Pohjoiset kultit

Anders Fager: Pohjoiset kultit - kauhukertomuksia

(Svenska kulter, 2011)

Atena 2012, 272s.

Suom. Ulla Lempinen

Pohjoiset kultit on ruotsalaisen Anders Fagerin esikoisteos. Kuten kirjan nimestäkin jo selviää, kansien välistä löytyy kauhunovelleja, joiden tyyli ei ole se aivan perinteisin. Pidempien novellien väleissä on Fragmentteja, lyhyitä välähdyksiä, joista ainakin osa liittyi jollakin tavalla novelleihin.

Päällimmäiseksi mieltäni jäi kalvamaan Mummin matka -niminen novelli. Siinä kaksi nuorta maahanmuuttajamiestä saa suvultaan tehtäväksi lähteä noutamaan isoäitinsä muun perheen luokse Ruotsiin. Matka ei ole lainkaan rentouttava, vaan miesten on seurattava saamiaan ohjeita pilkulleen. Matkareitti pysähdyksineen on opeteltu ulkoa, eikä ajotaidoissakaan ole kehumista. Kun miehet viimein pääsevät mummin luo, lukija on (tai ainakin minä olin) ihan pihalla siitä, mikä ihme mummi oikeastaan edes on. Tai ne miehet, suvusta puhumattakaan. Eikä asia kyllä lukemalla selvinnyt...

Jaa-a. Täytyy sanoa, että minulle Pohjoiset kultit oli vaikea kirja. Fager ei väännä mitään rautalangasta, vaan antaa lukijalle tilaa muodostaa omia mielikuviaan. Tämä on toki hyväkin asia, mutta minä jäin kaipaamaan enemmän kuvailua ja tunnelmointia. Lukeminen oli hidasta ja kieli raskasta, vaikka näin jälkikäteen tuntuu että kerronta koostui lähinnä lyhyistä päälauseista.

Pohjoiset kultit ei edusta sellaista kauhukirjallisuutta, josta itse pidän, mutta ihan varmasti tämäkin kirja löytää tiensä sopivampien lukijoiden käsiin.

Musta kuu

Mia Vänskä: Musta kuu

Atena 2012, 295s.

Viime vuonna luin Mia Vänskän esikoisteoksen Saattaja, josta enimmäkseen pidin tietynlaisesta kliseisyydestä huolimatta. Musta kuu pääsikin lukulistalle heti kun sen kustantajan syyskuvastossa näin.

Keski-Suomalaisen järven rannalla, syrjässä kaikesta on pieni mökkikylä. Kovin ihmeellisiä nähtävyyksiä ei lomalaisille ole tarjolla, mutta lähistöllä on sentään ikivanha uhripaikka ja mukavia kävelypolkuja. Nelikymppinen Annukka suuntaa mökille yksin, mies ja poika ovat appivanhempien kanssa etelänmatkalla. Hänestä tuntuu ihanalta irtautua äidin ja vaimon rooleista, joihin hän ei ole koskaan tuntunut sopivan luonnostaan. Samaan mökkikylään saapuu myös iltapäivälehtien lööpeissä riepoteltu bändi, nuorta lempeään juhliva iäkäs pariskunta sekä isä nuoren tyttärensä kanssa.

Aluksi mökkikylän eristyneisyys tuntuu rentouttavalta, mutta pian metsä tuntuu muuttuvan. Linnut käyttäytyvät oudosti, kuu ilmestyy näkyviin omituisiin aikoihin ja siellä täällä näkyy omituisia, mustia perhosia. Menneisyys, myytit ja nykyisyys nivoutuvat toisiinsa piinaavalla tavalla.

Voi, miten minä pelkäsin tätä lukiessa! Oikeastaan olen tyytyväinen siihen, että kirjan alku ja epilogi ovat liiankin tuttuja tv-sarjoista ja elokuvista, sillä ne etäännyttivät sopivasti kirjan tapahtumista. Vänskä on selvästi kehittynyt kertojana, sillä (etenkin Saattajaan verrattuna) Musta kuu tuntuu sopivan hiotulta ja harkitulta kokonaisuudelta. Mitään en osannut jäädä kaipaamaan ja ylimääräiseksi koin oikeastaan vain kirjan aivan viimeiset kappaleet. Tunnelma oli inhottavan tiivis ja ahdistava, juuri oikeanlainen tällaiseen kirjaan. Hui.

Jos suunnittelet lähteväsi rentouttavalle mökkilomalle keskelle ei-mitään seuranasi ainoastaan kirjat, tätä ei ehkä kannata valita matkalukemiseksi. Tai ehkä tämä olisi siihen juuri omiaan ;)

Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

(The Sense of an Ending, 2011)

WSOY 2012, 157s.

Suom. Kersti Juva

Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on viime aikoina ollut esillä "kaikissa kirjablogeissa". Ensin en tästä juurikaan kiinnostunut, mutta sitten Minnan vilpittömän ihastunut arvio herätti mielenkiinnon ja pistin kirjan varaukseen.

Eläkkeellä oleva Tony Webster muistelee nuoruuttaan, vanhoja ystäviään ja entistä tyttöystäväänsä. Kaveriporukan erikoisuus on Adrian, ylifiksu poika, joka tuntuu aina osaavan valita ne oikeat sanat opettajillekin puhuessaan. Tonyn leppoisa arki saa särön, kun hän saa yllättävän perinnön: 500 puntaa sekä pari asiakirjaa, jotka kuitenkin ovat perinnönjättäjän tyttären hallussa. Miten Tony saisi asiakirjat nähtäväkseen ja muuttaisivatko ne hänen käsitystään menneestä?

Tämä oli kuulkaa erikoinen ja vähän omituinenkin lukukokemus. Luin ohuen ohutta kirjaa miltei viikon, hitaasti nautiskellen hämmästyttävän hienosta tunnelmasta ja kerronnasta. Jokin Tonyn kertojanäänessä ja persoonassa viehätti suuresti ja kieltämättä olin kiinnostunut saamaan selville, mikä "vaikeaselkoinen arvoitus" menneisyyteen liittyy.

Lukeminen itsessään oli oikeasti ihanaa, mutta juonesta en oikein pitänyt. Olenkohan jotenkin kranttu ihmisten suhteen, kun tässäkin kirjassa tuntui olevan liikaa ärsyttäviä ja teennäisiä ihmisiä? Adrianin älykkyys ei tehnyt vaikutusta ja Veronican (Tonyn opiskeluaikaisen tyttöystävän) mielenliikkeet tuntuivat kautta linjan häiritsevän epäjohdonmukaisilta. Entäs sitten se arvoitus? No voi hyvänen aika, minulle se ei kyllä selventänyt oikein mitään. Ehkä en vain tajunnut jotain oleellista.

(Tuntuu, että valitan kirjoitusvirheistä vähän väliä, mutta mainitsen asian taas. Vaikka kirja on ohut, kirjoitusvirheitä ja omituisia virkkeitä tuntui riittävän. Erityisen moneen kertaan luin tämän kohdan: "Kaksi viikkoa myöhemmin rouva Marriot oli tilaisuudessa antamaan minulle herra John Fordin sähköpostiosoitteen.")

Lyhyesti sanottuna tämä kirja oli ihanaa luettavaa, mutta sisältöön en ihastunut. Barnesin nimen painan kuitenkin mieleeni, sillä näin taitavaa kertojaa lukee mielellään vaikka sisältö ei aivan kolahtaisikaan.

Pipo on pääasia

Niina Hakkarainen, 

Suvi Heikkilä, 

Hanna-Kaisa Hämäläinen ja 

Kristel Nyberg: 

Pipo on pääasia - Uusi suomalainen pipokirja

Minerva 2012, 153s.

Kohta on talvi ja niin kylmä, että ilman pipoa ei pärjää. Vaikka kudon (tai neulon, kuten oikeasti kuuluisi sanoa) vähintään yhden pipon vuodessa, minulla ei ole ikinä kivaa/sopivaa/mukavaa/käyttökelpoista päähänpantavaa. Peruspipoista tulee aina vähän tylsiä, liian pieniä tai isoja. Jos koko onkin hyvä, vähintään lanka kutittaa. Viime talvena yritin jo epätoivoisena omia miehelle kutomani Transformers-pipon, huonolla menestyksellä.

Pipo on pääasia sisältää ohjeet 22 pipoon, yksiin lapasiin ja kämmekkäisiin sekä pantaan. Vaikeusasteita löytyy hyvin helposta vaativaan, joten olipa neuletaidoiltaan aloittelija tai konkari, tästä kirjasta löytää varmasti jotakin omille taidoilleen sopivaa. Jokaisen pipon kohdalla kerrotaan, millaisesta langasta malli on neulottu, puikkojen koko ja neuletiheys. Koska langan juoksevuus on selkeästi merkitty, on suhteellisen helppoa korvata mallissa käytetty lanka jollakin toisella, ehkä helpommin saatavilla olevalla langalla. Ohjeet ovat (kahden pipon kokemuksella) selkeät ja ruutupiirrokset helppoja seurata, joten luulenpa uskaltautuvani kokeilemaan vähän erikoisempiakin malleja. Ainoa hankaluus on kirjan fyysinen muoto: melkoiset kyhäelmät sain kasata pitämään kirjan auki oikean aukeaman kohdalta. Kierreselkämys olisi käytännöllinen, mutta sellainen ei tahdo käytössä kestää hirveän hyvin.

Jos tekee mieli kutoa, mutta ei oikein tiedä mitä tekisi, niin tästä kirjasta löytyy ainakin inspiroivia malleja. (Pipoissa on sukkiin ja lapasiin verrattuna se hyvä puoli, että ei tarvitse tehdä kahta samanlaista, joten niiden kutomiseen ei kyllästykään yhtä nopeasti.) Mallit löytyvät muuten myös ravelrysta, hakukenttään vain kirjan nimi. Ravelryssa on vain aina se vaara, että löytää vahingossa noin 8 uutta mielenkiintoista neulemallia.

Erityisesti pidin muuten kirjan lopussa olevasta tekniikkaosiosta, jossa opetetaan mm. kalanruotoraidan ja onteloneuleen neulominen sekä virkkausaloitus. Viimeksi mainittua olen yrittänyt joskus kokeilla englanninkielisten ohjeiden mukaan ja siitä ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Mutta nytpäs onnistuin! Onteloneulekin houkuttelee, mutta siihen kerään vielä rohkeutta.

Kaikki peliin

David Nicholls: Kaikki peliin

(Starter for Ten, 2003)

Otava 2012, 414s.

Suom. Sauli Santikko

Kävin lasten kanssa häämatkalla mummulassa (tuore aviomies jätettiin kotiin ja töihin) ja siellä sain lukuvaihteen käyntiin. Tosin ihan pienen vaihteen, mutta kuitenkin. Pidin kovasti Nichollsin edellisestä suomennetusta kirjasta Sinä päivänä ja odotukset tämän uutukaisen suhteen olivatkin korkealla. Takakannessa käytetään kirjan kuvailemiseen sanoja "Armottoman hauska, sydämellinen komedia aikuiseksi kasvamisesta, oman taustan hyväksymisestä ja todellisen rakkauden tunnistamisen vaikeudesta." Ja kuten kansikuvastakin näkee, luvassa olisi jotakin "niin noloa, niin totta, niin hauskaa".

Kirjan päähenkilö, Brian, lähtee yliopistoon opiskelemaan englantilaista kirjallisuutta. Opiskelija-asunto ja kämppikset eivät ehkä aivan täytä odotuksia, mutta mitäpä väliä sillä, kun voi keskittyä kauniin ja suositun Alice Harbinsonin iskemiseen. Miten sitten aknesta kärsivä melko lihakseton Brian voisi voittaa Alicen suosion? No liittymällä yliopistonsa tietovisajoukkueeseen - tietenkin!

Hupainen idea, joka kuitenkin jää kaiken muun jalkoihin. Olin varautunut sellaiseen myötähäpeä-huumoriin, jollaista hyödynnettiin esimerkillisesti alkuperäisessä The Officessa, mutta Brianin tekemiset aiheuttivat lähinnä vaivaantuneisuutta. Vaikka en itsekään ollut opiskeluaikoina se ahkerin ja tunnollisin oppilas, ärsyynnyin valtavasti Brianin laiskuuteen. Ainoastaan Alicen suhteen hän jaksoi ryhtyä yhtään mihinkään, mikä taas tuskastutti, sillä lukijalle Alice näyttäytyy tietenkin kovin erilaisessa valossa kuin päättömästi ihastuneelle Brianille.

Kaikki peliin oli siis melkoinen pettymys. En vain tiedä, petyinkö suurten odotusten vuoksi vai siksi, että en pitänyt Brianista. (Oikeasti Brian vaikutti sellaiselta henkilöltä, jota tosielämässä pyrkisin välttelemään. Eikä välttelyn syynä olisi akne.) Ehkä kirja olisi tehnyt paremman vaikutuksen, jos olisin opiskellut yliopistossa 80-luvun puolivälin tienoilla ja silloinen opiskelijaelämä olisi herättänyt nostalgisia muistoja. Nyt muistoja herättivät vain Aprin kuorintavoide sekä finnejä korostava peiteväri.

Olen laiska linkkaamaan, mutta Amma on ollut ahkera ja hänen blogistaan löytyy rutkasti linkkejä muiden arvioihin.

keskittymisvaikeuksia

Syksy.
En ole tippaakaan syysihminen, vaikka olenkin syntynyt syyskuussa. (Olen kyllä vielä vähemmän talvi-ihminen, mutta valitan sitä vasta sitten talvella.) Syksyllä on märkää ja koleaa ja pimeää, lyhyesti sanoen äärimmäisen otolliset olosuhteet kaikenlaiselle ankeilulle ja synkistelylle.

Toisaalta syksyisin ilmestyy uusia kirjoja kiihtyvällä tahdilla ja ulkoilulle epäsuotuisat sääolosuhteet rohkaisevat lukemisen pariin. (Hah! Ihan kuin muka muutenkaan ulkoilisin! :D ) Mutta joskus se runsaudenpula tuo uusia haasteita, kuten minulle nyt. Varsinkin kun myös vanhemmissa kirjoissa riittää niitä houkuttelevia tapauksia. Kirjoja on haalittu niin kirjastosta kuin kirjakaupoistakin, mutta en osaa keskittyä mihinkään! Aloittanut olen vaikka kuinka montaa kirjaa, mutta sisäinen hötkyilijäni ei kerta kaikkiaan rauhoitu. Tuskallista!

Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)
- Tämän on pakko olla hauska :)

Elizabeth Crane: We Only Know So Much
- Kiinnostuin kirjailijasta Liinan ansiosta, mutta koska tuota Liinan esittelemää novellikokoelmaa on ollut vaikea löytää mistään, ajattelin aloittaa tällä.

Annika Eräpuro: Eve Ilves Espanjassa
- Yhteinen lukuprojekti pojan kanssa.

Anders Fager: Pohjoiset kultit
- Pohjoismaisia kauhutarinoita!

Stephen Fry in America
- Stephen Fry kaipaa perusteluja yhtä vähän kuin Eric Northman.

Mike Bender & Doug Chernack: Awkward Family Photos sekä Awkward Family Pet Photos
- Hihittelyn tarpeeseen hassuja potretteja.

Sari Savikko: Pienten pukimet
- Koitan kuvitella, että ehtisin kutoa vauvalle jonkun herttaisen 50-lukua henkivän villa-asun. Todennäköisesti en ehdi, mutta ainahan sitä haaveilla saa.

Alexander McCall Smith: The Saturday Big Tent Wedding Party
- Mma Ramotswea on hyvä olla varalla, jos haluaa rentoutua.

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala
- Jokin tässä kiehtoo kovasti, ihan kansikuvaa myöten.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
- Tämä on ehtinyt kerätä rutkasti kehuja, mutta Minnan teksti sai vakuuttuneeksi siitä, että tämä on yksinkertaisesti pakko lukea.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
- Jos kirjalla on hauska nimi, niin ehkä sisältökin on viihdyttävää.

David Nicholls: Kaikki peliin
- No kun Sinä päivänäkin oli hyvä.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
- Oatesilta olen lukenut vain Kosto: rakkaustarinan, mutta haluan kovasti lukea lisää.

Eli lukemista on tosiaan käden ulottuvilla vaikka muille jakaa. (Mutta en tietenkään jaa! Nämä kaikki on minun! Ainakin siihen asti, kun kirjastosta sanotaan että nyt riittää...)

Lukuhaasteetkaan eivät etene yhtään mihinkään ja silti haaveilen lukudiplomin suorittamisesta, kun hdcanis alkoi sellaista haastetta isännöidä. Pitäisi vain ensin malttaa keskittyä sen verran, että saisin valittua yhden luokkatason.

Poikani ääni

Chris Cleave: Poikani ääni

(Incendiary, 2005)

Gummerus 2012, 338s.

Suom. Irmeli Ruuska

Poikani ääni on miehensä ja pienen poikansa jalkapallo-otteluun tehdyssä terrori-iskussa menettäneen äidin kirje Osama bin Ladenille. Äiti toivoo, että kirje saisi Osaman lopettamaan ihmisten räjäyttelyn. Nainen (jonka nimi ei käy ilmi) kertoo rehellisesti elämästään ennen ja jälkeen terrori-iskun, eikä yritä maalata kenestäkään siloiteltua kuvaa. Vaikka nainen on kotonaan iskun tapahtuessa, hän loukkaantuu vakavasti kiiruhtaessaan etsimään miestään ja lastaan. Edessä on tuskallinen ja epätoivoinen yritys jatkaa elämää ilman rakkaimpiaan.

Jo alkuun nainen toteaa olevansa surkea kynäniekka ja teksti onkin kauttaaltaan puhekielistä, eikä kielioppisääntöjä ole liikoja noudatettu.Tyyli tuntuu sopivan kirjaan hyvin, mutta jokin tarinassa esti eläytymästä siihen. Pelkäsin nimittäin, että näin loppuraskaudesta hormonit pitäisivät huolen siitä, että itkeä vollotan silmät päästäni enkä päästä tuota meidän omaa 4v 3kk:n ikäistä poikaa silmistäni hetkeksikään, mutta toisin kävi. (Naisen poika oli siis juuri saman ikäinen, kirj.huom.) Alussa kyllä tuntui pahalta kertojan puolesta, mutta mitä pitemmälle luin, sitä enemmän ihmiset ärsyttivät minua. Ehkä syy oli siinä, miten kukaan kirjan keskeisistä hahmoista ei ollut järin mukava. Kertoja pettää miestään mm. terrori-iskun tapahtumahetkellä ja jättää toisinaan lapsen yksin kotiin nukkumaan lähtiessään pubiin etsimään panoseuraa. Jasper, mies jonka kanssa nainen touhuaa, menettää iskun jälkeen otteensa omasta elämästään ja ajautuu käyttämään kokaiinia. Jasperin naisystävä, Petra, taas on äärimmäisen urakeskeinen ja ensivaikutelmaltaan kylmä ihminen.

Vaikka itse en tähän kirjaan oikein ihastunutkaan, on pakko myöntää että Cleave kuvaa ihmismielen hajoamista erittäin todentuntuisesti. Tavasta, jolla nainen näkee milloin kenenkin syttyvän palamaan, tulee mieleen Rescue men Tommy Gavin. (Hyvä sarja, suosittelen.) Kirja jätti vähän hömelön olon, sillä odotin tältä järisyttävää tunnekuohua ja sydämeenkäyvää tarinaa.

Kirjan alkuperäiseen julkaisupäivään liittyy muuten erittäin ikävä sattuma, josta voi lukea mm. täältä Minnan blogista.

Tapaaminen Elämän kanssa

Cecelia Ahern: Tapaaminen Elämän kanssa

(The Time of My Life, 2011)

Gummerus 2012, 519s.

Suom. Terhi Leskinen

Fifty Shadesin jälkeen kaipasin jotakin kevyttä mutta laadukasta luettavaa. Cecelia Ahernin tyylistä olen tykännyt, joten Tapaaminen Elämän kanssa tuntui juuri sopivalta tähän väliin ja niin se kyllä olikin.

Lucy Silchesterin elämä on hyvin rutinoitunutta: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan. Välillä Lucy tapaa ystäviään, mutta kiiruhtaa noistakin tapaamisista mahdollisimman pian kotiin. Kotiin, jossa yksikään ystävä ei ole käynyt kylässä ja jonka vessan lamppu paloi jo pari vuotta sitten. Kaukana ovat ne ajat, kun Lucy asui avarassa loft-asunnossa elämänsä rakkauden kanssa, teki unelmiensa työtä ja matkusteli ympäri maailmaa. Jotakin tapahtui, mutta mitä, siitä ei Lucy ole kertonut kenellekään - hyvä jos myöntää totuutta itselleenkään.

Lucy alkaa saada kirjeitä Elämältään, joka ehdottaa tapaamista. Lucy yrittää viimeiseen asti vältellä kohtaamista, mutta luovuttaa viimein. Elämä osoittautuu melko nuoreksi mieheksi, jolla ei näytä menevän hyvin: mitä huonommin Lucylla menee, sitä huonommin Elämä voi. Muutoksia on tapahduttava ja niitähän tapahtuu, etenkin kun valehtelemaan taipuvaisen Lucyn on opeteltava puhumaan totta. Elämä nimittäin paljastaa yhden totuuden jokaista valhetta kohti.

Tämä oli nautinnollisen rentouttavaa luettavaa. Pidän siitä, miten Ahern osaa ujuttaa tarinoihinsa jonkin omituisen elementin (kuten tässä Elämän), joka lukijan on vain hyväksyttävä voidakseen heittäytyä tarinan vietäväksi. Kerronta on sulavaa ja dialogi nasevaa sekä hauskaa, eikä käännöstäkään voi moittia. Tapaaminen Elämän kanssa oli erinomaista lääkettä Fifty Shadesin jättämiin (henkisiin) haavoihin.

Ennustus

Hanna van der Steen: Ennustus

Karisto 2011, 405s.

Nukkumaanmenoaika on ollut meillä viime aikoina erityisen jännittävä, sillä iltasatuna on luettu Hanna van der Steenin Tähtisilmät-trilogian ensimmäistä osaa, Ennustusta. Alkuun luettiin/kuunneltiin maltillisesti yksi tai kaksi lukua illassa, mutta loppua kohti satuhetket alkoivat venyä koko ajan pidemmiksi kun sekä äiti että edelleen hereillä oleva isoveli halusivat edetä tarinassa vielä yhden (tai kolmen) luvun verran. Kirjan loppupuolella luvut tosin lyhenivätkin ihan parin sivun mittaisiksi, joten äkkiähän ne lukaisi.

Ennustus on hurmaavan täyteläinen fantasiakertomus Armadasta ja Elenasta, Tähtilinnan prinsessakaksosista, jotka on erotettu toisistaan heti syntymänsä jälkeen. Syynä tähän on ikiaikainen ennustus, jonka toteutuminen tuhoaisi koko Tähtilinnan valtakunnan ja sen asukkaat. Armadan kasvaessa Tähtilinnassa Elena viettää vaatimatonta elämää Suomessa, pienessä Pernaisten kylässä isoäitinään pitämänsä kuninkaallisen lastenhoitajan, Orvokin, kanssa. Varotoimista huolimatta Armadalle on selvinnyt siskon olemassaolo ja kuningasparin poistuessa Tähtilinnasta tämä päättää hankkia Elenan luokseen. Ennustuksethan ovat vain taikauskoisten höpinöitä, mitä niitä turhaan pelkäämään! Tyttöjen 13-vuotissyntymäpäivän lähestyessä linnan alta alkaa kuitenkin kantautua pelottavia karjahduksia ja lopulta edessä on jännittävä - joskin hyvin lyhyt - seikkailu.

Voi, minä pidin Ennustuksesta kovasti. Välillä ihan harmitti, että en lukenut tätä vain itsekseni, sillä olisin mielelläni lukenut paljon nopeampaan tahtiin. Toisaalta taas oli ihanaa, kun pojatkin (ainakin tuo 6-vuotias, joka ei malttanut nukahtaa kesken sadun) pääsivät uppoutumaan Tähtilinnan erikoiseen maailmaan. Juonellisesti Ennustus on melko perinteinen, mutta tapahtumaympäristö on kutkuttavan monipuolinen ja omalaatuinen. Tähtilinnassa asustelee mitä erikoisempia hahmoja: tsonttuja, karvamahakkaita, iikkiöitä, ällörulliaisia, pörkkejä jne. Oma suosikkini on kyllä Reino, Armadan yksisarvinen, joka on niin hellyttävän höpsö, eikä ollenkaan sellainen jylhä, ylväs ja jalo jollaisiksi yksisarviset perinteisesti kuvataan.

Tarina oli mielestäni sopivassa määrin jännittävä, ei ollenkaan liian pelottava iltasaduksikaan. Mielenkiinto pysyi yllä, vaikka vauhti aluksi tuntuikin vähän turhan junnaavalta. Vaikka Ennustuksen juonen olisi voinut mahduttaa huomattavasti vähempäänkin sivumäärään, olen iloinen ettei kirjaa ole liikoja tiivistetty. Fantasiamaan erikoisuuksien kuvaaminen teki Tähtilinnasta eloisan ja moniulotteisen, äärimmäisen mielenkiintoisen ja mielikuvitusta kutkuttavan.

Nyt luettavaksi on otettu trilogian toinen osa, Kirous, ja eiköhän viimeinenkin osa pääse iltasatukirjaksi, kunhan se ensin ilmestyy. :)

Fifty Shades, Sidottu

E.L. James: Fifty Shades, Sidottu

(Fifty Shades of Grey, 2011)

Otava, Seven pokkari 2012, 585s.

Suom. Riie Heikkilä

Olipa kerran kirja, jonka saavuttamaa suurta suosiota ei voinut olla huomaamatta. Olipa kerran myöskin Maija, joka kuvitteli tuon myyntitilastojen kärkeen syöksyvän kirjan olevan jonkin sortin eeppinen sukutarina, sellainen upea ja täyteläinen lukuromaani. Tämä kirja(sarja) täytyisi ehdottomasti lukea! Sitten Maijallekin valkeni, että itse asiassa paljon kohkattu Fifty Shades -trilogia onkin alunperin Twilightiin perustuvaa fanfictionia runsaalla SM-seksillä höystettynä. Tässä vaiheessa kirja tipahti lukulistalta ja kirjastosta tehdyn varauksenkin peruin mitä pikemmin.

Mutta sitten tuli syntymäpäivä ja yhdestä paketista paljastui nimenomaan tämä paljon puhuttu tekele. Myönnän, ettei ensireaktioni ollut aidon kiitollinen, mutta päätin sitten ottaa koko jutun huumorilla. Lahjakirjat minulla on aina tapana lukea ja kun sain vielä siskolta tuollaisen mainion, tässä tapauksesta humoristisesta otteesta muistuttavan, Jenna Karjalaisen tekemän kirjanmerkin, niin nehän olivat aika hyvä kombo.

"Tarkoittaako tämä sitä, että me rakastelemme tänä yönä?" Voi hyvä luoja. Sanoinko minä juuri äsken noin? Hänen suunsa loksahtaa hämmästyksestä auki, mutta hän toipuu sokista nopeasti.
"Ei, Anastasia, se ei merkitse sitä. Ensinnäkään minä en rakastele. Minä nain... lujaa -- "

Sidotun juonta ei ole monimutkaisuudella pilattu. Nuori, kokematon Anastasia Steele haastattelee koulun lehteen ystävänsä puolesta Grey Enterprisesin satumaisen rikasta, komeaa ja yllättävän nuorta johtajaa, Christian Greyta. Grey hullaantuu Anastasiaan välittömästi ja varsin pian pariskunta päätyykin harrastamaan kesyhköjä SM leikkejä. Christian on Anastasian ensimmäinen seksikumppani, mutta tietenkin tämä on (valtavalla peniksellä varustettu) armoitettu lahjakkuus sänkyhommissa ja Anastasia räjähtelee orgasmeissaan jatkuvalla syötöllä. Pelkästään Christianin milloin minkäkin harmaat silmät saavat Anastasian vatsalihakset jäykistymään, minkä ilmeisesti pitäisi olla merkki äärimmäisestä kiihottuneisuudesta, mutta sai lukijan epäilemään tytön kärsivän vatsavaivoista.

Anastasialla tuntuu olevan kaksi ystävää ylitse muiden: alitajunta ja sisäinen jumalatar. Nämä kaksi reagoivat kaikkiin Anastasian tekemisiin mm. hyppimällä tasajalkaa, juoksemalla karkuun, piiloutumalla sohvan alle, hyppäämällä seivästä (ihan totta, ajatella että joku on niiiiiiin seksikäs, että tekisi mieli hypätä seivästä! Ooooh!) jne. En voinut välttyä mielikuvalta, jossa alitajunta ja sisäinen jumalatar ovat kuin sarjakuvista tutut hyvä ja huono omatunto, jotka näin hengailemassa Anastasian olkapäillä.

Twilightit lukeneena - ja niistä pitäneenä - en todellakaan voinut olla huomaamatta yhtäläisyyksi Fifty Shadesin ja Meyerin luomien hahmojen välillä. Anastasia on mm. kömpelö ja huono syömään, hänen vanhempansa ovat eronneet ja äiti asuu uuden puolisonsa kanssa jossain lämpimässä paikassa (olikohan se tässä Kalifornia?). Christian on rikas, komea, rasittavan määräilevä ja holhoava, eikä kerro taustastaan järin mielellään. Hän on myös järjettömän mustasukkainen, eikä voi sietää Anastasian ystävää Josea, joka tosin toivoisi heidän välillään voivan olla jotain ystävyyttä enemmän. Lyhyesti sanoen yhtäläisyyksiä tuskin on edes yritetty peittää enempää kuin on ollut pakko.

Lukukokemuksena Sidottu ei ollut aivan niin tuskallinen kuin etukäteen pelkäsin. Käännös oli kelvollinen, joskin (alkuperäisen) tekstin kömpelyys ja yksinkertaisuus oli välillä  tuskastuttavaa. Erityisesti ärsyynnyin siihen sisäisestä jumalattaresta hokemiseen ja "ooh!":itteluun.  Hämmästyin sitä, etten löytänyt kirjasta mitään kantavaa juonta, jonka ympärille liiankin runsaat seksikohtaukset olisi kiedottu. Miltei kuudensadan sivun aikana huumorintaju joutui kyllä koville, mutta taisi se riittää. Jatko-osien perään en jäänyt haikailemaan, enkä oikein usko tämän fiiliksen muuttuvan. (Mutta ihan mielenkiinnosta mietin, että onkohan toinen osa sellainen, jossa Anastasia rypee surkeudessaan hänen ja Christianin eron jälkeen ja hakee lohtua Josen sylistä? Jos näin, onkohan Josella jokin erikoinen fetissi myös?)

Lopuksi linkku Aamuvirkun yksisarvisen blogiin, jossa on lueteltu enemmänkin Twilight-yhtäläisyyksiä. Sieltä löytyy myös linkkejä muutamaan arvosteluun.

Vielä lisäys: Kirjan luettuani en voi olla ihmettelemättä entistä enemmän sitä, mikä tästä kirjasta on tehnyt niin mielettömän sensaation? Pornoa löytyy kioskeilta ja jos ei sitä kehtaa ostaa, niin onhan Reginassakin erotiikkaa. (Oletan, että Reginaa edelleen julkaistaan.) Lukeminen on hyvä asia, mutta toivoisinpa vastaavaa menestystä laadukkaammalle kirjallisuudelle.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (juoniselostus)

John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. (Kirjoitin tästä lukioaikoina esseen, jota opettaja käytti myöhemmin esimerkkinä mallivastauksesta!) Tämä alunperin vuonna 1937 ilmestynyt ja sittemmin klassikon asemaan noussut alle sata sivuinen pienoisromaani on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin. Kirjan kantavina teemoina ovat muun muassa erilaisuus ja ystävyys, hyväksytyksi tuleminen. Samat aiheet puhuttavat vielä 75 vuotta myöhemmin.

Kirja kertoo George Miltonin ja Lennie Smallin, kahden työtä etsivän kiertolaisen tarinan.  Eletään suuren laman aikaa ja miehet ovat kovin onnekkaita löytäessään töitä maatilalta, Salinas Valleysta. Moni pitää Lennietä vajaaälyisenä ja kohtelee häntä tästä syystä huonosti, mutta todellisuudessa Lennien erilaisuus johtuukin tämän kyvystä keskustella hiirten kanssa. Lennielle hiiret ovat ystäviä tai vihollisia siinä missä ihmisetkin ja hänen on vaikea ymmärtää sitä, etteivät muut ihmiset tunnu edes huomaavan hiirten olemassaoloa, paitsi silloin kun nämä tunkeutuvat ruokakomeroihin etsimään syötävää.

Hiiret ovatkin kirjassa suuressa roolissa ja niiden muodostama monitahoinen yhteisö toimii ja käyttäytyy hyvin samaan tapaan kuin ihmiset. Näissä hiiriyhteisön elämää kuvaavissa osioissa näkyykin loistavasti Steinbeckin tarkkasilmäinen huumori: ihmisten arkiset toimintatavat näyttävät hiirten toistamina koomisilta ja epäloogisilta. Lisäksi hiirten joukosta on tunnistettavissa useita karikatyyreja historiallisista henkilöistä, muun muassa Abraham Lincolnista (Absalom Rolls-Royce) ja Albert Einsteinista (Albie Onestone). Lenniellä on hiirten joukossa muutama hyvä ystävä, joita hän pyrkii auttamaan parhaansa mukaan ja jotka puolestaan lohduttavat Lennietä tämän surressa omaa ulkopuolisuuttaan muiden työläisten joukossa.

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi elokuvaversioista on jätetty hiirten osuus kokonaan pois. Toisaalta ymmärrän, ettei tekniikka vielä alkuperäisen filmatisoinnin (1939) aikaan tehnyt mahdolliseksi uskottavien trikkikuvien lisäämistä elokuvaan, mutta uusintaversioon (1992) tämä olisi varmasti ollut jo mahdollista. Kirjalla ja elokuvaversioilla ei muutenkaan ole paljoa yhteistä, niin erilaisia ne ovat.

Vaikka George tekee parhaansa suojellakseen Lennietä muiden ilkeydeltä, Lennie joutuu maatilan pojan, Curleyn, silmätikuksi. Curley syyttää Lennietä ruokavarkaaksi erään hiirten ruokavarastolle tekemän suuren ryöstöretken jälkeen ja uhkaa jättää tämän palkatta, mikäli ruokaa edelleen katoaa. Maatilan emäntä yrittää saada Lennien tunnustamaan varkauden ahdistamalla tämän heinähankoa apunaan käyttäen nurkkaan tyhjässä tallissa. Onneksi Lennien apuun syöksyvät hänen hiiriystävänsä, jotka joukolla käyvät näykkimään emännän nilkkoja ja tämän on pakko jättää Lennie rauhaan.

Lennie pakenee maatilalta hiiret oppaanaan, sillä hän tietää ettei edes George saa muita uskomaan syyttömyyttään. Joentörmältä Lennie löytää luolan, jonne hän asettuu asumaan. Kiinnijäämisen pelossa Lennie ei uskalla juurikaan poistua luolasta, mutta ystävälliset hiiret tuovat hänelle ruokaa ja vettä sekä uutisia ulkomaailmasta. Kesän kuluessa kookas Lennie alkaa vähitellen kutistua ja syksyn tullen hän huomaa muuttuneensa hiireksi. Lennie muuttaa asumaan muiden hiirten joukkoon ja kokee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa samanlainen kuin muut.

Hiiriä ja ihmisiä on lyhyesti sanoen upea ja äärimmäisen puhutteleva teos, josta löytää jotakin uutta jokaisella lukukerralla.