Hymy & Siskot

Raina Telgemeier: Hymy & Siskot
(Smile, 2010 & Sisters,2014)
Twinsy 2015 & 2016
Suom. Suvi Clarke

Luin joulukuussa Raina Telgemeierin sarjakuvan Ghosts, johon vähän petyin. Tykkäsin kuitenkin Telgemeierin piirrostyylistä sen verran paljon, että kun kirjastossa huomasin näiden kahden albumin olemassaolon, halusin nekin lukea. 

Kansikuvista sitä ei huomaa, mutta näissäkin sisältö on laadukasta. Hymyssä kerrataan Rainan hampaiden oikomishoitoja. Alunperin pienestä purentavian korjaamisesta tulee monimutkainen ja kivulias operaatio, kun Raina kompastuu ja kaksi etuhammasta vaurioituu pahoin. Tietysti hammasraudat isketään suuhun juuri teini-iän alkaessa, jolloin ihastukselle ei oikein uskalla puhua ja rautojen kanssa ei tee mieli hymyilläkään.

Siskot taas sijoittuu muutamia vuosia myöhempään ajankohtaan. Rainan äiti ja sisarukset (Raina mukaan lukien siis) lähtevät viikon kestävälle ajomatkalle sukuloimaan isän lentäessä myöhemmin perässä. Pitkä ajomatka jo sinänsä on koettelemus, mutta paluumatkalla auto hajoaa ja lapset tajuavat vanhempiensa olevan eron partaalla.

Tälläkin kertaa täytyy todeta piirrosjäljen olevan loppuunsa hiottua ja laadukasta. Myös tarinoista pidin. Mutta herttinen sentään, kuka kumma on valinnut (ainakin näihin suomennoksiin) fontiksi Comic Sansin?! Onhan se toki suunniteltukin näyttämään käsin tekstatun näköiseltä ja sarjakuviin sinänsä sopivaksi, mutta jos jopa kaltaiseni ummikko tietää ettei yksikään arvonsa tunteva taho kyseistä fonttia käytä, niin kuinka se on päätynyt valmiiseen kirjaan asti?

Että ihan kivoja sarjakuvia, mutta häiritsevä fontti.

Jupiterin kuut

Alice Munro: Jupiterin kuut
(The Moons of Jupiter, 1982)
Tammi 2017, 317s.
Suom. Kristiina Rikman

Alice Munron novelleissa parasta on aitous. Jupiterin kuut -kokoelman 11 novellin henkilöt ovat niin todentuntuisia, että välillä sitä unohtaa lukevansa fiktiota. Näiden novelleiden päähenkilöt ovat naisia, enimmäkseen jo kypsempään ikään ehtineitä (millä tarkoitan jotakin epämääräistä ikähaarukkaa 35-vuotiaasta vanhukseen), jotka kukin ovat kohdanneet rakkauden. Mutta tokikaan kyseessä ei ole mikään kliseisen onnellisten rakkauksien kokoelma, vaan rakkaus on ollut kullekin omanlaisensa kokemus. Kuten takakannessakin todetaan:

On järkevää rakkautta, joka tekee järkeviä valintoja.
Ja sitten on rakkautta, joka on kaikkea muutakuin järkevää. Sitä ilman ei kukaan halua jäädä.
Vaikka eihän rakkaus onnea takaa.

Pidin kaikista novelleista, enkä pysty valitsemaan yhtä (tai edes kolmea) suosikkia. Mainitsen nyt silti, että salasuhdetta kolmannen osapuolen näkökulmasta kuvaava Onnettomuus on erikoisen hyvä. Se on kutkuttava ja surullinen, eikä lopusta oikein tiedä, oliko se onnellinen vai ei. Samoin Rouva Cross ja rouva Kidd on epämääräisen lohdullinen kertomus ikääntymisestä, ystävyydesta ja sen muutoksista, auttamishalustakin.

Niin. Munron novellit ovat lajinsa aatelia, eikä Kristiina Rikmanin taidokkaassa suomennoksessa ole kerta kaikkiaan mitään moitittavaa. Tätä on laadukas kirjallisuus.


#novellihaaste + 11 novellia

Keskittymisvaikeuksia

Kevät on monella tapaa ihanaa aikaa. Rakastan lisääntyvää valoa, vähitellen (tai oikeastaan aaltoillen) lisääntyvää lämpöä ja lintujen pontevaa kevätlaulantaa. Luonnollisesti myös kevään uudet kirjat ovat sydäntäni lähellä. Tänä keväänä mielenkiintoista luettavaa on osunut kohdalle sen verran ryminällä, että en osaa keskittyä oikein minkään lukemiseen! Aloitan kirjaa ja nautinkin siitä, mutta samaan aikaan pitäisi saada lukea paria - tai kymmentä - muutakin kirjaa.

Tällä hetkellä luen kuvassa näkyviä kirjoja. Koska kuva on sumuinen, voin vielä listata ne kaikki:

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha
Liian pitkän tauon jälkeen halusin kuulla, mitä Kallioniemen väelle kuuluu. Välirauhahan siellä ja Kalle itse muonitushommissa armeijassa.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Ai että, miten tasokasta fantasiaa! Ei sillä että olisin genren asiantuntija, mutta tässä on kyllä aivan mahtava ote.

Laukku täynnä maagisia olentoja: Koe Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan taika
Katsottiin elokuva jokin aika sitten ja tähän kirjaan on koottu kaikkea kiinnostavaa nippelitietoa ja tietysti runsaasti kuvia.

Bandi: Syytös
Tiettävästi ensimmäinen Pohjois-Koreassa edelleen asuvan kirjailijan teos, joka on julkaistu maan ulkopuolella. Monella tavalla kutkuttava asetelma.

Jenni Sarras: Tavarataidot
No kun tosiaan on tätä tavaraa. Jospa tästä taas jotakin inspiraatiota tai edes uutta näkökulmaa asiaan.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
Miten jatkuu elämä Lilan häiden jälkeen?

Michael Moore: Here Comes Trouble
Mielipiteitä jakavan dokumentaristin muisteloita. Hyvin mielenkiintoista.

David Walliams: Camp David
No yllättäen Walliamsin juttuja omasta elämästään. Viihdyttävää, mutta ei väkisin vitsikkääksi väännettyä tekstiä.

Johanna Venho: Yhtä juhlaa
Omppu bloggasi tästä joku aika sitten ja oli ihan oikeassa: löydän tästä paljon samastumiskohtia. Todella paljon.

Alice Munro: Jupiterin kuut
Nautin näistä Munron novelleista suuresti. Aitoa elämän tuntua.

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset jumalolennot
Pidän sekä Egerkransin kuvituksista, että pohjoismaisesta jumaltarustosta, joten tietysti tämä on pakko lukea heti. Kuten kaikki nämä muutkin kirjat...


Eli oikeastaan halusin blogata ihan siksi, että jos blogiini ei hetkeen uutta postausta tulisikaan, se ei johdu siitä, ettenkö lukisi.

Paris for One and Other Stories

Jojo Moyes: Paris for One and Other Stories
Penguin Random House 2017, 323s.

Olin kaivannut jotakin kevyttä mutta laadukasta luettavaa jo jonkin aikaa, kun sain kirjastosta tämän Jojo Moyesin novellikokoelman Paris for One and Other Stories. Kirjassa on 11 novellia, joista ensimmäinen (niminovelli Paris for One) on sen verran pitkä, että menisi hyvin pienoisromaanista.

En ole hetkeen lukenut mitään englanniksi, mutta Moyesin sanasto on sen verran perustasoa, että varsin vaivattomasti pääsin sopivaan lukuvireeseen. Kaikissa tarinoissa parisuhde ja/tai rakkaus tai niiden puuttuminen on se keskeinen teema, kuten oletinkin.

Paris for One kertoo  Nellistä, joka on ostanut itselleen ja poikaystävälleen Petelle viikonloppureissun Pariisiin. Pete ei kuitenkaan saavu juna-asemalle ajoissa, vaan ilmoittaa olevansa liian kiireinen töissä. Arka, kaiken etukäteen suunnitteleva Nell haluaisi palata saman tien takaisin - varsinkin kun pienessä motellissakin on tapahtunut moka ja Nellin varaama huone on tuplabuukattu - mutta lipun vaihtaminen toiseen tulisi liian kalliiksi. Kaiken rohkeutensa keräten ja plus-miinus -listoja kyhäten Nell päättää kuitenkin antaa Pariisille mahdollisuuden ja totta kai se kannattaa.

Honeymoon in Paris on hieman Kate Mortonin tyylinen, kahdessa ajassa kulkeva tarina. Nykyajan Pariisissa äkkirakastunut ja pika-avioliiton solminut pariskunta viettää lyhennettyä, viiden päivän mittaista kuherruskuukauttaan, mutta tuoreen aviomiehen työkuviot tuntuvat sotkevan kaikki suunnitelmat. Reilut sata vuotta aiemmin lahjakas taidemaalari ja hänen nuorikkonsa nauttivat toisistaan, vaikka rahavaikeuksia riittääkin. Pian nuori vaimo kuitenkin ahdistuu miehensä mahdollisesta menneisyydestä: ehkä hänellä onkin ollut jo lukuisia suhteita aiempien malliensa kanssa ja hänkin on vain ohimenevä ihastus. Nämä kaksi tarinaa nivoutuvat toisiinsa ihan tyylikkäästi.

Kokoelma on helppoa luettavaa, viihdyttävää ja juuri niin kevyttä, kuin toivoinkin. 11 tarinaa oli silti ihan riittävä määrä yhtä kirjaa varten, sillä yksikin lisää olisi varmasti alkanut jo vähän puuduttaa.

#novellihaaste +11 novellia

Herra Gummi ja kirsikkapuu

Andy Stanton: Herra Gummi ja kirsikkapuu
S&S 2017, 250s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: David Tazzyman

Uusimmassa Herra Gummissa valtaosa Lamonen-Pulin asukkaista joutuu ikivanhassa kirsikkapuussa asuvan vähintään yhtä ikivanhan Runtun lumoihin. Pikkukaupunkilaisten lähes uskonnollinen hurmostila peittää alleen kaiken muun ja Pollylla ja Allan Raatalilla (sähkölihaksilla varustetulla pipariukolla) on kova työ asioiden palauttamisessa entisille raiteille. Eihän siellä puussa mitään Runttua ole, vaan ällöiljettävän ilkeä Herra Gummi vain, jolla on jälleen julmia hyötymissuunnitelmia mielessään.

Edellistä Gummia lukiessa minua harmitti se, että jouduin lukea kirjan yksin, kun lukutaitoiset lapset olivat sen menneet lukemaan ihan omin päin. Kirsikkapuuhun kielsin jyrkästi koskemasta ilman minua, mutta tämä omaksi iloksi tekemäni sääntö taisi olla väärä. Ne samaiset lukutaitoiset lapset eivät nimittäin ole tämän vuoden puolella olleet kovin kiinnostuneita äidin lukemista iltasaduista, vaan lukevat mieluummin itse. Luultavasti he olisivat itse lukeneet tämän moneen kertaan siinä ajassa, joka meiltä kului kirjan lukemiseen yhdessä. Merkittäköön muistiin itselleni sellainen itsestäänselvyys, että mikäli lapsi haluaa lukea kirjan itse omaan tahtiinsa, anna ihmeessä lukea.

Herra Gummi ja kirsikkapuu on etenkin lopustaan vähän hämy, mutta sinänsä sarjan henkeä edelleen oivasti toteuttava teos. Pidin siitä, ettei tässä ollut ainakaan yhtä paljon läski-puhetta kuin parissa edellisessä kirjassa on ollut. Tykkäsin myös kovasti Jaakko-koirasta, jolla olisi saanut olla isompikin rooli tarinassa.

Mikäli seuraavan Gummin ilmestyessä lapset itse ehdottavat sitä iltasatulukemiseksi, aion kyllä ottaa lukemiselle tiiviimmän aikataulun. Jos tämänkään mittainen kirja venyy useammalle viikolle (kuten tämän kanssa ikävä kyllä kävi), ei se tarinan vinkeys ja tunnelma pysy yllä tarpeeksi hyvin.

Elukat

Roald Dahl: Elukat
(Dirty Beasts, 1983)
Art House 2017, 55s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Quentin Blake

Viimeinkin Roald Dahlin ällö-kamalia elukkarunoja voi lukea myös suomeksi! Alunperin 80-luvun alussa ilmestyneen ohkaisen kirjan 9 runoa on lystikkäästi kääntänyt Tuomas Nevanlinna. En malttanut odottaa tämän kanssa, että olisin saanut kaikki lapset kuuntelemaan, vaan ahnehdin painotuoreen runokirjan ihan itsekseni.

Kuten kansikuvasta - ja Dahlin tyylistä ylipäätään - voi päätellä, runot eivät ole mitään pörröisten eläinystävien ylistystä. Sika ei kölli tyytyväisenä pahnoillaan, vaan syö isäntänsä, jotta ei itse päätyisi ruokapöytään. Krokotiili ja leijona eivät nekään jää turvallisen välimatkan päähän, vaan hotkivat kitoihinsa ties ketä. Skorpioni ujuttautuu erään lapsen peiton alle ja lentävä lehmä kakkii arvostelijan päähän.

Käännöstä jo ehdinkin kehua, mutta kyllä tämän jälkeen olisi erikoisen mielenkiintoista tutustua myös niihin alkukielisiin runoihin. Esimerkiksi Murkkukarhu-runon lellityllä pojalla tuskin alkuperäisessä runossa on pleikkaa, dronea, leijulautaa tai taulu-telkkaria. Mitähän ylellisyyksiä Dahl tähän alunperin riimitteli?

Blaken kuvitus on tietysti onnistunut, ainakin näin hänen tyylistään pitävän ihmisen näkökulmasta. Erityiskehuja annan vielä siitä, että kirjan kuvitus on värillinen.

Maaliskuun lyhyet

Ahndongshik: Lindbergh 2
Sangatsu Manga 2016, 189s.
Suom. Juha Mylläri

Lindbergh-sarjan osissa kaksi ja kolme Knit saa nähdä ja kokea vauhdikkaita juttuja. Sharkista paljastuu epämiellyttäviä puolia, eikä Knit ole ollenkaan varma voiko tähän enää luottaa tai haluaako hän ylipäätään olla tekemisissä koko miehen kanssa. (Aivan kuin hänellä olisi edes mahdollisuuksia...) Kaikkien yllätykseksi Knit pääsee opettelemaan Lindberghillä lentämistä ja osallistua jopa maineikkaisiin lentokilpailuihin.

Ahndongshik: Lindbergh 3
Sangatsu Manga 2017, 190s.
Suom. Juha Mylläri

En millään haluaisi tunnustaa, ettei manga ehkä koskaan muutu sellaiseksi lajiksi, jota ymmärtäisin tai josta nauttisin valtavasti. Tämän sarjan kuvitus on ihan mukiinmenevää, mutta etenkin vauhdikkaimmissa kohtauksissa, kuten taisteluissa, sivut ovat niin täynnä kaikkea mahdollista, että kokonaisuus on auttamatta melko sotkuinen.

Hahmot eivät vielä kolmenkaan kirjan perusteella ole käyneet järin tutuiksi ja kumma kyllä etenkin Knit itse vaikuttaa hämmentävän värittömältä ja mitäänsanomattomalta hahmolta.

No, joka tapauksessa aion lukea sarjan loppuun. Kahdeksanosainen sarja on ihan kohtuullinen luettava, vaikka en mitenkään ääri-ihastunut olekaan.

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo
NE, Kuukautiskirja
Karisto 2017, 167s.

Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon tietokirja kuukautisista on mielenkiintoinen, mutta ehkä hivenen liian kevyt. Teoksessa on sekä biologista faktatietoa että runsaasti "käyttäjäkokemuksia" kuukautisista.

Varsinaista uutta tietoa en kirjasta saanut, mutta yllätyin kyllä karvaasti siitä, että keskimäärin naisella ehtii olla elämänsä aikana 450 kuukautiset, jotka kestävät yhteensä noin 37,5 vuotta. Se on järkyttävän kauan.

Pidin tekstin suorasukaisuudesta, joka ei kuitenkaan tuntunut liioitellulta. NE sopii mainiosti luettavaksi kaikille niille, joilla on/on joskus ollut kuukautiset, sekä niille, joilla ei ole.

Erityismaininnan ansaitsee tämä:

Kuinka monta kuukautisista kärsivää naista tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

- Yksi. Ja tiedättekö miksi? Kun kukaan tässä talossa ei tee mitään! Saisin istua kolme päivää pimeässä ennen kuin kukaan huomaisi että lamppu on palanut! Ja varalamppua ei tietenkään ole. Täällä ei tehdä yhtään mitään! Tiskit tiskaamatta! Roskat viemättä! Minunko tässä kaikki pitäisi tehdä? Juuri niin, minun! Siksi yksi.

Yllä oleva kolahti ehkä eniten siksi, että olin juuri aiemmin päivällä tehnyt lapsille listan kotitöistä (aika pitkä, sellainen tiivis A4), jotta he tajuaisivat, kuinka paljon kotihommia on ja voisimme keskustella siitä, kuka ne yleensä tekee ja ketkä kaikki voisivat niihin osallistua...

Kuukautisverellä tehdystä taiteesta en muuten innostu ollenkaan. Minun mielestäni kuukautisveri (kuten muutkaan ruumiin eritteet ja nesteet) eivät ole salonkikelpoisia taidemateriaaleja.

Aimée de Jongh: The Return of the Honey Buzzard
SelfMadeHero 2016, 160s.
Englanniksi kääntänyt Michele Hutchinson

The Return of the Honey Buzzard on tarina huonosti menestyvää antikvariaattia pitävästä miehestä, joka näkee niin sanotusti aitiopaikalta kuinka nainen jättäytyy tahallaan junan alle. Onnettomuus avaa sellaisia muistin ovia, joita mies ei ole kenties vuosiin edes ajatellut. Mies käy uudelleen läpi lapsuutensa parhaan ystävänsä muuttumisen ja kuoleman.

Pidin sekä tarinasta että kuvituksesta, mutta olisin halunnut viipyä tarinassa pitempäänkin. Ehkä hieman hitaampi tahti ja pitemmät takaumat olisivat olleet eduksi.

Kirsti Kuronen: Pönttö
Karisto 2017, 85s.

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti entien
          pelkään aikuiseksi tulemista.

Kirsti Kurosen uusi nuorille suunnattu Pönttö-niminen säeromaani - kuten takakannessa määritellään - on nopealukuinen kertomus Lunan ylioppilaskeväästä. Tai oikeastaan aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta Lunan kuvaama ajanjakso yltää hieman pidemmälle taakse päin.

Kirjoitukset ovat ohi, eikä Luna tunne oloaan oikeanlaiseksi. Hän ei osaa nähdä itseään yliopistossa tai reilaamassa, vaan lähinnä häntä kiinnostaisi valokuvaaminen. Takana on inhottava kokemus entisen poikaystävän kanssa, eikä sekään helpota Lunan oloa.

Tekstin vahvuutena näen sen, kuinka vähillä sanoilla Kuronen kuvaa isoja tunnelmia ja kipeitä, universaalejakin ajatuksia omasta ulkopuolisuudesta tai muottiin sopimattomuudesta. Tykkäsin.

oho, kevät jo meni ja vuokot
poikaset lensivät pöntöstä
harmi etten huomannut
taas töihin töihin töihin kotiin töihin
ensi vuonna uudet vuokot
ja tiaisenrääpäleet