Kodittomien kaupunki

 

Annika Luther: Kodittomien kaupunki
Teos & Söderströms 2011, 237s.
Suom. Asko Sahlberg

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki oli meillä lukupiirikirjana ja täytyy sanoa, että ilman tuota lukupiiristatusta olisin kyllä jättänyt tämän kesken.

15-voutias Lilja asuu perheensä kanssa Jyväskylässä. Eletään vuotta 2050 ja vedenpinta on noussut niin paljon, että esimerkiksi Helsinki on pääosin veden alla. Asiat ovat muuttuneet monin tavoin, eikä esimerkiksi matkustelu ole ollenkaan yhtä näppärää - tai edes luvallista - kuten nykyään (jopa koronatilanteeseen verrattuna siis). Lilja on täysin kypsynyt Jyväskylään ja hän hinkuu kovasti Helsinkiin, jossa tiettävästi asuu myös isän sisko, Sassa. Lilja saa vahingossa tietää salaisuuden, jonka voimalla hän karkaa kotoa ja päätyy lopulta Helsinkiin, jota asuttavat lähinnä intialaislähtöiset ihmiset.

No.
Odotin jännittävää seikkailua ja kutkuttavaa kurkistusta vedenalaiseen Helsinkiin.
Tulin kuitenkin lukeneeksi puuduttavan tarinan kiukuttelevasta teinistä asenteiltaan ja tietotasoltaan pahasti taantuneessa maailmassa, jossa ihmisiin viitataan muun muassa sanoilla mutanaama, vinosilmä ja läski.

Lilja on hahmona niiiiiiin ärsyttävä, että olisin toivonut hänen edes jollakin tavalla kehittyvän tarinan edetessä. Jos hän kehittyi, se jäi minun ärtymykseltäni huomaamatta. Sassa-tädin kohtalo on järkyttävä! Ei se, millaista elämää hän viettää, vaan miksi hänen elämänsä on sellaiseksi muotoutunut. Syy tulee hyvin selväksi, mutta se sivuutetaan kylmästi ja omanapaisesti.

Sitten on vielä kirjan prologi, joka ei tuntunut liittyvän yhtään mitenkään yhtään mihinkään.

En tiedä, onko kirja päässyt vanhentumaan harvinaisen nopeasti tai onko käännöksessä tapahtunut jotakin ikävää, mutta tällaisenan Kodittomien kaupunki oli oikeasti erittäin hämmentävä ja häiritsevä lukukokemus.

Kimiko Does Cancer

 

Kimiko Tobimatsu: Kimiko Does Cancer
Arsenal Pulp Press 2020, 101s.
Kuvitus: Keet Geniza

Kimiko Tobimatsu on 25-vuotias, kun hän löytää rinnastaan kyhmyn. Hyvin nopeasti selviää, että kyseessä on syöpä, oikeanlaisesta hoidosta neuvotellaan hieman pidempään. Tobimatsu kuvaa tuntemuksiaan siitä, millaista on olla nuori queer syöpäpotilas ja myöhemmin toipilas, kun vertaistukiryhmästäkään ei tunnu löytyvän saman kokeneita. 

Keet Genizan kuvitus on miellyttävää ja tunnelmaltaan aiheeseen sopivan kalseaa.

Olisin kaivannut tarinaan enemmän syvyyttä, enemmän pohdintoja ja varsinkin tunnepuolta. Tobimatsu tosin sivuaa hieman sitä, että hänen perheessään tunteita ei ole koskaan liiemmin näytetty, mutta siihenkin nähden tarina jää tunteiden osalta harmillisen latteaksi.

Gender Queer

 

Maia Kobabe: Gender Queer
Oni Press 2019, 240s.

 

Maia Kobaben Gender Queer on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Kobabe kertoo siitä, kuinka lopulta ymmärsi olevansa ei-binäärinen aseksuaali ja siitä, miltä tuntui kertoa asiasta muille. Oman huomionsa saavat persoonapronominit, jotka englanninkielessä ovat sukupuolisidonnaisia, jolloin kumpikaan hän-muoto ei tunnu sopivalta. 

Kobaben lapsuudenperhe vaikuttaa mielettömän ihanalta: he ovat suvaitsevaisia, avoimia ja rakastavia, eivätkä ole jämähtäneet perinteisiin sukupuolirooleihin. Tietenkään Maia Kobaben tuska ja ahdistus oman kehon kanssa ei ole pientä tai nopeasti ohimenevää, mutta ainakin hänellä on perhe tukenaan.

Minulle Gender Queer oli silmiä avaavaa luettavaa. Kun itse on suurin piirtein aina ollut sinut oman sukupuolensa (ja enimmäkseen kroppansakin) kanssa, ei ole todellakaan tarvinnut käydä läpi samanlaisia asioita kuin Kobaben. Piirrosjälki on selkeää ja kaunista, väritys on pääasiassa maltillista.

Poikkeustila 2020

 

Hanna Weselius & Hannamari Shakya:
Poikkeustila 2020
S&S 2021, 295s.

Poikkeustila 2020 dokumentoi sitä vajaan kolmen kuukauden ajanjaksoa viime keväältä, kun Suomi oli poikkeustilassa koronan takia. Kirjaan on koottu 160 valokuvaajan tuona aikana ottamia kuvia, sekä Hanna Weseliuksen päiväkirjamerkintöjä. Kuvia voi ihailla myös täällä.

Kirja on hieno, kaunis ja koskettava, mutta se herättää myös katkeransuloisia ajatuksia: vähänpä viime keväänä osattiin kuvitella, että koronatilanne jatkuisi - ja pahentuisi - vuoden mittaan ja monesta poikkeusjärjestelystä muodostuisi uusi normaali tapa. 

Vaikka oma viime kevääni oli hyvin erilainen kuin kirjassa kuvattu (kävin töissä, kunnes oli pakko jäädä lomille ennen työsopimuksen päättymistä; tuskailin lasten etäkoulujuttujen kanssa, enkä todellakaan ehtinyt tapailla kavereita normaalia enempää) samaistumispintaa löytyy silti. 

Poikkeustila 2020 on hieno ja puhutteleva teos. Kunpa tällaisesta aiheesta ei kehittyisi uutta vuosikirjasarjaa, vaan pääsisimme elämään vähemmän rajatusti mutta edelleen turvallisesti. Jos nyt ei kovin pian, niin vaikka jo vuoden kuluttua...

Kadonneet

 

Hannu Leimu: Kadonneet
Like 2021, 155s.

Luen mielelläni sarjakuvia ja varsinkin sarjakuvaromaaneja. Niitä vain julkaistaan Suomessa harmillisen vähän, etenkin sellaisia, joissa ei olisi supersankareita, joista en jaksa innostua. Ilahduinkin todella paljon, kun huomasin syyspuolella Liken kevätkatalogissa tämän Hannu Leimun Kadonneet-albumin. 

Kadonneet sijoittuu johonkin vaihtoehtoiseen versioon nykyajasta. Jonkinlainen sota (sisällissota? koko maailman?) on runnellut pahasti ainakin Suomea, jonka rannikolla isä vaeltaa poikansa kanssa etsimässä ihmiskauppiaiden ryöstämää vaimoaan. 

Olisin ihan hirveästi halunnut pitää enemmän tästä sarjakuvasta! Harmi kyllä petyin siihen, kuinka ohut tausta tarinalla tuntui olevan ja siihen, miten tapahtumat etenevät liian suoraviivaisesti ja jopa helposti ennalta-arvattavaa loppua kohti. Lisäksi etenkin isän ja ehkä noin 12-vuotiaan pojan välinen dialogi tuntui epäuskottavalta. Tietysti lapsikin kykenee syvälliseen keskusteluun, mutta silti... Piirrostyylikin vaati totuttelua, koska kannen perusteella odotin neliväripainatusta tai edes pehmeämpää ilmaisua, mutta Leimun teos onkin toteutettu melko teräväviivaisella tyylillä, mustavalkoisena.

Vaikka Kadonneet olikin minulle pettymys, kirjasta näkee sitä tehdyn pitkään, huolella ja kiistattomalla piirrostaidolla. Erityisesti pidin siitä, että kirjan alussa isä ja poika liikkuvat tässä nykyisen kotikaupunkini keskustassa, jonka tunnistaa samaksi vaivatta. (Joskin tässäkin minua harmitti, ettei kirjastosta näkynyt edes nurkkaa, vaikka kaksikko kulki aivan sen kulmilla...)

Pure mua

 

Terhi Tarkiainen: Pure mua
Tammi 2018, 403s.

Nyt en edes muista kenen suosituksesta tulin joskus hankkineeksi tämän Terhi Tarkiaisen Pure mua:n omaan hyllyyn, mutta työkaverin kehujen myötä oli pakko viimeinkin tarttua kirjaan ja lukea se.
Kannatti!

Anna täyttää 30 ja saa vanhemmiltaan lahjaksi vampyyrin. Sellaisen tosi komean, nahkahousuisen ja kovin kuumottavan. Vampyyrin emäntänä Annalla olisi täysi oikeus tehdä/teettää vampyyrilla mitä vain mieleen tulee, mutta Annaa ajatus toisen ihmisen hyväksikäyttämisestä ei oikein sytytä. Gradukin on sitä paitsi vaiheessa, ollut jo useamman vuoden.

Kuvittelin Tarkiaisen tarjoilevan pehmopornoista vampyyriromantiikkaa kotimaan maisemissa, mutta tämähän olikin paljon enemmän! Paitsi sitä seksipuolta oli kyllä vähän, että sitä jos kaipaatte, niin Sookie Stackhouse vastannee enemmän tarpeisiinne. Tietenkään Pure mua ei uppoa näpsästi mihinkään valmiiseen genreen, mutta tässä on ainakin toimintaa, jännitystä ja huumoria. Varsinkin sitä huumoria, joka on hilpeän synkkää ja kuivakkaa.

Ja tämä Tarkiaisen teksti. Se on niin miellyttävää luettavaa, että toivoisin törmääväni tällaiseen useamminkin.

"Anna vilkaisi hädissään Kalmaa, joka tuijotti jurosti lattiaan, koko keho kasassa kuin kiekkoleijonalla, jonka päätä hopeamitali painoi."

Viimeinen vuosi

 

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi
Like 2021, 175s.

Pitkälti erakoitunut mies kituuttaa syrjäisessä talossaan jossakin päin Pohjois-Pohjanmaata. Hänellä ei ole päivätyötä, ei omaa maatilaa - eikä ilmeisesti kasvimaatakaan. Toimeentulo on tiukassa ja mies joutuu ajoittain turvautumaan naapureiden ja muiden kyläläisten usein niukkoihin armopaloihin. Mies on kirjailija, joka yhä haikailee nuoruudenrakkautensa perään. Alkoholi maistuu, ihmisten seura ei niinkään.

Odotin tätä Hanna Haurun uutta romaania malttamattomana ja lukemisenkin aloitin välittömästi. Teksti on kyllä Haurulle ominaisesti tarkkasilmäistä, karun kaunista ja hiottua, mutta tällä kertaa lukeminen tuntui työläältä. Ehkä ihmisisä välttelevä kirjailija halusi vältellä minuakin, hänen elämäänsä tirkistelevää lukijaa.

Viimeinen vuosi on karuhko kertomus, mutta Haurun kielen ansiosta myös kaunis pienoisromaani.

"Avojalat hankautuvat jääkiteiden ansoittamalla polulla pienille haavoille, joissa veri vain hetken käväisee."