Naisena olemisen taito

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

(How To Be a Woman, 2011)

Schildts & Söderströms 2012, 335s.

Suom. Sari Luhtanen

Jos kirjan takakansi lupaa vastauksia mm. kysymyksiin "Miksi karvanpoisto on naisten kansalaisvelvollisuus? Miten tunnistaa seksismin? Mikä olisi käypä nimitys vaginalle? Mistä eri syistä massiiviset hääjärjestelyt ovat pahasta?" ja kirjaa kuvataan aivan hulvattomaksi feministiseksi manifestiksi, sitä helposti kuvittelee saavansa nauraa itsensä kipeäksi lukiessaan. Minua ei naurattanut juurikaan, mutta sentään huvitti useaan otteeseen.

Miksi minua ei naurattanut? 

1. En tunne olevani feministi, joten siinä mielessä en taida kuulua kirjan kohderyhmään. En esimerkiksi osaa ajatella, että jos joku ala on miesvoittoinen, sinne pitäisi tasa-arvon nimissä saada tietty naisedustus. Sama pätee toisinpäin.

2. Epäilen, että huumorintajuni ei ole aivan samaa laatua kuin Caitlin Moranilla. En tiennyt hänestä etukäteen mitään, joten ehkä en osannut asettaa huumoriasetuksiani oikein. Kuten Norkku kirjoitti blogissaan, minäkin pohdin välillä "mikä oli liioittelua ja huumoria, mikä ehkä totta." Pidin kyllä Moranin omaelämäkerrallisista pätkistä ja niitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

3. Hmm, luulin keksineeni kolmannenkin syyn, mutta en enää ainakaan muista sitä.

Kokonaisuutena Naisena olemisen taito jää kuitenkin voitonpuolelle: tarpeeksi monta osuvaa ajatusta, tarpeeksi juuri minua huvittavaa huumoria eikä paasaaminen äitynyt aivan liian paatokselliseksi. Kelpo kirja siis. 

Koska olen itse lyhyestä varrestani huolimatta kookas (edesmennyt enoni käytti ilmaisua "emännän mallinen"), minua miellyttää mikä tahansa lausunto joka ei ihannoi laihuutta. Lempikohtani kirjassa olikin Moranin määritelmä sopivasta painosta:

Minulla on ollut ihmisikä aikaa harkita asiaa, ja uskon vihdoin löytäneeni järkevän määritelmän sille, mikä on hyvä ja suositeltava "normaalipaino". Mikä on "lihava" ja mikä "ei ole lihava". Täältä pesee:

"Ihmisen muotoinen."

Kuulumisia

Kuva varpaistani lokakuun lopulla. 

Näkyvyys aika huono.

Tänä vuonna on tapahtunut paljon niin blogimaailmassa kuin sen ulkopuolellakin, enimmäkseen hyviä asioita. Täällä siviilissä perheemme kasvoi pontevan pojan verran ja sitä ennen ehdittiin naimisiinkin. Ajokortti on uusittu, mutta passikuvasta tuli niin ruma, etten ole uskaltanut sitä uutta korttia poliisiasemalta noutaa. Blogirintamalla parasta ovat olleet - hyvien kirjojen lisäksi - Blogistanian omat kirjapalkinnot (Blogistanian Finlandia, Globalia ja uusimpana Kuopus, johon en tänä vuonna ehtinyt mukaan) sekä antiplagiaatiotempaus, flashmob lokakuun alussa. Eikä toki voi sivuuttaa koko kirjablogiyhteisöä, sillä juuri tämä yhteisöllisyys tekee bloggaamisesta mielekästä ja mukavaa puuhaa. :)

Minulla ei ole tapana antaa uudenvuodenlupauksia, mutta blogin suhteen ajattelin jotain pientä luvata, joskin lähinnä itselleni. Ensi vuonna aion blogata myös muistamisen arvoisista käsityökirjoista, tietokirjoista sekä meidän perheen lempparikuvakirjoista. Niin ja joistakin sarjakuvakirjoista myös, sillä ajattelin osallistua Susan Seitsemän sarja -sarjishaasteeseen, jota silmällä pitäen olen jo kantanut vinon pinon sarjakuva-albumeita kirjastosta kotiin.

Haasteista puheen ollen, tämän vuoden haasteet menivät aika lailla penkin alle! Vaikka kovasti ajattelinkin lähteväni haasteisiin mukaan ihan leikkimielellä niin kyllä minua harmittaa, etten suorittanut kokonaan yhtään haastetta yhtä Satun minihaastetta lukuunottamatta. Jospa osaisin tulevana vuonna olla hieman maltillisempi noiden haasteiden hamstraamisessa, niin houkuttelevia kuin ne ovatkin... Oman hyllyn kirjoista kootulta TBR 100-listalta luin säälittävät kahdeksan kirjaa! (Kirjat eivät olleet säälittäviä vaan niiden määrä, toim.huom.)

Toivotan kaikille oikein paljon lukuiloa vuodelle 2013! Ja saa sitä iloa riittää elämän muillekin osa-alueille. :)

Awkward Family Photos & Awkward Family Pet Photos

Mike Bender & 
Doug Chernack: 

Awkward Family Photos
Three Rivers Press 2010, 187s.

Awkward Family Pet Photos
Three Rivers Press 2011,
169s.




Silloin kun olin vasta löytänyt kirjablogit, jonkun blogin kirjoittaja mainitsi seuraavansa Awkward Family Photos -sivustoa. (Nyt en millään muista, kenen blogista oli kyse, eikä Google osannut auttaa.) Uteliaana kävin kurkkaamassa, mitä moisella sivustolla oikein on tarjota ja sielläpä vierähtikin sitten useita tunteja monena päivänä. Yhtäkkiä ne oman perheen omituiset valokuvat eivät enää tuntuneetkaan ihan mahdottoman omituisilta - hullumpaakin materiaalia löytyy! :)

Näihin kahteen kirjaan on koottu sivustolta tuttuja kuvia sekä joihinkin kuviin liittyviä tarinoita. Vietin näiden kirjojen parissa hilpeitä hetkiä, hekotellen itsekseni. Parhaimmillaan uskoisin näiden kirjojen olevan sopivassa seurassa luettuna, niin että pääsisi heti tuoreeltaan esittelemään niitä oudoimpia otoksia.

Toisaalta kirjoista voi löytää uudenlaisia ideoita virallisia kuvia varten. Esimerkiksi perinteiset hääkuvat tuntuvat harvinaisen tylsiltä, kun on nähnyt millaisia toteutuksia AFP on saanut käsiinsä. Ihan harmittaa, että omat hääkuvat on jo otettu! Vaikka osassa näkyykin miehen siskon auton talvirenkaat ja osassa myös se auto, niin olishan me pystytty paljon erikoisempaankin.

Veren ääriin

Cormac McCarthy: Veren ääriin

(Blood Meridian, 1985)

WSOY 2012, 396s.

Suom. Kaijamari Sivill

"Kun lampaat eksyy vuorille, hän sanoi. Ne huutaa. Joskus tulee emo. Joskus susi."

Veren ääriin ei ole niitä perinteisimpiä villinlännenkuvauksia. Tiesin tämän jo etukäteen, mutta en silti osannut täysin varautua siihen, mitä kirjan sivuilta vastaan tuli. Tapahtumat ovat niin rankkoja ja raakoja, että minun oli pakko lukea välissä jotain ihan muuta - kevyttä ja helppoa.

Kirjan päähenkilö on teini-ikäinen, nimettömäksi jäävä poika, joka karkaa kotoaan Tennesseestä ja pestautuu päänahanmetsästäjien joukkoon 1800-luvun puolivälissä. Meksikon ja Texasin rajamailla porukka metsästää intiaaneja ja surmaa heitä katumusta tuntematta. Eivätkä intiaanit ole ainoita, jotka eivät ole turvassa päänahanmetsästäjiltä. Loppu voi tulla kenelle tahansa, milloin tahansa. Aseen voi laukaista joku omasta ryhmästä. Tarkoituksella.

Tunnelma on läpi kirjan painostava ja vahva. McCarthy osaa kuvailla laajat ja kuivat autiomaat pelottavan todentuntuisesti. Takaa-ajot ja taistelut saivat ainakin minun sydämeni hakkaamaan lujaa ja välillä olisin halunnut mennä sohvan alle piiloon. Välillä osat vaihtuvat ja metsästäjistä tulee saaliita:

"Hirvitysten legioona, satoja miehiä poulialastomina tai vaatetettuna kuin kreikkalaiset heerokset tai raamatun hahmot tai yllään puvustus kuumeisesta unesta, eläinten taljoja ja silkkisiä hepeneitä ja univormun osia joissa näkyivät edellisen kantajan verijäljet, kuoliaaksi lyötyjen rakuunoiden asetakkeja, ratsuväen nyörinappuloin ja punoksin koristettuja takkeja, yhdellä korkea silkkipytty ja yhdellä sateenvarjo ja yhdellä valkoiset pitkät sukat ja veritahrainen morsiushuntu ja muutamilla kurjensulkapäähine tai raakanahkainen kypärä jossa härän tai biisonin sarvet ja yhdellä hännystakki takaperin muuten alastoman vartalon verhona - - kuoleman karnevaali, ja kaikki ulisivat barbaarikielellään ja ratsastivat heidän kimppuunsa kuin suoraan helvetistä joka oli vielä hirvittävämpi kuin tulikiven maa kristittyjen näkemyksen mukaan - -"

Vaikka kirjassa tapahtuu paljon hirvittäviä, raakoja ja epäinhimillisiä asioita, ahdistavinta on Tuomari Holden. Salakavalasti hän nousee keskeiseen rooliin tarinan edetessä ja minua kauhistutti koko ajan, mitä tuo arvaamaton mies seuraavaksi tekee.

Huh, Veren ääriin jätti jälkeensä ahdistusta. Ehkä lukemisajankohta ei ollut paras mahdollinen, sillä imetyshormoneiden jyllätessä jo surullisen näköinen sammakko eläinkirjassa saa silmäkulmat kostumaan, joukkosurmista puhumattakaan. Vaikka päällimmäisenä ajatuksena ei olekaan se, että olisin pitänyt kirjasta (voiko kukaan tällaisesta tarinasta varsinaisesti pitää?), en voi moittia sitä huonoksikaan. McCarthy on taitava kertoja, joka saa vaivattoman tuntuisesti luotua vahvoja jännitteitä ja tunnelmia. Mielenkiinnolla odotan, millaisia ajatuksia tämä kirja herättää sitten kun lukemisesta on kulunut muutama kuukausi. Näin tuoreeltaan olo on lähinnä pöllämystynyt - selvisin hengissä! Toivottavasti joskus rohkaistun lukemaan McCarthylta jotain muutakin.

Pakko tätä on silti suositella, mutta ei ihan kaikille. Ei ainakaan herkille tai ns. herkässä tilassa oleville.

"Pikkupojat juoksivat kavioiden seassa ja voittajat verihurmeisissa rääsyissään hymyilivät saastan ja pölyn ja paakkuuntuneen veren läpi kantaessaan seipäiden nenässä vihollisen kuivattuja päitä halki tuon musiikin ja kukkien ihmemaan."

My Point... And I Do Have One

Ellen DeGeneres: My Point... And I Do Have One

Bantam Books 1996, 211s.

Joskus kirjan ostamiseen riittää se, että kirjailija on hauska. Tilasin tämän Ellen DeGeneresin ensimmäisen kirjan yhdellä sulavalla klikkauksella, vaivautumatta lainkaan ottamaan selvää siitä, millaisesta kirjasta on kyse. My Point... And I Do Have One on kokoelma humoristisia juttuja, joista osaa voisi luonnehtia pakinoiksi. Aiheita riittää lapsuudesta hissikäyttäytymiseen, metsästämisestä ennustajalla käyntiin.

Heti ensimmäisillä sivuilla tein seuraavan, varsin miellyttävän havainnon: Ellen DeGeneres on minulle naisversio Stephen Frysta! Tai ihan vain Stephen Frysta seuraava, jos pitäisi laittaa järjestykseen kuuluisuuksia sen mukaan, kenen puhetta mieluiten kuuntelisi. Lukiessani kuulin koko ajan DeGeneresin äänen ja näin (tai ainakin kuvittelin näkeväni) hänen ilmeensä ja eleensä. Ilmeisesti tämä oli vain hyvä juttu, sillä Goodreadsin arvosteluissa mainitaan aika usein, ettei se mikä toimii stand uppina toimi tekstinä. Mutta minusta toimi. Ehkä se vain vaatii vähän ylimääräistä kuvittelemista. Ja kyllä tämän lukeminen muistuttikin paljon enemmän stand up-keikan katsomista kuin lukemista.

Tämän kirjan kanssa oli hauskaa ja olenkin jo vilkuillut DeGeneresin muita kirjoja nettikaupassa. Ehkäpä klikkaan nekin ostoskoriin jossain vaiheessa.

Lopuksi pieni pätkä luvusta ellen's wild kingdom or... you can put high heels on a poodle, but that won't make it a hooker:

Anyway, so I'm enjoying my Mueslix (that may be an exaggeration - let's just say I was eating my Mueslix), when suddenly I hear some kind of noise. Since I'm alone in the middle of the woods, I'm a little bit scared. But I gather my courage, look up, and... Awww, how cute! Only ten feet away from where I'm sitting there's a family of deer drinking from a little, babbling brook thing (I'm not sure of the technical outdoorsy term). Just the mother, father, and two little baby deer lit by the reddish glow of the setting sun. It was so beautiful, so perfect, so wonderful, and I thought, "Oh, I wish I had a gun."

Ryöväri Hurjahanka

Otfried Preussler: Ryöväri Hurjahanka

(Der Räuber Hotzenplotz, 1962)

Weilin+Göös 1987, 124s.

Suom. Ulla Ropponen

Kuvitus: F.T. Tripp

Ryöväri Hurjahanka löytyi kirpputorilta. Jotakin nostalgisia muistoja herättävä kansi houkutteli puoleensa, eikä 0,20€ hintakaan hätistänyt pihiä ostajaa pois, joten kirja muutti meille.

Ryöväri Hurjahanka on jännittävä kertomus siitä, kuinka tuo kammottava rosvo varastaa Kasperin isoäidin musisoivan kahvimyllyn ja miten Kasperi yhdessä ystävänsä Seppelin kanssa yrittää hankkia kahvimyllyn takaisin. Kasperi on hyvin nokkela, mutta ei Hurjahankakaan tyhmä ole. Pojat jäävätkin Ryöväri Hurjahangan vangeiksi ja toisen pojista Hurjahanka vaihtaa nuuskapussiin velho Petrosilius Äksyliinin kanssa. Äksyliini on nimittäin jo pidemmän aikaa haaveillut jostakin palvelijantapaisesta, joka kuorisi tarpeeksi perunoita velhon ruokahalua tyydyttämään. Seikkailussa on mukana myös kellosammakko, joka on oikeasti jotakin ihan muuta. Niin, ja tietysti tarinalla on onnellinen loppu - kahvimyllykin pääsee takaisin oikealle omistajalleen.

Kannen perusteella kuvittelin lukeneeni/kuulleeni Ryöväri Hurjahangan joskus lapsena. Tarina ei kuitenkaan kilkuttanut mitään kelloja, joten ehkä olen tyytynyt ihailemaan pelkkää kansikuvaa. Kirja oli oikein hauska, vaikka lapsia selvästi ajoittain myös jännitti. Ryöväri Hurjahanka jäi kyllä vähän sivuhenkilöksi velho Äksyliinin saapuessa tarinaan, mutta Äksyliini olikin minusta Hurjahankaa mielenkiintoisempi hahmo.

Lapsen ajatuksia:
"Koska se Hurjahanka oli niin hassu kun se muuttu hömötiaiseksi. Tykkäsin mää siitä kirjasta. Sitten se oli kyllä hassu se kirja. Siinä on kaikki."

The Saturday Big Tent Wedding Party

Alexander McCall Smith: The Saturday Big Tent Wedding Party

(Little, Brown 2011) Abacus 2012, 248s.

Meidän kirjastossa lainat saa uusia viisi kertaa (ellei niistä ole varauksia) ja silti minulla tuli kiire tämän kirjan lukemisen kanssa. Tiukkaa se teki, mutta ehdinpäs!

Mma Ramotswe -kirjat ovat minulle ns. hyvänmielenkirjoja, rauhoittavia ja lempeitä. Pidän niiden tunnelmasta ja ajatusmaailmasta. Hötkyilemättömyydestä. Jotakin sarjan verkkaisesta temmosta kertoo sekin, että vasta nyt päästään juhlimaan Mma Makutsin ja Phuti Rhadiphutin häitä, joita on odotettu jo... niin, en edes muista, kuinka monen kirjan ajan.

Vaikka Mma Ramotswella on uusi ja hieno pakettiauto, kaipaa hän edelleen vanhaa valkoista autoaan. Mutta se on jo edesmennyt. Paitsi että eräänä päivänä Mma Ramotswe on aivan varma siitä, että vastaan tullut valkoinen pakettiauto on hänen vanha autonsa. Onko se ehkä aave? Etsivätoimisto saa tehtäväkseen selvittää, kuka on katkaissut erään karjatilallisen kahdelta eläimeltä akillesjänteet. Päänvaivaa aiheuttaa myöskin Charlie ja eräät pienet kaksoset sekä Mma Makutsin ihanat hääkengät.

The Saturday Big Tent Wedding Party on samaa laatua kuin aiemmatkin Mma Ramotswet, mikä varmasti miellyttää sarjan faneja. Seuraavankin kirjan sisällöstä annetaan jo vihjeitä: etsivätoimista tulee samaan vieraan, jonka tapaamisesta rouvat ovat vain haaveilleet. Hymyillen jään odottamaan, mitä The Limpopo Academy of Private Detection lukijoilleen tarjoaa.

Eve Ilves Espanjassa

Annika Eräpuro: Eve Ilves Espanjassa

Tammi 2012, 118s.

Kuvitus: Mika Launis

Viime kesänä vanhin poikamme, (nyt 6v.), oppi lukemaan. Kirjaimia oli toki opeteltu yhdessä jo hyvän aikaa, mutta varsinainen lukemisen hoksaaminen tapahtui ihan itsekseen. Ensin poika luki mieluiten Aku Ankkojen "äänitehosteita", mutta pikkuhiljaa lukeminen laajeni puhekupliin ja nyt luetaan jo mitä tahansa. Ainakin melkein mitä tahansa.

Jostakin syystä poikaa ei kuitenkaan kiinnosta lukea kuvakirjoja, vaan ensimmäiseksi kirjakseen hän valitsi äidin hyllystä Harry Potterin. Kyllä se lukeminen etenikin sivulle kolme, mutta sitten innostus hiipui. Täytyy silti ihailla lasta, sillä itse en edes yrittänyt lukea mitään yli 200-sivuista ennen kuin ala-asteen viimeisillä luokilla.

Tammen Keltanokka-sarja on tarkoitettu lukemisuraansa aloitteleville lapsille. Teksti on suurikokoista ja helppolukuista, pitkät ja vaikeat sanat on tavutettu. Kuviakin on mukavasti ja niitä on kiva pysähtyä tutkimaan lukemisen lomassa. Ajattelin, että ehkä tällainen kirja olisi Pottereita sopivampi ensilukemiseksi.

Eve Ilves Espanjassa on vauhdikas kertomus Even lomamatkasta, joka muuttuu rannalla lekottelusta salaisiin salapoliisihommiin. Lomakohteessa on tapahtunut ryöstöjä ja kun eräs pantteri näyttäytyy toistuvasti erivärisissä hiuksissa ja uusissa asuissa, ovat Eve ja tämän ystävä Varpunen varmoja siitä että näillä asioilla on yhteys.

Luimme tämän kirjan yhdessä pojan kanssa, vuorotellen. Tarina etenee sopivalla temmolla ja jännitys tiivistyy juuri oikealla tahdilla pienelle lukijalle. Oli ihanaa seurata vierestä, miten kappaleiden loppuessa lapsi ihan kiemurteli tuolilla, kun hänen teki mieli lukea vielä yksi kappale, jotta saisi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Minulle tuli yllätyksenä se, miten sujuvasti poika jo lukee! Ja tosiaan myös niiden vieraampien ja pitkien sanojen lukeminen sujui mainiosti tavutuksen ansiosta.

Lapsi piti kirjasta valtavasti (sisältää juonipaljastuksia!):
"Siinä oli hauskaa ku että se ei ollukaan se pantteri rosvo vaan se olikin se prinsessa Eufrasia. Se on vähän semmonen hauska lastenkirja, jossa on vaikka mitä hommaa ja sitten kun oli se Kyösti ja Costello, niin sitten se Kyösti kävi myös tuolla WC:ssä. 
Äiti, kuin se Annika Eräpuro osas kirjoittaa tän Eve Ilves Espanjassa?"

Robin Hood

John Finnemore: Robin Hood

(The Story of Robin Hood and His Merry Men, 1909)

Minerva 2012, 244s.

Suom. Lauri Lahikainen

Robin Hoodin tarina on kerrottu moneen kertaan kirjoissa ja elokuvissa. Minulle tutuimmat versiot ovat Disneyn Robin Hood sekä kirjana että animaationa sekä Mel Brooksin ohjaama komedia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa. Kiinnostuinkin oitis tästä Finnemoren Robin Hoodin uudesta suomennoksesta, sillä halusin lukea mahdollisimman aidon version Robin Hoodin tarinasta.

Legenda Robin Hoodista on vanha. Suomentajan jälkisanoissa kerrotaan, että "ensimmäiset kirjalliset lähteet Robin Hoodista ovat 1400-luvulla muistiin merkittyjä balladeja". Finnemoren Robin Hood onkin hyvin uskollinen näille balladeille, jopa siinä määrin että jokainen luku vastaa kutakuinkin yhtä balladia. Alkuperäisteoksessa Finnemore on myös siteerannut noita vanhoja balladeja, mutta "suomennoksessa nämä runot, sikäli kun ne kuljettavat tarinaa eteenpäin, on suomennettu proosaksi ja nivottu osaksi muuta tekstiä." Minusta tämä proosaksi muuttaminen on vähän harmi, vaikka ymmärränkin että varsinkin nuoret lukijat todennäköisesti nauttivat enemmän sujuvasti etenevästä tarinasta ilman satunnaisia runonpätkiä.

Voin hyvin nähdä, mikä Robin Hoodissa vetoaa - ja on aina vedonnut - etenkin nuoriin poikiin. Robin Hood on itsevarma, taitava jousiampuja ja ainakin jossain määrin oikeudenmukainen. Minulle Robin Hood näyttäytyi kuitenkin myös riidanhaluisena uhoajana, joka lähestyi ketä tahansa tuntematonta metsässä liikkujaa isotellen ja etsien tilaisuutta päästä loistamaan jousiammuntataidoillaan. Hiukan liian monesti Robin Hood/joku hänen miehistään onnistui puijaamaan metsänvartijaa tai Nottinghamin sheriffiä valepuvuilla. Käytännössä riitti, että kasvoja ei näy, heti menivät toiset lankaan.

Minä en siis kokenut olevani sitä otollisinta yleisöä Robin Hoodin seikkailuille, mutta 6-vuotias poikani on jo kolmesti tiedustellut "Joko mää äiti nyt olen tarpeeksi vanha lukemaan tämän?". Sen verran monta ruumista kirjassa tulee vastaan, että muutama vuosi täytyy pojan vielä malttaa odottaa. Mutta varmasti odottaminen kannattaa, sillä Robin Hood on klassikko, joka ei taatusti lakkaa kiinnostamasta.

The Bedwetter

Sarah Silverman: The Bedwetter. Stories of Courage, Redemption, and Pee.

HarperCollins, It Books edition 2011, 240s.

Mitä sinulla tulee ensimmäisenä mieleen Sarah Silvermanista? Jimmy Kimmel Liven 5v-juhlajakso ja Emmy-palkittu "I'm Fucking Matt Damon"? Jep, minulla myös. :)

The Bedwetter on omaelämäkerrallinen teos, jota lukiessa vuoroin naurattaa, ällöttää ja välillä ihan aidosti itkettääkin. Silverman kertoo lapsuudenperheestään suorasukaisesti mutta lämmöllä, niin että lastaan kiroilemaan opettava isäkin saa lukijan puolelleen. Ei sillä, että kenenkään puolelle pitäisi asettua, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Kirjassa keskitytään lapsuuden ja teini-iän jälkeen Silvermanin stand-up-uran ja oman tv-sarjan, The Sarah Silverman Programin, vaiheisiin. Minä en ole kyseistä sarjaa koskaan katsonut ja kirjan perusteella sen huumori painottuu minun makuuni liian vahvasti vyötärön alapuolelle, joten taidan jatkossakin jättää väliin. (Paitsi toisaalta, jos sarjan yksi kirjoittaja on siirtynyt mitä mainioimman Parks and Recreationin tekijäkaartiin, niin ehkä tällekin pitäisi antaa mahdollisuus.)

Kirjasta jäi hivenen ristiriitainen jälkimaku. Viimeinen kolmannes, näin karkeasti arvioiden, keskittyi niin vahvasti tv-sarjan tekemiseen että suoraan sanottuna vähän pitkästyin. Mutta ensimmäiset kaksi kolmannesta luin kyllä hyvällä halulla. Silverman on virkistävän rempseä ja estoton persoona. Mikäli hitusenkaan kiinnostaa, niin kyllä tämäkin kirja kannattaa lukea.

Kirous

Hanna van der Steen: Kirous

Karisto 2012, 417s.

Sekä minä että lapset pidimme kovasti Tähtisilmät -trilogian ensimmäisestä osasta, Ennustuksesta. Saman tien aloitimme itsenäisen jatko-osan, Kirouksen. Kirouksen kansi on varsin tummanpuhuva ja lapsia vähän hirvittikin, miten pelottavaksi tarina mahtaa muodostua. Vaikka kirjassa käsitellään synkkiä ja surullisiakin aiheita, kuten kuolemaa, perussävy on kuitenkin positiivinen eikä tarina ainakaan meidän lapsille aiheuttanut painajaisia.

Kirouksen alussa Armada ja Elena viettävät loppukevättä Pernaisissa. Elena ja Orvokki pakkailevat tavaroitaan ja valmistautuvat muutenkin muuttamaan takaisin Tähtilinnan valtakuntaan. Koulua on vielä käytävä kevätlukukausi loppuun, vaikka Armadalla onkin melkoisia sopeutumisvaikeuksia suomalaiseen koulusysteemiin. Toisaalta myös koulun rehtori ja muut oppilaat (rehtorin 49 poikaa) ovat sangen omalaatuisia tapauksia. Melko pian käy ilmi, että rehtori lapsineen on myös kotoisin fantasiamaailmasta, Mustikkakedon valtakunnasta. Ilkeä Tradimento, siipikaktuskala ja Mustikkakedon valtakuntaa julmasti hallitsevan Rasvapään apuri, on langettanut poikien ylle kirouksen, jota Rexi ja pojat ovat Suomeen paenneet. On kuitenkin olemassa keino vapautua kirouksesta, vaikka helppoa se ei tulekaan olemaan.

Kirous on ennustuksen lailla vauhdikas kertomus, josta löytyy myös sopivasti jännitystä. Karkaava märrinkäinen aiheuttaa poliisioperaation, "evakkomatka" Salasaareen ei suju suunnitelmien mukaan vaan Rexin täytyy tehdä melkeinpä kierros maapallon ympäri ja valepomelssit näyttelevät nekin oman osansa seikkailussa. Pidin siitä, miten jännittävien kohtausten jälkeen tuli seesteisempiä hetkiä, jotka eivät kuitenkaan olleet pitkäveteisiä. Täytyy myös mainita, että kuolemaa käsiteltiin kauniisti ja luontevasti - siten, että lapsiakaan ei asia jäänyt vaivaamaan.

Ääneenlukiessa haastetta toivat alaviitteet, joita ei - onneksi - ollut kovin paljon, mutta jotka tuntuivat sotkevan lukemisen rytmiä. Pojan kanssa kinasteltiin muutamana iltana siitä, miten Tradimenton nimi pitäisi lausua. Poika oli vakaasti sitä mieltä, että se kuuluisi sanoa "Traadimeento" ja äiti äänsi jatkuvasti melko orjallisesti kirjoitusasun mukaan. :)

Mielenkiinnolla jäämme odottamaan ensi keväänä ilmestyvää Lumousta, joka taatusti päätyy sekin iltalukemistoomme.

Vauvan tuoksua ja Kunnon mies

Meidän perheessä opetellaan parhaillaan uudenlaista arkea. Viikko sitten lapsilukumme kasvoi kolmeen ja nyt nautimme pienen, tuhisevan pojan pehmoisuudesta ja vauvan tuoksusta. Koska minua tarvitaan varsin usein ruokkimistehtäviin (ja pääkin on tavallista harvempi), on lukeminen hidasta ja bloggaaminen vielä hitaampaa. Mutta eiköhän kirjoillekin vähitellen löydy taas se oma aikansa.

 A. J. Jacobs: Kunnon mies - Kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä

(Drop Dead Healthy. One Man's Humble Quest for Bodily Perfection, 2012)

Nemo 2012, 371s.

Suom. Lotta Heikkeri

Fiksuna tyttönä pakkasin sairaalakassiin riittävästi lukemista ja tämä A. J. Jacobsin terveellisen elämän tavoittelusta kertova kirja oli sopivan helppoa luettavaa laitosolosuhteissa. Olen lukenut aiemmin Jacobsilta suomennetun Raamatullisen vuoden josta pidin kovasti, joten odotukset olivat varsin korkealla tämänkin kirjan suhteen.

Kahden vuoden ajan Jacobs pyrkii elämään mahdollisimman terveellisesti. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? No, ensin täytyy tietenkin pohtia, mikä on terveellistä. Jacobsilla onkin 53 arkin mittainen lista asioista, jotka hänen tulisi tehdä terveyttään parantaakseen. Listalta löytyy helposti toteutettavia asioita hyräilemisestä sisälämpötilan laskemiseen sekä haastavia, kuten Oscar-palkinnon voittaminen (tutkimukset osoittavat, että Oscar-voittajat elävät kolme vuotta muita pidempään). Listansa Jacobs on kirjoittanut Papyrus-fontilla "koska erään tutkimuksen mukaan vaikeasti hahmotettavien kirjasintyyppien lukeminen parantaa muistia."

Pelkästään terveellisistä ruokavalioista on olemassa lukuisia eri versioita. On tutkimuksia, jotka todistavat kasvispainotteisen ruokavalion terveellisyyden, mutta toiset tutkimukset puoltavat vähähiilihydraattista ruokavaliota. Toiset liputtavat raakaruoan puolesta, toiset tyytyvät pienentämään annoskokoaan. Yhdelle riittävä pureskeleminen on terveellisen syömisen kulmakivi, mutta joku muu uskoo pitkän elämän toteutuvan äärimmäisen niukalla ruokavaliolla. Jacobs testaa kahden vuoden aikana monia erilaisia ruokavalioita, joista osa saa nopeasti aikaan muutoksia olotilassa.

Ruokailun ohella myös kuntoilun saralla on rutkasti erilaisia näin-kuuluu-tehdä -näkemyksiä. Perinteisen salitreenin lisäksi Jacobs testaa erilaisia ryhmäliikuntatunteja, hyötyliikunnan maksimointia, juoksevien asioiden hoitamista juosten sekä - ehkä lempparini - luolamiestreeniä. Luolamiesliike eli paleoliike uskoo, että nykyihmiset tulevat terveiksi "palaamalla vanhoihin tapoihin, syömällä ja kuntoilemalla kuin luolamies." Luolamiestreeni suoritetaan ilman paitaa ja kenkiä, luonnollisesti. Juoksutyylin tulisi olla kovin erilainen kuin se pystyasento, johon olemme tottuneet:

"Meidän pitäisi juosta sulavasti kuin eläimet, lihakset rentoina, nojaten eteenpäin ja antaen painovoiman vetää kohti. Ei saa tömistää, vaan pitää ottaa lyhyitä askelia ja astua kevyesti päkiöille. Käsiä ei tarvitse viuhtoa, ne saavat roikkua sivuilla."

Luolamiesliikkeen jäsenten ruokavalio on hyvin lihapainotteinen. Hiukan kränää aiheuttaa kuitenkin kysymys siitä, saako lihan kypsentää. Osa uskoo, että luolamiehillä oli käytössään tuli ja siten kypsentäminen on sallittua, toiset taas syövät lihansa raakana.

Kahden vuoden aikana Jacobs pohtii terveyttä mm. sydämen, korvien, immuunijärjestelmän, suoliston, aivojen, ihon, unen ja käsien näkökulmasta. On ihailtavaa, miten avoimin mielin ja täysillä Jacobs heittäytyy testaamaan mitä erikoisempia juttuja. Ja Jacobsin vaimolle täytyy nostaa hattua: täytyy olla erityislaatuinen nainen, jotta jaksaa seurata miehen terveystestailuja kahden vuoden ajan.

Mainio kirja, joka viihdyttää mutta on myös täynnä ajatuksia herättävää tietoa. Suosittelen!

Ei kiitos

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos

Otava 2008, 351s.

Kokkolan kirjastossa järjestettiin Nenäpäivän kunniaksi kirjakaruselli: asiakkaat saivat lahjoittaa kirjoja, joita sai sitten ostaa omaksi omantunnon sanelemaan hintaan. Oikein kiva idea ja ilmeisesti myös toimiva, sillä omistakin lahjoituksista puolet löysi uuden omistajan muutamassa minuutissa. Olen myös tyytyväinen siihen, että ostin uusia kirjoja vähemmän, kuin tapahtumaan vein. Yksi hankinnoistani oli tämä Anna-Leena Härkösen Ei kiitos.

Heli ja Matti Valkonen ovat olleet naimisissa viitisentoista vuotta ja arki rullaa eteenpäin omalla painollaan. Heli ei ole tyytyväinen parisuhteen nykytilaan, joka muistuttaa lähinnä sisarussuhdetta - makuuhuoneen puolella kun ei tapahdu juuri koskaan mitään ja jos tapahtuukin, aloitetta ei tee ainakaan Matti. Heli yrittää maanitella, suostutella, lahjoa ja melkeinpä pakottaakin miestään lemmenleikkeihin, mutta Mattia ei kiinnosta. Melkoinen jyrä Heli kyllä onkin, hyökkäävä ja aggressiivinen. Matti taas on saamaton lapatossu, joka notkuu kaiken aikaa tietokoneella ja välttelee vaimoaan parhaansa mukaan. Heli haluaisi saada avioliiton toimimaan, mutta pariterapiaankaan Mattia ei saa lähtemään, eikä Heli tosiaankaan jaksa miestään ikuisuuksia ymmärtää: eihän tämä puhukaan kuin pakolliset asiat.

Minä pidän Härkösen tyylistä ja tavasta kirjoittaa. Luin Ei kiitoksen nyt toisen kerran ja pidin tästä vähän enemmän kuin viimeksi. Mattia kohtaan en juurikaan sympatiaa tuntenut, sillä tuollainen lusmuinen puhumattomuus, itseensä käpertyminen ja ongelmien väistely on äärimmäisen turhauttavaa. Avuttomaksi tekeytyminen ei ole hellyttävää vaan raivostuttavaa. Heli taas on hyökkäävyydessään niin pelottava, että miehenä minäkin pelkäisin pippelini puolesta. Silti ymmärrän paremmin Helin turhautumisen kuin Matin teiniangstia muistuttavan maailmantuskan.

Ei kiitos ei lukeudu suosikkeihini Härkösen tuotannossa, vaikka hyvä tämäkin on. Ärhäkkä, mutta myös ajatuksia herättävä. Ja kyllä tästä huumoriakin löytyy, joten otsa kurtussa ei tarvitse lukea.

Vuonna 85

Ilpo Rantanen: Vuonna 85 - Manserockin lyhyt oppimäärä

Siltala 2012, 287s.

Vuonna 85 minä olin 6-vuotias ja armoton Dingo-fani. Kummitäti avusti kasettien kopioimisessa, eli asetti kaksi mankkaa kaiuttimet vastakkain enon vinttikamariin ja paimensi minut mahdollisimman hiljaa alakertaan, ettei kasetille tulisi ylimääräistä kolinaa. Mummu auttoi kartuttamaan lehtileikekasaa, josta sisko ja serkku lukivat ääneen pätkiä - minä kun en osannut vielä lukea. Sen sijaan osasin kirjoittaa DINGO ja NEUMANN Tenavakerhosta saaduilla leimasimilla kamarin seinään. No, koska Dingo on Porista, on luonnollista ettei bändi saa palstatilaa manserockista kertovassa kirjassa muutamaa sivulausetta enempää. Manserockin (tosin en tätä termiä ole tottunut käyttämään) löysin vasta myöhemmin, tarkemmin sanoen c-kasetin muodossa pannuhuoneesta. Pelastin tuon enon hylkäämän kasetin ja hyvä niin, sillä Juice Leskisen Dokumentti on edelleen mielestäni hyvä levy. Jossakin vaiheessa tutuksi tuli myös Kaurismäen veljesten ensimmäinen pitkä elokuva, musiikkidokumentti Saimaa-ilmiö. Ja kukapa voisi käsi sydämellä väittää, ettei koskaan missään ole kuullut yhtään Popedan biisiä tai hoilannut Eppu Normaalin hittejä?

Ilpo Rantanen on onnistunut kokoamaan yksiin kansiin ja melkeinpä vaatimattomaan sivumäärään rutkasti asiaa. Yli 30 haastattelun pohjalta koottu kirja on helposti lähestyttävä ja vaivatonta luettavaa. Haastateltavien joukossa on tuon ajan suosituimpia artisteja (mm. Pate Mustajärvi, Eppu Normaali) ja taustavaikuttajia (mm. Mika Sundqvist ja Epe Helenius). Ehkä eniten lukemisen helppouteen vaikutti se, että useimmat käsitellyt artistit ja bändit olivat minulle ennestään tuttuja edes jollakin tasolla. Lisäksi manserockin tekijät ovat verkostoituneet keskenään sen verran tehokkaasti, että vaikka paljon sattuu ja tapahtuu, henkilökaarti tulee melko äkkiä tutuksi. Nimensä mukaisesti kirjassa keskitytään vuoteen 1985, mutta on vain luonnollista, että myös muusikoiden aiempia ja hiukan myöhempiäkin vaiheita käydään läpi. Omat kappaleensa kirjasta ovat saaneet myös Tampereen Työväen Teatterin Vuonna 85 -musikaali sekä ilmeisesti ensi vuoden alussa ilmestyvä, Timo Koivusalon ohjaama saman niminen elokuva.

Tämän kirjan luettuani toivoisin Rantasen kasaavan manserockista (tai suomirockista yleisemmin) laajemmankin oppimäärän mukaisen opuksen. Sellaista odotellessa taidan hakeutua kirjastoon, etsiä käsiini muutaman bändikirjan ja sivistää itseäni hiukan lisää.

Laadukkaana bonuksena kirjan mukana tulee CD-levy, joka sisältää parin luultavasti kaikille tutun hitin lisäksi hiukan tuntemattomampaa, mutta laadukasta manserockia. Myönnän tosin, että kun Moogetmoogsin Kolmen minuutin muna on soinut päässä lähes taukoamatta noin viikon, niin kaipaisin jo vaihtelua.

Vuonna 85 on viihdyttänyt myös Lumiomenan Katjaa, tästä sinne, klik.

PS: Minulla oli onni kasvaa paikkakunnalla, jonka urheiluseura järjesti kouluvuoden aikana viikoittain "nuorisomenot". Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että urheiluseuran tiloissa oli sekä disco että joku esiintyjä. Ikärajaa ei ollut, mutta meidän perheessä pidettiin kiinni siitä, että rimpsalle pääsi vasta rippikoulun jälkeen. Nivalan Tuiskulan kultakausi taisi olla 80-luvulla (lavalla käväisi mm. Metallica) eikä toimintaa ole ollut enää vuosiin muutamia yksittäisiä tapahtumia lukuunottamatta, mutta vielä 90-luvun lopullakin päästiin nauttimaan nimekkäistä esiintyjistä.
Yritin kuumeisesti kaivaa tämän postauksen kuvitukseksi valokuvia Juice Leskisen, Eppu Normaalin ja Popedan keikoilta, mutta surukseni en niitä löytänyt. :(

Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

(Go the Fuck to Sleep, 2011)

kuvittanut Ricardo Cortés

Into Kustannus 2012, n.30s.

Suom. Kaj Lipponen

Vuosi sitten syyskuussa bloggasin lyhyesti tästä kirjasta nousseesta kohusta ja Samuel L. Jacksonin lukemasta äänikirjaversiosta. Nyt tämä aikuisten runomuotoinen satu on ilmestynyt suomeksi, varsin onnistuneena käännöksenä. Tosin tunnustan heti, että kylläpä kuulostaa karskimmalta kuin alkuperäinen versio vaikka luulisi vitun sanana tähän päivään mennessä menettäneen sen suurimman ärhäkkyytensä. Mutta mitäpä sitä turhaan kieltämään: lasten nukuttaminen on toisinaan yhtä palkitsevaa kuin... Hmm, niin. En keksi mitään yhtä turhauttavaa!

"Latvuksesta lehahtaa pöllöparvi,
ilmojen halki kiitää, purjehtii.
Raivo punainen sydämeni täyttää. Rakas,
oikeesti, lärvi ihan vitun kii."

Kuten Amma toteaa, tämä kirja ei ole niille vanhemmille, joiden lapset ovat aina nukkuneet hyvin. Ja mikäli elät parhaillaan sitä suurimman univelan aikaa, tuskin jaksat vielä nauraa asialle. Toinen lapsemme on ilmeisesti syntynyt väärälle aikavyöhykkeelle ja on aina halunnut nousta uuteen päivään aamuyön varhaisina tunteina. Kaksi kodin ulkopuolella toteutettua unikoulujaksoa eivät tuoneet asiaan muutosta ja kanssaihmisten rohkaiseviksi tarkoitetut "No kyllä se sitten teini-iässä nukkuu" letkautukset pistävät edelleen ketuttamaan. Ihan jokaiseen perheeseen en siis tätä kirjaa suosittele, mutta kirjan nimi kannattaa painaa mieleen (onneksi se on osuvuudessan helppo muistaa!) ja lukaista jos vain vähänkin siltä tuntuu.

Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit, 2011)

Tammi 2012, 324s.

Suom. Aleksi Milonoff

Tätä kirjaa luin pitkään ja hartaasti. Olisin halunnut ahmia sen kerralla tai ainakin suurempina suupaloina, mutta lukuolosuhteet eivät ole tällä hetkellä ihanteelliset. (Lasketun ajan lähestyessä keskittymiskykyni heikkenee kaiken aikaa. Lisäksi olo on niin tukala, että mieluummin synnyttäisin kuin lukisin, joten on oikeastaan epäreilua kirjoja kohtaan edes yrittää lukea juuri nyt...) Mutta asiaan. Kani nimeltä jumala on ihana kirja. Pidän lapsikertojista, kasvukertomuksista, omituisista perheistä ja erikoisista ihmisistä ja kaikkia näitä tästä kirjasta löytyy. Runsaasti.

Juonta en lähde kuvaamaan, koska saattaisin innostua kertomaan liikaa ja se nyt ei ole kenenkään etu. (Täältä Saran blogista löytyy sopivasti juonikuvausta pahimpaan tiedonjanoon.) Keskityn siis kehumaan ja ylistämään Winmanin kertojantaitoja ja kykyä ujuttaa tarinaan todellisia tapahtumia saumattomasti, mikä tekee tarinasta ja sen henkilöistä lukijalle vieläkin todellisempia. Kirjan henkilöt ovat ihania, sympaattisia ja aitoja, mutta myös kadehdittavalla tavalla omia itsejään. Lukiessa tuli moneen kertaan sellainen olo, kuin olisin lukenut uutta versiota Garpin maailmasta tai Kaikista isäni hotelleista. Naispuolinen John Irving onkin tervetullut lisä hyvien kirjailijoiden listalle.

Huomaan, että en osaa keskittyä edes tämän blogitekstin kirjoittamiseen. Pystyn kuitenkin suosittelemaan Kania nimeltä jumala äärimmäisen lämpimästi. Ei liian kevyttä, vaan sellaista ihanteellista lukemista. Jos ette minua usko, niin uskokaa Villasukkaa kirjahyllyssä, jonka mielestä Kani nimeltä jumala on huikea kirja.

Pohjoiset kultit

Anders Fager: Pohjoiset kultit - kauhukertomuksia

(Svenska kulter, 2011)

Atena 2012, 272s.

Suom. Ulla Lempinen

Pohjoiset kultit on ruotsalaisen Anders Fagerin esikoisteos. Kuten kirjan nimestäkin jo selviää, kansien välistä löytyy kauhunovelleja, joiden tyyli ei ole se aivan perinteisin. Pidempien novellien väleissä on Fragmentteja, lyhyitä välähdyksiä, joista ainakin osa liittyi jollakin tavalla novelleihin.

Päällimmäiseksi mieltäni jäi kalvamaan Mummin matka -niminen novelli. Siinä kaksi nuorta maahanmuuttajamiestä saa suvultaan tehtäväksi lähteä noutamaan isoäitinsä muun perheen luokse Ruotsiin. Matka ei ole lainkaan rentouttava, vaan miesten on seurattava saamiaan ohjeita pilkulleen. Matkareitti pysähdyksineen on opeteltu ulkoa, eikä ajotaidoissakaan ole kehumista. Kun miehet viimein pääsevät mummin luo, lukija on (tai ainakin minä olin) ihan pihalla siitä, mikä ihme mummi oikeastaan edes on. Tai ne miehet, suvusta puhumattakaan. Eikä asia kyllä lukemalla selvinnyt...

Jaa-a. Täytyy sanoa, että minulle Pohjoiset kultit oli vaikea kirja. Fager ei väännä mitään rautalangasta, vaan antaa lukijalle tilaa muodostaa omia mielikuviaan. Tämä on toki hyväkin asia, mutta minä jäin kaipaamaan enemmän kuvailua ja tunnelmointia. Lukeminen oli hidasta ja kieli raskasta, vaikka näin jälkikäteen tuntuu että kerronta koostui lähinnä lyhyistä päälauseista.

Pohjoiset kultit ei edusta sellaista kauhukirjallisuutta, josta itse pidän, mutta ihan varmasti tämäkin kirja löytää tiensä sopivampien lukijoiden käsiin.

Musta kuu

Mia Vänskä: Musta kuu

Atena 2012, 295s.

Viime vuonna luin Mia Vänskän esikoisteoksen Saattaja, josta enimmäkseen pidin tietynlaisesta kliseisyydestä huolimatta. Musta kuu pääsikin lukulistalle heti kun sen kustantajan syyskuvastossa näin.

Keski-Suomalaisen järven rannalla, syrjässä kaikesta on pieni mökkikylä. Kovin ihmeellisiä nähtävyyksiä ei lomalaisille ole tarjolla, mutta lähistöllä on sentään ikivanha uhripaikka ja mukavia kävelypolkuja. Nelikymppinen Annukka suuntaa mökille yksin, mies ja poika ovat appivanhempien kanssa etelänmatkalla. Hänestä tuntuu ihanalta irtautua äidin ja vaimon rooleista, joihin hän ei ole koskaan tuntunut sopivan luonnostaan. Samaan mökkikylään saapuu myös iltapäivälehtien lööpeissä riepoteltu bändi, nuorta lempeään juhliva iäkäs pariskunta sekä isä nuoren tyttärensä kanssa.

Aluksi mökkikylän eristyneisyys tuntuu rentouttavalta, mutta pian metsä tuntuu muuttuvan. Linnut käyttäytyvät oudosti, kuu ilmestyy näkyviin omituisiin aikoihin ja siellä täällä näkyy omituisia, mustia perhosia. Menneisyys, myytit ja nykyisyys nivoutuvat toisiinsa piinaavalla tavalla.

Voi, miten minä pelkäsin tätä lukiessa! Oikeastaan olen tyytyväinen siihen, että kirjan alku ja epilogi ovat liiankin tuttuja tv-sarjoista ja elokuvista, sillä ne etäännyttivät sopivasti kirjan tapahtumista. Vänskä on selvästi kehittynyt kertojana, sillä (etenkin Saattajaan verrattuna) Musta kuu tuntuu sopivan hiotulta ja harkitulta kokonaisuudelta. Mitään en osannut jäädä kaipaamaan ja ylimääräiseksi koin oikeastaan vain kirjan aivan viimeiset kappaleet. Tunnelma oli inhottavan tiivis ja ahdistava, juuri oikeanlainen tällaiseen kirjaan. Hui.

Jos suunnittelet lähteväsi rentouttavalle mökkilomalle keskelle ei-mitään seuranasi ainoastaan kirjat, tätä ei ehkä kannata valita matkalukemiseksi. Tai ehkä tämä olisi siihen juuri omiaan ;)

Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

(The Sense of an Ending, 2011)

WSOY 2012, 157s.

Suom. Kersti Juva

Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on viime aikoina ollut esillä "kaikissa kirjablogeissa". Ensin en tästä juurikaan kiinnostunut, mutta sitten Minnan vilpittömän ihastunut arvio herätti mielenkiinnon ja pistin kirjan varaukseen.

Eläkkeellä oleva Tony Webster muistelee nuoruuttaan, vanhoja ystäviään ja entistä tyttöystäväänsä. Kaveriporukan erikoisuus on Adrian, ylifiksu poika, joka tuntuu aina osaavan valita ne oikeat sanat opettajillekin puhuessaan. Tonyn leppoisa arki saa särön, kun hän saa yllättävän perinnön: 500 puntaa sekä pari asiakirjaa, jotka kuitenkin ovat perinnönjättäjän tyttären hallussa. Miten Tony saisi asiakirjat nähtäväkseen ja muuttaisivatko ne hänen käsitystään menneestä?

Tämä oli kuulkaa erikoinen ja vähän omituinenkin lukukokemus. Luin ohuen ohutta kirjaa miltei viikon, hitaasti nautiskellen hämmästyttävän hienosta tunnelmasta ja kerronnasta. Jokin Tonyn kertojanäänessä ja persoonassa viehätti suuresti ja kieltämättä olin kiinnostunut saamaan selville, mikä "vaikeaselkoinen arvoitus" menneisyyteen liittyy.

Lukeminen itsessään oli oikeasti ihanaa, mutta juonesta en oikein pitänyt. Olenkohan jotenkin kranttu ihmisten suhteen, kun tässäkin kirjassa tuntui olevan liikaa ärsyttäviä ja teennäisiä ihmisiä? Adrianin älykkyys ei tehnyt vaikutusta ja Veronican (Tonyn opiskeluaikaisen tyttöystävän) mielenliikkeet tuntuivat kautta linjan häiritsevän epäjohdonmukaisilta. Entäs sitten se arvoitus? No voi hyvänen aika, minulle se ei kyllä selventänyt oikein mitään. Ehkä en vain tajunnut jotain oleellista.

(Tuntuu, että valitan kirjoitusvirheistä vähän väliä, mutta mainitsen asian taas. Vaikka kirja on ohut, kirjoitusvirheitä ja omituisia virkkeitä tuntui riittävän. Erityisen moneen kertaan luin tämän kohdan: "Kaksi viikkoa myöhemmin rouva Marriot oli tilaisuudessa antamaan minulle herra John Fordin sähköpostiosoitteen.")

Lyhyesti sanottuna tämä kirja oli ihanaa luettavaa, mutta sisältöön en ihastunut. Barnesin nimen painan kuitenkin mieleeni, sillä näin taitavaa kertojaa lukee mielellään vaikka sisältö ei aivan kolahtaisikaan.

Pipo on pääasia

Niina Hakkarainen, 

Suvi Heikkilä, 

Hanna-Kaisa Hämäläinen ja 

Kristel Nyberg: 

Pipo on pääasia - Uusi suomalainen pipokirja

Minerva 2012, 153s.

Kohta on talvi ja niin kylmä, että ilman pipoa ei pärjää. Vaikka kudon (tai neulon, kuten oikeasti kuuluisi sanoa) vähintään yhden pipon vuodessa, minulla ei ole ikinä kivaa/sopivaa/mukavaa/käyttökelpoista päähänpantavaa. Peruspipoista tulee aina vähän tylsiä, liian pieniä tai isoja. Jos koko onkin hyvä, vähintään lanka kutittaa. Viime talvena yritin jo epätoivoisena omia miehelle kutomani Transformers-pipon, huonolla menestyksellä.

Pipo on pääasia sisältää ohjeet 22 pipoon, yksiin lapasiin ja kämmekkäisiin sekä pantaan. Vaikeusasteita löytyy hyvin helposta vaativaan, joten olipa neuletaidoiltaan aloittelija tai konkari, tästä kirjasta löytää varmasti jotakin omille taidoilleen sopivaa. Jokaisen pipon kohdalla kerrotaan, millaisesta langasta malli on neulottu, puikkojen koko ja neuletiheys. Koska langan juoksevuus on selkeästi merkitty, on suhteellisen helppoa korvata mallissa käytetty lanka jollakin toisella, ehkä helpommin saatavilla olevalla langalla. Ohjeet ovat (kahden pipon kokemuksella) selkeät ja ruutupiirrokset helppoja seurata, joten luulenpa uskaltautuvani kokeilemaan vähän erikoisempiakin malleja. Ainoa hankaluus on kirjan fyysinen muoto: melkoiset kyhäelmät sain kasata pitämään kirjan auki oikean aukeaman kohdalta. Kierreselkämys olisi käytännöllinen, mutta sellainen ei tahdo käytössä kestää hirveän hyvin.

Jos tekee mieli kutoa, mutta ei oikein tiedä mitä tekisi, niin tästä kirjasta löytyy ainakin inspiroivia malleja. (Pipoissa on sukkiin ja lapasiin verrattuna se hyvä puoli, että ei tarvitse tehdä kahta samanlaista, joten niiden kutomiseen ei kyllästykään yhtä nopeasti.) Mallit löytyvät muuten myös ravelrysta, hakukenttään vain kirjan nimi. Ravelryssa on vain aina se vaara, että löytää vahingossa noin 8 uutta mielenkiintoista neulemallia.

Erityisesti pidin muuten kirjan lopussa olevasta tekniikkaosiosta, jossa opetetaan mm. kalanruotoraidan ja onteloneuleen neulominen sekä virkkausaloitus. Viimeksi mainittua olen yrittänyt joskus kokeilla englanninkielisten ohjeiden mukaan ja siitä ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Mutta nytpäs onnistuin! Onteloneulekin houkuttelee, mutta siihen kerään vielä rohkeutta.

Kaikki peliin

David Nicholls: Kaikki peliin

(Starter for Ten, 2003)

Otava 2012, 414s.

Suom. Sauli Santikko

Kävin lasten kanssa häämatkalla mummulassa (tuore aviomies jätettiin kotiin ja töihin) ja siellä sain lukuvaihteen käyntiin. Tosin ihan pienen vaihteen, mutta kuitenkin. Pidin kovasti Nichollsin edellisestä suomennetusta kirjasta Sinä päivänä ja odotukset tämän uutukaisen suhteen olivatkin korkealla. Takakannessa käytetään kirjan kuvailemiseen sanoja "Armottoman hauska, sydämellinen komedia aikuiseksi kasvamisesta, oman taustan hyväksymisestä ja todellisen rakkauden tunnistamisen vaikeudesta." Ja kuten kansikuvastakin näkee, luvassa olisi jotakin "niin noloa, niin totta, niin hauskaa".

Kirjan päähenkilö, Brian, lähtee yliopistoon opiskelemaan englantilaista kirjallisuutta. Opiskelija-asunto ja kämppikset eivät ehkä aivan täytä odotuksia, mutta mitäpä väliä sillä, kun voi keskittyä kauniin ja suositun Alice Harbinsonin iskemiseen. Miten sitten aknesta kärsivä melko lihakseton Brian voisi voittaa Alicen suosion? No liittymällä yliopistonsa tietovisajoukkueeseen - tietenkin!

Hupainen idea, joka kuitenkin jää kaiken muun jalkoihin. Olin varautunut sellaiseen myötähäpeä-huumoriin, jollaista hyödynnettiin esimerkillisesti alkuperäisessä The Officessa, mutta Brianin tekemiset aiheuttivat lähinnä vaivaantuneisuutta. Vaikka en itsekään ollut opiskeluaikoina se ahkerin ja tunnollisin oppilas, ärsyynnyin valtavasti Brianin laiskuuteen. Ainoastaan Alicen suhteen hän jaksoi ryhtyä yhtään mihinkään, mikä taas tuskastutti, sillä lukijalle Alice näyttäytyy tietenkin kovin erilaisessa valossa kuin päättömästi ihastuneelle Brianille.

Kaikki peliin oli siis melkoinen pettymys. En vain tiedä, petyinkö suurten odotusten vuoksi vai siksi, että en pitänyt Brianista. (Oikeasti Brian vaikutti sellaiselta henkilöltä, jota tosielämässä pyrkisin välttelemään. Eikä välttelyn syynä olisi akne.) Ehkä kirja olisi tehnyt paremman vaikutuksen, jos olisin opiskellut yliopistossa 80-luvun puolivälin tienoilla ja silloinen opiskelijaelämä olisi herättänyt nostalgisia muistoja. Nyt muistoja herättivät vain Aprin kuorintavoide sekä finnejä korostava peiteväri.

Olen laiska linkkaamaan, mutta Amma on ollut ahkera ja hänen blogistaan löytyy rutkasti linkkejä muiden arvioihin.

keskittymisvaikeuksia

Syksy.
En ole tippaakaan syysihminen, vaikka olenkin syntynyt syyskuussa. (Olen kyllä vielä vähemmän talvi-ihminen, mutta valitan sitä vasta sitten talvella.) Syksyllä on märkää ja koleaa ja pimeää, lyhyesti sanoen äärimmäisen otolliset olosuhteet kaikenlaiselle ankeilulle ja synkistelylle.

Toisaalta syksyisin ilmestyy uusia kirjoja kiihtyvällä tahdilla ja ulkoilulle epäsuotuisat sääolosuhteet rohkaisevat lukemisen pariin. (Hah! Ihan kuin muka muutenkaan ulkoilisin! :D ) Mutta joskus se runsaudenpula tuo uusia haasteita, kuten minulle nyt. Varsinkin kun myös vanhemmissa kirjoissa riittää niitä houkuttelevia tapauksia. Kirjoja on haalittu niin kirjastosta kuin kirjakaupoistakin, mutta en osaa keskittyä mihinkään! Aloittanut olen vaikka kuinka montaa kirjaa, mutta sisäinen hötkyilijäni ei kerta kaikkiaan rauhoitu. Tuskallista!

Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)
- Tämän on pakko olla hauska :)

Elizabeth Crane: We Only Know So Much
- Kiinnostuin kirjailijasta Liinan ansiosta, mutta koska tuota Liinan esittelemää novellikokoelmaa on ollut vaikea löytää mistään, ajattelin aloittaa tällä.

Annika Eräpuro: Eve Ilves Espanjassa
- Yhteinen lukuprojekti pojan kanssa.

Anders Fager: Pohjoiset kultit
- Pohjoismaisia kauhutarinoita!

Stephen Fry in America
- Stephen Fry kaipaa perusteluja yhtä vähän kuin Eric Northman.

Mike Bender & Doug Chernack: Awkward Family Photos sekä Awkward Family Pet Photos
- Hihittelyn tarpeeseen hassuja potretteja.

Sari Savikko: Pienten pukimet
- Koitan kuvitella, että ehtisin kutoa vauvalle jonkun herttaisen 50-lukua henkivän villa-asun. Todennäköisesti en ehdi, mutta ainahan sitä haaveilla saa.

Alexander McCall Smith: The Saturday Big Tent Wedding Party
- Mma Ramotswea on hyvä olla varalla, jos haluaa rentoutua.

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala
- Jokin tässä kiehtoo kovasti, ihan kansikuvaa myöten.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
- Tämä on ehtinyt kerätä rutkasti kehuja, mutta Minnan teksti sai vakuuttuneeksi siitä, että tämä on yksinkertaisesti pakko lukea.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
- Jos kirjalla on hauska nimi, niin ehkä sisältökin on viihdyttävää.

David Nicholls: Kaikki peliin
- No kun Sinä päivänäkin oli hyvä.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
- Oatesilta olen lukenut vain Kosto: rakkaustarinan, mutta haluan kovasti lukea lisää.

Eli lukemista on tosiaan käden ulottuvilla vaikka muille jakaa. (Mutta en tietenkään jaa! Nämä kaikki on minun! Ainakin siihen asti, kun kirjastosta sanotaan että nyt riittää...)

Lukuhaasteetkaan eivät etene yhtään mihinkään ja silti haaveilen lukudiplomin suorittamisesta, kun hdcanis alkoi sellaista haastetta isännöidä. Pitäisi vain ensin malttaa keskittyä sen verran, että saisin valittua yhden luokkatason.

Poikani ääni

Chris Cleave: Poikani ääni

(Incendiary, 2005)

Gummerus 2012, 338s.

Suom. Irmeli Ruuska

Poikani ääni on miehensä ja pienen poikansa jalkapallo-otteluun tehdyssä terrori-iskussa menettäneen äidin kirje Osama bin Ladenille. Äiti toivoo, että kirje saisi Osaman lopettamaan ihmisten räjäyttelyn. Nainen (jonka nimi ei käy ilmi) kertoo rehellisesti elämästään ennen ja jälkeen terrori-iskun, eikä yritä maalata kenestäkään siloiteltua kuvaa. Vaikka nainen on kotonaan iskun tapahtuessa, hän loukkaantuu vakavasti kiiruhtaessaan etsimään miestään ja lastaan. Edessä on tuskallinen ja epätoivoinen yritys jatkaa elämää ilman rakkaimpiaan.

Jo alkuun nainen toteaa olevansa surkea kynäniekka ja teksti onkin kauttaaltaan puhekielistä, eikä kielioppisääntöjä ole liikoja noudatettu.Tyyli tuntuu sopivan kirjaan hyvin, mutta jokin tarinassa esti eläytymästä siihen. Pelkäsin nimittäin, että näin loppuraskaudesta hormonit pitäisivät huolen siitä, että itkeä vollotan silmät päästäni enkä päästä tuota meidän omaa 4v 3kk:n ikäistä poikaa silmistäni hetkeksikään, mutta toisin kävi. (Naisen poika oli siis juuri saman ikäinen, kirj.huom.) Alussa kyllä tuntui pahalta kertojan puolesta, mutta mitä pitemmälle luin, sitä enemmän ihmiset ärsyttivät minua. Ehkä syy oli siinä, miten kukaan kirjan keskeisistä hahmoista ei ollut järin mukava. Kertoja pettää miestään mm. terrori-iskun tapahtumahetkellä ja jättää toisinaan lapsen yksin kotiin nukkumaan lähtiessään pubiin etsimään panoseuraa. Jasper, mies jonka kanssa nainen touhuaa, menettää iskun jälkeen otteensa omasta elämästään ja ajautuu käyttämään kokaiinia. Jasperin naisystävä, Petra, taas on äärimmäisen urakeskeinen ja ensivaikutelmaltaan kylmä ihminen.

Vaikka itse en tähän kirjaan oikein ihastunutkaan, on pakko myöntää että Cleave kuvaa ihmismielen hajoamista erittäin todentuntuisesti. Tavasta, jolla nainen näkee milloin kenenkin syttyvän palamaan, tulee mieleen Rescue men Tommy Gavin. (Hyvä sarja, suosittelen.) Kirja jätti vähän hömelön olon, sillä odotin tältä järisyttävää tunnekuohua ja sydämeenkäyvää tarinaa.

Kirjan alkuperäiseen julkaisupäivään liittyy muuten erittäin ikävä sattuma, josta voi lukea mm. täältä Minnan blogista.

Tapaaminen Elämän kanssa

Cecelia Ahern: Tapaaminen Elämän kanssa

(The Time of My Life, 2011)

Gummerus 2012, 519s.

Suom. Terhi Leskinen

Fifty Shadesin jälkeen kaipasin jotakin kevyttä mutta laadukasta luettavaa. Cecelia Ahernin tyylistä olen tykännyt, joten Tapaaminen Elämän kanssa tuntui juuri sopivalta tähän väliin ja niin se kyllä olikin.

Lucy Silchesterin elämä on hyvin rutinoitunutta: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan. Välillä Lucy tapaa ystäviään, mutta kiiruhtaa noistakin tapaamisista mahdollisimman pian kotiin. Kotiin, jossa yksikään ystävä ei ole käynyt kylässä ja jonka vessan lamppu paloi jo pari vuotta sitten. Kaukana ovat ne ajat, kun Lucy asui avarassa loft-asunnossa elämänsä rakkauden kanssa, teki unelmiensa työtä ja matkusteli ympäri maailmaa. Jotakin tapahtui, mutta mitä, siitä ei Lucy ole kertonut kenellekään - hyvä jos myöntää totuutta itselleenkään.

Lucy alkaa saada kirjeitä Elämältään, joka ehdottaa tapaamista. Lucy yrittää viimeiseen asti vältellä kohtaamista, mutta luovuttaa viimein. Elämä osoittautuu melko nuoreksi mieheksi, jolla ei näytä menevän hyvin: mitä huonommin Lucylla menee, sitä huonommin Elämä voi. Muutoksia on tapahduttava ja niitähän tapahtuu, etenkin kun valehtelemaan taipuvaisen Lucyn on opeteltava puhumaan totta. Elämä nimittäin paljastaa yhden totuuden jokaista valhetta kohti.

Tämä oli nautinnollisen rentouttavaa luettavaa. Pidän siitä, miten Ahern osaa ujuttaa tarinoihinsa jonkin omituisen elementin (kuten tässä Elämän), joka lukijan on vain hyväksyttävä voidakseen heittäytyä tarinan vietäväksi. Kerronta on sulavaa ja dialogi nasevaa sekä hauskaa, eikä käännöstäkään voi moittia. Tapaaminen Elämän kanssa oli erinomaista lääkettä Fifty Shadesin jättämiin (henkisiin) haavoihin.

Ennustus

Hanna van der Steen: Ennustus

Karisto 2011, 405s.

Nukkumaanmenoaika on ollut meillä viime aikoina erityisen jännittävä, sillä iltasatuna on luettu Hanna van der Steenin Tähtisilmät-trilogian ensimmäistä osaa, Ennustusta. Alkuun luettiin/kuunneltiin maltillisesti yksi tai kaksi lukua illassa, mutta loppua kohti satuhetket alkoivat venyä koko ajan pidemmiksi kun sekä äiti että edelleen hereillä oleva isoveli halusivat edetä tarinassa vielä yhden (tai kolmen) luvun verran. Kirjan loppupuolella luvut tosin lyhenivätkin ihan parin sivun mittaisiksi, joten äkkiähän ne lukaisi.

Ennustus on hurmaavan täyteläinen fantasiakertomus Armadasta ja Elenasta, Tähtilinnan prinsessakaksosista, jotka on erotettu toisistaan heti syntymänsä jälkeen. Syynä tähän on ikiaikainen ennustus, jonka toteutuminen tuhoaisi koko Tähtilinnan valtakunnan ja sen asukkaat. Armadan kasvaessa Tähtilinnassa Elena viettää vaatimatonta elämää Suomessa, pienessä Pernaisten kylässä isoäitinään pitämänsä kuninkaallisen lastenhoitajan, Orvokin, kanssa. Varotoimista huolimatta Armadalle on selvinnyt siskon olemassaolo ja kuningasparin poistuessa Tähtilinnasta tämä päättää hankkia Elenan luokseen. Ennustuksethan ovat vain taikauskoisten höpinöitä, mitä niitä turhaan pelkäämään! Tyttöjen 13-vuotissyntymäpäivän lähestyessä linnan alta alkaa kuitenkin kantautua pelottavia karjahduksia ja lopulta edessä on jännittävä - joskin hyvin lyhyt - seikkailu.

Voi, minä pidin Ennustuksesta kovasti. Välillä ihan harmitti, että en lukenut tätä vain itsekseni, sillä olisin mielelläni lukenut paljon nopeampaan tahtiin. Toisaalta taas oli ihanaa, kun pojatkin (ainakin tuo 6-vuotias, joka ei malttanut nukahtaa kesken sadun) pääsivät uppoutumaan Tähtilinnan erikoiseen maailmaan. Juonellisesti Ennustus on melko perinteinen, mutta tapahtumaympäristö on kutkuttavan monipuolinen ja omalaatuinen. Tähtilinnassa asustelee mitä erikoisempia hahmoja: tsonttuja, karvamahakkaita, iikkiöitä, ällörulliaisia, pörkkejä jne. Oma suosikkini on kyllä Reino, Armadan yksisarvinen, joka on niin hellyttävän höpsö, eikä ollenkaan sellainen jylhä, ylväs ja jalo jollaisiksi yksisarviset perinteisesti kuvataan.

Tarina oli mielestäni sopivassa määrin jännittävä, ei ollenkaan liian pelottava iltasaduksikaan. Mielenkiinto pysyi yllä, vaikka vauhti aluksi tuntuikin vähän turhan junnaavalta. Vaikka Ennustuksen juonen olisi voinut mahduttaa huomattavasti vähempäänkin sivumäärään, olen iloinen ettei kirjaa ole liikoja tiivistetty. Fantasiamaan erikoisuuksien kuvaaminen teki Tähtilinnasta eloisan ja moniulotteisen, äärimmäisen mielenkiintoisen ja mielikuvitusta kutkuttavan.

Nyt luettavaksi on otettu trilogian toinen osa, Kirous, ja eiköhän viimeinenkin osa pääse iltasatukirjaksi, kunhan se ensin ilmestyy. :)

Fifty Shades, Sidottu

E.L. James: Fifty Shades, Sidottu

(Fifty Shades of Grey, 2011)

Otava, Seven pokkari 2012, 585s.

Suom. Riie Heikkilä

Olipa kerran kirja, jonka saavuttamaa suurta suosiota ei voinut olla huomaamatta. Olipa kerran myöskin Maija, joka kuvitteli tuon myyntitilastojen kärkeen syöksyvän kirjan olevan jonkin sortin eeppinen sukutarina, sellainen upea ja täyteläinen lukuromaani. Tämä kirja(sarja) täytyisi ehdottomasti lukea! Sitten Maijallekin valkeni, että itse asiassa paljon kohkattu Fifty Shades -trilogia onkin alunperin Twilightiin perustuvaa fanfictionia runsaalla SM-seksillä höystettynä. Tässä vaiheessa kirja tipahti lukulistalta ja kirjastosta tehdyn varauksenkin peruin mitä pikemmin.

Mutta sitten tuli syntymäpäivä ja yhdestä paketista paljastui nimenomaan tämä paljon puhuttu tekele. Myönnän, ettei ensireaktioni ollut aidon kiitollinen, mutta päätin sitten ottaa koko jutun huumorilla. Lahjakirjat minulla on aina tapana lukea ja kun sain vielä siskolta tuollaisen mainion, tässä tapauksesta humoristisesta otteesta muistuttavan, Jenna Karjalaisen tekemän kirjanmerkin, niin nehän olivat aika hyvä kombo.

"Tarkoittaako tämä sitä, että me rakastelemme tänä yönä?" Voi hyvä luoja. Sanoinko minä juuri äsken noin? Hänen suunsa loksahtaa hämmästyksestä auki, mutta hän toipuu sokista nopeasti.
"Ei, Anastasia, se ei merkitse sitä. Ensinnäkään minä en rakastele. Minä nain... lujaa -- "

Sidotun juonta ei ole monimutkaisuudella pilattu. Nuori, kokematon Anastasia Steele haastattelee koulun lehteen ystävänsä puolesta Grey Enterprisesin satumaisen rikasta, komeaa ja yllättävän nuorta johtajaa, Christian Greyta. Grey hullaantuu Anastasiaan välittömästi ja varsin pian pariskunta päätyykin harrastamaan kesyhköjä SM leikkejä. Christian on Anastasian ensimmäinen seksikumppani, mutta tietenkin tämä on (valtavalla peniksellä varustettu) armoitettu lahjakkuus sänkyhommissa ja Anastasia räjähtelee orgasmeissaan jatkuvalla syötöllä. Pelkästään Christianin milloin minkäkin harmaat silmät saavat Anastasian vatsalihakset jäykistymään, minkä ilmeisesti pitäisi olla merkki äärimmäisestä kiihottuneisuudesta, mutta sai lukijan epäilemään tytön kärsivän vatsavaivoista.

Anastasialla tuntuu olevan kaksi ystävää ylitse muiden: alitajunta ja sisäinen jumalatar. Nämä kaksi reagoivat kaikkiin Anastasian tekemisiin mm. hyppimällä tasajalkaa, juoksemalla karkuun, piiloutumalla sohvan alle, hyppäämällä seivästä (ihan totta, ajatella että joku on niiiiiiin seksikäs, että tekisi mieli hypätä seivästä! Ooooh!) jne. En voinut välttyä mielikuvalta, jossa alitajunta ja sisäinen jumalatar ovat kuin sarjakuvista tutut hyvä ja huono omatunto, jotka näin hengailemassa Anastasian olkapäillä.

Twilightit lukeneena - ja niistä pitäneenä - en todellakaan voinut olla huomaamatta yhtäläisyyksi Fifty Shadesin ja Meyerin luomien hahmojen välillä. Anastasia on mm. kömpelö ja huono syömään, hänen vanhempansa ovat eronneet ja äiti asuu uuden puolisonsa kanssa jossain lämpimässä paikassa (olikohan se tässä Kalifornia?). Christian on rikas, komea, rasittavan määräilevä ja holhoava, eikä kerro taustastaan järin mielellään. Hän on myös järjettömän mustasukkainen, eikä voi sietää Anastasian ystävää Josea, joka tosin toivoisi heidän välillään voivan olla jotain ystävyyttä enemmän. Lyhyesti sanoen yhtäläisyyksiä tuskin on edes yritetty peittää enempää kuin on ollut pakko.

Lukukokemuksena Sidottu ei ollut aivan niin tuskallinen kuin etukäteen pelkäsin. Käännös oli kelvollinen, joskin (alkuperäisen) tekstin kömpelyys ja yksinkertaisuus oli välillä  tuskastuttavaa. Erityisesti ärsyynnyin siihen sisäisestä jumalattaresta hokemiseen ja "ooh!":itteluun.  Hämmästyin sitä, etten löytänyt kirjasta mitään kantavaa juonta, jonka ympärille liiankin runsaat seksikohtaukset olisi kiedottu. Miltei kuudensadan sivun aikana huumorintaju joutui kyllä koville, mutta taisi se riittää. Jatko-osien perään en jäänyt haikailemaan, enkä oikein usko tämän fiiliksen muuttuvan. (Mutta ihan mielenkiinnosta mietin, että onkohan toinen osa sellainen, jossa Anastasia rypee surkeudessaan hänen ja Christianin eron jälkeen ja hakee lohtua Josen sylistä? Jos näin, onkohan Josella jokin erikoinen fetissi myös?)

Lopuksi linkku Aamuvirkun yksisarvisen blogiin, jossa on lueteltu enemmänkin Twilight-yhtäläisyyksiä. Sieltä löytyy myös linkkejä muutamaan arvosteluun.

Vielä lisäys: Kirjan luettuani en voi olla ihmettelemättä entistä enemmän sitä, mikä tästä kirjasta on tehnyt niin mielettömän sensaation? Pornoa löytyy kioskeilta ja jos ei sitä kehtaa ostaa, niin onhan Reginassakin erotiikkaa. (Oletan, että Reginaa edelleen julkaistaan.) Lukeminen on hyvä asia, mutta toivoisinpa vastaavaa menestystä laadukkaammalle kirjallisuudelle.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (juoniselostus)

John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. (Kirjoitin tästä lukioaikoina esseen, jota opettaja käytti myöhemmin esimerkkinä mallivastauksesta!) Tämä alunperin vuonna 1937 ilmestynyt ja sittemmin klassikon asemaan noussut alle sata sivuinen pienoisromaani on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin. Kirjan kantavina teemoina ovat muun muassa erilaisuus ja ystävyys, hyväksytyksi tuleminen. Samat aiheet puhuttavat vielä 75 vuotta myöhemmin.

Kirja kertoo George Miltonin ja Lennie Smallin, kahden työtä etsivän kiertolaisen tarinan.  Eletään suuren laman aikaa ja miehet ovat kovin onnekkaita löytäessään töitä maatilalta, Salinas Valleysta. Moni pitää Lennietä vajaaälyisenä ja kohtelee häntä tästä syystä huonosti, mutta todellisuudessa Lennien erilaisuus johtuukin tämän kyvystä keskustella hiirten kanssa. Lennielle hiiret ovat ystäviä tai vihollisia siinä missä ihmisetkin ja hänen on vaikea ymmärtää sitä, etteivät muut ihmiset tunnu edes huomaavan hiirten olemassaoloa, paitsi silloin kun nämä tunkeutuvat ruokakomeroihin etsimään syötävää.

Hiiret ovatkin kirjassa suuressa roolissa ja niiden muodostama monitahoinen yhteisö toimii ja käyttäytyy hyvin samaan tapaan kuin ihmiset. Näissä hiiriyhteisön elämää kuvaavissa osioissa näkyykin loistavasti Steinbeckin tarkkasilmäinen huumori: ihmisten arkiset toimintatavat näyttävät hiirten toistamina koomisilta ja epäloogisilta. Lisäksi hiirten joukosta on tunnistettavissa useita karikatyyreja historiallisista henkilöistä, muun muassa Abraham Lincolnista (Absalom Rolls-Royce) ja Albert Einsteinista (Albie Onestone). Lenniellä on hiirten joukossa muutama hyvä ystävä, joita hän pyrkii auttamaan parhaansa mukaan ja jotka puolestaan lohduttavat Lennietä tämän surressa omaa ulkopuolisuuttaan muiden työläisten joukossa.

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi elokuvaversioista on jätetty hiirten osuus kokonaan pois. Toisaalta ymmärrän, ettei tekniikka vielä alkuperäisen filmatisoinnin (1939) aikaan tehnyt mahdolliseksi uskottavien trikkikuvien lisäämistä elokuvaan, mutta uusintaversioon (1992) tämä olisi varmasti ollut jo mahdollista. Kirjalla ja elokuvaversioilla ei muutenkaan ole paljoa yhteistä, niin erilaisia ne ovat.

Vaikka George tekee parhaansa suojellakseen Lennietä muiden ilkeydeltä, Lennie joutuu maatilan pojan, Curleyn, silmätikuksi. Curley syyttää Lennietä ruokavarkaaksi erään hiirten ruokavarastolle tekemän suuren ryöstöretken jälkeen ja uhkaa jättää tämän palkatta, mikäli ruokaa edelleen katoaa. Maatilan emäntä yrittää saada Lennien tunnustamaan varkauden ahdistamalla tämän heinähankoa apunaan käyttäen nurkkaan tyhjässä tallissa. Onneksi Lennien apuun syöksyvät hänen hiiriystävänsä, jotka joukolla käyvät näykkimään emännän nilkkoja ja tämän on pakko jättää Lennie rauhaan.

Lennie pakenee maatilalta hiiret oppaanaan, sillä hän tietää ettei edes George saa muita uskomaan syyttömyyttään. Joentörmältä Lennie löytää luolan, jonne hän asettuu asumaan. Kiinnijäämisen pelossa Lennie ei uskalla juurikaan poistua luolasta, mutta ystävälliset hiiret tuovat hänelle ruokaa ja vettä sekä uutisia ulkomaailmasta. Kesän kuluessa kookas Lennie alkaa vähitellen kutistua ja syksyn tullen hän huomaa muuttuneensa hiireksi. Lennie muuttaa asumaan muiden hiirten joukkoon ja kokee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa samanlainen kuin muut.

Hiiriä ja ihmisiä on lyhyesti sanoen upea ja äärimmäisen puhutteleva teos, josta löytää jotakin uutta jokaisella lukukerralla.

Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Otava 2012, 336s.

Viime kesänä luin melko tiiviiseen tahtiin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viisi ensimmäistä osaa. Kolmesta ensimmäisestä pidin valtavan paljon, seuraavat kaksi jättivät tympeän olon, kun suosikkihahmoni Anna Tuomi jäi niin vähälle huomiolle uusien henkilöiden vallatessa tilaa itselleen. Hietakehdon olin ajatellut lukea vasta joskus pitkän ajan kuluttua, mutta kun se niin kauniisti minua kutsui kirjaston uutuushyllystä, niin nappasin mukaani ja luin.

Parin edellisen kirjan perusteella osasin asennoitua siihen, ettei Anna Tuomi perheineen ole muita suuremmassa roolissa. (Vähän niin kuin kai Salatuissa elämissä nykyään: tuskin on Taalasmaan Seppo enää niitä seuratuimpia hahmoja. Tai mistä minä tiedän, kun en ole muutamaan vuoteen sarjaa seurannut, mutta olettaisin näin...) Ennakkoasenne näköjään vaikutti paljon, sillä tällä kertaa en harmistunut kirjan lukuisista muista henkilöistä, vaan osasin keskittyä hyvästä kirjasta nauttimiseen.

Kähkösen kerronta on niin sulavaa ja vaivatonta, että kirjan tapahtumiin on helppo heittäytyä mukaan. Hietakehdossa kuvataan muutamaa vuoden 1943 elokuista päivää Selma Kelon huvilalla, Kesäkalliossa. Huvilalla ovat kesää viettäneet - ahkerasti uurastaen - monet aiemmista kirjoista tutut henkilöt. Aikuiset yrittävät edes hetkittäin nauttia kauniista kesästä, vaikka sota ja kaikki muut huolet ovat jatkuvasti mielessä. Lapset viettävät näennäisesti leppoisaa kesää, mutta sota on monin tavoin mukana leikeissä.

Hietakehdosta voisi kertoa pitkät pätkät, sillä henkilöitä on paljon ja jokaiselle tapahtuu jotakin. Mutta en halua, sillä liika tieto pilaisi lukemisenilon muilta. Pidin tästä kirjasta paljon, enkä varmasti ole ainoa, joka jää odottelemaan mahdollista jatkoa.

Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)

Jipii, meidän pöytäkone toimii taas! :) Selvisimme pelkällä näppiksen uusimisella taannoisesta mukillinen kahvia tietokonepöydälle -episodista ja pääsen pitkästä aikaa päivittämään blogia. Onneksi muiden blogien seuraaminen onnistuu iPadilla hyvin, mutta ei sillä jaksa alkaa pidempiä juttuja naputtelemaan.

 Katja Kettu: Kätilö

WSOY Äänikirjat 2011

Kesto: 10h 20min

Lukija: Eija Ahvo

Katja Ketun Kätilö meinasi jo jäädä minulta kokonaan lukematta. (Niin kuin se jäikin, koska nyt kuuntelin sen.) Pistin sen varaukseen ennen viime joulua ja sain kirjan käsiini joskus loppukeväällä, mutta en sitten päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Luin väkisin eteenpäin, kunnes myönsin, etten tajunnut lukemastani mitään. Vein kirjan takaisin kirjastoon ja päätin odottaa parempaa lukuhetkeä.

Jokin aika sitten kyselin kirjabloggaajakollegoilta vinkkejä laadukkaista kotimaisista äänikirjoista ja muiden ohella tämä Kätilö sai kehuja. Sattumalta se oli kirjastossa paikalla, joten ei muuta kuin äänikirja kotiin, kuulokkeet korville, virkkuuprojekti syliin ja kuuntelemaan.

Onneksi sain aloittaa kuuntelemisen ihan omassa rauhassa. Talon miesväki oli jälleen kerran omilla reissuillaan ja sain syventyä kirjan kuunteluun yhdeltä istumalta kolmen levyn verran. Kirjan henkilöt ehtivät siinä ajassa tulla tutuiksi, samoin kieli. Ahvon ääni sopi tähän tarinaan kuin nakutettu, lisäksi hän eläytyi lukemaansa juuri sopivasti - ei liikaa, ei liian vähän.

Kätilö, Villisilmä, on kyläläisten välttelemä vanhapiika, joka on päätynyt kätilöksi vähän vahingossa. Eräässä synnytyksessä avustaessaan Villisilmä tapaa saksalaisen upseerin Johan (Johannes) Angelhurstin ja rakastuu hetkessä. Eletään jatko- ja Lapin sodan aikaa ja Villisilmä hankkiutuu töihin saksalaisten leiriin ollakseen lähellä Johannesta.

Tarina on rankka, raskas, karu. Kieli on ronskia ja rajua, välillä tuntui että vähän liikaakin lueteltiin nimittelysanoja yms. Kielenkäyttöönkin kuitenkin tottui ja turtui jossain määrin niin, että pystyin keskittymään Villisilmän ja Johanneksen tarinaan.

Kokonaisuutena Kätilöstä jäi ristiriitainen olo. Ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja on monelle ollut huikea kokemus. Samaan aikaan ymmärrän myös ne vastakkaiset mielipiteet vallan mainiosti. Itse jäin sinne keskivaiheille: hieno kirja, joka herätti monenlaisia tunteita. Minulle Kätilön kuunteleminen oli tavallaan vaikeaa siksi, että vasta muutama kuukausi sitten kuulin meidän mummun työskennelleen sota-aikaan saksalaisten palveluksessa. Väistämättä tulin miettineeksi, joutuiko mummukin näkemään samoja asioita kuin Kätilö, vai selvisikö vähemmällä? Toivon, että selvisi.

Minulle Kätilö on kirja, jonka haluan samaan aikaan muistaa pitkään ja unohtaa mahdollisimman pian. Sitä voitaneen pitää vahvan kirjan merkkinä.