Iltasatuongelmia ja yksi pelastus

Siinä vaiheessa, kun kaikki Roald Dahlit ja melkein kaikki Kapteeni Kalsarit on luettu, on sopivien iltasatujen etsiminen askeleen haastavampaa. Hyvistä yrityksistä huolimatta viime aikoina on tullut aloitettua useampikin kirja, jotka on lapsen/lasten toiveesta jätetty kesken. Itsekseni olen ne sitten sinnitellyt loppuun ja todennut, että aika tylsiä olivat loppuun asti.

Daren King: Hiirenkuonoleipiä
(Mouse Noses on Toast, 2006)
Karisto 2011, 116s.
Suom. Mika Kivimäki
Kuvitus: David Roberts

Ensimmäinen hutivalinta oli Daren Kingin hassulta vaikuttava Hiirenkuonoleipiä. Siinä eräässä hiirten suosimassa ravintolassa ihmisasiakkaiden suurta herkkua ovat hiirenkuonoilla (viiksillä tai ilman) maustetut leivät. Tämä on hiirten mielestä luonnollisesti tyrmistyttävää ja yhteisvoimin yhdessä entisen joulukuusenkoristeen Sandran ja koiraystävän Murina Haukku Hopsun kanssa ne ryhtyvät vastatoimiin mielenosoituksineen kaikkineen.

Periaatteessa kirjan päähenkilöhiiri on Pauli, joka asuu Sandran ja peltirobotti Peltisen kanssa kenkälaatikossa erään puutarhan perällä. Käytännössä Pauli ei ole sen suuremmassa roolissa kuin muutkaan hiiret, vaikka hänestä onkin yritetty tehdä mieleenpainuva juustoallergisena. Allergia aiheuttaa hiirelle kiusallisia oireita, sillä juusto saa Paulin pyllyn muuttumaan siniseksi ja pudottamaan karvat samaiselta alueelta samalla kun häntä muuttuu kysymysmerkin muotoiseksi.

Mutta tosiaan, lapset eivät tätä jaksaneet kovin monena iltana kuunnella, eikä sen lukeminen ollut järin houkuttelevaa - ääneen tai muutenkaan. Lupasin kuitenkin lukea tämän loppuun asti, koska lapsia sentään kiinnosti millainen kamaluus niitä hiirenkuonoja kaupitteli. No, ei ollut kamaluutta eikä ollut oikeita hiirenkuonojakaan, vaan hiirten omistama tehdas, jossa ahkeroitiin marsipaanikuonoja juustopalkalla. Pyh. Tylsää.

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali

Seuraava arviointivirhe tapahtui, kun söpöjen krokotiilikirjojen takia valitsin iltasaduksi Hannu Hirvosen Tohtori Kalikalin. Kansikuvakin tuntui sopivan jännittävältä, ehkä jopa hiukan pelottavalta, joten minkäänlaista tylsyyttä en uskonut kansien välistä löytyvän. Tämä kirja on kuitenkin tarkoitettu hiukan vanhemmille lapsille, sillä lupaavan alun jälkeen pojat tuskastuivat jo pelkästä kirjan näkemisestä. Iltasaduksi piti jälleen keksiä jotain muuta.

Mikon kerrostalon ylimpään kerrokseen muuttaa salaperäinen tohtori Kalikali, joka ilmoitustaululle jätetyn ilmoituksen mukaan on toiminut lääkärinä vuodesta 1382. Hiekkalaatikolla leikkivän naapurin pikkupojan loruttelu tarttuu Mikon korviin:

"Tohtori Kalikali
sillä on leikkaussali
luut se kaivaa kips ja kaps
kaulan leikkaa nips ja naps…"

Hyvin pian Mikko tajuaa, että talossa on tekeillä jotakin hämärää. Lähipuistossa Mikko tutustuu taidehistoriaa opiskelevaan Piiaan, joka on tekemässä opinnäytetyötä Mikon arkkitehtonisesti eriskummallisesta kotitalosta. Piiasta tulee se aikuinen, jolle Mikko voi melko avoimesti kertoa havainnoistaan ja teorioistaan.

Luin tosiaan Kalikalin itsekseni loppuun, koska tokaluokkalaista kiinnosti kuulla, oliko kirja kuitenkin jännä. Ja olihan se, sillä Kalikali on Mikon kotitaloakin suurempi arvoitus. Mutta minusta juoni eteni vähän turhan hitaasti, enkä hirveästi välittänyt näistä uusperhekuvioista, sillä ne eivät tuoneet tarinaan mitään oleellista lisää. Tai no, Mikon äidin uudesta miesystävästä on kyllä tiedollista apua Mikolle, mutta minusta samat tiedot olisi hyvin voinut antaa joku muukin aikuinen. Perhetuttu, vaikka.

Tohtori Kalikali oli siis ihan kiva jännityskertomus, joka kuitenkin kärsi turhasta juonentäytteestä.

Timo Parvela: Outo juttu
Tammi 2000, 43s.
Kuvitus: Mika Launis

Outo juttu napattiin omasta hyllystä luottavaisin mielin, sillä Timo Parvelan kirjat ovat tähän asti aina olleet onnistuneita valintoja.

Tavallaan tämäkin oli onnistunut valinta, sillä lyhkäinen kirja kyllä luettiin kokonaisuudessaan. Mutta ei tämäkään nyt kenenkään suosikiksi noussut.

Outo juttu kuvaa yhtä koulupäivää, jonka välitunneilla sattuu monenlaisia outoja juttuja. Lapset muun muassa muuttuvat näkymättömiksi, lentävät jumppasalin matolla, ovat yhden välitunnin verran supervoimakkaita ja löytyypä yhdellä välkällä myöskin salaperäinen pullo, jonka sisältä pölähtää ilmoille oikea pullon henki.

Tässä kirjassa parasta on lasten dialogi, joka ei kuitenkaan ääneenluettuna pääse oikeuksiinsa: parin sanan repliikit ja muutenkin lyhyet lauseet tekevät lukemisen töksähteleväksi. Kirja on toki tarkoitettu vasta lukemaanoppineille, joten siinäkin mielessä Outo juttu sopii paremmin lasten itsensä luettavaksi. Ja mitä ilmeisemmin sisältö ylipäätään osuu enemmän lasten makuun, sillä minun kummastellessani kirjan sekavaa sisältöä lapset totesivat tyynesti: "No mutta siksi tämä olikin Outo juttu."

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja puhuvat pöntöt
(Captain Underpants
and the Attack of the Talking Toilets, 1999)
Tammi 2007, 139s.
Suom. Jaana Kapari

Lopulta, aivan liian monen väärän valinnan jälkeen, saimme kirjastosta käsiimme tämän Kapteeni Kalsari -sarjan toisen osan, Puhuvat pöntöt.

Jokainen tiesi, että nyt on käsissä hauska kirja ja iltasatuhetket olivat jälleen odotettuja tuokioita. Vaikka kuinka yritimme lukea vain lyhyn pätkän kerrallaan, takakansi tuli vastaan aivan liian pian.

Tässä osassa Jerome Hurvitsin ala-asteella järjestetään järjestyksessä toinen vuosittainen keksintökilpailu. Rehtori Kruppi ei kuitenkaan aio sietää minkäänlaista kiusantekoa Ernolta ja Huukolta, vaan on lisännyt sääntöihin kohdan, jonka mukaan kyseiset pojat eivät saa osallistua tapahtumaan edes katsojina. Luonnollisesti Erno ja Huuko onnistuvat kuitenkin juonimaan vaikka mitä ja jopa arestissa ollessaan pistävät - tosin vahingossa - liikkeelle kammottavan puhuvien pönttöjen hyökkäyksen. Sopivalla hetkellä napsahtaneet sormet saavat Kapteeni Kalsarin ilmestymään paikalle, mutta lopullisen ratkaisun tilanteeseen saavat aikaan Erno ja Huuko itse.


Nyt olemmekin jälleen saman ongelman edessä: mitä ihmettä lukisimme seuraavaksi? Onneksi tätä kirjoittaessani on kirjastoautopäivä, joten ehkä sieltä löytyisi jotakin sopivaa.

Elettiin kotirintamalla… ja Ihminen sodassa -haasteen yhteenveto

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla…

Lehtiä päiväkirjastani

Karisto 1981 (4. painos), 211s.

Anni Polvan omista sota-ajan kokemuksista kertova Elettiin kotirintamalla… on odottanut lukuvuoroaan hyllyssä jo vaikka kuinka pitkään. Nyt kun Ihminen sodassa -haaste on päättymässä ja halusin varmistaa sotilasarvoni, päätin viimein lukea tämän.

Anni Polva on selvästi ollut yhtä sisukas ja päättäväinen kuin monet hänen kirjojensa pippurisista päähenkilöistä. Aviomies joutuu rintamalle ja Annin on pakko käyttää kaikki kekseliäisyytensä tullakseen toimeen pienen vauvan kanssa asunnossa, jonka keittiön lämpötila tippuu talvella viiteen asteeseen. Keittiötä ei käytetäkään kuin hät'hätää ruoanlaittoon ja pyykin (varsin hitaaseen) kuivattamiseen. Kamarissa on sentään lämmintä, vaikka perheen kasvaessa tilaa ei ole yhtään liikaa. Sukulaisten vierailut ovat tervetulleita, vaikka nukkumapaikoista onkin pulaa:

"Kun veljeni myöhemmin asui vuoden luonamme, hän joutui nukkumaan pukkisängyssä eteisessä, koska muualla ei ollut tilaa. Kylmässä keittiössä ei voinut kukaan nukkua. Päänsä hänen oli pidettävä veeseessä, kahden palomuurin välissä, koska se oli asunnon lämpimin koppi. Äitini käydessä vieraisilla, hän joutui nukkumaan kamarin pöydän alla, koska ei suostunut ottamaan minun petiäni."

Tekemistä riittää arjen askareiden hoitamisessa ja ruoan hankkimisessa. Ruokajonoihin on pakko mennä useita tunteja etuajassa ja silloinkaan ei ole takeita siitä, että ruokaa saisi. Vauvaa ei paukkupakkasiin oikein voinut ottaa mukaan, mutta joskus Anni vaistosi lapsen hädän ja kiiruhti kotiin lapsen luokse. Vaikka arki on rankkaa ja ruoasta suuri pula, ei Anni halua kertoa koko totuutta elämän kurjuudesta miehelleen: hänellä on varmasti huolia ja haasteita enemmän kuin omaksi tarpeekseen siellä jossakin.

Kirjailijaksi Anni päätyi vähän kuin vahingossa. Toinen lapsi syntyisi pian ja mies oli edelleen rintamalla, joten jotakin kotoa käsin tehtävää työtä olisi keksittävä. Hän harkitsi ryhtyvänsä ompelijaksi, mutta päätti kokeilla ensin kirjan kirjoittamista. Suuresta kustantamosta käsikirjoitus tuli takaisin, mutta sen verran rohkaisevan palautteen kera, että Anni lähetti saman käsin kirjoitetun konseptinipun toiseen kustantamoon ja saikin sopimuksen. Silloinkaan kirjoilla ei päässyt rikastumaan, mutta ei Anni toki pelkästään kirjailija ollutkaan. Hän pääsi opiskelemaan reportterikursseille ja tekikin Turun paikallisohjelmaan runsaasti juttuja erilaisista ihmiskohtaloista. Toisen lapsensa kuoleman jälkeen Anni oli pitkään surusta sairas. Hiukan toivuttuaan hän alkoi purkaa suruaan työnteolla ja opiskelulla. Hän suoritti ahkerasti erilaisia kursseja patjan-, tallukan- ja täkintekokursseista erilaisiin ruokakursseihin. Kun Suomessa alettiin tehdä erilaisia galluppeja, Anni kouluttautui haastattelijaksi ja kiertelikin haastattelijana yksitoista vuotta. 

Elettiin kotirintamalla on toki rankka kirja. Anni Polvan kertojaääni on kuitenkin sisukkuudessaan periksiantamaton ja monia hauskojakin asioita hän sotavuosilta kertoo. Tunnistin hänen kokemuksistaan monta pientä tapahtumaa tai henkilöä, joihin olen törmännyt Polvan kirjoissa, vaikka en ole niistä lukenutkaan kuin murto-osan. 

Ensi vuonna vietetään juhlavuotta, sillä Anni Polvan syntymästä tulee tammikuussa kuluneeksi 100 vuotta. 

Ihminen sodassa on ollut kaikin puolin oivallinen haaste. Sota on aiheena sellainen, että jos ylipäätään lukee, tulee väkisinkin luettua ainakin muutama sellainen kirja, joissa sotaa jollakin tavalla käsitellään. Tätä haastetta varten luin pääosin sellaisia kirjoja, jotka olisin lukenut muutenkin ennemmin tai myöhemmin. Esa Anttalan kirjaa en tosin välttämättä olisi lukenut ilman ylimääräistä motivaattoria.

Tässäpä siis koottuna eversti Maijan sotakirjasaallis kuluneelta vuodelta:

1. Art Spiegelman: Maus I. Selviytyjän tarina
2. Art Spiegelman: Maus II. Ja täällä vaikeudet alkoivat 
3. Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
4. Anni Kytömäki: Kultarinta
5. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
6. Jean Giono: Mies joka istutti puita
7. M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
8. Esa Anttala: Päämajan kaukopartio
9. Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset
10. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
11. Sirpa Kähkönen: Graniittimies
12. Kate Atkinson: Elämä elämältä
13. Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika
14. Anni Polva: Elettiin kotirintamalla

(Bonuksena ei aivan kannesta kanteen luettu tietokirja: Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918)

Kiitos Suketukselle mainiosta, ihanan stressittömästä lukuhaasteesta! :)

Kuiskauksia haudan takaa

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa

(Grave Sight, 2005)

Gummerus 2014, 255s.

Suom. Sari Kumpulainen

Takkuisesti edenneen Uinuvien kirjojen labyrintin jälkeen halusin lukea jotakin mahdollisimman helppoa. Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan perusteella uskalsin olettaa, että myös Harrisin Harper Connelly -sarjan avausosa olisi sujuvaa, helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Ja kyllähän se olikin.

Harper Connellylla on erikoinen, salamaniskun tuoma kyky: hän pystyy aistimaan kuolleet ja näiden elämän viimeiset hetket. 24-vuotias nainen työskenteleekin ruumiiden etsijänä. Yhdessä velipuolensa Tolliverin kanssa Harper on matkannut Yhdysvaltoja ristiin rastiin ja onnistunut paikantamaan lukuisia kadonneita, kuolleita ihmisiä. Kaikkia ei tällainen uravalinta miellytä, kuten ei epäilyttävä kykykään.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Harper on kutsuttu pieneen, uskonnolliseen Sarnen pikkukaupunkiin etsimään jo muutamia kuukausia sitten kadonnutta teinityttöä. Tytön kuolemasta ei olla aivan yksimielisiä vaan jotkut uskovat hänen karanneen, sillä hän ei ollut niitä kilteimpiä tyttöjä. Kaikki kyläläiset eivät ole mielissään Harperin saapumisesta ja pian Harper ja Tolliver joutuvatkin toteamaan olevansa keskellä omituista salaisuuksien vyyhtiä.

Kuiskauksia haudan takaa oli täsmälleen sellainen kirja, kuin kuvittelin ja toivoinkin: helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Mysteeri ei ole mitenkään erikoisen omalaatuinen tai vaikeasti ratkaistavissa, mutta se ei haitannut ollenkaan. Harris on saanut ujutettua tarinaan hivenen romantiikantapaistakin, enkä valita siitäkään.

Ei tämä mitään klassikkoainesta ole, mutta viihteenä minulle mieluista. Ehdottomasti luen sarjan muutkin osat.

Hiroshiman poika 1

Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika

(はだしのゲン 1, 1973)

Jalava 2006 (2. painos), 273s.

Suom. Kaija-Leena Ogihara

Kotikotona käydessä pikkusiskon kirjahyllystä osui silmiini Hiroshiman poika -sarjakuva. Koska Ihminen sodassa -haaste on vielä hetken käynnissä, päätin lukaista tämän ihan vain korkeamman sotilasarvon saavuttaakseni.

Hiroshiman poika -sarjassa kuvataan Gen-pojan näkökulmasta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Hiroshimassa. Genin isä vastustaa sotaa ja antaa sen näkyä ja kuulua, mikä aiheuttaa ongelmia niin isälle itselleen kuin muillekin perheenjäsenille. Petturin lasten kanssa ei saa leikkiä, mutta heille saa luvan kanssa aiheuttaa ikävyyksiä, eikä petturin vaimolle saa antaa edes ruoka-apua. Perheen vehnäviljelmä turmellaan täysin ja ravinnonpuute on koitua raskaana olevan äidin kohtaloksi. Vanhin veli ilmoittautuu vapaaehtoiseksi lentojoukkoihin vastoin vanhempiensa toiveita, eikä hänen päätään saa kääntymään edes vahvasti päihtyneen sotilaan raa'at kertomukset sodan todellisuudesta.

Albumissa kotirintaman elämää kuvataan aidon tuntuisesti, lapsen näkökulmasta. Luultavasti juuri näkökulma hiukan pehmentää pahinta raadollisuutta tai sitten tarinaa keventää mangalle tyypilliset ilmeet ja eleet. Lasten ilmeet kun ovat lähinnä koomisia silloinkin, kun he saavat selkäänsä. Tämä sarjan ensimmäinen osa päättyy Hiroshimaan pudotettuun atomipommiin, jonka aiheuttama tuho oli järkyttävä. Gen kuuluu eloonjääneisiin, mutta kaikki perheenjäsenet eivät ole yhtä onnekkaita.

Hiroshiman poika on ensimmäinen suomennettu manga-albumi. Nakazawa on kirjoittanut sarjaan ainakin kymmenen osaa, mutta ilmeisesti suomeksi on käännetty vain kaksi ensimmäistä. Tämä ensimmäinen osa on painettu "länsimaalaisittain", eli sitä luetaan samoin päin kuin vaikkapa Aku Ankkaa, eikä takakannesta lähtien. Myös ruudut on käännetty vastaamaan vasemmalta oikealle -lukijan tapoja, mutta puhekuplien järjestyksen muuttaminen ei ole sujunut kommelluksitta. Melko usein vasemmanpuoleisen puhekuplan teksti oli jatkoa tai vastaus oikean puoleisen puhekuplan sisältöön.

Siskon hyllyssä oli myös sarjan toinen osa, jota en ehtinyt lukea, mutta selasin sen läpi. Se näytti luonnollisesti surulliselta, ankealta ja hirveältä. Ehkä luen sen kunnolla joskus myöhemmin.

Uinuvien kirjojen labyrintti

Walter Moers: Uinuvien kirjojen labyrintti

(Das Labyrinth des Träymenden Bücher, 2011)

Otava 2014, 4430s.

Suom. Marja Kyrö

Ihastuin Walter Moersin kirjoihin vuosia sitten, kun ostin pikkusiskolle joululahjaksi Kapteeni Sinikarhun 13 ja 1/2 elämää. Kirja näytti kivalta ja ajattelin lukaista vähän kirjan alkua, mutta lopulta pakkasin siskolle kerran luetun kirjan. Sittemmin olen lukenut muutkin Moersilta suomennetut kirjat, joiden parissa olen viihtynyt hyvin. Olikin tervetullut yllätys huomata, että viimeinkin on käännetty uusi Zamonia-kirja.

Uinuvien kirjojen labyrintti on jatkoa Uinuvien kirjojen kaupungille, jossa lohikäärme Hildegunst von Mythenmetz seikkailee kyseisessä kaupungissa (ja sen alla). Mikäli jompi kumpi kirjoista on sinulle tuntematon, kannattaa lopettaa lukeminen tähän, sillä en voi sanoa Labyrintista mitään paljastamatta jotakin molemmista osista.

200 vuotta Uinuvien kirjojen kaupungissa koetun seikkailun jälkeen Mythenmetz on tuottelias ja hyvin menestyvä kirjailija, jonka teosten taso on kylläkin laskenut tasaisesti. Fanipostia lukiessaan Mythenmetz on kuitenkin tukehtua aamupalaansa, sillä kirjeen sisältö on lähes karmivalla tavalla tuttu. Tämä kirje saa Mythenmetzin palaamaan Uinuvien kirjojen kaupunkiin, joka on luonnollisesti muuttunut sitten viime näkemän.

Noin puolet Labyrintista on sujuvaa ja tuttua Moersia, jonka parissa viihtyy oikein hyvin. Mutta sitten Mythenmetz tutustuu nukketeatteriin, josta paasataankin antaumuksella käytännössä koko loppu kirjan ajan. Nukketeatterin avulla saadaan "kätevästi" kerrattua käytännössä koko edellinen osakin, minkä voisin kuvitella olevan erityisen puuduttavaa luettavaa sellaiselle, jolla nuo tapahtumat ovat tuoreessa muistissa. Minulla ei todellakaan ollut, mutta pitkästyin silti. Noin 90-sivuista kertausosiota seurasi muutaman kymmenen sivun verran Mythenmetzin muistiinpanoja nukketismista. Nuo muistiinpanot eivät luonnollisestikaan vieneet kirjan olematonta juonta eteenpäin lainkaan. Kirja loppuu siihen, mistä tarina vasta alkaa, mikä tämän kirjan kohdalla vain turhautti: ihanko totta luin yli 400 sivua pelkkää esipuhetta jatko-osalle??

Tavallaan olen hyvin pettynyt Uinuvien kirjojen labyrinttiin. Jopa närkästynyt. Toisaalta taas, oli ihanaa matkustaa Zamoniaan ja maleksia Uinuvien kirjojen kaupungin kaduilla. Lisäksi Moersin hauska ja runsas kuvitus pelastaa todella paljon. Hänen kirjojaan kannattaisi lukea jo pelkkien kuvien takia. Ilmeisesti Uinuville kirjoille on odotettavissa jatkoa, mutta aikataulusta minulla ei ole aavistustakaan. Toivottavasti seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa yhtä pitkään kuin tätä Labyrinttia.

Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta

Scriptum 2009, 75s.

Kuvitus: Suvi Kari

En tiedä mikä mielenhäiriö sai kaltaiseni pelkurin näin synkkänä vuodenaikana kaipaamaan kummitusjuttuja, mutta niin vain kävi. Keväällä lukemani Aaveiden Pohjanmaa oli mieluinen teos ja ilokseni kirjastosta löytyi Tiina Hietikko-Hautalan aiempikin kummitustarinakokoelma, Aaveiden kaupunki. Laitoin kirjan varaukseen ja odottelin saapumisilmoitusta.

Nimensä mukaisesti Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta keskittyy Vaasan alueen kummitusjuttuihin. Tarinat on rajattu koskemaan julkisissa ja/tai hyvin tunnetuissa paikoissa kohdattuihin kummituksiin, mikä on toki ihan hyvä peruste. Monenlaisiin paikkoihin kummitukset tuntuvatkin asettuvan. Niitä on kohdattu niin kirjastossa, kasarmilla kuin metsäteilläkin. Muutamia urbaanejakin kummitusjuttuja kokoelmaan mahtuu, muun muassa Kuokkamummo ja Ninja.

Hietikko-Hautala on kummitustarinoiden kertojana oikein hyvä ja minusta jännittävä tunnelma välittyi mukavan leppoisasti. Ihan yhtä kutkuttavia juttuja tämän kokoelman tarinat eivät kuitenkaan ole, kuin Aaveiden Pohjanmaassa. Erityisesti harmittivat jutut Ninjasta sekä eräästä toljottavasta naisaaveesta hautausmaan laitamilla, ne kun täysin varmasti tiedettiin ihan tavallisiksi kuolevaisiksi. Ehkä oli kuitenkin ihan hyvä, ettei tämä kirja kovin paljoa onnistunut pelottamaan, sillä pelkään pimeää aivan liikaa jo valmiiksi.

Aaveiden kaupunki oli helppo ja viihdyttävä kirjanen lievään kummituskaipuuseen.

Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

(Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013)

Tammi 2014, 330s.

Suom. Raisa Porrasmaa

Haruki Murakamin nimi on tullut tutuksi lukuisista kehuista kirjablogeissa ja muissakin viestimissä. Olen hankkinut noiden suositusten perusteella omaan hyllyyn 1Q84 -trilogian, mutta huomattavasti ohkaisempi Värittömän miehen vaellusvuodet tuntui sopivammalta kirjalta aloittaa Murakamin tuotantoon tutustuminen.

Tazaki Tsukurun elämä on muuttunut äärimmäisen synkäksi ja masentavaksi. Mikään ei tahdo kiinnostaa, eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Miksi? Vielä lukioaikoina Tsukurun elämässä kaikki oli hyvin. Parasta oli viisihenkinen ystäväporukka, jonka kanssa Tsukuru vietti tiiviisti aikaa. Lukion jälkeen Tsukuru muutti Tokioon opiskelemaan, mutta ystävät jäivät kotikaupunkiin. Puolen toista tunnin välimatka ei katkaissut ystävyyttä, vaan Tsukuru matkusti usein kotiseudulleen ja juttu ystävien kanssa luisti kuten ennenkin. Kunnes eräällä kerralla yksikään ystävistä ei vastaa Tsukurun puheluihin ja hänet sysätään karusti eroon muista. Vuosia myöhemmin Tsukuru yrittää viimein selvittää, miksi ystävät hylkäsivät hänet.

Minulle Värittömän miehen vaellusvuodet oli sellainen perushyvä lukukokemus. Pidin tekstin tietynlaisesta tasaisuudesta ja hötkyilymättömyydestä. Periaatteessa kirjan juoni on ehkä jopa hivenen tylsä, mutta tämä "tylsyys" tuo kirjaan myös miellyttävän realistisen sävyn. Näin voisi oikeasti tapahtua. Ehkä on tapahtunutkin. Ennakkoon olin kuullut tästä kirjasta vain sen, että tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Hämeenlinnaan. Ohimennen mainittakoon, että Suomessa pyörähdetään vasta kirjan viimeisessä kolmanneksessa.

En tosiaan ole lukenut aiempia Murakamin kirjoja, joten en tiedä onko tämä kuinka tyypillistä Murakamia. Sellainen mielikuva minulla kuitenkin on, ettei Väritön mies ehkä ole miehen parhaimmistoa. Siihen haluan uskoa ja jatkan Murakamin tuotantoon tutustumista luottavaisin mielin.

Puiden tarinoita: Ritari

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Ritari

Books North 2014, 31s.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Puiden tarinoita -sarja sai vastikään jatkoa, kun itsenäinen jatko-osa, Ritari, ilmestyi. Sain kirjan yllätyksenä ja ilahduin todella paljon. Ritari on ulkoasultaan ja taitoltaan aivan yhtä upea kuin edeltäjänsä Puuseppäkin. Kuvia on sopivasti ja ne ovat koostaan riippumatta puhuttelevia ja upeasti tarinaa tukevia.

Minä luin Ritarin iltasatuna lapsille. Oli ehkä onnekasta, että 6-vuotias oli ehtinyt nukahtaa jo ennen iltasatua ja 2-vuotias ei vielä malta näitä tarinoita kuunnella, sillä Ritarissa on yksi aika raaka kohtaus. Palaan siihen hetken kuluttua.

Pohjoisessa maassa on eletty ilman kuningasta jo lähes sata vuotta. Edellisen, lapsettoman hallitsijan surmasi lohikäärme, joka on vetäytynyt luolaan sulattelemaan syömisiään. Monet ritarit ovat yrittäneet surmata lohikäärmeen, mutta vuorilta on palannut vain vapisevia ja harmaantuneita hevosia, jotka ovat kuolla kupsahtaneet parissa viikossa. Tämän tarinan ritari  on lapsesta saakka halunnut tulla siksi urheaksi ritariksi, joka viimein pelastaisi valtakunnan lohikäärmeeltä ja nousisi uudeksi hallitsijaksi. Vartuttuaan tarpeeksi hän ratsastaakin lohikäärmevuorelle, mutta sankaria hänestä ei sillä reissulla tule.

Tarinan juonesta en haluaisi enempää kertoa, mutta pienenä varoituksena mainittakoon, että kirjassa uhrataan yksi ihminen katkaisemalla kaula ja leikkaamalla raajat irti. 8-vuotias kuulija koki tuon kohtauksen kirjaimellisesti yököttäväksi ja hetken aikaa piti olla oksennusvalmiudessa. Toisaalta samainen kohtaus sai lapsen kuuntelemaan tavallista tarkemmin ja kirja luettiinkin yhdessä illassa. Ennen nukkumaanmenoa piti vielä keskustella julmuudesta ja lukea puolikas Kapteeni Kalsari -kirja ennen kuin nukkumista saattoi edes harkita.

Yökötyskohtauksesta huolimatta, tai siitä johtuen, Ritari oli myös lapsen mielestä erikoisen hyvä kirja. Toivonkin sarjalle pitkää ikää, sillä nämä tarinat ovat hyvällä tavalla perinteisiä ja siten varmasti aikaa kestäviä,

Wenla Männistö

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Tammi 2014, 268s.

Ensikosketukseni Seitsemään veljekseen on peräisin ala-asteelta, missä luimme sitä oman muistini mukaan varsin usein vuorolukuna. Silloin opettaja selvensi monia kirjan tapahtumia, jotka muuten olisivat voineet jäädä pieneltä koululaiselta tajuamatta. Luulen kyllä, että selitysten jälkeenkin epäselvyyksiä jäi. Myöhemmin luin Seitsemän veljeksen uudestaan, aivan vapaaehtoisesti, ja pidin siitä.

Riina Katajavuoren Wenla Männistö tuo Kiven Seitsemän veljestä nykypäivän Helsinkiin. Orvoksi jääneet veljekset (Jusa, Tommi, Aapo, Simppa, Late (Lowri), Timi (Tim, Timppa) ja Eppu) eivät tosin tässä pääse paljoakaan ääneen, vaan kerronta etenee naisten suilla. Naapurin nuori ja itsevarma, isättömänä kasvanut Wenla tiirailee veljesten tekemisiä vuokra-asunnon ikkunasta, hengailee veljesten seurassa ja on mukana bändihommissakin. Wenlan Kätilöopistolla työskentelevä yksinhuoltajaäiti, Marja Männistö, sekä Harjun saunassa pesijänä huhkiva Rajamäen Kajsa pääsevät myös ilmaisemaan ajatuksiaan ja huomioitaan, niin hulttioveljeksistä kuin nykypäivästä yleensä. Puhuttelevimpana naisäänenä minun mieleeni jäi kuitenkin poikien edesmennyt Alli-äiti, jonka sanoista uhkuu nöyryys ja viisaus.

"Minä katson täältä heitä ja toisinaan he minua. En johdata, en ohjaa, tarkkailen vain. Teen havaintoja, en tulkitse. En työnnä tunteitani heihin enää, kaikki on ollut mikä on ollut ja leiviskä hoidettu niin kuin parhaaksi taisin. En kiristä, en purista, en komenna, en säksätä. En kerää en korjaa en kata en vaivaa en pese en ripusta en muistuta en petaa. (En unohda en suutu en huuda.)"

Tämän kirjan lukeminen oli häkellyttävää. Kaikki tässä on niin upeaa ja onnistunutta, että taisin lukea lähes koko kirjan kasvoillani höntti ihastuksen hymy. Aikakauden vaihtaminen saa veljesten toilailut näyttäytymään juuri niin idioottimaisina kuin ne ovat alunperinkin. Samalla lukijan on myönnettävä, että tällaisia valopäitä on ollut maailman sivu ja on edelleenkin vaikka kuinka paljon.

Haluaisin sanoa tästä kirjasta vaikka mitä, mutta en löydä tarpeeksi suuria sanoja. Tämä on täydellinen. Olisi jännittävää kuulla, millaisen lukukokemuksen Wenla Männistö tarjoaa sellaiselle lukijalle, jolle Seitsemän veljestä ei ole entuudestaan tuttu. Sellaista ihmistä ei vain taida Suomesta löytyä.

En tiedä, kuinka paljon Seitsemää veljestä nykyään kouluissa luetaan, mutta Wenla Männistö olisi varmasti virkistävää vaihtelua niin oppilaille kuin opettajillekin. Voisin kuvitella, että näiden kahden kirjan vertaileminen kirvoittaisi virkistäviä keskusteluja ja näkökulmia oppitunneilla.

8xKapteeni Kalsari

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari seikkailee, 2002

Kapteeni Kalsari ja ulkoavaruuden uskomattoman keljut keittiöntädit (ja ruokalan ihan yhtä ilkeät zombinynnyt), 2007 (3. painos)

Kapteeni Kalsari ja Professori Poksupöksyn piinalliset puuhat, 2003

Kapteeni Kalsari ja Hurjan Hierrenaisen hirmutuuli, 2004

Kapteeni Kalsarin ja Sähköräkäjätkän iso paha taistelu, 1. osa: Siivottomien sierainmöykkyjen yö, 2004

Kapteeni Kalsarin ja Sähköräkäjätkän iso paha taistelu, 2. osa: Roimien roboräkien kosto, 2004

Kapteeni Kalsari ja Violetin vessan väen vinha vahinko, 2007

Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu, 2014

Tammi

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Perheemme vanhin lapsi on nyt tokaluokkalainen, melko energinen poika, joka oppi itsekseen lukemaan ennen eskarin alkua. Olenkin pari vuotta yrittänyt vinkata hänelle kirjoja, joista olen uskonut hänen pitävän. Menestys ei ole ollut kauhean hyvä, mutta onneksi joku kirjabloggaajatoveri tuli jossakin joskus maininneeksi Kapteeni Kalsari -kirjat. Heti ensimmäinen osa, Kapteeni Kalsari seikkailee, oli sellainen menestys, etten ollut uskaltanut toivoakaan! Poika luki ripeään tahtiin kaikki osat ja saman tien jokaisen uudestaan. Sittemmin olen onnistunut hankkimaan omaksi kaikki muut paitsi sarjan toisen osan.

Uusin Kapteeni Kalsari, Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu, ilmestyi tänä syksynä ja  pyysin sen arvostelukappaleena. En nimittäin ollut itse lukenut yhtään sarjan osaa lapsen ahkerista suosituksista huolimatta ja koska arvostelukappaleet luen aina, sain hyvän syyn tutustua pojan suosikkisarjaan. Luimme yhden vanhoista ja tämän uusimman Kapteeni Kalsarin iltasatuna ja voi että, miten ne satutuokiot meinasivat venähtää! Poika oli aivan mielissään kun huomasi äidinkin pitävän Kapteeni Kalsarista ja niinhän siinä kävi, että luin sitten koko sarjan (paitsi sen meiltä puuttuvan ja kirjastosta aina lainassa olevan Puhuvat pöntöt).

Kapteeni Kalsareissa on lukuisia lapsilukijaan vetoavia piirteitä: iso fontti, runsas kuvitus, sarjakuvaosioita sekä toimintakohtauksia, joiden "lukeminen" sujuu sivua edestakaisin heiluttamalla: perättäisten sivujen lähes samanlaiset kuvat alkavat näyttää yhdeltä liikkuvalta kuvalta. Ai niin, lisäksi kirjojen huumori vetoaa ihan varmasti erityisesti poikalapsiin.

Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu on liki tuplasti muita osia paksumpi. Kirjan nimestä poiketen Hippi Helihousua ei kirjassa paljoa näy, vaan hän vilahtaa vain tarinan alussa ja lopussa. Pääpaino on Ernon ja Huukon eskariajoissa, heidän ystävystymisessään, kepposissa ja lopulta siinä, kuinka he yhdessä yrittävät saada eskareita piinaavat kiusaajat kuriin. Pelkästään tuo esikouluaikainen tapahtumasarja olisi riittänyt kirjaksi, mutta Hippi Helihousun ja hänen aikamatkustusrobottihousujensa ansiosta mukaan on saatu vinkeä aikamatkustusparadoksilisä. Aikamatkustuksen vaikutuksia tapahtumien kulkuun ja näiden ristiriitaisuuksia käsiteltiinkin kirjassa ihanteellisen seikkaperäisesti ja havainnollistaen, joten lapsetkin ne ymmärsivät ja silmät suurina ihmettelivät kaikkia mahdollisia käänteitä. Sarjalle on mitä ilmeisemmin odotettavissa jatkoa, joten Kapteeni Kalsarista kuullaan vielä.

Lopuksi luovutin tietokoneen näppäimistön 8-vuotiaalle KK-fanille. Tässä hänen muokkaamattomat ja juonipaljastuksia sisältävät näkemyksensä Kapteeni Kalsarista ja Hippi Helihousun hirvittävästä paluusta:

"se oli hyvä kirja ja mahtava loppu. ja kolme sarjakuvaa joista yksi oli semmoinen kuin ennen ja kaksi muuta sarista jotka olivat erilaisia ja vieläpä kipperi kruppi jonka setä oli häijy ja sen nimi oli pena-setä. ja mahtavia jekkuja tekivät erno ja huuko. esim. hierto juhuun kummitus housut ja varsinkin kun tuli ne viestit."

Silkkiäistoukka

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

(The Silkworm, 2014)

Otava 2014, 457s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Tahmean Telegraph Avenuen jälkeen halusin lukea jotakin takuuvarmasti sujuvaa. J.K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama Silkkiäistoukka olikin tähän väliin sujuva kirjavalinta.

Käen kutsusta tuttu yksityisetsivä Cormoran Strike palkataan etsimään kadonnutta kirjailijaa. Aiemminkin katoamistemppuja tehnyt Owen Quine on viipynyt teillä tietämättömillä tavallista pitempään, mutta vaimo uskoo tietävänsä miehensä sijainnin. Pian Cormoran kuitenkin joutuu toteamaan, ettei tämä tehtävänanto ollutkaan rutiininomainen pikkukeikka, vaan nopeasti melkoiset mittasuhteet saava murhatutkimus. Kun poliisi on jo pidättänyt heidän mielestään selkeän syyllisen, Cormoran ja hänen apulaisensa Robin tekevät kaikkensa löytääkseen todisteet oikeaa murhaajaa vastaan.

Silkkiäistoukka oli juuri niin helppoa luettavaa, kuin etukäteen toivoinkin. Kirjan teksti soljuu vaivattomasti ja juoni kehittyy miellyttävällä temmolla. Tätä olisi mielellään lukenut vaikka kellon ympäri, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä on sopivasti, samoin taustalla pilkahtelee kutkuttavasti tunteitakin.

Silkkiäistoukka oli erityisen mukava piristysruiske muuten niin ankeaan marraskuuhun.

The Fry Chronicles

Stephen Fry: The Fry Chronicles

Penguin Books 2011, 425s.

Kaksi vuotta sitten virkkasin ystävälle syntymäpäivälahjaksi vilttiä ja kuuntelin Stephen Fryn Moab Is My Washpotia. Tänä syksynä virkkuukoukutuin jälleen isohkoon käsityöprojektiin ja vaikka nykyisin osaan virkatessa jo vähän lukeakin, äänikirja on ehdottomasti parempaa seuraa siihen hommaan. Tuntui ihanalta tajuta, että viimeinkin on loistava tilaisuus kuunnella Fryn elämäkerran toinen osa, The Fry Chronicles.

The Fry Chronicles kattaa vuodet 1977-1987 Stephen Fryn elämästä. Fry kuvaa lavealle kerronnalleen tyypillisesti opiskeluvuosistaan, tulevaisuudensuunnitelmistaan ja siitä, kuinka hän kuin epähuomiossa ajautui teatterin pariin ja tulikin aloittaneeksi uran näyttelijä-käsikirjoittajana. Toisin kuin lapsuutta ja vaikeita teinivuosia kuvaavassa Moabissa, tässä kirjassa Fryn elämä on - päällisin puolin - yhtä nousukiitoa. Ura käynnistyy kuin itsestään ja töitä riittää siinä määrin, ettei raha-asioista tarvitse huolehtia. Vaikka rakkauselämä hiipuu lopulta täysin kahdeksitoista vuodeksi, työura upeine työtovereineen tuntuu pitkälti riittävän täyttämään Fryn tarpeet.

Tosiaan, tässä kirjassa vilisee tuttuja nimiä: Emma Thompson, Hugh Laurie, Ben Elton, Rowan Atkinson, Douglas Adams jne. Hugh Lauriesta Fry kirjoittaakin äärimmäisen lämpimästi ja avoimesti ihaillen:

"It is a matter of extreme good fortune that, handsome as Hugh is, prodigiously gifted as he is, funny and charming and clever as he is, I have never felt an erotic stirring for him. How catastrophic, how painfully embarrassing that would have been, how disastrous for my happiness, his comfort and any future we might have had together as comedy collaborators. Instead our instate regard and liking for each other developed into a deep, rich and perfect mutual love that the past thirty years has only strengthened. The best and wisest man I have ever known, as Watson writes of Holmes. I shall stop before I get all teary and stupid."

Kolmas osa Fryn elämäkertojen sarjassa, More Fool Me, on jo ilmestynyt. Senkin haluan lukea tai kuunnella, vaikka kokaiiniaddiktiosta kertova kirja ei lähtökohtaisesti mitenkään nautinnolliselta kuulostakaan.

En ole normaalisti mikään fanikirjeiden kirjoittaja, mutta Stephen Frylle tuli sellainenkin lähetettyä.

Telegraph Avenue

Michael Chabon: Telegraph Avenue

(Telegraph Avenue, 2012)

Tammi 2014, 616s.

Suom. Aleksi Milonoff

Telegraph Avenuelle on tulossa kauppakeskus, joka kenties herättäisi kulmakunnan horroksesta ja ainakin tukahduttaisi kuoliaaksi Archyn ja Natin vinyylidivarin. Divarimiesten kotisynnytyksissä kätilöivät vaimot, Gwen ja Aviva, eivät hekään voi tuudittautua mielikuviin turvatun työtulevaisuuden puolesta, kun suunnitelmien vastaisesti edennyt synnytys poikii paitsi terveen tytön myös oikeushaasteen. Telegraph Avenueta edestakaisin kruisailee pyörällään teinipoika Titus, ja häneen rakastunut Jules eli Julie. Oman säväyksensä antaa myös entinen kung-fu-elokuvatähti Luther Stallings, papukaija nimeltään Viiskasi ja joukko muita omalaatuisia henkilöitä.

Näistä lähtökohdista kuvittelin Telegraph Avenuen olevan kuin luotu minulle. Olen lukenut Michael Chabonilta aiemmin Kesämaan ja muistan edelleen, kuinka innoissani ahmin kyseistä, ilmeisesti lähinnä lapsille suunnattua, kirjaa. Mutta Telegraph Avenue ei ikävä kyllä vastannut odotuksia.

Ensimmäinen ininäni koskee kirjan lukuja, joita ei oikeastaan ole. Jykevä kirja on jaettu viiteen osaan, joiden sisällä luvut on jaettu ainoastaan tyhjällä rivillä. Minkäänlaista "luen vielä yhden luvun" -efektiä ei siis pääse syntymään. Lähinnä tuskastutti, että mihinkähän kohtaan sen kirjanmerkin nyt lykkäisi. Teksti on häkellyttävän epätasaista. Välillä tarina etenee jouhevasti, mutta aivan liian usein tuntui kuin olisin yrittänyt juosta pehmeässä hiekassa. Chabon näyttää viehättyneen pitkistä virkkeistä, jopa siinä määrin että kirjan kolmas osa, Paljon kokenut lintu, on koko 17 sivunsa pituudelta yhtä ja samaa virkettä.

"Vähän ennen kuin illan emäntä, jolla oli patentti geeniin joka koodasi munuaissiirrännäisen hylkimistä ehkäisevän proteiinin, pyysi vieraita kokoontumaan kaiverrettujen ja sabluunamaalattujen kattopalkkien alle olohuoneeseensa ja lähetti nuoren kampanjanaisen ulos kertomaan orkesterille, että sopisi pitää kymmenen minuutin tauko, jotta Illinoisin osavaltion senaattori Obama voi pitää puheen vieraille, joista jokainen oli lahjoittanut vähintään tuhat dollaria kampanjaan, puheen jossa hän yrittäisi harkituin sanakääntein ja rauhallisella esiintymisellään vakuuttaa yleisölle (turhaan ja virheellisesti, kuten kävisi ilmi), että heidän presidenttiehdokkaansa ei kärsisi häpeällistä tappiota marraskuun vaaleissa, Obama pysähtyi hetkeksi kivipihalle avautuvaan ovensuuhun kuuntelemaan tilaisuuteen palkattua bändiä."

Kuten yllä oleva lainaus osoittaa, lukemiseen oli syytä keskittyä tavallista paremmin, jotta ei heti tippunut kärryiltä. Mutta väkisinkin tipuin, sillä en oppinut tunnistamaan kaikkia henkilöitä. Etenkin Luther Stallingsiin liittyvä juonikyhäelmä ei lopultakaan muotoutunut kovin selkeäksi, joten oletan sotkeneeni ihmisiä keskenään. Ylipäätään kirja venyy ja vanuu, haahuilee epämääräisesti siellä täällä, aivan liian laveasti. Homma ei pysy kasassa, vaikka hyviäkin lukuhetkiä tähän sivumäärään mahtuu.

Karsimista tämä kirja olisi kaivannut, tiivistämistä oikein kovalla kädellä.
Voi pettymys.

Sekalaisia sarjakuvia

Hugleikur Dagsson: Kuvitetut klassikot
Maailmankirjallisuuden helmiä Hugleikurin tapaan
Atena 2014, 96s.
Suom. Ville Lähteenmäki

Vuorossa on jälleen satunnaisten sarjakuvien koontipostaus.

Hugleikur Dagssonin hupailut ovat sellaista lajia, josta ei koskaan voi etukäteen tietää tuleeko naurattamaan vai kiristääkö kukkahattu entistä enemmän. Dagssonin Popular Hits -kokoelmat ovat naurattaneet isosti, mutta monet muut "vitsit" ovat lähinnä ällöttäneet.

Kuvitettuihin klassikoihin uskalsin tarttua Kirsin bloggauksen ansiosta. Tunnettujen kirjojen uudistetut kannet ovat hillittömän hauskoja ja napakkuudessaan erittäin hyvin toimivia. Suosikkini on Saatanalliset säkeet, jonka kannessa nainen lukee mikrofoniin: "…ja Edward syleili kiihkeästi Bellaa…"

Juba: Viivi ja Wagner 17, Kyljys kainalossa
Otava 2014, 63s.

Mies on hankkinut minulle vuosien mittaan syntymäpäivälahjaksi lähes kaikki Viivi ja Wagner -sarjakuva-albumit. Kyljys kainalossa on jo seitsemästoista albumi ja edeltäjiensä tapaan se tarjoaa samaa  perushyvää viihdykettä.

Viivi ei vieläkään ole luovuttanut sikansa kouluttamisen suhteen, vaikka mikään oppi ei ole vuosien saatossa tainnut mennä kovin hyvin perille. Wagner viihtyy edelleen parhaiten sohvalla röhnöttämässä tai missä tahansa, missä on tarjolla kaljaa.

Juba: Viivi ja Wagner 15, Vau, kuuma kinkku!
Arktinen Banaani 2013, 184s.

Viidestoista Viivi ja Wagner -albumi minulla on tällaisena kovakantisena pokkaripainoksena. Mustavalkoisten strippien ruudut on aseteltu allekkain ja se toimii oikein hyvin.

Yksi strippi kirvoittu erityisen suuret naurut. Wagner nimittäin testaa vanhaa juhannustaikaa kerrostalo-olosuhteissa: koska omaa kaivoa ei ole, Wagner kurkistaa vessanpyttyyn nähdäkseen tulevan puolisonsa. Kun pöntön vedestä heijastuu olan yli kurkkiva Viivi, Wagner huudahtaa: "Voi ei! Ei tuota samaa!"

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga
Like 2014, 168s.
Suom. Antti Koivumäki

Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin kuvittama Saga kiinnitti huomioni, kun sitä jossakin jo unohdetussa yhteydessä kehuttiin suurin sanoin. Kolmen Eisner-palkintoa voittanut sarjakuva ei voi olla huono.

Tiesin, että kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, joten osasin odottaakin tietynlaista irrallisuutta. Sagassa on paljon hyvää ja kiehtovaa, ihan jo perusideansakin ansiosta: galaksien ja näiden rotujen välinen sota riehuu ties kuinka monennetta vuotta, mutta entiset viholliset, Alana ja Marko, keskittyvät yhteisen lapsensa syntymään ja elämän turvaamiseen. Pienen perheen on yritettävä löytää rauhallinen ja mahdollisimman turvallinen paikka, jossa pieni jälkeläinen voisi todennäköisimmin pysyä hengissä ja toivottavasti elää onnellisena.

Parasta tässä kirjassa ovat Alana ja Marko, jotka ovat jo hahmoina kiehtovia ja (ainakin oman lukijahistoriani valossa) erilaisia kuin sankarit yleensä. En kuitenkaan voi väittää mitenkään häikäistyneeni Sagan upeudesta. Se on liian selvästi sarjan alku, eikä oikein toimi itsenäisenä albumina. Tässä ehditään juuri ja juuri tutustua keskeisimpiin henkilöihin ja tehdä ylenmalkainen yleiskatsaus taustoihin, kun tuleekin jo takakansi vastaan. Sarja toimisi varmasti parhaiten suhteellisen tiiviiseen tahtiin luettuna, jolloin hahmot ja oleellisimmat juonenkäänteet pysyisivät paremmin muistissa.

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya of Yop City
Jonathan Cape 2009, 106s.

Pidin hyvin paljon Marguerite Abouetin ja Clément Ouberien Aya-sarjakuvasta, jonka luin alkusyksystä. Nyt sain ensimmäisen jatko-osan kirjastosta ja erikoisen hyvä oli tämäkin.

Aya jatkaa opiskeluaan, vaikka ystävän lapsen hoitaminen viekin hyvin paljon hänen aikaansa. Adjouan tulevat appivanhemmat kyseenalaistavat poikansa isyyden ja lopulta myös Adjouan isälle selviää, kenen lapsi pieni Bobby oikeasti on. Bintou tapailee äveriästä ranskalaismiestä, mutta kaikki ei ole aivan siten kuin tuo unelmien mies väittää. Ayan isäkin joutuu seuraavassa osassa selittelemään melkoisesti omia tekosiaan.

Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä

Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä

(Tove Jansson: Ord, bild, liv, 2007)

Schildts 2008, 455s. + liitteet

Boel Westinin yksityiskohtainen elämäkerta Tove Janssonista on ollut minulla luettavana pienen ikuisuuden. (Pieni ikuisuus=yli kolme kuukautta) Aloitin lukemisen intoa puhkuen ja tiedonjanoisena, mutta hyvin pian väsähdin. Lueskelin eteenpäin pienissä pätkissä, lähinnä kuopusta nukuttaessa, ja välillä jätin kirjan ihan rehellisesti tauolle. Kaipasin jotakin muuta, jotakin virkeämpää.

Sanat, kuvat, elämä on sisällöltään rikas teos. Se kuvaa Tove Janssonin elämää kuitenkin niin pikkutarkasti ja niin tiiviisti täytetyin sivuin, että lukeminen tuntui liian työläältä. Tuula Karjalaisen Tove-elämäkerta esitteli Tove Janssonin eläväisenä ja innostuneena ihmisenä, kun taas Sanat, kuvat, elämää lukiessa tuntui kuin lukisin ihan toisesta henkilöstä. Westinin kuvailema Tove kuulostaa paljon varautuneemmalta ja jotenkin jähmeältä verrattuna siihen mielikuvaan, jonka olen Tovesta muiden lähteiden perusteella itselleni luonut. En todellakaan väitä Westinin vääristelleen yhtään mitään, ehkä näistä Toven tylsemmistä puolista ei vain ole yhtä rehellisesti muissa teoksissa kirjoitettu.

Edelleen jaksoin hämmästyä Toven työteliäisyydestä ja siitä vimmasta, millä hän töitä teki. Ja että hän vastasi kaikkiin kirjeisiin! Se kuulostaa ihanalta, mutta samalla hirvittää, millainen työ kaikkien niiden vastauskirjeiden kirjoittamisessa on ollut. Ajoittain myös ärsyynnyin siitä, kuinka Tove ja Tuulikki eivät saaneet nauttia rauhasta ja yksinäisyydestä edes Klovharussa, kun sinnekin tupsahteli kutsumattomia vieraita yhtenään.

Sanat, kuvat, elämä on jyhkeä elämäkerta, josta löytyy todella kattavasti tietoa etenkin Tove Janssonin urasta. Minun makuuni tämä oli vähän turhankin työpainotteinen ja tiiviisti taitettu.