Kooste 2/2018

Emily Carroll: Through the Woods
Margaret K. McElderry Books 2014, 208s.

Goodreads on suositellut minulle Emily Carrollin Through the Woodsia jo vuosia, eikä näköjään ollenkaan väärin perustein.

Through the Woods sisältää kuusi sarjakuvamuotoista kauhunovellia. Kuvitus ja tarinoihin yksilöllisesti sovellettu värimaailma toimii ihan mielettömän hyvin. Tarinat ovat kautta linjan tyylikkäitä, sellaisia sopivan vanhanaikaisia ja kutkuttavan karmivia. Piirrosjälki vaihtelee sekin tarinoiden ja tarpeen mukaan, samoin ruutujako.

Tykkäsin tästä tosi paljon ja suosittelen lämpimästi!

Brian K. Vaughan: Saga vol. 8
Kuvitus: Fiona Staples
Image Comics 2018, 152s.

Tilasin kahdeksannen Saga-kokoelman heti tammikuun alussa, mutta ärsyttävästi viivästyneen toimituksen takia pääsin lukemaan tämän vasta ystävänpäivänä.

Tässä osassa suurimmat ongelmat aiheuttaa  Alanan raskaus, josta en kerrokaan sen enempää.

En tiedä olivatko odotukseni ehtineet kohota liian korkealle vai olinko vain hitaasta toimituksesta niin näreissäni, että tämä osa tuntui vähän lattealta. Ja vaikka tässäkin tapahtui monenlaista, silti tuntui ettei kokonaisuus edennyt oikein minnekään.

Ehkä tämän sarjan heikkoudeksi on nousemassa se, ettei lukijalla (ainakaan minulla) ole aavistustakaan siitä, kuinka pitkäksi Vaughan ja Staples ovat sarjan suunnitelleet. Yhtään en voi tietää, onko loppuyhteenveto odotettavissa vuoden vai kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Wil Wheaton: Dead Trees Give No Shelter
Blackstone Audio 2017, 1h 41min
Lukija: Wil Wheaton

Wil Wheatonin Dead Trees Give No Shelterin valitsin kuunneltavaksi ensisijaisesti siksi että halusin tutustua Stand by Me-elokuvasta tuttuun näyttelijään kirjailijana ja toissijaisesti siksi että tämä on hyvin lyhyt, alle kaksi tuntia.

Jay Turner on todistamassa pikkuveljensä murhasta tuomitun miehen teloitusta. Samalla reissulla hän päättää käydä tervehtimässä hoitokodissa asuvaa äitiään, joka ei koskaan toipunut nuoremman poikansa kuolemasta. Kotikaupunkiin palaaminen herättää Jayssa unohdettuja muistoja, eivätkä ne ole sellaisia, jotka helpottaisivat Jayn tai tämän äidin oloa.

Tämä oli oikein oivallinen pieni kauhutarina. Wheaton on hyvä lukija, joka tulkitsee hahmojen tunnetiloja luonnollisesti. Pidin kirjan tunnelmasta ja sen myös sen kamalasta lopusta.

Hanna Kinnunen & Aino-Kuutamo Uusitorppa:
Valtavan ihana
Otava 2017, 188s.

Kuvittelin, että Valtavan ihana olisi voimaannuttava kirja itsensä hyväksymisestä kiloineen, ryppyineen päivineen. Yritin kyllä säilyttää avoimen mielen, vaikka jo kirjan alussa jokin epämääräinen alkoi harata vastaan.

Kirjasta puuttuu selkeä rakenne. Se tuntuu lähinnä sekalaiselta muistiinmerkintöjen kokoelmalta, tyttöjen kahvihetkien litteroinneilta.

Mitä jäi mieleen? No ainakin se, että aina ei tarvi olla viimeisen päälle laitettu, kunhan nyt joku osa-alue on kunnossa. Kuten hiukset tai kynnet. Ja että jos tuntuu, että syöt liikaa herkkuja niin hei korvaa se pakastetuilla viinirypäleillä.

Odotin lempeyttä, oivalluksia ja rohkaisua kaikille itsensä näköisenä, mutta en minä tästä kyllä saanut oikein mitään irti.

Skottie Young: I Hate Fairyland
vol. 3, Good Girl
Image Comics 2017, 128s.

Vihreätukkainen, pikkutytön kroppaan jumittunut noin nelikymppinen Gert, on edelleen jumissa satumaassa. Aggressiivinen ja herkästi muita hengiltä ottava Gert päättää ryhtyä hyväksi, jos se vaikka auttaisi löytämään avaimen oveen, josta pääsisi viimeinkin takaisin kotiin. On vain aika vaikeaa ryhtyä hyväksi, jos on muutaman vuosikymmenen heilutellut kirveitä ja muita astaloita.

Aivan aluksi minua hieman harmitti tämän sarjakuvan hankkiminen, koska vaikutti siltä, että kolmas osa toistaa samaa kaavaa kuin kakkonen. Mutta ei hätää, sillä siinä vaiheessa kun Gert haluaa ryhtyä hyväksi, koko homma muuttuu eri tavalla huvittavaksi. Toki tässäkin osassa lentelee ruumiinosia ja -eritteitä enemmän kuin tarpeeksi, mutta edelleen kontrasti karkkivärein kuvitetun satumaailman ja Gertin raakuuden välillä toimii loistavasti.

Jatkoakin on ilmeisesti tulossa, joten ehkäpä seuraan Gertin seikkailuja vielä jatkossakin.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
(Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017)
WSOY 2018, 429s.
Suom. Sari Karhulahti

Kolmekymppinen Elanor Oliphant on tunnollinen toimistotyöntekijä, joka ei turhia veljeile työkavereittensa kanssa. Eipä sen puoleen, Eleanorilla ei ole ystäviä myöskään työajan ulkopuolella. Sosiaalisissa tilanteissa Eleanor ei ole aivan parhaimmillaan, sillä hän ottaa asiat hyvin kirjaimellisesti eikä koskaan vaivaudu kaunistelemaan omia sanomisiaan. Hänellä on rutiineja, eikä hän mielellään poikkea niistä. Hänen menneisyydessään on tapahtunut jotakin karua, mutta Eleanor ei mielellään puhu asiasta. Ja kenelle hän edes puhuisi? Viikonloput kuluvat juoden ja nukkuen, maanantaina jatkuvat työrutiinit. Erään työpäivän päätteeksi Eleanorin kanssa samaan matkaan tuppautuu työkaveri ja kun he yhdessä auttavat kadulla kaatunutta vanhusta, alkaa moni asia Eleanorin elämässä muuttua.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on mainio kirja. Eleanor ei ole mikään tavanomainen sanavalmis sankaritar, jolla riittää itseluottamusta ja ystäviä muille jakaa. Lukiessa ei voi välttyä myötähäpeän tunteilta, mutta silti Eleanorista muodostui sympaattinen hahmo.

Hempeän pinkeistä kansiteksteistä voi saada sen käsityksen, että tässä on kivan kepeää chick littiä luvassa, mutta Honeyman on kirjoittanut kirjan, joka on paljon muutakin. Kyllähän tässä on myös kepeyttä, ihastumisia ja huumoria, mutta myös tummempia ja syvempiä vesiä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

1. Rakkaus, 9h 50min

2. Sairaus, 10h 31min

3. Kuolema, 10h 45min
Johnny Kniga 2013-2014,
Storyside 2017

Suom. Otto Lappalainen

Lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Huh huh.
Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Kaksi ensimmäistä osaa löytyy omastakin hyllystä, mutta syystä tai toisesta lukeminen on aina lykkääntynyt. Nyt huomasin trilogian löytyvän Storytelistä ja niinhän se oli kuunneltava tiiviiseen tahtiin (miljoonat kiitokset säädettävästä kuuntelunopeudesta!) melkoisessa tunteiden myrskyssä.

Vuonna 1982 Rasmus muuttaa Tukholmaan. Viimeinkin hän voisi elää sellaisena kuin on, toivottavasti ainakin. Tukholmassa kasvanut Jehovan todistaja, Benjamin, on tunnollinen Raamatun tutkiskelija ja tekee mielellään kenttätyötä. Jotakin ratkaisevaa tapahtuu sillä hetkellä, kun Benjaminin reitille sattuu erään Paulin kotiovi. Hyvin pian Rasmuksen ja Benjaminin tiet kohtaavat, uudenlainen elämä saa alkaa.

Jonas Gardell kuvaa trilogiassaan sitä aikaa, kun Ruotsissa löydettiin ensimmäiset hiv-tartunnat ja kaikki pelkäsivät aidsia. Taudin tartuntatapoja tunnettiin huonosti: alkuun uskottiin naisten olevan sille immuuneja tai taudin tarttuvan vaihtuneesta vesilasista. Jo pelkkä homous riitti hyljeksintään ja tylyyn kohteluun, mutta aidsin myötä se nähtiin entistä tuomitsevampien silmälasien läpi.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on fiktiivinen, mutta siinä on paljon todellisia tapahtumia ja ihmisiä.

Kuuntelin nämä kolme äänikirjoina viikon sisällä, viimeisen osan päivässä - kiitos kaksinkertaisen kuuntelunopeuden. Vaikka välillä häiriinnyin lukijan suun maiskahteluista ja etenkin kuuntelunopeuden huomioiden pitkistä tauoista, tarina kosketti syvästi. Tuntuu edelleen hirveältä ajatella, kuinka joidenkin aidsiin menehtyneiden omaiset kielsivät elämänkumppania osallistumasta hautajaisiin, jotta vainajan kunnia ei kärsisi.

En voi väittää, että ymmärtäisin miltä on tuntunut elää seksuaalivähemmistön edustajana tuohon aikaan ja tuossa asenneilmapiirissä, mutta näiden kirjojen jälkeen minulla on edes jonkinlainen aavistus asiasta. Vaikka asenteet ovat noin kolmessa vuosikymmenessä muuttuneet, parantamisen varaa on edelleen. Onneksi sentään lääketiede on onnistunut kehittämään lääkkeitä, joiden myötä hiv-tartunta ei tarkoita väistämätöntä, tuskallista kuolemaa.

--

Helmet-lukuhaaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Syvyyksissä (synkät vedet 1)

Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä
Synkät vedet 1
(Djupgraven)
Otava 2017, 6h 13min
Suom. Tuula Kojo
Lukija: Mirjami Heikkinen

Viime aikoina 12-vuotias Tuva on nähnyt ahdistavia painajaisia merestä. Veneellä kuljettavat koulumatkat ovat alkaneet pelottaa, sillä Tuva on varma siitä että jokin on vialla meressä. Eräänä sumuisena aamuna kesken suunnistustunnin yksi koulun pojista, Axel, katoaa. Axelin parina suunnistanut Rasmus harhailee huojuen paksussa sumussa, kun Tuva näkee hänet. Axelia ei etsinnöistä huolimatta löydy ja muutama oppilas on vakuuttunut siitä, että Tuvalla on jotain tekemistä katoamisen kanssa.

Kuuntelin Synkät vedet -sarjan aloittavan Syvyyksissä äänikirjana, yhtenä sunnuntaina. En lue kovin usein dekkareita, jännäreitä tai trillereitä, mutta tätä sarjaa jään kyllä seuraamaan.

Camilla ja Viveca Sten, tytär ja äiti, ovat kirjoittaneet yhtenäisen, vauhdikkaan ja koukuttavan kertomuksen. Mikäli tämä olisi ollut "pelkkä" jännäri, en varmaankaan olisi aivan näin ihastunut, mutta koska Stenit ovat lisänneet tarinaan aika komean annoksen mytologiaa, olen aivan innoissani. Tuva on hahmona sympaattinen. Hänellä ei ole juurikaan ystäviä, mutta Axelin katoamisen jälkeen hän ja Rasmus alkavat viettää aikaa yhdessä.

Kirjan tunnelma on mielestäni erittäin onnistunut. En ole lainkaan vesistöjen ystävä ja meren uhkaavuus välittyi lukijalle (tai minun tapauksessani kuuntelijalle) erittäin vahvana. Minua Syvyyksissä jännitti ihan aidosti, joten sen perusteella suosittelisin tätä, (lukijan jännityksensietokyvyn salliessa), yksitoistavuotiaista aikuisiin asti.


---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin Kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

Suurin kaikista

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
(Störst av allt)
Johnny Kniga 2017, 12h 22min
Suom. Tarja Lipponen
Lukija: Outi Vuoriranta

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista päätyi lukulistalleni työkaverin suosituksesta. Lainasin kirjastosta perinteisen paperikirjan, mutta fontti oli kovin pientä ja taitto muutenkin sen verran tiivistä, että väsähdin jo muutaman sivun jälkeen. Mutta ei hätää, onneksi on Storytel! Muutama pieni klikkaus ja kas vain, voin lepuuttaa omia silmiä ja kuunnella kuinka joku tarkkanäköisempi lukee minulle koko pitkän kirjan.

Kirja alkaa tilanteesta, jossa kaikki muut luokkahuoneessa olijat ovat kuolleet, paitsi täysin vahingoittumaton Maja. Yhdeksän kuukautta myöhemmin alkaa oikeudenkäynti, jossa Majaa syytetään kouluammuskelun suunnittelusta ja toteuttamisesta.

Maja, oikeudenkäynnin aikaan 19-vuotias nuori, on kirjan kertoja. Sen sijaan, että Maja heti alkuun toteaisi onko hän syyllinen vai ei, hän alkaa kerrata koulusurmia edeltäneiden vuosien tapahtumia aina surmapäivään saakka.

Jännite pysyy yllä aika hyvin, vaikka ajoittain kyllä tuli sellainen olo, että pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Säädin kuuntelunopeutta vähitellen nopeammaksi (aina 1,75 -kertaiseksi), että en pääsisi pitkästymään. Luen aika vähän rikoskirjallisuutta ja vielä vähemmän oikeussalidraamoja, mutta Suurin kaikista on kyllä toimiva yhdistelmä molempia.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017, 244s.

Sopivasti sekaisin vaikutti kivan erilaiselta chick litiltä. Nuoren sinkkusankarittaren sijaan kirjan päähenkilö on naimisissa oleva kahden lapsen äiti, Matleena Riikonen, jonka mies on hoitovapaalla. Lisäksi Matleena työskentelee kirjastossa, mikä on minulle aina lukupäätöstä puoltava lisähoukutin.

Alku oli kyllä lupaava. Tavallaan. Matleenan työ kirjastotoimenjohtajana on stressaavaa ja vaativaa. Jatkuvien säästöpaineiden alla työskenteleminen on vaikeaa, varsinkin jos alaiset viettävät työaikaansa mieluummin kampaajalla kuin työpisteessään tai tulevat keskenään niin huonosti toimeen, että apuun tarvitaan poliiseja. Mitä kotioloihin tulee, Matleenan mies, Tero, keskittyy koti-isyytensä isyys-osaan ja jättää kodin pitkälti oman onnensa nojaan. Käytännössä siis Matleenan hoidettavaksi.

Ja siinäpä sitä soppaa sitten onkin. Odotin suu valmiiksi virneessä, kuinka tarina veisi mennessään ja naurattaisi niin että poskiin sattuu ja olisin ihan että, voi Matleena, kuinka hassua! Mutta minua ei naurattanut, ei alkuunkaan! Minua lähinnä ahdisti. Tero on ihan käsittämättömän saamaton. Tiedän kyllä kokemuksesta, ettei lasten kanssa kotona oleminen mitään lomailua ole, eikä jatkuvasti jaksa siivota ja pestä pyykkiä, mutta rajansa kaikella. Ja sitten ne Matleenan työkuviot meni niin tolkuttoman solmuun ja absurdeiksi, että hirvitti ja inhotti. Romantiikkaakin kirjasta toki löytyy, mutta edes se ei piristänyt.

Yleensä välttelen loppuratkaisun paljastamista, mutta nyt ehkä suurin pettymys liittyi nimenomaan kirjan loppuun, joten avaudun siitäkin. Asiat nimittäin ajautuvat siihen pisteeseen, että pitääkseen kirjaston menot määrätyssä budjetissa Matleena on valmis tekemään jotakin hyvin radikaalia ja hyvin laitonta. Mutta sitten järjen ääni huuteleekin, että ei nyt sentään ja loppujen lopuksi Matleena jää pitkälle virkavapaalle ja lähtee perheensä kanssa aurinkorannalle määrittelemättömän pitkäksi ajaksi nauttimaan elämästä.

Ärsytti ihan hirveästi tämä, että perhe- ja työelämän yhdistäminen on ihan hirveää kaaosta ja käytännössä mahdotonta! Että ainoa mahdollisuus idylliselle perhe-elämälle on se, että pimahtaa sen verran isosti, että töistä on jäätävä pitkälle lomalle!

Ja silti, vaikka käytännössä kiukuttelin koko lukemisen ajan, en voinut jättää tätä keskenkään. Koska tämä nyt kuitenkin koukutti ja luultavasti myös jollain tavalla viihdyttikin. Kerronta on sujuvaa ja toisessa mielentilassa olisin varmasti nauranut hauskoille kohdille, joita kyllä oli, mutta joille nyt vain mökötin.

Itke minulle taivas

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017, 61s.
Kuvitus: Hilla Semeri

Maiju Voutilainen tunnetaan, ainakin toistaiseksi, paremmin vloggaajanimellään Mansikka. Avoimesti mielenterveysongelmistakin puhuva nuori nainen on varmasti monelle tärkeä roolimalli ja toivon, että tämä hänen esikoisrunokirjansa houkuttelee runojen pariin sellaisiakin nuoria, joita kirjallisuus ei noin oletusarvoisesti kiinnosta.

Itke minulle taivas on runokirja, jossa tekijän omat kokemukset ja nuori ikä kuuluvat. Ne saavatkin kuulua, sillä on tärkeää ettei kenenkään pahaa oloa tai ongelmia väheksytä ja kuitata vain johonkin ikään kuuluvana vaiheena. Toki nuoruus lienee useimmille melkoista kuohunnan aikaa, mutta toisinaan ne kuohut eivät laannu ajan kanssa, vaan vaativat oikeanlaista hoitoa.

Runoissa Voutilainen puhuu muun muassa keskeneräisyyden tunteesta, siitä kun tuntee olevansa hukassa, eikä oikein tiedä mihin suuntaan pitäisi tai voisi lähteä. Runoissa ihastutaan ja pelätään eroa, voidaan huonosti vaikka aina ei osata sanoa miksi.

Pohjimmiltaan kirjan tärkein sanoma kiteytyy tässä:

se tunne
kun on vähän hukassa
mut se on ihan ok

Itke minulle taivas on taatusti nuoriin uppoavaa runoutta. Runot ovat selkeitä ja suoria, välillä kenties tarkoituksellisen hiomattomia.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Still Me

Jojo Moyes: Still Me
Penguin UK 2018, 13h 37min
Lukija: Anna Acton

Kaksi vuotta sitten kirjoitin Jojo Moyesin Jos olisit tässä -kirjasta muun muassa, että viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, mutta enempää jatkoa en Loun tarinalle kaipaa. Kuinka ollakaan, Moyes ei ole noteerannut mielipidettäni ja tammikuussa julkaistussa kirjassa Still Me seurataan jälleen Louisa Clarken elämää. Ja vaikka niin kovasti vannoin, etten halua Lousta enempää lukea, aloin kuunnella tätä samana päivänä kun se Storyteliin tuli.

Lou on ottanut vastaan työn New Yorkista, rikkaan avioparin vaimon avustajana. Lou ja Agnes tulevat toimeen oikein hyvin ja Lou viihtyy New Yorkissa, vaikka kaipaakin kovasti Samia. Mutta koska elämä ei aina kulje sitä siloisinta tietä, törmää Loukin haasteeseen jos toiseenkin.

Still Me on todella koukuttava. Olihan minulla ollut ikävä Louta ja Samia ja Loun höpsöä perhettä, totta kai. Juonikuvio on toki osittain ennalta-arvattava, mutta silti nautin ihan tolkuttomasti. Oli kyllä niitäkin hetkiä, kun ärsytti ja suretti ja harmitti ja jännitti ja olin sitä mieltä, että Moyes voisi jo pikku hiljaa sitoa langan tarinan päitä yhteen ja jättää Loun jatkamaan elämäänsä. Mutta enimmäkseen vain myhäilin ja nautin sujuvasta hömpästä ja tutuista ihmisistä.

Anna Acton osoittautui taidokkaaksi lukijaksi, joka eläytyi ja muunteli ääntään riittävästi mutta ei liikaa. Jossain määrin voisin tälläkin kertaa sanoa, että Loun voisi nyt jättää elämään elämäänsä ihan kaikessa rauhassa, mutta tunnustettakoon silti, että ihan varmasti luen jatkon, jos Moyes sellaisen päättää kirjoittaa.

Syytös

Bandi: Syytös
(The Accusation, 2014)
S&S 2017, 189s.
Suom. Raisa Porrasmaa

Pohjois-Korealaisen, Bandi-salanimen taakse kätkeytyvän kirjailijan novellikokoelma ilmestyi suomeksi viime keväänä. Luin silloin ensimmäisen novellin, mutta ahdistuin siitä niin paljon, että en pystynyt lukemaan yhtään enempää. Nyt, liki vuotta myöhemmin, rohkaistuin tarttumaan kirjaan uudestaan.

1990-luvun Pohjois-Koreaan sijoittuvat tarinat ovat karuja. Elämä suljetussa valtiossa, tarkan kontrollin alaisena on uuvuttavaa jo fiktiona luettuna ja onkin todella hirvittävää, että tämä kaikki on toisaalla arkea. Yhteiskuntaluokkaan katsomatta ihmisiltä puuttuu vapaus. He eivät voi valita asuinpaikkaansa sen paremmin kuin juuri mitään muutakaan. Ilmeisesti puolison saa sentään valita itse, ainakin jossain määrin. Kaikkialla on tarkkailijoita, jotka kertovat heti eteenpäin edes etäisesti maata ja sen hallitsijaa kritisoiviksi tulkittavat sanat ja teot. Parempaan tulevaisuuteen ja johtajien lupauksiin halutaan uskoa, mutta tuskin se helppoa on, kun näkee, etteivät asiat miksikään muutu. Ainakaan paremmiksi.

Syytös on monella tapaa raskasta luettavaa ja luinkin sitä vain novellin päivässä. Paitsi että aiheet ovat rankkoja, on myös teksti ajoittain kankeaa. Ehkä tekstin sujuvuus on kärsinyt siitä, että suomennos on tehty ranskankielisestä käännöksestä, eli ikään kuin välikäden kautta.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Lucky Luke: Arizona

Morris: Arizona ja Lucky Luke vastaan Sätkä-Sam
(Lucky Luke: Arizona, 1951)
Egmont Kustannus 2017, 41s.
Suom. Mirka Ulanto

Lucky Lukea olen lukenut todennäköisesti jo ennen kuin opin oikeasti lukemaan. Vanhat albumit onkin tullut luettua kymmeniä kertoja ja tarinat muistuvat mieleen viimeistään parin sivun jälkeen.

Arizona on ensimmäinen Lucky Luke -seikkailu. Tämä albumi julkaistiin viime vuonna uudella suomennoksella ja ensimmäistä kertaa alkuperäisessä muodossaan. Tarinoiden Arizona ja Sätkä-Sam lisäksi tämä painos pitää sisällään kahden sivun mittaisen nimettömän lyhyttarinan.

Nimitarinassa kaksi rosvoa ryöstää kultalastissa olleet vankkurit ja kukapa muukaan ryntäisi apuun kuin Lucky Luke. Tarina etenee hyvin vauhdikkaasti ja mutkittelematta, tappelusta toiseen. Morrisin piirrostyyli on hyvin erilainen kuin millaiseksi se myöhemmin muotoutui. Kaikki hahmot, Lucky Luke mukaanlukien, ovat hyvin sarjakuvamaisia pyöreine ja pelkistettyine muotoineen. Toimintapainotteisen kerronnan huumori ammentaa lähinnä koheltamisesta.

Sätkä-Samissa piirrostyyli on jo muuttunut hivenen rouheammaksi. Tällä kertaa Lucky Luken jahtaama pahantekijä, Sätkä-Sam, pakenee Meksikon rajan yli. Edelleen sekä huumori että juoni keskittyvät toiminnan runsauteen, mutta lopputulos on ihan kelpo.

Pitäisikin joskus lukea Lucky Luke -albumit aikajärjestyksessä, jotta voisi seurata hahmon ulkomuodon kehitystä ja yrittää huomata, missä vaiheessa lopullinen ulkonäkö on saavutettu.

Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
(See You in the Cosmos, 2016)
Aula & Co 2017, 324s.
Suom. Terhi Kuusisto

Kosmoksessa tavataan koostuu 11-vuotiaan Alex Petroskin iPodille sanelemista päiväkirjamaisista merkinnöistä. Alex on todella kiinnostunut avaruudesta ja iPodinsa hän aikoo sharf-rakettifestivaaleilla laukaista itse tekemänsä raketin mukana avaruuteen, muiden älykkäiden olioiden löydettäväksi, antamaan tietoa elämästä maapallolla. Matka on polveileva ja yksin matkustavalle pojalle monin tavoin haastava. Alex on hieman huolissaan kotiin jääneestä äidistä, jolla on hiljainen kausi. Samaan aikaan hän saa johtolangan isästään, jonka äiti ja isoveli ovat kertoneet kuolleen kahdeksan vuotta aiemmin. Alexin kotimatka venyy huomattavasti suunniteltua pidemmäksi, mutta myös antoisammaksi.

Kirjan alku tuntui minusta hieman hitaalta. Alex intoutuu usein pitämään melkoisia luentoja itselleen rakkaista aiheista, kuten avaruudesta tai suuresta idolistaan Carl Saganista. Alex vaikuttaa joillakin osa-alueilla ikäistään kypsemmältä, mutta etenkin sosiaalisissa taidoissa hän on huomattavan lapsellinen. Ihan rehellisesti sanoen Alex ei muodostunut minulle erityisen läheiseksi hahmoksi.

Mutta onneksi Kosmoksessa tavataan ei ole vain Alexin ja hänen avaruusrakettinsa tarina. Etenkin rakettifestareiden jälkeen tarina kääntyy huomattavasti menevämpään suuntaan ja luvassa on mielenkiintoinen road trip -kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, sukulaisuussuhteista, vastuusta ja mielenterveysongelmista. Kuulostaako liian sekavalta? Ehkä, mutta kokonaisuus on silti selkeä.

Päiväkirjanomainen rakenne toimii hyvin ja uskoisin, että kirja olisi vielä enemmän edukseen äänikirjana - tai kuunnelmana! Lyhyet luvut rohkaisevat lukemaan vielä seuraavan ja seuraavan Alexin merkinnöistä ja äkkiä sitä huomaakin olevansa koukussa.

Yleensä kirjat on suunnattu paria vuotta kirjan päähenkilöä nuoremmille lukijoille. Kosmoksessa tavataan sopii sisältönsä puolesta hyvin jo alakoulun kolmasluokkalaisille, mutta aivan yhtä hyvin tässä on tarttumapintaa yläkoululaisille. Uskon, että eri-ikäiset  lukijat kiinnittävät huomionsa erilaisiin asioihin ja voisivat keskenään saada aikaan mielenkiintoisen keskustelun!

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin.

Ihan ystävänä sanon

Anna-Leena Härkönen:
Ihan ystävänä sanon
Otava 2018, 189s.

Anna-Leena Härkösen kolumnit ovat järjestään viihdyttävää luettavaa. Härkönen ei tyydy hymistelemään ja vihjailemaan, vaan sanoo suoraan jos haluaa jotain sanoa. Ihan ystävänä sanon -kokoelman teksteissä kerrotaan paljon ystävien tai sukulaisten kokemia juttuja, mutta vielä enemmän Härkösen omalle kohdalle sattuneita kohtaamisia. Kuten yritys ostaa ulkomailta kivat sandaalit, joita putiikin omistaja ei kuitenkaan suostunut myymään. Tai erittäin epämiellyttävä kokemus ulkomaisen hotellin hierojasta.

Lukiessa tulee käytyä läpi runsas kokoelma tunteita. Välillä nauratti, sitten kummastutti, inhotti, ihastutti, nauratti taas, hihitytti ja seuraavassa hetkessä olikin jo iso itku kurkussa. Seuraavassa hetkessä nauratti uudestaan.

Tekstit ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2013-2017 ja osan olen ilmeisesti lukenut lehdestä tuoreeltaan. Mutta mitäpä tuosta, sillä Härkösen kolumnit kestävät helposti useammankin lukukerran.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Maailman rikkain poika

David Walliams: Maailman rikkain poika
(Billionaire Boy, 2010)
Tammi 2018, 252s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

Maailman rikkain poika on neljäs David Walliamsilta suomennettu lastenromaani. Me luimme sen iltasatuna* melko tiiviiseen tahtiin ja sekä minä että lapset tykkäsimme kovasti.

* Ette usko, miten valtavan onnellinen olen siitä, että lasten mielenkiinto iltasatuihin on palannut! Parasta!

Joe Spudd on ihan törkeän rikas 12-vuotias poika, jonka isä on tehnyt mittavan omaisuutensa nerokkaalla vessapaperi-innovaatiollaan. Kalliissa yksityiskoulussa Joen, kuten muidenkin oppilaiden, on pukeuduttava hyvin vanhanaikaisiin kouluasuihin ja häntä kutsutaan muun muassa Peppuporhoksi ja Pyllyperijäksi. Kotona Joella on ihan kaikki tavarat mitä kuvitella saattaa ja paljon sellaistakin, mitä ei osaisi kuvitellakaan. Mutta onnellinen hän ei ole. Joe kaipaa kipeästi oikeaa ystävää. Joe suostutteleekin isänsä siihen, että Joe siirtyy läheiseen kunnalliseen kouluun ja teeskentelee tuiki tavallista lasta. Aluksi kaikki sujuukin oikein hyvin, mutta pian totuus Joen kotioloista paljastuu ja sitten kaikki alkaa mennä päin pyllyä.

Pidin kirjasta, mutta vielä enemmän pidin siitä, miten lapset siihen uppoutuivat. Ystävystyminen voi olla hankalaa, eikä suuri omaisuus välttämättä lainkaan helpota asiaa. Voi olla vaikea tunnistaa ne, jotka haluavat olla ystäviä vain rahan takia. Lapset eläytyivät Joen ongelmiin syvästi ja muutama pieni sympatiaitkukin saattoi kirjaa kuunnellessa päästä muutamilta kuulijoilta.

Walliams jatkaa tarinointia aiemmista kirjoista tutulla, toimivalla reseptillä: sopivassa suhteessa huumoria, vakavia pohdintoja ja annos Rajin kioskia.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Blogistanian kirjapalkintoehdokkaani 2017

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani ovat:

1. Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus (3p.)
2. Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (2p.)
3. Anni Kytömäki: Kivitasku (1p.)

Blogistanian Globalia -ehdokkaani ovat:

1. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja (3p.)
2. Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2p.)
3. Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (1p.)

Blogistanian Kuopus -ehdokkaani ovat:

1. Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa (3p.)
2. Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo sapiens (2p.)

Blogistanian Tieto -ehdokkaani ovat:

1. Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet (3p.)
2. Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (2p.)
3. Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla (1p.)

Himo

Roald Dahl: Himo
Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä
(Lust: Tales of Craving and Desire)
Art House 2017, 333
Suom. Tuomas Nevanlinna

Kannen kuvan ja kirjan nimen perusteella voisi helposti kuvitella, että Himo tarjoaa eroottisia tarinoita lukijan päivien piristykseksi. Mutta kun huomioi kirjailijan nimen, osaa jo odottaa näiden kymmenen novellin sisältävän jotain hieman erilaisia himoja ja pakkomielteitä.

Toki näissä novelleissa seksiäkin on, mutta mitään yksityiskohtaisia sänkykohtauksia ei kannata odottaa. Dahl on taitava tarinankertoja, joka onnistuu usein löytämään tarinoilleen yllättävän ja tavalla tai toisella hätkähdyttävän loppuratkaisun. Yksi sellainen löytyy esimerkiksi novellista Suuri vaihtokauppa. Siinä naapurinsa vaimoa sillä silmällä tiiraileva Vic päättää ehdottaa naapurilleen eräänlaista salaista parinvaihtoa. Vaimot kun tuskin innostuisivat ajatuksesta, miehet aikovat vaihtaa osia salaa. Pitkään jatkuvan huolellisen valmistautumisen jälkeen on viimein idean toteuttamisen aika ja tavallaan kaikki meneekin suunnitelmien mukaan. Mutta millaiset vaikutukset miesten yöllisellä vaihtokaupalla lopulta onkaan, se jää pitkälti lukijan mielikuvituksen varaan.

Himo tarjosi erittäin laadukkaita lukuhetkiä, taitavasti suomennettuna. Parissa novellissa seikkaili muuten Oswald-eno ja jälleen kerran tuli melkein huono omatunto, että kyseinen romaani on minulla edelleen lukematta.


---

Helmet-lukuhaaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Terveisin Seepra

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava 2017, 264s.

Nadja Sumasen Rambo sai vuonna 2015 Finlandia Junior -palkinnon. Olen hankkinut Rambon omaan hyllyyn, mutta en ole sitä vielä lukenut. Sumasen tuore kirja, Terveisin Seepra, osoittautui kyllä sellaiseksi, että Rambokin pitäisi lukea mahdollisimman pian.

Terveisin Seepra kertoo Iriksestä, joka yrittää helpottaa ahdistumistaan viiltelemällä. Ulkoisesti edustavan perheen äiti kuntoilee, bloggaa ja antaa haastatteluja naistenlehtiin, isä käy töissä ja on jotenkin etäinen ja irrallinen. Isoveli Kim vaietaan olemattomiin ja lukijalle selviää hitaasti, missä Kim on. Iris käy juttelemassa mielenterveyshoitajan (tai vastaavan) kanssa ja hoitaja ehdottaa hänelle sähköpostikirjeenvaihtoa. Ehkä Irikselle tekisi hyvää saada hieman vertaistukea ikäiseltään tytöltä. Iris löytää kirjekaverikseen Runotytön, joka asuu jossain pohjoisessa ja tuntuu elävän aivan erilaista - ja silti jotenkin samanlaista - nuoren elämää.

Tämä kirja oli aika hämmentävä. Luulin, että tässä keskeisessä roolissa olisi juuri tuo viiltely ja kirjeenvaihto, mutta itse asiassa viiltely loppuu (onneksi!) aika pian ja kirjeenvaihto on ihan käsittämättömän hidastempoista. Itse olin teinivuosina kirjeenvaihdossa liki kaikkien kavereiden kanssa ja vaikka juteltiin kaikki päivät koulussa, iltaisin kirjoiteltiin älyttömän pitkiä kirjeitä. Joka päivä. Siinä valossa Iriksen eli Seepran ja Runotytön hyvin verkkainen kirjoitustahti tuntui ihan oudolta. Että miten siinä kehenkään tutustuu, jos kirjoittaa lyhyen viestin kerran kuussa?

Enemmän kuin Iriksen ahdistusta, tämä kirja käsitteleekin Iriksen hidasta toipumista. Hän lopettaa balettiharrastuksen ja kiinnostuu valokuvaamisesta, josta tuleekin Iriksen ja isän yhteinen ajanviete. Vähitellen perheen sisäisiä solmuja auotaan, välillä ihan väkisinkin, ja tulevaisuus alkaa näyttää huomattavasti valoisammalta.

Terveisin Seepra on moniulotteinen ja raju tarina, joka ei vähättele nuoren ongelmia. Rankasta sisällöstään huolimatta kirja jättää jälkeensä toiveikkuutta ja valoa.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 33. Selviytymistarina
Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin.