistä kirjoittaa.

Sadan nimen mittainen matka ei ole realistisuudella pilattu, vaan juuri sopivasti romantisoitu, perinteinen viihderomaani. Ensin menee kaikki päin mäntyä, mutta lopussa kaikki asiat ovatkin kääntyneet parhain päin. Mukana on mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja aivan liikaa pariutumisia, mutta tällainen "nää rakastuis toisiinsa" -pumpuli tekee toisinaan hyvää.

Suositeltavaa luettavaa tilanteisiin, joissa kaipaa helppoa viihdykettä tai kirjallista romanttista komediaa.

Tyly totuus

Mike Tyson & Larry Sloman: Tyly totuus

(Mike Tyson - Undisputed Truth, 2013)

Johnny Kniga 2014, 538s.

Suom. Tarja Lipponen

Joskus yllätyn itsekin siitä, millaisia kirjoja haluan lukea. En ole koskaan erityisesti seurannut Mike Tysonin uraa, mutta huomasin olevani kiinnostunut tästä hänen elämäkerrastaan. Ennakkokäsitykseni Tysonista ei ollut mitenkään imarteleva. Kuvittelin hänet ylimieliseksi, äkkipikaiseksi ja pelottavaksi mieheksi ja halusin lukea kirjan ja huomata olevani väärässä.

Tyson on kirjoittanut elämäkertansa yhteistyössä Larry Slomanin kanssa. Kirjassa ei tarkemmin eritelty työnjakoa, mutta olettaisin Slomanin vastanneen itse kirjoittamisesta lukuisten haastattelujen ja tiiviin yhteydenpidon avulla. Teksti on minä-muotoista ja puhekielistä, kertojana on luonnollisesti Mike Tyson itse.

Tyson kertoo karusta lapsuudestaan erittäin köyhissä oloissa ja siitä, kuinka hän jo alle 10-vuotiaana oli mukana jengissä ja tehtaili asuntomurtoja. Vasta päätyessään Cus D'Amaton, tunnetun nyrkkeilyvalmentajan hoiviin Tyson alkoi saada elämänsä edes jollakin lailla raiteilleen. Tiivis treenaaminen ja tiukka kuri piti hänet (enimmäkseen) kaidalla tiellä ja menestys nyrkkeilykehissä oli hienoa aikaa. Mutta kun alamäki alkoi, se oli jyrkkä ja pitkä. Tyson juhli yöt, treenasi päivät (jos treenasi), kävi ottelemassa ja jatkoi samaa holtitonta menoa. Hän käytti huumeita ja alkoholia sekä runsaasti erilaisia lääkkeitä, joita hänelle oli määrätty muun muassa masennukseen ja epilepsiaan (jota hänellä ei koskaan ollutkaan). Raiskaussyyte ja siitä annettu vankilatuomio sekä Evander Holyfieldin korvan puraiseminen ovat varmasti saaneet enemmän julkisuutta kuin Tysonin suurimmatkaan saavutukset, ja molemmat tapaukset varmasti liitetään häneen aina.

Tämän kirjan lukeminen oli todella tuskaista. Olin ikävä kyllä melko oikeassa ennakkoluuloineni, enkä voi väittää ymmärtäväni Tysonin persoonaa sen enempää kuin ennenkään. Vaikka teksti on kirjoitettu periaatteessa nöyrästi, minä en vakuuttunut. Kautta kirjan minua vaivasi sekä vähättely että liioittelu. Esimerkiksi kirjan alkupuolella Tyson toteaa olevansa lukutaidoton, koska koulu ei juurikaan kiinnostanut, mutta vain muutamaa sivua myöhemmin hän kertoo lukeneensa yhdessä yössä nyrkkeilyhistoriikin. Rahasta puhuttaessa Tyson lahjoitteli "halpoja" koruja, joiden arvoksi mainittiin 65 000 dollaria, tienasi satunnaisilta tuntuvista otteluista kymmenien miljoonien palkkion ja saman tien oltiinkin jo pennittömiä. Toki Tysonilla oli - ja on ilmeisesti edelleen - suuret verovelat, mutta miten voi pitää itseään pennittömänä, jos omistaa useita kartanoita, lukuisia autoja ja ties miten paljon muuta rahaksi  helposti muutettavaa tavaraa? Tysonin juhlimista kuvataan avoimesti, samoin huumeidenkäyttöä ja naisseikkailuja. Ristiriita katuvaisen asenteen ja asioilla repostelun välillä oli turhauttava. Erityisen hyvin mieleeni jäi kuvaus illasta, jota vietettiin suurin elkein juoden ja kokaiinia (tai kokkelia, koksua, kokaa, kolaa) nuuskaten, vikitellen jokaista näköetäisyydelle osuvaa naista ja sitten yhtäkkiä todettiin, että Tyson oli tottunut kurinalaiseen elämään. ??? Kurinalaisuutta ei D'Amaton aikojen jälkeen juurikaan kirjassa näkynyt.

Yksi kirjan suurista heikkouksista oli vuosilukujen puute. Oli erittäin vaikeaa hahmottaa, minkä verran aikaa kului eri tapahtumien välillä, kun aikaa tunnuttiin mittaavan Tysonin elämän merkkipaalujen avulla. Tavallaan ymmärrettävä ratkaisu ja luultavasti toimivakin, mikäli lukija osaa itse sijoittaa ensimmäisen maailmanmestaruuden ja vaikkapa sen Holyfieldin korvan oikeille vuosille. Mutta minun kaltaiselleni lukijalle ratkaisu on turhauttava.

Tyly totuus oli kuin ylipitkä teini-pojan rehentelykokoelma, jonka muuntaminen nöyräksi ja katuvaksi, varoittavaksi esimerkiksi on härskisti epäonnistunut. Epäonnistunut on myös kirjan sidos, sillä kuvaliitteet napsahtivat irti jo ensimmäisellä lukukerralla.

Jotain positiivista sanottavaa tästäkin kirjasta kuitenkin on. Kirjan kannessa on tosiaan Mike Tysonin kasvokuva ilman mitään tekstejä ja tämä tarjosi oivallisen mahdollisuuden pieneen kujeiluun. Mies säikähti useampana iltana sängyssä pötköttävää Tysonia, kun olin aiemmin päivällä asetellut kirjan tyynylle ja myllännyt sopivasti peittoa. ;)

Seriously… I'm Kidding

Ellen DeGeneres: Seriously… I'm Kidding

Grand Central Publishing 2012, 241s.

Joistakin kirjoista tietää tulevansa hyvälle mielelle ja Ellen DeGeneresin Seriously… I'm Kidding on yksi näistä. Tämä on ollut minulla lainassa jo hyvän aikaa, mutta olen säästellyt lukemisen aloittamista sopivaan hetkeen. Nyt, kesken Mike Tysonin Tyly totuus -elämäkerran, kaipasin kipeästi jotakin kepeää, sujuvaa ja hyväntuulista.

Jo kirjan takakansi piristäisi kenen tahansa tylsää päivää. Sen sijaan, että DeGeneres kertoisi siinä kirjansa sisällöstä, hän käyttää tilan lukijan kehumiseen: "That is a beautiful blouse you're wearing. It goes nicely with this book." 

Kansien välistä löytyy lyhyitä ja vielä lyhyempiä tekstejä, joiden aiheet vaihtelevat päiväkirjamerkinnöistä hyviin tapoihin (myöhästyminen ei ole kohteliasta Elleninkään mielestä), naisten tekemistä keksinnöistä pohdintaan siitä, millaista keskustelu olisi selvänäkijän kanssa (ennalta-arvattavaa, ainakin sen selvänäkijän näkökulmasta). Mukaan mahtuu myös muutama lyhyt novelli (A Short Short Story), yksi haiku, värityskuvia sekä muutamia mielenkiintoisia listoja.

Kirjan huumori on lämminhenkistä ja napakkaa, teksti luontevaa ja miellyttävää luettavaa. Olisin varmasit tykännyt tästä milloin tahansa, mutta nyt Seriously… I'm Kidding tuntui erityisen mieluisalta luettavalta, kun samaan aikaan takkusin täysin toisenlaisen kirjan parissa.

Muumit ja olemisen arvoitus

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Atena 2014 (8. painos), 229s.

Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus on viehättävän helppolukuinen ja antoisa filosofinen kirja Muumien ystäville. Laajarinne löytää paljon yhteneväisyyksiä kuuluisien filosofien Heideggerin (josta en ole koskaan kuullutkaan), Sartren ja Kierkegaardin sekä Tove Janssonin luoman muumimaailman ajatusmaailmasta. Yliopistossa filosofiaa opiskellessaan Laajarinne huomasi, että Tove Jansson oli Muumi-kirjoissaan seilannut samoja syviä vesiä kuin he [edellä mainitut filosofit] ja tuntui vievän lukijoitaan samaan suuntaa. Muumit avautuivat nyt eksistentialistisena kirjallisuutena.

Toven matkassa -kirjasta blogatessani mainitsin, etten juurikaan välittänyt niistä teksteistä, joissa analysoitiin Toven kirjoja tai taidetta. Tässä kirjassa taas en muunlaista lähestymistä odottanutkaan ja kaikki Laajarinteen tulkinnat ja näkemykset kiinnostivat ja saivat nyökkäilemään hyväksyvästi. Laajarinteen teksti on miellyttävää ja tuntuikin, kuin olisin ollut kuuntelemassa luentoa. Välillä olisi tehnyt mieli viitata ja esittää syventäviä kysymyksiä.

Päällimmäisenä tästä kirjasta jäi mieleeni puhe vapaudesta ja valinnoista. Meillä jokaisella on vapaus valita erilaisten, pienten ja suurten, asioiden välillä. Kukaan ei voi valita meidän puolestamme, eikä kenenkään pitäisi tehdä valintoja ulkopuolisten paineiden ja mahdollisesti kuviteltujen odotusten perusteella. Ehkä useimmat odottavat hemuleiden käyttäytyvän hemuleiden tavoin, mutta toisinkin voi valita. Hemuli voi valita vaikka nuuskamuikkusmaisen tien, jos haluaa. Tulevaisuus on avoin, eikä perille ole yhtä ainoaa mahdollista tietä.

Muumit ja olemisen arvoitus on kuvitettu Muumi-kirjoista tutuilla mustavalkokuvilla, jotka on valittu huolella sopimaan käsiteltyyn aiheeseen. Kirjan taitto on lukijaystävällinen ja pidän kirjan ulkoasustakin kovasti.

Tämä kirja sopii erityisen hyvin luettavaksi silloin, kun Muumi-kirjat ovat tuoreehkossa muistissa. Näin Laajarinteen mainitsemat kohtaukset ko. kirjoista muistuvat mieleen helposti ja pohdinnoista saa varmasti enemmän irti. Mainio kirja!

Muumipeikko 17-20

Lars Jansson: Muumipeikko 17
WSOY 1995, 186s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Enhän minä sitten hennonnutkaan pitää mitään taukoja näistä Muumipeikko-sarjakuvista, mutta vähän hidastin lukutahtia kuitenkin.

Muumipeikko 17 sisältää neljä tarinaa: Muumisalapoliisi, Kevättunteita, Muumipeikko pelastaa prinsessan sekä Muumipeikko ja agentti 008 1/2.

Muumisalapoliisissa Muumipeikko on täysin Tabitha Twistien salapoliisiromaanien maailmoissa. Uutta kirjaa ei kuitenkaan ole vielä saatavilla, joten Muumipeikko päättää ryhtyä itse salapoliisiksi. Muumitalo jää lumen saartamaksi Vilijonkan, neiti Trifflen, Haisulin ja salaperäisen herra Hiden ollessa kylässä muumiperheen luona. Muumipeikko haluaa epätoivoisesti ratkaista rikoksen ja on onnensa kukkuloilla, kun Niiskuneidin helmet varastetaan.

Kevättunteita tarinassa nähdään, millainen Vilijonkka olisi, jos hänellä olisi kevättä rinnassa. Muumiperhe nimittäin haluaisi nauttia keväästä omalla, rauhallisella tavallaan, mutta Vilijonkka juoksee muistuttamassa kevätsiivouksista ja muista velvollisuuksista. Muumimamma tekee isoäitinsä reseptillä keitoksen, jonka hajut saavat Vilijonkan iloluontoiseksi ja unohtamaan mattojen pesut. Vilijonkka etsii jopa miesseuraa lehti-ilmoituksen avulla ja tutustuu mitä ihastuttavimpaan herra Landryyn, joka onkin vain Vilijonkan rahojen perässä. Onneksi kotiapulainen Mabel tietää, kuinka mies karkoitetaan.

Muumipeikko pelastaa prinsessan on hauska, erilaisia perinteisiä satuja hyödyntävä seikkailu. Muumilaaksoon tulee verotarkastaja, jota muumiperhe ystävineen pakenee kellariin. Sieltä he eivät kuitenkaan pääse ulos, sillä verotarkastaja on naulannut luukun kiinni. Muumipeikko on sattumalta keksinyt elämän eliksiirin, jonka avulla Muumimamma herättää henkiin Niiskuneidin satukirjan lohikäärmeen. Kasvaessaan valtavan suureksi lohikäärme tulee rikkoneeksi kellarin seinän ja muumit pääsevät pakosalle. Juostessa Muumipeikko kompastuu ja kaataa loput eliksiirit Niiskuneidin kirjalle herättäen näin henkiin mm. Hannun ja Kertun, Sikopaimenen sekä Lumikin.

Viimeisessä tarinassa, Muumipeikko ja agentti 008 1/2 hallitus on saanut kuulla Muumipeikon keksimästä elämän eliksiiristä ja haluavat tuon aineen omaan käyttöönsä. Alkaa kiivas vakoilun ja vastavakoilun vuorottelu, jonka keskellä Muumipeikko yrittää kovasti keksiä eliksiirin uudestaan ja miellyttää kaikkia.

Lars Jansson: Muumipeikko 18
WSOY 1995, 191s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Kahdeksastoista sarjakuva-albumi kirvoitti heti sellaisia hilpeyden spontaaneja kiekaisuja, etten osannut etukäteen kuvitellakaan. Etenkin albumin kaksi ensimmäistä tarinaa, Muumipeikon vaarallinen elämä ja Muumit Torrelorcalla olivat mielettömän hauskoja. Niiskuneiti seurapiireissä ja Jo muinaiset kreikkalaiset olivat nekin hyviä, mutta eivät yhtä yllättäviä kuin ensin mainittu.

Muumipeikon vaarallinen elämä alkaa siitä, kun Nuuskamuikkunen palaa muumien luokse ystävänsä Tupen kanssa. Muumit pistävät pystyyn tervetuliaispirskeet, mutta väsähtänyt Nuuskamuikkunen haluaisi oikeastaan vain levätä. Muumit ovat huolissaan ystävänsä pitkästymisestä ja järjestävät seikkailuja ja vaarallisia tilanteita tyydyttääkseen kulkurin seikkailunhalun. Lopulta Nuuskamuikkunen väsähtää jatkuviin seikkailuihin ja lähtee jälleen omille teilleen, jotta saisi nauttia rauhallisesta kulkurielämästä.

Muumit Torrelorcalla on eräänlainen matkakertomus. Muumit voittavat etelänmatkan arpajaisista, eikä matkalla juuri mikään suju odotusten mukaan. Laivan sijaan matka taitetaan pikkuruisella lentokoneella, jolla ei tarjota edes ruokaa. Hotellin merinäköalan peittää naapurirakennuksen tiiliseinä ja kylmäkin vaivaa. Paikallisia asukkaita ei näe missään, kun joka paikka tursuaa muita turisteja ja muualta tulleita taiteilijoita. Baareja löytyy joka kulmasta ja eräässä niistä Niiskuneiti tilaa näyttävästi hovimestarilta neljä marihuanaa. Samassa baarissa muumeille tarjotaan salaperäisiä LBJ-pillereitä, jotka saavat käyttäjänsä toteuttamaan todellista minäänsä. Muumit päätyvät istumaan rauhassa rannalle ja näin vierähtää viikko. Seuramatka on päättynyt, eikä heillä ole rahaa, joten kotiin pääsy aiheuttaa uusia haasteita. Niiskuneiti yrittää hankkia rahaa pitämällä kielitunteja, mutta oppilaat luulevat saavansa jotakin aivan muuta kuin kielitunteja.

En ole koskaan käynyt etelänmatkalla, mutta kuulemani mukaan meno voi pahimmillaan olla juuri tällaista turistirysäilyä ja koheltamista!

Niiskuneidin veli, Niisku, aiheuttaa hämminkiä tarinassa Niiskuneiti seurapiireissä. Sisarukset ovat joutuneet toisistaan erilleen lapsina ja nyt Niisku haluaa järjestää siskonsa hyviin naimisiin. Muumiperhe ei vain vastaa Niiskun käsitystä hyvistä piireistä ja hänellä on kova työ yrittäessään ujuttaa Niiskuneitiä seurapiireihin. Muumien kanssa asiat eivät vain aina suju helpoimmalla mahdollisella tavalla ja niin jää Niiskuneitikin naittamatta ja Niisku itse päätyy Balunkianin, maailman rikkaimman miehen, kirjanpitäjäksi.

Muumipappa kyllästyy politiikkaan ja kaikkialta naamalle hyppivään vaalimainostukseen. Aikakoneen avulla muumit matkustavat menneisyyteen, mutta tulevat vain huomaamaan että Jo muinaiset kreikkalaiset politikoivat hyvin samalla tavalla kuin nykyajan keikarit.

Lars Jansson: Muumipeikko 19
WSOY 1995, 198s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Luulisi, että tapansa parantava Nipsu ilostuttaisi koko Muumilaaksoa. Nipsu parantaa tapansa osoittaa tämän luulon vääräksi. Nipsu nimittäin tuntee niin kovia tunnontuskia omista vääristä teoistaan, että haluaa jakaa hyvyyden ilosanomaa kaikille, kaikkialla ja kaiken aikaa. Sellainen on lievästi sanoen raskasta.

Muumipeikko toimittajana kertoo lehden tekemisen vaikeudesta. Muumipappa närkästyy, kun sanomalehti ei julkaise hänen kirjoitustaan ja perustaa oman lehden. Hän lupaa julkaista omassa lehdessään kaikki lukijakirjeet, mutta lipsuu lupauksestaan heti, sillä useimmat lukijakirjeet arvostelevat Muumipapan runoja. Lehti ei myöskään tunnu löytävän ostajia, joten Muumipeikko ja Niiskuneiti yrittävät löytää myyviä uutisia. Niiskuneidin viimein keksiessä myyvän jutun, ei muu perhe osaakaan toimia kuin kylmähermoiset toimittajat. Sen sijaan, että Muumipappa julkaisisi kohu-uutisen Niiskuneidin kidnappauksesta, he juoksuttavat uutisen kilpailevaan lehteen ja ryhtyvät itse etsimään kadonnutta Niiskuneitiä.

Niiskuneiti ihastuu rahaa orpolasten hyväksi keräävään Ruunariin. Ruunaria eivät naiset kiinnosta ja lapsetkin vain etäältä, mutta Niiskuneiti ei vähällä luovuta. Tarinassa Muumipeikko ja orpolapset Niiskuneiti väärentää vihkitodistuksen voidakseen adoptoida kaksi lasta. Suloisten pienten vauvojen sijaan Niiskuneidin hoiviin annetaan kaksi isompaa lasta, Narina ja Kitinä, jotka käyttäytyvät nimiensä veroisesti.

Ritarimuumissa matkustetaan jälleen aikakoneella, tällä kertaa ritariaikaan. Niiskuneiti nimittäin kyllästyy täysin siihen, etteivät nykyajan miehet käyttäydy ritarillisesti. Oikeat, menneen ajan ritarit eivät kuitenkaan käyttäydy ritarillisesti siinä mielessä kuin Niiskuneiti toivoisi, vaan ratkaisevat pienetkin erimielisyytensä miekoin. Ilman haarniskoitaan ritarit eivät näytäkään erikoisen kiehtovilta ja haarniskat taas tekevät romanttisista kuutamokävelyistä hankalia, kun ritarit väsähtävät hiertäviin suojuksiinsa ja Niiskuneiti joutuu taluttajan rooliin.

Lars Jansson: Muumipeikko 20
WSOY 1995, 187s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Niiskuneiti löytää pudonneen hevosenkengän ja avuliaat muumit lähtevät etsimään hevosta, jolta kenkä on pudonnut. Sellaista hevosta he eivät löydä, mutta epähuomiossa Muumipappa tulee ostaneeksi hevosen. Muumipeikko ratsailla -tarinassa tulemme huomaamaan, että muumit ovat onnellisempia ilman hevosta.

Muumipeikko ja merenneito esittelee Muumilaakson asukkaille taruolennoksi luullun merenneidon. Muumipeikko tapaa merenneidon ensimmäisenä, mutta kukaan ei usko häntä. Monien yritysten jälkeen Muumipeikko saa merenneidon napatuksi ja tuo hänet Muumitaloon näytille - jolloin Nipsu luonnollisesti haistaa rahantekomahdollisuuden.

Miskan paluu on ehdottomasti suosikkini tämän albumin tarinoista! Voi Miskaa, miten ihanan dramaattinen hän osaakaan olla. Muumit löytävät oven alta lappusen, jossa Miska ilmoittaa olevansa tulossa takaisin heidän kotiapulaisekseen. Aamulla Pappa ja Mamma tajuavat Miskan odotelleen koko yön ulkona, että joku avaisi hänelle oven. Miskan ylitsevuotavan suurieleinen kodinhoito aiheuttaa muumeille huonon omatunnon ja hekin yrittävät osallistua kodin puuhiin, mikä taas loukkaa Miskaa. Lopulta Miska tulee lukeneeksi vanhaa sanomalehteä ja ryhtyy suffragetiksi.

Muumipeikko ja radikaalit -tarinassa on jälleen Niiskuneidin vuoro ihastua. Tällä kertaa ihailun kohteena on Rufus, pitkätukkainen kaunosielu, jota Muumipeikko luulee surulliseksi tytöksi. Rufus haluaa ryhtyä vallankumoukseen ja sellainen toteutetaankin, vaikka pian Rufus huomaa vastavallankumouksen tulevan tarpeeseen.



Monta hauskaa ja höpsöä juttua on näistä sarjakuvista löytynyt, eikä viihtyvyyden kanssa ole nyt ollut ongelmia. Erikoisen paljon hihitytti kuvasarja, jossa ritari polvistui anelemaan Niiskuneitiä, mutta juuttui samalla haarniskansa polvipiikeistä lattiaan. Hahmoista suosikkini on tosiaan Miska, jonka rinnalla minun marttyyrikohtaukseni ovat minimaalisia.

Haru, eräs saari

Tove Jansson: Haru, eräs saari

WSOY 1996, 102s.

Suom. Liisa Ryömä

Kuvat: Tuulikki Pietilä

Tuulikki Pietilän grafiikalla kuvitettu Haru, eräs saari oli ihanan rauhoittavaa luettavaa äitienpäiväviikonlopuksi. Kirjassa Tove Jansson kuvailee elämää Klovharun pienellä saarella Pellingissä, Suomenlahdella. Saaren keskellä on pieni laguuni, joka laskuveden aikana muuttuu järveksi. Puita karulla saarella ei kasva, mutta yksi villiruusupensas kuitenkin. Mökin rakennustyöt aloitetaan ennen virallista rakennuslupaa, sillä muuten projekti saattaisi venyä kauas tulevaisuuteen. Lisäksi, harjakorkeuteen noussutta rakennusta ei enää voida määrätä purettavaksi, joten rakentaminen edistyy (olosuhteiden salliessa) rivakasti.

Taiteilijapariskunta ehti viettää Harulla lähes kolmekymmentä kesää ja tässä ohuessa kirjassa Jansson ehtii kuvata kesiä ja elämää eristyksissä hyvin monipuolisesti. Saarella elettäessä hiljentyy, ehkä vähän liikaakin. Yhdelle ihmiselle ei ole loputtomasti lörpöteltävää ja lopulta puhe rajoittuu pieniin, arkisiin huomautuksiin. Myrskyn jälkeen rannasta (ei Harun, mutta läheisten saarien) voi löytää monenlaista kiehtovaa, kuten kaunokirjoituksella merkittyjä laatikon kappaleita tai vaikkapa bambua, josta voi tehdä leijoja.

Minä en ole tippaakaan meri-ihminen, enkä muutenkaan haikaile veden äärelle. Ehkä siksi tämän kirjan lukeminen oli niin ihanaa ja eksoottista: ajatella, miten nuo naiset uskalsivat elää noin syrjässä ja eristyksissä! Haru kuulosti valmiiksi tutulta saarelta, sillä se muistuttaa kovin paljon sitä minimaalisen pientä, syrjäistä majakkasaarta, jolle muumiperhe asettuu kirjassa Muumipappa ja meri.

Pikavilkaisulla ihailin muuten tämän kirjan kantta ja mietin, mistäköhän on mahtanut löytyä noin vanha kartta Harusta. Vasta myöhemmin maltoin pysähtyä tutkimaan karttaa ja tajusin, että siinähän on merihevoset ja kaikki. Yllättäen kuvan tekijä ei kuitenkaan ole Tove vaan hänen äitinsä Signe Hammarsten Jansson, eli Ham.

Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009)

Bazar 2014, 385s.

Suom. Maija Paavilainen

Jos tämä kirja olisi piirakka, se olisi leivottu tutuista, hyviksi todetuista perusaineksista, mutta maustettu muutamilla erikoisilla, kiehtovilla mausteilla. Lopputuloksena olisi sellainen leivonnainen, jota mielellään söisi enemmän kuin mahaan mahtuisi ja jonka reseptin pyytäisi ehdottomasti mukaansa. (Itse tehty piirakka ei tietenkään maistuisi yhtä hyvälle kuin se alkuperäinen, mutta ei mennä niin pitkälle.)

Piiraan maku makea kiinnitti huomioni jo kansikuvallaan. Pidän tästä värimaailmasta, synkeän näköisestä korpista (joka voi olla myös varis) ja päälleliimatun näköisestä kartanosta, jonka kaikki ikkunat loistavat valoa. Hetken olin kahden vaiheilla kirjan suhteen, sillä dekkarisarja - vaikka kuinka moninkertaisesti palkittu - ei välttämättä olisi minun heiniäni. Onneksi muistin Mma Ramotswen, tuon botswanalaisen yksityisetsivän, jonka tutkimuksista olen tykännyt ja siksipä rohkaistuin tarttumaan tähän ensimmäiseen Flavia de Luce-sarjan kirjaan. Ja miten kävi? No ihastuin syvästi!

11-vuotias Flavia de Luce asuu Buckshawn vanhassa kartanossa isänsä ja kahden (ärsyttävän) isosiskonsa kanssa. Perheen äiti on kuollut Flavian ollessa noin vuoden ikäinen ja postimerkkeilyä intohimoisesti harrastava isäkin on hyvin poissaoleva. Kemiaa harrastava Flavia on nokkela ja omatoiminen tyttö, joka ei säikähdä liiemmin edes kurkkupenkissä makaavaa tuntematonta, kuollutta miestä. Paikalle kutsutut poliisit häätävät Flavian teetä keittämään, mutta tyttö päättää alkaa tutkia tapausta omin nokkineen.

Pidin tästä tarinasta muun muassa siksi, että tapa us ei ole verellä kyllästetty ja väkivaltainen, miljöö on rauhallinen maaseutu eikä ahdas miljoonakaupunki, tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle eivätkä huipputeknologiseen nykyaikaan ja koska pääosassa ei ole viinaanmenevä keski-ikäistyvä mies vaan nuori tyttö. Tietenkin tarinassa on muutamia uskottavuusongelmia, lähinnä juuri vähän turhankin nokkelan päähenkilön vuoksi. Lisäksi kirjan loppupuolella Flavia totesi turhankin monesti ymmärtävänsä nyt kaiken, vaikka kohta ymmärsikin vielä jotakin lisää. Mutta jos antaa näiden asioiden olla, tarina on ihanan yltäkylläinen, riittoisa ja leppoisa.

Omissa mielikuvissani Flavian 50-luku taisi saada paljon vaikutteita vielä varhaisemmista aikakausista ja onnistuin luomaan hauskan vinksahtaneen miljöön, mutta se ei minua haitannut. Ehkä osa kirjan viehätyksestä korostuikin juuri näiden vääristyneiden mielikuvieni vuoksi. Erikoisen paljon ihastuin perheen kartanoon, josta löytyy niin kirjasto, laboratorio kuin asemuseokin.

Joka tapauksessa Piiraan maku makea oli hurmaava ja viihdyttävä kirja, jota voin oman kokemukseni perusteella suositella myös harvoin dekkareita lukeville. Ihan ehdottomasti aion seurata Flavian seikkailuja jatkossakin, jota on muuten luvassa jo tänä syksynä.

Huonetta ja sukua

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua

The Twelve Tribes of Hattie, 2012)

WSOY 2014, 277s.

Suom. Helene Bützow

En tiedä miksi Yhdysvaltain etelävaltioihin sijoittuvat kirjat lähtökohtaisesti houkuttelevat minua, mutta niin ne vain tekevät. Ayana Mathisin esikoisteos, Huonetta ja sukua, on kirja, jonka päätin lukea juuri siksi, että esittelytekstissä vilahti etelävaltiot.

17-vuotias Hattie on paennut etelävaltioiden rotuvihaa Philadelphiaan, missä kukaan ei sylje mustien ihmisten päälle ihonvärin takia. Hattie on nuoresta iästään huolimatta naimisissa ja hänellä on 7-kuiset kaksoset, Philadelphia ja Jubilee. Aviomies August käy töissä ja elämä Wayne Streetin vuokratalossa on miellyttävän rauhallista. Paitsi että juuri nyt Hattie kaipaisi edesmenneen äitinsä neuvoja, sillä kaksoset ovat todella sairaita. Heitä vaivaa hirvittävä flunssa, eikä edes kuumalla vedellä ja eukalyptushuuruilla höyryhuoneeksi muutettu kylpyhuone näytä auttavan heitä.

Huonetta ja sukua koostuu kymmenestä luvusta, jotka kattavat 55 vuotta. Jokaisen luvun kertoja on eri henkilö, useimmiten joku Hattien yhdeksästä lapsesta. Tavallaan luvut ovat niin irrallisia, että ainakin osa niistä toimisi myös itsenäisinä novelleina, mutta kokonaisuutena näistä kertomuksista muodostuu ihailtavan taidokkaasti kerrottu tarina niin Hattiesta kuin hänen perheestäänkin.

Olen kirjoittanut tätä tekstiä moneen otteeseen, enkä onnistu löytämään oikeita sanoja kuvaamaan kirjaa tai edes lukukokemusta. Lukeminen oli ihanalla tavalla raskasta, sillä henkilöt tuntuivat eläviltä ja läheisiltä, tapahtumapaikat ja ajat siltä kuin olisin ollut osa tapahtumia itsekin. Nuo tapahtumat eivät ole erityisen iloisia, joten suru ja huoli painoivat lukijan mieltä. Mathis on kirjoittanut taidokkaan kirjan ja Bützowin suomennos on ehdottomasti onnistunut.

Tämä kirja on sellainen, jota haluaisi samaan aikaan suositella jokaiselle ja toisaalta pitää kaikessa hiljaisuudessa omana, yksityisenä aarteenaan.

Nukkekaappi

Tove Jansson: Nukkekaappi

(Dockskåpet, 1978)

WSOY 2008 (5. painos), 168s.

Suom. Eila Pennanen

Lueskelin Nukkekaappia osin yhtä aikaa Toven matkassa -kirjan kanssa. Se lukutapa toimi erittäin hyvin, sillä tuntui kuin kirjat olisivat keskustelleet keskenään.

Nukkekaappi koostuu kahdestatoista novellista, joista minua kiehtoivat eniten niminovelli Nukkekaappi, Sarjakuvanpiirtäjä sekä Suuri matka. Jokainen näistä novelleista on selkeästi saanut innoituksensa Toven omista kokemuksista ja siksi ne tuntuivat erityisen kutkuttavilta. Kuinka paljon mukana on totta, missä määrin keksittyä?

Niminovellissa verhoilijana työskentelevä Alexander innostuu rakentamaan nukkekaappia. Hän uppoutuu touhuun niin täydellisesti, että hän samalla sulkee kämppäkaverinsa Erikin lähes täysin ulos omasta maailmastaan. Kun nukkekaappiprojektiin mukaan tulee erityisesti sähkötöistä vastaava Boy, Erikin kärsivällisyys loppuu täysin.

Sarjakuvanpiirtäjä kertoo siitä, kuinka lehtitalo tarvitsee kiireesti uuden sarjakuvataiteilijan entisen lopetettua työnsä äkillisesti. Varastossa ei ole valmiita sarjakuvia kuin minimaalisen vähäksi aikaa, joten töitä riittää. Uusi sarjakuvavastaava ei tahdo saada edeltäjäänsä mielestään, vaan häntä vaivaa tämän katoaminen. Miksi hän lopetti työnsä? Mitä hänelle tapahtui?

Suuri matka taas kertoo ystävyksistä Elenasta ja Rosasta, jotka ovat jo vuosia suunnitelleet yhteistä matkaa. Rosa huolehtii ikääntyvästä äidistään, eikä yksikään matka ole vielä toteutunut. Elena väsyy ainaisiin suunnitteluihin ja pettymyksiin, ystävänsä päättämättömyyteen.

Pidin novellikokoelmasta paljon. Ainoastaan Lokomotiivi oli minulle hiukan liian sekava, mutta sekavuus saattaa selittyä omalla huonolla olotilalla, joka lukiessa vaivasi muutenkin. Tämän painoksen fontti- ja marginaalivalinnat eivät ole hajataittoisen näön lemppareita, sillä tumma, korkea ja kapea teksti pienillä rivinväleillä ja marginaaleilla hyppelehti välillä vähän turhankin vilkkaasti.

Toven matkassa

Helen Svensson (Toim.): Toven matkassa - Muistoja Tove Janssonista

(Resa med Tove - En minnesbok om Tove Jansson, 2002)

WSOY 2004, 269s.

Suom. Outi Menna

Jokin aika sitten La petite lectricen Katri kirjoitti Helen Svenssonin toimittamasta kirjasta Toven matkassa. En ollut tästä aiemmin kuullut, mutta kirja kuulosti todella ihanalta: muistoja Tovesta läheisten ystävien ja sukulaisten, työtovereiden ja yhteistyökumppaneiden sekä monien muiden kertomana. Varasin kirjan saman tien ja luinkin yllättävän nopeasti.

Kaikkein parasta antia tässä kokoelmassa ovat ne tekstit, joiden kirjoittajat ovat todella tunteneet Toven, jakaneet arjen hänen kanssaan. Muutamat tekstit taas lähinnä puuduttivat, nimittäin ne, joissa analysoidaan Toven kirjoja ja maalauksia. Toisessa kontekstissa nuokin tekstit olisivat olleet mielenkiintoisia, mutta näiden kansien välissä ne tuntuivat harmillisen teoreettisilta ja etäisiltä. Läheisten ihmisten muistot olivat ihastuttavan eläväisiä ja monipuolisia. Noiden tekstien avulla tuntui siltä, kuin olisi itsekin saanut tavata Toven - vaikka sitten vain pienen matkan päästä.

Luonnollisesti Tuulikki Pietilän osuus on kaikkein mielenkiintoisin ja antoisin. Pietilä kertoo muun muassa hänen ja Toven tekemistä ulkomaanmatkoista, joita ei etukäteen suunniteltu liian tarkasti. Hotellia ei varattu etukäteen, vaan sopiva majapaikka etsittiin vasta paikan päällä. Aurinkokaupunki kertoo Tuulikin mukaan Butler's Armin täysihoitolasta, jossa he Toven kanssa asuivat kerran Floridassa vieraillessaan. Kiinnostukseni tuota kirjaa kohtaan lisääntyi saman tien! Moni muukin pieni asia sai huomaamaan, kuinka paljon ideoita Tove sai kirjoihinsa oikeasta elämästä. Kaunokirjallisuutta lukiessa usein vaistomaisesti miettii, minkä verran todellisia tapahtumia taustalta löytyy ja Toven kohdalla näin tuntuu olevan varsin usein - mutta kiehtovalla, mukavalla tavalla.

Muumithan ovat Japanissa todella suosittuja. Olikin mielenkiintoista lukea japanilaisten yhteistyökumppaneiden kirjoituksia siitä, kuinka ja millaisella aikataululla Muumit on käännetty, miksi Tove ei hyväksynyt ensimmäistä Muumeista tehtyä tv-sarjaa jne. Toven aikuisille suunnattua kirjallisuutta ja sarjakuvia japaniksi kääntäneen Mayumi Tomiharan tekstistä ihan huokuu suuri kunnioitus Tovea kohtaan. Hän ymmärsi Toven yksityisyyden tarpeen niin hyvin, ettei ottanut tapaamisilla valokuvia tai tehnyt muistiinpanoja. Ja voitteko uskoa, että Tovella oli tapana opetella ulkoa pitkätkin puheensa, myös japaniksi, vaikka hän ei muuten kieltä hallinnutkaan! Ihailtavaa omistautumista.

Toven matkassa on mielenkiintoinen ja (enimmäkseen) lämminhenkinen teos, jonka kuvituksena on käytetty Toven omia piirustuksia sekä valokuvia, jotka tuntuvat välittävän lukijalle Toven sellaisena, kuin läheiset hänet saivat nähdä.

Villan kotoisa kosketus

Ingalill Johansson: Villan kotoisa kosketus - neulo, virkkaa ja huovuta kotiin

(Stickat för hemmet, 2012)

Mäkelä 2014, 119s.

kuvat: Ewa K. Andinsson

Suom. Virpi Vainikainen

Tätä blogitekstiä kirjoittaessa olen toipumassa pariviikkoisesta sairasteluputkesta. Vaikka ulkona on välillä näkynyt jopa aurinko, minä olen kyhjöttänyt sisällä ja potenut milloin mitäkin. Yksi podettava vaiva on ollut sieluun asti hiipivä kylmyys, sellainen koko kehon valtaansa ottava horkka, josta ei tahdo päästä eroon. Siinä sisäjäädytetyssä olotilassa oli oikeasti ihanaa selata tätä Villan kotoisaa kosketusta ja haaveilla muun muassa sohvan uudesta, neulotusta päällisestä.

Tästä kirjasta ei löydy ohjeita sukkiin eikä lapasiin, vaan erilaisia sisustusideoita. Materiaalina on käytetty villalankaa, sitäkin pääasiassa luonnollisissa väreissä. Kirja tarjoaa selkeitä ohjeita mm. neulottuihin tyynyihin, täkkiin ja huovutettuun laukkuun. Lisäksi Johanssonin mallit todistavat sen, että kudottu lampunvarjostin tai kudotut purkinsuojukset voivat oikeasti näyttää hyvältä ja houkuttelevalta. Etenkin palelevan lukijan mieltä kiehtoo ajatus kodista, joka on lähes vuorattu kauniilla neuleilla.

Koska perheemme nuorimmainen tekee kutomisesta tällä hetkellä mahdotonta (esikoisen sukat ovat viipyneet puikoilla pian puoli vuotta), en pääse toteuttamaan vielä mitään kirjan ideoista, mutta ainakin ruma rahimme ansaitsisi klassisemman, kauniin ilmeen.

Kirjan kuvat ovat erittäin kauniita ja selkeyttä täytyy niidenkin kohdalla kehua. Monesti sisustuskirjoissa kuvataan niin suuria kokonaisuuksia, että tällaiset pienemmät yksityiskohdat eivät pääse oikeuksiinsa. Kaiken kaikkiaan laadukas kirja, niin sisällöllisesti kuin esineenäkin.

Muinainen taika

Marianne Curley: Muinainen taika

(Old Magic, 2000)

Tammi 2002, 308s.

Suom. Kaisa Kattelus

Kinkun jälkeen päätin jatkaa uudemmalla nuortenkirjallisuudella. Marianne Curleyn Muinainen taika vaikutti sopivalta yhdistelmältä teinitunteita ja magiikkaa ja niinhän se olikin.

Isoäitinsä kanssa asuvan Katen luokalle tulee uusi oppilas, hyvännäköinen mutta kömpelö Jarrod. Nopeasti Kate huomaa, että Jarrodilla on yliluonnollisia kykyjä, joista tämä itse ei kuitenkaan ole tietoinen. Jarrodin perhe kohtaa vastoinkäymisiä keskimääräistä useammin ja Kate on varma, että heidän ylleen on langetettu kirous. Jarrod ei halua ottaa moisia puheita kuuleviin korviinsa, mutta niin siinä kuitenkin käy, että Kate ja Jarrod matkaavat 1200-luvun Englantiin estääkseen voimakkaan kirouksen langettamisen.

Kirjan juoni on tällaisille tarinoille tyypillinen ja ennalta-arvattava. Ihastumiskuviotkin ovat ennakoitavissa lopputulosta myöten, mutta juuri tällaista luettavaa kaipasinkin tähän edelleen flunssaiseen olotilaan. Teksti on sujuvaa ja helppoa, joten lukeminen oli varsin joutuisaa. Eipä tästä oikein muuta sanottavaa ole, kuin että mukavaa viihdykettä ja nuorempana olisin varmasti ihastunut tähän syvästi.

Hilja Valtonen: Kinkku

Hilja Valtonen: Kinkku

Suomen Opettajain Raittiusliitto 1960 (2. painos), 155s.

Tämä Hilja Valtosen nuortenkirja osui silmiini kotikotona, kun autoin äitiä lastaamaan kirjoja takaisin hyllyyn pienen remontin jälkeen. Aiemminkin olen kyllä Kinkun nähnyt, mutta vasta nyt hoksasin kiinnittää huomiota kirjailijaan. Lainasin kirjan ja kun koko perhe sairastui kerralla, kaipasinkin jotakin juuri tällaista, helppoa ja viatonta luettavaa.

Kinkku ei nimestään huolimatta ole jouluinen kertomus, vaan kirjan Kinkku on eräs pieni kalliosaari Saimaalla. Sisarukset Asko, Timo ja Leena löytävät uponneen veneen Kinkun rannalta, ostavat veneenhylyn tehtaanjohtajalta ja vuokraavat tehtailijalta myös Kinkun (kymmeneksi vuodeksi, 100mk/vuosi). Veneen hytin lapset siirtävät vanhempiensa avustuksella Kinkun korkeimmalle huipulle kesämökiksi. Pieni lautasaunakin rakennetaan ja Kinkulla yöpyessä sauna on äidin nukkumapaikka. Lapset nukkuvat mökissä ja isä veneen alla. Lapset ovat tietenkin hyvätapaisia ja neuvokkaita, aina yleviä ja oikeamielisiä.

Koska kirjan on kustantanut Suomen Opettajain Raittiusliitto, alkoholia ja tupakkaa paheksutaan suurieleisesti ja ehdoitta. Lapset muun muassa pelastavat muutaman päihtyneen miehen hukkumiselta. Kun lapset auttavat poliiseja nappaamaan vankikarkurin, lapset päättävät yksimielisesti tallettaa kiinniottopalkkion pankkiin, jotta vanki saa itse rahat vapautuessaan vankilasta. Näin hänen ei enää tarvitse hairahtua alkoholiin ja muihin paheisiin. Lapset myös tekevät ystäviensä kanssa juhlallisen raittiuslupauksen, josta aiotaan pitää kiinni elämän loppuun asti.

Valistus on tässä kirjassa niin korostettua, että väkisinkin mietin, onko tämä tapa oikeasti ollut joskus tehokas? Minua sormella osoittelu ja mustavalkoisuus huvitti, mutta jos joku olisi laittanut minut lukemaan tämän "puhuttelumielessä", olisin varmasti vain ärtynyt. Jos jättää huomiotta lukuisat soo-soo -kohdat, on Kinkku melko perinteinen suomalainen seikkailukirja. Lapset saavat olla saaressa keskenään, soudella sinne ja takaisin aina tarpeen vaatiessa. Aikuiset ovat pääasiassa sivuroolissa, vaikka osallistuvatkin jonkin verran saarella puuhailuun ja nauttivat siellä viettämästään ajasta.

Hauska ja kevyt luettava, joka tarjosi flunssaiselle päälle sopivaa viihdykettä.

Myrskykirja

Annika Eräpuro: Myrskykirja

Karisto 2014, 28s.

Kuvitus: Mika Launis

Annika Eräpuron tuore kuvakirja, Myrskykirja, valikoitui iltasaduksemme, sillä vanhempi lapsi piti kovasti Eräpuron Eve Ilves -kirjoista. Myrskykirja on lyhyt, joten luimme sen yhtenä iltana.

Juoni on mielikuvitusta kutkuttava: mies ei saa unta ja lähtee käymään ulkovessassa (koska talossa on putkiremontti on pihan nurkkaan tuotu kesämökiltä puucee), mutta ärhäkkä myrsky tempaa miehen ja vessanoven mukaansa. Mies lentää oven päällä ympäri maapallon ja näkee välähdyksiä sieltä ja täältä, suutelevan pariskunnan  jossakin päin Eurooppaa, pingviinejä Etelämantereella ja kinastelevia naisia Perussa.

Tarinan vahvuus on se, että  tämän jälkeen voi lasten kanssa pohtia, minne olisi hauskaa itse päästä kurkkaamaan tuulen kuljettamana. Pelottaisiko se lentäminen vai olisiko vain jännää? Minne ei haluaisi päätyä? Myös kuvitus on onnistunut ja mukavaa katseltavaa. Kirjan heikkous taas on sen välähdyksenomaisuus. Mitään kummempaa juonta ei ole ja minä olin suoraan sanoen pettynyt. Onneksi lapset osaavat olla armollisempia ja molemmat kuulijat tykkäsivät Myrskykirjasta.

Muumipeikko 12-16

Lars Jansson: Muumipeikko 12
WSOY 1993, 136s.
Suom. Juhani Tolvanen ja Anita Salmivuori

Muumipeikko 12 sisältää tarinat (tai jaksot, jota sanaa kirjassa käytetään) Robinson Muumi, Muumipeikko ja taide sekä Nipsun kylpylä.

Robinson Muumissa Muumipeikko pitkästyy tavalliseen elämäänsä ja haluaa kokeilla elämää Robinson Crusoena. Perhe pakkautuu jälleen veneeseen ja monien haaksirikkoyritelmien jälkeen löytääkin aution saaren. Muumipeikko haluaa seurata Robinson Crusoe -kirjan tapahtumia orjallisesti, mutta saarelta löytyvä Perjantain korvike sotkee kaiken. Perjantain rooliin yritetään pakottaa filosofia, jonka elämänkatsomuksen mukaan kaikki on samantekevää. Filosofin luettua Robinson Crusoen hän päättääkin jatkossa elää uuden ohjeen mukaan, jolloin "kaikki on hirveän tärkeätä".

Toisessa tarinassa, Muumipeikko ja taide,  Muumipappa osallistuu valokuvauskilpailuun ja voittaa kisan otoksella merkillisistä valkoisten kivien asetelmasta. Voittoisa kuva houkuttelee Muumilaaksoon ensin yhden ja sitten alati kasvavan joukon taiteilijoita, jotka haluavat ikuistaa nuo valkoiset kivet maalauksiinsa. Myös Muumipappa hurahtaa kuvataitelijuuteen, mutta lukuisten erilaisten oppaiden keskellä on vaikea tietää, mikä näkemys on oikea. Tämä tarina on näistä kolmesta suosikkini.

Nipsun kylpylä on hyvä esimerkki siitä, kuinka Nipsu tekee melkein mitä tahansa saadakseen rahaa. Hän perustaa rannalle kylpylän ja on tyytyväinen lukuisiin vieraisiinsa siihen asti kun nämä alkavat vaatia tasokasta palvelua päivällisineen ja pyykkäyspalveluineen. Kun Nipsu luikkii karkuun rahapussi kourassaan, jäävät kylpylävieraat muumiperheen huollettavaksi.

Lars Jansson: Muumipeikko 13
WSOY 1994, 133s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Kolmastoista Muumipeikko-albumi esittelee muun muassa Poliisimestarin veljenpojan. Launo on huithapeli pikkurikollinen ja Poliisimestarin suvun musta lammas. Poliisipäällikön pitäessä uljasta puhetta krapulainen Launo osuu paikalle ja päättää siinä silmänräpäyksessä parantaa tapansa ja ryhtyä poliisiksi. Yllättäen Launo on entistä sietämättömämpi tapaus virkaintoisena poliisina.

Muumipappa ja Muumipeikko sotkevat tahattomasti elokuvan kuvaukset lähtiessään pelastamaan Neistosta ahdingosta. Näyttelijät ovat kyllästyneitä näyttelemään, he haluavat seikkailla oikeasti. Elokuvaohjaaja taas ei voi tehdä työtään ilman näyttelijöitä. Muumilaaksosta ei vain tahdo löytyä kuvauksellisia, taitavia näyttelijäehdokkaita.

Nappeja ja avioliittoja meinaa kääntyä dramaattiseksi tarinaksi, kun Louska/Kampsu pakkonaittaa susiparina onnellisena elävät Hosulin ja Suskan. Avioliitto tekee Suskasta määräilevän ja napisevan rouvan, eikä avioelämä ole kummallekaan mieleen. Avioero osoittautuu silti mahdottomaksi vaihtoehdoksi, sillä kumpikaan ei voi kuvitellakaan jakavansa parin yhteistä nappikokoelmaa.

Lars Jansson: Muumipeikko 14
WSOY 1994, 114s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Näiden kansien välistä löytyvät tarinat Nipsun urheiluliike, Mymmelin timantti ja Muumit ja vampyyri. Kaikki kolme olivat siitä mukavia tarinoita, että  minulla ei ollut ennakkokäsityksiä yhdestäkään. (Luulin, ettei näitä juttuja ole hyödynnetty tv-sarjassa, mutta heti kohta näkyikin telkkarissa vampyyri-jakso. En näköjään muista kaikkia jaksoja, tai sitten en ole jokaista nähnytkään.)

Nipsu perii äitinsä tädiltä urheiluliikkeen tarinassa Nipsun urheiluliike. Kaupan syrjäinen paikka ei Nipsua huoleta, mutta melko pian hänen on myönnettävä, ettei kauppa oikein käy. Hän kokeilee hyökkäävää mainoskampanjaa, joka ei tehoa sen paremmin kuin alitajuntaan vaikuttavakaan. Parhaaksi asiakkaaksi osoittautuu Haisuli, joka hullaantuu kaikista noista oivallisista välineistä, joita voi hyödyntää murtautumispuuhissa.

Tarina Mymmelin timantista on hauska jo siksikin, että pääosassa on Mymmeli. Hän saa ihastukseltaan Rinaldolta näyttävän sormuksen. Komeasti säihkyvä kivi nimetään heti timantiksi ja se saa tietenkin aikaan sekä kateutta että ihastusta. Vilijonkan kotiapulainen yrittää opastaa Mymmeliä pukeutumaan sormuksen vaatimalla tavalla ja muutto komeampaan taloonkin on väistämätön. Onneksi timantti osoittautuu tavalliseksi strassiksi ja Mymmeli voi jatkaa entistä, huolettomampaa elämäänsä.

Tarinassa Muumit ja vampyyri koko laakso pelkää eläintarhasta karannutta verenhimoista vampyyria. Muumiperhe linnoittautuu taloonsa, mutta Muumimamma löytää vampyyrin keittiöstä. Pikkuruinen - ja oikeastaan aika suloinen - vampyyri ei vaikuta kovin vaaralliselta ja kun sille maistuvat mainiosti pannukakut, Muumimamma ei henno liiskata sitä. Mamma yrittää pitää vampyyrinsa piilossa perheeltään, mutta ei onnistu siinä. Pappa lukitsee Muumimamman vampyyreineen ullakolle, mutta kaikista kotitöistä vastaaminen käy liian raskaaksi ja Pappa mieluummin elää vampyyrin rinnalla kuin tekee kaikki Muumimamman työt.

Lars Jansson: Muumipeikko 15
WSOY 1994, 136s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Näissä pienissä Muumipeikko-albumeissa on alussa yhden sivun mittainen tietosivu, joissa kerrotaan mielenkiintoisia seikkoja niin sarjakuvista itsestään kuin Lars Janssonistakin. En olekaan tiennyt, että Toven tavoin myös Lars kirjoitti kirjoja. Näistä ei tosin ole ilmeisesti käännetty kuin yksi (Viisituhatta puntaa, 1967), mutta Larsin kirjoittajan lahjoja on kovasti kehuttu.

Viidestoista Muumipeikko-albumi koostuu tarinoista Muumit ja televisio, Alikehittyneet muumipeikot sekä Muumipeikko ja täti.

Muumiperheeseen hankitaan vahingossa televisio perintöpöydän mentyä rikki. Huonekalukauppias ei ole innokas myymään uutta pöytää särkyneen tilalle vaan onnistuu myymään Muumipapalle upouuden television. Laitteen käyttötarkoitus on muumeille arvoitus, mutta nopeasti Muumipappa ja Niiskuneiti lumoutuvat televisiossta niin paljon, ettei heitä kiinnosta enää mikään muu. Muumipeikko ja Muumimamma yrittävät saada heitä pois television äärestä, mutta se onnistuu vasta kun kaksi beatnikkiä asettuvat Muumitaloon.
Tämä tarina toi mieleeni ne ajat, kun lapsuudenkotiini hankittiin lautasantenni ja elokuvakanava. Mielestäni en katsonut liikaa televisiota, mutta silti nyt muistin eräänkin lauantain,  kun katsoin ainakin kolme elokuvaa peräkkäin. Edellisen loputtua aioin vain vähän vilkaista, millainen seuraava on, mutta en sitten osannutkaan jättää elokuvaa kesken.

Alikehittyneet muumipeikot esittelee Alikehittyneiden alueiden assessorin, varttuneen virkanaisen, joka etsii kuumeisesti avustuskohdetta. Muumit yrittävät tekeytyä alkukantaisiksi, mutta vasta heidän normaali käytöksensä on Assessorin mielestä tarpeeksi alikehittynyttä. Virkaintoinen neiti järjestää äänestyksiä ja edustustilaisuuksia vastavalitulle presidentille. Haisuli on valtiovarainministerin irvikuva, mutta liian monen epäonnistuneen kullanryöstöoperaation jälkeen tämäkin toteaa menettäneensä halun rehelliseen varastamiseen.

Niiskuneiti ihastuu äskettäin Muumilaaksoon muuttaneeseen runoilijaan, Wärssyyn. Muumipeikko on tietenkin mustasukkainen, mutta jopa Niiskuneiti kyllästyy ennen pitkää epämiehekkääseen nuorukaiseen, josta ei ole kenenkään suojelijaksi. Yllättäen Wärssy paljastuu muumien sukulaiseksi, kun Jane-täti ilmoittaa tulevansa kyläilemään Muumilaaksoon. Muumit ilmoittavat olevansa sairaana, mutta täti tuleekin hoitamaan heitä. Maalatut tuhkarokko jäljet eivät lähde pesemälläkään, vaikka sängyssä makaaminen tuntuu melkeinpä pahemmalta kuin Jane-tädin vierailu.

Lars Jansson: Muumipeikko 16
WSOY 1994, 133s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

16. Muumipeikko-albumi sisältää kertomukset Muumit ja luonnonpuisto, Muumipeikko ja vanhat hyvät ajat sekä Koiranelämää muumilaaksossa. Ehkä olen nyt lukenut vähäksi aikaa tarpeeksi näitä Muumi-sarjakuvia, tai sitten tämän kirjan tarinat ovat oikeasti vähän tylsähköjä.

Muumit ja luonnonpuisto näyttää, kuinka ensivaikutelmaltaan loistava idea ei sitä ehkä käytännössä olekaan. Pari luonnonsuojelijaa haluaa tehdä Muumilaaksosta luonnonpuiston ja Muumipappa innostuu auttamaan puiston perustamisessa. Luonnonpuistossa eläminen ei kuitenkaan ole kauhean kivaa, kun turisteja lappaa ovista ja ikkunoista, eikä normaalista elämästä tahdo tulla enää mitään.

Muumimamma saa tarpeekseen vauhdilla modernisoituvasta maailmasta ja koko perhe lähtee aikakoneella nauttimaan vanhoista hyvistä ajoista. Elämä vuodessa kahdensadan vuoden päässä menneisyydessä ei vain olekaan niin seesteistä ja vaivatonta, kuin Mamma kuvitteli. Rahaa pitäisi olla, eivätkä kaukaiset sukulaisetkaan ilahdu kummallisesti käyttäytyvistä vieraista.

Koiranelämää muumilaaksossa osoittaa, miten vaikeaa lemmikkieläimen mielenliikkeitä on tietää. Teen mukaan nimetty Lipton-koira lukittautuu koirankoppiinsa ja yrittää toistuvasti karata omille teilleen. Lopulta karkuhaluihin löytyy syykin ja lemmikinkaipuu on - ainakin enimmäkseen - kadonnut.

Iso

Pekka Hiltunen: Iso

WSOY 2013, 414s.

Ison päähenkilö on Anni, joka on numeroilla ilmaistuna 168cm ja 148kg ja 37v. Useimmille ihmisille nämä luvut kertovat sen, että Anni on lihava, keski-ikäistyvä nainen, joka todennäköisesti kärsii lukuisista ylipainon aiheuttamasta vaivasta ja/tai sairaudesta, jolla ei ole ruoan suhteen minkäänlaista itsehillintää. Anni taas tietää totuuden: hän on isokokoinen mutta täysin terve. Kyllä hän syö, joskus liikaakin, mutta myös terveellisesti ja ajoittain jopa niukasti. Hän toivoisi, että ihmiset ja yhteiskunta eivät keskittyisi numeroihin ja ihmisen ulkonäköön vaan suostuisivat näkemään kokonaisuuden. Läskihysterian ja lukemattomien laihdutusohjeiden valtaama nykyaika tarvitsee toisen näkökulman. Jonkun täytyy kertoa toisenlaisista lihavuustutkimuksista, niistä joissa ylipaino ei olekaan kansat tuhoon syöksevä, laiskuudesta ja kelvottomuudesta kertova kirous.

"Jos lihavalle ihmiselle annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveiden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla. Häneltä on estetty mahdollisuus onneen juuri nyt, hänen aikansa ei koita, jollei hän muutu. Hän elää terveystiedon kaapuun puetun hoikkuudenpalvonnan valtakunnassa."

Pekka Hiltusen Iso on kirja, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa kertomatta jotakin itsestään - suhteesta omaan painoonsa.

Jos minut luokittelee numeroilla, olen laskentatavasta riippuen noin 15kg ylipainoinen. Useimpina päivinä en näe peilissä muodotonta ja ylipainoista tätiä vaan kohtuullisen sopusuhtaisen, pehmeästi muotoutuneen naisen. Mutta on niitäkin päiviä, jolloin löllöttävä maha ahdistaa hirveästi. Polven vanha rustovamma äityy kipeäksi, jos paino pääsee nousemaan tiettyyn pisteeseen. On päiviä, jolloin toivoisi voivansa astella vaateliikkeeseen ja löytävänsä mieleisensä vaatteen, joka näyttäisi päällä hyvältä. )Ehkä valmisvaatteet eivät istu hyvin juuri kenenkään päälle, sillä harva ylipäätään vastaa jonkun taulukon perusteella päätettyjä standardimittoja.) Sitten on niitä ihmisiä, minun kokoisiani, jotka kokevat oikeudekseen huomautella kiloistani.
"Tämä paita oli mulle tosi iso, ehkä se mahtuu sulle."
"Purjehdipas pois edestä, että muutkin mahtuu kulkemaan tästä."

Ison lukeminen teki hyvää. Annin puheissa, jotka hän toivoo voivansa joskus pitää oikeille kuulijoille, kerrotaan juuri niistä lihavuustutkimuksista, joiden tulokset eivät sovi yleisiin käsityksiin. Lihavuus ei ole väistämättä yhtä kuin diabetes, korkea verenpaine ja kohonneet kolesteroliarvot. Ei kaikkien ylipainoisten nivelet huuda tuskasta ja kulu puhki liian aikaisin, vaikka liikkuminen onkin ehkä hitaampaa ja vaivalloisempaa kuin ns. normaalipainoisilla. Ihan todella on olemassa terveitä lihavia.

Kaunokirjallisesti katsoen Iso kärsii jonkin verran toisteisuudesta. Toisaalta, joskus toisto on se paras tapa iskostaa joku asia lukijan päähän. Iso on ylipainoiselle lukijalle rohkaiseva tarina ja toivoisin sen sanoman saavuttavan myös kaikki maailman juttagustafsbergit ja gillianmckeithit, jotka pääsevät julkisesti mollaamaan kaikkia "ihannepainon" ylittäviä ihmisiä.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Tammi 2012, 125s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Tämän Maukan ja Väykän olen ostanut ihan siksi, että joku on tätä kirjasarjaa kovasti kehunut. En muista kuka, mutta hankinta oli hyvä. Kirja on hyvin kuvitettu ja teksti on isohkoa, joten se sopii vallan hyvin myös luku-uraansa aloittaville lapsille.

Maukka on kilpailuhenkinen kissa ja Väykkä verkkaisen olemuksen omaava koira. He ovat asuneet taivaansinisessä talossa jo pitkään, mutta äskettäin taloon on muuttanut myös Karhu Murhinen. Murhinen ei nimestään huolimatta ole karhu, vaan pirteä päästäinen, jonka sydän lyö 800 kertaa minuutissa. Se on hurja tahti, mutta päästäisen elämässä kaikki tapahtuu nopeammin kuin vaikkapa kissoilla ja koirilla. Yhtenä päivänä sitä on vielä nuori, viikon päästä työelämässä ja aivan yhtä pian vastassa on vanhuus. Harva päästäinen elää kahtakaan vuotta.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen kertoo näiden kolmen hyvin erilaisen mutta hurmaavan ystävyksen yhteisestä ajasta. Voisi kuvitella tällaisen tarinan olevan hyvin surullinen, mutta ei se ole. Parvela kertoo Karhu Murhisen lyhyestä elämästä samoin kuin muidenkin: kaikenlaista ehtii tapahtua ja lyhytkin elämä voi olla ihan kokonainen.

Sekä minä että lapset pidimme tästä kirjasta kovasti. Ainoastaan aivan loppu sai ekaluokkalaiselta kritiikkiä: "Miten niin se muka loppu noin? Mutta mitä ne Maukka ja Väykkä sitten teki? Oliko niillä hautajaiset? Mitä ne ajatteli?" Hetkinen keskusteltiinkin siitä, miten Maukka ja Väykkä varmasti surivat ystäväänsä, mutta myös muistelivat yhteisiä aikoja.

Maukka ja Väykkä -sarjassa on ilmestynyt ainakin neljä muuta kirjaa ja lapset ilmoittivat heti haluavansa nekin iltasaduiksi. Joten suuntaanpa tästä kirjaston nettisivuille tekemään pari varausta.

Muumiopas

Sirke Happonen: Muumiopas

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012, 241s.

Sirke Happosen kirjoittama Muumiopas on näyttävä ja kaunis teos, jossa esitellään yli sata Muumien maailmasta tuttua hahmoa. Tutuimmat hahmot kuten muumit, hemulit, Haisuli, Nuuskamuikkunen ja pikku Myy esitellään luonnollisesti laajemmin kuin kerran tai kaksi esiintyvät sivuhenkilöt. Näistä keskeisimmistä hahmoista on esitelty myös esimerkkejä heidän vastikkeistaan meidän maailmassamme sekä joitakin ohjeita siitä, kuinka muuntautua vaikkapa hattivatiksi: Kun lähdet kotisatamasta, palaa vasta kun on pakko. Myös Möröksi muuttumiseen löytyy ohje, mutta sitä ei suositella kokeiltavaksi.

Olen pitänyt itseäni kohtuullisen hyvin muumeihin perehtyneenä henkilönä, mutta tämän kirjan aloitettuani tajusin olleeni väärässä. Ensinnäkin minulla on edelleen vino pino Lars Janssonin kirjoittamia sarjakuvia lukematta. Lisäksi, vaikka olen lukenut muumikirjat, (vieläpä ihan äskettäin), en olisi osannut listata läheskään kaikkia kirjoissa esiintyviä hahmoja.

Sen lisäksi, että on ylipäätään mielenkiintoista kerrata muumimaailman lukuisia hahmoja, tätä lukiessa oli jännittävää etsiä eri hahmojen kuvauksista tuttuja ihmisiä tai jopa omia piirteitä. Aina näitä samankaltaisuuksia ei haluaisi myöntää edes itselleen, sillä kyllä minä mieluummin näkisin itseni seesteisen Muumimamman ja suorasanaisen pikku Myyn risteytymänä kuin Vilijonkan kaltaisena tiukkiksena, joka puhuu kuin hemulit:

"Sananvaihto hemulin kanssa (sillä ilman et ohi pääse) jättää hieman pitkäveteisen, joskus ärtyneen jälkimaun. Sää on joko liian kuuma tai muuten kamala, ja sitten hemuli kertoo, mitä sääntöä joku on mennyt rikkomaan. Miten joku on taas jättänyt pahvipakkaukset littaamatta ja roskalaatikko tästä syystä pullistelee, tai miten seinämaali on levitetty epätasaisesti eikä asiaa ole vieläkään korjattu, vaikka hemuli on jo niin ja niin monta puhelua soittanut."

Toivon kuitenkin, etten lisäksi ole kuin tahmatassu sillä tahmatassu on se, joka tulee liian lähelle istumaan tai seisomaan. Kun hän puhuu kanssasi, tekisi mieli ottaa askel taaksepäin.

Kirjan taitto on erittäin hyvin toteutettu. Kirjassa on runsaasti kuvia sekä sarjakuvista, muumikirjoista että kuvakirjoistakin. Lisäksi mukana on muutamia luonnoksia ja maalauksia. Teksti on paitsi sisällöltään ja kieleltään miellyttävää lukea, myös mukavan kokoista ja sopivan väljää. Erityisesti pidin värien käytöstä niin kuvissa kuin välillä sivujen tehosteena, pohjaväreinä.

Muumiopasta on helppo suositella kaikille Muumien ystäville ja niille, jotka haluavat tutustua vähän laajemmin muumimaailman väestöön.

Menneen talven lumi

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Torni 2014, 251s.

Viime syksynä luin Tanja Kaarlelan esikoiskirjan Saara, josta pidin paljon. Kun kuulin, että Kaarlelalta on tulossa uusi kirja, kipusi se saman tien luettavien listalle.

Menneen talven lumi kertoo yhden talven tapahtumista kuvitteellisen Hakomäen pienellä, kuihtuvalla Leivonkylällä. Kyläkoulu on suljettu, samoin kauppa. Kauppa-auto ei enää kulje ja kirjastoautokin aiotaan lakkauttaa kustannussyistä. Henna ja Mari ovat peruskoulun viimeisellä luokalla, parhaat ystävät pienestä asti. Lähestyvä koulun loppuminen ja mahdollinen muuttaminen pois kotikylältä mietityttää ja aiheuttaa kiivastakin kinaa ystävien välille. Leivonkylän autiotupaan on muuttanut asumaan nuorehko mies, johon tytöt tutustuvat ja jonka johdolla erityisesti Mari kiinnostuu omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa kotikylänsä asioihin. Tietysti myös tuo nuori mies itse, Antti, kiinnostaa ja kiehtoo.

Tässä kirjassa käsitellään hyvin monenlaisia asioita ja minun mielestäni se tekee kirjasta hiukan liian kiireisen. Tyttöjen kasvaminen, maaseudun autioituminen, Marin perheen vaietut salaisuudet, luonnon suojeleminen, ihastumiset ja vaarin sairastuminen ovat kaikki tärkeitä ja mielenkiintoisia asioita (vain osan mainitakseni), mutta näin lyhyessä kirjassa niiden käsitteleminen jäi väistämättä suurpiirteiseksi. Toisaalta tällainen mutkien oikominen ja runsaus on nuorten kirjallisuudessa varsin yleistä ja oletan sen olevan ainakin osittain tarkoituksellista.

Lukukokemuksena Menneen talven lumi oli miellyttävä. Kaarlela kirjoittaa sulavasti ja nuorten puhekieli tuntuu omaan korvaani luontevalta. Teksti myös kulkee joutuisasti ja kirja onkin vaivatonta, nopeaa luettavaa.

Koska itsekin olen kasvanut sivukylällä ja käynyt ala-asteen kyläkoululla, aiheutti kirja myös haikeutta ja suruakin. Meidän kylältä on suljettu toinen koulu, kaksi kauppaa, pankki, posti ja apteekintapainenkin. Kauppa-auton kulkemisesta en ole ihan varma, mutta en usko senkään olevan enää käytössä. Kirjastoauto kulki ennen joka viikko, nyt enää joka toinen. Ja ne linja-autovuorot ovat vähissä, etenkin kesäisin. Onneksi kylä ei ole kuitenkaan kuolemassa, vaan lapsiperheitäkin sieltä löytyy.

Menneen talven lumi on nuorten kirja ja sellaisena oikein hyvä, mutta Saara oli kuitenkin enemmän mieleeni. Toivon Kaarlelan kirjailijan uralle pitkää ikää ja lukuisia kirjoja, sillä lukijoita hänen tasoiselleen kirjailijalle varmasti löytyy.

Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto 2014, 156s.

Tänä vuonna kirjan ja ruusun päivänä (sekä kahtena seuraavana päivänä) yli kymmenen euron kirjaostoksen kylkiäisenä jaettiin Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taitoa. Minulle oli virallisena kaupanpäällispäivänä tulossa vieraita ja teinkin heti aamulla hätäpäissäni nettitilauksen verkkokaupasta, että varmasti saisin tämän vuotisen bonuskirjan. Kirjoja noutaessa - vielä samana päivänä - tein vielä yhden suunnittelemattoman kirjalöydön ja lähdinkin kotiin kahden Takana puhumisen taidon kanssa.

Jostakin syystä kuvittelin tämän olevan pienoisromaani, mutta kyseessä onkin kokoelma Härkösen kolumneja tai pakinoita. En pettynyt, sillä pidän Härkösen napakasta tyylistä käsitellä asioita sekä siitä, kuinka hän pistää itsensä likoon. Aiheita riittää tekstiviestikommunikaation vaikeudesta vaihdevuosiin ja rantatuolien varaamiskäytännöistä äitiyden haasteisiin.

Jotkut aiheista olivat minulle vähän vieraita, kuten jonottamisen tuskallisuus ja illan pilaava valomerkki. Minä olen aika hyvä jonottaja, paitsi jos lapsiin iskee mahdoton levottomuus. Illanviettoni taas pilaantuu siinä vaiheessa, jos on pakko mennä baariin, joten valomerkki ei enää vaikuta mitenkään.

Niitä minulle sopivia (tai osuvampia) aiheita on kuitenkin huomattavasti enemmän. Merkkasin muistilapulla naisten vikoja ruotivasta kolumnista Syntilista tämän kohdan, jolle en voinut olla nauramatta:

"Nainen marisee aina jostain ja odottaa mieheltä lohdutusta. Hänen alavatsaansa koskee aina. Hän jankuttaa lopettavansa viinereitten syönnin mutta ei lopeta. Hän vannoo aloittavansa sauvakävelyn, joogan ja spinningin mutta ei aloita. Hän antaa itsestään ensin älykkään vaikutelman ja alkaa sitten humalassa pelleillä Tarot-korttien kanssa."

Jos vaihtaa alavatsan alaselkään ja Tarot-kortit kuvitteelliseen laulutaitoon, niin tässähän kirjoitetaan minusta!

Tehosekoittimessa Härkönen pohtii sitä, kuinka nopeasti äiti-ihmisissä usein puskee pinnalle marttyyrius. Vaikka kuinka vannoisi itselleen, ettei todellakaan kietoudu marttyyrin viittaan ikinä missään tilanteessa, niin harmittavan usein näin kuitenkin käy.

"- Kuuntele itseäsi, kehottavat kaikki maailman terapeutit. Mutta äitien täytyy kuunnella niin montaa muutakin vaativaa hölisijää, että siinä jää oma ääni helposti kuulematta."

Muutamista lyöntivirheistä huolimatta Takana puhumisen taito ei vaikuta hutaisten tai kiireellä kirjoitetulta. Hyvin mielelläni olisin lukenut näitä juttuja lisääkin, mutta onhan se totta, että pakinat (tai kolumnit, valitse mieleisesi) ovat parhaimmillaan pienissä erissä nautittuina.

Anne ja Ellu lomamatkalla

Heli Sutela, Minna Koskela & Jarno Kantelinen: Anne ja Ellu lomamatkalla

Annen ja Ellun tuotanto 2014, 80s.

Tämän kirjan bongasin Ajatuksia kirjamaasta -blogista ja ilahduin sarjakuvamuotoisesta Kumman kaa -kohelluksesta siinä määrin, että varasin kirjan saman tien kirjastosta. Kumman kaa on tv-sarjana hulvaton: Annen ja Ellun toilailut hävettävät ihan hirveästi, mutta silti on pakko katsoa ja nauraa holtittomasti.

Anne ja Ellu lomamatkalla on sarjan tyylille uskollinen, mutta ei aivan tavoita samaa vinkeyttä ja menoa. Kuvitus on onnistunut ja tällainen epärealistinen, hiukan söpöön vivahtava toteutus on minun silmääni miellyttävä. Juoni on kuitenkin vähän turhan ohut, eivätkä Annen ja Ellun ilmeet ja eleet aivan pääse oikeuksiinsa piirrettyinä.

Koska tämän sarjakuvan selkämyksessä mollottaa numero yksi, jatkoa lienee luvassa jossakin vaiheessa. Mielelläni luen Annen ja Ellun seikkailuista sarjakuviakin, mutta kyllä tv-sarja on hauskempi. Kuunnelmanakin toimisi varmasti todella hyvin!