Corto Maltese, Suolaisen meren balladi

Hugo Pratt: Corto Maltese, Suolaisen meren balladi

(Una ballada del mare salato, 1967)

Jalava 2014, 195s. 

(Julkaistu aiemmin nimellä Corto Maltese Etelämerellä)

Suom. Heikki Kaukoranta

Alkusanat: Marco Steiner

Valokuvat: Marco D'Anna

Ensimmäisen maailmansodan kurkistellessa nurkan takana eteläisellä Tyynellämerellä seikkaillaan merirosvojen tahdissa. Erään huvipurren haaksirikosta ainoina hengissä selvinneet serkukset, Pandora ja  Cain, ovat ajelehtineet merellä jo useamman päivän siinä vaiheessa, kun heidät pelastetaan. Pelastaja on pahamaineinen merirosvo Rasputin, joka säästää nuorten henget ainoastaan lunnasrahojen toivossa. Seuraavaksi Rasputinin laivan reitille ajelehtii lautahökötys, johon kapinaan noussut miehistö on sitonut entisen kapteeninsa Corto Maltesen. Corto ja Rasputin tekevät yhteistyötä (vaikka kummankaan luottamus toiseen ei ole kovin vahvaa) paitsi toistensa, myös saksalaisen sotalaivaston kanssa. Pääjehuna häärii salaperäinen Munkki, jonka henkilöllisyydestä liikkuu mitä epämääräisempiä huhuja.

Olen lukenut aiemmin Corto Maltese -sarjasta Kelttiläistarinoita, jossa on neljä  lyhyehköä tarinaa. Suolaisen meren balladi sen sijaan sisältää yhden pitkän seikkailun, joka etenee sopivassa tahdissa pitääkseen lukijan koko ajan otteessaan. Luinkin tämän yhden päivän aikana alusta loppuun ja viihdyin oikein hyvin. Corto Maltese on kiehtova hahmo. Hän on selvästi niin sanottu hyvis, mutta toisinaan hänen tekonsa ja valintansa ovat hivenen arveluttavia. Ei se merirosvouskaan varsinaisesti sankareitten hommaa ole.

Alkusanat tähän kirjaan on kirjoittanut Marco Steiner ja runsaista valokuvista vastaa Marco D'Anna. Sekä teksti että kuvat kuljettavat lukijan hienovaraisesti eteläiselle Tyynellemerelle kohtaamaan Rasputinin, Corto Maltesen ja monet muut. Väritys tässä albumissa on miellyttävää ja niukahko väriskaala korostaa tapahtumaympäristön tunnelmaa.

Suolaisen meren balladi tarjoaa laadukkaan seikkailun, joka tarjoaa muutakin kuin toimintaa.

Lievästi ärsyttävä norsu

David Walliams: Lievästi ärsyttävä norsu

(The Slightly Annoying Elephant, 2013)

Kustannus-Mäkelä 2015, 28s.

Suom. Raija Rintamäki

Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsilta on suomennettu Herra Lemu ja Poika ja mekko -kirjojen lisäksi mitä mainioin kuvakirja, Lievästi ärsyttävä norsu. Tämä neliön muotoinen komea kirja on näyttävä ja houkutteleva. Etenkin takakannen maininta "Kirjan mukana ILMAINEN NORSU" herättää varmasti jokaisen potentiaalisen ostajan huomion. (Pienessä tekstissä tosin mainitaan, että oikeasti kirjan mukana ei saa oikeaa norsua, mutta kuvia norsuista sitäkin enemmän.)

Sami on yksin kotona, kun ovelta kuuluu koputus. Oven takana ei kuitenkaan ole postimiestä tai ketään kaveria, vaan jättimäinen norsu! Norsu asettuu muitta mutkitta taloksi Samin kotiin, sillä ilmeisesti Sami on adoptoinut sen. Norsu survoutuu kylpyyn käyttäen kaiken shampoon ja kastellen kaikki pyyhkeet, vaatii röyhkeästi ruokaa, omii kaukosäätimen ja rikkoopa vielä Samin upouuden pyöränkin. Norsu ei kuitenkaan yritäkään pyytää anteeksi. Kun ovelta kuuluu jälleen koputus, Samilla ei käy mielessäkään että tilanne voisi kääntyä vielä pahemmaksi. Mutta kyllä se voi.

Lievästi ärsyttävä norsu on ihanan sekopäinen kirja. Huonokäytöksinen norsu on tervetullutta vaihtelua sympaattisten eläinhahmojen valtaamaan kuvakirjamaailmaan ja onpa tarinan opetuskin harvinainen ainakin lastenkirjallisuudessa. Tietysti tämä tarina muistuttaa hyvistä käytöstavoista, mutta se varsinainen opetus on, että aina täytyy "lukea se pienellä painettu teksti".

Me tytöt

Anni Polva: Me tytöt

Karisto 2015 (4. painos) 153s.

Me tytöt on julkaistu alunperin 1946 nuortenkirjana nimellä Me tytöt opiskelimme. Olen lukenut Polvalta Tiina-kirjat ja pinon aikuisille suunnattuja romaaneja, mutta nuorille suunnattu tarina oli uusi tuttavuus.

Me tytöt on hyvin polvamainen teos. Päähenkilöinä on kaksi tyttöä, kauppaopiston viimeistä luokkaa käyvät Anja ja Maija. Tytöt ovat huonetovereita ja luonnollisesti tyystin maskuliinien viehätysvoiman ulottumattomissa. Opiskelua enemmän nuoria kiinnostaa luonnollisesti erilaiset iltamenot, joita luokka järjestää itsekin opintomatkakassaa kartuttaakseen. Läksyjä tehdään välillä koko luokan voimin, toisinaan taas vuorotellen muiden saadessa kopioida valmiit tehtävät omiin vihkoihinsa. Maija on luokan poikienkin mielestä eri reilu kaveri ja vähän huomaamatta Pekka alkaakin viedä Maijaa esimerkiksi kahveille ja saatella takaisin asunnolle. Maija on tietenkin niin epäkiinnostunut seurusteluhommista, että vasta opintojen viimeisien viikkojen aikana hänkin alkaa havahtua lämpimiin tunteisiin.

Minulle tämä oli vähän kankea lukukokemus. Tarina on paitsi ennalta-arvattava myös kielellisesti teennäisen oloinen. Tietysti tässä on varmasti tavoiteltukin 40-luvun opiskelijoiden kielenkäyttöä, mutta välillä on innostuttu hiukan liikaa. Vaikka entisaikojen opiskelijaelämään oli hauska tutustua, jäi itse tarina kovin ohkaiseksi. Lisäksi, minua on aina inhottaneet pojat, jotka yrittää väkisin lähennellä, vaikka tyttö sanoo selvästi ei! Silti jopa tämä oi niin rempseä Maija (poskelle läimäyttämisen jälkeen) alkaa melkein pyydellä anteeksi ylireagointiaan.

Ehkä odotin Me tytöiltä vähän enemmän kuin sain, etenkin romantiikkarintamalla, ja siksi olen kirjaan hiukan pettynyt. Se tarjoaa kuitenkin kohtuullisen leppoisan lukutuokion ja pilkahduksen viatonta opiskelijaelämää.

Ella ja kaverit lapsenvahteina

Timo Parvela: Ella ja kaverit lapsenvahteina

Tammi 2015, 82s.

Kuvitus: Mervi Lindman

Olin lupaillut pojille seuraavaksi iltasaduksi ensimmäistä Harry Potteria, kun kirjastoautolta sattuikin löytymään uusin (jo kuudestoista!) Ella-kirja. Vähän nihkeästi pojat suostuivat siirtämään Pottereita tuonnemmaksi, mutta hyvin pian kävi kaikille selväksi että Ella ja kaverit lapsenvahteina on kerta kaikkisen hulvaton kirja.

Ella ystävineen on hyvin kiintynyt opettajaansa, jonka tunteet eivät ole aivan yhtä lämpimät. Opettajan hääpäivä lähestyy ja hän on järjestänyt vaimolleen yllätykseksi kylpyläreissun. Luotettava lapsenvahti on varattu hyvissä ajoin ja viikonlopusta on tuleva yltiöromanttinen ja nautinnollinen. Paitsi että sattuneesta syystä lapsenvahti peruu tulonsa, eikä opettaja saa asiaa tietoonsa vaan tulee vahingossa antaneeksi lapsensa ja koiransa omien oppilaittensa ammattaviksi. Lukijalle on luvassa monta vauhdikasta ja hauskaa tilannetta Ellan ja kumppaneiden yrittäessä toimittaa lapset takaisin vanhemmilleen.

Ella ja kaverit lapsenvahteina nousi omaksi suosikikseni tähän mennessä luetuista Ella-kirjoista. Tässä on sopivan kova vauhti päällä koko ajan ja lapsia nauratti ihan yhtenään. Ella ja kaverit ovat hupaisia hahmoja (vaikka tosielämässä en heidän seuraansa välttämättä hakeutuisikaan), joiden tekemisistä puuttuu kaikki pahantahtoisuus. Paitsi Pukarilta, joka on vähän väliä kumauttamassa kuonoon melkeinpä ketä tahansa. Opettajaa käy vähän sääliksi, kun oppilaat eivät malta olla hänestä erossa kouluajan ulkopuolellakaan. Lapsilla on esimerkiksi tapana kokoontua opettajan liiterin taakse kokoustamaan samalla kun yksi heistä seisoo samaisen liiterin portailla raportoimassa opettajan tekemisistä. Seuraava lainaus kirvoitti meiltä kaikilta komeat naurut:

"- Opettaja lukee lehteä, Pate tiedotti. - Nyt hän kääntää sivua. Opettaja raapii niskaansa. Opettaja rypistää otsaansa. Opettaja ummisti silmänsä. Opettaja laskee lehden viereensä ja nousee tuolista. Nyt hän kävelee.
- Pate, voitko lopettaa tuon höpöttämisen? Minä yritän tässä istua omassa puutarhassani ja nauttia vähäisestä vapaa-ajastani, opettajan ääni sanoi.
- Opettaja puhuu nyt minulle, raportoi Pate. - Hän ottaa minua kädestä. Opettaja taluttaa minua jonnekin. Tämä on tosi jännää. Me menemme ehkä retkelle.
Mutta eivät he menneet, sillä juuri silloin opettaja ja Pate ilmestyivät liiterin kulman takaa."

Ella ja kaverit lapsenvahteina on sen verran lyhyt, ettei sen lukemiseen mennyt kuin kolme iltaa. Lapset olisivat tosin halunneet lukutahdin olevan tätäkin ripeämpi. Lapsenvahdeiksi en Ellaa luokkatovereineen palkkaisi, mutta mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisia seikkailuja tulevaisuus heille tuo tullessaan.

Yksinäisyyttä kalliimpaa

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

(Kinder Than Solitude, 2014)

Tammi 2015, 394s.

Suom. Helene Bützow

Yksinäisyyttä kalliimpaa on yksi eniten odottamistani tämän kevään uutuuskirjoista. Olen lukenut Liltä aiemmin suomennetut Kultapoika, smaragdityttö sekä Kulkurit ja niistä etenkin jälkimmäinen teki todella suuren vaikutuksen. Lin tyyli on rauhallinen ja tarkkanäköinen, paikoin jotenkin jäätävän julmakin.

Kolmen nuoren tiet kohtaavat, kun kahden tädin kasvattama orpo Ruyu lähetetään Pekingiin opiskelemaan. Hänet sijoitetaan perheeseen, jonka yliopistossa opiskeleva tytär Shaoai on ajautunut hankaluuksiin poliittisten mielipiteittensä ja tekojensa takia. Samassa pihapiirissä asuvat myös Moran sekä pääasiassa isovanhempiensa kasvattama Boyang. Moran ja Boyang ovat olleet läheiset ystävät aina ja Moranilla on vahva usko siihen, että he vielä jonain päivänä avioituvat. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole ennakoitavissa ja julma rikos ajaa kolmikon lopulta täysin erilleen toisistaan.

Yksinäisyyttä kalliimpaa kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivässä sekä vuodessa 1989. Menneisyyden tapahtumat valkenevat lukijalle vähitellen Moranin, Boyangin ja Ruyun muistellessa kokemaansa. Tarina on ahdistava, eivätkä ihmisetkään hirveästi sympatiapisteitä kerää. Lukeminen olikin Kulkureiden tapaan vastenmielistä ja koukuttavaa: halusin tietää mitä oli tapahtunut, mutta etenkin yksi henkilöistä aiheutti paljon ahdistusta.

Lukemista häiritsi oikoluvun laatu. Aivan liian usein takkusin lauseisiin, joissa joku sana oli väärässä muodossa. Kyllähän tekstistä selvän sai, mutta ikävästi tuollaiset virheet havahduttavat ulos kirjan maailmasta.

Suomennoksesta on pakko sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin Kiinaan sijoittuvien tapahtumien pääpaikkana oli Peking. Paitsi että kirjassa puhuttiin koko ajan Beijingistä. Tämä ei sinänsä ole väärin, mutta Peking on kuitenkin vakiintunut käyttöön suomen kielessä, aivan kuten Tukholma tai Kööpenhaminakin. Toinen seikka taas oli namupapaksi käännetty sugar daddy. Sugar daddylle ei ole olemassa vakiintunutta suomen kielistä sanaa, mutta tuo namupappa herättää kyllä aivan vääränlaisia mielleyhtymiä. Ainakin minulle tulee mieleen namusedän vanhempi versio; vanha ja irstas hyväksikäyttäjä.

Itse tarina on joka tapauksessa erittäin hyvä ja taitavasti kerrottu. Ainakin minulla kesti melko kauan, ennen kuin ymmärsin kokonaisuudessaan, mitä oli tapahtunut - ja luultavasti ymmärsin myös miksi.

Lennart

Peik Lehtonen, Katja Lehtonen & Milla Paloniemi: Lennart

Like 2015, 108s.

Varmasti kaikkialla maailmassa vanhemmat kasvattavat lapsiaan varoittavia esimerkkejä hyödyntäen:

"Pipo päähän ettei aivot jäädy! Yksi nuori kerran kuoli siihen."
"Ei saa piirtää ihoon! Se kuva voi kulkea veren mukana vaikka naamaan, kuten sille-ja-sille kävi!"

Kerran Lennart söi karamellin ennen ruokaa eikä hän jaksanut syödä sen jälkeen enää ikinä mitään.

Vastaavia varoituksia riittää vaikka kuinka paljon, mutta mistä ne ovat peräisin? No tietenkin joku tuttu tai tutun tuttu on erehtynyt tekemään juuri varoitusten vastaisesti ja kärsinyt karmean kohtalon. Peik ja Katja Lehtosen tapauksessa tuo "joku tuttu" oli heidän äitinsä epäonninen työkaveri, Lennart. Lehtosilla oltiin hyvin perillä Lennartin lukuisista kuolemaan johtaneista tekemisistä, sillä perheen äiti muisti väsymättä varoitella lapsiaan milloin mistäkin. On totta kai vain luonnollista, että työkaverin toistuvat kuolemat saavat äiti-ihmisen varpailleen ja varoittelemaan lapsiaan mahdollisimman usein.

Kerran Lennart osti mopon ja kuoli. 

Seuraavana kesänä hän osti kevytmoottoripyörän ja kuoli vielä enemmän.

Lennart on hersyvän hauska kirja! Oli hauskaa löytää kirjan sivuilta niitä varoittavia esimerkkejä, joita itsekin olen lapsena kuullut. Muutamia omaan päähän iskostettuja tapauksia (kuten vaikkapa noita postauksen alussa mainitsemiani esimerkkejä) kansien välistä ei löytynyt, mutta ehkäpä edes Lennart ei ole ehtinyt kokeilemaan ihan kaikkea.

Paloniemi on tehnyt mainiota työtä kuvituksen kanssa ja Lennart onkin pelkistettynä ihmismöykkynä sopivan hömelön näköinen tehdäkseen kaikki kirjassa mainitut tyhmyydet. Naivistinen ilme viehätti myös 2-vuotiasta, joka omi Lennartin ja etsi kuumeisesti mörköjä, joita sitten asiaan kuuluvasti ihasteli ja kauhisteli.

Lennart sopii mainiosti luettavaksi kaikille, jotka ovat joskus kuulleet jonkun epäonnisen yksilön tehneen ajattelemattoman teon ja kärsineen surulliset seuraukset välittömästi. Eli aivan kaikille.

Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia

H. P. Lovecraft: Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia

Jalava 2014, 339s.

Suom. Matti Rosvall & Markku Sadelehto

H.P. Lovecraftin koottujen teosten sarja on tuotu päätökseensä tämän kuudennen osan myötä. Olen lukenut kaksi muuta sarjan kokoelmaa ja tällä lukukokemuksella uskallan väittää Lovecraftin tyylin tulleen jo hyvinkin tutuksi. Tarinankertojana Lovecraft seurailee vähän turhankin kaavamaisesti omia polkujaan, joten varsinaisia yllätyksiä eivät nämä kertomukset tarjoa. Toki Lovecraft on ollut kauhutarinoiden suhteen uranuurtaja ja varmasti esimerkkinä ja innoituksen lähteenä lukuisille hänen jälkeensä tulleille kirjailijoille, mistä johtuen häntä on luultavasti jäljitelty myöhemmässä kauhukirjallisuudessa tahallisesti ja tahtomattakin.

Tämä osa poikkeaa aiemmista siinä, että mukana on paitsi fiktiivisiä kertomuksia, myös Lovecraftin esseitä. Suhtauduin näihin asiateksteihin melko nihkeästi, sillä voisiko jopa 100 vuotta vanhoilla esseillä olla oikein mitään annettavaa? No, useimmista esseistä en liiemmin välittänytkään, mutta laaja luennonomainen teksti Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa oli todella mielenkiintoinen ja antoisa katsaus 1800-luvun ja 1900-luvun alun kauhugenreen. Lovecraft esittelee lukuisia kirjailijoita ja teoksia, joihin olisi mielenkiintoista tutustua enemmän, mutta joita ei ole välttämättä koskaan suomennettu. Samainen teksti tarjosi myös mutkan kautta jännän viitteen tuoreempaan kirjallisuuteen, kun Lovecraft mainitsee runoilija Browningin ja hänen runonsa Childe Roland to the Dark Tower Came.

Jälkisanoissa toinen suomentajista, Markku Sadelehto, kertaa lyhyesti Lovecraftin elämän merkittävimmät tapahtumat. Haluaisin sanoa, että syntymästä kuolemaan, mutta teksti etenee järjestyksessä noin 6v. --> kuolema --> syntymä --> En tiedä, onko tämä erikoinen aikajanaratkaisu tarkoituksellinen vai vahinko, mutta minusta vähän outo joka tapauksessa.

Lukukokemuksena Hautakummun salaisuus oli sellainen kolmen tähden tapaus: lukeminen ei ollut mitenkään vastahakoista, mutta tarinoiden väleissä tuli helposti tartuttua muihin kirjoihin.

Poika ja mekko

David Walliams: Poika ja mekko

(The Boy in the Dress, 2008)

Tammi 2015, 220s.

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kuvitus: Quentin Blake

Vuosi sitten meillä ihastuttiin David Walliamsin ensimmäiseen suomennettuun kirjaan, Herra Lemuun. Olen odottanut malttamattomana lisää käännöksiä, sillä vaikka oma kielitaito riittäisikin hyvin alkukielisten lukemiseen, haluan ehdottomasti lukea nämä kaikki lasten kanssa.

Dennis on 12-vuotias koululainen, joka rakastaa jalkapalloa ja kauniita vaatteita. Hänestä on epäreilua, että poikien vaatteet ovat aina tylsiä ja ankeita, kun taas tytöille on tarjolla lähes rajattomasti toinen toistaan upeampia vaatteita mitä ihanammista materiaaleista. Hieman häpeillen Dennis ostaa lähikaupasta Voguen, jonka upeat kuvat kiehtovat häntä. Mutta kun yksinhuoltaja/rekkakuski-isä löytää patjan alle kätketyn lehden (etsiessään Dennisin isoveljen isältä "lainaamaa" aikuisten lehteä, jossa on kuvia alastomista naisista), nousee kova meteli. Vielä suurempi meteli nousee siitä, kun Dennis suostuu uuden ystävänsä Lisan ylipuhumana pukeutumaan tytöksi ja lähtemään ranskalaista vaihto-oppilasta esittäen jopa kouluun mekko päällään.

Poika ja mekko osoittautui Herra lemuakin paremmaksi kirjaksi. Jopa normaalisti äärimmäisen iltauninen eskarilainen sinnitteli hereillä useimpina iltoina, sillä tarina oli etenkin poikakuulijoiden mielestä todella hauska. Walliamsin tapa käsitellä isoja aiheita on upea. Dennisin mieltymys tyttöjen vaatteisiin ja muotiin ylipäätään kuvataan erittäin luontevana asiana, johon joidenkin aikuisten on kuitenkin vaikea suhtautua. Dennisin vanhempien riitaisa ero mainitaan kyllä, mutta eron syitä ei erikseen kerrota. Äiti on vahvasti läsnä Dennisin ajatuksissa, mutta muuten äiti on kadonnut lastensa elämästä täysin.

Siinä missä aikuinen tai teini voi lukea Pojan ja mekon kertomuksena transvestisuudesta, lapsille kirja näyttäytyy taatusti kepeämpänä kertomuksena. Oli jännää seurata, kuinka iltasatua kuuntelevien lasten suhtautuminen Dennisiin muuttui kirjan myötä. Aluksi heitä hämmästytti suuresti, miksi kukaan poika haluaisi käyttää hametta, seuraavaksi he pohtivat voisivatko itse pistää mekon ylleen. Lopulta hekin alkoivat suhtautua asiaan mutkattomammin ja kirjan loputtua vaivaamaan jäi ainoastaan se, missä Dennisin äiti oli.

Walliamsin huumori on monipuolista ja nasevaa. Ulkopuolinen kertoja ei pysy täysin taustalla, vaan ilmaisee välillä oman mielipiteensä tai tietämättömyytensä hyvin suoraan. Sivuhenkilöistä on pakko mainita lähikaupan erittäin myyntihenkinen omistaja Raj, jonka omalaatuiset tarjoukset saivat vanhimman lapsen nauraa hekottamaan ääneen vielä seuraavana päivänäkin.

Poika ja mekko on loistava kirja, jolla on paljon annettavaa kaikenikäisille lukijoille.

Nämäkin haluaisin lukea...

Kuten monilla muilla, minullakin on hyllyt notkollaan lukemattomia kirjoja. Tämä on useimmiten vain ihanaa, mutta silloin tällöin iskee huono omatunto noiden suurin piirtein ikuisuuksia odottaneiden kirjojen edessä. Lähes kolme vuotta sitten kokosin omien kirjahyllyjen tarjonnasta sadan kirjan listan, jonka oli tarkoitus toimia inspiraationa ja tsempparina kyseisten kirjojen lukemiseen. No, eihän se kyllä toiminut kuten olin kuvitellut. Itse asiassa olen monia noista listan kirjoista laittanut lukemattomana kiertoon, kun kiinnostus on ajan saatossa lakannut. Listan kirjoista olen lukenut noin kymmenen. Ehkä.

Ajattelin nyt joka tapauksessa esitellä muutamia kirjoja, jotka ovat toistaiseksi joutuneet aina antamaan lukujonopaikkansa jollekin kiireellisemmälle tapaukselle. (Tiedättehän ne: kirjaston kirjat, joiden eräpäivä lähestyy; ajankohtaiset kirjat, joista haluaisi pystyä vaihtamaan edes alkeellisia ajatuksia, arvostelukappaleet, joita ei kehtaa olla lukematta niin pian kuin mahdollista jne.) Yritän olla ottamatta mitään lukupaineita näistä, mutta jospa vaikka joku muu innostuisi samoista kirjoista. Tai niistä vastaavan kohtalon kokeneista oman hyllyn kirjoista.

Tämän kuvan lukemattomia kirjoja yhdistää se, että olen kaikista kiinnostunut muiden blogien kautta.

David Ebershoff: 19th Wife
Olin juuri löytänyt kirjablogit ja luin aivan innoissani Minnan blogia. 19th Wife kuulosti kaikin puolin niin mielenkiintoiselta, että tilasin sen saman tien itselleni. Aikomus oli lukeakin se saman tien, mutta tuossa se on hyllyssä kykkinyt jo lähes neljä (!) vuotta…

Paul Murray: Skippy Dies
Kirjavan kammarin Karoliina onnistui herättämään mielenkiintoni tätä kirjaa kohtaan. Ostin kirjan ja… en ole vieläkään lukenut.

Lois Lowry: The Giver Quartet
Tämä kirja ei ole ollut hyllyssäni vielä pitkään, mutta paksuutensa vuoksi pelkään sen joutuvan odottelemaan vuoroaan vielä pitkään. Kiinnostuin siitä Liinan ja Linnean bloggausten perusteella, eniten ehkä siksi että luin Lois Lowryn (tyystin toisenlaisia) kirjoja varhaisteininä paljonkin.

Jonathan Franzen: Vapaus
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Näistä kummastakaan kirjasta ei ole jäänyt mieleen mitään yksittäistä blogipostausta, vaan sellainen laajempi yleinen ihastuneisuus. (Pieniä soraääniäkin olen sittemmin kuullut, mutta molemmilta kirjoilta odotan suuria - sitten kun joskus ne luen.)

Rohinton Mistry: A Fine Balance
Uusin tulokas on nököttänyt hyllyssä vasta pari viikkoa, mutta tiedän etten ehdi tarttua siihen vielä hetkeen. Satu mainitsi tämän yhdeksi kaikkien aikojen Top3 kirjoistaan ja koska vertailukohteena olivat Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas, vaikutuin heti. (Olipa muuten vaikea ostettava tämä kirja! Koska kyseessä ei ole tuoreista tuorein teos, piti ihan oikeasti nähdä vaivaa ennen kuin sain kirjan kotiin asti.)

Lola Shoneyin: The Secret Lives of Baba Segi's Wives
Useamman vuoden takaa on myös tämä kirjahankinta. Olen oppinut Norkun kirjamaun sen verran hyvin, että uskon Baba Segin vaimojen tarinoiden olevan minulle mieluista luettavaa. Nyt en kyllä keksi yhtään syytä, miksi olen tämän kirjan lukemista lykännyt näin kauan. Tässä ei ole sivujakaan kuin vähän reilut 200.

Elizabeth Crane: You Must Be This Happy to Enter
Novellikokoelma, jonka Liina sai kuulostamaan hauskalta ja monipuoliselta. Tätä oli käsittämättömän vaikea löytää mistään ostettavaksi ja kun sen viimein sain, aloin jopa lukea. Itse asiassa olen lukenut tätä yli puolen välin, mutta jostain syystä nostanut takaisin hyllyyn ja unohtanut sinne. Hupsista. Jos pitäisi näistä kirjoista veikata seuraava luettu, tämä voisi olla vahvoilla… (Positiivista: olen etsinyt tämän välistä löytynyttä kirjanmerkkiä vaikka kuinka kauan! Pelkäsin kadottaneeni sen iäksi.)

Näistä kahdesta kirjasta tunnen erityisen paljon huonoa omaatuntoa. En ole niitä lukenut ja ne ovat minun hyllyssäni, mutta eivät minun kirjojani. Toinen on ollut lainassa pikkusiskolta syyskuusta asti, toinen isosiskolta huhtikuusta 2013. Etenkin tämä jälkimmäinen huutelee minulle usein (aivan aiheellisia) syytöksiä, sisko ei onneksi. Ainakaan vielä.

Eliza Granville: Gretel and the Dark

Hassua kyllä, en tiedä tästä kirjasta mitään muuta kuin nimen. Kirja kulkeutui minulle isän ja äitin mukana, ilman mitään siskon saatesanoja. En edes tiedä, tykkäsikö sisko itse tästä. Oletan niin, sillä ei kai se mulle huonoa kirjaa olisi lainannut?

Tim Winton: Cloudstreet

Tämä on käsittääkseni australialaisen kirjallisuuden klassikko. Tai jos ei aivan klassikko, niin yksi tunnetuimmista kuitenkin. Tiina on kehunut sekä kirjaa, että sen pohjalta tehtyä tv-sarjaa. Koska luotan siskon arvostelukykyyn, uskon tämän kirjan olevan todella hyvä, mutta jotenkin en vain vieläkään ole saanut aikaiseksi lukea sitä. kään.

Roddy Doyle: The Barrytown Trilogy

Luin ahkerasti Doylea 90-luvulla ja tykkäsin kovasti. Katsoin myös monet, monet kerrat The Commitments -elokuvan, joka oli silloin kaikin puolin täydellinen. (Katsoin ko. elokuvan uudestaan pari vuotta sitten, enkä enää tavoittanut muinaista ihastuksen tunnetta.) En ollut edes tajunnut, että The Commitmentsista on kirja, mutta heti asian selvittyä halusin koko trilogian lukea. Osittain olen lykännyt lukemista juuri elokuvan aiheuttaman pettymyksen takia: mitä jos en kirjatkin olisivat iskeneet paremmin silloin yli 15 vuotta sitten?

Fannie Flagg: I Still Dream About You

Rakastan, rakastan, rakastan Fannie Flaggin Fried Green Tomatoesia niin kirjana kuin elokuvanakin. Ostin tämän I Still Dream About Youn Kirjan ja ruusun päivänä silloin kun kylkiäisenä sai Tuomas Kyrön Miniän. 

Noita aiemmissa kuvissa esiteltyjä kirjoja hyllyyn palautellessani hoksasin totta kai paljon lisää ehdottomasti mahdollisimman pian luettavia kirjoja. Mainitsen nyt kuitenkin vain nämä kaksi, koska muuten kävisin pikkuhiljaa läpi kaikki kirjani…

Joe Hill: NOS-4R2

Joe Hill on lähes tulkoon isänsä veroinen kirjailija. Jostain kumman syystä hänen kirjojaan ei ole suomennettu kuin muutama, joten tilasin tämän jo ennakkoon heti kun se oli mahdollista. Mies on NOS-4R2:n  jo lukenut ja hyväksi todennut, mutta minä olen jäänyt tyhmästi odottelemaan aikaa, jolloin uskaltaisin lukea pelottavuuksia. Tunnen itseäni sen verran hyvin, että tiedän pelkääväni aina ja ikuisesti, joten mitään pelkäämätöntä kautta on aivan turha odotella.

Sara Benincasa: Agorafabulous!

Tämän olen hankkinut Goodreadsin suositusten perusteella. GR oli sitä mieltä, että koska pidin Confessions of a Prairie Bitchistä ja Let's Pretend This Never Happenedistä, saattaisin pitää tästäkin. Ainakin kansikuvasta tykkään kovasti.

Muun muassa tällaisia kirjoja siis on lukuhaaveissa ja jaksan edelleen uskoa, että vielä jonakin päivänä jokainen tulee oikeasti luettuakin. Löytyykö teidän hyllyistänne vastaavan kohtalon kokeneita kirjoja?

Kun kuu nauroi

Milena Parland: Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja

(När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt land, 2015)

Schildts & Söderströms 2015, 249s.

Suom. Susanna Hirvikorpi

Kuvitus: Alexander Reichstein

Jos minun pitäisi luetella satuja, osaisin nimetä Lumikin, Tuhkimon, Hannun ja Kertun sekä Kolmen pienen porsaan tapaisia tuttuja tarinoita. Kun kuu nauroi tuo näihin perinteisiin satuihin mukavasti vaihtelua, sillä tästä kirjasta löytyy 15 kansansatuihin tai legendoihin perustuvaa, laajalta maantieteelliseltä alueelta koottua tarinaa.

Kirjassa kulkee satujen lomassa kehyskertomus, jossa kerrotaan paitsi satujen keräämisestä nykypäivänä, myös taustoja kullekin sadulle. Tämä taustatietous olikin mielenkiintoista ja viritti myös lapset mukavasti sopivalle taajuudelle kutakin satua kuuntelemaan. En ole mitenkään aktiivinen perinteisten satujen lukija, mutta silti yllätyin iloisesti tämän kokoelman satuvalikoimasta. Näistä olivat entuudestaan tuttuja vain kaksi satua: Kalevalaan pohjautuva Kilpalaulanta sekä Lucia-neidosta kertova Kynttilätyttö.

Minä luin tämän iltasatuna lapsille. Useimmat sadut sopivatkin ihan hyvin iltaan, mutta muutama hätkähdytti kuulijoita sen verran paljon että minua jännitti, uskaltavatko lapset nukkua ollenkaan. Erityisen paljon lapsia jännitti tarina Sürälestä, metsässä keskellä yötä puita hakkaavaa poikaa vaanivasta pitkäjäsenisestä otuksesta. Süräle-tarinan sävy on todella jännittävä, mutta yllättäen sillä irtosivat myös parhaat naurut:

Hän tietää, ettei kukaan kuule hänen huutoaan. Kukaan ei tiedä, minne hän on lähtenyt keskellä yötä. Kaikki nukkuvat, kaukana täältä. Hän on yksin. Kuu tulee esiin tumman pilven takaa ja loistaa valkoisena ja kirkkaana, ja poika näkee pitkät käsivarret, hän näkee kädet ympärillään. Käsivarret, jotka ovat pitkät kuin puiden ja pensaiden oksat. Poika näkee kauheat, nauravat, pitkulaiset kasvot. Hampaat välkkyvät kylmästi kuun valossa.
"Haluan leikkiä!"

Toki Sürälen kanssa leikkiminen johtaisi kuolemaan, sillä Süräle ei lopettaisi kutittamista ennen kuin uhri tikahtuisi nauruun. Silti ajatus kutittavasta möröstä nauratti lapsia kovasti.

Toinen kammottava satu löytyi kirjan loppupuolelta. Julma lohikäärmekuningas -tarinassa ilkeä neuvonantaja (joka on oikeasti paholainen) saa nuoren prinssin tottelemaan itseään kaikessa. Neuvonantaja suutelee tuoretta kuningasta olkapäihin, joihin kasvaa kaksi käärmettä. Nuo käärmeet vaativat ravinnokseen ihmisaivoja. Seuraa paljon käärmeille uhrattuja ihmisiä, etenkin lapsia ja nuoria, mutta lopulta alamaiset nousevat kapinaan. Julma lohikäärmekuningas teljetään olkapääkäärmeinensä synkkään luolaan odottamaan omaa kauheaa loppuaan, sillä "kun käärmeille tulee nälkä, ne repivät rikki herransa pään."

Lapset pitivät Kun kuu nauroi -kirjan saduista enemmän kuin oletin. Ilmeisesti olen aliarvioinut heidän kykynsä nauttia perinteisemmistä saduista. Pitäisikin lukea heille myös näitä itselleni tuttuja satuja, sillä mistä sitä tietää, vaikka lapset ihastuisivat niihinkin. Minä koin tämän kirjan tarinat hyvin vaihtelevasti. Osasta pidin, osa taas tuntui turhan latteilta.

Jokin kirjan kielessä - tai lähinnä kielen rytmissä - tuntui ääneen luettaessa hankalalta. Lauseet olivat vaihtelevasti lyhyitä tai polveilevia siten, että lukijan piti pysyä turhankin valppaana. En tiedä, kuinka paljon teksti on ehkä kärsinyt käännöksestä, mutta paikoin kieli oli minua häiritsevän kankeaa.

Kirjan kuvituksen pohjana on käytetty eri maiden ja kulttuurien kankaita. Idea on todella ihana, mutta toteutus ei miellyttänyt minun silmiäni. Skannattujen kankaiden päälle piirretyt kuvat olivat minusta turhan yksiulotteisia. Olisin kaivannut varjostuksia ja erilaisia värisävyjä, jotka olisivat antaneet kuville viimeistellymmän ilmeen.

Näistä mukinoistani huolimatta Kun kuu nauroi on tutustumisen arvoinen satukokoelma kenelle tahansa. Aivan perheen pienimmille en tätä suosittele, sillä sadut ovat sen verran pitkiä, ettei ainakaan meidän 2-vuotias jaksanut montaa sanaa kuunnella.

Ahdistettu maa

Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Gummerus 1977, 649s.

Olin suunnitellut jatkavani viime vuonna alkanutta Iijoki-kimppalukua tänäkin vuonna entiseen tahtiin: yksi osa joka toinen kuukausi. Kirjavan kammarin Karoliina sai kuitenkin houkuteltua mukaan vähän tiiviimpään lukutahtiin ja tavoitteena olisikin edetä jatkossa Kallen matkassa kirjan verran kuukaudessa. Olen heti näin alkuvuodesta tahdista jäljessä, mutta koitan kiriä muiden matkaan.

Ahdistettu maa alkaa joulukuusta -39, jolloin talvisota on syttynyt ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijan palvelukseen. Kalle lähetetään Korialle, missä hänestä aletaan kouluttaa pioneeria. Vaikka rintamalla käydään kiivasta sotaa, on alokasaika lukuisia ilmahälytyksiä ja yhtä kohdalle osunutta pommitusta lukuun ottamatta varsin tavanomaista armeijan arkea. Ruokaa on tosin niukanlaisesti ja varusteista kova pula, joten alokkaat joutuvat pärjäämään pitkälle omilla kamppeillaan. Kallella on onneksi lämpimästi vaatetta, mutta vähän se arkinen ulkonäkö tuppaa harmittamaankin.

Työteliäs Kalle ei osaa armeijassakaan heittäytyä laiskaksi, vaan ilmoittautuu ahkerasti vapaaehtoiseksi kaikkiin mahdollisiin hommiin. Perunateatterikin on houkuttelevampaa hommaa korkeampiarvoisten edessä pokkurointiin verrattuna. Likinäköisenä Kallella riittää jännitettävää siinäkin, ehtiikö hän tunnistaa vastaantulevat isot herrat ja tehdä kunniaa ajoissa.

"- Olen likinäköinen. Parinkymmenen sentin päähän näen vaikka satijaisen pillun, mutta kauempana on kaikki hämärää[.]"

Rintamalle asti Kalle ei ennen rauhan solmimista ehdi, vaikka sinne päin heidänkin porukkansa ehti lähteä. Matka pysähtyi Mäkelän metsään, minne ryhmä taisi vahingossa unohtua turhankin pitkäksi aikaa. Kallesta tehtiin tuon leirin aikana keittiöpossu eli kokki. Vapaa-ajan määrä lisääntyi, vaikka jäävuoreksi nimetty, tolkuttoman hitaasti lämpenevä kenttäkeittiö teettikin runsaasti töitä.

Sodan loputtua Kallen ryhmä kuljetetaan pohjoiseen, missä niin sotilaat kuin siviilitkin tekevät parhaansa paikkaillakseen sodan aiheuttamia tuhoja. Kalle kirjoittelee ahkerasti kirjeitä niin kotiin, kavereille kuin muutamille tyttösillekin. Läheisimmältä tuntuu Laila, jonka Kalle tapaakin Ahdistetun maan loppupuolella.

Olin valmistautunut lukemaan pitkästyttävän romaanin armeija-arjesta, mutta eihän tämä ollutkaan tylsä kirja ollenkaan. Ehkä lukuajankohta oli erityisen osuva, sillä pikkuveljeni astui armeijan palvelukseen reilu kuukausi sitten ja aloitin Ahdistetun maan lukemisen paria päivää pikkuveljen valatilaisuuden jälkeen. Lukiessa mietinkin moneen kertaan, että olisi mielenkiintoista kuulla kuinka erilaista alokkaitten arki on nyt, pyöreästi laskien 75 vuotta Kallen alokasaikoja myöhemmin.

Etukäteen olin myös vähän pettynyt maisemanvaihdoksesta, sillä tietenkin Jokijärven maisemat ja Kallioniemen väki olivat jo käyneet läheisiksi minullekin. Ehkä minulle kävi vähän samoin kuin Kallelle itselleen ja kaikki ne uudet maisemat ja ihmiset pitivät ajatukset niin tehokkaasti poissa kotoa, ettei koti-ikävääkään ehtinyt liiemmin tulla.

Jos jokin tässä kirjassa tympi, niin se jäävuori! Miten voi kestää niin älyttömän kauan ennen kuin kenenkään päähän pälkähtää tutkia, miksi se kenttäkeittiö teettää niin järjettömän määrän työtä eikä siltikään kuumene?

Ahdistettu maa oli mielenkiintoisempi kuin odotin, joten seuraavaan osaan on helppo tarttua. Välissä pitää lukea vain muutamia keskeneräisiä kirjoja keskittymistä häiritsemästä.

Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Atena 2014, 392s.

Usko, toivo ja raskaus on kahden lestadiolaistaustaisen naisen tekemien haastattelujen perusteella koottu kuvaus lestadiolaisesta perhe-elämästä. Haastateltavia on ollut 30, mikä on määränä sen verran pieni, ettei näiden haastatteluvastausten perusteella voi kovin laajoja yleistyksiä lestadiolaisperheistä voi tehdä. Kokoamastaan materiaalista Ruoho ja Ilola ovat kuitenkin koonneet kirjan, jossa käsitellään etenkin ehkäisykieltoa, lapsuutta ja vanhemmuutta suurperheissä sekä äitien uupumusta. Kirjassa on hyvin runsaasti suoria lainauksia haastateltujen kirjeistä, mikä ainakin minusta oli oikea ratkaisu. Mitään rajuja yleistyksiä ei tehty, vaan annettiin ääni näille muutamalle kymmenelle yksilölle.

Kerroin Taivaslaulusta blogatessani kasvaneeni paikkakunnalla, jolla vanhoillislestadiolaisuus on voimissaan. Tällä taustalla osa kirjan sisällöstä tuntuikin lähes väärältä: etenkin teinivuosina lestadiolaisia ei välttämättä muista nuorista erottanut, vaan tytöillä oli meikkiä ja hiukset laitettuina siinä missä muillakin. Samoin viikonloppuisin humalassa heiluivat myös lestadiolaiset ja tupakka kärysi samalla lailla kuin ei-uskovilla. Se, että uskonto kieltää vaikkapa sen alkoholin, ei tietenkään tarkoita etteikö sitä käytettäisi - joskus jopa ongelmaksi asti.

Vuosien varrella olen kuullut vaikka mitä "tositarinoita" lestadiolaisista, mutta olen suhtautunut niihin varsin skeptisesti. Ikävä kyllä Usko, toivo ja raskaus avasivat silmiäni sen verran, että näillä jutuilla voikin olla vankka totuuspohja.

Usko, toivo ja raskaus -kirjan ongelmaksi koin haastateltujen vähäisen määrän ja sen, ettei haastateltujen maantieteellistä jakaumaa kerrottu. Eräs haastatelluista totesi, että esimerkiksi ehkäisykieltoon suhtaudutaan Etelä-Suomessa huomattavasti sallivammin kuin pohjoisessa, missä jotkut uskovat etelän pienempien perheiden johtuvan ilmansaasteista. Uskon siis, että kyselyyn vastanneiden asuin- ja kasvupaikkakunnalla on ollut merkitystä asenteita kartoitettaessa. Samoin vastaajien ikä olisi ollut hyvä ottaa huomioon yhteenvetoja tehdessä. Ymmärsin, että osa vastaajista oli syntynyt jo 50-luvulla ja osa muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Tämä olisi pitänyt mielestäni huomioida paremmin etenkin fyysisestä kurittamisesta puhuttaessa. Väittäisin, että etenkin 50-60 -luvuilla on lapsia piiskattu ja tukistettu huomattavan paljon myös ei-lestadiolaisissa perheissä, lapsimäärään katsomatta.

Kirjan alkupuolella pohditaan lapsuutta suurperheessä. Väistämättä 10+ lapsisessa perheessä vanhimmat lapset kokevat lapsuuden täysin erilailla kuin nuorimmaiset. Samoin ne "keskivaiheen" lapset elävät aivan erilaisen lapsuuden, kuin ääripäihin syntyneet. Lestadiolaisuus on hyvin patriarkaalinen lahko. Useimmat isät keskittyvät palkkatyöhön ja ns. miesten töihin kotona, äidit taas ovat yksin vastuussa kaikesta lapsiin liittyvistä asioista ja perinteisistä naisten töistä. Jo lapsille saatetaan opettaa sama asenne ja saman perheen pojat saattavat päästä käsittämättömän helpolla tyttöihin verrattuna. Onneksi toisenkinlaisia perheitä on.

Ehkäisyoppi on kirjan keskeisimpiä aiheita. Kun lestadiolaisuudessa saarnataan ehkäisyn olevan syntiä ja ehdottomasti kiellettyä, eivät nuoretkaan välttämättä edes ymmärrä ehkäisyn olemassaoloa. Samoin ehkäisyn määritelmä on laaja: lasketaanko ehkäisyksi pitkä imettäminen? Edes syvän uupumuksen hetkellä monet naiset eivät suostu ottamaan vastaan lääkärin tai terveydenhoitajan tarjoamaa ehkäisyä.

Karuinta on se, että edelleen lestadiolaisuudessa annetaan ymmärtää, ettei mies muka pärjää ilman seksiä (eikä naisella oikeastaan ole mitään vastaavia tarpeita olemassakaan). Naisen tehtävä on olla miehen käytettävissä aina, riippumatta siitä haluttaako ollenkaan tai kuinka lyhyt aika on vaikkapa viimeisimmästä synnytyksestä. Tällainen asenne on loukkaavaa molempia sukupuolia kohtaan, mutta asettaa naisen ihan järkyttävän avuttomaan asemaan.

Toivon koko sydämestäni, että asenteet liikkeen sisällä alkaisivat vähitellen muuttua armollisemmiksi kaikille jäsenille. Ehkä jotain muutosta on jo tapahtunutkin? Lapsellani on monia lestadiolaisia kavereita ja tv-kielloista huolimatta heidän kodeistaan löytyy tietokoneet, tabletit, videotykit ja pelikonsolit. Jos kerran tietokoneella saa katsoa lastenohjelmia, niin onko se tv-kieltokaan enää niin jyrkkä?

Jos jotakin jäin tältä kirjalta kaipaamaan, niin niitä positiivisia kokemuksia suurperheistä. Minulla on läheinen ystävä, joka on vanhoillislestadiolainen. Hänen lapsuudenperheessään oli yli kymmenen lasta ja ystävällä itselläänkin jo yli viisi lasta. Ystäväni on avoimesti kertonut ison perheen tuomista haasteista ja ajoittaisesta väsymyksestäkin, mutta paljon enemmän saan jakaa hänen kanssaan onnellisia ajatuksia. Ehkä ystäväni edustaa vähemmistöä, mutta tämänkin näkökulman olisin halunnut kirjasta löytää.

Keltaisen kirahvin kirja

Jaana Wahlforss: Keltaisen kirahvin kirja

WSOY 2014, 170s.

Kuvitus: Oleg Boreysho

Keltaisen kirahvin kirja tuli lainattua iltasatuluettavaksi puhtaasti siksi, ettei kirjastoautolla sattunut juuri sinä päivänä olemaan oikein mitään muutakaan sopivaa. Tämä isokokoinen kirja vaikutti värikkäältä ja satuaiheiltaan erilaiselta kuin muut tarjolla olleet kirjat.

Keltainen kirahvi on hahmona jäänyt meidän perheelle vieraaksi, mutta siitä on olemassa sekä animaatioita että kaksi muuta satukirjaa. Tämän nyt luetun perusteella Keltainen kirahvi jäi minulle vähän arvoitukseksi. Ainakin nämä sadut olisivat olleet täysin toimivia ilman tuota siellä täällä harvakseltaan pilkahtavaa kirahviakin.

Tämä kirja sisältää kuusi satua, jotka ovat keskenään mukavan erilaisia. Yhteistä niille on lähinnä se, että jokaisessa sadussa keskeisessä osassa on vähintään yksi eläin. Kuvitusta on sopivasti, mutta tekstiä iltasaduiksi liikaa: yhden kokonaisen sadun lukemiseen meni turhan kauan, mutta ei näitä oikein voinut puolitiehenkään jättää.

Minusta sadut olivat vähän tylsähköjä, mutta lapset tykkäsivät ja se on pääasia. Ainoastaan viimeinen tarina, Tiikerin arvoitus, oli minusta hersyvän hauska. Tosin senkin hauskuus piili siinä, että idea oli niin läpeensä kieroutunut että omat ajatukset juoksivat melko laveita reittejä. Tiikerin arvoitus kertoo Nooan arkista ja siitä, kuinka tarkoista laskelmista huolimatta toinen tiikeri onkin epähuomiossa jäänyt pois kyydistä. Nooa ryhtyy rakentamaan itse puuttuvaa tiikeriä erilaisista ylijäämäosista (karvatukkoja, häntiä, korvia… niitä tavallisia), joita arkissa on kokonainen huoneellinen. Nooa onkin varsinainen Frankenstein ommellessaan kasaan tiikerin toisensa jälkeen, mutta yksikään viritelmä ei kelpaa sille ainoalle kyydissä olevalle tiikerille. Tämä leikkaa-liimaa -touhu oli niin karua, että minua nauratti. Lapsista satu oli ihan vain kiinnostava, ei ollenkaan pelottava.

Minun makuuni Keltaisen kirahvin kirja ei siis ollut, mutta lapsille se kelpasi.

He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Tammi 2014, 557s.

Odotukseni Jussi Valtosen Finlandia-palkitun He eivät tiedä mitä tekevät -teoksen suhteen olivat korkealla muun muassa seuraavista syistä:

• No se Finlandia-palkinto. Ei kai sitä ihan huono kirja voi voittaa?
• Lukuisat haltioituneet bloggaukset, joita olen varovaisesti silmäillyt.
• Olin jo aiemmin kuullut isoja kehuja Valtosen muista kirjoista.

Kun viimein sain kirjan käsiini, lukuhetki ei kenties ollut paras mahdollinen. Lukukokemukseen negatiivisesti vaikuttavia, ulkoisia seikkoja olivat ainakin nämä:

• Tiiviihkö lukuaikataulu. Kirjasta on runsaasti varauksia ja siksi tavallista lyhyempi laina-aika.
• Koko perheeseen iski joku ihmeellinen kurkkukipu-kuumeilu-mahakipu-uupumus -tauti, joten oma oloni ei ollut paras mahdollinen tällaisen kirjan lukemiseen.

Olosuhteista huolimatta tarvoin tämän jykevähkön kirjan alusta loppuun. Välillä kerjäsin lukutsemppiä kirjaystäviltä, jotta koko homma tuntuisi edes vähän mielekkäämmältä. Se kannusti, kun kuuli että oli muitakin, joille tämän kirjan lukeminen oli ollut vähän nihkeää, mutta että kokonaisuus oli vähintäänkin ihan hyvä. Myönnän silti, että sivulla 172 olisin jättänyt kirjan tauolle, mikäli kyseessä olisi ollut oman hyllyn kirja. Nyt oli pakko jatkaa, koska en vieläkään osaa jättää kirjoja kesken.

He eivät tiedä mitä tekevät kertoo vaikka mistä. Pääjuoni keskittyy amerikkalaisen neurotieteen professori Joe Chayefskin ja hänen puoliksi suomalaisen poikansa ympärille. Joe ei ole tavannut poikaansa sen koommin kun erosi tämän äidistä, Alinasta, Samuelin ollessa 2-vuotias. Joen työhuoneelle murtaudutaan ja siellä tuhotaan papereita ja vanhoja kovalevyjä. Vähitellen ilkivaltaa ja suoranaista uhkailua alkaa esiintyä vielä  häiritsevämmässä määrin.

Hetken luulin, että tässä olisi myös jonkinasteinen uuden sukupolven viihde-elektroniikka-keskeinen sivujuoni, mutta jos oli niin jäipä irralliseksi ja avoimeksi. Samoin häikäilemätön markkinointi teinejä hyväksikäyttäen käsiteltiin aivan liian pikkutarkasti, mutta ei siitäkään aiheesta järin valmista tuntunut tulevan. Ylipäätään koin tämän kirjan kanssa tukahtuvani kaikkien näiden ajankohtaisten aiheiden käsittelyn alle. Tuntuu kuin kirjailija olisi näiden yksien kansien välissä halunnut käsitellä mahdollisimman monia yhteiskunnallisia (ja pienempiäkin) aiheita, alleviivaten ja takoraudasta kiireettömästi muovaillen. Hyvin monessa kohtaa olisinkin kaivannut tiivistämistä, sillä esimerkiksi tuota teinit mainostajina -aihetta paasattiin varmaan nelisenkymmentä sivua, vaikka koko homman laskelmallisuus ja asiattomuus tuli kyllä selväksi jo parin sivun jälkeen.

Tarina siis etenee kierrellen ja kaarrellen, osoitellen milloin mitäkin epäkohtaa meissä ihmisissä kansallisuuteen katsomatta. Se pääjuoni jäi turhan suoraviivaiseksi ja ennalta-arvattavaksi, eikä tunnelman muuttuminen lopussa lähes jännäriksi onnistunut kääntämään lukukokemusta mieluiseksi.

Luulen, että en olisi ihastunut tähän kirjaan ilman noita ennakko-odotuksiakaan, mutta niiden kanssa lukukokemus tuotti kyllä pettymyksen. Minä en tuntenut olevani oikea lukija tälle kirjalle, mutta onneksi lukumakuja on yhtä monta kuin lukijaakin ja valtaosa tuntuu pitäneen tästä paljon.

Minä muuten pidin eniten kirjan aivan ensimmäisistä sivuista, sillä Alina on näkevinään vähän joka puolella nuoren naisen. Koska en ollut lukenut edes takakansitekstiä kunnolla, ilahduin kovasti, kun luulin hetken verran että tässä kirjassa on kummitus! No ei ollut.

Hakekaa kätilö! 3, Jäähyväiset nunnille

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! 3, Jäähyväiset nunnille

(Farewell to the East End, 2009)

Otava 2015, 364s.

Suom. Jaana Iso-Markku

Olen lukenut Jennifer Worthin muistelmien ensimmäisen ja toisen osan sekä katsonut näiden pohjalta tehdyn tv-sarjan. Kaikista olen pitänyt todella paljon, joten oli selvää että luen myös tämän viimeisen muistelmateoksen.

Jäähyväiset nunnille on hieno päätös muistelma-trilogialle. Worthin kerronta (ja Iso-Markun suomennos) on ihastuttavan jutustelevaa ja lempeää, tehden lukemisesta erittäin miellyttävää. Jäähyväiset nunnille on rakenteeltaan hyvin samanlainen kuin aiemmatkin osat, eli Worth muistelee erilaisia asiakkaita, joita itse kohtasi ja joita hänen työkaverinsa kohtasivat. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle, osa niistä kuulostaa niin uskomattomilta, että niiden luulisi kuuluvan jonnekin vielä kauemmaksi historiaan. Joistakin aiheista Worth on kirjoittanut syventäviä esseitä, jotka nekin ovat erittäin mielenkiintoisia ja helppotajuisesti kirjoitettuja.

Worth ja hänen työkaverinsa eivät toimineet pelkästään kätilöinä vaan he tekivät myös muita hoitotöitä, kuten kävivät antamassa insuliinipistoksia diabeetikoille. Lisäksi he pitivät äitiysneuvolan tapaisia vastaanottoja, joilla riitti asiakkaita tungokseksi asti.

Tässä kirjassa minua hätkähdytti eniten tarina ns. laivanaisesta. Satama-alue oli tiukasti suljettu naisilta kaikkina vuorokaudenaikoina, mutta eräänä yönä päivystysvuorossa ollut Chummy kutsuttiin kiireesti satamaan. Eräässä laivassa ilmoitettiin olevan nainen kovissa tuskissaan. Hytistä Chummy löysi häkellyttävän isokokoisen 35-vuotiaan naisen, joka tarkemman tutkimuksen jälkeen paljastui kärsivän synnytyskivuista. Naiselle koko raskaus oli täysi yllätys: hänhän huolehti ehkäisystä erittäin tarkasti! Chummylle selviää, että nainen on laivan kapteenin tytär, joka on 14-vuotiaasta asti kulkenut mukana isänsä laivalla ja työskennellyt miehistön palveluksessa. Naiselle hänen asemansa koko miehistön yhteisenä "kumppanina" on täysin luonteva ja hän kokee olevansa rakastettu: isäkin huolehtii ehkäisyvälineiden riittävyydestä - ja kapteenina hän on toki aina ensimmäinen, joka naista käyttää.

Vaikka tiedostan sen, että jotain samantapaista tapahtunee vielä nykyisinkin, en voinut olla järkyttymättä. Että oma isä tekee tyttärestään koko miehistön vapaasti käytettävissä olevan… niin, en edes osaa sanoa minkä.

Jäähyväiset nunnille on hyvin mielenkiintoinen kirja, joka lisää sitä kunnioitusta, jota Worthia ja hänen työtovereitaan kohtaan jo aiemmin tunsin. Worth ei muuten missään vaiheessa kehuskele omilla saavutuksillaan tai muulla tavoin kerjää huomiota, enemmänkin päinvastoin. Hän teki vain työnsä, niin hyvin kuin pystyi - ja niin tekivät kaikki muutkin.